omin neuvoin, karhu, susi, kettu ja muut. Karhulta ja sudelta on jo
unehtunut tuo taannoinen vääryyden teko, koira on kadonnut kokonaan,
mutta kettu liuvari ei ole mitään unohtanut, vaan entistä ahkerammin
miettii, millä saisi karhua ja sutta oikein jutkautetuksi. Aina kun hän
metsäretkillä kulkee, hän kavalia tuumia harkitsee.
Olipa kettu viime aikoina huomannut, että Metsolaan oli tullut jotakin
outoa ja ennen kokematonta. Lintujen teille oli ilmestynyt pyydyksiä,
rihmoja ja satimia, joihin pannaan neljä puuta, ja kaikki ne haisivat
sellaiselle, ettei sitä hajua Metsolassa tunnettu. Ihmeteltiin
kaikkialla vain, mikä outo elävä niitä mahtoi asetella.
Kulkipa sitten eräänä päivänä kettu pitkin tavallista polkuansa, kun
tulikin paikalle, jossa oli suuri pyydys vireessä. »Uranhan tämä on
kuin Tapion tekemä karhun loukas», mietti siinä ääressä kettu ja
ihmetteli itseksensä, vainuten vaaraa. Pöheiköstä huusi hänelle ilkkuen
pahasisuinen metsäkana: »Katsopa laitosta, katsopa laitosta! Käypä
sisälle, käypä sisälle!» »Oletko vaiti siellä, jumalaton!» hätisti
häntä kettu, mutta mietti kuitenkin mielessänsä: »Niin, mitähän tuo
tekisi, jos tuohon koskettaisi?» Kovin uteliaisuus häntä kiusasi ja
hän katseli laitosta yhä tarkempaan, huomaten, että siihen oli vielä
varustettu kovat kivipainot. Ymmärsi kettu silloin, ettei siihen
ole ainakaan päätänsä pistämistä. »Mutta jos hännällä tuota hiukan
häiläyttäisi?» Ei malttanutkaan kettu enää, vaan pisti hännänpäänsä
virikevarpuun, arvellen, etteihän tuossa nyt ainakaan henki menne.
Mutta niinkuin leimaus laukesikin samassa loukas ja nitisti
hampaisiinsa ketun hännänpään, josta kaikki karvat lähtivät pois. Ihan
oli henki mennä ketulta siinä säikähdyksestä, ja kähisten vihasta kuuli
hän vielä, kuinka metsäkana ilkkui: »Jo tarttui, jo tarttui! Mitäs
sinne menit, mitäs sinne menit?» »Kitas kiinni!» ärjäisi kettu ja lähti
nolona luikkimaan tiehensä, nuoleskellen kihelmöivää hännänpäätänsä,
kun kohtasikin samalla jäniksen, jolle valitti:
»Mitä minä nyt teen, kun hännästäni läksi karvatukku pois, punaiset
karvat?» Jänis sanoi: »Älä ole, työpehtori, milläsikään! Minä annan
siihen valkeat karvat, nykin itsestäni, niin ne vielä korottavat
sinulle virkaa ja ovat kauneuden merkit.» Siten tuli ketun hännänpäästä
valkoinen.
Levisipä nyt ketun seikkailusta tieto Metsolan väelle, ja karhu
tuli hyvin uteliaaksi. Hän läksi tapaamaan kettua ja kysyi: »No,
mitä se oikein vaikutti, se, jota sinä koetit?» Ei ollut näet karhu
aivan tarkkaan asian vaiheita kuullut eikä muistanut enää Tapion
loukkaassa oloaan. Kettu selittämään: »Minähän koetin sitä hännälläni
pistämällä sinne häntäni nenän, ja sielläkös siitä tuli kaunis —
ihan tuli valkoinen pilkku häntäni nenään. Voithan sinäkin koettaa
sitä, vaikkapa pistämällä sinne jalkasi.» Ja kettu todisti puheensa
näyttämällä karhulle häntäänsä, jonka huippu todellakin oli valkoinen.
Innostuu siitä nyt kouko mesikämmen ja sanoo: »Lähde sinä Mikko mukaan
neuvomaan, miten sitä pitäisi koettaa!»
Tullaan sitte loukkaan paikalle ja siinä se on taas vireessä ja
pahanenteisen näköisenä. Karhu kysyy ketulta: »Miten minä nyt
sitä koetan?» Kettu neuvomaan: »Pane hiljoikseen vaikka molemmat
takakäpäläsi tuon virikevarvan päälle ja painauta sitten, niin saat
nähdä, kuinka äkkiä niistä tulee valkoiset.» Karhu teki niinkuin
neuvottiin ja samassa laueta jysähtikin loukas. Karhulta, jonka
takakäpälät likistyivät loukkaan rakoon, pääsi surkea parkuna ja hän
huutamaan kettua apuun: »Mitä sinä nyt tuumaat! Mene, veikkonen,
hakemaan apua!» »Kyllä kyllä!» vakuutti kettu ja läksi mennä
vilistämään, mutta ollenkaan aikomattakaan palata takaisin. Tuskissaan
karhu nyt reutoi loukkaassa, mutta ei voinut päästä mitenkään irti,
vaikka kuinka olisi ponnistellut. Levähtäessään siinä hän huomasi
pienen hiiren, joka pelottomasti juosta vikelsi aivan hänen nokkansa
eteen. Ajatuksissaan karhu noukkasi hänet suuhunsa ja oli juuri
puraisemaisillaan hänet kuoliaaksi, kun kuulikin kidastaan hiiren
rukouksen: »Älä, ohto kultani, minua tapa! Jos säästät, niin päästän
sinut loukkaasta!» Halveksivasti karhu murahti, että kuinka voisi pieni
hiiri hänet pelastaa, kun eivät hänen omat voimansa siihen riittäneet,
mutta hiiri vastasi: »Maasta se pienikin ponnistaa. Laske irti, niin
saat nähdä.» »Mitäpä moisen raukan kuolemasta», ajatteli karhu jalosti
ja päästi hiiren irti. Mutta hetkessäpä tämä kävikin hakemassa sata
muuta hiirtä ja silloinkos ruvettiin vasta innolla jyrsimään ja
järsimään pahinta loukashirttä poikki.
Kauan sai siinä mesikämmen kuitenkin kärsiä, ennenkuin sai käpälänsä
irti, mutta saihan toki viimein pienten ystäväinsä avulla, ja silloin
olivat käpälät painuneet kiveriksi kuin jäniksen takajalat ja jälki
tuli semmoinen kuin kävelisi virsujalka mies nevalla. Kovasti kostoa
uhaten lähti karhu tiehensä, miettien mielessään, kuka onneton on
ruvennut tuollaisia kavalia vehkeitä hänen saloillensa rakentelemaan.
Mutta rastas istahti laulukuusensa latvaan ja rupesi koko Metsolalle
kertomaan: »On on kaksi kopraa, veristä kopraa, topro Miikkulan kuokki,
alamista alamis kuokki, vai mitä hä!»
VIII.
TYHMÄ ON AINA TYYTYMÄTÖN.
Joka hyvän hylkää,
Se pahaan puuttuu.
Koira oli ketusta, sudesta ja karhusta erottuaan ensin elänyt yksinään,
mutta sitten hänkin huomannut eläinten polulla noita pyydyksiä, kuullut
ketun ja karhun seikat, ja lähtenyt hakemaan sitä, joka nuo pyydykset
viritti. Oli juossut jälkiä pitkin, kunnes oli tullutkin Ilmolan
suurelle talolle ja sieltä tavannut miehen. Tälle hän oli kertonut
asiansa ja pyytänyt saada jäädä taloon, mihin mies oli suostunutkin.
Ja niin oli koira jäänyt. Olivat Ilmolaan sitten ilmestyneet kukko ja
kana, ja varis ja harakka olivat tuomionsa mukaan ruvenneet täällä
ihmisten ilmoilla asumaan. Pian saikin koira miehelle palkita hänen
hyvän tekonsa.
Mies viljeli huhtaansa ja tähän varhaiseen maailman aikaan oli Jumala
vielä ihmiselle niin suopea ja armollinen, että kasvatti tähkän
joka solmun kohdalle. Mutta mies ei ymmärtänyt olla siitä kylliksi
kiitollinen, vaan tuli yhä kovasydämisemmäksi ja pahemmaksi, ja hänen
akkansa ynseili: »Millä minä härkää elätän, kun ei ole olkea muuta kuin
tähkää!» Silloin Jumala otti viljankorren näppiinsä aivan juuresta
ja vetäisi sitä latvaan päin, niin että ensimmäisestä solmusta tähkä
putosi, ja kysyi: »Joko härkäsi tuolla elätät?»
Mutta se alimman solmun tähkä oli ollut ihmisen osa, paras ja hallalta
säilyväisin. Ja vaikka Jumala nyt otti sen pois, ei ihminen katunut
eikä mennyt armoa pyytämään, vaan akka yhäkin ynseili ja marisi: »Vähä
on vielä tuossa olkea siihen nähden, minkä härkä tarvitsee.»
Silloin Jumala riipaisi näppiään vieläkin ylemmäksi, pudotti pois
tähkän seuraavastakin solmusta ja kysyi vaimolta: »Piisaako nyt olkea
tarpeeksesi?» Mutta eivät huomanneet mies ja vaimo, että he tässä
Jumalan töitä arvostelivat, eivät nöyrtyneet ja tyytyneet, vaan yhäkin
akka arvosteli: »Ei piisaa, vielä saapi enemmältä tulla olkea.»
Silloinpa Jumala tempaisi näppinsä kolmannen solmun kohdalle, pudotti
siitäkin tähkän pois ja taas kysyi vaimolta, oliko nyt olkea tarpeeksi
hänen härälleen. Ei sanonut vaimo olevan vielä tarpeeksi. Pudotti
Jumala siiloin vielä neljännen tähkän, mutta ei ollut akka silloinkaan
tyytyväinen.
Nyt Jumala työlästyi ihmisen sokeuteen ja kiittämättömyyteen, ja
rupesi vetäisemään viidettä kertaa, jolloin olisi viimeinen tähkä
oljesta pudonnut pois ja koko Pohjolaan tullut ikuinen leivättömyys ja
kuolema. Mutta oli nyt tämä viimeinen tähkä alkujaan luomisen työssä
määrätty koiran osaksi; ja kun koira näki, että jo riipaisee luoja
hänenkin tähkänsä pois, niin se rukoili: »Heitä, rakas luoja, minun
osani tähkää, jotta edes minä viaton elän maailmassa, heitä edes kielen
verran!» Koira ymmärsi, mikä tuho ihmistä ja heitä kaikkia uhkaisi,
ellei edes tuota viimeistä tähkää saatu säilymään. Kun nyt luoja
näki, että koirakin ymmärtää etunsa paremmin kuin paatunut ihminen ja
älyää rukoilla Jumalalta armoa, niin hän kuuli koiran rukouksen ja
säästi viimeisen tähkän. Ja sillä koiran osalla nyt elää koko Pohjola,
vähäisimmällä, hallalle arimmalla tähkällä, mutta hyvä, että edes
sekään jäi, vaikkapa vain koiran armonpyynnöstä.
Näin saattoi koira miehelle kiitollisuudenvelkansa maksaa.
Lähti sitten mies linnun pyydyksiä tekemään metsään, kuten oli jo
ennenkin tehnyt, loukkaita, vipuja ja satimia laittamaan. Olivat nyt
jo sekä kettu että karhu käyneet loukkaassa ja etsivät sen virittäjää
hänelle kostaaksensa. Niinpä he näkevätkin eräänä päivänä, jolloin
karhu oli jo unohtanut suuttumuksensa repoon, kuinka mies kulkee ja
virittelee metsän teille ansojansa. Tulevat siihen nyt kettu ja karhu
sekä kysyvät: »Mikä sinä oikeastaan olet ja minkä tähden sinä teet
noita meidän teillemme, vaikka et ollut yhteisessä työssä apuasi
antamassa?» Siihen mies vastasi: »Mikäkö olen? Olen ihminen ihala,
sukukunnan suuri luomus. Tehty olen mullan kakkarasta, mullan kaakusta
rakettu, jolle Herra hengen antoi, luoja suustahan sukesi». — »No,
eipä tuota juuri uskoisi», arvosteli karhu halveksivasti, »mutta sepä
silleen. Sano nyt sitten, miksi noita surmakojeitasi rakentelet meidän
teillemme?» Mies koetti vältellä: »Minä kuljen teitä niin monesti,
että ne kuluvat minun allani ja paranevat siitä.» Mutta kettu osoitti
loukasta ja kysyi uudelleen: »Mitä varten sinä tuon laitit tielle?»
Taas mies vastasi vältellen: »Joka ei ymmärrä varoa, se menköön sen
alle viisautta oppimaan.» Silloin karhu rupesi häntä nuhtelemaan ja
sanoi: »Ihmisen sukua minäkin olen! Minulla on tyhmän miehen mieli ja
yhdeksän miehen voima. Kuinka sinä kehtaat tuollaisia laitoksia meille
kiusaksi tänne minun metsääni laittaa!» Taas vastasi mies: »Se, joka
ei viitsi kiertää, menköön siihen,» mutta kettu suuttui ja rupesi
haukkumaan ja manaamaan miestä: »Hävytön olet, kun laitat noita meidän
vastuksiksemme teille, että meidän pitää niitä varoa! Mutta minäpäs en
loukkaaseesi menekään, vaan katson eteeni, kun kuljen matkoillani?»
Silloin mies nauroi ja sanoi: »Älä huoli, kyllä minä sinullekin
keinon keksin: minä laitan raudat ja viritän ne niin viisaasti, että
sinäkin käyt rautoihin.» Kettu vastaukseksi kehui kyllä hänen hajunsa
tuntevansa.
Ruvetaan siinä nyt uhkaamaan miestä. Karhu sanoi: »Minä kaadan
sinulta lehmän, koska kuljeskelet täällä meidän teillämme, vaikka et
tullut niitä tekemään.» Ja susi, joka sekin oli paikalle saapunut,
uhkasi myös: »Minä syön sinulta lampaita ja vasikoita, koska sain
kovasti työtä tehdä silloin, kun sinusta ei tiedetty mitään, ja koska
nyt ilmaiseksi kuljet meidän teitämme ja vielä tällaisia loukkaita
asettelet.» Ja yhdessä sitten varoittivat: »Sinä et saa käydä enää
meidän polkujamme!» Mies sanoi siihen: »Minä myös rupean tekemään
teitä, koska olen huomannut, että niitä myöten on hyvä kulkea, ja minä
lyön kirveellä poikki suuret puut ja raivaan ne pois, jos ette itse
jaksa niitä teiltänne pois kantaa. Ja minä kyllä annan teidän kulkea
minun teitäni, kunhan tekin annatte saman vallan minulle. Ja lehmiäni
ja lampaitani saatte syödä niin kauan, kunnes tie saadaan tehdyksi
ympäri Suomen; sen jälkeen ette enää saa syödä.» No, sovittiin siitä
nyt, että saadaan kulkea sillä neuvoin, ja karhu sekä susi ilmoittivat
syövänsä hänen lehmiään ja lampaitaan siihen asti, kunnes on tehty tie
ympäri Suomen. Lopuksi mies sanoi: »Kyllä minä nyt rupean tekemään
teitä niin paljon kuin voin», sillä hän ymmärsi, että kuta pikemmin
saadaan tiet Suomessa valmiiksi, sitä nopeammin loppuu täältä metsän
ja karhujen valta. Ei kuitenkaan jaksanut mies raivata teitä niin
pian kuin olisi halunnut, ja niin saivat kontiot ja hukat vuosisatoja
rauhassa hänen eläimiään ahdistaa: paljon olisi ollut teitä tarvis,
vähäväkiset olivat teiden tekijät.
Mutta täten saatiin nyt sovituksi Ilmolan ja Metsolan välillä, mikä
oli tästä lähtien kummallekin puolelle luvallista. Mies sai rakentaa
loukkujaan ja kaivaa susihautojaan Metsolan väen pyydystämiseksi,
mutta karhu, susi ja kettu saivat puolestaan laillisesti syödä hänen
kotieläimiään, jos niin tahtoivat.
Kun sitten mies oli mennyt tiehensä, kysyi kettu uteliaana karhulta,
mitä tämä sillä tarkoitti, kun kehui ihmisen sukua olevansa. Karhu
siitä selittämään, mitä oli ukko vaariltansa kuullut, että nimittäin
oli jossakin maailman nurkalla ollut rikas talo, jossa oli pidetty
isoja häitä. Siihen tuli kerjuu-ukko poikineen sitten ja tahtoi ruokaa
siitä häätalosta. Mutta eivätpä antaneetkaan, sen kuin sanoivat vain:
»Ei meillä ole niin halvoille ihmisille ruokaa kuin kerjäläisille».
Siitä ukko kovin vihastui, meni saunaan ja siellä teki sitten
konstejansa. Sanoi pojalleen: »Mene katso, mitä hääväki pirtissä
tekee!» Poika meni katsomaan, tuli takaisin ja sanoi: »Hääväki seinille
hyppii.» Ukko silloin hokemaan: »Hyvä tulee, hyvä tulee, paljon teidän
talja maksaa!» Teki konstejansa taas kotvan, kunnes sanoi pojalle
toisen kerran: »Mene katso, mitä nyt hääväki pirtissä tekee.» Poika
meni katsomaan, niin hääväki jo neljänkontan ovella vastaan tulee. Ukko
yhä enemmän hokemaan: »Hyvä tulee, hyvä tulee, paljon teidän talja
maksaa.» Tekee, tekee konstejansa ja käskee kolmannen kerran pojan
mennä katsomaan. Tämä tulee kiireissään takaisin ja ilmoittaa: »Jo
hääväki metsään menee!» Niin muuttui kaikki hääväki kontioiksi metsään,
ja vaimonpuolista ovat tulleet vyötikaulat kontiot. Siitä kaikkien
karhujen alku matkaan lähti.
Näin puhui karhu sukuperästään, mutta susi heittäysi epäileväksi.
»Miten lienee tuo sinun lähtösi», arveli hän, »koskapa samanlaista
tarinaa kerrotaan niistä Viron susista.» Tulevat toiset uteliaaksi ja
rupeavat pyytämään: »Kerro, kerro, kuomaseni, rattoisampi on tässä
vaeltaaksemme!» No, vaikka onkin harvapuheinen ja jäykkäsanainen, niin
kertoihan hukka kuitenkin.
»Vapahtaja ja Pietari kulkivat kastamassa sekä opettamassa, ja tulivat
erääseen taloon, jossa pidettiin häitä. Pyysivät siinä ruokaa ja
yösijaa, mutta ei luvattukaan, jolloin Vapahtaja kirosi talon ja
sanoi: 'Kerran vielä te siunausta odottelette!' painoi oven kiinni ja
meni. Lähetti hetken perästä Pietarin katsomaan, mitä hääväki tekee —
'seinille hyppivät'; lähetti toisen — 'ulvovat kuin sudet'; lähetti
kolmannen — 'susina metsään juoksevat'! Niinpä ovat siitä tulleet
sudet ja onpa joskus tavattu hukka, jolla on ollut vaimon vyöllinen ja
vaskisolki. Mutta jos ihminen kerran suden täydestä hyvästä sydämestä
siunaa, niin silloin susi taas muuttuu ihmiseksi, sillä siunauksen
voima on niin suuri...» — »Niin», sanoi siihen karhu ajattelevan
näköisenä, »jos tässä oikein todet puhutaan, niin ylhäisemmät, ovat
lähdöt karhujen sukukunnalla kuin nyt näistä ilkeistä ihmisistä.
Tuollahan on ohto synnytetty luona kuun, tykönä päivän, Otavaisten
olkapäillä. Sieltä hänet sitten laskettiin maahan simasaloon ja
siellä häntä sinisirkku metsän neiti liekutteli kultaisessa kätkyessä
kukkalatva kuusen siimeksessä. Ja kun hänet pyhän virran pyörteellä
ristittiin, niin kukapa tuli ristijäksi? Itse Himmerkin kuningaspa
tietenkin ja ristiäitinä ja kummina oli pyhä piika pikkarainen. Ja mikä
pantiin lapselle nimeksi — mikäpä muu kuin 'lullamoinen, lallamoinen,
karva kaunis röyhetyinen, mesikämmen käyretyinen.' Sehän karhujen synty
on.»
»Jaa, jaa», myönsi nyt kettu, »monenlaistahan kerrotaan meistä
eläimistä, niinkuin esimerkiksi sudenkin synnystä. Kulkihan kerta
Syöjätär vesiä ja sylkäisi, jolloin vedestä nousikin ilkeä Kuolatar.
Tämäpäs nyt autiolla ja puuttomalla saarella mykelsi hiukan kahta
kämmentänsä ja sai siitä vähän nukkaa irti, minkä viskasi veteen. Vesi
kuljetti nukan metsän korven kainaloon, jossa sitten tämä karvajalka
sykkö syntyi...»
»Aina sinä...!» suuttui nyt susi, mutta kettu tuumi vain kylmästi
kertovansa syntyjä syviä, eikä suinkaan omiaan laskettelevansa.
Rauhoittui siitä susi kuitenkin ja rupesi harvakseen taas siinä
kulkiessa kertoilemaan: »Kummallisia tarinoita jutellaan susista ja
ihmisistä», sanoi hän. »Oli ollut muutamalla miehellä äärettömän saita
akka, joka vartioi kaikkea omaisuuttaan aivan syntisen itaruudella.
Olipa häneltä kerta varastettu seitsemän markkaa ja siitäkös hän nousi
aivan raivoon, haki mahtimiehen ja pyysi häntä etsimään varkaan.
'Mutta jos se koskee omaan taloon?' oli mahtimies varoittanut.
'Koskekoon vain!' tuomitsi emäntä, 'kuka käski mennä ottamaan minun
rahojani.' 'Hyvä on', arveli noita ja rupesi tekemään temppujansa ja
lukemaan lukujansa. Silloinpa Jumala päätti rangaista emäntää hänen
saituudestaan ja kovasydämisyydestään, ja antoi mahtimiehen sanoille
kamalan tehon. Kun hän oli aikansa lukenut luottehiaan, rupesikin
emännän pieni poika ulisemaan vuoteessa kuin susi, hyppäsi sieltä
hetken perästä sutena permannolle ja juoksi ulos. Turhaan emäntä
huuteli häntä takaisin ja itki itkemistään, poika oli mennyt. Mahtimies
kuitenkin ilmoitti emännälle, että jos hänen omalla kädellään onnistuu
antaa sudelle ruokaa, niin se silloin palautuu ihmiseksi.
»Seitsemän vuotta nyt emäntä itki poikaansa ja koetti hyvittää entistä
itaruuttansa. Aina kun iltaisin salolta kuului susien ulvontaa, meni
hän ulos kuuntelemaan, tuntuisiko joukosta hänen poikansa ääni, ja
yöt hän saattoi näin vartioida tähtitaivaan alla tilaisuutta saada
antaa pojalleen ruokaa. Tulipa sitten vihdoin joulunaatto, pyhän
rauhan yö ihmisille ja eläimille, ja emäntä askaroitsi aitallansa
jouluvalmistuksissaan. Surren hän taas muisteli rakasta poikaansa,
joka oli sudeksi muuttunut, ja huokasi: 'Kunpa tulisit, rakas poikani,
kerta näkyvilleni, niin rakkaalla kädellä ojentaisin sinulle parhaan
antimeni.' Silloinpa laskikin harmaa susi käpälänsä aitan kynnykselle
ja katsoi pyytävästi emäntään. Voittaen pelkonsa emäntä nyt antoi sille
lihaa ja niin muuttui susi pojaksi jälleen. Mutta kauhea nälkä hänellä
oli, sillä hän ei ollut saanut niinä seitsemänä vuonna kuin yhden
kissan syödäkseen.» Näin puhui susi ja ihmeissään kuuntelivat hänen
tarinaansa kontio ja kettu.
Näin puhellessa oli matka kulunut rattoisasti. Mennessään erään tien
poikki näki karhu tiellä omituisia, ruskeita palleroita, nuuskaisi
niitä ja sanoi ketulle: »Tule sinä nuoremmilla silmilläsi katsomaan,
minkä linnun munia nämä ovat.» Kettu tuli ja irvisteli: »Linnun munia!
— hevosen kikaroitahan nuo ovat.» Karhu nolostui, suutahti ja poikkesi
omalle asunnolleen. Kettu ja sutikainen menivät edelleen, kunnes äkkiä
pysähtyivät. Kumpainenkin oli yhtaikaa nähnyt saman omituisen esineen.
IX.
TULEE SUDENKIN VESI SILMÄÄN, KUN KUOPPAAN JOUTUU.
Suu veti suden ritahan,
Kieli kärpän lautasehen.
Siinä oli pystyssä seiväs ja seipään nenässä riippui jaloistaan varis.
Kettu tiesi, että siihen oli mies kaivanut kuopan, peittänyt sen ja
pannut variksen syötiksi houkutellakseen sinne putoamaan karhuja, susia
ja repoja, mutta hän näki heti suden naamasta, ettei tämä sitä tiennyt.
Sudella venähti kieli pitkälle ja hänellä rupesi kovasti himottamaan
varista. Kettu sanoi välinpitämättömästi: »Onpa siinä tirehtöörille
käynyt huonosti — ei ole tainnut muistaa omaa varoitustaan!» — »Mitä
varoitusta?» kysyi hukka. »No sitä, minkä kerran teerelle antoi, kun
houkutteli sitä syömään jyviä talonpojan tantereita, että 'kerta syö,
kahesti katso, kupehelle kummallekin'.» »Ei näy muistaneen», vastasi
hukka hajamielisesti ja lisäsi sitten: »Syödään tuo varis.» »Kumpi sen
syö?» kysyi kettu ja huomautti: »Ei pyyssä kahden jakoa». »Kumpi ennen
ennättää», muljautti hukka siihen vastaan. »Kovin on siitä kilpailusta
variksen raato laiha palkka», arvosteli kettu, »mutta jos lisäpalkintoa
veikkaan pantaneen?» »Pannaan vaan!» innostui hukka, »jos ennen
pääset perille, niin minä saan sinulle lehmän!» Kettu, jolla oli paha
mielessä, suostui ja lisäsi vielä: »Jos ennen pääset perille, niin minä
saan tänäpänä sinulle kolme jänistä syödäksesi.» Sovitaan niin siinä
sitten veikasta.
No eihän muuta kuin lähdetään juoksemaan kilpaa varista kohti. Kettu
päästi heti nälkäisen hukan etukynteen ja varoi visusti hänestä
edelle menemästä. Hukka törmäsi variksen kimppuun, hyppäsi ja pudota
tomahti samalla oksien ja varpujen läpi syvään sudenkuoppaan, mennen
puolipökerryksiin säikähdyksestä. Kettu tuli varovaisemmin perästä,
kurkisti reunalta ja kysyi: »Mitenkäs kävi, mies?» Susi vastasi haudan
pohjalta: »Tännepähän jäin, tähän meni päiväni!», meni nurkkaan
kykkimään ja sanoi: »Äh, äh!» Kettu julmettunut silloin ilkkuakseen
vastasi: »Siinä sijassa olet, että menee toinenkin päivä.» »Kuinka
niin?» kysyy nyt hukka pahaa aavistaen. Repo sanoo: »Nouseppas pois,
tokko pääset». Silloin hukka hyppimään ja yrittelemään, mutta eihän
se miten pääse ja repo sanoo: »Et sinä pääse pois, ennenkuin tullaan
tappamaan, sillä enhän minä voi auttaa sinua sieltä pois.» »Sehän tästä
eteen tullee!» huokasi hukka vastaukseksi kohtaloonsa alistuen.
Iloissaan siitä, että oli saanut narratuksi suden kuoppaan, rupesi
kettu, jumalaton, nyt tanssimaan kuopan reunalla ja katospuiden
päällä, tanssimaan ja lauleskelemaan toisen vahingolla. Mutta eipä
malttanutkaan siinä kyllin tarkkaan puiden päällä liikkuessaan hoikkien
sääriensä sijaa katsoa, vaan pudota jymähti hänkin yhtäkkiä suden
seuraksi samaan kuoppaan. Loppui siinä Mikolta siksi kerraksi laulu ja
tanssiminen. Hän säikähti aluksi, luullen suden nyt syövän hänet heti
paikalla kostoksi hänen ilkeydestään, mutta eihän susi riepu tiennyt
ketun kavaluuden uhri olevansa, kykki vain nurkassansa ja sanoi ketun
onnettomuudesta hämmästyneenä: »Äh, äh!» Ketulla siinä palasi heti
mielenmaltti ja hän rupesi miettimään, miten tästä puimasta pelastua.
Tuli siinä sitten ilta ja susi sanoi: »Menihän päiväinen armas!»
Mutta kettu sanoi, että jos päivällä ruvettiin pääsemään pois, niin
se saattoi merkitä pään menoa. Maata jurotetaan sitten yö siinä ja
rupeaa päivä pilkottamaan. Ketulla nälkä suolia kurnii. Hän herättää
suden ja sanoo haluavansa päästä näkemään, miten ilma on korea tänä
vuonna ja mitä olisi syömistä näkyvissä. »Kuule!» ehdottaa hän hukalle,
»nouseppas pystyyn sinä, niin minä nousen sinun olkapäillesi katsomaan,
joko päivä nousee.» Siitä hukka riepu nousi tyhmyydessään seinää vasten
seisomaan, repo hyppäsi hänen olkapäilleen ja pääsi pois haudasta. Kun
siinä nyt repo lipekehti haudan äyräällä, pyysi susi häntä auttamaan
vanhan ystävyyden tähden, mutta repo sanoi, ettei hän voi auttaa, ja
pilkkasi vielä: »Jos sinulla olisi mieltä yhtä pitkälti kuin selkää,
niin kyllä pääsisit pois, mutta nyt et pääse!» Sitten hän siirrähti
syrjemmälle katsomaan, miten tuossa kävisi.
Ei aikaakaan, niin jo tulee mies kokemaan sudenkuoppaansa ja
löytää hukka paran sieltä. Rupeaa sitä tappamaan, iskee, ja susi
voivottelemalla valittaa. Kettu silloin huusi mäen rinteestä: »Enkös
minä sanonut, että sinun menee pääsikin, kun siinä niin tyhmästi menit
kykkimään!» Mies sitten viskasi suden kuopan reunalle luullen häntä
kuolleeksi, ja rupesi kuoppansa katosta korjaamaan. Mutta sutikainen
virkosikin ja pääsi vähissä hengin metsän peittoon turvaan.
Kettu liuvari oli lähtenyt kiireesti tiehensä katselemaan, mistä saisi
aamiaista nälästä hurisevaan vatsaansa. Juostessaan pitkin teeren
polkua tuli hän miehen virittämälle linnun rihmalle, johon oli vasta
käynyt teeri. Se oli ketulle mieluinen löytö: hän nokkasi rihman
poikki, noppasi linnun siitä poikkiteloin suuhunsa ja läksi polkua
edelleen hyppäämään. Hätääntynyt teeri ajatteli: »Nyt kävi hullusti,
nyt se syöpi minut», ja mietiskeli keinoa, miten pääsisi irti ketun
kidasta. Jo arveli siinä:
»Kiistahan tulevi tuuli
Kurjoa kuletettaissa,
Katalata kannettaissa?»