tiesi lampaan araksi, niin eipä muuta kuin meni ja hyppäsi joukkoon.
Lampaat siitä pelästyivät ja lähtivät laukkaamaan joka haaralle.
Silloin jänis rupesi nauramaan ilosta ja nauroi niin mahdottomasti,
että yhtäkkiä suu repesi ristiin, ja siitä ruveten on ollut jänisten
ylähuuli halki. Mutta kettu sanoi ilkeästi: »Sinä siis kumminkin
hävisit vedon, koskapa huulesi repesi halki!» Nytpä jänis rupesi
Repolaista haukkumaan: »Sinä olet suuri petturi vanhuudesta ollut,
eikäpä ihme, että minut petit, koska petit ennen karhunkin, joka on
viisaampi kuin minä. Mutta kyllä sinulle vielä kostetaan!» Kovasti
siinä nyt suututaan toisilleen ja ruvetaan toraamaan keskenään.
Sanotaan, että nyt on tässä käytävä sota ja koetettava, kumpi on herra
näillä tanterilla. Pannaan siinä sotamäärät kumpaisellekin ja sanotaan:
»Sinne lähdetään nyt kilpaa koettelemaan, ja kumpi vain pääsee siitä
rajasta ensiksi yli, sille pitää tämän valtakunnan kuuluman ja toisen
pitää lähteä pois.» Kettu tässä näin toimittaa ja jänis kuuntelee
kallella päin, mitä kettu juttelee. Jänis samalla miettii, miten saisi
tuon ryökäleen petetyksi. Jo on kettu mielestään kaikki selvittänyt ja
ehdottaa jänikselle: »Joko sitä koetellaan?» Jänis vain huulet ristissä
murahtelee: »Enpä häntä vielä tiedä, kunhan tässä ajattelen.» Kettu
jo pitkästyy odotusta ja rupeaa moittimaan: »No ajattele sievään!»
Jänis kuulee harakan liikahduksen, rupeaa katsella killistelemään
taivaalle ja vastaa äkäisesti: »Ajatellaanhan tässä parasta aikaa!»
mutta siirtyilee samalla hiukan lähtöviivasta ohitse kuin vahingossa.
Jo ehtii siihen harakka heidän päälleen, näkee ketun ja kikahtaa
ilkkuvasta »Etpä osannut varista kiinni pitää, vaikka sait, mokomakin
suksipuun hakkaaja!» Kettua tämä harmittaa, hän katsella killistelee
harakkaa ja unohtaa koko sotansa jäniksen kanssa. Mutta tämäpä sillä
aikaa hiipii yhä loitommaksi, kunnes äkkiä puhaltaakin pitkän laukan
ja voittaa siten auttamattomasti koko sodan, saaden haltuunsa nämä
metsämaat. Liian myöhään huomaa tämän Kettu Repolainen, nolostuu ja
lähtee juosta litvittelemään tiehensä jupisten itsekseen: »Se Jussi on
julmin jutuissa!»
XIII.
OPIKSI KOIRALLE KYLMÄ SAUNA.
Kurki istui kannon päässä,
Märän mättähän nenässä,
Sormiluitansa lukevi,
Jalkojansa nostelevi.
Kovin tätä ketun kotimatkaa kestikin kauan ja Mikko oli itsekin siitä
sekä kyllissään että pahoillaan, varsinkin kun ruoansaantipuoli
oli koko ajan ollut hyvin laihaa. Jäniskin, jonka kettu oli sodan
lopuksi päättänyt nitistää hengiltä, oli osannut keplotella tiehensä
hänen ulottuviltaan, ja niin siinä nyt täytyi laihoin vatsoin mennä
litvitellä. Mutta vieläkään eivät Repolaisen seikkailut olleet
päättyneet, vaan jatkui niitä, kuten seuraavasta tullaan näkemään,
aivan erikoisella ja harvinaisella tavalla.
Seikka oli semmoinen, että tämän saman lammin päässä olevalla suolla
kettu äkkiä näkikin vanhan toverinsa kurjen. Hän koetti livistää sivu
aivan huomaamatta, mutta ei päässytkään, vaan kutsui kurki hänet
korkealla äänellä vieraakseen. Tunsi kettu kurjen, muisti, kuinka
se kerran oli hanhen kanssa kilpaillut ja sanonut: »Koreampi on
minulla ääni!» Syytä olikin leveäsiivellä näin kehua, sillä raaoilla
kuohusoilla se pohjoistuulella vonkahuu kovalla ja helakalla äänellä.
Hanhi oli siihen lonklatellut: »Mitä siitä äänen komeudesta, sillä
tyyli se rahaa maksaa! Laulapas niinkuin minä!» Olivat lintujen
laulutuomarit silloin tuominneet hanhen etevämmäksi laulajaksi, kun
hän osasi tyylin; kurki kun ei osannut, niin menetti riidan, mikä
oli ketusta ilmeinen vääryys. Mutta niinpä on vieläkin maailmassa,
että yksinpä hanhen lonklatus on ihaninta ääntä etevämpi, kun se vain
tapahtuu tyylin mukaan! No niin, kurki siis kutsui ystäväänsä kettua
luoksensa, eikä tämän auttanut muu kuin mennä. Hän tuli suolle, laati
terveiset ja niin ruvettiin keskustelemaan. »Mitä varten sinä», kysyi
kettu, »laulaessasi aina nostat nokkasi ilmaan?» Ruokaa vieraalleen
laittaessaan kurki nyt selitti, että muinoin kurjet karpaloita
nokkiessaan lauloivat nokka maassakin, kunnes kerta eräälle mennä
hulahti käärme sisään. Siitä alkaen kurjet aina laulavat vastakkain ja
nostavat päänsä, ylös. »Vai siksi te sillä tavalla laulatte!» ymmärsi
nyt asian kettu ja rupesi tarkemmin seuraamaan kurjen ruokapuuhia.
Syynä siihen, ettei kettu halunnut mielellään kurkea tavata, oli muuan
aikaisemmin tapahtunut seikka. Aikoinaan he nimittäin olivat asuneet
naapureina, hän mäen rinteessä luolassa, kurki siinä edustalla suolla.
Oli sitten kettu laittanut rokan ja kutsunut kurjen vieraakseen,
kaatanut rokan sileälle kalliolle ja käskenyt syömään. Kurki koetti
nokkia kalliolta, mutta ei tietenkään saanut terävällä nokallaan
mitään, vaan pieksi sen sälöille. Kettu sitä vastoin lakki rokkaa
kalliolta aivan iltikseen, sillä hänellä on laaja ja lauhkea kieli.
Nähdessään kurjen puuhat sanoi kettu ilkamoiden: »Liikkuupa minun
lipani, ottaako sinun orasi?» Nolona vastaa siihen kurki: »Ei ota minun
orani», ja lähtee tiehensä mokomista kesteistä vannoen ketulle harmaata
kostoa.
Ketun menettely ystäväänsä kohtaan oli sitäkin rumempaa, kun hän
oikeastaan sai kiittää kurkea siitä, että oli kerta pelastunut
nauriskuopasta. Miten olikaan kettu huolimattomasti sattunut juosta
humpailemaan, niin että pudota mätkähti syvään nauriskuoppaan, josta
ei jaksanutkaan hypätä pois. Istui siinä ikävissään ja hädissään
aikansa, kun tapahtui jotakin vielä ihmeellisempää: samaan kuoppaan
tulla humahti hänelle toveriksi kurki, niin että pitkä kaula oli mennä
kaksin kerroin. Ruvetaan siinä sitten yhdessä tuumimaan, millä ihmeen
tavalla päästäisiin kuopasta pois, ja kettu nyt kaikkia mahdollisia
ja mahdottomia keinoja esittämään, mutta kurki kyllästyy ja sanoo:
»Äijä on sinulla tuumia, mutta ne ovat kaikki hajallisia, — minulla
on yksi tuuma, mutta luja!» Ihmeissään kettu kysyy: »Mikäpä tuuma
sinulla on?» »Ka minulla on», selittää kurki, »sellainen tuuma, että
kun tämän nauriskuopan isäntä tulee, niin me heittäydymme molemmat
kuoliaiksi. Silloin se ottaa sinut ensimmäiseksi ja sanoo: 'Repo
rukkako on siihen hukan kanssa tapellessaan pudonnut', silittelee ja
pistältää sinut äyräälle, mutta minua se ottaa sorkista ja sanoo:
'Lempoko tuonkin ruojan lienee tuohon kuljettanut' ja viskaa äyräälle.»
No niin, heittäydyttiin sitten kuoliaiksi. Jo tuleekin mies ja katsoo,
näkee kaikki ja sanoo: »Onpa niitä nyt kertynyt ja kuolleita kaikki!»
Ottaa revon, silittelee sitä ja mutisee: »Repo rukka on vasta kuollut,
ihan on lämmin» — heittää kuopan reunalle. Ja sitten sieppaa kurkea
sorkista ja heittää hänetkin äyräälle sanoen: »Lempoko tuonkin ruojan
lienee tänne kuljettanut», mutta siinä samassa kun äyräälle ehtivät,
olivat kuolleet myöskin eläviä, toinen jaloillaan, toinen siivillään
vilistämässä. Kun nyt kettu tällaisen palveluksen jälkeen niin ilkeästi
oli viitsinyt pelastajaansa tuolla rokan syönnillä huiputtaa, ei
ole kumma, ettei hän halukkaasti mennyt kurjen luo, mutta mennähän
kuitenkin täytyi.
Kurki laittoi nyt vieraalleen ruoan, kaatoi sen kirnuun ja käski ketun
syömään. Itse hän sieltä pitkällä kaulallaan otti, urkki, kurahteli
ja kiitteli, mutta repo ei saanut muuta, kuin mitä laiteille kurjen
nokasta tipahteli, ja sotki itsensä ruokaan kokonaan. Jopas kurki
muistaa kysyäkin revolta: »Ottaapa minun orani, liikkuuko sinun
lipasi?», ja täydelleen nolattuna piti revon myöntää: »Ei liiku minun
lipani.» Rupeaa nyt kurki yhä enemmän entisiä muistelemaan ja kysyy:
»Muistatko kuomaseni, kuinka minulla silloin kerta, kun tyhmyydessäni
jäin tänne talveksi, ei ollut mitään syömistä ja sinä sitten minua
elätit ehdolla, että kesän tullen opetan sinua lentämään?» — »Ka
muistanhan minä», myönsi repo. »No, nyt opetan sinut lentämään»,
sanoi kurki, »istuudu selkääni, että nostan sinut ilmaan, jotta
sitten oppisit lennon taidon.» Kettu on jo hyvillään ja sanoo: »Ka
kun opetat, niin hyvä on, äsken minusta mies tulee, kun lentämään
saan oppia», ja niin hän astuu rohkeasti kurjen selkään. Kurki lenti,
lenti ylähäksi, kunnes heitti sieltä ketun maahan, niin että tämä
pyörryksiin paiskautui, ja laskeusi sitten itse takaisin kysymään,
kuinka maistui revosta lentäminen. Nähdessään toisen loukanneen itseään
hän opettaa: »Kuule, ethän sinä tainnutkaan häntääsi pyörittää?» »En.»
— »No nousehan uudestaan selkääni ja kun lähdet lentämään, niin pyöritä
kovasti häntää.» Ei ole vieläkään kylliksi mieltä miehen päässä, vaan
taas nousee repo kurjen selkään; kurki hänet paiskaa korkealta maahan
ja jalka poikki siinä ketulta riuskahtaa. »Minkälaista oli, reposeni,
lentämisesi?» kysyy taas kurki vaivaiselta Mikolta, joka töin tuskin
saa sanotuksi: »Hyvä oli, mutta jalkani katkaisin.» »No», sanoi kurki,
»kun katkaisit, niin katkaisit», ja lenti tiehensä. Ja niin toteutui
jäniksen ennustus, että ketulle vielä kovasti kostettaisiin hänen
petollisuutensa.
Mutta kettu jäi siihen jalkaansa parantelemaan ja kuunteli, kuinka
leppälintu kysyi ujosti: »Onko piialla vilu?», tiainen kerskaili
voimillaan: »Yksi jouhi pyyn pitää, rastas kaksi katkaisee, vaan
minä itse kolme pokautan poikki», vikla huusi valittaen nimeänsä ja
koko Metsola tuntui yhtyvän lopuksi nauruun siitä, kuinka itse Mikko
mielevä mies oli pahoin tullut puijatuksi ja perinpohjin petetyksi.
Metsolassa kuitenkin paranevat vammat pian ja niinpä oli kettu kohta
taas entisillä retkillään, kuten seuraavasta hyvin nähdään.
XIV.
MIES MIESTÄ, KAKSI KARHUA VASTAAN.
Jo tästä jokin tuleepi,
Luiden luske, päide pauke,
Hammasten hajoitusvuoro.
Mutta ennen kuin voidaan ruveta kertomaan näistä kettu liuvarin
uusista kepposista, täytyy hetkiseksi siirtyä kuvaamaan, miten karhu,
joka tien teossa julistettiin metsän kuninkaaksi, oli sen jälkeen
aikojansa Metsolassa elellyt. Oli äijä parka, mesikämmen, nukkunut
talven konnullaan kaikessa rauhassa, kunnes oli tuntenut kevään
tulevan, herännyt ja lähtenyt liikkeelle marjoja ja juuria katselemaan.
Mutta sitä ennen oli makaillut vielä mielikseen lämpimässä pesässään
eukkonsa ja kahden villavan poikansa kanssa ja kertoillut heille vanhaa
karhutietoa, mitä oli suvussa polvesta polveen säilynyt.
Olivat karhunpojat kysyneet: »Miksi täytyy meidän karhujen näin maata
talvi pimeässä pesässä? Eiväthän makaa kettu eikä hukka kuoma, vaan
iloisina hilppovat tuolla pitkin hankia.» Silloin oli mesikämmen
jutellut pojilleen, miksi karhujen täytyy maata talvi-unensa.
Oli ollut ennen muinaisten karhujen aikaan heillä täällä toverina
toinenkin voimamies, itse jalopeura, ja kova oli väliin ollut näillä
eläinten valtiailla ottelu keskenään, kumpi heistä oli väkevämpi ja
sopivampi Pohjolan metsien haltijaksi. Ketulla oli jo silloin ollut
paha luonto ja hän oli kaiken lisäksi riitaa koettanut lietsoa ja
matkaansaattaa. Niinpä kerrankin, kun karhu ja jalopeura olivat
jonkun aikaa olleet keskenään riitelemättä, kettu oli ruvennut siitä
pahoillaan miettimään, miten saisi rauhan heidän välillään rikotuksi.
Käypi siitä jalopeuran luolalle ja sanoo: »Tuo karhu pöyhöturkki
lupaa huomis-aamuna tulla ja valloittaa kaikki omaisuutenne,
talonne, saaliinne ja mitä löytyy, päällisiksi vielä raadella teidän
majesteettinne pahanpäiväiseksi.» Imarrellakseen jalopeuraa kettu
häntä näin teititteli ja majesteetiksi puhutteli, vaikka ainakaan
karhut eivät täällä Pohjolassa olleet koskaan häntä siksi tunnustaneet.
Kun jalopeura kuuli tämän ketun valheellisen pakinan, julmistui hän
aivan pahoin ja sanoi seuraavana aamuna tahtovansa koetella tuon
voimurin kanssa. Mutta kettupa, lurjus, käypi taas karhun pakinoille
ja lausuu: »Niin voimallinen kuin sinä oletkin, niin kuitenkin uhkaa
tuo nelijalkaisten muka kuningas, jalopeura, hyökätä sinun päällesi
rauhalliseen majaasi ja repiä sinut sekä kauniin, pöyheän turkkisi
kaikki kappaleiksi. Ole siis huomen-aamulla hyvissä ajoin liikkeellä
ja varoillasi, tahi muuten käy sinulle pahoin.» »No johan nyt!» sanoi
karhu kuullessaan tämän uhkaavan vaaran, teroitteli kynsiänsä ja
hioi hampaitansa jalopeuran kera aamulla koetelluksensa. Huomenna,
kun jalopeura käypi ulos luolastansa, onkin karhu jo liikkeellä
vihollistansa odottamassa, ja siinä samassa tämä jo karkaakin kontion
kimppuun.
Tästäkös nyt syttyi sota sanomaton, eikä ollut tietoa, koska loppu
oli odotettavissa. Sotaa kesti kestämistänsä, kuinka kauan lie
kestänytkään, kunnes sen viimeinkin loputtua molemmat olivat pahoin
murjottuja. Karhun puuhkea turkki oli revitty niin hajalle, ettei koko
karhun suku ole siitä myöten tarjennut talvella tuvastansa liikahtaa.
Miten jalopeuralle oikeastaan kävi, siitä ei ole säilynyt varmaa
tietoa, mutta hyvä loppu ei sodalla hänellekään liene ollut, koska
heitti maat, manteret näin, ettei sen koommin ole nähty — sanotaan sen
menneen silloin täältä kokonaan muille maille. Mutta pahoin siinä kävi
itse kavalan riidan aiheuttajankin, sillä sodan jaloissa kuuluivat
ketulta silloin hävinneen kaikki katot ja kartanot, akat ja lapset
tulleen pahoin haavoitetuiksi ja runnelluiksi, ja itse oli töin tuskin
päässyt vähissä hengin pakoon. Siitä lähtien on ketun täytynyt pitää
majaansa louhikoissa ja muualla maan sisässä sekä liuvarina maailmalla
juoksennella pettämässä ja pahaa aikaan saamassa.
Ja karhu lopetti kertomuksensa opettavaisesti huomauttaen, kuinka se,
joka pahaa pyytää aikaan, itse saa siitä koston ja rangaistuksen. Mutta
karhun pojat olivat kuunnelleet pyörein silmin tätä juttua ja vaativat
möristen lisää tietoja tuosta voimallisesta jalopeurasta. Ja kontio,
joka oli hellä lapsilleen, kertoi edelleen kuin satuja ainakin.
Ukkovaarini ennen pakinoi, kertoi taas karhu pojilleen, että kaikista
ensimmäisessä maailman luomisessa, siinä, jossa Jumala teki maalle
eläimet ja ihmiset, hän sitten lopuksi antoi ihmiselle vanhemmuuden
ja sellaisen taian, että häntä pitää kaiken elollisen pelätä. Hyvästi
muistaen tämän rupesi karhu heti varaamaan itselleen sellaista
asumusta, jonne mies ei löytäisi. Hänen sitä tehdessään tuleekin
jalopeura paikalle ja kysyy, mitä hän siinä tekee. Karhu vastaa:
»Pesääni teen, jottei mies vaimonpoika löytäisi.» Muistamatta annettua
määräystä, vaikka hänen isänsäkin oli usein sitä hänelle teroittanut,
kysyy nyt jalopeura uudelleen: »Miksi ei saisi tuo mies sinua löytää?»
»Siksi», vastasi karhu, »että se pantiin luomisessa vanhimmaksi
ja määrättiin, että kaiken elollisen täytyy sitä pelätä». Silloin
uhmaili leijona: »Mutta minä en häntä pelkää, sillä minähän olen häntä
väkevämpi, väkevin koko maailmassa. En pelkää muuta kuin suhisevaa
käärmettä. Missähän saisi tuota miestä tavata?» Nyt oli seikka
sellainen, että karhulla oli jo silloin jalopeuraa kohtaan kaunaa.
Olivat nimittäin heti luomisen jälkeen lähteneet kulkemaan yhdessä ja
oli ollut siinä porras, jota myöten piti mennä joen yli. Jalopeura oli
silloin sanonut: »Sepä meistä väkevämpi, kumman alla porras katkeaa.»
Jalopeura meni edellä, eikä katkennut porras. Tulla kähmi raskaampi
karhu ja jopa katkesi laho porras, poikki mätkähti, kun oli päässyt
kontio keskelle jokea. Nytpä karhu heti piti itseään voimakkaampana ja
kerskaili, mutta silloin jalopeura vaati häntä painiin. Karhu rupesi
siihen mielellänsä, mutta kun hänen voimansa eivät olleet silloin vielä
täysin kasvaneet, joutui hän häviölle, ja siitä oli hänellä nyt kaunaa
jalopeuraa kohtaan. Siksipä hän oli erikoisemman kärkäs usuttamaan
jalopeuraa miehen vaimonpojan vastukseksi ja neuvoi vahingoniloisena:
»Tuossa vähän matkan päässä on leveä tie. Kun sitä menet kävelemään,
kyllä sieltä mies löytyy.» Mennään siitä silloin tielle katsomaan,
kulkisiko siellä miehistä rahvasta, ja karhu sanoo: »Istu siinä
keskitiellä ja odottele, minä menen tuohon lehtoon piiloon katsomaan,
kuinka käy. Silloin kun sanon, että 'tuossa tulee mies', kohta
koettele!» Oli karhu kovin mielissään, kun oli saanut jalopeuran tähän
houkutelluksi, sillä hän varmasti tiesi miehen perin väkeväksi. Olihan
hän omin silmin nähnyt, kuinka kaksi voimallista härkää oli ikeeseen
valjastettuina kyntänyt peltoa, ja mennyt kysymään: »Kuka teidät on
tuolla tavalla nivonut yhteen?» Silloin olivat härät vastanneet: »Mies
se semmoista tekee.» »Onko hän sitten», oli karhu ihmetellen kysynyt,
»niin väkevä, ettette uskalla vastaan panna?» »On», olivat härät
vastanneet, »sitä täytyy kaikkien totella». Silloin oli karhu ruvennut
uskomaan todeksi sen, minkä luoja oli määrännyt, ja oli lähtenyt
hissuttelemaan metsään takaisin vallan vähissä äänin, ettei mies vain
sitoisi häntäkin kiinni johonkin puuhun. Ja tämänkin vuoksi varmana
voitostaan hän asettui lehtoon odottamaan, mitä tuleman piti.
Ensimmäinen, joka sattui tulemaan tietä myöten, olikin koira. Leijona
jo hökäisee karhulle: »Tuoko se sitten on mies?» Karhu mörähtää
halveksivasti: »Ei se ole mies, vaan miehen ennustaja». Tulee sitten
suuri härkä ja jalopeura taas kysyy, onko hän mies vaimonpoika. Härkä
vastaa: »En ole. Vaimonpoika on toisenlainen. Se panee ikeensä minun
päälleni, ja minun täytyy olla hänen sanallensa kuuliainen ja hänen
ruoskaansa totella.» Saapuu siinä sitten hevonen ja jalopeura kysyy
samaa. »En ole», vastaa hevonen. »Vaimonpoika on mies, joka panee
suitset minun suuhuni ja ohjaa minua; minun täytyy olla sen sanalle
kuuliainen ja päästää se selkääni ratsastamaan.» Tuleepa siinä pieni
poika, ottaapi juoksee tietä myöten. Taas jalopeura kysyy: »No onkos
tuo mies?» Karhu selittää: »Ei tämä ole mies, vaikka tästä kyllä tulee
mies aikanaan. Tämä on vasta miehen alku.» Tulee sitten vanha ukko
tietä kepin nojassa ja taas jalopeura kysymään, että tämäkö nyt sitten
on mies. Silloinpa ukko itse vastaa ja sanoo: »En minä ole mies, vaan
miehen loppu. Ennen olin kyllä mies, mutta nyt on jo aikani mennyt!
Mutta jos menet tuonne Väärtin torpan kohdalle, niin kyllä sieltä mies
eteesi sukeutuu.»
Mennään sinne nyt sitten ja nähdään rakuuna hevosen selässä täysissä
varusteissa; karhu jo kaukaa julistaa, että siinä nyt on mies, ja
painuu piiloon ottelua katsomaan. Mutta jalopeura menee rakuunan luo ja
kysyy: »Oletko sinä mies?» — »Olen kyllä», vastaa rakuuna pelottomasti,
»pitäisi minun miehestä käymän». »No ruvetaanko voimia koettelemaan?»
kysyi jalopeura. »Ruvetaan vaan!» myönnytteli rakuuna.
Silloin arveli jalopeura, että kaipa tuo nyt jo huutamisesta järkiinsä
tulee ja kysyi: »Saanko minä kiljaista?» — »Saat kyllä!» sanoi rakuuna
ja tukki hevosensa korvat, ettei poku kovin pahoin säikähtäisi.
Mutta kun jalopeura sitten kiljaisi, niin kirkonkello älähti, viiden
virstan päässä kuivaneet havuneulat putosivat ja maasta piti kohota
konin jalkain, niin oli kova ääni. Ei kuitenkaan ollut rakuuna
siitä milläänkään, vaan kysyi vuorostaan: »Saanko minä sylkeä sinua
vasten silmiä?» — »No annahan tulla», myönteli jalopeura. Silloinpa
rakuuna ampui kiväärillä jalopeuraa vasten silmiä, niin että näytti
kuin olisivat tulisirkkuset sieraimista suihkaisseet; lasketti näin
suusta sisään, niin että sydänkuita ellosteli paukauksen voima ja
ihan kerrassa läpi meni silloin jalopeurasta luoti, maantielle siihen
hännän alta pyörähtäen. Hätkähti siitä jalopeura, mutta ei ollut
kuitenkaan millänsäkään, vaan muka pilkkaamaan rupesi miestä, sanoi:
»Karvasta sylkeä sinulla onkin, mutta mitäpä siitä! Ruvetaanpas tässä
vaikka peräsulkasille, kun näkyy sinullakin olevan sivullasi noin
pitkä häntä!» »No miten peräsulkasille?» kysyy rakuuna. »Ka, toisiaan
hännillä roitelemaan», selittää jalopeura. »No kyllä sitä voidetta
riittää!» sanoi rakuuna, tempasi sapelinsa, iski jalopeuralta hännän
pois, nosti korvat tielle, sätki sääret kerrassaan. Jo ymmärsi siinä
leikissä jalopeura, että pakoon tästä nyt on päästävä, jos mieli
henkensä säilyttää, ja lähti mennä latmistamaan minkä käpälistä irti
sai turvaan karhun luo.
Kysyi nyt karhu, joka oli kaukaa kaikki nähnyt ja kuullut: »Mitenkäs
kävi, eikös pitänyt miestä vaimonpoikaa pelätä?» Jo uskoi asian
jalopeura ja vakuutti: »Kyllä sitä pitää pelätä! Kun hurja ensin
rykäisi ja sylki suuhuni, niin elävä tuli läikähti kurkkuuni, koko
sisustaani karvasteli ja paikalla äpylimarja hännän alta pyörähti.
Ja sitten kun se sivalsi valkean pyrstösulkansa ja rupesi sillä
voitelemaan, niin korvani kuumina kähisivät, häntäni meni poikki ja
sääreni vieläkin kihelmöivät. Töin tuskin pääsin pitkillä laukoilla
hänen kynsistänsä pakoon. Pelätä pitää miestä vaimonpoikaa!»
Jalopeura kuuluu yleensä olleen, lopetti karhu opettavaisen
kertomuksensa, hyvin oikullinen elävä. Kerta se oli kutsunut pesälleen
karhun, suden ja ketun. Karhu oli tultuaan haistellut ilmaa ja
rehellisesti sanonut: »Mitenkäs täällä on niin ilkeä ja paha haisu?»
Paikalla karkasi peto niskaan ja oli kappaleiksi repiä, sillä tuosta
haisusta ei olisi muka saanut huomauttaa. Hätääntyneenä oli susi
silloin koettanut valheen tietä ja sanonut: »Paha haisuko! Eipähän
kuin ruusujen ja kukkaisten tuoksu.» Heti repi jalopeura hänetkin,
kun tyhmästi koetti imarrella, ja katsoi sitten uhkaavasti kettuun,
mitä tämä sanoisi. Kettupa vain turautti nokkaansa ja ilmoitti: »Minun
nenäni on tukossa, ei siihen mikään haise!» No se oli jalopeurasta
sopivaa puhetta. »Istu pöytään syömään!» kehoitti hän, »sinä olet
viisas ja hyvä mies.»
XV.
SUU METTÄ LUPAA, SYDÄN MYRKKYÄ OKSENTAA.
Villainen emosen vitsa,
Jos rupeeman ruoskikahan,
Vitsa vierahan verinen,
Jos on kerran koskekahan.
Tähän aikaan sattui karhulle katkera suru, kun hänen uuras ja
toimellinen eukkonsa kuoli, jättäen hänet yksin pienten lasten kanssa
kesken kiireintä työaikaa. Saadakseen vaimonsa kunnialla hautaan
tarvitsi hän sille itkijää, joka myös samalla pystyisi hänen lastensa
hoitajaksi, että hän itse saisi huoletonna talon toimia raataa,
tarvitsematta lapsista huolehtia. Hän lähtee siis etsimään itkijää
ja lapsenpiikaa itselleen. Hän muistikin siinä heti, että läheisellä
aholla oli kuivassa pökkelössä tiaisen pesä, ja päätti mennä kysymään,
ehtisikö tiaisen akka tekemään hänelle tämän palveluksen ja hänenkin
lapsiaan silmäämään, kun se on niin työkkyri ja terhakka elävä. Menee
tiaisen pesälle, mutta täälläpä ei olekaan tiitisen eukko kotoisalla,
jolloin karhu ilmoittaa lapsille tulevansa uudelleen seuraavana päivänä.