kokoontunut. Yön sipinä ja supina alkoi kuulua metsän pöheiköistä,
pöllöt lentelivät ja yököt nopeasti illan ilmassa risteilivät.
Seuraavana päivänä määräsi kettu jäljellä olevat rikolliset eteensä
tulemaan, leuhautti tuuheata häntäänsä ja katosi — minne lienee
kadonnut öisille retkilleen Kettu Repolainen.
V.
KYLLÄ VAKAA VANNOA TOHTII.
Pääskyläinen päivän lintu,
Päivän lintu, yön lipakko,
Lenteli kesäisen päivän,
Kevätpäivän keikutteli.
Kyyhkynen sulkanokka oli salaperäinen ja arka lintu. Se karttoi kaikkia
muita lintuja, oleskeli korkeissa, kauas näkyvissä puissa, piti vahtia
ja läksi heti lentämään, kun vain kaukaakin näki jotakin lähestyvän.
Senpä vuoksi siitä Metsolan väki kertoi paljon ja kaikenlaista, sekä
hyvää että pahaa.
Olivatpa kerta kyyhkyläinen ja sammakko kerskailleet ja väitelleet
keskenään. Kyyhkynen ylisti terävää näköään ja sileää höyhenpukuaan,
sammakko taas kopeili ihmeen tarkalla kuulollaan. Sattui siinä ääressä
mies kylvämään palomaahan naurista, jonka johdosta sammakko sanoi:
»Kun lienet niin tarkkanäköinen, niin sanoppas, mitä tuo mies tuonne
palolle heittelee?» Kyyhkynen katsoi tarkasti ja vastasi: »Mikähän
musta tosiaankin tuolla maassa muljottanee — jahka käyn katsomassa ja
näytän sinullekin.» Sitten kyyhkynen kävi hakemassa palolta nauriin
siemenen ja päättäen koetella sammakon kehutun kuulon tarkkuutta vei
sen korkean korpikuusen latvaan, josta pudotti salaa siemenen kuusen
juurelle vesilätäkköön. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun
sammakko samalla kohottikin päätään ja kysyi: »Mikä se paukahti?
Kivelläkö viskasit?» Silloin täytyi kyyhkysen tunnustaa: »Kyllä olet
tarkka, vaikka olet jo vanha.» Ja sammakkokin myönsi puolestaan, että
tarkka oli kyyhkynenkin, vaikka olikin jo ikämies. Niin tuli heillä
sovinto ja herkesivät väittelemästä. Mutta metsässä ruvettiin sen
jälkeen sanomaan: »Tarkka silmä kuin kyyhkysellä ja tarkka korva kuin
sammakolla.»
Pikkulinnut taas juorusivat, että kyyhkynen oli ollut muinoin
mahdottoman ahne hakemaan ja juomaan pikkulintujen munia. Silloinpa
nämä olivat tehneetkin liiton, että kokoonnutaan koko joukko ja
mennään katsomaan, kun se taas varkain juo pikkulintujen munia. Niinpä
mentiinkin ja pyrähdettiin kyyhkysen ympärille, kun tämä parhaillaan
oli munia ryöstämässä. Kyyhkynen säikähti ja nielaisi koko munan
hädissään, niin että kuoret särkyivät kurkkuun, ja siitä hänellä
pilautui laulunääni, ettei pysty sanomaan muuta kuin »uur, uur!» Monet
Metsolan asukkaat kuitenkin väittävät tätä juttua vain lörpöttelevien
pikkulintujen panetteluksi ja säälivät kyyhkystä, joka oli heidän
mielestään arka ja siivo lintu, ei tehnyt kellekään pahaa, vaan oli
päinvastoin joutunut metsäkanan petollisuuden uhriksi. Kyyhkysellä
kun oli alkuaan kymmenen munaa, niin metsäkana sanoi hänelle: »Saat
vaihtaa! Minulla on tosin vain kaksi munaa, mutta nepä ovatkin kultaa
molemmat!» Kyyhkynen, joka on hiukan yksinkertainen, ihastui ikihyväksi
ja vastasi:
»No, vaihdanpahan, kun ovat nuo niin hyviä!» Siitä ruvettiin sitten
munimaan — ja eipä tehnytkään kyyhkynen kuin kaksi, mutta metsäkana,
jumalaton, tekikin kymmenen. Ratkesi siitä kyyhkynen valittamaan:
»Kyy, kyy, kymmenen munoa,
Kaikki kahtehen katosi,
Kahtehen kananmunahan,
Kultaiset ei kumpikana.»
Kysyttiin häneltä nyt, miksi ei tullut tien tekoon, johon hän vastasi
olleensa kantamassa jyviä pellolta, eikä sitä lyytä joutaneensa. »Tee
toukoo, tee toukoo, älä syö siemenii, syö mäen päält' sammalii, niin
minäkin teen!» laulahti se ja selitti: »Minun täytyy tästä joutua
kylvömiestä neuvomaan, muuten se kylvää tyhmästi peltonsa.» — »Miten
sinä sitä neuvot?» kysyttiin häneltä. »Tee, tee toukoo, tee, te toukoo!
Kylv' kymmenen kappaa, saat sata vakkaa!» Sitten kyyhky vielä väitti,
että hän asuukin enimmäkseen puissa eikä paljon käy, jos maahan
joutuukin. Lähdettiin häntä siitä ajamaan ja ajettiin aina pesälle
saakka, jossa kahden munan kohtalo hänelle lopullisesti vahvistettiin.
Tiainen tiitterehtäjä siihen lennähti ja hetkeksi veti koko käräjäväki
suunsa pitkään nauruun, sillä niin oli monta juttua tästä tiitterästä
linnusta levinnyt Metsolan väen keskuuteen. Hän luulee aikoinaan
päässeensä lintujen kuninkaaksi ja sillä nyt hävyttömästi joka paikassa
suuna päänä ärhentelee, väittäen itseään sekä urhoollisimmaksi että
myöskin suurimmaksi eläimistä, jopa karhun kokoiseksi. Kun häneltä nyt
kettu tivasi, miksi ei ollut tien teossa, kuului syrjästä äkkiä kurki
kiivastuneena valittavan: »Vai tien teossa vielä! Kun koko ajan on
lentänyt minun kimpussani ja haukkunut minua pitkillä, Jumalan luomilla
säärilläni, että kun sinulla on noin pitkät sääret»! Vakavasti nyt
kysyttiin tiaiselta, mitä hänellä oli tähän sanottavana. Tiainenpa
siitä kimmastui ja sähähti: »Täällä ei auta oikeudessa ei suuruus,
ei pienuus, ei pitkien säärten pituus, vaan mitä oikeus vaatii-tii!
Ja huomatkaa minun sukuni vanhuus, sillä minähän olen linnuista
ensimmäinen: 'Paju ensin puita syntyi, otsonen metsän omia, ilman
lintuja tiainen.' Ei minun siis sovi tällaisia töitä tehdä!» Huomattiin
siitä, että kovin on peijakkaalla paha sisu, otettiin käsille ja
ryvetettiin viheriäisellä kedolla, niin että höyheniin tarttui
viheriäistä ja keltaista, lyödä jysäytettiin päälakeen kekäleellä,
niin että se meni mustaksi, ja määrättiin lopuksi, että tiaisen
pitää laulaa yhdeksällä lailla. Mutta eipä ollut vielä sisu äijältä
loppunut, vaan äkeänä se siitä piukasi vastaan: »Senkö ihmeen voimalla
minä laulan, kun on rintani käynyt aikoja sitten raskaaksi murheesta
teidän joutavuutenne tähden. Johan minulta meni laulunääni silloin,
kun linnut minua kielaudesta kurittivat!» No, pidettiin siinä vielä
vähän neuvoa tiaisesta ja säälittiin häntä, kun oli murheen vuoksi
laulunäänensä menettänyt, ja annettiin sen pienuuden tähden sille
hiukan etuoikeuksia: se saa käydä nokkimassa ihmisten asunnoilla talia
kuivamassa olevista nahoista ja lihoista ja siten saamassa kieleensä,
joka oli ollut niin kielas ja valehtelija, rasvaa ja voidetta
loppuiäksensä. Ja niin lähti talitiainen lentää tuivertamaan omille
seikkailuilleen ja talinhakumatkoilleen.
Mutta pian häipyi tiaisen viserrys ihmeen ihanaan lauluun, joka kumpusi
ilmoille kuin kultavirta, riemuiten, iloiten, nousten ja laskien,
puhellen ja haastellen, naurattaen ja samalla tehden kaihoisaksi.
Katsottiin ihmeissään, mistä vuotaa tämä sävelen hopea ja nähtiin
korven korkeimman kuusen latvassa pieni, ruskeahko, vaatimattoman
näköinen lintu, joka voimalla ja taidolla helkytteli pientä kurkkuansa,
päästäen sieltä niin kirkkaan ja kauas kuuluvan sävel virran, ettei
sitä tahtonut voida todeksi uskoa. Kutsuttiin siitä laulaja saapuville
ja kysyttiin, kuka hän oli. Hänpä vastaamaan:
»Minä olen rastas, korven laulaja, jolle jo silloin, kun ääniä
annettiin kaikille linnuille, joutui enemmän kuin kaksitoista kieltä.
Siihen aikaan minä olin köyhä kuten nytkin, lentelin lintujen
kaupungissa ja laulelin leipäni edestä. Jouduinpa siitä kerta
rikkahan tiltaltin talolle ja kuuntelin oven takana, kuinka sille
opetettiin kaikkia maailman lauluja. Ei se mitään oppinut muuta kuin
oluen tipunnan tynnyristä että 'til-tal', mutta minä opin kaikki
laulut. Ja lensinpä taas kauas maailmalle, laulelin, ja tulin viimein
ihanaan kuninkaan hoviin, jossa parhaillaan vietettiin kuninkaanpojan
häitä. Voi, kuinka siellä kauniisti nuorelle parille laulettiin!
Minä sitä kyynelin kuuntelin ja painoin mieleeni, voidakseni täällä
Suomenniemellä samoja lemmenlauluja viserrellä. Ja niin minä taas
läksin lentämään, lensin, lensin, kunnes näin kaksi saksalaista,
jotka tietä kulkivat ja vilkkaasti keskenään haastelivat. Minäpä
siitä opettelin vielä saksankin kielen, jota väliin täällä lystikseni
haastelen. Panettelevat minua pahasti, että olisin metsolta harakan
avulla hänen laulunsa varastanut, mutta ei ole siinä mitään perää, ei.
Ja olinhan minä viimein lintujen käräjillä asianajajana sekä kirjurina,
josta jäi muistiini sellainen mahdoton paljous kaikenlaisia juttuja,
että niitäkin väliin korven kansalle iltaisin ja öisin haastelen.»
Sellainen oli rastaan tarina ja mielellään sitä siinä Metsolan kansa
kuunteli. Kun hän nyt lupasi laulaa sadalla eri tavalla, annettiin
hänelle tien teon laiminlyönti anteeksi, mutta määrättiin, että yöllä
on laulut laulettava. »Ja koska olet sellaiseksi laulajaksi ruvennut,
niin olekin laulaja ikäsi, mutta aina yhtä köyhä kuin tiltaltin oven
takana ollessasi». Ja siitä saakka on rastas samoin kuin muutkin
laulajat Suomessa ollut köyhä ja laulellut yksinään alakuloisessa
Pohjolan illassa synkän korven korkeimman kuusen latvassa.
Peipponen kupurinta ja pulmunen lumitykky siinä kuuluivat hiljaista
väittelyä pitävän ja taistelevan ilmantiedolla. Pulmunen sanoi: »Minä
tiedän tarkalleen, milloinka paha sää tulee.» Peippo sanoi: »Se on
vähä tieto se! Minäpä tiedän, milloin kesä ja hyvä sää tulee. Puoli
kuuta peipposesta...» Eikä ruvettu siinä enempää peipon viisautta
kuuntelemaan, vaan pistettiin hänelle hiirenkakkare suuhun ja
kovistettiin, että miksi ei tullut apuun, kun tietä tehtiin. »Hyi,
hyi!» sanoi peippo, »kun ette nyt minua enää rankaise, niin minä laulan
monella lailla, viserrän keväällä, että 'pui, pui, kesä tulee', ja
pidän toisten lintujen kanssa semmoista iloa ja säveltä, että koko
luonto ihastuu.» No, annettiin hänelle nyt asia anteeksi ja päästettiin
menemään, ja kun pulmunen lähti lentämään hänen perässään, heitettiin
jälkeen hiukan mustaa, ettei aivan viattoman valkoiseksi jäisi, kun
luvattomasti oli poissa tien teosta.
Kuului kohinaa ilmasta ja tuli suuri parvi kaikenlaisia pieniä lintuja.
Taivaanvuohi tuli mäkättäen tavallista akanvirttänsä: »Kitkut, kätkyt,
tekisin kätkyttä, tekisin kätkyttä, ei ole veistä, ei ole veistä»,
johon hänen ukkopuolensa tapansa mukaan halveksivasti myhähti:
»Myhähä!» — Rantasipi hätäili: »Älähän tässä, älähän tässä! Kyllä tässä
joudutaan! Kivi, kivi, kivi viivytti, kivi, kivi, kivi viivytti!»
Kettu rupesi lautamiehineen niitä tilille vaatimaan, mutta nepä yhteen
suuhun visertämään: »Emme tulleet tientekoon, sillä emme tahdo tiellä
asuakaan! Me asumme nevoilla, rannoilla ja rämeillä, joilla emme teitä
tarvitse, ja keväällä me laulamme ja pidämme sellaista soidinta, että
siitä ovat kaikki mielissään.» Ja niin lähtivät ne taas lentämään,
mutta ehdittiinpä siinä heittää niiden jälkeen poroa, keltaisia kasveja
ja kasvivettä sekä varoittaen sanoa: »Vai ette tulleet!» Niinpä saivat
nämä linnut monenkirjavan höyhenpuvun, jossa on keltaista, punaista,
sinistä jos muutakin..
Ja tuskin oli tämä parvi kadonnut, kun jo tuli toinen, vielä suurempi,
raskaalla voimalla ja kohinalla. Ne selittivät asuvansa vedessä,
nevoilla, jokien ja järvien rannoilla, missä ei tarvita teitä. »No,
ettepä siis saakaan tulla tänne!» sanottiin niille, ja viskattiin
niiden perään jos jotakin, nahanpalasia ja muita helpeitä. Joutsenen
ja kalalokin päälle sattui lunta, hanhen päälle nokea ja sorsan päälle
kaikenlaista sekakalua, niin että niistä molemmista tuli kirjavia.
Haapanan päähän sattui tulista hiiltä, niin että sen pää paloi
punaiseksi, ja tulista poroa, niin että siitä tuli ruumiiltaankin
paikkapaikoin punertava. Niin saivat vesilinnut värinsä, mutta kiinni
ei tavattu muuta kuin tavi. No — sitä siinä hakattiin, niin että se
kävi aivan pikkuiseksi, ja määrättiin: »Saat olla tavi, kun sinut
tavattiin».
Jopas kuului silloin metsästä mukavata kutsuntaa: »Luk, luk, poikani,
tule pois, poikani, lätävarvas tallaa!» Ja perään kuului korkea
kiekaisu: »Kukko, kukko kiikaa, tule katso nuorta piikaa!» Kukko ja
kanahan sieltä tulla touhottivat, perässä suuri poikalauma, eivätkä
olleet milläänkään, vaikka eivät olleetkaan olleet tien teossa.
Ajettiin siitä kukon päähän hiiltä ja tulista poroa, niin että heltat
kävivät punaisiksi, ja kanalle ennustettiin, että sen pitää munia
melkein ympäri vuotta, mutta ei itse saa muniansa pitää. Ja niin lähti
siitä kukon väki tiehensä kovasti kotkottaen ja uhaten mennä vielä
kerran pois koko Metsolasta.
Jo nyt näyttivät kaikki rikolliset tuomituilta, ja kettu kysyi, oliko
vielä ketään vikapäätä saapuvilla. Helähdyttipä sieltä ilmoilta
pääskynen liverokieli sivertelijä: »Silkin varkaat, silkin varkaat!
Jumala kaikkivaltias, Jumala kaikkivaltias! Panin silkit kulkun alle,
sakset häntään, när-rii! Niin on pitkät, vielä pitemmäksi vir-ruu!
Pesin pyykkiä, panin aidalle kuivamaan, niin vietiin, varastettiin!»
Otettiin se siitä rangaistavaksi, ajettiin sen selkään nokea ja
kuritettiin siinä. Sepä koko ajan huusi: »Päästä! päästä!» jolloin
sanottiin: »Pääskynen saat todella olla ja metsästä saat mennä kokonaan
pois!» Mutta kettu määräsi: »Koska et kerran tullut tien tekoon, saat
vielä lisärangaistukseksi sanoa, miksi aina kerrot varkaudesta, Neitsyt
Maariasta ja Ristuksesta, ja sitä asiaa alati ilmoille valitat ja
livertelet?» Jutteli siinä silloin pääsky näin.
»En ole aina pääskynen ollut, vaan ihmislapsena, ihanana neitona,
kasvoin kerran kauniissa Kalevan maassa. Tulin suureksi, sain sulhasia,
kunnes menin parhaalle heistä puolisoksi, miniäksi Ilmolan ylpeään
taloon. Mutta enpä raukka tiennytkään, minkä surman suuhun siinä
jouduin! Sainpa siellä anopin niin häijyn ja ilkeän, ettei sitä
olisi voinut todeksi uskoa, ellei olisi kokenut. Tuskin olin yhden
yön uudessa kodissa maannut, kun se jo varhain aamulla minut ylös
ajoi ja pani kangasta kutomaan. No minä kutomaan, sotkemaan silkkiä,
sulkkua, samettia, mutta se oli työlästä työtä. Paha anoppi leikkeli
aina kankaan poikki, väitti minun varastaneen sakset ja viisi kyynärää
liinaa, siihen silkkiponnet, saksettimet, vaksettimet, sit, vit,
veisuu, ähkymet, sorihtimet, karat, närät, neijaa, nirrii-ii, vannoi
Marja Mataleenan ja Santta Maarian minua rankaisevan, mutta minä
sanoin että 'saksit, vaksit, kultakerä, uusi hame, ompeluneula, panin
sormikkaat seipään nenään, siitä varastettiin, kyllä sen itse Herra
Jeesus tietää'. Sain sitten lopuksi kankaan kudotuksi, kun kyynelin
sitä kastelin pitkin päivää, kunnes anoppi pani minut pirttinsä seiniä
pesemään. Sain taas vaikeata työtä, sillä anoppini minua kiusatakseen
hakkasi kirveellä seinät hyvin sälöisiksi, mutta ahkerana ja kilttinä
sain ne sentään pestyksi. Vivikli, kukukli! Sitten minut pantiin
saunaa lämmittämään ja minä teinkin tulen kiukaaseen, mutta anoppi
kävi salaa sammuttamassa, heittämällä vettä pesään. Tulee sanomaan,
että saunan pesä on sammunut. Menen ja viritän toisen kerran tulen
palamaan, kun näen taas anopin menevän ja sammuttavan sen. Kohta hän
sitten tulee sanomaan, että saunan pesä on sammunut. Menen ja viritän
tulen kolmannen kerran, jolloin vihdoinkin saan saunan lämmitetyksi.
Kylvin minäkin, vitvelin, vatvelin, pesin kultasormustani ja itkin
haikeasti kovaa kohtaloani, kun vihasi anoppi eikä suojellut sulho.
Rukoilin palavasti, että luoja armahtaisi ja päästäisi minut kovasta
rangaistuksestani, ja tulin minäkin vihdoin pirttiin takaisin. Siellä
sanoin anopilleni, ylpeälle Ilmolan emännälle: 'Kolme kovaa minä olen
kokenut: solmuisen kankaan kutonut, sälöisen seinän pessyt ja hikisen
kiukaan lämmittänyt. Mutta jo kärsin kärsittäväni, en enää, emäntä
rukka, kärsi niulast', neulast', piikist', piakan vart-taa. Pikiil' Ja
niin luoja pelasti minut, muutti minut pääskyseksi, ja turhaan koetti
sulhoni minua tavoittaa. Paitani liepeestä vain kiinni sai, mutta sepä
repesi, ja niin on nyt pyrstöni halki vieläkin. Tirrai! Ja niinpä nyt
lennän ja laulan, ja tuon kesän lämpimän Suomeen, sillä pääskysestä
ei ole kesään enää päivääkään. Ja siksi minä aina itseäni puolustan
pahan anoppini syytöksiä vastaan, vaikka kyllähän hän on Jeesukselta
rangaistuksen saanut, kun palokärkenä metsänemännyyttä hoitelee!»
Kettu nyt määräsi, että koska pääsky on ihmisistä lähtöisin, hänen
pitää ihmisiin mennäkin, niitä auttaa ja huvittaa, kärpäsiä ja muuta
paholaisen räkkää tappaa pois ja aina laulaa lauluansa. Niin läksi
pääsky lentämään ja ihmisen majaa hakemaan, minne räystään tahi
vuolihirren alle pesänsä rakentaisi. Se oli pääskysen tarina.
Taas kysyi kettu, olivatko kaikki syylliset saaneet tuomionsa?
Odotettiin ja luultiin jo kaikkien käyneen tuomarin edessä, kun samalla
lentää piirsi saapuville yökkö nahkasiipi, yöropponen. Ei hän teitä
tarvitse, yöllä lentää, ei koskaan maassa käykään. Ihmeissään siinä
Metsolan väki häntä katsoo ja jo sanoo kettu: »Kuinka olet, yöropponen,
niin kolkon näköinen? Mikä olet oikeastaan, kun ilmassa lentelet,
vaikka et liene lintukaan? Kuka sinut loi ja mistä olet kotoisin?»
Vastasi siihen yökkö irvistäen: »Minä olen paholaisen lintu. Silloin
kun maailmaa ja eläinkuntaa luotiin, rupesi Jumala vihdoin tekemään
lintujakin ja loi pääskysen, antoi sille mustan selän, punaista leuan
alle ja pitkät sakset pyrstöön, pani sen lentämään ja iloisesti laulaa
livertelemään. Kateellisena katseli paholainen syrjästä luojan puuhia
ja nähtyään pääskysen kerskasi: 'Saatan minäkin tuommoisen tehdä!'
Rupesi sitten paholainen tekemään pääskystä, ompeli nahasta siivet,
pani niihin kynnet, laittoi korvat pitkät kuin rotalle ja yritti panna
lentämään, mutta eihän se lentänytkään, kun ei saanutkaan paha siihen
henkeä. Ei auttanut muu kuin rukoilla luojalta henkeä sille ja antoihan
luoja, jolloin pahan tekele läksi lentää rääpeltämään. Suuttui jo
paholainen itsekin koko otukseen, kirosi sen ja määräsi, ettei sen pidä
päivillä näyttäytyä koskaan, yöllä vain, ja niinpä minä ainoastaan
öisin lentelenkin.»
Kylläydyttiin siinä pahan linnun irvistykseen ja sanottiin:
»Valehtelet, onnettomasta miniästä pääskynen on tehty, niinkuin tässä
tarkoin on kuultu!» Lyötiin ja kuritettiin nahkasiiveltä ruumis
ilkeäksi, pois kiskottiin viimeisetkin karvat, niin että aivan on
alaston ja nahkapalan näköinen. Sitten määrättiin iankaikkiseksi
lentämään öisille urillensa.
Nyt loppuivat vihdoinkin eläinten suuret käräjät, jotka olivat
johtuneet yhteisestä tien teon asiasta. Samoinkuin oli saatu raivatuksi
jokaiselle eläimelle omat tarpeelliset uransa Pohjolan metsiin, oli
myös saatu annetuksi heille heidän tuntomerkkinsä, äänensä ja tapansa,
pantu heille valtiaat ja johtajat, erotettu viisaat ja erotettu tyhmät.
Tarkoin oli tämä kaikki tehty, paljoa tarkempaan kuin mitä tässä on
voitu kertoa. Niin jatkui taas Metsolan väen elämä Suomenniemellä
Tapion lakien mukaan, leppoisan kesän ja raikkaan talven vaihdellessa,
kunnes ketun kavaluus ja ihmisen ilmestyminen Ilmolan suuria taloja
asumaan tuotti uusia ja outoja vaiheita metsän väen elämään.
VI.
SAALIS AHNEEKSI TEKEE.
Siellä karhut tappelevat,
Kontiot kovin elävät,
Rautaisella kalliolla,
Vuorella teräksisellä.
Tämä oli ollut, kuten sanottu, Metsolan eläimillä yhteisen rauhan
aikaa, jolloin ei saanut tehdä toisilleen muuta vahinkoa kuin minkä
luonnon järjestys vaati. Mutta tässä tien teossa ja siitä syntyneissä
käräjissä oli mieleen painunut monta luuloteltua ja kärsittyä vääryyttä
ja oli syntynyt kostonhimoa, joka ei ennustanut hyvää tulevalle
keskinäiselle rauhalle. Olihan sitäpaitsi ketulle annettu viisautta
enemmän kuin muille, mikä ei sekään merkinnyt hyvää, kun muistettiin
Mikon muutenkin vehkeilevä mielenlaatu. Riidan alkuun ei kuitenkaan
ollut syynä ainoastaan ketun viekkaus, vaan karhun ja suden ahneus sekä
raaka voima, niinkuin seuraavista tapauksista selvästi nähdään.
Kettu Repolainen makaili pesänsä suulla ja odotteli karhua, hukkaa ja
koiraa, lähteäksensä heidän kanssaan yhdessä saaliin haulle, niinkuin
oli puhe ollut. Niinpä ne tulivatkin ja lähdettiin yhtenä metsää
käymään sekä saatiinkin suuri saalis. Mutta kun alettiin tehdä jakoa,
niin tulipas tässä ystävien kesken kiista, kenen piti saaman paras osa.
Karhu kun oli kaikista väkevin ja susi ahnain, niin eivät jaksaneet
näille kettu ja koira puoliaan pitää, vaan heidän täytyi väistyä ja
luopua saaliista kokonaan, ja karhu vielä pilkkasi koiraa:
»Kyllä tiedän koiran synnyn,
Arvoan alun penikan,
Tehty on rikkatunkiolla,
Vainiolla valmistettu!»
Katkerina ja myrrysmielin lähtevät siitä koira ja kettu Tapion luo ja
tekevät ankaran valituksen karhua ja sutta vastaan yhteisen metsän
rauhan rikkomisesta. Tapio tutkii asiaa ja huomaa sen oikeaksi sekä
käypi riitaveljiä sovittamaan. Karhu ja susi siinä tunnustavatkin
ahneudessaan vääryyttä tehneensä ja lupaavat antaa korvauksen. Niin
tehdään entinen rauha taas ja Tapio käypi kotihinsa.
Mutta kun ruvetaan uudelleen jakamaan saalista, saa karhussa ja sudessa
taas ahneus vallan. Ei muuta kuin pois karkoitetaan kettu ja koira,
jotka ylen katkerina uudelleen käyvät Tapiolle kantelemaan. Tämä
rauhoittaa heitä, tulee saapuville ja tekee sovinnon.
Hänen pois mentyään syntyy kuitenkin entistä etevämpi mutina. Karhu
ja susi eivät ole tietääkseenkään ketun ja koiran oikeudesta ja
äsken tehdystä sovinnosta, vaan ajavat heidät jyrkästi matkoihinsa,
ja ärtyneinä kiiruhtavat toverukset jälleen Tapion kimppuun tästä
julkeasta vääryydestä vielä kolmannen kerran valittamaan. Lähtee
Tapio nyt lopullisen rauhan tekoon ja rikollisten rankaisuun, astelee
tuohuksissaan, niin että salo kohajaa, ja saapuu saalispaikalle, mutta
siellä onkin jo kaikki syöty ja syöjät tipotiessään. »Kun en nyt teitä
tavanne, niin tottahan toiste saavuttanen», sanoo Tapio siinä, —
»asetanpa ansat eteenne!»
Tekee Tapio ansat, karhulle loukkaan, sudelle Vipusen, ja lähtee
vääryyttä kärsineiden kerällä takaisin Tapiolaan, heitä siellä
lohduttaakseen ja huvittaakseen. Ja eipäs aikaakaan, niin jo
tulevat karhu ja susi sillä välin saalispaikalle vielä jäännöksiä
haistelemaan Herkut ovat heistä ylen makoiset, niitä siinä ahmitaan
eikä muistetakaan varoa Tapion ansoja. Silloinpa »jump!» loukas putosi
karhun niskaan, niin että tältä pääsi paha elämä. Sen kuullessaan susi
rientää ystävänsä avuksi ja silloin »vhip!» tempautuukin hukka vipuun
että selkä venähtää. Siinäpä tuli ystävyksille vuoroin voivottelu ja
kilvan kiistely, miten päästä pois pahasta, kunnes viimeinkin karhu sai
kiskoutuneeksi loukkaan alta, vaikka olikin nahka selästä irtautua.
Surkeasti silloin vivussa riippuva susi yltyi huutamaan ystävänsä apua.
Karhu töllöttelee ja katselee, millä auttaisi, tempaa viimein kangen ja
alkaa sillä mätkiä hukkaa selkään muka siten auttaaksensa tätä ansasta.
Hukka parka huutaa, elämöipi ja telmää hädässä ja tuskassa siinä, mutta
turhaan — karhu vain hampaat irvissä kolhii kangella selkään. Katkesi
toki viimeinkin nuora, hukka putosi maahan ja alkoi suoria matkoihinsa
huutaen ja voivotellen, kun selkänsä taittui pahanpäiväiseksi. Osasi
siitä karhukin tiensä muualle, ja muistivatpa molemmat sen jälkeen
metsän rauhaa rikkoneensa, sillä kihelmöihän alati sen jälkeen karhun
selkäluita ja jäihän suden selkä ainaisesti kankeaksi.
Mutta liitto karhun, suden, ketun ja koiran kesken raukeni tämän
metsällä käynnin jälkeen ikuisiksi ajoiksi ja koira pakeni näiden
volonaamojen joukosta kokonaan pois, uhaten mennä ihmisten ilmoille,
niinkuin menikin. Mutta kettu ei mennyt, vaan jäi toisten joukkoon
kuten ennenkin, vannoen kostavansa molemmille vääryyden tekijöille
missä ikinä vain saisi tilaisuuden. Ja kuten pian nähdään, ilmestyi
niitä tilaisuuksia enemmän kuin viljalti.
VII.
KYLLÄ KAVALALLA JUONIA ON.
Autit muinen mutkat miestä,
Mutkat muinen, juonet ennen,
Ei sitten sinä ikänä.