katsomaan ja huomasikin, että kukko oli eukkoineen lennähtänyt melko
korkealle orrella, josta sitä oli aivan mahdoton hyppäämälläkään
tavoittaa hampaisiinsa. »Annahan olla», arveli kettu, »kunhan koetan,
kuinka viisasta väkeä tämä on», ja lähestyi sileän ja rauhallisen
näköisenä sekä teki hyvän päivän. Istui siihen sitten ja katseli
taivaalle kuin ilmoja ennustaakseen, kunnes laati siitä rauhalliset
tarinat. »Nythän on», sanoi hän, »tehty rauha kaikkien eläinten
välille, niin ettei enää pidä toisen toisellensa tehdä surmaa». Kukko
ja kana kuulevat tämän ihmeissään ja sanovat: »Vai on tehty sellainen
rauha! Hyvähän tuo olisi, että kerran loppuisi se tappaminenkin tästä
maailmasta.» — »Joo, loppuu se nyt!» jatkoi kettu puhettansa ja katsoi
vilpittömästi kukkoon ja kanaan. »Tulkaa tekin», houkutteli hän sitten,
»alas sieltä orrelta, sillä mitä te siellä teette, kun maassa kuitenkin
asutte ja sieltä ruokanne saatte.» »Hjaa», sanoivat siihen kukko ja
kana hiukan neuvottomina eivätkä oikein tienneet, mitä siinä tehdä;
eivät olisi uskaltaneet maahankaan astua, kun pelkäsivät kettua ja
epäilivät sen liuvarin lupauksia. Sattuipa silloin kana huomaamaan,
että Kääpälän Merkki juosta jolkotteli Immilään päin, ja sanoi kukolle
kuin muuten vain huomauttaen: »Kas, kun Kääpälän Merkkikin näkyy
tuolta tänne päin juosta jolkottelevan!» Eipä tarvinnut ketun enempää
kuulla, kun jo lähti pakoon hätä hännässä. Kana kaakotti perään,
jo älyten ketun kavaluuden: »No, miksi pois menet? Meillähän olisi
ollut niin hauska yksissä iloita, kun Merkkikin näkyy olevan niin
leikkisällä päällä!» »Olisi, olisi!» vastasi kettu takahankaan pois
kiiruhtaessaan, »mutta minä pelkään, ettei Merkki vielä tiedä tuosta
yhteisestä rauhasta mitään ja että tässä siksi saattaisi meidän kahden
välillä syntyä ikäviä väärinkäsityksiä!» Jo älysi kukkokin, mistä
tässä oli koko ajan ollut kysymys, ja kiekaisi hirmuisesti muka kettua
pelottaakseen ja voidakseen sitten Merkille kerskailla, kuinka hän
yhdellä kiekaisulla karkoitti ketun, joka säikähti niin, että häntä
maata lakaisi. »Odotahan, riivattu!» vannoi kettu puittiessaan suojaan
metsän peittoon, »kyllä vielä keksin keinon, jolla niskasi nujerran
sekä laulusi lopetan, kirottu kuninkaissa kukkuja!»
Kettu mietti sitten suvikauden, millä metkulla hän saisi kukon
valtaansa, mutta ei huomannut mitään, joka olisi oikein ottavalta
tuntunut. Syksympänä hän kuuli, että kukko ja kissa olivat ruvenneet
pitämään yhdessä taloa, ja paikalla hän läksi tarkastamaan asiaa
lähempää. Siinä oli sitten leikkuuväki pellolla ja oli niille keitetty
tuoreita herneitä päivälliseksi. Kettu kävi varastamassa herneitä ja
hiipi kissan ja kukon tuvalle. Siellä hän kuuli, kuinka kissa ilmoitti
lähtevänsä ulkotöihin ja varoitti kovasti kukkoa laskemasta ketään
tupaan. Kukko keekoili pöyhkeänä lattialla, kiekaisi kerran ja pari ja
lupasi. Meni siitä sitten kissa tiehensä, mutta kettu rupesi tekemään
temppujansa kukon ikkunan takana, käpälillänsä siinä koetteli, pitäen
herneitä suussansa. Jopahan saikin ikkunan auki ja laski herneet
laudalle. Paikalla poukaisi kukko siihen ja rupesi niitä nokkimaan,
mutta samalla ampaisi hänelle myös kettu hyväkäs niskaan. Ei muuta kuin
lähtee siitä kukkoa siivestä riepoittamaan metsää kohti ja kukko pitää
sen päiväistä meteliä ja parkunaa, että kettua jo ihan iljettää koko
yritys. Kiireesti hän kuitenkin koettaa jouduttaa saalistaan piiloon.
Mutta juuri kun hän on voittopuolille pääsemässä, tunteekin hän kuin
olisi tuhansilla neuloilla pitkin silmiä raapaistu, vierestä kuuluu
kukon kirkunan lisäksi paha marmatus ja sähinä, kylkeen tarrataan
kiinni kuin naskalilla, ei auta muu kuin heittää kukko siihen ja
kiireen vilkkaa painua pöheikköön miettimään, mikä ihmeen tohahdus se
oli, joka niin topakasti häneltä kukon riisti!
Se oli tietenkin kissa, joka oli työmaalleen kuullut kukon kotkotuksen
ja parkunan sekä ajatellut, että kyllä se nyt, senkin hyväkäs, on
siellä päästänyt jonkun niskaansa ja sitä nyt kotkottelee. Täytyy kai
sitä mennä auttamaan. Ja kissa meni ja vapahti kukon ketun kynsistä,
nuhteli häntä ankarasti ja telkesi tupaan, uudelleen kieltäen häntä
ketään sinne laskemasta. Mutta kettu, joka ei ollut ennen koskaan
nähnyt kissaa eikä tiennyt, kuinka tavattoman topakka elävä se on.
tuli tästä kovin uteliaaksi ja päätti vasta heittäytyä kissan kanssa
ystäväksi, sillä se oli sen terävien kynsien vuoksi varmasti parasta.
Kukon hän nyt heitti toistaiseksi ajatellen, että sielläpähän pysyt
Immilässä tallella vastaisen varalle.
Siinä Piippolan ja Immilän vaiheilla kettu sitten rupesi talvea
viettämään, kunnes joutui osalliseksi Piippolan vaarin kalansaaliiseen,
mikä kävi seuraavalla tavalla.
XXIII.
PYYTÄVÄ KALOJA SAAPI, NUKKUVA UNEN NÄKEEPI.
Ahven ainoinen kalanen,
Sekä hauki harvahammas,
Tule onki ottamahan,
Väkärauta vääntämähän.
Kettu oli jo kauan pitänyt silmällä Piippolan vaaria, joka oli kova
kalamies ja alinomaa hääräsi talon ja rannan väliä. Tulipa siinä sitten
sydäntalvi ja ihmeekseen näkee kettu, että nyt vaari vasta oikein
vauhtiin yltyi. Ei muuta kuin haalaa rantaan suuria rysiä ja niitä jään
alle pitkillä saloilla upottelee ja järjestelee. Kettu pitää kaukaa
häntä silmällä, korkean kiven päällä istuu, mieteksii ukon puuhia ja
aina väliin huuliaan nuolaisee. Jopa näkee sitten kerran, että on vaari
tullut ihan laitioreellä jäälle ja että aivan koko reellisen on äijä
saanut kaloja. Kovasti nyt revolla rupesi himoittamaan tuoretta kalaa
ja hän miettimään, miten niitä saisi äijältä peijatuksi. Jopas äkkääkin.
Menee kettu repale — aika liuvari — sille tielle, jota tiesi vaarin
ajavan kotiinsa kalakuormineen, ja heittäytyy tien viereen hyvin
näkyville muka kuolleeksi. Kauniisti loistikin hänen punertavan ruskea
turkkinsa valkoiselta lumelta ja hiljoikseen ajella nytkyttelevä
äijä huomasi hänet heti. »Ka! repo viruu tien kyljessä», sanoi äijä
aivan ihmeissään, »jopa minua nyt hyvä onni kohtelee, kun sain näin
paljon kaloja ja vielä kuolleen revon ihan sulin käsin!» Ottaa siitä
revon ja heittää rekeensä peräpuolille — sinne ihan loimella kettu
repaleen peittelee, mutta itse istahtaa seville ja alkaa taas hyvillä
mielin ajaa nytkytellä eteenpäin, väliin ihastuksissaan ruunaansa ihan
lyömällä kiirehtien. Kettupa sillä välin hiljaa siellä loimen alla
pelailee ja toimiskelee, mättää kaloja maalle sen kuin ikinä kerkeää,
ukon vain tyytyväisenä hevostansa kiirehtiessä. Ja kun oli saanut
kaikki kalat sillä tavalla toiselta anastetuksi, niin ei muuta kuin
viivana metsään, eikä äijä sitäkään huomannut, ajeli vain tiehensä.
Mutta kettu kokosi kalat läjään ja rupesi syömään, ja silloin hänet,
kuten sanottu, yllätti karhu.
Kovastihan kettu aluksi säikähti karhua, luullen, että nyt tuli hänelle
tarkka suoritus vanhoista veloista, mutta sitten hänellä juolahtikin
mieleen lepyttää kontio noilla kaloilla. Sehän ei ollut vaikeaakaan,
sillä karhulla oli hiukaiseva nälkä ja siksi toiseksi ei karhu ole
juuri niitä pitkävihaisimpia. Syöpi siinä nyt karhu kaloja, kettukin
jonkun näpistää leukoihinsa mielessään kiroten, kun täytyi koko hyvä
saalis tällä tavalla kontion vatsaan mättää, kunnes saa jo kouko
nälältänsä puheen vuoroa ja kysyy: »Mistä sinä, kettu repale, näin
paljon kaloja olet saanut?» Silloin pahuus taas meni kettuun ihan
kurkkua myöten ja hän vastasi viekkaasti karhua puijaten: »Tuoltahan
minä niitä kävin viime yönä Piippolan avannosta onkimassa». —
»Onkimassa! Millä ihmeellä sinä ongit? Eihän sinulla ole onkea.» — »Se
oli seikka semmoinen», valehteli nyt kettu karhulle, »että viime yönä
oli kiiluvaisia paljon taivaalla ja silloin ovat kalat hyvin nälkäisiä.
Menin sinne avannolle ja pistin häntäni veteen enkä liikahduttanut
koko yönä. Aamulla oli kala joka karvan nenässä ja sillä niitä tuli
noin paljon». Karhu innostui: »Tarttuisikohan noita minullekin?» — »No
varmasti tarttuu!» uskotteli hänelle vain kettu, »tänäkin iltana on
paljon kiiluvaisia taivaalla, joten on tulossa hyvä onkiyö. Saatanhan
minä lähteä sinulle oppaaksi sinne avannolle, jos haluat». »No
tietysti», vastasi karhu hyvillään.
Mennään illalla sitten Piippolan avannolle ja kettu vielä opettaa
karhua: »Kun nyt pistät häntäsi tuonne, niin älä yhtään häilytä,
vaan kökötä siinä liikkumatta aamuun asti. Hyvästi tehoo, jos vielä
luet: puutu suuri ja pieni ja kaikki!» — »Kyllä, kyllä!» lupasi karhu
innoissaan ja pisti häntänsä — se oli karhun häntä vielä siihen aikaan
pitkä — avantoon, vaikka jäinen vesi häntä hirvittikin, ja jäi siihen
kärsivällisesti suuren kalansaaliin toivossa istua kököttämään. Kettu
juoksi tiehensä.
Mutta jo kauan tätä ennen oli Piippolan äijä ehtinyt kotiinsa, mennyt
pirttiin, lyönyt kintaansa penkkiin ja sanonut, viitaten peukalollaan
olkapään yli: »Menkää, akat, korjaamaan reestä kalat! Ja on siellä
kettukin.» Menevät akat touhulla suurta kalansaalista korjaamaan, niin
ei olekaan reessä mitään, ei kaloja, ei kettuakaan. Palaavat akat
suurella tohinalla sisään ja itse Piippolan iso vointekijä akka huutaa
miehelleen: »Mitä sinä nyt tyhjää horajat! Eihän siellä ollut mitään
kaloja, saatikka sitten kettua!» — »No johan nyt on ihme paikka!» penää
Piippolan ukko vastaan ja törmää itse katsomaan — todeksi havaitsee
akkain pauhun ja korvallistaan kynsien vahvistaa: »No petti peijakas
se repo hiljankin minut!» Hyppää rekeen ja lähtee ajamaan takaisin
omia jälkiään, mutta pois oli jo repo ehtinyt kalansa korjata metsän
peittoon, ei näkynyt eikä kuulunut. Ei siinä voinut tehdä muuta kuin
kirota tuon kettu liuvarin viekkautta.
Aamupuolella yötä sitten kettu menee kaukaa kurkistamaan, miten on
karhun laita: yhä istua kököttää kouko avannollaan, väliin vain
taaksensa nuuhkaisten. »Kyllä se nyt on kiinni!» päättelee kettu
vahingoniloisena ja lähtee kiireesti Piippolaan. Siellä on jo se
mahdoton vointekijä akka noussut, istuu pirtissä ja kirnuaa minkä
ehtii. Kettu juoksentelee ympäri rakennusta miettien, miten saisi
sisään sanan, että jo on karhu ryökäle talon avantoa, sotkemassa,
kunnes älyääkin kinoksen harjalta loikata katolle. Menee siellä toton
suulle ja huutaa huilauttaa reppänän lävitse: »Akat hoi! Karhu, se Iso
Matti, on tahrimassa avantoanne! Juoskaa pian ajamaan pois!» Ja siitäpä
syntyikin tohina pirtissä! Itse iso akka oli siinä samassa seisaallaan,
sysäsi kirnun nurkkaan, tempasi korennon eikä muuta kuin ala täyttää
alas rantatörmää minkä ikinä töppösistä lähti. Mennessään vielä
huutaa hojotti kaikki Ilmolan kylän akat hereille, niin että kohta on
jäälle menossa korentoniekkaa eukkoa kuin pilveä ja alkaa siellä pian
hirmuinen metakka.
Ikävä oli karhulla istua siinä avannon reunalla, mutta mitäpä sitä ei
tee hyvän saaliin toivossa. Hievahtamatta hän istui, ettei karkottaisi
kaloja, ja mietti hyvillä mielin, kun häntää rupesi näpistelemään, että
nyt siellä isot kalat parhaillaan pureutuvat kiinni. Kuta kauemmin
hän siinä kuitenkin istui, sitä ikävämmältä aika tuntui, ja jopa
tunnusteli hän vihdoin häntäänsä hiukan, olisiko mitään tarttunut. Kun
se liikuttaessa tuntui hyvin raskaalta ja jykevältä, ilostui hän kovin,
luullen, että ylen paljon on siihen nyt kaloja puuttunut. Päättää
istua edelleen uskollisesti, että saisi mahdollisimman paljon. Tulee
siinä sitten aamu, tähdet rupeavat kalpenemaan ja päivän kajastusta
ilmestyy taivaalle, kun alkaakin samalla kuulua rannalta kova meteli.
Karhu siitä säikähtää ja rupeaa tarkemmin kuuntelemaan ja katsomaan
— no eihän vain: akkaa sieltä tulee kuin pilveä, kaikilla korennot
kädessä ja suoraa päätä täyttävät päälle kuin vimmatut. Kova nousi nyt
hätä kontiolle: hän yrittää lähteä pakoon, mutta ei pääsekään, kun on
häntä jäätynyt lähtemättömästi avantoon, ja samalla akat alkavat iskeä
joka puolelta, että silmät säkenöivät. Riuhtoo siinä kontio ja mörisee
akkain moitteisiin vastaukseksi, etteihän hän kaivoa sotke, hänhän
onkii vain, mutta eivät akat sitä kuule, vaan huutavat ja rähisevät
sekä latovat äijäparkaa korennoilla selkään, pään ruhjovat, että korvat
ihan pienenevät pyöreiksi, kunnes ukko viimein tuskissaan niin kovasti
tempaisee, että — häntä katkeaa irtipoikki! Äkkiä häviää karhu silloin
akkain keskeltä, jotka korennot olalla lähtevät peräkkäin pitkänä
jonona kylään takaisin, yhä ihmetellen sitä, mikä tulipunainen pani
karhun jäädyttämään häntäänsä avantoon! Eivät olleet kuitenkaan tämän
aamun ihmeet vielä tällä hyvät.
Naureskellen näki kettu liuvari katolta akkain menon ja arveli
itsekseen, että kohta siellä nyt karhu saa niitä kaloja, joita on
ongiskellutkin koko yön — »mutta pitääpä pistäytyä katsomassa, miltä
Piippolan pirtissä näyttää!» Näin sanoen kettu mennä kälpäili katolta
alas ja huomasikin, että olivat akat jättäneet pirtin oven sepposen
selälleen. Kettu meni sisään ja nuuskieli siellä nurkat kaikki. Näki
kirnun, haistoi sitä, jo maistoikin: hyvää oli, — kurkotti päänsä
yhä syvemmälle ja söi makeata viiliä kidan täydeltä. Söi, söi, ei
enää muistanutkaan, missä oli, kunnes samalla tulla tomahtaakin
pirttiin Piippolan iso akka. »Kettu halvattu on pirtissä ja vielä
kirnuusta syömässä! No nyt sen vältti, kun avannot pilataan ja vielä
kirmauksetkin syödään!» kiljaisee akka, saapi siitä männän kouraansa ja
tavoittaa sillä Mikko Repolaista. Äkkiäpä tämä selviytyykin kirnusta,
kirnu kaatuu ja ketun pää holvautuu kermaan aivan kokonaan, ja nyt
lähdetään peräkkäin menemään pitkin Piippolan pitkää tanhuata, niin
että se vasta menoa on. Jo nostaa akka männän ilmaan, jo lyödä tohaisee
kettua, mutta eipä saa sattumaan muuhun kuin siihen ketun pitkän hännän
viimeiseen nipukkaan, johon jänis silloin kerran antoi valkoisia
karvoja parantimeksi, se kun nipistyi loukkuun, Ylimääräisesti sitä
nyt Piippolan akka vielä kermalla valkaisee. Näin pääsee kettu vihdoin
pakoon, syötyään kermaa kyllältänsä.
Pakenevat siinä nyt kettu ja karhu, kumpikin omaa tietänsä, kunnes
tulla tomahtavatkin yhteen teiden yhtyessä. Peräti vihastuneena
kettuun ärjäisee karhu hänelle heti: »Aina sinä minulle valehtelet!»
ja tavoittaa kiinni. Kettu kuitenkin saa vältetyksi ja muka tosissaan
sanoo karhulle: »Enhän minä valehtele! Katsotaanpas vastakkain,
kumpi ennemmin nauraa; joka ensiksi nauraa, se valehtelee.» Karhu
suostuu ja rupeavat siinä sitten täten särkiä paistamaan, mutta kun
karhu tuijottaa tyhmän totisena kettua vasten naamaa, rupeaa kettua
naurattamaan. Sen huomattuaan tarraa karhu häntä niskasta kiinni ja
sanoo: »Ähäh! Jopas valehtelit!» Kettu ei hädissään huomaa muuta kuin
heittäytyä voimattomaksi ja rukoilla: »Älä nyt minua tapa, sillä minä
olen niin kovasti kipeä, kun Ilmolan akat hakkasivat pääni murskaksi.
Näethän, että aivot päästäni valuvat.» — »Minuahan ne hakkasivat!»
murisi karhu, »kun ovat korvanikin ikuisiksi ajoiksi lyttyyn lyöneet
ja sinne jäi häntänikin avantoon. Saisit kantaa minua, mokomakin
veijari!» — »En minä jaksa!» valitti kettu, »minä tässä kipeämpi olen,
koska kerran aivot valumassa ovat, niin että kanna sinä minua!» Karhu
siinä hyvyydessään jo rupeaa kettua säälimään, kun tämä naama piimässä
surkean näköisenä muka voimattomana hoippuu. »Tule nyt selkääni
sitten», sanoo hän ja rupeaa kettu veijaria kantamaan.
Kuljetaan siinä vähän aikaa ja kettua kovasti naurattaa, kun karhu
häntä kantaa, vaikka on itse akkain pieksämisestä ja häntänsä
menetyksestä aivan huonoissa voimissa. Ei malta enää liuvari olla
ääneti, vaan rupeaa siinä itsekseen hyräilemään:
»Sairas tervettä kantaa,
Vähävoipa nytkyttää.»
Mutta karhu kuuleekin hänen laulunsa ja rupeaa epäilemään. »Mitä
sinä siellä laulelet?» ärjäisee hän ketulle. »Katselen noita taivaan
tähtyläisiä ja isoni sekä emoni lauluja laulelen», vastasi kettu
tekopyhänä ja lisäsi: »Näitä emoni aina ennen lauleskeli lasta
liekuttaessaan ja isävainajani tikkaa kirjatessaan. Ja tuntuu minusta
kuin olisi pääni mennyt vähän sekaisin.» Karhu tyytyi ketun selitykseen
ja niin siinä nyt mennä jutuutetaan vähän matkaa, kunnes kettu taas
itsekseen hyräilee:
»Sairas tervettä kantaa,
Epävoipa nytkyttää.»
Taas karhu on kuulevinaan jotakin epäilyttävää ketun sanoissa ja
tiukkaa häneltä selitystä, mutta kettu vain mainitsee laulaneensa
siitä, kuinka kaunista on, kun terve sairasta kantaa, ja lisää
haikeasti: »Puhelen tässä itsekseni vain, mitä tuo pieni lintunen
tuolla puhelee». Karhu tyytyy ja taas mennä jutuutetaan, kunnes kettu
jälleen hyräilee:
»Sairas tervettä kantaa,
Lyhythäntä rötköttää.»
Mutta nyt kuulikin karhu selvästi, mitä repo sanoi, viskasi hänet
selästänsä ja tavoitti kiinni. Lähdetään siinä menemään perävilkkaa,
niin että kangas tömisee, karhu vihasta tuhisten ketun kantapäillä.
Mutta Mikko mielevä mies tiesi, missä oli juurihan alla hyvä
piilopaikka, ja kiiruhti sinne. Kuitenkin oli karhu niin hänen
kintereillään, että kun hän pujahti juurihan alle, saikin kontio hänen
toisesta takajalastaan kiinni ja alkoi siitä riuhtoa, että ketulla
maailma musteni silmissä. Mutta viisas mies aina itsensä selvittää eikä
menetä mielenmalttiaan. Niinpä kettukin muka ilkkuen huusi karhulle:
»Katso hullua! Puun juurta jännää, eipä koivesta jännääkään!» Karhu
hölmistyi peräti, kun oli luullut ketun säärtä siinä pitelevänsä
ja aukaisi kitansa sekä tarrasi vieressä olevaan juureen kiinni.
Kettu ei liioin viivytellyt vetäistessään säärensä turvaan, mutta
rupesi kuitenkin karhun vimmatusti purressa puun juurta surkeasti
voivottelemaan, että kun nyt hänen säärensä aivan raatelee. Karhu
puri sitä enemmän ja sai siinä vähitellen kostonhalunsa tyydytetyksi
sekä meni tiehensä, ketun huutaessa ilkkuen perään: »Sinnekö avantoon
sinulta jäi se tuuhea villakuontaloisesi!»
Niin päättyi karhun surkea kalaretki, mutta se, jonka retket eivät
vielä päättyneet tähän seikkailuun, se oli kettu veijari, Mikko
Repolainen. Tuskin oli karhu puikkinut matkoihinsa juurikan luota,
kun jo kettu selvisi sieltä ilmoille, leuhautti tuuheata häntäänsä ja
vannoi: »Hyvää oli Piippolan viili ja vielä minä sitä toisenkin kerran
syön!» Sanoi ja lähti taas mennä täyttämään Piippolaan vievää tietä
myöten. Tulivat siinä sitten Piippolan miehet karhuntapporetkellään
häntä vastaan, näkivät, että juoksee tuossa repo ja pää on valkeassa
viilissä ja kysyivät: »Mikä nyt on ketulle tullut?» Hilpeästi ja
surematta vastata hivautti kettu: »Niin minua, ristiveikkoseni, tuolla
aamulla kylässä lyötiin, että aivot päästäni näkyvät!» — »Jopa löivät
kovasti kettu riepua!» surkuttelivat miehet ja rupesivat ottamaan
Mikkoa kiinni, mutta johan nyt! Kettu juoksenteli pitkin metsiä ja
maita houkutellen miehiä perässään, niin että nämä myöhästyivätkin
retkeltään ja palasivat kylään takaisin. Yölläpä kettu hiipi
Piippolaan, hyppäsi katolle ja sieltä totosta reppänän läpi huutaa
huilautti: »Vieläkö on viiliä kirnussanne?» Heräävät siitä akat ja
unenkohmeloissaan arvelevat, mikähän vieras nyt on tullut viiliä
huutelemaan, ja vastaavat: »Ei ole viiliä! Kettu söi kaikki viilit!»
Kettupa muka surkutellen ja kauhistellen vastaa: »Vai niinkö tuo roisto
teki, että ihan kaikki viilit söi! Ei tainnut enää tippaakaan mihinkään
jäädä?» Iso vointekijäakka siihen jo ilmoittaa: »Mitä häntä lie vähän
tuonne laudalle jäänyt — jahka mä aukaisen oven, niin syö siitä!»
Kompuroipi akka jalkeille, nostaa viilin pöydälle ja avaa oven luullen
matkalaisia etehisessä olevan, kunnes taas painuu vällyjensä väliin
kuorsaamaan että hirret tutisevat. Mutta kettu liuvari livahti siitä
pirttiin, söi viiliä kyllältänsä, lähti ylpeästi pois, mutta huutaa
huilautti oven pielestä mennessänsä: »Kahdesti olen teidän viilinne
syönyt, mutta en minä kolmatta kertaa syö!» No, heräävät siitä taas
akat ja rupeavat kettua manaamaan, mutta ota kiinni, jos saat.
Kettu mennä kälpäili hiljalleen tähtikirkkaassa yössä, kunnes kuuli
kaukaa pitkän ja kolkon ulvonnan, johon koirat yltyivät kiukkuisesti
vastaamaan. »Ahaa!» ajatteli kettu, »jopahan on susi kuoma lähtenyt
Ilmolan taloja tutkimaan!»
XXIV.
HÄDÄSSÄ AUTTAJA TUNNETAAN, ONNEN TIELLÄ UNHOITETAAN.
Hiisti ensin hiljemmältä,
Harviammalta murahti,
Perän lyöden pientarehen,
Hännän maahan torkutellen.
Sai siitä sitten susikin akkansa kanssa välinsä selviksi revon
tekosien jälkeen ja päätti lopulta hänkin lähteä Ilmolan puolta
tutkimaan. Karhun määräyksen mukaan hän suuntasi kulkunsa Kääpälään,
astua jolkotellen omia aikojaan pitkin yhteisiä metsäteitä, ollenkaan
osaamatta kuvitella mielessään, mitkä ihmeelliset asiat ja tapahtumat
häntä odottivat. Hän muisteli mielessään, että hänellähän piti
oikeastaan olla Kääpälässä sukulaisiakin, Kääpälän Merkki, jonka eno
hän oli, jos oli uskomista siihen sanaan, että susi on koiran eno.
Päättää siinä susi kulkiessaan ensiksi katsastaa, mistä saataisi
kohtaamaan vanhan tuttavansa Merkin.
Nyt olivat Kääpälässä asiat sillä kannalla, että juuri muutamaa
päivää aikaisemmin siinä oli kaksi kukonpoikaa pihalla riehaantunut
tappelemaan niin vimmatusti, että olivat ihan olleet toisensa tappaa.
Merkki oli pihalla makuuttanut päätä käpälällä ja äreänä katsellut
äärestä miettien itsekseen, että kai se on tuon Immilän ison kukon
ylpeys periytynyt näihinkin, kun tappelevat kuin mitkäkin herrat. Ja
on hyvinkin saattanut periytyä, sillä ei sen kukon vaelluksen laadusta
ole mitään takeita, kun kesäkaudet siipeä laahaa niin pitkälti kuin
kylää ja kanan nimellistä riittää. »Mutta ihan ne nuo kukonpoikaset
tuossa silmät repivät päästänsä!» ihmettelee Merkki uudelleen, kun ei
vain heitetä, vaan äheltäen ja vastakkain hyppien uupumatta tapella
touhutaan. Jo käy vanhalla talon vahdilla tällainen meno sisulle,
hän murahtaa käskevästi, että siivolla siinä, ja kun siitä ei ole
apua, niin siirrähtää tappelevien viereen ja sivaltaa toisen niskasta
erilleen. Kuinka olikaan nyt Merkki parka väärin laskenut leukainsa
voiman tällä kerralla, on vaikea ymmärtää, mutta niin siinä nyt kävi,
että hänen hampaissaan ollut kukko ei kuin kerran kiekaisi ja siihen
oikaisi koipensa. Ja siitäkös vasta nostettiin rähinä: kaikki huutamaan
akat ja miehet, että tuo Merkkihän nyt vasta julmettunut on, kun tappaa
kukon ihan keskelle pihaa! Ei muistettu enää Merkin ansioita, että hän
oli vanha kartanokoira, aikoinaan isännän uskollisin toveri, joka oli
jakanut kaikki talonsa surut ja ilot, nälät jos muutkin vastukset,
siinä palvellut ja harmaantunut, jopa menettänyt melkein kuulonsa ja
näkönsäkin. »Siinä kyllä aina makaa ja ruokakuppinsa ääreen tunkeilee,
mutta eipä enää virkaansa hoida, vaan pahuutta tekee ja nyt vielä
tappoi tuon kukon!» Katkeralla sydämellä Merkki pihalla makaa ja
ymmärtää, mistä nyt on kysymys, ja kuuleehan sen huonokuuloinenkin,
kun suulaat akat oikein rupeavat motkottamaan. Jo sanoo joku julmasti,
että tappaahan se pitää, sillä mitä tästä vanhasta koirasta enää käypi
syöttämään ja elättämään. Mutta lapset rupeavat itkemään ja vanha sokea
Kääpälän vaari nousee uskollista Merkkiänsä puolustamaan, uhaten,
että ennen hänen saavat tappaa kuin Merkin. Vaikenevat siinä silloin
akat, mutta päättävät olla antamatta Merkille ruokaa, arvellen, että
siitäpähän sitten kuolee itsekseen. Nuorta penikkakoiraa sen sijaan
kyllä lellitellään ja sille rieskamaidot kuppiin kaadetaan, mutta
Merkki ei saa mitään, ulos vain ajetaan yön selkään.
Suruissaan Merkki menee tunkion laidalle makaamaan alistuen kohtaloonsa
ja päätellen, että tämä nyt sitten lieneekin hänelle sopivin
paikka, niin ei ole väellä hänen kuoltuaan raadon pois siivoamisen
vaivaa. Siinä hän makaa monta päivää, eivätkä lapsetkaan, vaikka
ovat aikoneet, muista tuoda vanhalle ystävälleen edes luupalaakaan,
niin ovat leikkeihinsä kiintyneet. Tulee taas yö ja heikoksi tuntee
itsensä vanha koira siinä maatessaan, kun samalla sieltä yön hämystä
ilmestyykin hänen eteensä synkkä pää, keltaiset silmät ja pitkät,
terävät hampaat. Tunteehan Merkki tulijan, sillä ei hän nuorra miessä
ollessaan paljon noita hampaita pelännyt, vaan oli usein tapellutkin
suden kanssa ja kerran tehnyt sille aivan verrattoman kepposen. Ei hän
nyt kuitenkaan haluaisi vanhoilla päivillään joutua suden vatsaan, vaan
kuolla kunniallisesti, ja sanoo siksi tulijalle: »Älä vie minua, yksiä
volonaamojahan olemme. Mitäs minusta saat muuta kuin paljaat luut;
tehdään sovinto! Hankin sinulle pullon viinaa.» Vaikka hukalla ei ole
viemisen aikomustakaan, niin hän on silti kuin armosta suostuvinaan ja
kysyy, mitä naapuri nyt siinä tunkion laidalla niin yksikseen makailee,
jolloin Merkki kertoo hänelle kaikki ja valittaa: »Parasta olisikin,
että söisit minut, sillä eihän minulle anneta enää ruokaa talosta,
vaan nälkään pitää tässä nääntyä.» — »Älä ole milläsikään!» lohdutti
nyt hukka häntä, »en minä rupea sinua syömään, vaan laitan niin, että
sinulle annetaan ruokaa.» »Miten, millä neuvoin?» ihmettelee Merkki.
»Tuollahan teillä», vastaa susi, »on joka päivä lammaskatras aholla
laitumella ja penikkakoira siinä höveltää ympärillä?» — »Niin on»,
vahvistaa Merkki. »Annatko minulle pässin siitä katraasta, niin saat
leipää; ole varma siitä?» — »Ka pitänee antaa», huokasi Merkki, josta
tuntui ilkeältä tehdä täten kauppoja suden kanssa. »Hyvä on», vastasi
susi, »tule sitten huomenna sinne katraan luo ja koeta kaikin voimin
vastustaa, kun minä vien sen pässin, mutta anna kuitenkin lopuksi
ottaa, niin antavat kyllä sinulle mokaa. Mutta se on katsottava, ettei
pentu ole silloin saapuvilla.» — »Hyvä on», myönnyttää Merkki, ja niin
on asia sovittu.