päin, mistä aurinko nousee, mutta sika, vaikka olikin tyhmempi,
käännähti perin päivään ja tuijotti edessä olevaan korkeaan särkkään.
Maataan siinä ja odotetaan.
Päivä kun sitten sirahti nousemaan, niin se heti antoi särkällä
kasvavan puun latvaan kauniin ruskon. Sika ilolla huutamaan:
»Katso, jo nousikin päivä! Minäpä näen sen!» Repo ihastui ja sanoi
vahingoniloisena: »Vähäinenpä sinun viisautesi olikin! Ethän
sinä tiennytkään, mistä päin päivä nousee! Tyhjää vain horajat,
vaarnikkaviisauksia!» — »Vai en!» äyväsi sika, »tule vain tänne ja
katso särkkään, niin näet, miten puussa ruskottaa». Repo juoksi sinne
sian luo, katsoi ja tunnusti: »Ka, jo on noussut päivä! Sait kuin
saitkin sen oluttynnyrin! Poispa lähdenkin viisaampieni luota, sillä
eihän sinusta ollut narrattavaksikaan! Eipä uskoisi moista tuommoisesta
rumasta lersakärsästä!»
»Eipä tiedä, minkälainen siitä olisi tullut, jos olisi saatu
valmiiksi!» röhähti siihen nyt sika. »Kuinka niin?» kysyi kettu
ihmetellen. »No», sanoi sika, »parhaillaan kun Jumala oli minua
luomassa, tulikin hänellä niin kiire tulipaloon naapuriin, että
päästä jäi kärsäni keskeneräiseksi. Eikä se sitä sitten jälkeenpäin
pyynnöstäni huolimatta ruvennut parsimaan, vaan sanoi hän ainoastaan:
'Sillään on sikosen kärsä, kun se kerran kesken jäi!' Mutta annappas,
että teki valmiiksi! Silloin et minua tässä lersalla kärsälläni
haukkuisi! Onhan se tosin tylsynyt hiukan senkin vuoksi, kun minun
kerta häätyi olla suutarina — otin harjaksia omasta niskastani ja
käytin kärsääni vasarana. Hyvin se työ kävikin, paitsi että vasaran
kärki levisi entistä enemmän terskalle.»
Ei muistanut kettu repale, että aikoinaan, kun oli kysymys siitä, kumpi
saisi jäädä kylän eläimeksi, hänkö vai sika, tämä oli hänet pettänyt
samalla keinolla ja niin saanut jäädä kylään. Mutta jos voitto silloin
oli sialle hyödyksi, oli tämä suureksi vahingoksi, sillä saatuaan tuon
oluttynnyrin pilautui sika riepu niin pahaksi juopoksi, että vielä
tänäkin päivänä sikahumalassa rapakossa rypee ja alituiseen pohmelossa
röhkää, ylen elää siivottomasti. »No on se tuo Piippolan sika!»
ihmetteli repo sanoen lopuksi:
»Tynimys sinun emosi,
Kynimys sinun isosi,
Kynin, kynsin kynnä maata,
Kärsin käännä turpehia!»
Niin tuli hän siitä Immilään, jossa on ylettömän suuri ja ylpeä kukko,
kupurinta ja kannusjalka, sama, joka kerran kevättulvan aikana joutui
jäärän kanssa jääpalaselle. Eipä kukko siitä suurin säikähtänyt,
vaan ylpeästi lauloi: »Tukholmiin mennään!», kun sitä vastoin jäärä
surkeasti tärisevällä äänellä valitti: »Herra, armahda tätä päivää!»
Kovin oli rikkaan Immilän helttaniekka ylpeä ja huusi varhaisimmasta
aamusta Piippolan ja Kääpälän kukoille kehuvasti: »Elo hyvä lienee!»
Vaatimattomammin vastasi siihen jo Piippolan kukko, kiekauttaen vain:
»Ainapa tuota aikaan tullaan!», mutta köyhemmän Kääpälän kukko ei
uskaltanut muuta kuin käheästi rääkäistä: »Hätä neuvoksi lienee!» Juuri
siihen nyt ehti kettu kuulemaan, kun kana orreltaan kanahuoneesta
puheli emännälle: »Syötä, saata Sihveriin, Sihverinä siivestä pihalle!»
Kevät oli näet tullut ja kukko halusi ulos tunkiolle teutaroimaan.
Siinä nyt Immilän takapihalla kettu kälpäili varovaisesti odotellen,
mitä uutta sattuisi eteen osumaan, kunnes poistui vihdoinkin takaisin
metsän suojaan. Siellä hän tapasi uteliaan ja riidanhaluisen
metsäkanan, jonka kanssa lyöttäytyi puheisiin, kertoen käyneensä
Immilässä niiden suurta kukkoa katsomassa. »No kana sillä on
akkanakin!» haukkui kohta metsäkana ja kertoi, että kylässä olo
oikeastaan kuuluisikin hänelle. Olivat molemmat aikoinaan asuneet
metsässä ja oli tullut sitten riita siitä, kumpi saa mennä kylään.
Pantiin veto, että kumpi sinne ennen ennättää, se sinne myös jääköön,
ja niin lähdettiin kilpaa juoksemaan. Metsäkana kehui nyt olleensa
paljoa parempi juoksemaan ja jo jättäneensä kyläkanan jälkeensä, kun
tämä sen huomattuaan olikin huomannut ruveta morkkaamaan häntä hänen
höyhenisten säärtensä vuoksi. »Katsopas sääriäsi!» se oli huutanut,
»kuinka sinä noin kehtaat kylään tulla — nypi toki karvat koivistasi
pois!» »Ja minä onneton», sydäntyi metsäkana kiroamaan, »olin niin
tyhmä, että häpesi n karvaisia sääriäni ja jäin niitä siihen nyppimään,
jolloin kyläkana pääsi sivuitseni perille». — »Vai niin ovelaa on se
Immilän kukon väki», ihmetteli kettu, ja metsäkana vielä vahvisti:
»Niin on. Ilman sen kanan viekkautta ehkä olisin sen suuren ja
komean, sen maan mainion Immilän kukon ainoana akkana, kulkemassa
pitkin sileätä pihaa, ettei tarvitsisi alati resuta metsien vietävätä
käytävätä, käytävätä, kivikkoa, kannokkoa, kaperr, kaperr, ellet usko,
niin kysy koppelolta!» — »No hyväinen aika!» ihmetteli jälleen kettu,
»eihän moista ole kuultukaan».— »Sanos muuta!» sydäntyi taas metsäkana
ja nauraa räkätti vahingoniloisesti. »Mutta viime kesänä sen oli käydä
huonosti, kun sorsa sitä uimaan opetti!» sanoi hän. »Oli kana elättänyt
talvella sorsaa, kun tämä oli ollut kuolla nälkään, sillä ehdolla,
että lättänokka sitten kesällä opettaisi häntä uimaan. Tuli kesä ja
sorsa sanoi kanalle: 'Astu veteen! Pyydämme yhdessä kalan.' Kana alkoi
uida sorsan jälessä ja upota. 'Oi sorsa, uppoan!' — 'Kun uppoat, niin
uppoa!' oli sorsa vastannut, ja vähissä hengin oli kana siitä päässyt
maalle pelastautumaan. Mutta kysy koppelolta, jos et usko, kupeek!»
rääkäisi metsäkana lopuksi ja lensi tiehensä.
Läksi siinä kettu joutessaan koppeloa hakemaan kysyäkseen häneltäkin,
mitä hän tietäisi Immilän suuresta kukosta, ja löysikin metson akan
sieltä korkeasta kuusesta yöpuultansa. Kuultuaan ketun asian sanoi
koppelo: »Ylpeä se on, hylky, ei muuta kuin kiekuu niin, että kangas
raikuu. Olin kerta tuossa männyssä pellon vieressä, ja tuli siihen
kukko akkoineen pehertämään kesannolle. Seisoi siinä vain keskellä
laumaa yhdellä jalalla, silmät kiinni ja suu auki. Kysyin häneltä
siinä, että mitäs nyt kukko arvelee, kun on silmät kiinni ja suu auki?
Ynseästi vain vastasi, että olipa siinäkin kysymys! Kahtahan muka aina
ajatella pitää, tuleeko maailmanloppu vai vedenpaisumus — se kukko ja
varsinkin sen akka aina maailmanloppua pelkää. 'Vai niin', arvelin minä
siihen, 'niin että tiedätkös vielä muutakin?' Yhä ylpeämmin siihen
Immilän helttaniekka ynseili: 'Kyllähän tämä kukko tietää — tiedänpä
vaikka tulipalonkin!' — 'Mistäpä tiedät, jos nukut?' 'Tiedänhän minä',
selitti kukko, 'kun naapurissa tulee tulipalo, niin silloin varpaani
varistuvat puulla ollessa.' En osannut sitten enää muuta kysyä kuin:
'Kai sinut jonnekin lukkariksi viedään, kun sinulla on niin hyvä
ääni?', mutta kukko siihen vain arveli, että tuskinpa häntä muut
lukkariksi tarvitsevat kuin se, joka hänelle leivänkin antaa; hän
asuskelee mieluimmin omassa talossaan.»
Tällaisia kertoi koppelo ja ihmeissään kysyi kettu: »Mistähän se niin
ylpeäksi lie tullut?» Koppelo haukotteli pitkään ja vastasi: »En tiedä
oikein. Kertoi tuo Kääpälän ahon vanha metso, jonka pää on jo aivan
harmaa, että muuan Immilän kukon esi-isistä on ollut kuninkaissa
kukkumassa, herroissa hyräjämässä, ja että siitä on koko suku aivan
ilmeiseksi iäkseen ylpistynyt. Mutta en minä sitä juttua enää muista,
joten saat käydä itseltään äijältä kyselemässä, jos vain suostuisi
kertomaan. Se on jo äreä ja huonokuuloinen, niin että puhuttele
sievästi.»
Kovin oli kettu utelias kuulemaan, miksi Immilän iso kukko oli niin
mahdottoman ylpeä, ja läksi juosta litvittelemään Kääpälän aholle, joka
ei ollutkaan kaukana. Siellä hän kohta tapasikin vanhan metsovaarin,
joka riuhtoen söi havuja männyn latvassa. Kettu teki hyvät huomenet,
laati mieleiset tarinat, mutta äijä ei ollut kuulevinaankaan,
murahtelihan vain: »Sekö täytinen tässä kettu repaleelle maha tyhjänä
vanhoja juoruja juttelemaan!» Kettu kuitenkin siinä rupesi pää
käpälällä sievästi kaukaisia kuulumisia kertoilemaan, jolloin metso
vähitellen leppyi ja lupasi täyttää hänen pyyntönsä.
XXI.
SIIN’ ON POIKA, JOKA EI PÄIVETY.
Kukko lauloi kullallensa,
Kanan lapsi kaunollensa.
Varis lauloi vaahtokuulla,
Kevätkuulla keikitteli.
Siitä on jo mahdottoman kauan aikaa, alotti kertomuksensa vanha metso,
niin kauan, ettei minunkaan ukkovaarini, jolta olen sen poikasena
kuullut, tiennyt enää, milloin se on tapahtunut. Mutta näin oli asia.
Olivat kukko ja kana olleet talona, kuten ainakin, ja se kukko oli jo
silloin ollut hyvin ylpeä ja ylhäisiin seuroihin pyrkiväinen Kanan
tehdessä työtä ja hakiessa ruokaa sekä hoitaessa poikasia kukko vain
seistä kenotti kaula pitkällä, laulaa kiekaili ja ihasteli itseään.
Lopuksi meni kukolle ylpeys niin peräti päähän, että hän päätti lähteä
kuninkaan kartanoon vieraisiin — onko moista koskaan kuultukaan! Ja
rutosti kukko päätöksensä toteuttikin: ei muuta kuin siinä samassa
läksi mennä viilettämään kohti kuninkaan kultaista kartanoa.
Nyt on huomattava, että olihan kukolla sentään kuninkaalle asiallista
asiaakin, kun kaikki tarkkaan kerrotaan. Hän oli nimittäin kuullut,
että kuningas eli väkivaltaisuudessaan anastanut köyhän miehen
myllyn, eikä antanut sitä pois, vaikka toinen olisi kuinka tahtonut.
Olipa köyhä mies sitten kerta kujalla seisoskellessaan ja kukkoa
katsellessaan tuuminut: »Kunpa sinulla, kukko parka, olisi saman verran
voimaa ja älyä kuin on komeutta, niin vielä hankkisit minun myllynikin
takaisin!» — »Oikein teit», oli kukko silloin vastannut, »kun käännyit
miehen puoleen. Kyllä myllysi takaisin saadaan, luota vain siihen!»
Tästä kaikesta sitten kukon lähtöpäätös lopullisesti kypsyi.
Mennä viipottaa nyt kukko toimessaan tietä pitkin kuninkaan kartanoa
kohti ylpeänä komeudestaan ja erittäinkin laulustaan, kun tuleekin
siinä kettu vastaan ja kysyy: »Kunne kuljet, kukkoväärti?» Kukko
kiekaista heläyttää vastaukseksi:
»Kuninkaihin kukkumahan,
Herroihin hyräjämähän.»
»No, voi hyväinen aika sentään!» ihmetteli siihen repo, »vai
kuninkaihin kukkumahan! Mitenkähän minäkin pääsisin sitä kuulemaan?»
Aivan mahdottomasti ylpistyneenä sanoi silloin kukko: »No tule tänne,
minä nielen!» Ja eikös vain niellytkin siinä sitä kettua.
Jatkaa touhottaa siinä taas kukko matkaansa kohti kuninkaan kartanoa,
kun jo tulee hukka hänelle vastaan ja samaten tiedustaa, minne nyt
kukko väärti mennä pauhaa sellaisella tohinalla. Kukkokin puolestaan
taas laulaa hujauttaa ylpeänä:
»Kuninkaihin kukkumahan,
Herroihin hyräjämähän!»
»No niin aina!» ihmettelee nyt vuorostaan hukka, ruveten hänkin siinä
tiedustelemaan, miten tuohon juhlaan muutkin pääsisivät, jolloin kukko
taas reilusti sanoi: »No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös tuo sen
tulimmainen niellytkin siinä sitä sutta!
Lähtee taas mennä viipottamaan kukko, mahassa jo kettu ja hukka, kun
tuleekin itse karhu vastaan, ihmettelee kovasti, että minne nyt itse
kukkoväärti mennä vääntää sellaisella vauhdilla. Pysähtyy kukko,
levittää siipensä ja kiekaisee korkealla ja mahtavalla äänellä:
»Kuninkaihin kukkumahan,
Herroihin hyräjämähän!»
»Yhyy!» nolostui siitä karhu ja tiedusteli, eikö sinne voisi toisetkin
mukaan päästä. Kukko silloin avasi suuren kitansa ja sanoi kerskaten:
»No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös vain se riivattu ylpeydessään
vielä niellyt siinä karhuakin, vaikka oli jo ennestään kuvussa kettu ja
hukka, nieli vainkin ja läksi maha rötköllään menemään kohti kuninkaan
kartanoa.
Jo saapuikin perille. Ylen olivat siellä kaunihit kartanot vastassa,
kullalta ja hopealta vain kaikki kimalteli, kansa kalleissa vaatteissa
käveleskeli. Katsotaan nyt oudoksuen isomahaista kukkoa, joka ylpeänä
mennä touhottaa aivan keskelle kuninkaan pihaa, seisahtuu siihen,
leväyttää siipiään kerta parisen ja ihan kuin iltikseen laulaa
heläyttää:
»Kukoll' on kultainen kypärä,
Kuninkaall' ei hiippaakaan!»
Ei ole kukko milläänkään ihmisistä, koreudesta ja mahtavuudesta,
siinä vain päivät pääksytysten ja yöt yhytysten kuninkaan kartanolla
ylpeästi astua keikailee, siipiänsä nostelee ja kuningasta härnäilee,
ettei ole tällä muka hiippaakaan, vaikka hänellä, kukolla, on ihan
kultainen kypärä. Ja siinä välissä se taas vaatii: »Anna pois,
rikas mies, köyhän miehen mylly!» ja härnää: »Kukoll' on kultaiset
kulkuttimet, kuninkaalla nahkaiset nalkuttimet!» Kun ei kukko
näyttänyt vaikutustansa millään heittävän, kävi mokoma esiintyminen
vihdoin kuninkaalla älälle ja hän sanoi heitukoilleen, että heittää
tuon riippamaha kukon tuosta pihalta kiehumasta vaikka tuonne
tallipässien joukkoon, niin puskevat siitä liian hengen pois, mokomasta
vaikuttajasta. Ja niin ottivat heitukat kukkoa siipipankasta kiinni
ja heittivät hänet tallipässien puskettavaksi ja pistivät tallin oven
kiinni. Mutta kukkopa oksentikin kuvustaan sen revon ja repo kun nyt
rupesi niistä tallipässeistä loppua tekemään, niin siinä vasta jytäkkä
kävi. Kaikki tappoi repo tallipässit ja söi suuhunsa, mutta kukko
vain elossa asteli kuin ei olisi mitään tapahtunut. Aamulla kuningas
noustuaan sanoo heitukoilleen: »Käykäähän viskaamassa se kukon raato
pihalle sieltä pässien joukosta!» Ne miehet kun nyt aukaisivat oven,
niin repo samalla kuin ammuttuna töytäsi pihalle ja juoksi metsään
pakoon, mutta kukko asteli komeasti hämmästyneiden heitukoiden välitse
taas keskelle kuninkaan kartanoa, ja siinä ilkkuen kiekaisi:
»Kukoll' on kultainen kypärä,
Kuninkaall' ei hiippaakaan!»
Ja vaati. »Anna pois, rikas mies, köyhän miehen mylly!»
Kuningas tuli siitä ihan ihmeisiinsä, jotta tämähän nyt vasta
erinomainen kukko on, kun kuukausimääriä tuossa hänen oman ikkunansa
alla häntä härnää ja haukkuu. Kutsui siitä taas renkinsä ja sanoi, että
heittää tuon kukon halvatun vaikka sinne syöttihärkien joukkoon, niin
eiköhän lakkaa siitä kultaisesta kypärästänsä huutelemasta. Heitettiin
nyt kukko sinne syöttihärkien joukkoon ja ovi pistettiin kiinni, mutta
kukkopa samalla oksentikin kuvustaan hukan, ja kun tämä nyt oikein
rupesi niiden syöttihärkien kanssa menoa pitämään ja tappelemaan, niin
tärähteli koko paikkakunta. Ei auttanut, susi söi suuhunsa kaikki
härät, ja kukko vain katseli päältä sitä puuhaa. Aamulla herätessään ja
haukotellessaan kuningas sitten muisti kukon ja käski mennä ja heittää
kukon raadon sieltä härkien joukosta pois happanemasta. Mutta samalla
kun miehet aukaisevat oven, töytääkin taas hukka jalkain välitse oven
raosta ulos ja puikkii sen tiensä metsään pakoon, mutta kukko marssii
miesten keskitse kuin herra keskelle kuninkaan pihaa ja siinä taas
oikein olan takaa kiekaisee vanhan virtensä, jolla niin kauan oli jo
toista härnännyt ja kiusannut. Kuningas hyppäsi vuoteestaan, löi kahta
kämmentä ja ihmetteli, että tuo kukkohan nyt on ihan julmettunut, kun
on kaikki härätkin tappanut ja yhä vain tuossa kirkuu. »Parasta on»,
määräsi hän, »viedä koko otus tuonne syöttiläsoriiden sekaan, niin
eivätköhän ne mahda tehdä siitä selvää, vaikka olisi kuinka ylpeä
ja mahtava.» Tartutaan siinä taas lujasti kukkoa siipipankasta ja
riepoitetaan hänet sinne talliin syöttiläs-oriiden sekaan, ja pistetään
ovi lukkoon. Mutta sielläpä kukko nyt oksensi kuvustaan karhun ja tämä
kun rupesikin niiden oriiden kanssa ryskämään, niin lehdet puista
rapisivat. Lopuksi karhu tappoi, söi kaikki ne oriit, mutta kukko vain
elossa siinä keskellä keekoili. Herää kuningas aamulla ja kiirehtii
sanomaan rengeilleen, että menevät nyt ja heittävät se kukon raadon
sieltä oriitten jaloista pellolta. Samoin kuin ennenkin karhu töytää
sieltä pakoon ja kukko pihalta jälleen riemulla ja uhmaillen kiekumaan:
»Kukoll’ on kultainen kypärä,
Kuninkaall' ei hiippaakaan!
Kukoll' on kultaiset kulkuttimet,
Kuninkaalla nahkaiset nalkuttimet!»
Silloin kuningas otti ja suuttui oikein toden teolla, hyppäsi
tasajalkaa, löi kahta kämmentä ja sanoi heitukoilleen: »Sittenhän on
kumma, ellei tuosta kiekujasta henkeä pois saada! Tuokaapa se tänne,
niin minä sen nielaisen!» Tuotiin kukko kuninkaan kynsiin, ja tämä
julmettunut nielaiseekin kukon, hotkaisee!
Mutta pahoin erehtyi kuningas luullessaan tällä keinolla tekevänsä
lopun kukon vehkeistä! Mitä vielä! Tuskin ehti kuningas ensi kertaa
nielaisunsa jälkeen suutansa avata, kun jo kukko pisti sieltä päänsä
esiin ja kiekaisi entiseen tapaansa kehumisensa kukon kypärästä ja
kuninkaan hiipasta. Ylen siinä sekä hämmästytään että kauhistutaan, kun
on nyt kuninkaalla elävä kukko vatsassa ja vielä häntä sieltä pitäen
haukkumassa ja solvaamassa. Mietitään, mitä olisi tehtävä, kunnes
kuningas panee heitukkansa miekka kourassa vahtimaan sanoen: »Kun se
nyt pistää päänsä suustani, niin lyö sinä sen kaula poikki!» Heitukka
vartioi siinä lähellä tärkeästi, ja jopas pistääkin kukko päänsä taas
näkyviin. Heitukka samalla lipsauttaa miekallaan, mutta kukkopa ehtii
vetää päänsä samalla piiloon; kuninkaan kielen kärjen kuitenkin ehti
miekka katkaista! No se vasta kauhistusta oli! Huomaa jo kuningaskin,
ettei auta enää muu kuin heittäytyä kukon kanssa sulalle sovinnolle.
Hän alkaa maanitella kukkoa sulavasti ja sievästi sanoen: »Tule pois,
kukko rukka, sieltä! Kyllä minä köyhän miehen myllyn pois annan ja
vielä sinulle kultakengät ja hopeapaulat.» No, tämä rupesi kukosta jo
tuntumaan paremmalta ja hän taipui tulemaan pois kuninkaan vatsasta.
Kuningas täyttäkin lupauksensa ja antoi kukolle kultakengät ja
hopeapaulat. Näin oli tämä nyt käynyt kuninkaissa kukkumassa, herroissa
hyräjämässä, sekä lähti ylpeänä ja teerevänä kotiansa kohti.
Tulipa siinä sitten kotimatkalla häntä vastaan mies, joka talutti
oritta. Kysyy mies ihmeissään: »Mistäs tulet, kukkoväärti?» Kovin siinä
nyt ylpeys valtasi kukon ja hän sekä kerskasi että lisää valehteli:
»Kuninkaista kukkumasta,
Herroista hyräjämästä,
Kukuin siellä kuusi vuotta,
Lauloin seitsemän keseä,
Kaikenpa kaheksan vuotta,
Ympäriinsä yhdeksänkin,
Puolen vuotta kymmenettä.»
»Vai että kuninkaista kukkumasta! No jo vain! Ja mitä sait palkaksesi?»
— »Kultakengät, hopeapaulat.» — »Kuule, etkö vaihda noita kultakenkiäsi
ja hopeapauloiasi tähän oriiseen?» Kukko tarkasteli hevosta hetkisen,
jo vaihtoi, hyppäsi selkään ja läksi ajamaan.
Niin tuli sitten häntä vastaan lehmän taluttaja, joka kysyi samat asiat
ja sai samat valheet vastaukseksi. Kukko vaihtoikin oriinsa lehmään, ja
läksi sillä ajaa lerkuttelemaan. Tuli siitä vastaan lampaan taluttaja
ja kukko vaihtoi lehmän lampaaseen, tuli viimein paljas mies, jolla
oli kädessä kovasin. Se teki samat kysymykset ja sai samat valheet
vastaukseksi, ja niin kukko vaihtoi lampaansa kovasimeen ja läksi
taas mennä viilettämään kotiansa kohti. Oli kuitenkin siinä matkan
varrella sievä lampi ja lammissa kaunis sorsa. Kukko heitti sorsaa
sillä kovasimella, joka upposi lampiin, ja niin hän viimein tuli tyhjin
toimin kotiinsa takaisin. Siellä olikin kana häntä kiukkuisena vastassa
ja tivasi ankarasti: »Missä sinä olet ollut?» Mutta helppohan kukon oli
vastaan kiekauttaa:
»Kuninkaissa kukkumassa,
Herroissa hyräjämässä,
Kukuin siellä kuusi vuotta,
Lauloin seitsemän keseä,
Kaikenpa kaheksan vuotta,
Ympäriinsä yhdeksänkin,
Puolen vuotta kymmenettä!»
»Mitä siinä turhia lörpöttelet!» tiuskaisi akka, »eihän tuosta niin
kauan ole, kun läksit tietä myöten mennä touhottamaan. Mutta mitä sait
palkaksesi paljosta laulustasi?» Kerskaten vastasi kukko: »Kultakengät,
hopeapaulat!» Kun kana vaati niitä nähdäkseen, täytyikin kukkorievun
vähitellen tunnustaa kaikki vaihtokauppansa. Kun kana teki tallin
ja pilttuun kukon oriille, ei sitä ollutkaan; kun hän teki navetan
ja parren lehmälle, ei sitäkään ollut; kun hän teki karsinan ja
hinkalon lampaalle, ei sitäkään löytynyt; ja kun kana tahtoi hioa
veistänsä kukon kovasimeen, täytyi kukon tunnustaa: »Minäpä heitin
sillä vesilintua lampeen!» Kana meni silloin, pesi patansa ja sanoi:
»No tuoppas edes se lintu tänne, että saan keittää sen. Missä se on?»
Nolona tunnusti nyt kukko: »Se lintu meni, jolla oli siivet!»
Mutta silloinpa kukon akka jo ylen suuttui ja sanoi: »Ja tämä tässä
muka on ollut kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä, äläpäs
eto ränkyjä!», karkasi kukkoa haivenista kiinni ja rupesi äijä parkaa
rökittämään. Siitä syntyi nyt niin mahdottoman kova tappelu, ettei
sellaista oltu vielä koskaan nähty eikä tultane näkemäänkään, ja
kukko kärsi siinä surkean häviön. Akka tarttui häntä päästä kiinni
ja repi päälaen paljaaksi, niin että veri virtaili ja värjäsi hänet
aivan punaiseksi, selän ja rinnan varsinkin. Itse hän ei saanut muuta
kuin vähän nokaistua akkaansa päälaelta eikä siitä tullut vertakaan
sanottavasti. Siitä asti on kukolla ollut suuret heltat, mutta kanalla
perin pienet. Ja tämän vuoksi, kun oli esi-isä ollut mainetta hakemassa
kuninkaan vatsasta saakka ja sorretun puolustamisella ansainnut
itselleen kultakengät ja hopeapaulat, on Immilän kukko niin mahdottoman
ylpeä, että enimmät ajat vain yhdellä jalalla seisoskelee ja taivaan
lakea katselee.
* * * * *
Tämmöisen jutun kertoi ketulle se vanha harmaapää metso ja läksi lentää
kohistamaan halki kuusisen metsän omille yksinäisille retkillensä.
Mutta kettu palaili hiljalleen Immilään miettien mielessään, että
sattuneeko hänelle tilaisuutta puhutella tuota ylpeätä lintua ja
miten tuossa silloin mahtanee käydä. Ja kettu lipoi siinä juosta
litvitellessään huuliansa ja lupaili mielessään, että jos joudut,
Immilän iso kukko, hänen vatsaansa, niin etpä pistäkään päätäsi sieltä
ulos!
Nyt se loppui!
XXII.
HOUKUTELLEN HULLUN KANSSA, MIELIN KIELIN MIELETTÖMÄN.
Ku käski pahalle työlle,
Kenpä kehnolle kehotti,
Nokkoasi nostamahan,
Kärseäsi kääntämähän!