tiltalttia, joiden kanssa oli ollut jo kauan aikaa tuumana ruveta
yhteistä taloa pitämään, vaikka siitä ei ollut tullut vielä varsinaista
sopimusta tehdyksi. Mutta nyt oli ollut määränä asia lopullisesti
päättää. Tiltaltti oli kysynyt, mihin pesä sitten tehdään, jolloin
varpunen oli heti ruvennut vaatimaan, että se on tehtävä valmiiseen
rakennukseen, kartanon kattoon, sillä se tulee huokeammaksi. Tiainen
oli taas ehdottanut, että tehtäisiin pesä onttoon puuhun, koska
sinne ei tipu vesi ja koska pesä muutenkin siellä säilyy hyvin.
Keskustellaan ja neuvotellaan siinä kaikin puolin, kunnes jo ruvetaan
vähän kiivastumaan — kiivaita kun ovat molemmat, varpunen ja tiainen
— ja varpunen nakkelee niskojaan: »Eipä taida meistä olla yhdeksi
taloksi, kovin saattaa tulla meillä yhteinen olo ahtaaksi siinä
kattopesässä.» Tiainenkin jo huomaa tästä, ettei tämä puuha vetele, ja
päättää tyytyä pieneen pökkelöpesäänsä, jonne kiireesti palaa poikiansa
katsomaan. Täällä odottikin häntä suuri uutinen. Heti kun tiitisen
akka pääsi kotiinsa, sanoivat pojat: »Täällä kävi suuri vieras tänä
päivänä». Muhkeasti silloin tiainen levitti toista kouraansa ja kysyi:
»Oliko se noin iso?» — »Isompi toki se oli!» vastasivat pojat yhteen
ääneen. Levitti akka silloin vähän toista siipeänsä ja taas kysyi: »No
tätä isompi se nyt ei varmaankaan ollut?» »Hiuuu!» vihelsivät pojat
ihmetellen, »ethän sinä ole edes sen silmänkään kokoinen!» »No jo nyt
on ihme ja kumma!» kimpautui siitä tiitisen akka ja levitti haraan
molemmat siipensä ja kerskasi: »Olenhan minä nyt sentään yhtä suuri
elävä kuin joku toinenkin!» »Voi, et sinä ole sen korvankaan kokoinen!»
Silloin pöyhisti tiainen lisäksi kaikki höyhenensä, mutta pojat vain
sanoivat: »Se oli niin suuri, ettei sitä voi uskoakaan, kuinka suuri se
oli!» »Hirveän suuripa se sitten olikin!», suutahti silloin tiitisen
akka, »mutta vaikka hänessä olisi ollut itse tuhattäytinen, niin
kiittäköön onneaan, etten minä kotiin sattunut. Kyllä olisivat silloin
olleet luut lusuna, päät kasuna, sääret kimman kommakkana, ja pian
olisi koko otuksesta päivä läpi paistanut!» »No, huomenna se lupasi
tulla uudestaan», ilmoittivat siihen pojat, jolloin akka vain arveli,
että silloin saavat pojat lihaa, niin ettei tarvitse alituiseen huutaa:
»Ei ole lihaa, ei ole lihaa!»
Juuri kun eukko sitten seuraavana päivänä vielä venyttelihen pesässään,
rupeavatkin pojat huutamaan: »Jo tuli se eilinen iso vieras!»
Siinä samassa oli tiitisen akka siivillään ja ennen kuin karhu
ehti ajatellakaan asiansa selittämistä, työnnäikse se samassa kuin
paukku hänen korvaansa. Karhu tästä kovasti säikähti, kun korvassa
yhtäkkiä alkoi vallan kauhea pörinä, ja lähti laukata ulvaisemaan,
mutta tiitisen akka kiljaisi ylpeästi pojilleen: »Näin sitä miestä
talutellaan!» Kukapa tietää, miten siinä olisi käynytkään, ellei karhu
olisi älynnyt ruveta, pieksämään päätänsä pökkelöön, jolloin tiitisen
akan täytyi lopuksi paeta korvasta pois.
Tällä kerralla hän ei siis saanut pojilleen lämmintä lihaa, mutta sen
sijaan hän kertoi, että hänen isänsä todellakin oli tappanut karhun.
Aivan samoin oli karhu tullut pesälle ja tiedustanut, oliko isä kotona,
ja poistunut, kun ei ollut. Mutta kun oli kontio seuraavana päivänä
tullut uudelleen, olikin tiitisen ukko ampaissut sen sieraimeen,
niin että karhu oli tuskissaan repinyt päänsä hajalle ja niin olivat
pojat saaneet lämmintä lihaa.. Niin ettei siis tiitisen eukko turhia
kehuskellut.
Mutta karhu jatkoi äkeissään matkaansa kiroillen tiitisen akkaa, joka
oli ollut vähällä hänet tappaa. Ja tuollaisen hurjimuksen hän oli
vielä aikonut ottaa lapsenpiiaksi! Hän kulkee ja murisee sekä etsii
sopivampaa. Jo tuleekin siinä metsäkana vastaan ja karhu tiedustaa:
»Tuletkos minulle itkijäksi ja lapsenpiiaksi?» Metsäkana on heti
valmis, mutta karhu varovaisuuden vuoksi tutkii häneltä, kuinka hän
laulaa, kun on näet pienille karhun lapsille sievästi tuutulaulua
laulettava. Metsäkana metsänpajakka silloin rupeaa rämäkällä äänellään
laulamaan: »Kopeikka, kopeikka, kaperr, kaperr, vätkänä, vätkänä,
kapustan kuolija, hierimen nuolija!» »No mutta sinähän kiroat, etkä
laula!» ihmetteli karhu paheksuen, »ethän sinä sovi vainajan itkijäksi
etkä pienten lasten hoitajaksi, en minä sinusta huoli». Ja karhu jatkoi
matkaansa.
Jo tuli vähän matkan päässä jänis vastaan, ylpeänä ja iloisena siitä,
ettei ollutkaan kaikista huonoin elävä. »Mihinkä vaariseni menee?»
tervehti Jussi karhua reilusti. »Akkani kuoli. Menen itkijää ja
lapsenpiikaa hakemaan.» »No ota minut!» »Jaa, mutta osaatko sinä itkeä
vainajaa ja laulaa lapsille? Siitä se hyvä lapsenpiika tunnetaan.»
»Pianhan se nähdään ja kuullaan!» kehaisi jänis ja alkoi ensin itkeä:
»Tu tu tuu, le le lee!» sekä sitten muka lapsille puputtaa: »Pupu,
pupu, poikaseni! Pupu, pupu, poikaseni!» »En minä sinusta huoli,
rumastipa tuota sekä itket että laulat», arveli karhu ja läksi edelleen.
Tuli sieltä vihdoin susikuoma vastaan, karvaröllö, ja pyrki sekin
karhulle itkijäksi ja lapsenpiiaksi. Mutta kun laulukokeessa ei
kuulunut muuta kuin rumaa »uhuhuu, uhuhuu» ja »vou, vou, vou, vou!», ei
karhu hänestäkään huolinut, vaan lähti tallustamaan edelleen, kunnes
vihdoin yhdyttikin ketun, jolle paikalla juolahti pahuus mieleen.
Hänen jalkansa oli parantunut ja halu paloi vain uusiin kepposiin.
»Mihinkäs eno menee?» kysyi hän heti ystävällisesti karhulta, joka taas
selitti asiansa ja kysyi häntäkin lapsenpiiaksi. »Hei, kyllä tulen!»
vastasi kettu. »Jaa, mutta osaatkos itkeä vainajaa ja laulaa lapsille?»
vänkäsi nyt karhu, »sillä eukko rukka täytyy itkeä hautaan hyvästi ja
lapsilleni pitää laulaa kauniita tuutulauluja». —
»No, totta kai minä itkut jalasten laulut osaan, kukas sitten!» kehui
kettu ja alkoi ensin itkien huokailla: »Luu, luu, luu! Karhulta akkanen
kuoli, suuren hurstin kehrääjä, väkivärttinän vääntäjä, suurien
sultsinaisien suohkailija, pitkien piirahuisien pietsailija; kaatui
kakkaraveroset, sekä pankolta pataset; ullin, ullin ukkostani, allin,
allin akkastani, kenen kaulaan nyt käteni lasken ja kuka minun lankani
kehrää; jäin leinä leskeksi, katala kadoksiin!», ja sitten kimeällä
äänellä loilottaa:
»Laulan, laulan lapsen kielin,
Linnun kielin lipsuttelen,
Suvilasten sukkaseen,
Talvilasten saappaaseen.
Ohdolla on somaiset poiat
Sekä piiat pikkaraiset,
Heitäpä hoidan, tuutilullaa,
Syötän, juotan, kapaloin,
Nukutan maata, tuutilullaa,
Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti.»
Karhu tästä ihastui ikihyväksi: »Tule, veikkonen!» sanoi hän,
»itkijäksi ja lapsenpiiakseni, sillä sinähän koreasti laulat», ja niin
lähdettiin sekä tultiin ehtoolla karhun kotiin.
Karhu vei revon ensin tupaan, mutta repo, jolla oli koiruus mielessä,
arveli, että siellä oli liian kuuma sekä itkeä että lapsia hoitaa.
Karhu silloin sijoitti heidät kaikki aittaan.
No, kettu siinä rupeaa laulamaan itkuvirsiä ja hoitamaan sekä
tuudittelemaan karhun lapsia, mutta äijä itse lähtee jo aamulla
ruoan hankintaan, kun oli ruoka loppunut, ja muutenkin talon töistä
huolta pitämään. Illalla tultuaan hän kysyy ketulta: »Ovatko lapset
saaneet ruokaa?» Kettu laulaa huilutteli viekkaasti ja salaperäisesti
vastaukseksi: »Syötin, juotin, kapaloin, Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti».
Väsyneenä karhu tyytyy tähän, menee maata ja aamulla taas lähtee
raskaisiin töihinsä. Illalla tultuaan hän keittää huttua ja käy
sanomassa revolle: »Tule itkijä syömään!» Repo vastaa: »En jouda, vielä
on virsi kesken, kinnersuonet kiskomatta, kantasuonet katkomatta,
perämalja perkkaamatta, päälotisko loppimatta!» — »Kuinka lapset
voivat?» — »Hyvin voivat, syötin juotin, kapaloin», vastasi kettu.
Karhu tyytyi taas tähän ja meni seuraavana aamuna tavalliseen tapaan
töihinsä. Kun hän sitten illalla taas tulee väsyneenä tupaan ja kysyy,
ovatko lapset saaneet ruokaa, vastaakin kettu, joka, jumalaton, oli
syönyt sekä akan että lapset, röyhkeästi ja ilkkuen⁻ »Tirru, lirru
hännässäni, lallil-lallil laukussani, karhun pojat vatsassani.» —
»Kuule, annappas kun tulen itse katsomaan, miten siellä ovat asiat»,
sanoi karhu pahaa aavistaen ja lähti aitalle. »Poikasi ovat», selitti
kettu aitan ovelta, »kasvaneet niin suuriksi, ettet sinä mahdu sisään,
ennen kuin minä tulen ulos.» Ja kettu tulee ulos sekä lähtee samassa
ryntäämään pakoon. Mutta huonosti hän olikin nopeutensa laskenut, sillä
lastensa kuolemasta raivostunut karhu läksi häntä ajamaan kauhealla
vauhdilla takaa. Kettu mennä kujutti, kujutti, mutta ei auttanut,
vaan jo tavoitti hänet karhu, hairaisi niskasta kiinni ja muka kysyi:
»Mihinkäs sinä menet?» Kettu hädissään ja hämmästellen vastasi: »Minä
menen pois.» — »No lähde, veikkonen, palkkaasi ottamaan!» arveli siihen
muka karhu ja puristi hiukan kettua suussaan. Ketulla oli siinä kova
hengen hätä.
Silloin kettu muisti, minkä kepposen hänelle oli tehnyt teeri, ja
päätti käyttää sitä hyväkseen, luottaen karhun yksinkertaisuuteen. Hän
rupeaa pyytämään: »Sano, hyvä ystäväiseni, vielä viimeisellä hengen
retkellä, kun minua piika rukkaa viedään, mistä nyt tuulee!» Karhusta,
joka on hyväsydäminen ja tyhmä, ei tämä pyyntö tuntunut kohtuuttomalta,
mutta ei hän kuitenkaan hirvinnyt avata suutaan, mutisihan vain: »Hmh!»
— »En minä kuullut, en minä kuullut», valitteli repo, mutta karhu
vain nosteli päätään, katseli ja sanoi uudelleen: »Hmh!» Kettu taas
valittaa: »En minä kuullut, en minä kuullut, sano vielä! Minä olen
tullut säikäyksestä huonokuuloiseksi, kun kurki pudotti minut korkealta
kallioon. Lieneekö itätuuli?» Karhua rupesi jo harmittamaan, kun toinen
selvää pohjatuulta väittää itätuuleksi, mutta ei vieläkään sanonut
mitään. Uudelleen repo kyseli, idästäkö nyt sitten tuulee, kunnes karhu
menetti kärsivällisyytensä ja täydellä voimalla ärjäisi: »Pohjoisesta!»
Suureksi täytyi siinä silloin suun venähtää ja kettu julmettunut pääsi
irti!
Nytpä kettu ei lähtenytkään juoksemaan kilpaa karhun kanssa, vaan mennä
jutkutteli korkean kiven päälle ja sieltä karhulle lauleli:
»Näin sitä kettu keikuttelee
Karhun poikia täynnä!»
Moitti vielä siinä karhua siitä, että aivan tahallaan laskee toisen
pois hampaistaan: »Olisit ennen vetänyt läpi hampaitten ja sanonut:
'Ii-itäisestä!', niin ei olisi suusi auennut. Oma syysi!» Ja kettu muka
vielä kiitteli karhua: »Ja palkkani minä olen saanut ja poikasi minä
olen syönyt!» Karhu kiukuissaan siinä väänteli kiviä ja kantoja, mutta
kettu nauroi: »Kynsi vain puita ja juuria, eivät sinun kyntesi minuun
ulotu!»
Mutta kun karhu ei näyttänytkään aikovan lähteä pois kiven juurelta,
ikävystyi kettu siellä oloonsa ja alkoi lepytellä karhua, älyten hyvän
lepytyskeinon. Hän tiesi karhun pitävän mehiläisen medestä enemmän
kuin mistään muusta herkusta maailmassa, ja uskotteli nyt karhulle,
että jos tämä säästää hänen henkensä, niin hän vie hänet sellaiselle
mesiäiskennolle, ettei vielä ole nähty. Paikalla rupesi karhulla
himoittamaan mettä ja mesileipää, ja hän lupasi säästää ketun, jos
tämä vain pitää puheensa. Niin unohti karhu lastensa kuoleman ja ketun
kavaluuden makean meden vuoksi ja kettu läksi juosta litvittelemään
hänen edellään lupaamalleen mesipaikalle.
Metsässä juoksennellessaan kettu oli sattunut paikalle, johon mies teki
karhun loukkua. Siinä oli maassa iso tukki, jonka mies oli kiiloilla
päästä halkaissut, mutta keskeyttänyt työnsä ja jättänyt kiilat vielä
paikoilleen. Mennään siinä nyt kahden, kettu edellä haistellen ja
kaivellen mättäitä ja kantoja, ja tullaan tälle paikalle. Silloinpa
kettu rupeaa kaivamaan rakoa, jossa hänellä muka oli se mehiläisen
pesä, mutta ei ole jaksavinaan saada sitä irti, vaan pyytää karhua
avukseen: »Eno», sanoo hän viekkaasti, »tuolla on makeata mettä —
kaivakaa syvältä!» Karhu, joka oli pelännyt ketun kaivaessa, että jos
vielä veijari syö kaiken meden, olikin tähän hyvin valmis ja pisti
käpälänsä tukin rakoon. Mutta kettupa samalla nappasikin kiilat pois,
jolloin rako laukesi kiinni ja karhu jäi käpälästään siihen. »Miltä
maistuu mesi?» kysyi sitten vielä päällisiksi kettu liuvari ja läksi
juosta lipottelemaan tiehensä nauraen ja pilkaten mennessään. Karhu
siitä kaikesta niin raivostui, että kiskaisi käpälänsä irti, vaikka
luut rutisivat ja nahka jäi. Kaukaa sen vielä nähdessään kettu huusi
hyvästiksi: »Eno oli velkaa ja vietiin kinttaat!»
Ei ollut ketun ilkeydellä ja jumalattomuudella enää rajoja, ja kovaa
kostoa vannoi hänelle nyt karhu, jonka lapsenpiianhaku-matka oli
päättynyt näin surkeasti sekä hänen lapsilleen että hänelle itselleen.
Päättäen odottaa käpälänsä paranemista nilkutti hän takaisin kotiinsa,
sillä aikaa kuin kettu lähti katselemaan, mitä hukka oli tällä välin
tehnyt, kun häntä ei ollut näkynyt niin pitkään aikaan.
Sen pituus, sen lyhyys, sen leveys.
XVI.
EI KÄRSIMÄTTÄ KIRJAVAKSI TULLA.
Jo on tukka tuulta nähnyt,
Hivus säitä hirveöitä,
Parta päiviä pahoja.
Lähti siitä sitten kettu aikansa oleiltuaan kälpäilemään kohti suden
pesää ja tapasi mennessään jäniksen. Tämä sanoi kohta nauraen täyttä
kurkkua ja huulet halki: »Jo sinulle, työpehtori, kurki teki ikuisen
häpeän!» — »Älähän huoli mitään, eihän se sinulle kuulu!» vastasi repo
ja sanoi, kun näki samalla kärpän pistävän esiin kuononsa juurikan
komosta: »Jos toisen vahingolla naurat, niin vielä tuo pikku puikkari
sinut syöpi!» Jussi katseli kärppää, halveksi sitä ja sanoi: »Pienihän
tuo elävä on — eihän se mitä jaksa syödä!» Mutta kettu tuumi siihen
vain salamyhkäisesti: »Ei se ole pienen pieni eikä, suuren suuri, vaan
söisi se silti sinutkin; haistapas, kuule, jos uskallat, tuota komon
suuta.» Ei älynnyt Jussi parka ketun kavaluutta, vaan meni kuin menikin
ylpeänä ja uuden voimansa tuntevana nuuskiskelemaan komon suuta. Eipä
aikaakaan, kun kärppä jo jarrasi hänelle sieltä nenänvarteen ja oli
tappaa hänet, jolloin kettu ilkkui: »Se parhaiten nauraa, joka viimeksi
nauraa!»
Harmissaan ja entistä halukkaampana pahantekoon juosta kälpäili kettu
liuvari nyt suden pesälle. Susi oli kuitenkin äreänä ketulle, jonka
kepposista oli jo saanut kuulla; hän aavisti nyt, ettei hänen omakaan
vahinkonsa tainnut niin aivan ilman ketun syytä olla. Kiukkuisesti hän
siis murahti: »Mitä sinä tulet minun pesälleni!» Kun nyt kettu hukan
jyrkästä tervehdyksestä huolimatta tunkeili pesälle hävyttömästi,
viattoman ja vilpittömän näköisenä, loppui hukan kärsivällisyys ja
hän törmäsi vieraansa kimppuun. Tämä läksi suinpäin pakoon ja mennä
pujahti juurikan alle, mutta hukka sai jalasta kiinni ja veti hänet
sieltä pois. Ketun ei nyt auttanut muu kuin heittäytyä rukoilemaan
henkensä edestä. Hän sanoi hukalle: »Älä tapa minua, niin neuvon
sinulle hyvän konstin!» Hukan uteliaisuus heräsi ja hän kysyi heti:
»No minkä?» Sattui siinä tiaisen akka lentämään ruoanhaku-touhuissaan,
jolloin kettu sen havaitessaan älysi sanoa: »Neuvon sinulle vielä
semmoisen konstin, että pääset noin kulkemaan kuin tuo tiainen, puusta
puuhun lentämään!» Sepä oli nyt hukasta ihmeellinen taito, jonka hän
välttämättä tahtoi oppia, ja siksi hän säästi sen opettajan.
Lähdetään sitten kulkemaan yhdessä sinne päin, jossa kettu muka
sanoi lupaamansa konstin opettavansa. Kettu näki tikan nakuttavan
hongan kyljessä ja huomautti välinpitämättömästi, sivumennen ja aivan
kuin itsekseen: »Nuorempi olin mies, kun tuotakin kirjasin.» Hukka
kysymään ihmeissään: »Sinunko kirjaamasi se on?» Kettu vastasi vain
vaatimattomasti: »Minähän sitä kirjasin nuorra miessä ollessani.»
Kovin oli sudesta tikka kaunis lintu, ja siksipähän nyt huokaisi:
»Mitenkähän minäkin pääsisin noin kirjavaksi? Kirjaappas, kuomaseni,
minutkin, koska kerran sellainen taitoniekka olet!» »Ka, saatanhan
tuota kirjavoida», mukasi siihen kettu, ja sanoi hukalle, kun sattui
siinä vieressä, olemaan heinäsuova: »Nousehan tuonne pieleksen päälle,
niin minä laskeudun tänne juurelle hyrehtimään ja konehtimaan.» Hukka
totteli ja loikkasi pieleksen päälle, ketun vielä varoittaessa:
»Hautaudu niin syvään heinäpieleksen sisään, ettei näy muuta kuin
vähän korviasi!» Itse kettu nyt-—julmettunut— menee pieleksen alle ja
alkaa siellä tulta iskeä vilskuttaa ja kalkutella. Pahaa aavistaen
hukka kysyy: »Mitä siellä tassuttelet ja kalkuttelet?» Kettu vastaa
kavalasti: »Hiiret täällä vain heiniä pehertävät ja itse minä tässä
kynsiäni teroittelen, että pystyisivät.» Jopa tarttui kipinä taulaan,
johon kettu nyt rapeaa puhaltamaan. Jo kysyy hukka: »Mikä siellä
tohottaa?» — »Hiiret ne taas vain heiniä kahisuttavat,» ilmoitti kettu
tyynesti ja samalla pistikin pieleksen palamaan.
Susi kauhistuu ja huutaa: »Sieltähän alhaalta nousee vahva savu, jotta
on täällä aivan tukehtua — pois minä hyppään!» Mutta kettu kovasti
varoittaa: »Älä lähde pois pieleksen päältä, ennen kuin minä käsken —
muuten jää kirjaaminen kesken!» Susi tyytyy, odottaa, odottaa, kunnes
jo rupeaa liekki ylettymään pieleksen päälle ja häntä polttamaan,
jolloin hän jo puhkee ähkimään: »Kyllä on kuumaa, kyllä on kovaa! Ei
tätä voi kärsiä!» Mutta kettu vain kieltelee ja kehoittelee: »Pysy
vain siellä, hukka kuoma, sillä kuta vaivat vaikeammat, sitä kirjat
kirkkahammat!» Ja kun susi ei enempää sietänyt, vaan loikkasi alas,
virkkoi kettu häntä katsellen: »No, nyt sinä tulit kirjavaksi niinkuin
tikka. Nyt oletkin oikea hallavaturkki ja viirunaama!»
Mutta suden nahkaa kirveli katkerasti ja hän sieppasi kettua niskasta
kiinni. Hädissään tämä ensin koetti vanhaa keinoaan ja kysyi, mistä
tuulee, mutta susi vastasikin hammastensa välistä, että »idästä», eikä
päästänyt kettua. Tämäpä hoksasikin tehdä uuden kysymyksen: »Saatatko
sinä, suttu rukka, sanoa kolmen puun nimeä pitkältä miettimättä ja
hyvin nopeasti?» Susi ällistyy, mutta tahtoo näyttää osaavansa ja
julistaa mahtavasti: »Honka, mänty, petäjä!» Samalla kettu irtautuukin
hampaista, pujahtaa ulommaksi ja pilkkaa: »Eihän siinä ollut vasta
kuin yksi puu — olisit sanonut edes 'paju, rait', kataja, haapleptam
tahi 'lepkuuskoi'!» Susi raivoissaan syöksyy häntä tappamaan, mutta
kettu taas houkuttelee: »Älä vielä tapa! Tapa sitten, kun olen sinulle
ensin sen lentokonstin opettanut!» Ei malta nyt susi tappaa, kun ylen
himoittaa hänellä oppia se lentokonsti. Lähdetään liikkeelle siitä,
sudella karvat karrella.
Mennään siinä yhdessä, kun jo kohdataankin karhu kuoma, jolla on
edessään aika hevosen raato. Ihmeissään ja peloissaan pysyttelee kettu
ulohtaalla muistaen äskeiset katalat kepposensa, eikä näytä juuri
susikaan halukkaalta menemään erikoisen lähelle väkevää naapuriansa.
Kettu vain kauempaa huhuilee: »Millä tavalla olet saanut sen?»
Kuullessaan kettu veijarin äänen karhu puree itsekseen hammasta ja
ajattelee: »Kyllä minä sinut kerrankin petän!» Sitten hän selittää:
»Kyllä sen mukavasti saa. Kun hevonen makaa niityllä, niin ei muuta
kuin menee hyvin verkkaiseen sen viereen, sekoittaa hampaansa sen
häntäjouhiin hyvin lujasti ja rääkäisee sitten aika tavalla, jolloin se
lähtee juoksemaan ja pakahtuu. Menkäähän ja tehkää siten, niin saatte
itsellenne hevosen.» Kettu liuvari älysi kyllä karhun aikovan häntä
pettää, mutta ei ollut tietääkseenkään, sanoen vain hukalle: »Mennään
ja hankitaan mekin itsellemme hevonen, nälkäkin tässä rupeaa tulemaan.
Minä tiedän, missä on hevonen. Parempi on sitten opetella lentämään,
kun on vatsa täysi eikä suolia niin pahoin kurni». »Ka mennään!»
myöntyi jo susikin ja niin lähdettiin.
Tullaan sitten niitylle ja nähdään siellä vanha hevonen pää alhaalla
riipuksissa ja alahuuli vielä alempana, Sitä nyt siinä kauniilla
päiväpaisteella katsotaan ja kettu sanoo: »Sen alahuuli putoaa pian
— odottelehan tässä ja sieppaa se, minä pistäydyn tuossa syrjempänä
asialla.» Susi tekee työtä käskettyä, odottaa ja odottaa, mutta kettu
liuvari menee syvemmäksi nukahtamaan auringonpaisteeseen ajatellen:
»Odotahan nyt sinäkin, kuten minäkin tein — makuuta päätä käpälällä!»
Kun sai tarpeeksi nukutuksi, niin tuli kysymään, joko huuli oli
pudonnut. Ei ollut, jolloin kettu lohdutti kiusaantunutta sutta: »Älä
ole milläsikään, otetaan koko hevonen, niinkuin karhu neuvoi!»
Menevät siitä sitten ja sanovat hevoselle: »Me syömme sinut paikalla,
sillä karhu on meille neuvonut semmoisen keinon, että sillä sinut
saa.» Hevonen siitä tiedustaa, minkälainen keino se sitten on, ja
kuultuaan karhun neuvon sanoo: »Hyvä se on keino, mutta ei minusta
nyt ole syötäväksi, kun minä olen näin laiha. Antakaahan minä tässä
kostuttelen itseäni tuonne Jaakon päivään saakka, niin tulkaahan
silloin, saatte paremman murkinan.» Mutta kettu kuiskaa sudelle, ettei
tässä nyt joudeta odottamaan, että se lentokonstikin on opittavissa
juuri nyt samalla, ja silloin susi ylpistyy sekä äyhkäisee hevoselle,
ettei odoteta, parasta on kun laittautuu syötäväksi nyt heti. Silloin
mukautuu hevonen kohtaloonsa ja sanoo: »No niin! Saat sitten murkinasi!
Mutta ei pidä täällä ruveta syömään, sillä tässä pilautuu ihmisten
niitty, sotkeutuu ja rapautuu heinikko. Lähdetäänhän tuonne kuivalle
kankaalle.» Kettukin tuppautui siihen neuvomaan sanoen: »Joo, kuivalla
maalla on hyvä keittää!» Mennään siitä kuivalle maalle, kankaalle.
Silloin neuvoi sitten hevonen sutta: »Kun sinä nyt alat minua syödä
ja haukata takaapäin, niin käärihän häntä kaulaasi hyvin tiukkaan,
sekoita hampaasi häntäjouhiin ja sotke vielä käpäläsi häntään hyvin
lujasti. Muuten minä en pysy yhdessä kohti, vaan pakenen ja hypin, kun
minua ruvetaan syömään. Ja silloin kun alotat, niin rääkäise kovasti
ja nyki hännästä!» »Joo», neuvoi kettukin, »sitten sinä samalla opit
lentokonstin, kuten lupasin», ja niin teki susi työtä käskettyä.
Ja siinä samassa kun susi rääkäisi, läksi hevonen myös menemään, minkä
ikinä kavioista irti sai, ja susi poukkoili ja sinkoili perässä kivestä
kiveen, puusta puuhun. Huutaa kettu perään ilkkuen: »No nythän sinä
lennät puusta puuhun kuin tiitisen akka! Enkös opettanutkin sinua
lentämään!» Sattui siinä Jussi laukkailemaan metsässä juuri kun hepo
sutta kiidätti. Hämmästyneenä hän kysyi:
»Minne nyt Anterus ajavi,
Lehtopekka leuhkaisevi?»
Surkeasti valittaen ja huutaen kerkesi susi hänelle siinä vastata:
»Jumala tiesi, Jussi kulta,
Minne tästä vietänehen,
Kussa yötä lietänehen,
Kunne kuletettanehen,
Turkuhun vai Turun taakse,
Porihin vai Pohjanmaalle:
Silmät tähtiä lukeepi,
Sääret honkia hosuupi.
Tokko vauhti vaimennevi,
Retki kurja rauennevi,
Ennen kuin kaula katkeavi,
Hammas suusta lohkeavi,
Leuka kahdeksi menevi!»
»Näyttääpä todellakin siltä», kauhisteli mielessään siinä jänis, »kuin
ei sinun tiellesi, hukka parka, olisi tällä kertaa kestikievaria
määrätty!»
Niin potki ja raastoi koni susiparkaa kauheasti. Kettu meni jälessä,
näki hänen jäävän sinne kujan suuhun vaivaiseksi, ja löysi sieltä
paljon makeita luita, jotka hän kokosi säkkiin arvellen, etteipä
tiedä, vaikka niilläkin vielä jotakin tekisi. Mutta nyt hän pisti ne
vain piiloon ja läksi takaisin suden pesälle ilmoittamaan leskelle
surusanomaa hänen miehensä surkeasta kohtalosta. Mielessä hänellä
kuitenkin oli kepponen, jollaista ei vielä ollut Metsolassa tapahtunut.
XVII.
AKKARIEVULLA ON MONTA VASTUSTA.
Kontti konnalla selässä,
Jonka saapi konnuudella,
Sen kokoopi konttihinsa.
Mustat tuumat mielessä kettu mennä kälpäili takaisin suden pesälle.
Siellä ei sattunutkaan emäntä kotoisalle, jonka vuoksi kettu kysyi
pojilta: »Missä emonne on?» Pojat kysyivät epäluuloisesti takaisin:
»Mitä sinä hänellä tekisit?» Kettu sanoi siihen vain: »Eipä tiedä»,
ja meni tiehensä, palataksensa kuitenkin pian takaisin. Silloin hän
uudelleen kysyi suden akkaa ja lausahti poikain vastakysymykseen heitä
kiusatakseen kaksimielisesti, että eipä tiedä, mitä tuolle tekisi. Kun
kettu oli jälleen poistunut, tuli suden akka takaisin, jolloin pojat
kertoivat hänelle, minkälainen vieras pesällä oli käynyt ja mitä se oli
sanonut. Hirmustuneena suden akka päätteli, että tulehan vielä kolmas
kerta, niin nähdään, mitä tehdään. Hän asettui pesän läheisyyteen
piiloon odottamaan ketun tuloa.
Jo tulla litvitteleekin tuolla kettu, mutta varovaisesti ja tarkkaan
ympärilleen tähyillen. Arvattavasti se pelkää, että suden akka on
tullut kotiin ja että pojat ovat sille kertoneet, mitä hän oli sanonut.
Tulee kuitenkin, luikailee, lähemmäksi, kunnes suden akka jo kyllästyy
odottamaan ja ryntää häntä kita auki tavoittamaan. Samalla kettu
puhaltautuu pakoon minkä käpälistä lähtee, ja niin lähdetään toisiaan
ajamaan.