parhaiten oikein kipeän kepposen tehdyksi, ja muistaakin siinä erään
asian. Hän juoksee minkä jaksaa erään puun luo, joka jo juuressaan
tekee hyvin ahtaan haaran, kasvaen kahden korkean kiven välissä.
Siitä ahtaasta haarasta hän nyt pujahti lävitse ja suden akka törmäsi
arvelematta perään. Mutta nytpä kävikin niin, ettei suden akka siitä
mahtunutkaan, vaan kiilautui siihen lujasti kiinni. Nopeasti kuin
vilaus kiersi kettu uudelleen takaisin ja piteli suden akkaa siinä
aika pahoin, tämän kykenemättä ollenkaan vastustamaan. Nutuutettuaan
häntä täten hyväisesti lähti kettu kiireesti pakoon. Hän tunsi nyt
itsekin, että paras oli koettaa saada hänen ja suden akan väliin niin
paljon maata ja vettä kuin suinkin, ja siksi hän meni niin nopeasti
kuin ikänä mahdollista. Kauan juostuaan hän vihdoin tuli järven
rannalle, jossa oli suuri palanut kanto. Siinä hän nokesi itsensä aivan
mustaksi, jättäen vain valkean rintansa nokeamatta, ja meni sitten
rannassa olevaan veneeseen istumaan, ottaen melan käteensä ja siinä
muka meloskellen. Tuskin hän oli sen saanut tehdyksi, kun jo suden akka
saapuu jälkiä myöten huohottaen, tulee rannalle, näkee olion veneen
perässä ja kysyy: »Oletko, musta muuriainen, nähnyt kettu veijaria
tästä kulkevaksi?» Ei voinut nyt kettu kieltää vanhaa luontoansa,
vaan sanoi: »Näinhän toki! Juuri-ikään kyyditsin järven yli. Sanoi
menevänsä Inkerinmaalle.» — »No tiesikö tuo lurjus mitä uusia?» kysyi
suden akka varovaisesti. »Eipä se sen tärkeämpiä — suden akkaa kehui
nutuuttaneensa,» vastaa taas kettu liuvari. Silloin suden akka lähti
takaisin pesälleen ja mennessään itkeä kohotti: »Voi, voi! Nythän sillä
nauraa jo koko maailma!»
* * * * *
Mutta koko Metsola oli tästä ja muista kepposista niin suutuksissaan,
että kettu päätti lähteä muille maille antaakseen asiain vähän
väljähtyä ja kansan saada muuta puheen ja ajatuksen aihetta. Niinpä
hän siis viskasi luusäkin selkäänsä ja lähti kulkemaan kohti pohjoisia
maita, niitä, joissa lappalaiset asuvat ja poroilla ajetaan. Kulkee,
kulkee, niin jo ajaa häntä lappalainen porollaan vastaan. Kettu luita
säkillä kantaa kentturoipi ja hyvin vaikeasti nilkuttaa sekä sanoo
lappalaiselle: »Myö porosi!» Lappalainen pysäyttää, katselee häntä, kun
hän raskaasti säkkiä selässään hallitsee, ja kysyy: »Mitä sinulla on
tuossa säkissä?»
»Siinä on hopeita»..— »No maksatko koko säkillisen, jos myön poroni?»
— »Maksan, mutta et saa katsoa niitä ennen kuin kotonasi.» — »Oli
menneeksi!» arvelee siihen lappalainen, ottaa säkin ja antaa ketulle
poron sekä menee menojaan. Kettu kohta ajaa poron suohon, tappaa sen
sinne, syö, ei jätä muuta kuin sarvet ja korvat, jotka suohon pystyttää
kuin olisi poro siihen korvia myöten vajonnut. Eipä aikaakaan, kun jo
tulla touhottaa lappalainen takaisin ja sanoo: »Eiväthän ne olleetkaan
säkissäsi hopeita ja rahoja! Luitahan ne olivat!» Kettu ei tästä
kuitenkaan pahoin hätäydy, sanoopahan vain: »Ei ollut, mies parka,
hyvää minullekaan tuosta porostasi. Siinä kun sen sain, jo suohon
hyppäsi ja siihen jäi. Lähde avuksi, niin nostetaan pois.» Menevät
siitä suolle katsomaan ja kettu sanoo miehelle, että nostakoon hän
sarvista, kun paremmin jaksaa. No, lappalainen tarraa sarvista kiinni,
jotka siinä samalla töpsähtivät hänelle käteen. »Niinkuin näet», sanoi
kettu, »sinne märkäni porosi». Lappalainen menetti poronsa, mutta kettu
liuvari juoksi ilkkuen tiehensä, jatkaen retkeilyään vierailla mailla
ja piillen piilojansa.
Kauan kuitenkin riitti Metsolassa puhetta ketun viekkaudesta ja
kavaluudesta, ja vanha korppi, niin vanha, ettei sen ikää voinut kukaan
sanoa, se kun elää niin kauan, tiesi kertoa, ettei kettu ensi kertaa
sudelle onnettomuutta tuottanut. »Kuinka niin, setä?» kysyttiin siinä
silloin, jolloin korppi kertoi Metsolan väelle seuraavan tapauksen
hämärästä muinaisuudesta.
»'Mitäs joutilaana juokset, miksi et istu työssäsi, niinkuin on
määräsi?' kysyi hän ankarasti ketulta, joka alamaisesti ja perin
nöyränä esiintyi hänen edessään. Kettu vinkaisi vastaukseksi:
'Mutta minähän vasta arvokkaassa työssä olinkin, kun olin sairaalle
jalopeuralle ja kuninkaalle lääkityksiä etsimässä!' — 'Löysitkös
jotakin?' kysyi jalopeura ollen jo mielihyvillään. 'En vielä, vaikka
juuri kyllä olin löytämäisilläni; olin vanhan riihen nurkassa asuvan
hämähäkin puheilla ja se lupasi antaa minulle hyvän neuvon'.
»'No lähde joutuisasti uudestaan kysymään! Sinä olet liukas kieleltäsi
ja ehkä saat siltä sanan soveliaan sipaistuksi'. Mitäpä siinä — kettu
lähti vastamäkiä ja maita kiertelemään, kunnes jonkun ajan viivyttyänsä
palasi takaisin. 'Saitkos tietää?' kysyi jalopeura. 'Mikä saadessani',
vastasi kettu tärkeänä. 'No minkä neuvoni antoi hämähäkki?'» — 'No sen,
että jos susi nyljettäisiin ja sen nahka pantaisiin kuninkaalle sairaan
paikan päälle, niin paranisitte kohta.'
»Niinpä jalopeura heti viittasi karhulle, että otappas susi kiinni ja
vedä siltä nahka selästä. Karhu, joka oli hyvä nylkyri, päästikin nahan
suden selästä ja laski hänet paitasillaan kävelemään, mutta kettu
liuvari meni tiehensä ja siitä lähtien on hänellä ollut pahanteko
ainaisena työnä.»
Tällaisen tarinan kertoi Metsolan väelle vanha ja viisas korppi, ja
kaikista tuntui, että johan tämä nyt on vallan kauheata, kun ei tuolta
ketulta julmettuneelta, taida enää säilyä kukaan! Onneksi hän nyt
näytti hävinneen Metsolan mailta.
Semmoinen se!
XVIII.
MILLÄ KYNSITÖN PUUHUN NOUSEE.
Näki hiekalla hevosen,
Kuloharjan kuusikolla,
Senpä tukka tulta tuiski,
Harja suihkivi savua.
Eletään nyt Metsolassa karhu ja susi sekä muut elävät ilman kettua,
joka kaukaisilla mailla harhailee piilojansa piilemässä. Huomataan
sitten, että yhä enemmän rakentelee Ilmolan väki ansojansa ja
loukkujansa heidän poluilleen ja päätetään vihdoin lähteä tarkemmin
tutkimaan tuota Ilmolan puolta, että päästäisiin selville, miksi he
rakentavat noita pyydyksiään. Uhataan myös, että paljon tehdään nyt
Ilmolan väelle pahaa, kun kerta tästä liikkeelle lähdetään. Sanoi karhu
sudelle: »Minä menen tuonne Horpolle, sillä siellä on suuri ruuna,
se, jolla on se iso pelotinkello kaulassa. Mene sinä Kääpälään. Kettu
repale, jos olisi näillä mailla, saisi mennä Piippolaan, Immilään
ja Katilaan, mutta keretäänpähän tässä niihinkin». Ne olivat kaikki
Ilmolan taloja nämä. Lähdetään siinä nyt kumpikin omalle suunnalleen.
Karhu kuljeskelee Horpon maille ja onnistuukin pian kaatamaan
karjalaumasta härän, josta söi oikein kyllikseen, ja lähti sitten
jatkamaan matkaansa. Mutta mitenkä nyt sattuikaan niin onnettomasti,
että hän polkaisi jalkaansa terävän piikin, joka teki syvän haavan ja
tarttui niin lujaan kiinni, ettei hän saanut sitä pois. Tuskissaan hän
koetti kolmella jalalla kompuroida eteenpäin, mutta huonostihan se
kävi, ja yhä tuimemmin rupesi jalkaa viha voimaan. »Mikä ihme tässä nyt
tulee neuvoksi!» valitti hän ja lähti kömpimään tielle päin toivoen
kohtaavansa jonkun, joka voisi häntä auttaa. Juuri kun hän saapui
tielle, sattui siitä kulkemaan vanha akka, joka paikalla lepsahti
istualleen säikähdyksestä nähtyään karhun. Tämäpä vain rauhallisesti
meni akan luo ja ojensi hänelle kämmentänsä, jossa törrötti ruma
piikki, ja akallapa oli sen verta älyä, että ymmärsi kiskaista sen
pois. »Kas sillä lailla!» ihastui nyt karhu, »sinäpä ymmärtäväinen akka
olet, sinua täytyy palkita, odotahan!» Mutta kun karhu kääntyi menemään
pois, yrittikin akka lähteä tiehensä. »No on siinä akkaa!» suutahti nyt
ohto, »miten minä voin sinua palkita, kun pois lähdet!» Ja estääkseen
akan poistumasta hän varmuuden vuoksi vyörytti suuren kiven hänen
helmaansa arvellen, että »etköhän nyt pysy paikoillasi», ja kävi sitten
kiireesti hakemassa kaatamansa härän komean reiden akalle paistiksi
ja poistui. Vasta kaukana hän sitten muisti, ettei ollut huomannut
vierittää kiveä pois eukon helmasta. Ei hän kuitenkaan viitsinyt palata
enää takaisin, vaan jatkoi matkaansa.
Sillä aikaa kun tämä tapahtui, oli Horpon kolme oinasta suuttunut
emännälleen ja lähtenyt luvatta syömään vihantaan peltoon, valkeaan
vainioon. Ensimmäinen söi yhden päivän ja lähti kotiin iltasella.
Tulipas silloin karhu vastaan, juuri saapuneena Horpon maille ja kysyi
jyrkästi: »Mikä nimesi on?» Toinen vastaa: »Oinas!» Karhu siihen vain
ilmoittaa: »Minä syön sinut!», ja niin söi.
Toinen oinas söi vihannassa pellossa, valkeassa vainiossa kaksi päivää
ja lähti iltasella kotiin. Tuli karhu vastaan, samat laati tarinat ja
samat teki oinaalle lopuksi temput.
Kolmas oinas söi vihannalla pellolla, valkealla vainiolla kolme päivää
ja lähti kotiin iltasella. Taas tuli karhu vastaan ja kysyi entiseen
tapaansa: »Mikä nimesi on?» Vastasi toinen: »Oinas!» Karhu uhkasi:
»Minä syön sinut!» Silloinpa kolmas oinas ärjähtää: »E-et syö, minä
piikillä pistän, ruudilla poltan!» Kovasti siitä nyt kontio ällistyy
eikä uskalla ruveta syömään. Torataan vain ja jankataan.
Oli siinä sitten edessä jyrkkä rinnemaa. Oinas määkäisee karhulle:
»Kun sinua sittenkin haluttanee syödä minut, niin mene tuonne rinteen
alle ja pane suusi auki ja silmäsi umpeen hyvin visusti sekä odota;
minä täältä mäen päältä vierin kurkkuusi!» Karhu taipuu ja menee
tekemään, kuten käsketty on, ajatellen: »Kun se tuolta jyryn kanssa
tulee kurkkuuni, niin silloin minä sen syön.» Mutta oinaspa panikin
suuren kiven vierimään karhua kohti ja se kun poukaisi äijää otsaan,
niin samassa olivat myös tallukat taivasta kohti. Kauan aikaa meni,
ennen kuin ukko riepu pääsi siitä virkoamaan, eikä mene hevillä enää
syömään oinaita, jotka käyvät laitumella vihannalla pellolla, valkealla
vainiolla.
Se oli karhun ensimmäinen kokemus Horpon väestä. Hän äityi siitä niin,
että nälissään rupesi Jumalaa vastaan kapinoimaan ja ruokaa vaatimaan.
Jumala kuitenkin häntä rankaisi ja sanoi: »Sinä olet paljon pahaa
tehnyt, ei sinulle anneta ruokaa.» Yhä kovempi nälkä tulee karhulle ja
hän uhmaa Jumalan rangaistusta ja päättää itsekseen: »Lähden ja otan
hevosen!» Lähtee siitä hevosta ottamaan muistellen sitä Horpon suurta
ruunaa, jolla on iso pelotinkello kaulassa.
Ruuna on aholla laitumella, kun karhu siihen ehättää ja vimmoissaan
hyppää sen selkään. Mutta ruuna oli väkevä ja lähti mennä kapistamaan
aika vauhdilla kotiin Horppoon. Karhu kopristihe hevoseen kiinni
ja tapaili puita pitkin tien viertä niihin tarttuaksensa ja
pysähdyttääkseen hevosen. Ei saanut kuitenkaan kämmeniinsä muuta
kuin tien merkkiristin, joka jäi hänelle kainaloon. Viimeksi roppasi
kouransa pihamaan portin kamanaan, että saisi hevosen kaatumaan,
mutta ei saanut. Kun Horpon akat näkivät kaukaa tulijan ja ristin
sen kainalossa, niin luulivat pappinsa tulevan ja alkoivat huutaa
toisillensa: »Pyyhkikää pirttiä, pyyhkikää pirttiä! Pappi tulee,
pyhäristi kainalossa!» Ruuna lennätti näin karhua pihan katospohjaan
asti, jossa orsi pyyhkäisi hänet maahan. Puolipyörryksissä hän pääsi
siitä laukkaamaan metsään, vannoen kostoa ilkeälle Horpon ruunalle.
Niin nyt karhu hioo hammasta Horpon isännälle ja hänen vankalle
ruunalleen, ja selvittyään pyörryksistään lähtee heitä hakemaan.
Tuleekin siitä kesannolle, jota Horpon isäntä ruunallaan kyntää
niin että pöly pilveilee. Karhu heittäytyi leikkisäksi ja sanoi:
»Vedetäänpäs sormikoukkua!» Mutta Horpon isäntä vastaa vain: »Tuossa on
minulla isä-vanha aidan takana — menehän ensin sen kanssa vetämään.»
Karhu menee aidan taakse vanhan isännän pakinoille ja vaatii sitä
sormikoukun vetoon.
Vaari siellä parhaillaan halkaisi isonlaista pölkkyä. »Sopiihan tuota
koettaa, sormikoukun vetoa», sanoi hän ja raotti kirveellään pölkyn
tiukkaa halkeamaa hiukan. »Pistähän aluksi tuonne sormesi», sanoi hän,
»ja repäise, vankka mies kun olet, vaikkapa tämä pölkky kahtia.» Karhu
pistikin halkeamaan kyntensä niinkuin vaari oli käskenyt, jolloin tämä
tempaisikin kirveensä pois ja nipisti kynnet niin tiukalle, etteivät
tahtoneet lähteä pois ollenkaan. Liian myöhään muisti nyt karhu sen
medenhakumatkan, jolloin kettu oli houkutellut hänen kämmenensä
samaan kiipeliin. Kauan aikaa hän sai hyppiä ja teutaroida, ennen
kuin käpälä heltisi. Voivotellen hän meni uudelleen pellolle, jossa
Horpon isäntä häneltä kysyi: »Mitenkäs kävi? Veditkös sormikoukkua
isä-vanhan kanssa?» »Kyllä vedin», vastasi karhu kynsiänsä puhallellen,
»kyllä vedin, niin että oikeasta kämmenestä kynteni kadotin.» Ja
hän lisäsi pahanenteisesti: »Kuinka nyt pysynen hevosen lautasessa
vasenkätisenä!» »Ethän vain minun hevostani syöne?» kysyi Horpon
isäntä säikähtäen. »Sinunpa sinun». »Odota, veikkonen, iltaan saakka,
että saan tämän kesannon kynnetyksi, niin kerkeävät vähän kyntesikin
lakata vihavoimasta». »Jos mä häntä odottanen», mukasi karhu ja meni
pöheikköön käpäläänsä nuolemaan.
Tuli siihen hätään sitten jänisjussi ja kysyi karhulta, mikä hänelle
oli tullut. Karhu selitti asian. Jänis rupesi häntä lohduttamaan ja
sanoi: »Älähän ole milläsikään! Kyllä minä kostan kynnenvihasi tuolle
miehelle.» Mutta karhu vain hymähti ja sanoi: »Milläpä sinä kostat?»
»Minäkö? Minä kun menen tuon ranteläjän suojaan ja sieltä säikäytän
hevosta, niin se särkee auransa ja runtelee miehen.» Ja niin jänis
meni, mutta mies älysi: »Nyt siellä on jänis ranteläjän takana», otti
rangan kappaleen, hiipi sinne ja löi Jussilta etujalat poikki ja
takajalat kenkkulaan. Jänis vähissä hengin pääsi pakoon.
Tuli sitten paarma jäniksen luo ja alkoi toisen tuskaa nähdessään
tiedustella, mikä naapurilla oli hätänä. Jussi tuskin saa selitetyksi
asian, niin on vaiva kova, mutta paarma lohduttaa: »Älähän ole
milläsikään, kyllä minä sen kostan tuolle miehelle. Minä kun menen
hevosen sieraimiin ja puraisen, niin se rapeaa hyppimään ja särkee
sekä auran että miehen». Ja niin paarma lentääkin samalla hevosen
pärstöön ja siellä puree sekä siivillään rapikoitsee. Hevonen rupeaa
hyppimään ja teutaroimaan, mutta Horpon isäntä perkkasikin paarman pois
sieltä sieraimesta, pisti ruman piikin sille peräpuoliin ja päästi sen
uudelleen lentämään. Nolona nyt paarma lensi itkien mennessään: »No nyt
minulle vasta hyvä tuli, kun pistettiin piikki peräpuoliin!» Tuumitaan
siinä sitten kolmeen mieheen, mitä tässä on tehtävä, kunnes tulee ilta
ja karhu sanoo: »Nyt minä menen ja syön sen hevosen!»
Tällä välin oli Horpon emäntä tullut kesannolle keittämään ukolleen
illalliskeittoa ja hevonen oli riisuttu ja päästetty aholle syömään.
Siellä nyt vankka ruuna asteli ja ruohoa syödä rouskutteli, heitellen
harjaansa ja huiskautellen häntäänsä. Karhu kun tulee lähelle, niin
ruuna alkaa samassa potkia ja takapuolta heittää, niin ettei siihen ole
ollenkaan menemistä. Karhu menee puun suojaan ja alkaa sieltä hosua
terveellä, vasemmalla käpälällään, rapaten sen kiinni ruunan lautaseen.
Mutta tästäkös ruuna vauhtia sai ja lähti menemään semmoisella
voimalla, että karhun vasemmastakin käpälästä kynnet tuhoutuivat ja
jäivät lautaseen kiinni. Siihen täytyi kontion jäädä takajalkojensa
varaan aivan surkeaan tilaan.
Kun Horpon isäntä taas saapui aamulla kynnökselleen, olivat siellä
ruunan lautasessa karhun kynnet, mutta karhu itse kävellä roikotteli
kahdella jalalla, kun ei hennonnut laskea kipeitä etujalkojaan maahan.
Isäntä kysyy: »Miksi kävelet kahdella jalalla?» Karhu vastasi: »Tuo
sinun ylpeä ruunasi vei minulta toisen käpälän ja tuo vahva isäsi
toisen». Arvelee siihen silloin isäntä: »Kun sinä olet nyt noin
vaivainen eikä ole muuta kuin kaksi käpälää, niin mitä sinä nyt
tuumaat?» Pahoillaan siihen karhu vain vastaa: »Mitäpä minä osaan
tuumata! Täytynee kuolla nälkään, kun näyttää Jumala todellakin minulta
ruoan kieltäneen.» Rupeaa jo Horpon isäntä vähän pilkkaamaan metsän
ukkoa ja sanoo: »Olisi tuolla jo ennen tapettu, mädäntynyt, vanha
hevosen raato, mitähän jos menisit syömään sitä!» Synkkänä vastaa
karhu: »Ei tässä sentään vielä raatoja ruveta syömään, ennen vaikka
tähän tyydyn.»
XIX.
HYVÄ SIINÄ ON EESSÄ, JOS ON REESSÄKIN.
Ei se jaksa pieni lintu,
Ei mennä meren ylitse,
Välehen vähä väsyvi,
Pian heikko hengästyvi.
Ei saa karhu selvää Horpon vankasta ruunasta eikä muustakaan menosta ja
yhä enemmän äityy heitä vihaamaan. Kuulee hän eräänä päivänä metsästä
kovaa ryskettä, hakkuuta ja kaatuvien puiden rysähtelyä, ja menee
katsomaan, mikä siellä on hätänä. Siellä Horpon miehet ovat kaskea
kaatamassa. Karhu suutahtaa, istahtaa siihen ja ilmoittaa: »Tähän ette
saa kaskea hakata, sillä tämä on minun pesäpaikkani.» Silloin Horpon
isäntä sanoi: »Saat puolet sadosta, mikä tulee, kun vain ryhdyt tässä
töihin toveriksi auttamaan. Mutta sano ensin, kummatko haluat sadosta,
tyvetkö vai latvat?» Karhu siitä suostuukin työtoveriksi, ilmoittaa
haluavansa tyvet ja rupeaa töihin. Ylen väkevä kun on, niin juurineen
repii pois koivuja ja petäjiä, miehen hakatessa. Yhdessä sitten
kylvetään rukiiksi huhta ja ruvetaan odottamaan, mitä tuosta tulisi.
Heti kun oras rupesi vihottamaan, tuli karhu jo tahtomaan osaansa,
mutta Horpon isäntä nauroi hänelle ja sanoi: »Enhän minäkään vielä ole
saanut; tulevana kesänä vasta!» Täytyi karhun suostua odottamaan.
Tuli siitä sitten syksy ja syksyn mukana karhulle silmäluomiin raskas
nukuttajainen. Hän harhaili Horpon mailla, hakien itselleen mukavaa
nukkumapaikkaa, mutta ei löytänytkään mieleistään, vaan kulki edelleen,
kunnes tuli pappilan maille. Sinne ulkoniitylle heinälatoon painautui
hän nukkumaan, kääriytyi heiniin ja kuunteli vielä hetken syksyn tuulen
vinkunaa. Kuulipa hän silloin kurjen suolta karpalomättään äärestä
haastelevan metsolle ja houkutelevan tätä pitkälle matkalle. »Nyt on
jo aika», sanoo kurki, »lähteä muille maille lentämään. Lähde sinäkin
kerran täältä talven käsistä pois kauas etelän hyville laitumille.»
Metso siihen kuitenkin jurottaen kuuluu vastaavan: »Olenpa minä siellä
tahi täällä, samat minulla on havut ruokanani kuitenkin.» Kun toinen
ei vieläkään tunnu heittävän, vaan yhäti vaatii mukaansa, sanoo metso
lujemmin: »Ennemmin omassa maassa havun syön, lumen makoan, ennen
kuin menen merelle, tielle tietymättömälle, matkalle mitattomalle».
Niin vakuutti metso ennemmin vaikka äimiä kotimaassaan nieleksivänsä
kuin lähtevänsä muille maille lentämään, ja rupesi vihaisesti männyn
kerkkiä repimään. Mutta kurki sanoi, että hänen pitää lähteä, koska
hänen täytyy johdattaa pikku kansaa lämpimään maahan, etteivät kuole
tänne viluun, ja niin sanotaan kurjen kiidättävän selässään merten yli
pääskyjä ja muita pikku lintuja. Mutta kuultuaan tämän keskustelun ja
metson sanat tunsi karhu kodikasta onnen tunnetta, käännähti kyljelleen
ja tunsi olevansa kotimaahansa tyytyväinen kuten metso, jykevä lintu,
jolla on karhun tanakka, mieli.
Satoi lumen paksun, piti ankarat pakkaset, routi maan, ja yhä syvemmin
nukkui kontio pappilan heinäladossa. Tulipa sitten hyvän rekikelin
aika, ja renki läksi hakemaan heiniä kaukoniityltä, saapuen häkkineen
sen ladon eteen, jossa karhu veteli talviuntaan. Avaa ladon, ajaa
hevosen eteen ja alkaa luoda häkkiin hangolla heiniä. Ja kun hän hetken
kuluttua pisti hangolla vähän syvempään, niin jopa satutti kontiota
lapaan ja herätti hänet. Siinä samassa selvisi sieltä karhu käpälilleen
ja syöksähti ovesta ulos, mutta kun häkki oli kallellaan oven edessä,
joutuikin äijäpaha siihen. Hevonen älysi heti, että nyt on itse mörkö
häkissä, ja puhaltautui laukkaamaan, minkä kavioista lähti. Reki
horjahteli ja nutjahteli, kirkas talven valkeus sokaisi karhun silmiä,
niin ettei se älynnyt muuta kuin tarttua molemmin etukämmenin häkin
laidoista kiinni ja seisoa siinä kyytiä ja vauhtia ihmetellen kahdella
jalalla. Ajetaan sillä tavalla vinhaa menoa kylää kohti ja saavutaan
kylän tielle, jossa osuu pastori vastaan.
Jo kaukaa tuntee pastori rovastin hevosen ja näkee heinähäkissä mustan
ja vakavan miehen seistä tojottavan. »Olisikohan», arvelee pastori,
»itse rovasti lähtenyt huvikseen heinälle tänä kirkkaana aamuna! No on
totisesti!» Ja kun karhu siinä samassa ajaa hurauttaa pastorin sivu
päätänsä kääntämättä, niin että lumi savuna pöllyää, eikä ollenkaan
huomaa nöyrästi tervehtivää pastoria, arvelee tämä pahoillaan:
»Minnekähän oli rovastilla semmoinen kiire! Kun ei edes vastannut,
vaikka hyvän päivän tein, ei muuta kuin murahteli ja hevosta kiirehti.»
Vähän matkan päässä tulee taas kanttori vastaan. Kaukaa hänkin on
tuntenut rovastin hevosen ja nähnyt itse ukon tumman ja rotevan
varren seistä tojottavan heinähäkissä. »No totta tosiaankin on itse
rovasti käynyt heinällä», ihmettelee lukkari, tempaa lakin päästänsä
ja tervehtii nöyrästi, mutta eihän karhu vastannut, äänteli vain
hätäyksissään ja piti häkin laidoista kiinni hevosen laukatessa
hirmuista vauhtia. Tulee siinä vastaan jo itse nimismieskin, joutuu
uskomaan samat kuin pastori ja lukkari sekä lopuksi myös samat
ihmettelemään. Täydellä vauhdilla porhaltaa hevonen viimein ison
pappilan kartanolle.
Itsepä rovasti nyt kamarissaan helapiippu hampaissa kävelee ja
ikkunastaan aina pihalle vilkaisee. Samassa hän näkeekin, kuinka
hevonen vimmatulla vauhdilla porhaltaa kartanolle, reessä musta, paksu
ja vakava mies. Ei ehdi rovasti sen enempää tarkastella, ei nähdä, että
heinähäkkihän sillä on hevosella perässä, vaan lakkinsa tempaa vain ja
syöksee pihalle. »Maaherra varmaankin tuli», ajattelee hän mielessään
ja kiiruhtaa lähemmäksi tuota mustaa miestä, joka reessä yhä seisoo,
hevosen teiskatessa ja potkiessa. Mutta ennen kuin rovasti kerkeää
ulos pihalle, on karhu selvinnyt ällistyksestään ja loikannut tiehensä
metsän peittoon. Niin tuli karhu pettäneeksi sillä kertaa kaikki
Ilmolan korkeimmat herrat ja siitä hän oli mahdottoman ylpeä. Olihan
häntä luultu sekä rovastiksi että maaherraksi!
Sen verta nyt siitä karhun rovastina-olosta. Hän ei enää viitsinytkään
mennä talvimakuulle, vaan läksi katselemaan, mitä uusia Ilmolan mailla
näin talvella näkyisi. Vatsaa rupesi vääntelemään kiukkuinen nälkä.
Mutta ei hän ollut monta askelta metsätietä astunut, kun siinä samassa
pyörähtikin hänelle kettu eteen. Julmistuneena karhu paikalla tarrasi
kettu repaletta niskasta kiinni, mutta tämä rukoili henkensä edestä
ja näytti, kuinka paljon hänellä oli tiellä tuoreita kaloja. Karhu
unohdutti siinä nälän vuoksi kostonsa ja kysyi ketulta, miten hän
oli niin paljon kaloja saanut. Mutta ennen kuin ketun kalansaaliista
kerrotaan, täytyy tehdä selkoa, mitä muuta hän oli jälleen Metsolan
maille saavuttuaan toimittanut.
XX.
SATEHELLA SIKA VIISAS, LAISKA EHTOOLLA VIREÄ.
Ketulla on keveät kengät,
Ne ei pauka pakkasella,
Ei kolka kovalla säällä.
Ketulle oli tullut ikävä vierailla mailla ja hän oli lähtenyt
litvittelemään kohti kotoista Metsolaa arvellen kyllä saavansa jotenkin
karhun ja hukan lepytetyksi. Tultuaan sitten kotiin olikin hän saanut
kuulla lörpöltä kuusangolta, että karhu ja hukka olivat menneet Ilmolan
taloja tutkimaan ja niille pahaa tekemään ja että hänelle oli osoitettu
Piippolassa, Immilässä tahi Katilassa käynti sopivaksi tehtäväksi.
»Saattaneehan noissa käydä», arveli siihen Mikko Repolainen, joka
vainusi heti tässä kaikessa jotakin erikoisesti hänelle sopivaa, ja
läksi mennä kälpäilemään Ilmolan taloja kohti, niitä tutkiaksensa,
kuten sanottu oli. Tuli hän sitten Piippolaan, jonka emäntä oli aivan
tavaton voin ja piimän valmistaja.
Sattui siinä aidan takana mullikolla tonkimaan Piippolan iso sika ja
se oli revosta niin ihmeellinen elukka, että hänen oikein piti jäädä
sitä katsomaan. Hän rupeaa siinä juttelemaan sian kanssa, sanoen:
»Minä olen mielevin mies, viisain kaikista metsän elävistä, sinä tuhma
röllötät vesirapakossa! Mitä sinä siinä teet?» Sika kääntää kylkeä ja
röhkäisee: »Kohtapa nuo vesirapakotkin kuivavat, tulee pouta.» »Mistä
sinä sen tiedät?» halveksii häntä kettu. »Siitä», vastaa sika, »että
vaarnikkatäi kylkeäni puree.» Yhä enemmän kettu halveksii ja haukkuu:
»No voi sinua tyhmää elukkaa, kun vaarnikoissa ja rapakoissa ryvet!»
Näin kettu rupeaa moittimaan sikaa ja lisää, että mitä tuollaisesta,
joka ei näe koskaan päivän nousuakaan, kun on aina kärsä maassa. Mutta
sika suuttuu siitä puolestaan ja jo kerskaa: »Olen minä yhtä viisas
kuin sinäkin, joka et edes tiedä, mistä päinkään aurinko nousee!
Koetetaanpa, niin ennemmin minä näen päivän nousun kuin sinä!» Torataan
siinä ja haukuskellaan toisiaan, kunnes lyödään veikka ja päätetään:
»Kumpi ennemmin näkee päivän nousun, se saapi oluttynnyrin».