SUOMEN KANSAN ELÄINKIRJA
Kertomus Metsolan ja Ilmolan väestä ja elämästä
Kansansaduista sommitellut
Osmo Iisalo [Eino Railo]
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 167 osa
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.
SISÄLLYS:
»Suomen kansan eläinkirja», alkulause.
I. Eläimet tekevät tiet Metsolaan; kettu työpehtorina.
II. Ahkerat palkitaan; karhu ja muurahainen; pyyn tarina;
ketun palkka.
III. Laiskoja rangaistaan; päästäjäinen kirotaan;
käärmeen tarina.
IV. Samoin; palokärjen tarina, haukka ja hiiriäistuuppa;
käen tarina.
V. Samoin kyyhkynen ja sammakko, kyyhkynen ja metsäkana; tiainen
rangaistaan; rastaan tarina; pääskysen tarina; yökön tarina.
VI. Karhun ja suden ahneus sekä Tapion rangaistus. — Koira
menee ihmisen luo.
VII. Kettu tutkii loukkaan ja houkuttelee siihen karhun, jonka
hiiri pelastaa.
VIII. Koira pelastaa Pohjolalle elämisen mahdollisuuden. — Mies
rakentaa pyydyksensä eläinten teille; hänen ja eläinten
sopimus molemminpuolisista
oikeuksista. — Karhun ja suden synty.
IX. Kettu houkuttelee suden kuoppaan. — Kettu ja teeri.
X. Variksen vala; sammakon tarina.
XI. Kettu ja varsa; korpin juusto; harakka ja suksipuun hakija;
kettu ja varis.
XII. Kettu ja jänis.
XIII. Kettu ja kurki.
XIV. Karhu ja jalopeura sekä heidän sotansa; mies vaimonpoika.
XV. Karhun eukon kuolema; itkijän ja lapsenpiian haku; kettu
itkijänä; tuulensuunnat; meden haku.
XVI. Suden kirjavoiminen; kolmen puun nimi; tamman alahuuli;
susi oppii lentämään.
XVII. Kettu ja suden akka; kettu pakenee muille maille; hänen
muinainen kataluutensa.
XVIII. Lähtö Ilmolaan pahantekoon; avulias akka palkitaan; kolme
oinasta; Horpon ruuna ja karhu; sormikoukun veto ja muut
karhun onnettomuudet; jänis ja paarma auttavat karhua.
XIX. Horpon isännän ja karhun yhteinen kaski. — Metson
isänmaanrakkaus. — Karhu rovastina.
XX. Piippolan sika ja päivän nousu; sian lersa kärsä. —
Immilän ylpeä kukko.
XXI. Immilän kukon esi-isän kuninkaissa käynti.
XXII. Kettu ja Immilän kukko; eläinten rauha; kukon ja kissan talous.
XXIII. Kettu ja Piippolan vaarin kalanpyynti; karhu onkii hännällään
kaloja; kettu syö kirnuuksen; »Sairas tervettä kantaa»;
karhun kosto; kettu syö uudelleen viiliä.
XXIV. Susi Kääpälään; Merkin vanhuuden onnettomuudet; susi
auttaa Merkkiä; Merkki kertoo penikalle tarinan susista ja
kadonneesta pöytäkirjasta.
XXV. Susi, pukki ja pässi; susi ja räätäli; porsasten kastaminen;
pukin maan vakoaminen; pässien riidan ratkaiseminen;
lampaille veisaaminen; tamman passin katsominen.
XXVI. Merkki juottaa suden humalaan.
XXVII. Jänis ja pakkanen. — Kissan ja hiiren synty. — Jäniksen ja
kissan yhteinen talous. — Jäniksen pelastuskeinot. — Kissa
ja päästäjäinen. — Kissan vilja ja jäniksen vilja. — Kissan
ja koiran metsästys. — Jänis jättää kissan. — Kissan osuus
lehmän antiin.
XXVIII. Hiiren ja hänen sukunsa historia; hiiri ja sammakko; hiiri
räätälinä; katti kosiomiehenä; kello kissan kaulaan.
XXIX. Pukki ja Kääpälän vaari; pukki Katilan autiotuvassa ja hänen
karkoittajansa: karhu, hukka, peura ja kukko. — Jänis
takaisin Metsolaan.
XXXX. Horpon isäntä juottaa karhun humalaan. — Karhu loukkaassa.
— »Maksan niinkuin maailma maksaa.» — Jänis, hevonen, koira
ja kettu tuomareina. — Ketun palkka.
XXXI. Karhun, suden ja ketun kaskenkaato; Piippolan muorin voipytty;
ketun ristiäisissä käynti; kettu karkotetaan.
XXXII. Kääpälän kissa ketulle rengiksi; kissan topakka suku.
XXXIII. Kettu kertoo karhulle ja sudelle uudesta rengistänsä; sen
kärpäset, nimet ja aseet; ja susi kärpäsiä katsomassa; karhu
ja susi herra Vinkkeliä katsomassa.
XXXIV. Karhu ja susi laittavat pidot herra Vinkkelille ja ketulle.
XXXV. Karhu ja susi hakevat herra Vinkkeliä ontosta hongasta.
XXXVI. Metsän eläimet ryhtyvät sotimaan kotieläimiä vastaan.
XXXVII. Kääpälän vaari joutuu kärpän saaliiksi; yön vietto.
XXXVIII. Yötä viettäessä tarinoidaan: Orava, neula ja kinnas.
XXXIX. Lisää tarinoita: Jalopeura, hevonen, susi ja karhu; kettu
houkuttelee karhun syömään suoliansa.
XL. Kevät; rastas ja Vänskän Aatami; metsäkana; Kirppu-Jussi
ja korppi.
XLI. Lintujen käräjät; pajulintu ja köyhän miehen kylvös;
pääskysen silkinvarkaus.
XLII. Pääskynen ja varpunen; varpunen ja raunioruntti; raunioruntti
ja kivenviha.
XLIII. Raunioruntti ja västäräkki; västäräkki, rastas ja koskikara;
västäräkki ja rantasipi.
XLIV. Tiltaltti, rastas, kyyhkynen ja varis; tiainen ja Musti;
käki ja närhi; rastas ja koppelo.
XLV. Karhu, susi ja kettu polttavat kaskensa.
XLVI. Immilän kukon oluenjuonti ja humala; eläinten retki
maailmanloppua pakoon.
XLVII. Ilmolan pelimanni opettaa karhua soittamaan.
XLVIII. Kiisken kirkko; kalojen käräjät Airistolla; kiiski kalojen
kuningas.
XLIX. Kerjäläisakka, karhu, susi, repo ja jänis.
L. Koiraseläimet ja Kääpälän kissa pakenevat Immilästä.
LI. Immilän rikkauden alku: mustan härän tarina.
LII. Outo vieras autiotuvalla ja sen karkoitus.
LIII. Karhu, susi ja kettu leikkuupellolla, riihessä ja myllyllä;
karhu ja susi maistavat ketun puuroa; karhun puuronkeitto;
suden kuolema.
LIV. Karhu tahtoo syödä Horpon isännän hevosen; ketun neuvot;
»Karhujen tappaja ja miesten sitoja»; karhun kuolema.
LV. Ketun palkka ja kuolema.
LVI. Tiet tehty Suomen ympäri, Metsolan eläimet karkoitettu.
Alkulause.
»Suomen kansan eläinkirja», joksi olen uskaltanut tämän suomalaisen
eläinromaanin kokeen nimittää, on syntynyt eläinsatujemme pohjalla.
Lähteinä ovat olleet pääasiallisesti professori _Kaarle Krohnin_
julkaisemat eläinsadut [Suomalaisia kansansatuja, I osa, eläinsatuja.
1886. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 67 osa]; lisäksi
olen tarkastanut joukon julkaisemattomia toisintoja, saamatta niistä
kuitenkaan sanottavampia lisiä.
Eläinsatuja lukiessani on mielessäni aina herännyt ajatus, että niissä
piilee enemmän kuin paljas tarkoitus huvittaa lapsia sukkelilla
jutuilla. Ensinnäkin ne ovat ikäänkuin jäljelle jääneitä tahi
näkyvissä olevia sirpaleita jostakin uponneesta, kerran eheästä
kokonaisuudesta, joka olisi yhtenäisesti kertonut eläimistä ja
ihmisen suhteesta niihin. Toiseksi ne ovat, kuvatessaan tämän suhteen
vaiheita, joutuneet kertomaan siitä, kuinka ihminen vähitellen voittaa
metsän eläimet, karkoittaen heidät yhä kauemmaksi viljelyksen tieltä.
Kolmanneksi on kansamme runollinen mielikuvitus nähdäkseni saavuttanut
niissä erään kauneimmista voitoistaan luodessaan onnistuneen,
humoristisen luonnekuvan useista metsän ja kodin eläimistä.
Neljänneksi se on niihin sisällyttänyt paljon tavallisessa elämässään
saavuttamaansa luonnonkäsitystä, siveellisiä periaatteitansa ja omaa
kulttuurihistoriaansa, vaistomaisesti asettaen siinä oman kokemuksensa
mukaisesti ikäänkuin kaiken keskustaksi ja huipuksi maanviljelyksen,
karhu paran suurenmoisen kaskenkaadon. Kokonaisuutena siis eläinsatumme
muodostavat mielestäni rikassisältöisen viljelyksen eepoksen, jossa
veikeän ja humoristisen puvun alla on vakava ja ankara tosiasia.
Sadut lienevät enemmän kuin muu kansanrunous aiheiltaan kansojen
yhteistä omaisuutta. Eläinsatuihinsa on meidän kansamme kuitenkin
mielestäni painanut niin paljon oman luonteensa, luonnonkäsityksensä
ja kokemuksiensa leimaa, että niiden pohjalla syntynyt eläinromaani on
erikoisesti suomalainen, enimmäkseen toista kuin esim. kuvaannolliset
Reinecke-historiat. Nämä jälkimmäiset ovat pääosaltaan moralisovia
kettujuttuja, vailla korkeampaa runollista perusaatetta, joka taas,
kuten ainakin allekirjoittanut on asian käsittänyt, muodostaa meidän
eläinsaduissamme huomattavalla kauneustasolla olevan pohjan; tämän
antamassa valossa on sitten nähty kaikki muu, ylinnä kettu juoninensa.
Kertomuksen juoneksi olen asettanut metsän ja kodin eläinten sekä
ihmisen, s.o. Metsolan ja Ilmolan vastakohdan, niinkuin se itsestäänkin
saduista ilmenee; tämän rinnalla, välittäjänä ja viejänä tapauksesta
toiseen, toiminnan antajana, esiintyy pääasiassa kettu. Tähän lankaan
olen sitten koettanut ripustaa näkyville kaikki ainekset, niin paljon
kuin suinkin olen niitä saanut kokonaisuuteen mahtumaan. Ainekset olen
aluksi luokitellut aiheitten mukaan käyttäen siinä apuna professori
_Antti Aarnen_ tyyppiluetteloita [Verzeichnis der Märchentypen.
F F Communications n:o 3, 1910; Finnische Märchenvarianten. F F
Communications n:o 5, 1911; Sama, Ergänzungsheft 1, F F Communications
n:o 33, 1920]; nämä eri toisinnot olen sulattanut yhteen yhtenäisiksi
tapaussarjoiksi ja koettanut samalla puoleksi ulkoa lukien tehdä
omakseni niiden kansanomaisen kielen ja kertomatavan. Näin menetellen
luulen yleensä onnistuneeni välttämään suurempaa väkivaltaa ja »omia»
lisäyksiä.
Mitä kertomatyyliin muuten tulee, olen katsonut siinä oikeudekseni
kykyni mukaan pyrkiä mahdollisen suureen mehevyyteen, jopa
kansanomaiseen leveyteenkin. Käsitykseni on nimittäin se, että kansamme
kertoo — ainakin itäsuomalaisella alueella — omissa oloissaan, vain
tuttua väkeä kuulijana, satunsa elävästi, mehevästi ja laajasti; tästä
on itselläni varma muisto lapsuuteni ajalta Suomussalmelta, jossa
kolmisenkymmentä vuotta sitten sadunkertominen vielä oli pirttien
suosittua iltahuvia. Mutta heti kun kirjaanpanija, satujen kerääjä,
joka useinkin on ylioppilas tahi muu »herra», saapuu kyninensä ja
papereinensa kertojan ääreen, valtaa tämän luonnollisesti ujous, ja
koska hän muutenkin pitää satuja »loruina», tulee hän väkisinkin
muuttaneeksi kertomatapaansa. Niinpä ovatkin usein kirjaanpannut
toisinnot yksittäin luettuina sangen »kuivia», jopa vähäpätöisiäkin,
sisältäen kuitenkin tavallisesti sen ytimen, joka sopivasti
paisutettuna antaa sille tarpeellisen lihan ja veren.
Teokseni synnystä on minun kiittäminen _Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuraa_, jonka arvoisa johtokunta salli minun sitä yrittää ja joka
on kunnioittanut työni tulosta ottamalla sen »Toimituksiinsa»;
professori _Kaarle Krohnia_, joka on pitkin matkaa avustanut minua
arvokkailla neuvoilla, m.m. kohdistamalla huomioni Metsolan ja
Ilmolan vastakohtaisuuteen ja lukemalla käsikirjoitukseni, jolloin
hänen neuvoistaan tulin ymmärtämään monen lyhennyksen ja korjauksen
tarpeellisuuden; maisteri _E.A. Saarimaata_, joka samoin on lukenut
käsikirjoitukseni ja antanut useita arvokkaita neuvoja sekä tehnyt
kielellisiä silityksiä; tohtori _E.A. Tunkeloa_, joka hyväntahtoisesti
on lukenut korjausarkit ja saanut minut kiitollisena korjaamaan monet
kielelliset ja tyylilliset epätarkkuudet; tohtori _Santeri Ivaloa_
ja tohtori _Juhani Aho_ vainajaa, jotka suopealla ja luottavalla
suhtautumisellaan yritykseeni ovat minua paljon siihen innostuttaneet.
Näille arvoisille henkilöille lausun parhaimmat kiitokseni, valittaen,
ettei Juhani Ahon oltu sallittu olla teokseni kummina niin pitkälle
kuin hän itse asiaan mieltyneenä, sen alkuvaiheiden aikana, sanoi
haluavansa.
Pälkäneellä, elok. 27 p. 1921.
_Osmo Iisalo_.
I.
TIE KÄYDÄ, HAKO LEVÄTÄ.
Susi juoksi suota myöten,
Karhu kangasta samosi.
Suo liikkui suden jälessä,
Kangas karhun kämmenissä.
Olipa kerran, kauan aikaa sitten — siitä on jo niin pitkiä aikoja,
ettei sitä voi kukaan sanoa — Suomenniemellä niin soma elämä, että
eläimet osasivat puhua, haastella, tarinoida, jopa oikein selvällä
ja ymmärrettävällä kielellä asioitansa toisilleen ilmoittaa. Silloin
olivat täällä salot koskemattomat, järvet pyydyksen heittämättömät,
kaikki luonto ihanana ja kauniina Tapion ja Mielikin häiritsemättömässä
rauhassa. Missä tuli nälkä, siinä sen luonto kohta tyydytti, missä
jano, siinä heti juotavaksi kirkas lähde kumpusi, missä uni, siinä
pehmeä sammal nukuttavaksi. Eläimet elivät sopuisasti metsän lakien
mukaan, kukin luontonsa jälkeen, tyytyväisinä Pohjolan kultaisen kesän
ja valkoisen talven raikkaassa hoivassa.
Väliin hekin kuitenkin tuskittelivat, kun piti saalista etsiessä juosta
murrokoissa ja risukoissa, rikkoa jalkansa karkeissa kivikoissa,
sokaista silmänsä sakeissa tureikoissa. »Kunpa olisi täällä hyvät tiet
kaikkialla, joita myöten juoksennella, niin eri helppoa olisi meillä
elämä», arvelivat he ja neuvottelivat asiasta keskenään. Niinpä siitä
vihdoin herää ajatus ja kypsyy päätös: »Täytynee ruveta tässä teitä
tekemään ja risukkoja raivaamaan, viidakoita aukomaan, että on hyvä
mennä vilahduttaa sileätä polkua pitkin saalismaille.» Ei muuta sitten
kuin ruvetaan sanaa asiasta toisilleen saattamaan. Karhu mörisee sitä
kankailla kulkiessaan ja marjoja makuisasti syödessään, susi ulvoo
sen ilmoille istuessaan pesänsä edustalla, korppi kronksahuttaa sen
lentäessään, harakka nauraa räksähyttää sen kuuluville pyrstöään
heilauttaessaan, kärppä vie sen vilauksessa hiirille ja kaikille
sammalen asukkaille — pian on se Metsolan asukkailla tietona ja kohta
kaikki hokemaan: »Ka, tien tekoon on nyt tästä lähdettävä, tien tekoon
jotta oikein», ja pienet hiiretkin uhkaavat ylpeästi: »Tien tekoon
täytyy nyt ryhtyä, muu ei auta!»
Alkaa siinä sitten vilske metsässä, kun elävät kaikki kokoontuvat
Metsolan suurelle kankaalle päättämään yhteisestä tien teosta. Tulee
vyöryen karhu karvaröllö, tulee susi korentoselkä, kettu neulasilmä,
tulee kurki pillisääri, kärppä vikeväjalka ja hiiri siimahäntä. On
siinä ääntä ja jaaritusta, kun koko Metsolan väki pitää neuvoa tien
teosta, mistä alotetaan ja kuinka työ sitten tehdään. Puhutaan,
puhutaan — ei tule selvää miten on asiaan käsiksi käytävä. Sanotaan:
»Päällikkö tässä tarvitaan — kuka nyt mieluisimmasti siksi rupeaa ja
luulee osaavansa päällikkönä olla?»
Katsotaan toisiinsa töllötetään, karhu vilpittömästi katsoa illistelee,
susi tyhmästi, mutta kettu viekkaasti silmiänsä raottelee vasten
päivää. Kun ei kukaan sano mitään, vaan kaikki odottavat, niin jo
hyppää kettu neuvoskivelle, leuhauttaa tuuheata häntäänsä ja julistaa:
»Minä olen Mikko, mielevä mies, kyllä minä osaan olla päällikkönä.»
No, tuosta ei kovin hämmästytä, sillä huomannut on jo Metsolan väki
ketun viisaaksi ja mieleväksi mieheksi ja nähnyt hänen neuvokkuutensa
monessa paikassa. Urahdetaan vain, että no, ruvetkoon sitten kettu
päälliköksi, vaikka älytäänkin, että laiskuuttaan se siihen tarjousi,
kun ei, liuvari, koskaan mitään työtä viitsisi tehdä. Mutta ei siitä
nyt ruveta riitelemään, sovinnollisia kun ollaan, vaan alistutaan Mikon
johtoon. Tämä rupeaakin topakasti töitä järjestelemään, kääntyy karhun
puoleen ja sanoo:
»Sinä karhu, kuomaseni, joka ylen väkevä mies olet, sinun pitää vääntää
pois kannot ja kivet...»
Karhu mörisi, että raskaimman työn sinä nyt hänelle annat, mutta kettu
siihen ehätti liukkaasti sanomaan:
»No, susi, kuomaseni, sinä toinen vankka mies, korentoselkä ja
vonkulasääri, sinä kantelet pois kannot ja kivet, joita kouko irti
vääntelee. Ja missä ei sitä työtä riitä, vaan maat ovat sileät,
siinä sinä maata kuovit, viskot pois lahopökkelöitä ja liekoja pois
kanniskelet...»
Nousevat siitä karhu ja susi sekä lähtevät työmaalleen, mutta kettu
sievästi edelleen toimittaa:
»Te, hiiret, sammalta pois tieltä repikää ja lykätkää; ja sinä, kärppä
sihtimuoto, valvo hiirien töitä. Jos käyvät työssä vaivaisiksi ja
kuolevat, niin ne kanna pois, ja elleivät tee työtä, niin saat syödä
niitä sen kuin jaksat.»
Ja topakasti kettu edelleen julistaa:
»Sinä ilves, metsänkiivas, saat repiä teiltä kanervia ja juuria,
sinulla on hyvät kynnet pehertää ja pehmittää tien paikkaa. Ja sinä,
jänis, mulkosilmä, jolla on niin villavat takajalat, sinä saat
sitten sen tasoitella, mitä ilves kuopii. Mutta orava pöyryhäntä ja
silvankaristaja hypätköön edellä tien suuntaa näyttämässä...»
Siitä toiset sanomaan, että kovin tulee mutkainen tie sillä tavalla,
mutta kettu määräsi: »Ei se haittaa mitään, olkoon vain mutkia metsän
teissä.»
Mutta linnuille kettu selitti:
»Teidän pitää syödä marjat pois tieltä ja repiä puolukan lehtiä ja
marjanvarsia.»
Sanoa keikahutti siihen silloin kurki, pitkäkaula:
»En minä viitsi tietä tehdä. Minä asun suolla enkä kankaalla.»
Mutta kettu kovasti varoitti kurkea tottelemaan ja pakotti hänet
työhön. Metsäkanan harakopran hän pani katkomaan latvoja ja syömään
urpuja niistä paikoista, mistä orava menee, että nähdään tien paikka.
Metsäkana, joka syntisyydessään oli käynyt Ristuksen haudalla kirota
vätkyttämässä, ei saattanut nytkään pahaa sisuansa hillitä, vaan lähti
menemään sadatellen, että »se tuhat tulinen p--rkele sinulle rupesi
tietä paaraamaan.» Teeri, se kiveräpyrstö kukertaja, sai tehtäväkseen
syödä tien paikalta koivun urvut, mutta pyylle kukkapäälle, metsän
synkän piiskuttajalle, annettiin lepän urvut. Metso, värisilmä ja
kupumaha, otti syödäkseen tiellä olevista petäjistä havuneulasia
merkiksi, pannen vielä akkansa, koppelon, samaan puuhaan. Orava
kerskasi: »Kukas muu kuuseen kuvahtaa, ellei orava osaa», meni
kuusikkoon, karsi käpyjä, söi siemeniä ja pudotteli kävyn suomuja
maahan. Mutta kuusanko, Tapion lintu, hienorinta metsänpiilo, ja
käpyhakkari puunkopistaja, ottivat männynkävyt osalleen, uhaten niitä
koota ja niillä rikastua.
Niin oli vihdoin saatu työt kullekin määrätyksi, mutta monet Metsolan
eläimet olivat jääneet työhön tulematta. Toiset kuitenkin tekivät työtä
sitä uutterammasti, karhu vääntäen kantoja ja kiviä yhdeksän miehen
voimalla, susi hänen jälkiänsä siivoten, hiiret kovasti ponnistellen ja
väsyen sekä joutuen voutinsa, kärpän vikeväjalan pois kannettaviksi.
Kettu liuvari vain käveli ylimpänä työpehtorina milloin missäkin, söi
ja huvitteli sekä jakoi mahtavasti määräyksiään, paistatte!! päivää
aurinkoisella rinteellä, ja nauroi itsemielessään muitten eläimien
tyhmyydellä. Mutta siitä, että toiset jäivät työstä pois, toisten
raskaasti raataessa, kylväytyi Metsolan eläväin keskuuteen ensimmäinen
kateuden ja eripuraisuuden siemen, josta heille vastaisuudessa koitui
paljon vahinkoa ja turmiota. He tekivät kuitenkin ahkerasti työtänsä
iltaan saakka, jolloin Pohjolan kesäyön pehmeä hämärä laskeutui ja
he kaikki riensivät yöteloillensa tahi luontonsa mukaan hankkimaan
saalistansa. Metsolan suuri salo muuttui salaperäiseksi, lumoavaa
loihtua täynnä olevaksi maailmaksi, jossa metsän väki ja ilman
ihmeet juoksivat ja lensivät omilla äänettömillä teillänsä, yötuulen
suhahdellessa korven kuusikossa ja huuhkajan harmaakaulan kaameasti
huhuillessa.
II.
AHKERUUS ON ONNEN ÄITI.
Tuosta tunnen virkun miehen,
Pian söi, välehen kenki,
Pian pistihen pihalle,
Terävähän töille lähti.
No, saadaan siitä vihdoin Metsolaan eläväin tiet valmiiksi. Kaikki
on nyt kunnossa. Tietää nyt kontio, mistä sen tulee samota, tietää
ilves metsäpolkunsa, orava osoittimensa, kärppä kaikki käymäpaikat,
tietävät teeret tien urpukoivuihinsa, metso männikköihinsä ja
peherryspaikoillensa, hirvet taistotanterillensa — kaikki on nyt
selväksi urat rastittu jokaiselle. Ei muuta kuin vielä kerta
kokoonnutaan suurelle Metsolan tanhualle tien teon päättäjäisiin. Kettu
siinä taas esiintyy puuhamiehenä kuin ylimmäinen työpehtori ainakin ja
julistaa kokoontuneelle Metsolan rahvaalle:
»Nyt kun on tiet tehty ja kaikki metsän viljan polut laitettu, käydään
ahkeria palkitsemaan, mutta laiskoja ja huolimattomia rankaisemaan. Se
on Tapion ja Mielikin tahto, jonka he ovat minulle tarkoin selittäneet
ja teille ilmoittaa käskeneet. Kuka teistä on nyt kovimman työn tehnyt?»
Karhu, pitkävilla mesikämmen, siinä vielä siivoili pihkaa ja naavaa
turkistaan eikä puhunut mitään, mutta toiset huusivat:
»Karhu on kovimman työn tehnyt. Hän on oikea metsän nurinkääntäjä! Ja
väkevä!»
Mutta silloinpa kuului maasta pientä ja jäntevätä ääntä. Muurahainen se
sieltä todisti:
»Minä elävistä kokooni nähden vankin olen. Olen varmasti! Kokoiseni
kiven nostan helposti leuvoillani. Koettakoonpa kontio sitä konstia.
Vaikka puuhun sen vien!»
»No kaikkia tässä vielä!» mörähti karhu halveksivasti, mutta muut
eläimet rupesivat muurahaista puolustamaan:
»Totta puhuu! Väkevä on kokoonsa nähden tämä pieni mies. Ota, kontio,
kivi tuosta suuhusi ja koeta viedä se puuhun. Sittenpähän nähdään!»
Koetti karhu hamuilla leukoihinsa suurta kokoistansa kiveä, mutta
eihän siitä mitään tullut. Hänen siinä äkäisenä yrittäessään piukasi
muurahainen jo männyn latvasta, että täällä ollaan, ja pudotti sinne
viemänsä kiven karhun niskaan sekä tuli alas. Mutta karhu suuttui ja
roppasi pikku miestä suurella kämmenellä selkään, niin että toinen
aivan hävisi hiekkaan. Säikähtyneinä ruvetaan häntä hakemaan, kun hän
jo ilmestyykin hiekan sisästä kuin vedestä ja alkaa kiivaasti kannella
karhun niskaan. Mutta kettu sanoi:
»Ole vaiti! Karhu on sittenkin Metsolan väkevin urho ja siksi on Tapio
määrännyt hänet valtiaaksi Pohjolan metsiin. Kun hän tekemillämme
teillä kävelee, pitää muiden mennä tieltä pois.»
Äkäinen muurahainen laahautui puolivaivaisena ketun eteen ja valitti:
»Kaikki pienet rikat minä olen nokkinut ja kantanut pois ja nyt minua
karhu tällä tavalla runteli! Mitä minä nyt teen?»
Kettu vastasi lohduttaen:
»Saat niitä rikkoja kantaa koko ikäsi ja niistä tehdä talosi ja
kartanosi. Ja minkä vain yhdytät tielläsi, niin sen saat tappaa, jos
voitat. Ja me keitämme sinulle vielä sellaista väkevää voidetta,
että silmät sokaiset kun sitä vain päälle ruiskutat. Ja heinänkorren
verran me sinulle vielä annamme voimaa lisäksi, että tosiaankin olisit
kaikista elävistä kokoosi nähden vankin mies.»
Rauhoittui siitä muurahainen, mutta karhu mulkoili häneen vihastuneena
kämmentensä takaa ja päätti syödä hänet missä tapaa, koska rupesi hänen
kanssaan voimista kilpailemaan. Ja niinpä karhu vielä tänäkin päivänä
syöpi muurahaisen missä vain yhdyttää.
* * * * *
Jakaa kettu edelleen niitä Tapion palkinnoita. Tulee saapuville
hukka, irvihuuli, ja työssä on suunsa revennyt suureksi ja poskinahat
vyyhdellä riippuvat. Ulisee hukka, että mitä hänelle Mikko antaa
palkinnoksi. Mikko toimittaa, että ota mitä saat syödäksesi, lammasta,
sikaa, vuohta. Hukka siihen mukautuu: »No, omianipa olenkin niitä
ottamaan, kun olen oppinut tässä kantamaan selässäni juurikoita ja
puita.»
Jakoi kettu liuvari palkinneita. Antoi ilvekselle nopeat jalat ja
koppurakynnet sekä viskasi lopuksi hiirien kokoamia mustia ja valkeita
kivenrakeita sille selkään, ja niin siitä tuli kirjava papumus.
Otti ymmyrkäisen heinän tuppuran ja heitti sillä jänistä housuille,
ja niin sai jänis palkinnokseen tuppurahännän. Tempasi terävän ja
soukan, ymmyrkäisen tikun, ja heitti sen rotan perään, jolloin se
muuttui hännäksi sitten. Huusipa vielä takaisinkin ja teroitti sen
kynnet, että pääsee seinääkin myöten nousemaan, jos tahtoo ja hätä
on. Kärpälle vahvistettiin voutivalta syödä hiiri, niinkuin oli tien
teossakin hänellä lupa ollut; ja kun orava, neulanrosvo, kuusen oksalla
malttamattomana tirskui ja löi näppiä muulle kansalle, sieppasi kettu
pitkän kasvin, jossa oli paljon karvoja ja villaisia pöyhtyviä, ja
kun orava sen huomattuaan lähti kiireesti hyppyyn, viskasi kettu sen
hänen jälkeensä. Sepäs juuttuikin kiinni pakanain väliin ja niin sai
orava mahdottoman kauniin hännän, josta sitä vieläkin pöyryhännäksi ja
kantakeikkeliksi sanotaan.
Mutta teeri keikisteli koreana koivunsa latvassa ja kysyi muulta
kansalta alituiseen ja uteliaasti: »Onko kukkaroa? Mitä minä sitten
saan?» Kettu määräsi: »Saat syödä urpuja puista, marjoja maasta ja
suolle saat, tanssipaikan.» Istui siinä pyy, pyrstönsä päristäjä
surullisena kuusen oksan juuressa, pää kallellaan kuunnellen, mitä
hänelle onnettomalle annettaisiin. Kovahan olikin hänen kohtalonsa!
Olipa näet kerta kaukana näiltä mailta Herramme Jeesus ajellut kirkkoon
messua kuulemaan hevosella kiirevällä. Oli varhainen sunnuntaiaamu,
sumuinen ja pilvinen, ja sumuinen oli myös Herramme sydän maailman
syntien vuoksi. Ajoi hän siinä soita, ajoi maita, pitkin heliäistä
hiekkatietä, kunnes saapui Kidronin ojalle, sinisen sillan sivuhun.
Pyrähtipä silloin pyy, joka siihen aikaan oli härän kokoinen, lentoon
synkästä korven kuusikosta sellaisella voimalla, että maa järähti,
Jeesuksen sydän särähti ja Herramme varsan säärivarsi taittui.
Surumielin nyt Vapahtaja rankaisi pyytä, koska se oli tehnyt teon
suuruutensa ylpeydestä ja ylimielisyydestä, ylenkatsoen kaikkia
muita luontokappaleita. Hän määräsi, että sen pitää pienenemistään
pienetä maailman loppuun saakka, päivä päivältä, vuosi vuodelta,
niin kauan, että mahtuu vaimon sormuksesta läpi lentämään siipien
laitaan koskematta. Siitäpä on tullut sanonta, että pienenee kuin pyy
maailmanlopun edellä, ja siitäpä pyy on synkkien, surumielisten korpien
hiljainen ja alakuloinen lintu.
Tämä oli pyyn tarina ja kettu hänelle nyt antoi luvan syödä urpuja
puista sekä pienen pillin, jolla pyy vielä tänäkin päivänä hiljakseen
soittelee ja suruvirttänsä sirittää, odottaen aikaa, milloin mahtuisi
vaimon sormuksen läpi lentämään siipien laitaan koskematta. Mutta
silloinpa on maailmanloppukin lähellä.
Tuleepa siinä töiltänsä taas tapansa mukaan rivosti kiroileva
metsäkana, vilkkasilmä kupurinta, ja alkaa ketulle vannoa: »Kaperr,
kaperr, voi vietävätä, käytävätä, avojaloin, avojaloin, käy kivikkoa,
käy kannikkoa, voi vietävätä, käytävätä.» Mutta kettu häntä hillitsi
ja määräsi, että metsäkana saa talveksi valkoisen turkin ja kesäksi
kirjavan hameen. Sadatellen tämä lähti lentämään ärjäisten: »Kopeikka,
kopeikka!» ja vielä tänäkin päivänä se karvaisissa housuissaan vaeltaa
tiheässä viidakossa ja kiroaa illan hämärässä poikain ansoja: »Pojat
p--rkeleen pallipäät hakkaa risukkota, rasikkota, ettei saata kävellä
täyteen askeleeseen.» Metso, harakopra, kiveränokka riippamaha,
sai luvan syödä petäjän latvoista neuloja, kun oli siihen tietä
tehtäessä oppinut. Kevääksi annettiin hänelle tanssin ja laulun
mahti, niin suuri, että itsekin toisinaan pyörtyy siitä laulusta ja
ilosta. Kuusanko putkipursto sai sen edun, että sitä ei saa ammutuksi
metsämies. Kuusangon ruumis on niin pieni, että luoti harvoin siihen
osuu, vaikka pörröisiä höyheniä pölyyttääkin. Tulipa siihen sitten
käpyhakkari, marjasilmä kävynmurentaja, palkinnolleen, ja näytti
hänelle silloin Mikko mielevä mies koloa puun kyljessä ja määräsi:
»Tuohon saat pistää kävyn kiinni, kun sitä hakkaat ja siitä suomuksia
irroittelet; nokkasi väännetään ristiin, niin että kun nostat sillä
irti kävyn suomun, niin helposti saat samalla kielesi työnnetyksi sen
juuressa olevaan siemeneen.»
Niin jakoi siinä kettu Tapion palkintoja, jakoi, kunnes olivat kaikki
työssä olleet osansa saaneet. Mutta eläinten sitten poislähtöä tehdessä
sanoikin Mikko mielevä mies: »Mitä annatte nyt Mikolle, kun olen ollut
työn teettäjänä ja pitänyt kaikesta suurta huolta?» Rupesivat siinä
eläimet miettimään, mitä annetaan työpehtorille palkinnoksi, kunnes
keksivät: »Me annamme sinulle jokainen kolmannen osan viisauttamme.»
Muuta eivät olisi pystyneet sille antamaankaan, ja sillä on kettu nyt
niin viisas, viekas ja kavala.
Oli jo tullut ilta palkintojen jaossa ja eläimet taas hajautuivat
öisille asuinsijoilleen. Mutta kettu uhaten ilmoitti, että kaikkien
niiden eläväin, jotka eivät olleet ottaneet tien tekoon osaa, tuli
seuraavana päivänä saapua kuulemaan Tapion lakia, jota ei kukaan saa
rikkoa. Ja niin laskeusi taas Suomenniemen ylle lenseä yö, jolloin
kuului kaukaa teeren sointuva kukerrus, metson soiminen, suden kaamea
ulvonta, pyyn hiljainen, alakuloinen vihellys, karhun matala mörähtely
ja koko salon väen salaperäinen keskustelu. Arkoina odottivat eläimet,
mitä rangaistusta Tapio oli säätänyt työstä poissa olleelle Metsolan
kansalle.
III.
TYLSÄ ON VEITSI LAISKAN VYÖLLÄ.
Koivun oksa konnan palkka,
Nuora pettäjän perintö.
Ruvetaan siinä nyt seuraavana päivänä kovaa tutkintoa ja tuomiota
pitämään. Ilmestyvät ketun eteen muurahainen ja hiiri, ja alkavat
äkäisesti päästäjäisen niskaan kannella:
»Me kahden rupeamme ahkerasti teitä tekemään, raivaamme ja
ponnistelemme, kun samalla kuulemmekin tämän päästäjäisen piipityksen
sammalikosta. No, me hänelle huutamaan, että tule mukaan, niin pääset
meille, lujemmille työmiehille, osamieheksi. Mutta eihän tämä supiainen
suveronokka, neulahammas tienvarjo, ollut siitä tietääkseenkään,
vastasihan vain ylpeästi, ettei hän teidän teitänne tarvitse — hän
menee muka omia teitänsä. Mutta mepä sanoimme silloin, että jos et
tietä kerran rupea tekemään, ei sinun pidä meidänkään teittemme yli
pääsemän, vaan kun tielle tulet, niin siihen on sinun myöskin kuoltava.
Vahvista nyt, kettu mielevä mies, tämä kirouksemme.»
Ja kettu sanoi:
»Vai sinä laiska koira! Etpäs tullut tietä tekemään! Niinpä saatkin
nyt tielle joutuessasi siihen kuolla, kuten muurahainen ja hiiri ovat
sanoneet.»
Ja usein tapaakin metsissä kulkiessaan keskeltä tietä kuolleena
silkkikarvan pienen päästäjäisen, joka on siihen kellahtanut oman
laiskuutensa ja ylpeytensä sekä siitä saamansa muinaisen kirouksen
kaatamana.
Näkeepä kettu sitten ahman eli kampin ynseänä ja vihaisena kankaalla
kävellä körrivän ja huutaa hänellekin moittivasti, että etpäs
tullut tietä tekemään. Mutta kamppi selitteli muristen, ettei hänen
luonnollaan ole teitä tarvis. »Minä kuljen yöllä enkä päivällä,
enkä minä kävele teitä myöten; teen kierroksia kulkiessani, menen
vastapäivään ja teen koukun, ja kun saan sen koukun kuljetuksi
sakaralle, teen uuden koukun ja kuljen taas vastapäivään.» Hyväksyi
siitä kettu selityksen, mutta määräsi kuitenkin rangaistukseksi,
että ahman pitää puusta saaliin niskaan hypätä ja pahaa nestettä
rakossaan säilyttää, niin että kaikki häntä sekä pelkäävät että
inhoavat. Tuskinpa oli ahma sen kuullut, kun jo ylenkatseellisesti ja
pahan luontonsa osoitukseksi raiskasi nestettään, niin että kaikki
eläimet kauhuissaan ja kuono irvellä karkasivat kauemmaksi, sillä niin
inhottava ja tukahduttava on ahman löyhkä. Mutta tämä vain jatkoi
ynseänä ja pahanilkisenä yksinäistä murjottavaa vaellustansa ja on
samanlainen vielä tänäkin päivänä, erämaiden pahasisuinen jurrikka ja
jurottaja.
Kiisipä siihen samalla kuin vilaus näätä sihtisilmä ja hienovilla,
sanoen huolettomasti: »Tulinpa näkemään, mitä te olette tässä tehneet.»
Mutta silloin tuomari suutahti ja julisti: »Kyllä minä joutilaat
näkijät opetan! Sinä et saa tehdä pesääsi maahan ollenkaan, vaan
lahopuuhun, ja sukkelana kuin oravan pitää sinun aina puita pitkin
kulkea ja honkia myöten vaeltaa. Siinä on sinulle tehtävätä!»
Tuli siihen sitten majava suomuhäntä ja häntä myös kovasti
kovistettiin, ettei tullut tietä tekemään, sekä kiellettiin teille
tulemasta. Majava sanoi silloin rauhallisesti: »No, samapa se on —
en tahdokaan, sillä minähän asunkin joissa ja teen niiden rannoille
asuntoni, sellaisen kuin osaan.» Siihen kettu kyllä suostui, mutta
määräsi, että hänen on vielä rangaistukseksi puremalla puut kaadettava
ja saatava rakkoonsa sellaista ainetta, majavan haustaa, joka kaikki
eläimet puoleensa viettelee. Ja niinpä vieläkin erämaiden metsämies
hieroo pyydyksiinsä majavan haustaa houkutellakseen niihin saalistansa.
Matelipa siihen sitten käärme ja hänelle kettu nyt ärjäisi: »Teeppäs
tiliä toimistasi ja synnystäsi, kun et ollut, mokoma, tietä tekemässä,
vaikka koko ruumiillasi maassa matelet, senkin jouhikielinen
myrkkyhäntä.» Ja käärme rupesi kertomaan:
»Käveli Vapahtaja kerran meren rannalla ja näki siellä Syöjättären
sylkemän venkaleen. No ei muuta kuin pani siihen hengen ja pisti
pellavan siemenistä silmät, ja siitä minä synnyin. Tulipa sitten
vedenpaisumuksen aika ja Noakki huomasikin, että oli jäänyt arkkiin
iso naulanreikä, eikä ollut äijällä enää vehkeitä, millä sitä tukkia.
Minäpäs silloin tarjouduin pistämään häntäni siihen naulanreikään, jos
vain lupaisi ottaa minut arkkiinsa. Ja täytyihän sen luvata, kun muuten
olisi koko luomakunta hukkunut, ja niin pääsin minäkin mukaan ja sain
siemeneni säilymään. Ei olisi muuten Noakki ottanut, minä kun olen niin
myrkyllinen eläin.»
Karattiin siitä kaikin käärmeen kimppuun, karsittiin siltä jalat pois
ja nyhdettiin kaikki karvat sekä sanottiin uhaten: »Sinä et saa syödä
muuta kuin maata ja myrkkyä, mitä löydät, ja kuka vain sinut kohtaa,
hän saa sinut tappaa.»
Samoin löttöturvalta, räpyläjalalta sammakolta kaiken karvan repivät
vihoissaan pois, sisiliskon myös silittivät, ja niin tuli molemmista
alastomat elävät. Tässä ei otettu huomioon sitä, että sammakko samoin
kuin sisiliskokin on alkuaan ihminen, jonka vuoksi niitä ei mielellään
tapeta. Häntä vain on sisiliskolla käärmeen sukua ja siksi se usein
sen hädissään jättääkin irti. Sen nimikin on oikeastaan »sisar-Liisa»,
vaikka on siitä ruvettu sievemmästi sanomaan »sisiliskoksi.»
Tuli sitten lintujen vuoro ja kova oli kohina metsässä, kun siihen
lensivät kaikki ilman ja veden linnut kuulemaan tuomiotansa.
IV.
SIINÄ NÄKIJÄ, KUSSA TEKIJÄ.
Lapin laajoilta saloilta,
Pohjan pitkältä perältä,
Muotoa monen näköistä,
Kynttä kaiken karvallista.
Valittaen ja ruikuttaen siinä huusi palokärki varakopra, huusi ja itki
niin että metsä kaikui: »Ptrui lehmäni, ptrui lehmäni, ptrui kotiin,
ptrui kotiin, ptrui Sunterin, ptrui Lauterin, ptrui Maatikkin, tulkaa
lypsettää, tulkaa!» Kysyttiin siltä silloin: »Miksi alati noin huudat
ja valitat sekä lehmiä kotiin kutsut kuin mikäkin metsän emäntä?»
Kertoi siitä palokärki:
»Olin minä ennen suuren talon emäntänä, rikkaan talon; ylpeänä
kävelin mustassa silkissä, punainen huivi päässä, joka päivä, meninpä
punahuivi päässä pyhäiltanakin kutsumaan lehmiä kotiin. Tulipa sitten
kerta leipomispäivänä pirttiini pieni poika, ja arasti pyysi pientä
kakkarata, koivunlehden kokoista, lemmenlehden paksuista. No, leivoin
minä hänelle pienen kakkaran ja annoin pojalle. Tämä pisti sen uuniin
paistumaan ja sanoi: 'Kasva, kasva, kaunis kaakku, Luoja leipäni
levennä!' Silloin siitä tulikin niin iso leipä, ettei se tahtonut sopia
uunista pois tulemaan. Nytpä kateus heräsi mielessäni enkä antanutkaan
sitä pojalle. Poikapa yhä nöyryytti itsensä ja pyysi vielä pienempää
kakkarata. Annoinkin sen, mutta siitä paisui uunissa vielä suurempi
kuin äskeinen. Otin onneton kateudessani senkin pois. Pyysi poika
rukka vielä kolmannen kerran, mutta silloin minä pahansuopaisuudessani
muka kiireessä sanoin, etten nyt jouda antamaan, kun pitää kesken
leipomisen lähteä vasikoita katsomaan. Silloinpa poika, joka olikin
itse Jeesus, kyllästyi pahuuteeni ja sanoi, että niinpä mene sitten,
ja niin minun täytyi lintuna pujahtaa lakeistorvesta taivaalle, lentää
ja ikäni kutsua vasikoita että ptrui, ptrui, ptrui, ptrui! Ja siitä
silkkihuivista on päälakeni punainen, siitä ylpeästä silkistä muu
ruumiini musta. Tso hunnii, tso hännii, voi ihmisrukat, kun eivät katso
eläviään!»
Kun oli näin syntinen eikä lisäksi ollut tullut tietä tekemään,
viskattiin palokärki vielä valkeaan ja yhä enemmän noessa mustattiin
sekä määrättiin, ettei saa tuoreisiin puihin koskea, mutta lahoista
ja kuivista puista saa kyllä matoja hakata. Se osa määrättiin
palokärjelle, ja valittaen tämä taas lähti ikuista metsänemännyyttänsä
hoitamaan huudellen uupumattomasti: »Ptrui Tiirik, ptrui Muurik, ptrui
Mairik, ptrui oikea Omena, ptrui kellokaula Kestikkini, musta lehmä
Muurikkini, ptrui...!»
Kuuluipa sitten nakutus puun kyljestä ja otettiin siitä tikka
talttanokka lujille: »Miksi sinä et tullut tietä tekemään?» Kettu
viittasi hiirille ja rotille, jolloin nämä alkoivat kokoilla kirjavia
kiviä, mustia, punaisia ja sinisiä, sekä kasveja monen värisiä. Pahaa
aavistaen silloin tikka kysäisi: »Tik tik, mitäs minulle teet?» ja
aikoi puikkia pakoon. Mutta eipäs veijari ehtinytkään, vaan paiskattiin
kaikki kirjavuudet sen päälle ja niin siitä tuli tikka kirjava lintu
metsään. Vielä päätettiin, ettei tikka saa nakuttaa tervettä puuta,
vaan ainoastaan kuivanutta ja rosoista: siitä itselleen toukkia
hakekoon.
Tulla kohahtipa ylpeästi ja mahtavasti kokko sekä sanoi ynseästi,
ettei hän teitä tarvitse; hän asuu puissa ja tekee puihin pesänsä.
Häntä kovasti nuhdeltiin ja sanottiin, että hänen nyt ainakin olisi
pitänyt olla tien teossa, kun on niin väkevä ja paljoa huonommatkin
ovat olleet raatamassa. Kokkopa vain silloin niskojaan nakkasi ja
sanoi: »Kot, kot, mitäpä minulle teette! Lintujen omilla käräjillä
minut on pantu kaikkien pienten lintujen herraksi ja tuomariksi petäjän
latvaan, ja minä saan syödä ja repiä niitä silloin kuin tahdon. Ei
minun tarvitse ruveta kellekään teitä tekemään.» »Vai niinkö luulet,
sinä vesuinnokka»! suututtiin siinä kotkalle, karattiin käsiksi ja
väännettiin nokka kippuraan sekä kynnet koppuraan. Mutta kun kokko
pääsi irti, niin se heti uhkasi: »Kyllä minä teidät mokomat palkitsen
vielä, älkää yhtään huoliko!» Silloin heitettiin kokkoa kahdella
mättään kappaleella ja kirottiin: »Sinun ei pidä saada kuin kaksi
poikaa, ja niiden ei pidä päästä lentoon, ennen kuin ovat itsesi
kokoisia; niin kauan sinun pitää niitä elättää». Lopuksi vielä
ryvetettiin kokkoa vihreällä kedolla, josta jalat kävivät keltaisiksi,
ja sanottiin, että lennä nyt tiehesi, hiirien tappaja.
Lensipä siihen sitten haukka, kovelonokka, ja häneltä taas tiukasti
vaadittiin selitystä, miksi ei tullut tientekoon niinkuin käsky oli.
Mutta ennen kuin tämä ennätti ruveta vastaamaan, lennähti viereiseen
puuhun suokuiri harmaaturkki, jolla on mahdottoman pitkä nokka. Haukka
rupesi sitä siinä kesken kuulustelun pelkäämään ja sanoi: »Onpa
vaarilla nokkaa». Suokuiri vastasi siihen vaatimattomasti: »Onhan
sitä, vaan mitäpä tuosta lie, kun on noin hontelota». Siitä haukka
riemastui ja saaden takaisin rohkeutensa kehaisi: »Minullapa on yhtä
pitkä kuin paksukin». Hän aikoi jo kaikkien hämmästykseksi rynnätä
suokuirin niskaan, kun hänet samassa uudelleen vaadittiin tilille,
jolloin hän rupesi valehtelemaan. Sanoi elättäneensä hiiriäistuuppaa
sen pesään, kun sillä on niin suuri pää ja suuret silmät, siinä
toivossa, että saisi siitä oikein jalon miehen. Juuri kun piti tien
tekoon lähdettämän, sattuikin hän huokaisemaan, että huh, huh, kun
nyt on paha ilma. Siitäpä olikin hiiriäistuuppa huomauttanut: »Ei
tämä ole mitään sitä ilmaa vastaan kuin silloin oli, kun Tiirinlinnan
sillan alla tapeltiin». Mutta silloinpa olikin haukka tarttunut
hiiriäistuuppaa päästä kiinni ja vääntänyt siltä niskat nurin kuultuaan
sen jo niin ylettömän vanhan olevan, vaikka hän sitä vielä kasvamaan
odotteli. Ja siitä päivin on hiiriäistuupan pää pyörinyt ympäri
kaulassa. Mutta tässä touhussa olikin koko tien teko unehtunut... »Vai
sinä valehtelija!» sanottiin, karattiin haukan kurkusta kiinni, pantiin
jänikset ja kaikenlaiset pienet elävät sitä rusikoimaan, väännettiin
nokka kippuraan ja kynnet koppuraan, rytyytettiin sitä kedolla, niin
että jalat kävivät keltaisiksi, heitettiin neljällä turpeella ja
määrättiin: »Sinä saat neljä poikaa, mutta saat tappaa niistä kaksi ja
syöttää ne toisille, koska kovin konstikas olet!» Lähti siitä haukka
lentoon vannoen kostoa ja tuikaisikin mennessään suokuirin niskaan,
syöden hänet surkeasti.
Mutta ei joudettu siitä nyt enempää huolimaan, vaan ruvettiin
kalasääskeä tutkimaan. Tämä oli ollut lintujen omilla käräjillä
tuomarin sijaisena, mutta antanut, kurja, vääriä tuomioita, joten se
oli sysätty joukosta kokonaan pois. Niinpä nyt tuomio vahvistettiin ja
määrättiin, että sen pitää laittaa pesänsä korkeaan, järven rannalla
olevaan, kuivalatvaiseen puuhun, jossa ei ole mitään suojaa, järvestä
urkkia ruokansa, vaikka ei osaa uida, mutta ei saa maalta ottaa.
Kiireesti sekin sitten työnnetään pois ja otetaan varis, harmaamaha
raakuttaja, siitä tilille ja kysytään, miksi ei tullut tien tekoon.
Tämäkös selvittämään:
»Terehtyör, terehtyör! Älkää nyt minua tappako — minä en asukaan enää
teidän luonanne, vaan muutan ihmisten ilmoille, jossa syön kaikkea
roskaa mitä saan, hevosen lannasta jyviä, ja teiden varsilla minä
asun...»
Sanottiin hänelle sitten: »Kyllä me sinutkin opetamme, kun et tullut
teitä tekemään. Ja niinpä muutakin täältä pois, talveksi vielä
kauemmaksi, ja marjojakaan et saa syödä metsästä. Poikiasi saat elättää
pesässä siksi, kunnes ovat itsesi kokoisia.» Ja siinä sitten vielä
enemmän sydännytään, puristetaan kurkusta varista ja kökkeröitetään
sitä porossa, niin että se menetti siihenastisen kauniin laulunäänensä
ja tuli likaisen harmaaksi. Suutuksissaan siitä varis lähti lentää
laahustamaan tiehensä ja sadatteli mennessään: »Raato, raato!»
Tulipa siihen korppi mustaturkki, vahingon ennustaja, joka lintujen
käräjillä oli saanut varkaudesta kovan tuomion ja siitä vihoissaan
kiljui ja ärjyi monella äänellä. Kysyttiin häneltä, miksi ei tullut
tietä tekemään, mutta korppi ronkahti ylpeästi: »Hyvin olette tekin
tietäjiä ja ääneltä koreita, mutta ette te tiedä ihmisen ajatusta —
minäpä sen tiedän ja ihmisen kieltä osaan haastaa». Kysyipä syrjästä
silloin kurki, mistä hänelle se tieto tulee. Korppi sanoi; »Tulipa se
mistä hyvänsä, minä sen kuitenkin tiedän, ja tiedänpä vuorokautta kahta
ennen, mitä tulee mistäkin kohti. Vähätpä minä siis teidän teistänne
ja poluistanne!» Suututtiin siinä korpille ja sanottiin: »Hoi sie
korppi koito lintu, korppi kolmen lemmon lintu! Koottu olet kodan
noesta, sysilöistä synnytetty!» Paiskattiin se sitten kuumalle kivelle,
niin että varpaat kähähtivät. Lentoon hyppäsi siitä korppi ja alkoi
huutaa lentäessään: »Lompatit jäi, lompatit jäi!» Lopuksi se rupesi
selittämään, että olisi hän silti tullut tien tekoon, mutta joutuikin
tuonne palaneen hongan rosoon, eikä tahtonut sieltä mitenkään osata
pois, vaan viipyi kauan ja vielä ryvettyi näin mustaksi. Olisihan sitä
jo siinäkin ollut rangaistusta kylliksi. Mutta hänelle määrättiin,
ettei hän saa syödä muuta kuin sisiliskoja ja kuolleita raatoja,
joiden herra saa olla. Kukaan elävä, ei varis eikä harakkakaan, ei
saa tulla raadolle, ennen kuin hän lähtee pois. Ja jos nälkä tulee,
pitää korppien repiä toisiaan. Lopuksi vielä varmuuden vuoksi lyödä
hotaistiin korppia, joka vihdoinkin siitä lähti ja huusi mennessään:
»Kronk, kronk!» eli »ronkkaan häntä lyötiin.»
Siitäpä nyt lennähti saapuville harakka, hahistinsiipi räkättäjä, ja
rupesi itseään kovasti puolustamaan. Ei hän halua olla Tapion metsissä
ollenkaan, vaan hänkin menee variksen mukana ihmisten majoille ja
asuu siellä. Puuhun hän kuitenkin tahtoisi pesän tehdä, jos vain lupa
annettaisiin. No määrättiin siitä: »Saat tehdä pesäsi puuhun, mutta
sinun pitää, kun istut johonkin paikkaan, kiikistää ja keikistää sekä
sanoa että 'koska' ja nauraa, että olisi sinulla edes vähän temppua
tehtävätä. Poikasi sinun myös pitää elättää itsesi kokoiseksi, että
olisi sinulla työtä ruoan kantamisessa niille.» Ja juuri kun harakka
oli menossa pois, heitettiin hänelle tulessa mustuneita kekäleen sälöjä
jälkeen ja siitä tuli harakalle musta, kiiltävä pyrstö.
Närhi kirjavaturkki ja miekkakylki siellä kuului riitelevän palokärjen
kanssa. Soimaa palokärkeä: »Ei sinulla, kiilasuu, ole mitään karjaa»,
mutta palokärki siihen äkäisesti vastaa: »Meillä muilla onkin kaikilla
karjaa, pait sinulla ei ole! Sinä olet halvan päällä eikä sinulla ole
muusta huolta kuin rosvoamisesta!» »Mitä minä olen rosvonnut?» tiukkasi
närhi äkeästi, mutta silloin kaikki huutamaan, että tiettyhän se on!
Kun piti muka sotaan lähteä eikä ollut mokomalla miekkaa, niin käeltä
varasti miekan ja vielä nytkin kehtaa sitä sivullaan kantaa ja siksi
sanotaankin miekkakyljeksi. Siitä sai närhi itselleen varkaan nimen ja
äityi sitten päntiönään varastamaan, niin että koko talven ruokansakin
ihmisten haasioista näpistelee. Suuttuivat siitä tuomarit närhille
kovasti, ottivat käsille, kurittivat ja hautasivat — oli siinä haudassa
sinikirjavia kiviä ja punaista multaa — sekä sanoivat: »Piinataan sinua
nyt kappale aikaa, kun et tullut tietä tekemään.» Niin tuli sitten
närhistä ruskomullan värinen. Närhillä oli ennen ollut hyvä laulunääni,
mutta kun kehtasi varastaa käen miekan, niin kuritettiin siitäkin vähän
ja sanottiin: »Minkä nyt laulat, sen laulat rääkymällä, etkä sitäkään
saa tehdä niin kauan, kuin käki kukkuu.» Ja närhin pojat eivät saa
lentää, ennen kuin ovat emänsä kokoisia. Tuli siinä siten tuomiota
närhille aivan kyllältänsä.
Lehahtipa siihen vihdoin käki, harmaaturkki ja kirjavakylki, koivun
latvaan ja päästi sorean »kukkuu!» Kovistettiin häntä nyt, että miksi
ei tullut tien tekoon, kun muutenkin oli laiskureita niin paljon. Sanoi
silloin käki kauniisti: »Antakaas kun kerron!» Ja hän kertoi ja kukahti
väliin:
»Ennen muinais-aikana minä en ollutkaan käki, vaan sorea kuninkaan
tytär, jolla oli ihmeen ihana ääni. Huokasi nyt kerta tämä kuninkaan
tytär palavan toivomuksen, että kunpa hänestä tulisi semmoinen, jota
kaikki kansa kuuntelisi! Kuulipa silloin luoja hänen huokauksensa
ja muutti hänet käeksi, ja käkenä minä kuninkaan tytär nyt lentelen
Suomenniemellä ja kukun tänne kultaa ja kevättä. Kaikki kansa minua
kuuntelee ja minä tuon salolle kesän sanoman teille kaikille iloksi,
sekä laulan ihmisen elon pituuden. Mutta pidettiinpä sitten kerran
lintujen käräjät ja minut pantiin sinne lautamieheksi; minun pitää
siitä pitäen ahkerasti lentää manuulla ja käydä joka puussa kukkumassa,
ja pikkulintujen pitää sillä aikaa elättää minun poikani. En jouda enää
omaa pesää laittamaan, vaan munin munani jonkun pikkulinnun pesään.
Hän se sitten munani hautoo ja poikani ruokkii, kunnes tämä kasvaa
suureksi. Vihamieheni väittävät, että minä silloin muutun haukaksi ja
surmaan ruokkijani, mutta se on valhe. Kiireellisen manuulla-lennon
vuoksi minä en nyt joutunut tien tekoon, mutta minä kukun teille
entistä ihanammasti, kunhan vain minua armahdatte. En näet mitenkään
ehdi enkä jaksa joka puussa kukkua, niin että siinä suhteessa pyytäisin
helpotusta. Kukkuu!»
Armahdettiin siinä sitten käkeä ja määrättiin, että kunhan vain kukkuu
paikassaan niin kauan, että lopuksi täytyy kakistaa, niin sitten ei
tarvitse joka puussa käydä, ja niinpä käki vielä tänäkin päivänä
lopettaa kukkumisensa, että »kukkuu, kukkuu, kah-ka-ka!» Ja raikui nyt
salo käkösen ihanasta kukunnasta.
Huuhkaja, ovelanokka huuhkuttaja, lensi siihen silloin kissanpää
kynsissä. Tiedettiin, että se osaa laulaa sadallatuhannella kielellä,
laulaa kuin vaskikello, haukkua kuin koiranpentu ja itkeä kuin lapsi.
Kysyi siltä nyt kettu, että miksi ei tullut tien tekoon. Huuhkaja
kertoi silloin löytävänsä »muuta syötävätä, tarvitsematta maassa
kävellä». Ei muuta kuin lyötiin huuhkajalta pää poikki ja pistää
jurautettiin sijaan se kissan pää sekä sanottiin: »Lennä nyt, ja muuta
et saa syödä kuin hiiriä ja laulaa saat vain yöllä!» Huuhkaja siitä
säikähti ja kun sai nyt itselleen kissan pään, menetti samalla entisen
kauniin äänensä ja panee nyt vain öisin: »Huu! huu! huu!»