haistanut tuulen suunnan, ei malttanut olla tietoansa julistamatta,
vaan sanoi: »Lännestä» — silloinpa suu aukesikin suureksi, teeri
livahti lentoon ja pääsikin oksalle turvaan. Kettu istui harmissaan
polulla ja vannoi vastaiseksi:
»Joka vielä teeren saisi,
Ei sille tuulia lukisi,
Eikä säitä arvelisi!»
Mutta tämän verta tätä.
X.
VARAKIN VARIS JALALLA.
Mies vanha variksen ampui,
Tiesi tetren saanehensa,
Koppelon kopannehensa.
Ennen kuin voidaan seurata kettua sen uusille retkille, täytyy kertoa,
miten varis oli joutunut jaloistaan riippumaan miehen susihaudan
syöttiseipääseen.
Tämä oli keväistä aikaa ja ilma oli täynnä linnunlaulua, minkä
Ilmolan aidan takana istuva vanha varis tarkoin pani merkille. Hän
oli jo viikkoja aikaisemmin saapunut kotiin pitkältä talviselta
talousmatkaltaan siltä, joka oli tullut sovituksi silloin, kun hän
yritti pitää harakan kanssa yhteistä taloutta. Heillä oli tullut
kerta kiisteleminen: »Kuka tässä matkamieheksi pantaneen? Ei tässä
näytetä talossa pysyttävän, jollei matkustettane; toisen pitää kotia
hallita, toisen matkoilla käydä!» Niin siinä tinkivät harakka ja varis,
kunnes harakka viimein kikahtaa: »Sinä saat matkoilla käydä, minä
olen sukkelampi kotona olija; sen pitää, joka kotona on, katsoakin,
kääntyäkin!» Myönsihän varis, että harakka oli pyrstön lepsahdukselta
ja ruumiin kääntyväisyydeltä käppelämpi ja suostui sitten joka vuosi
tekemään pitkät matkansa, jotka ulotti, ihan ulkomaille saakka. Tältä
hän nyt taas oli palannut ja istuskeli yksivakaisena koivun latvassa
pannen merkille pääskysen pakinan, kun se taas valitti: »Menin
Saksaan, sain saappaat, menin Ruotsiin, sain rukkaset, tulin Suomeen,
sain sukat, pesin, paikkasin, panin aidanseipääseen kuivamaan, siitä
vietiin, varastettiin, kyllä Ristus tietää, onko oikein vai väärin!»
Vanhana ja viisaana hänen täytyi hymähtää leivoselle, joka touhuissaan
kiipesi taivaaseen päin ja kehui: »Minä menen taivaaseen Jumalata
tappamaan!», kunnes vähän ajan kuluttua tulla tömähtikin alas jälleen
puolustellen itseään: »Kurikkani jäi, kurikkani jäi!» Mutta kun hän
samalla itse näki pihalla Ilmolan vanhan koukkuisen äijän, ei hän
malttanut olla tapansa mukaan huutamatta: »Vaari, vaari, tarhas' on
klaari!», sekä nauramatta sitten, kun heti perään paikan asukkikäki
kukahti: »Käy koukkuun, käy koukkuun!» Mutta vaari vihasi tämän vuoksi
käkeä ja kunnioitti varista, joka häntä aina juhlallisesti oikealla
nimellä tervehti. Tätä ja paljon muuta varis huomasi siinä Ilmolan
pellon takana istuessaan, kunnes nälkä vihlaisi suolta ja se rupesi
miettimään, mitä saisi syödäkseen.
Näki se siinä Ilmolan isännän ajelevan huonolla hevosella tunkiota
pellolle, lähti lentämään ja huusi miehelle: »Tee kauppaa, tee
kauppaa!» Mies katsoi hänen jälkeensä ja heristäen nyrkkiään naurahti:
»Mitäs maksat?» »Kolm' markkaa, kolm' markkaa!» huusi varis ja lopetti,
kun mies kääntyi jälleen työhönsä ikäänkuin sanoakseen: »En minä
niin vähästä myö», huutamalla: »Saat harrjakaiset!» Mutta tämä oli
vain sitä vanhan talonvariksen suukoilemista isännän kanssa, ilman
sen vakavampaa tarkoitusta, sillä olihan hän, äijäpaha, nyt matkalla
mutahaudalle tuonne notkoon katsomaan, olisiko sinne ilmestynyt mitään
syötävää. Siellä olikin kaksi korppia haistelemassa talvellisen koiran
raadon paikkaa ja juttelemassa valheita toisilleen: »O-o-o-letkos
saanut paistia? — O-o-o-len! — Mi-mimi-mist' sitt'? — Ky-ky-kyläst'!
— 'Mi-mi-mi-mitä sä sait pa-pa-paistiks'? — Ka-ka-ka-nan!» — »Vai
kanan tässä vielä!» hymähti varis halveksivasti ja rupesi tutkimaan
mutakuopan reunaa, näkyisikö siinä missään lieron vötkälettä tahi
muuta. Mutta ei astahtanut varis monta askelta, ennen kuin aivan
jalkain juuresta loikkasikin veteen suuri sammakko hautautuen kiireesti
mutaan.
Silloin vanha varis todella heräsi. Hän kallisti päätänsä ja koetti
tekeytyä ystävällisen ja hyvänsuovan näköiseksi sekä rupesi puhelemaan
sammakolle, joka suurin silmin muljotti häneen veden läpi. Leppoisella
äänellä hän sanoi: »Tule ulos mudasta mies, nouse maalle raatikka!»,
mutta sammakko kurnutti epäilevästi vastaukseksi: »Kurr! En minä
tule, sinä raappaat, sinä haiskaat ja raiskaat!» Taas varis koettaa
houkutella: »Lotteroinen, tätini poika, nouse maalle!» Sammakko taas
varovasti vastaa: »En minä tule! Sinä minut tikintokkaat!» Kolmannen
kerran varis makeasti maanittelee: »Minkätähden kultaneitsyt rapakossa
makaa? Nouse pois, kullannuppu!» Sammakko yhä vain estelee: »Mutta
sinä, mustatakkinen, tossaat minut!» Jo lupaa varis: »Minä teen
valan, etten tossaa sinua, kun vain tulet näköisälle!» Ei vieläkään
sammakko uskalla, pään vain pistää veden pintaan ja sanoo: »No,
alapa vannoa!» Varis vannoo: »Vaa, vaa, en raappaa! Nokka revetköön
ja perä haljetkoon, jos vain minä sinut tossaan!» Silloinpa viimein
väännäikse sammakko sieltä suohaudasta äyrään reunalle ja paikalla
hänet myös varis koppasi kurkkuunsa. Sammakko hätäpäissään viimeisellä
hengenretkellään sieltä variksen kurkusta huusi: »Missä vala? Missä
vala?» Mutta nielaistuaan sammakon lähti varis lentoon ja rääkäisi
pahalla äänellä vastaukseksi: »Vala vatsassa, vala vatsassa!»
Niinpä sanotaankin tämän jälkeen väärää valaa variksen valaksi.
Varis sitten lentää laahusti laiskasti toiselle suunnalle,
tyytyväisenä, kun oli saanut tyhjään vatsaansa suuren ja lihavan
sammakon. Ei tiennyt vanha rosvo että oli syönyt ihmisen, ihanan
neidon, vieläpä kuninkaan tyttären.
Olipa kerran kuninkaan tytär, niin ihmeen ihana, ettei ollut sen
kauniimpaa ketään, mutta niin laiska, ettei viitsinyt mitään hommata,
eipä edes vaatteita panna päälleen. Ainoa, mitä hän muisti tehdä, oli
vain miettiä omaa kauneuttaan ja sitä itselleen lisää toivoa, yhäti
huokailen: »Kunpa olisin vielä kauniimpi!» Tulivatpa sitten kerta
toiset sisaret maljasta ja tarjosivat hänellekin marjojansa, mutta
hän oli niin laiska, ettei viitsinyt edes niitä suuhunsa viedä, vaan
sanoi ainoastaan: »Kunpa menisi ruoka vatsaan erikoisetta syömisettä!»
Silloin katsoi Jumala kaiken tämän synnilliseksi pilkaksi ja rankaisi
tyttöä muuttamalla hänet sammakoksi, ja siksi ei Suomessa kukaan halua
sammakkoa tappaa, koska tiedetään, että se on ihmisen sukua.
Se nyt oli sammakon seikka, mutta siitä ei varis huolehtinut, vaan
mennä luovaili hiljakseen, kunnes rinnalle ilmestyikin harakka
kikahtelemaan. Harakka oli iloisella päällä kuten tavallisesti, ja nyt
varsinkin sen vuoksi, että hänellä oli sievät pojat pesässä männikössä.
Hän pyyteli varista reilusti luokseen kestiin synkkään saloon, kuusen
naavoja syömään. Sellaista leikkiä lasketti harakka, mutta ei varis
suuttunut, kun oli vatsa täynnä, — sanoa jorahduttipa vain: »Aijjai
veikkonen, niitä sinun kestejäsi, eihän niistä ole mihinkään! Toista
ovat toki minun kestini, kun lähdetään rikkaan riihen eteen, — mutta
siellä pitää noukkiman ja katsoman!» — »No, mennään katsomaan!» kikahti
harakkakin innostuneena ja niin sitten lennettiin Ilmalan riihen
edustalle.
Mutta nyt kävikin niin, että Ilmolan ukko oli menossa susihaudoilleen
ja halusi mukaansa uutta syöttiä sen varalta, että linnut olisivat
entisen pois nokkineet Ja koska varikset ja harakat olivat koko päivän
rähäköineet riihen edustalla tapellen siihen heitetyistä kalani
suolista, oli äijä mennyt riiheen piiloon saadakseen jonkun ammutuksi.
Nyt sattui niin hullusti, että juuri tällöin saapuivat paikalle varis
ja harakka, joista edellinen oppinsa mukaan »kerran söi, kahesti
katsoi, kupehelle kummallekin», mutta jälkimmäinen alituiseen hyppiä
koikkelehti sinne tänne, miettien, että »pihalinnulla pitää olla silmä
edessä ja takana — ei se saa katsoa ällöttää yhtäännepäin.» Silloinpa
ukko riihestä kolkkasi nuolellansa variksen, joka siinä yksillä
sijoillansa seistä kopotti, ampui ja pisti konttiinsa sekä läksi
sudenkuopilleen, joista ensimmäisen syöttiseipääseen ripusti saamansa
saaliin.
Mutta sen pituiselta nyt tätä varisjuttua.
XI.
EI KETULTA KEINOJA PUUTU.
Min rastas raataa,
Sen pyyhyt pyytää.
Onneton ottaa,
Vaivainen varastaa.
Kovasti oli nyt ketulla nälkä ja harmi mielessä, kun omaa tyhmyyttään
päästi teeren suustaan lentämään. Hän juosta liuvaili sinne tänne
katsellen, mistä sattuisi saamaan jotakin syötävää, kun tulikin
samalla Ilmolan hakaan, jossa oli tamma varsoineen. Varsa makasi
hietikolla tyytyväisenä, ja häntä oli latvasta vahva, mutta juuresta
ohut, niinkuin varsalla on. Kettu ihastui, että tuo se nyt tuosta
pian putoaa hänelle suuhun, ja niin rupesi hän odottamaan varsan
hännän putoamista. Kävi siinä jo toisiakin eläimiä katsomassa, mitä
nyt Repolaisen isäntä haassa makailee, mutta Mikko ei puhunut mitään,
päiväkauden vain siirryskeli varsan jälessä, käpälänsä päällä makasi ja
odotti hartaasti, milloinka häntä pudota tupsahtaa. Ja nälkä oli hyvin
sekä ikävä kuunnella toisten ilkuntaa — näille oli lopuksikin pitänyt
ilmoittaa, miksi hän oli tullut hakaan makailemaan — että »tuskin
saat, tuskin saat!» Viimein läksi tamma varsoineen kotiin ja häntä
meni sitä lyytä tiehensä, jolloin toiset rupesivat kutittelemaan Mikko
Repolaista: »Kutti, etpä saanutkaan!» Mutta Mikko tekeytyi ynseäksi ja
vastasi pois lähtiessään leukapielestä olkapään yli: »En minä olisi
toki huolinutkaan!» Lähtee juosta lipottelemaan ja nälkä kovasti suolia
kurnii, mutta kiukku vielä enemmän mieltä, sillä hänhän oli odottanut,
ettei ainoastaan varsan häntä, vaan vieläpä vanhan tamman pitkällä
oleva huulikin putoaisi. Ja nyt täytyi tunnustaa, ettei hän saanut
häntää eikä huultakaan!
Näkeepä kettu silloin Ilmolan aidan takana juostessaan, kuinka talosta
päin matalalla ja kiireesti lentää korppi, pahan omantunnon näköisenä
kuten varas ainakin. Suussaan sillä on pyöreä ja valkoinen kimpale,
mikä lieneekin. Kettu katsoo, minne päin korppi lentää, ja lähtee sinne
kiireesti juoksemaan.
Kettu oli nähnyt oikein: korppi oli ollut Ilmolan talossa varkaissa.
Emäntä oli leiponut juuston ja pannut sen ulos nurkan rakoon pistetylle
laudalle kuivamaan. Tämänpä oli huomannut sivu lentävä korppi ja heti
viekkaasti neuvonut: »Pane viikate päälle, tulee varis ja viepi sen
siitä!» No, emäntä meneekin viikatetta hakemaan, mutta silloinpa korppi
sieppaakin juuston ja lähtee lentämään, lentää korpeen korkeimman
kuusen latvaan. Siellä yhdyttää hänet kettu, ennen kuin hän ehtii
maistaakaan makealta tuoksuvaa tuoretta juustokimpalettaan.
Ketun tulo ei korppia mitenkään hämmästyttänyt, sillä he olivat
vanhastaan niinkuin hiukan ystävyksiä. Oli nimittäin harakka kerran
räkästellyt ja nauranut korpille, jotta hän osaa paremmin laulaa.
Korppi oli siihen tyynesti sanonut, että mitäpä tuosta on tuommoisesta
äänestä kuin harakan, mutta tämä oli yllyttänyt ja kiusannut: »Koettele
oppia, osaatko!» Otettiin siinä silloin kettu tuomariksi ja korppipa
nyt koikahuttaa: »Kronk! kronk!» Kettu kuuntelee tätä kallella päin
ja sanoo tärkeästi: »Koreampi on korpin ääni ainakin kuin harakan
— harakka tanterennokkija räkähtää kuin sika ruuhkakoolla!» Mutta
siitä oli se seuraus, että korppi rupesi pitämään itseään vallan
etevänä laulajana ja oli mahdottoman arka tästä taidostaan sietämättä
moitetta siinä suhteessa ollenkaan. Tämän tunsi kettu hyvin ja päätti
koettaa, eikö siitä koituisi keinoa, millä saisi korpilta juustopalasen
puijatuksi.
Tullessaan kuusen juurelle huomasi kettu heti, kuinka korppi pisti
kaulansa pitkälle ja uteliaasti katsoi häneen. Silloin Mikko kuin
hämmästyneenä pysähtyy, katsoo ihastelevasti korpin puoleen, kumartaen
prallailee ja sanoo kuin puoleksi itsekseen: »Kuinka korea lintu onkaan
tuo korppi, kauneudelta aivan kuin taivaan kaari tahi riikinkukko!»
Korppi tämän kuullessaan pöyhistelee mielihyvästä ja itserakkaudesta,
mutta Mikko muuttaakin äänensä valittavaksi ja surumieliseksi sanoen:
»Vahinko vain, ettei sillä ole laulunääntä, vaan on sen ronkunta
rumempaa kuin karhun kiljunta!» Kovin nyt tästä ällistyi ja pahastui
korppi, kun kettukin, joka aikaisemmin oli julistanut hänet paremmaksi
laulajaksi kuin harakan, kielsi häneltä äänen kokonaan. Mutta kettu
vain kavalasti jatkaa: »Jos minä tietäisin, että sillä todella on
ääntä, niin minä toimittaisin sen lukkariksi — mutta mitä sillä
tyhjällä!» Kiivastuksissaan karjaisi nyt korppi: »Kronk! On minulla
ääntä!» Silloin tietysti juusto tipahti hänen suustaan ja vieläpä aivan
suoraan alla odottelevan ketun kitaan. Nolona jäi korppi oksalleen
sadattelemaan kirottua tyhmyyttään, mutta kettu lotaisi juuston
vatsaansa ja läksi hyvillä mielin juosta jutkuttelemaan tiehensä.
Tällä välin harakka onnellisena pesällään poikiansa puhutteli,
kikahteli, lepsautteli pyrstöänsä ja lorusi: »Iisakki, Iisakki, tul'
rieskaa syömään, tul' rieskaa syömään!» Kaukaa jo kuuli kettu harakan
rähäkän ja koska juusto ei ollut voinut kokonaan hänen nälkäänsä
sammuttaa, pani hänen ilkeytensä miettimään, millä keinolla saisi
harakkaakin petetyksi. Jopahan hoksasikin keinon.
Ei muuta kuin hyvin vilpittömän näköisenä katsella killistelee puita
tyvestä latvaan, kiertelee, kaartelee ja tarkastelee, kunnes ikäänkuin
sattumalta saapuu harakan pesäpuun juurelle. Siihenpä pysähtyy ja sitä
katselee, sitä siinä kiinteästi ja vakaasti tarkastelee, mutta ei sano
mitään.
Oudostuu tästä jo harakka kovin ja rääkynän laatii revolle, kysyy:
»Mitä sinä, reporeuhka, siinä katsot ja killistelet? Etkö ennen ole
puita nähnyt?» Ei ole repo tietävinäänkään, vielä vain tarkastelee,
kunnes jo vastaa: »Eipä ole nähty ennen näin hyvää suksipuuta.
Hakattava tämä on!» Tästäkös harakalle hätä ja hän repoa rukoilemaan:
»Älä hakkaa, repo kuomani! Minulla on täällä viisi poikaa ja ne
kuolevat kaikki, jos tämä puu kaatuu.» Kettu julmuri istahtaa puun
juurelle, on yhä puuta tarkastelevinaan, kehuu sen sopivaisuutta
suksipuuksi ja murajaa itsekseen muka mietteissään; harakalla puussa
on kova hätä poikainsa puolesta. Sanoo kettu lopuksi kuin leppyneenä:
»No, jos annat minulle yhden pojistasi, niin jääköön puu paikoilleen.»
Arvellen sillä pelastavansa toiset poikansa harakka surustaan
huolimatta uhraa yhden, viskaa ketun kitaan, joka huuliaan nuollen
luikkii tiehensä nauraen harakan tavattomalla tyhmyydellä. Suruissaan
tämä jää menetettyä lastansa räkättäen itkemään.
Kettu veijari heräsi seuraavana aamuna varhain ja tunsi taas vatsansa
perin tyhjäksi. Miettiessään aamiaisen alkua hän muistikin eilisen
harakan ja sen tyhmyyden, naureskeli itsekseen ja läksi juosta
litvittelemään sinne päin, missä harakan pesä oli. Kuin sattumalta
hän taas ilmestyi pesäpuun juurelle ja istahti siihen sitä vakavana
tarkastelemaan. Kun harakka heräsi ja pisti päänsä pesän laidan
ulkopuolelle, oli ensimmäinen minkä hän näki, eilinen suksipuun hakija,
itse Mikko. Vihlaisi silloin harakan sydäntä ja hän hätääntyneenä ja
pahaa aavistaen taas kysymään: »Mitä, reporeuhkana, katsot puuhun?»
»Katson», vastasi repo, »että näin hyvää suksipuuta ei ole toista.
Kyllä minun nyt on tämä kaadettava.» No, harakka taas rukoilemaan,
kunnes kettu tyytyy jälleen jättämään puun paikoilleen, kunhan saa
yhden pojista. Ja kun oli saanut sen, niin meni, julmettunut, vain
naureskellen tiehensä.
Suuri on nyt suru harakalla, kun on jo kaksi kaunista poikaa häätynyt
antamaan. Itkee ja kikahtelee siinä ikäväänsä. Kuulee sen hänen hyvä
ystävänsä nuorempi varis, huomaa, etteivät nyt ole asiat oikein, ja
lähtee lentää laahustamaan ja katsomaan, mikä männistön harakkaa
vaivaa. Tulee pesälle, huomaa perheen pienuuden ja kysyy paikalla:
»Mihin pojat ovat joutuneet?» Kun harakka silloin nyyhkyttäen kertoo,
mitä on tapahtunut, sanoo hämmästynyt ja vihastunut varis: »Olet sinä
aika pöhkö! Millä kettu mitään puita kaataa! Eihän sillä ole puukkoa
eikä kirvestä, eikä se puremalla puita poikki saa!» Huomasi harakkakin
nyt tyhmyytensä ja päätti olla vasta viisaampi.
Jo aikaisin seuraavana aamuna harakka näkee, kuinka kettu tulla
kaartelee, taas muka puita tarkastelee ja katselee, kunnes lopuksi
istahtaa hänen pesäpuunsa juurelle. Kun harakka sitten pisti päänsä
pesän laidalta näkyviin, sanoikin kettu pitkittä puheitta: »En ole
löytänyt vieläkään näin hyvää suksipuuta, joten minun nyt täytyy se
kaataa. Jos kuitenkin annat vielä yhden pojistasi, niin seisokoon
kannollaan.» Harakka muka vieläkin heittäytyi rukoilemaan poikainsa
puolesta, mutta kettu sanoikin nyt jyrkästi: »Ethän sinäkään minua
säälinyt, kun sain kerta ämmän kanan kiinni; räkätit siinä niin, että
ämmä ehti perääni lennättämään ja otti kanansa pois. Miksipä minä siis
sinua säälisin?» Silloin harakka rämähti nauramaan ja herjasi kettua:
»Millä sinä puita kaadat? Eihän sinulla ole puukkoa eikä kirvestä, ja
vähät kai sinä hampaillasi! puita kumoon saat!»
Harakka luuli, että nyt se hänelle ankarasti vihastuu, mutta eipäs.
Kummastuneen ja nolostuneen näköisenä, mutta aivan rauhallisena
kettu kysyykin vain harakalta: »Aivan niin! Akkahan se on todellakin
mies aseetonna. Kenpä sinulle tämän neuvoi?» Ällistyneenä harakka ei
huomaa varoa, vaan kielittelee: »No varis.» — »Mikä varis?» — »No tuo
notkoniityn varis.» — »Kyllä minä hänetkin petän», vannoo silloin repo
ja lähtee tiehensä.
Juosta lipotellessaan kettu nyt miettii, millä keinolla saisi tuolle
viekkaalle varikselle kostetuksi. Hän tuntee sen hyvin, se on
variksista nokkelimpia, ei anna ampua itseään ja välttää vaaran. On
repo taas keksivinään keinon, juoksee sinne niitylle ja heittäytyy
heinikkoon kuolleeksi, työntäen kielen pitkälle suusta. Siinä hän
rauhallisesti makaa ja odottaa kärsivällisesti.
Jopas saapuukin varis takaisin kotiniitylleen aamulennoltaan, huomaa
pitkin pituuttaan makaavan ketun, huomaa kielen ja kaikki sekä sanoo:
»Syödään vaah! syödään vaah!» Kiertää sitten kettua ja odottaa, mutta
toinen ei liikahda. Menee takapuolelle, kurkistaa hännän alle ja sanoo
kehuen: »Rasvaa kaikki!» Toinen ei vain liikahda. Silloin varis kiertää
toikkaroipi ketun eteen ja pistää terävällä nokallaan makaajan kieleen.
Nappaa, nappaa toisenkin kerran, mutta silloinpa kettu tomahtaakin
pystyyn ja kaappaa variksen hampaisiinsa, saaden pyrstöstä kiinni, ja
sanoo pilkaten: »Ähäs, jopas se iso viisaskin pettyi!» Jo luuli nyt
varis viimeisen hetkensä tulleen, mutta rupeaa kuitenkin puhuttelemaan
repoa. Sanoo:
»Mennään nyt tuonne Ilmolan aukean laitaan, että ihmisetkin saavat
nauraa, kun sinä varista rupeat elävältä syömään!» Ei kettu sitä
varikselta kiellä, vaan suussaan lähtee häntä sinne kantamaan. Tullaan
sinne, niin varis sanoo: »Pahahan on lintua pyrstöstä päin syödä —
anna kun käännyn ja pistän pääni kitaasi, niin äsken vasta vatsaasi
luistan.» Tämä neuvo oli ketusta hyvä, hän ei huomaakaan siinä
ajatella, että varis osaa lentää, vaan päästää hänet suustaan, että
tämä saisi päänsä kitaan päin kääntää — silloin tämä onkin samassa
siivillään ja ilmassa sekä huutaa: »Olitpa mies saamaan, mutta et
syömään!» Kettu sydäntyy itseään sadattelemaan ja huomaa, ettei kaikki
metsän viisaus sentään ole hänen päässään.
»Ja eipä ole kumma, jos nolosti käypikin, kun tällainen mies rupeaa
seikkoihin varisten, korppien, harakkain ja muiden roskalintujen
kanssa!» julistaa hän mietteittensä tulokseksi ja päättää lähteä
miesten seuraan, hakemaan vanhoja tovereitansa sutta ja karhua.
XII.
JÄNIKSELLÄ ON PITKÄT SÄÄRET, TAKAISET JALAT KEVELÄT.
Jänis juoksi, pää järisi,
Perä pyöri, pelto liikkui.
Mutta eihän sitä niinkään helposti seikkailuista irti pääse, kun on
ruvennut kerta niihin joutumaan. Sen sai kettukin kokea vaeltaessaan
kotiansa kohti, jossa ei ollut käynyt hyväiseen aikaan. Hän kulkea
litvitteli pitkin lammen rantaa, kun samalla kohtasikin jäniksen,
joka siinä säikähdyksissään hypellä pemahteli minne sattui. Kettu
rupeaa häntä nyt maanittelemaan toivoen voivansa houkutella hänet
vaaranpaikkaan järveen tappamaan itsensä, saadakseen sitten syödä
hänet. Hän sanoo: »Jänis jäppä-, juppaniska, eikö ole, veliseni,
vaikeaa elämäsi, kun sinun aina täytyy kaikkia pelätä ja alati
pakomielellä olla? Hyppäisit vaikka tuonne lampeen, niin heti
loppuisi pelkosi?» Jänis siitä innostuu, mennä leuhkaisee järven
rannalle ja sanoo: »Hukutan itseni enkä rupea aina olemaan täällä
pelkopäisin!» Ranta sattui olemaan siitä kohti matala ja siinä vielä
vedessä iso hako. Jänis ponnahtaa nyt sen päälle. Olipa siinä haon
vieressä matalalla vedellä päivää paistattamassa iso hauki, joka
säikähti jänistä ja läksi uimaan pakoon, kovasti porskahduttaen vettä
lähtiessään. Jänispä siitä ällistyi ja arveli, että ehkäpä on häntäkin
pelkääviä, käännälsi taas rannalle takaisin eikä hukuttanutkaan
itseään. Kettu oli nolona, mutta ei ilmaissut mitään, vaan ehdotti,
että lähdetäänpä nyt sitten yksissä käymään, koska kerran yksiin
satuttiin. Lähdettiin, ja jänis vain hyvillä mielin miettii, että
ehkäpä hän ei olekaan niin pelkuri kuin on luullut ja ehkäpä on niitä,
jotka häntäkin pelkäävät.
Kuljetaan nyt kahden ja keskustellaan kulkiessa. »Mikä siihen on
syynä», kysyi jänis, »että sinä aina katsot jälkeesi, jos vähänkin
jokin risahtaa?» — »Kun ei ole hännässä silmiä», vastasi kettu ja
kysyi vuorostaan: »Miksi sinä sitten aina hyppäät tien viereen?» —
»Kun en pääse tien alle!» kuittasi jänis tämän kysymyksen sukkelasti
ketun suureksi harmiksi. Kettu nyt rupeaa haastelemaan jänikselle
lipevästi: »Niin niin, pahahan sinulla on elämä täällä metsässä, kun
ei sinua kukaan pelkää. Eikähän se kumma olekaan, kun sinä veliseni
olet kaikelta laadultasi pian kuin vaivaistukki! Ei ole perälläsi
peittoa enempää kuin järjettömällä muulloinkaan, kun on koko häntä
palanut pois!» Näin siinä kettu ystävällisen puheen varjossa koko
ajan jänistä herjaa, mutta itseään ylistää: »Katsoppas minua, kuinka
minä olen luikea ja litvakka elävä. Minua pelkäävät kaikki, sillä
minulla on niin pitkä häntä, että etäältä luullaan minua sudeksi.
Mutta sinua ei pelkää kukaan!» Jopa silloin suutahtaa jänis ketulle
ja rupeaa leuka väkättäen haukkumaan: »Kyllä minun korvani ovat yhtä
pystyssä ja yhtä pitkät kuin jonkun toisenkin, niin että älä ainakaan
korvilla kekkaa! Ja lähdetäänpä juoksemaan, niin nähdään, kenen korvat
sukkelammasti viuhkaisevat!» Tärkeänä nyt kettu taas selittää: »Joka
oikein juoksemaan pääsee ja pystyy, niin se myös päänsäkin hallitsee,
Ei se pane tuupin taapin, vaan pitää päänsä yhtä tasaisesti kuin veden
virrassa, ja vielä nappaa sinutkin kiinni.» Ei nyt jänis kuitenkaan
todestansa halunnut kilpajuoksuun, varsinkin koska hiukan pelkäsi ketun
viimeistä salamyhkäistä puhetta siitä, joka voisi napata hänet kiinni.
Harmitti häntä kuitenkin ketun herjaus ja kerskailu, joten hän muistaen
äskeisen hauin säikähdyksen rupesi tivaamaan: »Pannaas vetoa! Minä
näytän, että minua pelätään.»
»Annatko suusi revetä ristiin, jos häviät?» kysyi kettu pahanilkisesti.
»No vaikka!» kerskasi jänis ja niin lähdettiin kävelemään.