ERÄÄN NAISEN VAIHEET.

Hän seisoi ikkunan ääressä ja katseli hämärtyvään syysiltaan. Seutu oli

aution yksitoikkoista: silmän kantaman savipeltoja reunojaan myöten

täyteisine ojineen, yksin tuo vähän tummempi juova taivanrannassa --

metsä -- oli liian etäällä kuuluakseen näköalaan. Ja tämmöistä oli

hänen näköalansa oleva aina, huomenna, ylihuomenna, koko pitkän elämän.

Hän painoi otsansa kylmää ikkunanlasia vastaan ja tuijotti eteensä,

suuret mustat silmät täynnä ikävöivää katkeruutta. Tämä kylä oli

varmaan rumin koko tienueella, hän ei voinut edes aavistaa, että

löytyisi niin lohduttoman rumaa seutua missään, vaan mitäpä hän

tiesikään, hän, joka ei koskaan ollut kulkenut kotitienoon

rajoja ulompana. Hän muisteli pientä kotoista jokea viehkeine

lepikkörantoineen, korkeaa, metsän verhoamaa vaaraa, jonne hänellä oli

tapana hiipiä vapaina sunnuntaiehtoopäivinä. Miten kaunista tuo kaikki

olikaan verrattuna tähän viheliäiseen kylään, jossa huoneet oli

rakennettu seinä seinään kiinni, jossa ei ollut muuta kuin ruoppaisia

maanteitä ja allikoita, missä siat tonkivat ja myllertivät.

Joku huusi häntä: -- Liisa, missä sinä olet, Liisa? Se oli hänen

miehensä terävä, hiukan kähisevä ääni.

-- Täällä! vastasi hän ja poistui hitaasti ikkunan luota.

Tohtorin suuri, pörhöinen pää työntyi ovesta sisään: -- Lindström ja

Orell tulevat tänne hetkisen päästä, pidäppä huolta, että saamme siksi

lämmintä vettä.

Ovi sulkeusi jälleen raskaasti. Nuoren rouvan kasvojenilme pysyi

ennallaan; hän meni keittiöön ja teki tulen savuttuneeseen pesään,

asettaen totiveden kiehumaan. Lotta, heidän ainoa palvelijattarensa,

oli mennyt lautamiehen taloon iltamaitoa noutamaan.

Puut olivat märkiä ja syttyivät perin vastenmielisesti, niin että hänen

täytyi myötään työnnellä milloin tuohenpalasia, milloin pikku lastuja

sytykkeeksi. Kun tuli vihdoinkin oli alkanut palaa vakavammin, istui

hän ja tuijotti tuleen tuo sama surumielinen sävy silmissä kuin

äskenkin ikkunasta katsellessaan. Hän ei käsittänyt itsekään mikä häntä

oikeastaan vaivasi, ei hän ennen koskaan noin ajatuksiin vaipuneena

tuijotellut. Eikä hänellä juuri ollut aikaakaan uinailuihin tuolla

pienessä kappalaistalossa setänsä luona, jossa hän, orpotyttö, oli

saanut suojan, sillä miksikään kodiksi ei se ollut hänelle koskaan

tuntunut. Vuosittain yhä kasvava lapsilauma antoi kyllin puuhaa ja kun

tulot olivat pienet, niin ei luonnollisesti kannattanut pitää useita

palvelijoitakaan. Liisa oli terve ja vahva ja tämän lisäksi hyvin

kätevä, siksipä hän ei muistanutkaan semmoista päivää, jona hän olisi

ollut toimetonna, pyhiä lukuunottamatta. Mutta koskaan ei hän ollut

nurissut tuon rasittavan työn tähden, sillä vaikk'ei hänellä ollutkaan

mitään erikoista puuhailijaluonnetta, oli hänessä kuitenkin toiminnan

tarve hereillä. Aikaiseen aamusta iltaan myöhään oli hän alituiseen

liikkeessä, aina saatavissa ja aina tasaisella mielialalla, joka oli

hyvinkin tarpeen tuon tässä talossa niin tavallisen epäsointuisuuden

vuoksi.

Pastori ja rouvansa olivat nimittäin toistensa täydellisiä vastakohtia.

Rouva oli toimekas, työteliäs ja reipasluontoinen, ollen muidenkin

suhteen ankara vaatimuksissaan sekä samalla kiivas, vallitsijahaluinen.

Pastori taasen oli synkkämielinen ja kivuloinen, aina lapsesta pitäin

taloudellisten huolien tähden oppinut katselemaan elämää saineesti.

Näin erillaisten mielipidetten oli aivan mahdotonta sopia yhteen.

Lapset, jotka melkein järjestään tulivat äitiinsä, olivat usein

riitakapulana vanhempain välillä: äiti oli myötenantavainen, isä piti

sitä vääränä, mutta oli liian heikko täyttääkseen sitä, minkä tiesi

velvollisuudekseen.

Pappilan arkielämä, sen pahempi, oli nikaraista ja loukkauskiviä

täynnä; mutta Liisa oli nuori ja omasi rautaisen terveyden, hän voi

nousta ylös yhtäaikaa kuin aurinko ja kun hän illalla laski päänsä

tyynylle, nukkui hän aivan samassa -- se oli työn siunausta.

Sunnuntaisin oli hänellä ainakin iltapäivällä vapautta. Ja silloin meni

hän tavallisesti ulos luonnon helmaan, saadakseen olla oikein rauhassa;

sillä kotona, lasten melussa, ei semmoinen tullut kysymykseenkään.

Kesän aikaan oli hänellä myös omituinen pieni hökkelinsä, matala

yksi-ikkunainen yliskamari; mutta siinä ei ollut tulipesää ja

talvikylmä ajoi hänet taasen armotta ahtaaseen lastenkamariin.

Mutta ei hänen mieltään painanut työ eikä kodin ikävämäisyys, vaan

toivo saada oppia jotakin. Talossa ei ollut, kuten tiedämme, liikoja

varoja, ja niidenkin nakertajia oli kyllä tarpeeksi, Liisan osaksi ei

siis riittänyt mitään, ei edes tiedon murenia. Pastorinrouva itse ei

ollut saanut mitään oppinutta kasvatusta ja hänen mielestään oli kyllä

kun nainen osasi leipoa, tehdä juotavaa sekä hoitaa taloutta ja lapsia,

kaikki muu oli tarpeetonta, melkeinpä pahennusta tuottavaa. Sulaa

järjettömyyttä olisi lähettää Liisaa kouluun, poikien luonnollisestikin

tuli saada oppia, mutta tytöistä hän kyllä itse pitäisi huolen, ensin

Liisasta ja muista sitte ikänsä mukaan. Ja Liisa suoritti kunnialla

rippikoulunsa jo ennen neljäätoista täytettyään, hämmästyttäen

tovereitaan sujuvalla luvullaan ja taitamalla katkismuksen ulkoa

kannesta kanteen. Hän osasi myös leipoa hapanleipää, kirnuta voita ja

tehdä makkaroita, liinavaatevarasto oli kaiken kaikkineen uskottu hänen

huostaansa ja isoissa-siivouksissa oli hän aivan turhan tarkka. Täti

oli häneen varsin tyytyväinen, vaikka hän hyvin harvoin ilmaisi sitä

sanoin, sillä hänen mielestään vaikuttivat nuhteet ja torat nuoriin

paremmin kuin kiitokset.

Mutta pastorinrouvalla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä

Liisan sisimmässä liikkui, hän ei käsittänyt tuon nuoren tytön

opinikävää. Ja miten mieluisia olikaan Liisalle nuo viikkoja vanhat

sanomalehdet, joita tukuttain lähetettiin emäseurakunnan pappilasta,

miten kiihkoisesti hän ahmikaan tietoja poikien vanhoista

koulukirjoista. Hän aivan kadehti Fritsiä ja Eemeliä, ne kun saivat

olla koulussa lukukauden toisensa perään kun hänen sen sijaan täytyi

häärätä kotoisissa yksitoikkoisuuksissa. Voi, jos hänkin olisi poika,

silloin olisi koulutie hänellekin avoin! Silloin ei hänen tarvitsi

parsia sukkia eikä pallistaa karkeita rohdinlakanoita ikävässä

työhuoneessa, jossa pastori myötään tuprutteli huonoa tupakkaa ja hänen

vaimonsa väsymättömänä helskytteli kangaspuissaan.

Ikkunan ääressä, Liisan tavallisella istumapaikalla, oli aina suuri

kori, täynnä rikkeimiä vaatteita, ja miten hän uurastikin, ei se

näyttänyt koskaan tyhjentyvän. Miten jokapäiväistä kaikkialla, niin

julman jokapäiväistä, ja tuo nuori tyttö kun olisi niin mielellään

suonut elämän näyttäyvän hiukan helakammissa väreissään, hän piti niin

paljon kaikesta hienosta ja kauniista, ja kuitenkin oli se mahdotonta

hänen elämänurallaan. Hänessä heräsi toisinaan oikein sisäinen

vastenmielisyys, vastenmielisyys koko taloa, noita mellastavia lapsia

ja etupäässä omaa köyhähenkistä olemustaan kohtaan.

Ja jokapäiväiseltä näytti hänen ulkoasunsakin, sitä vakuutteli hänelle

jok'ainoa päivä ikkunanpielessä oleva kuvastin, jonka edessä hän joka

aamu punoi paksut, ruskeat hiuksensa palmikolle. Helpoimmasta

ostokankaasta tehty rippipuku oli hänen ainoa pyhävaatetuksensa, muut

kaikki kudottiin tädin kangaspuissa, kudottiin sekä villaista että

pummulista, sekä lämmintä että kestävää. Mutta väreistä ei välitetty.

Liisa ei kerran ollut aivan tyytyväinen muutamaan kankaaseen, jossa

ruusukeltainen ja ruohonviheriä pistivät kovin räikeävärisinä silmään

ja siitä pitäin kudottiin hänelle aina jotain harmajaa harmajalle

pohjalle. Ja tuommoisesta paksusta, karkeasta villakankaasta oli

mahdoton saada vähääkään kuosikasta pukua, varsinkaan kun ei tullut

kysymykseenkään mitkään reunussomisteet. "Parempi suora ja sileä kuin

huonosti poimutettu", oli pastorinrouvan tavallinen puheentapa.

Liisa oli suuri- ja vankkatekoinen, vartalo oli suhteikas ja pää kaunis

ja hänen yksinkertainen arkipukunsa, vakava ryhtinsä ja säännölliset

piirteensä antoivat hänelle hiukan kuvamaisen sävyn. Mutta hänen

silmissään ei ollut sitä tyyneyttä, joka muuten ilmausi hänen koko

olemuksessaan; ne olivat mustat ja ajattelevat ja niiden syvyydessä

näkyi piilevän jotain levotonta tiedustelua.

Liisa oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta kun tohtori Galle kerran kävi

pappilassa, ei lääkärintehtävillä, vaan aivan sattumoilta, kun hän

innokkaana metsämiehenä sattui vierailemaan naapuristossa. Hän oli

vankkatekoinen mies, lähemmä neljäkymmentä vanha; pieniä, teräviä

silmiä, joilla ei ollut mitään omituista väriä, varjosti tuuheat

kulmakarvat, pää oli suuri ja hiukset harjasmaiset, suu leveä ja

hampaat vahvat ja kellahtavat. Hän ei suinkaan ollut mikään hieno mies,

sitä vähemmin seuramies, varsinkin naisseurassa oli hän perin

harvasanainen. Ja kun hän puhui, oli äänessä jotain kähisevää ja

samalla terävää, niin että Liisa peljästyneenä hiukan säpsähti

kuullessaan sen ensi kertaa.

Jos joku olisi kuiskanut tuon nuoren tytön korvaan: -- Ennenkuin vuosi

on umpeen kulunut, on tuo mies puolisosi -- ei hän suinkaan olisi sitä

uskonut. Mutta kuitenkin kävi niin. Tohtori pistäysi pappilassa vielä

pari kertaa, sitte kirjoitti hän pastorille ja pyysi veljentyttären

kättä. Liisa muisti varsin hyvin tuon päivän, sedän hämmästyksen ja

tädin ilon tuon edullisen tarjouksen johdosta. Hylkääminen ei johtunut

edes mieleen kummallekaan. Mutta Liisa itse? Hän ei tiennyt mitä

ajatella. Itse asiassa hän oli vielä lapsi, elämä kirjavuuksineen oli

hänelle vielä melkein outoa. Kenties tuntui tohtorin kosinta hänestä

pelastukselta nykyisestä yksitoikkoisuudesta, pelastukselta

"armoleiviltä", josta täti useinkin puhui. Hän ei tuntenut tohtoria sen

lähemmin kuin että tämä oli lääkäri, mitään kiehtoavaisuutta ei hän

myöskään tuntenut tohtorissa. Mutta hänpä ei ollutkaan, kuten useimmat

nuoret tytöt, uneksinut mitään ihannemiestä, ihanneolentoa, joka olisi

työntänyt syrjään tohtori Gallen jokapäiväisen olemuksen.

Kukaties ajatteli Liisa myöskin nuorison tavallisella

luottavaisuudella, että uudet olot aina olisivat vanhoja paremmat, että

hänen salattu kauneuden ikävöimisensä uusissa oloissa vihdoinkin

toteutuisi. Ja niin alkoi tuo ajatus päästä hänessä yhä enemmin valtaan

-- pastori ja rouvansa olivat pitäneet asiaa ensi hetkestä lähtein

päätettynä -- ja siksi kirjoitettiinkin tohtorille kohtelias myöntymys.

Niin tuli Liisasta morsian ja muutamia kuukausia myöhemmin

tohtorinrouva ja pastorinrouva voi tyytyväisenä vakuuttaa, että hän oli

tehnyt mitä suinkin voi kasvattityttönsä hyväksi. Hän oli antanut

taloudellisen kasvatuksen, mikä hankki tytölle kunniallisen miehen,

pitänyt tavanmukaisesti häät ja varustanut säädylliset myötäjäiset,

mitä muuta voitiin häneltä vaatia? Nyt oli hänellä aikaa ajatella

omainkin lastensa tulevaisuutta. Kaikki oli hänen viisaalla johdollaan

mennyt hyvin -- hän hieroi tyytyväisenä käsiään. Mutta tuo

tuumiskeleva, kaihoeleva pastori ei ollut aivan yhtä tyytyväinen.

Ensinnäkin oli Liisa hänen ainoan veljensä ainoa tyttö ja pastori piti

hänestä omalla tavallaan, tietäen varmaan häntä kaipaavansa. Sitte oli

tohtori hänen mielestään enempi kiero ja vastenmielinen mies, jonka

kanssa onni tuskin häiriytymättä säilyisi. Mutta hän oli pitkin ikäänsä

kärsinyt siksi paljon taloudellista puutetta, että hän kuitenkin

toisekseen tunsi kiitollisuuttakin sentähden, että Liisa oli nyt

turvattu siinä suhteessa, sillä jos hän, pastori, kuolisi milloin

tahansa, niin ei suinkaan Liisalla olisi mitään turvaa semmoisesta

kodista, jossa oli niin paljon nuorempia huollettavana.

Nyt oli Liisa ollut jo neljättä kuukautta naimisissa, emäntänä eräässä

vanhassa hökkelissä Lehtolan kylässä, jonne tohtori oli asettunut

asumaan. Liisa ei ollut tosin tottunut loistavaan eikä lellittelevään

elämään, vaan päin vastoin mitä suurimpaan yksinkertaisuuteen, mutta

hänen uusi kotinsa oli kurjempi kuin hän koskaan oli voinut aavistaa.

Kun hän ensi päivää katseli noita mustia seiniä, joilla yksinkertaiset

tapetit repaleina riippuivat, tuota noen mustuttamaa kakluunia ja

vanhuuttaan lahonneita ikkunanlautoja, valtasi hänet selittämätön

lohduttomuuden tunne. Ovet olivat vinossa mikä minnekin, tuskin

ainoatakaan niistä voi lukita ja parittomat huonekalut näyttivät

kulkeneen jo monissa huutokaupoissa ennenkuin olivat tänne eksyneet.

Ei voinut juuri moittia tohtoria siitä, että hän tahtoi liialla

loistolla nuoren vaimonsa silmät soaista. Ei, hän sai heti nähdä

peittelemättömän todellisuuden ja sen siksi alastonna, että se täytti

hänen mielensä äänettömällä epätoivolla. Hän ajatteli nyt tätä kaikkea,

istuessaan vetoisessa keittiössään suitsuavan tulen ääressä. Vasta kun

vesi pannussa alkoi kiehua, havahtui hän unelmistaan. Reippaasti nosti

hän pannun tulelta, täytti posliinikannun vedellä ja meni sitte

viereiseen huoneeseen totitarjotinta järjestämään. Se oli tuttua työtä,

noiden kolmen kuukauden ajalla oli hän lukemattomat kerrat tehnyt

samat temput. Pitäjän nimismies Anton Lindström ja apteekkari Orell,

jotka asuivat samassa kylässä, olivat tohtorilassa melkein

jokapäiväisvieraita. He voivat istua kaiket illat korttiensa ja

totilasiensa ääressä ja kaikesta päättäen oli heillä hyvin hauskaakin.

Hauskaa -- sepä se juuri ihmetyttikin Liisaa; hän oli muutamia kertoja

seisonut tuolla sisässä miehensä tuolin takana ja katsellut kuinka he

sekoittelivat korttejaan ja löivät niitä pöydälle. Tuo kaikki oli

hänestä niin perin yksitoikkoista, ett'ei hän ollenkaan käsittänyt mikä

siinä olisi huvittavaa eikä tohtorikaan välittänyt neuvoa hänelle pelin

salaisuuksia. Koko peli ei kuulunut Liisalle vähäkään, hänellä ei ollut

mitään tekemistä miehensä puuhissa, tohtori kyllä piti huolen siitä,

että hänelle selvisi missä oli miehen ja naisen toimialan raja.

Ja työtäkin oli Liisalla kyllin, kuten ainakin semmoisessa talossa,

jossa kaikki on ylösalaisin. Mutta työ ei sujunut hänen mielestään

täällä yhtä hyvin kuin ennen pappilassa. Siellä voi toisinaan joku työ

tulla niin tehdyksi, ett'ei siihen tarvinnut kajota moniin aikoihin,

mutta tässä lahonneessa talossa, johon tomu ja hämähäkinseitit

näyttivät aivan pesiytyneen, ei näyttänyt mistään työstä tulevan

koskaan valmista.

Tohtorin vaattehisto kaipasi niinikään perinpohjaisen uudistuksen;

mutta kun ei Liisalla ollut ompelukonetta, mainitsi hän kerran

tohtorille, että semmoinenkin tarvittaisiin. Tohtorista oli ompelukone

kuitenkin kokonaan tarpeeton, mitäpä naisilla oikeastaan olisi

tekemistä, jos koneet tekisivät kaikki heidän työnsä, arveli hän. Ja

sillä hyvä! Liisa ei suinkaan tahtonut vaivata häntä alituisilla

rukouksillaan. Hän koetti vain työskennellä joka päivä voimiensa

mukaan, vaikka tuntuikin työnteko jotenkin yhden tekevältä. Ja kun

joskus noiden pelaavain miesten kimeät naurunpurskahdukset tunkeusivat

hänen korviinsa, istuessaan yksinään työnsä ääressä, kohosi omituinen,

katkera hymy hänen yhteenpuristetuille huulilleen.

Sepä kumma, että toisilla ihmisillä voi täällä olla hauskaa, täällä,

jossa hän olisi voinut kuolla sulasta ikävyydestä. Sitte tarttui hän

taasen ompeluunsa käsiksi samalla välinpitämättömyydellä kuin ennenkin,

ajatusten kulkiessa omaa uraansa. Elämä oli ikävää, läpeensä

jokapäiväistä; jos hän joskus oli uskaltanut toivoa valoisammin, niin

tiesi hän nyt, ett'ei hänellä ollut mitään toivomista vastaisuudessa.

* * * * *

Joulu oli tullut, surullinen joulu Liisalle. Pappilassakin olivat

jouluvalmistukset olleet hyvin vaatimattomat, mutta siellä vallitsi

kuitenkin juhlatunnelma koko talossa kun pojat tulivat koulusta kotiin

ja nuo monet juhlapäivät soivat vapautta ja lepoa.

-- Tohtorinna ei ole vielä saanut ostaa ainoatakaan tuoretta munaa --

uskoi piika-Lotta apteekkarin Eriikalle kahden kesken. Rusinat ja

saframi eivät tulleet kysymykseenkään, sillä tohtori riiteli

jok'ainoasta pennistä, jonka hän antoi taloustarpeisiin, sen hän,

Lotta, kyllä tiesi.

Tuo puhe oli totta, liiankin totta. Liisa oli aikoja sitte huomannut,

että tohtori oli raha-asioissa turhan tarkka, melkein ahne. Hän

rukousti toisinaan useampia päiviä perättäin muutamia pennejä

taloudellisia ostoksiaan varten ja hänen ilonsa olisi ollut rajaton,

jos tohtori olisi antanut hänelle kuukausittain jonkun määrätyn summan,

vaikkapa sitte pienemmänkin, jota hän olisi voinut mielensä mukaan

hallita. Mutta siitä ei tohtori tahtonut kuulla puhuttavankaan.

Hän voi tuntikausia jankata jonkun särkyneen lampunlasin tähden,

tai liiallisesta tikkujen tuhlaamisesta ja monesta muusta

vähäpätöisyydestä. Ja jos Liisa koetti puolustaa itseään tai Lottaa,

niin silloinkos hän vasta törkeäksi äityi ja selitti painokkain

lausein, että miehellä täytynee toki omassa huoneessaan olla oikeus

puhua suunsa puhtaaksi.

Liisa ei tosin ollut mikään hellätunteinen nainen, mutta nämä

kohtaukset tuottivat hänelle kuitenkin avioliittonsa ensi aikoina monta

katkeraa kyyneltä. Mutta hän itki yksinäisyydessä, hän oli liian ylpeä

salliakseen miehensä niitä huomata.

Niin kuluivat joulunpyhät aivan kuin kaikki muutkin päivät, tohtorilla

oli tavalliset vieraansa tai oli hän heidän luonaan ja Liisa istui

yksinään kotona. Hämärässä hän tavallisesti antausi joksikin aikaa

kävelylle, mutta näinä pitkinä juhlaehtoina istui hän useimmiten

synkissä mietteissään ikkunansa ääressä ja katseli välinpitämättömästi

kuinka tuli toisensa perään ilmausi kylän asukasten ikkunoihin, itse

hän ei sytyttänyt tulta, sillä siten hän säästi hiukan öljyä. Jos

hänellä olisi ollut joku kirja, olisi aika kyllä kulunut, mutta

tohtorin kirjastossa oli ainoastaan lääketieteellisiä teoksia tai

hänelle aivan vieraskielisiä kirjoja ja sanomalehdet jäivät aina

apteekkiin. Hän tunsi toisinaan kaipaavansa henkistä ruokaa paljon

enemmin kuin ruumillista.

Nurkkahyllyllä tosin oli Virsikirja ja vanha Raamattu, ja vaikk'ei hän

ollutkaan aivan unohtanut tätä kirjojen kirjaa, niin pysyi se hänelle

kuitenkin vieraana ja käyttämättömänä. Ennen oli hänellä tapana lukea

siitä sunnuntaisin muutamia värsyjä, mutta nykyään oli hän senkin

jättänyt. Hän ei tuntenut edes rippikoulun aikaan mitään jumalallisten

totuuksien liikutuksia, sillä niin hyvää tarkoittava mies kuin setä

muuten olikin, oli hän tavattoman kuiva opettaja eikä suvainnut mitään

kysymyksiä, joita nuoren tytön eloisa mieli olisi niin halusta tehnyt.

Ja hänen sunnuntaiset saarnansa, ne osasi Liisa ulkoa vanhastaan,

hänellä oli oikein täysi työ pysyessään valveella niinä pyhinä, joina

hänen tuli vuorostaan käydä kirkossa. Liisa ei siis käynyt kirkossa

minkään sisäisen kutsumuksen pakottamana ja kun hänen miehensä -- heti

hänen tultuaan uuteen kotiinsa -- selitti, ett'ei hän voinut ruveta

juoksemaan vaimonsa kanssa kirkossa, koska hän oli pastorin kanssa

huonoissa väleissä, niin tuntui hänestäkin jotenkin helpolta pysyä

sieltä kokonaan poissa.

Mutta kirkko ja lukeminen tuntui hänestä vastenmieliseltä vielä eräästä

toisestakin syystä. Hänessä oli nimittäin tänä synkkänä aikana herännyt

outo katkeruuden tunne kaikkea, vaan etupäässä -- Jumalaa kohtaan. Hän

oli onneton, yksinäinen, vieroitettu kaikesta, mikä voi tehdä elämän

mieluisaksi; miksi oli hänen kohtalonsa semmoinen, miksi Jumala oli

juuri hänelle huonoimman osan suonut.

Hän, kaikkivaltias, istui siellä ylhäällä ihanuudessaan ja salli hänen

nääntyä täällä. Kenties ei ollut olemassakaan mitään maailmoiden

haltijaa, ainakaan ei kannattanut häneltä mitään odottaa. Tohtori uskoi

luonnonvoimien jumaluutta, ne olivat kaiken alku ja perus ja Liisan

väsynyt sydän yhtyi vähitellen tähän mielipiteeseen ja uskoi sitä

tylsästi, sen enempää ajattelematta. Hänen nykyiseen horrostilaansa

nähden oli jotenkin yhden tekevää, hallitsiko maailmaa Jumala tai

luonnonvoimat.

Talven mittaan tuli hän haluttomaksi ja väsyneeksi, työ tuntui yhä

vastenmielisemmältä eikä kävelytkään huvittaneet. Eräänä päivänä istui

hän ikkunassaan ja näki miten apteekkarin rappusten eteen ajoi muuan

matkareki. Siitä nousi matkapukimiin kääriytynyt herrasnainen.

Apteekkari itse tuli häntä vastaanottamaan ja sitte alkoivat he yksissä

neuvoin viedä sisään matkakapineita, joita ei näyttänyt niin aivan

vähän olevankaan. Liisa ihmetteli juuri kuka tuo nainen olisi, kun

Lotta tuli sisään ja kertoi, että apteekkarille oli tullut vieraita,

apteekkarin sisar oli tullut veljensä luo asumaan; tohtorinna

varmaankin oli kuullut siitä puhuttavan?

Ei, hän ei ollut kuullut mitään. Ja eihän hän juuri mitään saanut

kuullakaan, sillä tohtorilla ei ollut tapana kertoa uutisia eikä

hänkään taasen niitä koskaan uudellut.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli tuo vieras Liisaa tervehtimään, se oli

ensi kertaa kun joku nainen kävi häntä katsomassa. Neiti Orell ei ollut

enää mikään nuori, hän oli pieni, hyväluontoinen, vaaleahiuksinen,

sinisilmäinen nainen. Hän vakuutti innokkaasti, että tieto siitä, jotta

tohtorilla oli nuori vaimo, oli tuntuvasti vaikuttanut hänen

tännetuloonsa, sillä voidakseen viihtyä maalla, täytyi ehdottomasti

olla naapureita, ja hän toivoi, että heistä tulisi hyvät ystävät.

Liisa yhtyi vilpittömästi tähän toivoon, hän piti paljon heti ensi

silmäykseltä tuosta ystävällisestä Miina neidistä ja oli varma, että

hänen läsnäolonsa tekisi hänenkin elämänsä hiukan siedettävämmäksi.

Tämä toivo näytti myös toteutuvan ja kun Liisa muutamain viikkojen

kuluttua synnytti pojan ja kaipasi apua ja neuvoa, oli hänelle hyvästä

naapuristaan todellista tukea. Hänen iloinen luonteensa lievensi

tuntuvasti tohtorin yrmeyden tuottamaa katkeruutta, hän oli

käytännöllinen ja kun hänellä sitä paitsi oli varattuna kaikkia, mitä

taloudessa tarvittiin, antoi hän tuolle nuorelle rouvalle usein

tuntuvaa apua.

Lapseen kiinnitti tohtori hyvin vähän huomiotaan, hän ainoastaan teki

sen, mitä kaikki muutkin isät: lausui tyytyväisyytensä siitä, että

lapsi oli "mies." Äidille sen sijaan oli poika kaikki kaikessa hänen

riemunsa, hänen maailmansa. Hän istui pitkät kesäpäivät pojan kätkyen

yli kumartuneena, ajoi pois nenäkkäitä kärpäsiä ja nautti lemmittynsä

rauhaisasta uinailusta ja varmaan olisi hän pannut oman terveytensä

alttiiksi pojan tähden, jollei neiti Orell olisi tullut avuksi

järkevine neuvoineen. Oli kerrassaan työlästä saada hänet lähtemään

edes hetkiseksi helteisestä huoneesta pitemmälle kävelylle ja yölläkin

nousi hän usein ylös kietoakseen peitteen paremmin sydänkäpysensä

ympärille, joka tavallisesti nukkui mainion hyvästi, sillä hän oli

terve ja vankka poika.

Ensi kerran elämässään tunsi Liisakin siis onnea, tuota kauvan

kaihottua onnea, joka sai veren virtailemaan eloisammin hänen

suonissaan, kohotti tervettä väriä poskiin ja loistetta mustiin

silmiin. Mutta tähän autuuteen sekoittui suruakin, pojasta oli

lisämenoja ja tohtori oli yhtä kitsas poikansa kuin muidenkin suhteen.

Liisa kaapi kasaan vanhoista vaatekappaleista, leikkeli ja neuloskeli,

niin että poika kyllä oli auttavasti puettu, mutta silloinpa heräsikin

hänessä taasen eleille tuo vanha koreanhalunsa, hän olisi tahtonut

pukea pikku Paulinsa kuin minkähän prinssin. Jos hänellä vain olisi

ollut vähänkään rahoja omasta takaa, vaan mistäpä niitä otti, sitä hän

turhaan akkiloi. Mutta eräänä päivänä oli Lotta kovin ihastunut pieneen

myssyyn, jonka Liisa oli neulonut pojalleen, ja pyysi sitä lainaan

ristiäismyssyksi sisarensa äskensyntyneelle. Liisa tarjosi heti myssyn

lahjaksi, sillä hän piti paljon kelpo palvelijattarestaan ja soi

hänelle mielellään pienen ilon. Kiitollisuudella otti Lotta lahjan

vastaan, mutta seuraavana päivänä tuli hän ja kysyi empien eikö

tohtorinna tahtoisi valmistaa lautamiehen emännälle samanlaista myssyä,

hän kun myöskin tarvitsisi semmoisen.

Liisa suostui siihen heti, osti pienillä säästövaroillaan kappaleen

kangasta ja muutamia kyynäröitä pitsiä kylän puodista ja niin oli

tehdas valmis.

Liisan tehtaasta lähti sittemmin useoita pikku myssyjä,

pitsikravatteja, ruusuja ja kaulaliinoja, jommoisia tällä seudulla

käytettiin paljon. Pikku Paul sai niistä kokoontuneilla rahoilla

milloin uuden etuliinan, reunuskoltin tai kiiltävät pikku saappaat ja

ihastuksella katseli äiti poikaansa uusissa pukimissaan. Tuo nuori

rouva ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi mitä hänen miehensä sanoisi

hänen uudesta hommastaan, mutta vaistomaisesti arvasi hän, ett'ei

tohtori sitä hyväksyisi. Siksi neuloikin hän vieraat neulomukset puoli

salassa, tohtori kun oli paljon poissa kotoa, milloin sairaiden luona,

milloin apteekissa sanomalehtiä lukemassa.

Eräänä syyspäivänä, tuli hän kuitenkin aivan odottamatta kotiin,

sanoakseen Liisalle, että hän tarvitsi puolipäiväisensä aikaisemmin kun

hän aikoi nimismiehen kanssa lähteä metsästysretkelle. Liisa sattui

juuri olemaan Miina-neidin kyökissä keskustelemassa jostakin tärkeästä

taloudellisesta kysymyksestä, mutta häneltä oli lähteissään jäänyt

pöydälle muuan alotettu myssy.

Sanaakaan sanomatta otti tohtori tuon sievän musliinipäähineen ja

kiersi suuren nyrkkinsä ympärille.

-- Se vasta on kaunis myssy, sanoi Lotta, joka yksinkertaisessa

hyväntahtoisuudessaan oli aivan ylpeä emäntänsä suuresta

taidokkuudesta. -- Lautamiehen emäntä oli vallan ihastunut käydessään

täällä aamulla ja tilasi heti kaksi -- nähkääs, hänen ottotyttönsä sai

kaksoiset eilen -- mutta tämä myssy tulee Anttilan vaimolle!

-- Anttilan vaimolle? -- tohtorin terävät silmät sävähtivät sepo

seljalleen.

-- Niin, se on totta, vakuutti Lotta, joka alkoi tuntea itsensä hiukan

levottomaksi, mutta lisäsi kuitenkin varmuuden vuoksi, ett'ei hän voi

luetella kaikkia niitä myssyjä ja kaulaliinoja, joita rouvalta on

tilattu.

-- Vai niin -- tohtori ei sanonut sen enempää, mutta kova äänensointu

tuntui onnettomuutta uhkaavalta. Aivan ällämystyneenä meni palvelijatar

päivällistä hommaamaan ja samalla tuli Liisakin neiti Orellin

seuraamana. Pikaisesti silmäsi Liisa pöydälle, johon hän oli jättänyt

työnsä, sitten katsoi hän tohtoriin ja huomasi, mihin tuo pikku myssy

oli joutunut. Syvä punastus kohosi hetkiseksi hänen poskilleen.

Tohtori katseli häntä pilkallisesti: -- Voit tosiaankin punastua, sanoi

hän terävästi, olen juuri saanut kuulla kauniin jutun sinusta, minun

vaimoni neuloo maksun edestä talonpoikaisämmille, erinomainen keino

kohottaa miehensä arvoa.

Näkyi kaikesta, että hän oli julmalla päällä, ohaussuonet olivat

paisuksissa ja koko kasvot mustanpuhuvat. Miina neiti tunsi itsensä

perin onnettomaksi täytyessään olla tämmöisen perhekohtauksen

todistajana, mutta ei tietänyt, uskaltaisiko hän lähteäkään ja jättää

Liisaa kahden tuon julman, raivostuneen miehen kanssa. Nuori rouva oli

koko ajan näköään täysin tyyne, mutta levottoman nopeat liikkeet,

joilla hän korjasi ompelutarpeensa pöydältä, osoittivat että hänkin oli

liikutettu.

-- Maksun edestä! -- toisti tohtori, kohottaen tuota onnettomuuden

myssyä. Luultavasti olet kärsinyt nälkää tässä talossa!

-- Minä olen käyttänyt nuo pennivähät pieniin ostoksiin poikaa varten,

vastasi Liisa lyhyesti.

-- Niin, vaatteihin, ilkkui tohtori -- ymmärrän kyllä, pikkuinen olisi

ilman sinun huolenpidottasi saanut olla alasti. Oh, ymmärrän kyllä

tarkoituksesi, sinä tahdot rimsuttaa ja remsuttaa poikaparan

pitsinpätkillä ja rievunkappaleilla, mutta siitä pelistä minä teen

lopun, sen saat ymmärtää. Tästä päivästä lähtein sinä et ompele rahan

edestä! -- Hän meni uunin luo ja syvintä ylenkatsetta osoittavalla

liikkeellä viskasi hän tuon pienen myssyn leimuavaan tuleen. Sitte

läksi hän huoneesta, lyöden oven särähtäen jälkeensä kiinni, niin että

poika kauhistuneena kavahti kätkyessään.

Liisa riensi heti pienokaista rauhoittamaan, nuo kauniit kasvot olivat

ennallaan, niissä ei näkynyt jälkeäkään liikutuksesta, ainoastaan suun

ympärillä oli tavatonta lujuutta ilmaiseva piirre. Miina vapisi ensin

jonkun aikaa tohtorin esiintymisen johdosta ja katseli ihmetellen

Liisaa. Sitte otti hän ystävälliset jäähyväiset, mutta ei saanut

ainoatakaan sanaa huuliltaan. Hän tiesi ainoastaan, että hänen

läheisyydessään näyteltiin surullista avionäytelmää, jonka suhteen hän

oli pakotettu olemaan toimetonna katselijana.

Kun Lotta hiukkaa myöhemmin tuli pöytää kattamaan, näki hän kauhukseen

puolipalaneen pitsinpätkän kakluunissa. -- Jumala varjelkoon, mihin

myssy onkaan joutunut! huudahti hän hämmästyneenä.

-- Myssy on pudonnut tuleen, vastasi Liisa tyyneesti -- sinun täytyy,

Lotta, sanoa lautamiehen emännälle, ett'en minä voikaan täyttää

lupaustani, minä en voi tästäpuoleen neuloa muille, ja tohtori on kyllä

oikeassa, sanoessaan, ett'ei se ole liioin tarpeenkaan. Tässä saat sinä

muutamia kangaskappaleita ja pitsinpätkiä pieniä siskosi lapsia varten,

minä en tarvitse niitä enää.

Lotta niiasi ja kiitti, mutta ei uskaltanut kysyä mitään, sillä

tohtorinna näytti tällä hetkellä yhtä jyrkältä kuin itse tohtori, niin

hyvä emäntä kuin hän muutoin olikin.

Liisan olennossa oli tänään jotain ankaraa ja kylmää, tuo hänen vakava

arvokkuutensa ilmaantui tavallista voimakkaampana. Tohtori sanoi häntä

"niskoittelijaksi" ja siinä hän kenties ei ollutkaan niin aivan

väärässä. Mutta hän ei aavistanut, että yksi ainoa ystävällinen sana

olisi kyennyt sulattamaan Liisan kylmyyden, että tuon kovan pinnan alla

sykki vapiseva sydänraukka, joka toivoi päivänpaistetta sisäisen

lämpönsä ja hehkunsa puhkeamiseksi. Miehensä alituinen tylyys ja

taipumattomuus teki hänen umpimieliseksi ja itseensä sulkeuneeksi ja

vaikk'ei hänen ylpeytensä koskaan sallinut kyynelten tulla näkyviin

noiden perheellisten kohtausten tähden, vaikutti heidän perhe-elämänsä

jokapäiväinen epäsointu kuitenkin häneen yhä mieltä masentavammin.

Neiti Orell katseli huolehtien noita nuoria kasvoja, joilla ei näkynyt

hymyilyä muulloin kuin milloin hän katseli poikaansa. Tuo synkkä katse

noissa kauniissa silmissä vaikutti häneen surullisesti, mutta asia ei

ollut autettavissa. Neiti Orell itse oli noita myötenantavia,

hyväluontoisia ihmisiä, jotka eivät koskaan voi olla aivan onnettomia,

sillä heillä on jonkunlainen sisäinen taipumus uhrautua toisten edestä

ja tavallisesti toivovat he elämältä vähän, niin vähän, että heidän

toiveensa harvoin pettyvät. Hän oli suoraluontoinen arki-ihminen ja

vaikka hän osittain tajusi Liisan luonnetta ja lausui ihmettelynsä,

ett'ei nuori rouva milloinkaan käynyt kirkossa sekä viittaili

hienoisesti, että uskonto olisi paras lohdutus murheissa, ei hänellä

kuitenkaan ollut kyllin voimaa ja itseensäluottamusta koettaakseen edes

tämän suhteen vaikuttaa Liisaan. Hänen käytöksensä Liisaa kohtaan oli

tavattoman armasta ja hän oli kiitollinen pienimmästäkin ystävyyden

osoituksesta, mutta samalla niin hienotuntoinen ja varova, ett'ei hän

koskaan tunkeutunut antamaan neuvojaan eikä ilmaisemaan

osanottavaisuuttaan.

* * * * *

Poika oli jo toisella vuodella, aika oli kulunut tavallista tasaista

menoaan. Oli taasen syksy, tuo kauhea syksy, jota Liisa aivan pelkäsi,

sillä Lehtolan kylään toi se mukanaan pohjattomat, velluvat tiet ja

sankan sumun, joka läpinäkymättömänä muurina sulki näköalan ja pilasi

hengitettävän ilman. Liisalla oli myös kyllin syytä levottomuuteen,

sillä pitäjään oli ilmaantunut pahanlainen kaulatauti, ja joka kerta

kun tohtoria haettiin sairaan luo, kavahti hän sydämmensä pohjasta.

Tartuntahan voisi helposti siirtyä heille tohtorin mukana ja

tuskallisesti katseli hän pientä Paulia, joka terveenä ja reippaana

tallusteli ympäri huonetta. Poika oli hänen elämänsä ainoa päivänsäde,

hänen mustasukkaisen innolla vartioima aarteensa, hänen päiväinsä

ajatus ja öittensä unelma.

-- Paul, Paul, oma poikani, pikku armaani, kuiski hän, ottaen pojan

syliinsä ja painaltaen itseensä kuin jos ei mikään voima voisi sitä

häneltä ryöstää. Semmoisena hetkenä tuntee äiti itsensä voimakkaaksi

taistelemaan kaikkia vastaan, jotka tahtovat riistää hänen sydänilonsa;

mutta on voima, joka on paljon mahtavampi, joka ei huoli kyyneleistä,

ei uhkasta eikä valituksesta, joka kulkee omia teitään, tempaa

uhrikseen milloin ukon haudanpartaallisen, milloin uinuvan lapsen.

Muutamia päiviä myöhemmin olikin Liisan pelko toteutunut, pikku Paul

makasi vuoteellaan kuumeisena ja tylsästi ympärilleen tuijottaen.

Yöt päivät valvoi äiti hänen vieressään, vaalien hänen pienintäkin

liikettään ja ollen ymmärtävinään hänen piirteittensä pienimmätkin

ilmeet. Tohtori, joka ei alussa antanut taudille mitään merkitystä,

huomasi kuitenkin pian, ett'ei se ollutkaan niin vaaratonta, ja kun hän

-- vaikka sitä tuskin olisi voinut aavistaa -- kuitenkin piti

pienoisesta, kasvoi hänen pelkonsa kohta yhtä suureksi kuin Liisankin.

Mutta se ilmausi toisella tavalla. Kun Liisa ei tahtonut hetkiseksikään

jättää pikku sairaan vuodetta, ei tohtori taasen ollut kuin käymältä

huoneessa ja levottomuutensa ilmausi mitä vihaisimpana ja katkerimpana

mielialana, mikä ei säästänyt ketään ympäristössään, kaikkein vähimmän

Liisaa -- kenties siitäkin syystä, ett'ei Liisa antanut mitään

merkitystä hänelle. Tohtori tunsi, että vaimonsa piti häntä ainoastaan

lapsensa lääkärinä, jota hän vaivasi avunpyynnöllään.

Tohtori Galle ei ollut lääkärinä tuhmempia, päin vastoin, ja varsinkin

kaulatauteihin oli hän erikoisesti perehtynyt, sillä ne ilmaantuivat

usein kulkutauteina tällä seudulla. Mutta on väliin taudintapauksia,

joissa ei mikään taito eikä tahto kykene sairasta pelastamaan. Ja

semmoinen potilas oli pikku Paulkin.

Miina neiti oli väsymättömän osanottavainen, usein istui hän

tuntikausia Liisan luona ja tarjoutui joka ilta valvomaan sairaan

luona. Mutta Liisa pudisti kieltävästi päätään, hän ei olisi kuitenkaan

voinut saada unta silmiinsä.

Oli kulumassa yhdeksäs päivä pojan sairastumisesta. Ikkunanverhot

olivat lasketut alas esteeksi myrskylle, joka tunkeusi sisään

hataroista ikkunoista. Ilta oli tuulinen ja ikävä, valkean edessä istui

Liisa, pieni Paul sylissään.

-- Minä luulen, että hän makaa mielellään juuri tuossa asennossa, sanoi

Miina neiti, joka tuli samalla sisään.

-- Hänellä on pitkin päivää ollut ankaroita kouristuspuuskia, jotka

ovat saaneet tuon pienen ruumiin aivan vapisemaan, vastasi Liisa, katse

yhä lapseen kiintyneenä.

-- Mitä tuumaa miehesi? kysyi neiti Orell. -- Ah, sieltähän se tuleekin

itse -- mitä arvelee tohtori pojasta?

Tuo jättiläinen kumartui raskaasti alas ja asettaen suuren kätensä

lapsen kohoilevalle rinnalle vastasi hän: -- Minä luulen, että

kuolontaistelu on jo alkanut.

Liisa tarttui kiihkoisesti hänen käteensä ja tuijotti hänen silmiinsä:

-- Eihän se ole totta! -- Hän oli kyllä nähnyt miten elonkipinän hehku

muuttui päivä päivältä yhä heikommaksi, hän oli nähnyt tuskien

kiertävän virnalleen nuo kuumeesta hohtavat kasvot ja kuitenkaan --

niin uskomattomattomalta kuin parantuminen näyttikin -- ei hän

hetkeksikään ollut menettänyt toivoaan, hukkuvan epätoivolla pysytteli

hän siinä kiinni. -- Se ei ole totta, sanoi hän vielä kerran.

-- Hän ei näe huomispäivää, sanoi tohtori synkästi.

Tukehtunut huudahdus tunkeusi Liinan rinnasta, se ei muistuttanut

ihmisääntä, vaan pedon kiljuntaa, jolta metsästäjä on riistänyt

poikasen. Poika säpsähti äkisti ja alkoi vavista.

-- Järjetön olento, sinä sammutat viimmeisenkin elonkipinän hänessä,

sanoi tohtori tuikeasti.

Raju puistatus värisytti tuota nuorta rouvaa, äsken tuskan vääristämät

kasvonsa muuttuivat luonnottoman jäykiksi ja yksi ainoa suuri kyynel

juoksi hitaasti pitkin poskea ja tipahti lapsen jo puolikylmälle

otsalle. Hänen katseensa oli kiintynyt pojan kalman leimaamiin

kasvoihin; poika parka, hän oli tiedoton kaikesta, mitä ympärillään

tapahtui, uusiutunut kouristus pudistutti häntä ja hetken perästä

makasi hän kuolleena äidin sylissä.

Miina neiti otti pienokaisen ja asetti hänet vuoteelle. Tajutonna salli

Liisa sen tapahtua, mutta kun Miina koetti lohduttaa häntä, loi hän

ystävättäreensä epätoivoisen katseen: minä olen tappanut hänen, minä

olen tappanut hänen, hän olisi vielä voinut elää muutamia tunteja, oi,

se oli minun syyni, oi, voi!

Hän viskausi vuoteelle ja raju pudistus värisytti häntä uudelleen.

Hänen hyvä ystävättärensä katsoi ympärilleen, mutta tohtori oli jo

mennyt, ja hellästi hyväillen tuota kaunista päätä, sanoi hän: --

Olisitko todellakin toivonut lapsesi kärsivän vielä muutamia

tuskallisia tunteja? Ei, Liisa, yhtä vähän kuin voit torjua kuolemaa,

yhtä vähän olisi äidinsydämmesi halunnut nähdä pienokaisen tuskia, sen

tiedän varmaan. Nyt on hänen hyvä olla, meidän ei sovi kadehtia hänen

lepoaan.

Liisa ei vastannut, hänen päänsä vain vaipui yhä syvemmälle sängyn

reunalle; Miina neidin täytyi vihdoin jättää hänet yksin kuolleen

lapsensa luo.

Yhtä hiljainen ja äänetön oli hän aina hautauspäivään asti. Hänen hyvä

ystävättärensä oli hänelle uskollisena auttajana kaikessa, mutta pojan

viimmeisen vuoteen laittoi äiti itse ja asetti hänen pienen

valkotukkaisen päänsä tyynylle pitkään lepoonsa.

-- Emmekö voisi uskoa, että hän ainoastaan nukkua sanoi Miina neiti,

katsellessaan kyynelet silmissä pikku vainajaa viimmeisen kerran ennen

kannon kiinninaulaamista. -- Ruumis lepää, mutta sielu elää taivaassa.

-- Niin, jos todellakin on taivasta olemassa, niin varmaankin joutuvat

sinne tuommoiset viattomat olennot kuin pikku Paul, sanoi Liisa

vapisevin huulin.

Ystävätär olisi tahtonut puhua jotain jälleennäkemisestä ja Jumalan

sanan lohdutuksista, mutta siihen ei hän nyt kyennyt ja sitte lähtivät

kaikki hautuumaalle. Tohtori ja vaimonsa olivat omituinen pari

seisoessaan tuon avonaisen haudan reunalla: Miina neidistä ei tohtori

ollut milloinkaan näyttänyt niin tylyltä ja armottomalta kuin juuri

nyt. Mutta eipä seisonut Liisakaan hänen vieressään tukea ja hoivaa

etsien, vaan aivan toisella puolella hautaa, haudankaivajan luona,

pitäen tarkasti silmällä, ett'ei ainoatakaan kiveä olisi mullan mukana

vierähtänyt kirstulle. Hän oli hyvin kalpea, mutta hänen silmänsä

olivat kuivat ja kasvot näyttivät kivettyneen äänettömään suruun.

Liisa rukka -- hän oli niin kovin kiintynyt tuohon poikaansa, ajatteli

Miina neiti. Mutta tuo kelpo nainen ei voinut edes aavistaa hänen

surunsa syvyyttä, mitä hän tunsi mennessään tyhjään elottomaan kotiinsa

ja täytyessään elää tuivertaa ainoankaan päivänsäteen suomatta lämpöään

hänelle. Ainoastaan lapsi oli tuonut hänen autioon taloonsa eloa -- nyt

oli sekin poissa.

Kun Liisa seuraavana päivänä taasen ryhtyi käsiksi pojan sairauden ja

kuoleman kantta keskeytyneihin töihinsä, muistui hänelle mieleen juhta,

jonka uudelleen täytyy taivuttaa päänsä ikeen alle -- hänen kohtalonsa

oli aivan sama. Mutta hän ei voinut eheällä kärsivällisyydellä kantaa

kohtalonsa kovuutta, vaan tuskastui ja murisi taakkansa tähden ja

noiden yhteenpuristettujen huulien ympärillä asusti tuo kylmä, kankea

piirre entistään silmäänpistävämpänä.

Jos tohtori oli toivonut tuosta vaatimattomasti puetusta, köyhässä

maälaispappilassa yksinkertaisesti kasvatetusta tytöstä säveän ja

kuuliaisen vaimon, oli hän tavallaan erehtynyt. Hänellä oli tapana

toisinaan päivällispöydässä tarkastella vaimoaan tarkemmin

kulmakarvojensa alta ja silloin hän aina itsekseen päätteli, ett'ei

Liisa ollut aivan semmoinen kuin hän oli hänen luullut ensi näkemältä.

Mutta mitäpä siitä, jos hän yleensä olikin niskoitteleva, kun hän

kaikissa tapauksissa täytti perheelliset velvollisuutensa erittäin

hyvin, hän itse oli harvasanainen, miksi vaati hän vaimoltaankaan

enempää. Mitä vielä -- naisilla on oikkunsa, he ovat hiukan

konstikkaita, joka sorkka, eikä hän, paremmin kuin muutkaan, onnistunut

saamaan mitään täydellisyyttä avioliiton vaaliuurnasta. Ja siihen

loppuivat tohtorin tuumailut, hän otti vielä yhden mehukkaan

sianlihaviipaleen ja oli tyytyväinen. Olkoon Liisa oikullinenkin,

kunhan hän vain valmistaa yhtä hyvää ruokaa kuin tähänkin asti, siinä

kaikki hänen vaatimuksensa. Ja varsin tyytyväisenä ympäristöönsä nousi

tohtori pöydästä, vaipuakseen hetimmiten mieluisaan päivällisuneen

omassa huoneessaan. Mutta ryppyisin otsin meni Liisa täyteisen

vaatekorin viereen, jossa motkotti kasa harmaita villasukkia kantapäät

ja varpaat rikkeiminä. Hän ei tiennyt ikävämpää työtä kuin

sukanparsiminen eikä ketään kauheampaa sukkain kuluttajaa kuin hänen

jättiläisensä. Hänen kasvonpiirteissään ei ilmaunut nyt mitään

ystävällistä eikä hyvää, tuntui kuin olisi hän yksin väärin tuomittu

itsekieltäymykseen ja hänen sydämmensä kohosi uhmaan vastarintaan sen

sijaan, että sen olisi pitänyt nöyrtyä surun alla.

Ja kuitenkin oli hänenkin oloissaan valoisampiakin puolia: hänellä oli

uskollinen ja harras palvelijatar, apteekkarin sisar oli hänelle

ystävätär, joka oli aina aulis auttamaan häntä neuvolla ja työllä,

ollen samalla ystävällinen ja hyväntahtoinen. Miina neiti ei ollut

mikään älyniekka eikä lukemiseen innostunut, mutta heti kun hän huomasi

Liisan lukuhalun, lainasi hän uskollisesti hänelle jokaisen kirjan,

jonka hän käsiinsä sai. Ja Liisasta oli yhdentekevää, mitä ainetta

kirja käsitteli, olipa se sitte joku vanha apteekin yliskaapista

löydetty yleistieteellinen teos tai historia tai runokokoelma. Hän oli

vielä monin puolin lapsi, mutta lahjakas lapsi, joka ainoastaan ikävöi

vapautta kehittyäkseen.

Muuan hänen käsiinsä sattuneista oli Becher Stoven "Setä Tuomon tupa."

Sitä lukiessaan kohosi hänen eloisassa sielussaan mitä syvin katkeruus

noita orjapohatoita kohtaan, kun hän taasen tunsi aivan kärsivänsä

onnettomain, menehtyväin orjien kanssa. Vapautta, vapautta! kaikui

hänenkin sisimmässään, hän vihasi kaikkea, mikä tunnusti kahleilta ja

pakolta.

Miina neiti aivan hämmästyi, nähdessään miten innostunut hän oli kirjan

sisältöön ja miten eloisasti hän oli kiintynyt siinä kuvattuihin

henkilöihin.

-- Minä olisin tehnyt aivan samalla tavalla kuin Eliisa, vakuutti hän

säihkyvin silmin. Jos joku olisi tahtonut riistää minulta lapseni,

niin en suinkaan olisi kammonut minkäänlaista jokea vyöryvine

jäälohkareineen pelastaakseni lapseni.

-- Etpä kyllä, sen uskon, sanoi Miina neiti, hymyillen hänen innolleen.

Minä uskon, että sinulla on varsin luja tahdonvoima ja hyvä terveys,

mutta juo nyt ystäväiseni hiukan enemmin kahvia ja unhota koko tuo

liikuttava tapahtuma. Pikku Paul on Jumalan huostassa, häntä ei mikään

paha voi vahingoittaa!

-- Ei kyllä, mutta minä saan pian toisen pikku lapsen.

-- Siitäkös ilo nousee, arveli ystävätär.

Liisa ei kuunnellut ystävättärensä puhetta: -- Tohtori huomautti

minulle kuinka ruma nainen on tässä tilassa, hänet pitäisi silloin

"salvata huoneeseen", sanoi hän.

-- Minä en voi uskoa, että mies on tuommoinen, tuommoinen -- -- --

-- Epähieno, sanoi nuori rouva katkerasti nauraen. Se oli olevinaan

pilaa, näes, hän oli hyvällä tuulella ja sitä en minä suinkaan lue

hänelle virheeksi. Mutta hän ei huomaa koska hän haavoittaa, hän ei

tiedä miltä tuntuu minusta ajatellessani, että olen pakotettu antamaan

elämän pienelle, viattomalle olentoraukalle, joka syntyy kenties

kuollakseen hetimmiten tuskaisen kuoleman, kuten pikku Paul.

-- Älä puhu noin, rakas Liisa; ajattele, että juuri Jumala lähettää

sinulle nuo pikku rakkaat.

Liisa ei vastannut, hän laski äkkiä kahvikupit pöydälle ja ratkesi

raivoisaan itkuun.

Miina neiti ei ollut tottunut koskaan näkemään Liisalla semmoisia

tunteitten purkauksia, hänellä, joka niin mainiosti voi hillitä

itsensä; siksi koettikin hän kaikin tavoin rauhoittaa ystävätärtään. Ja

se onnistuikin hänelle, sillä pian oli Liisa tarttunut uudelleen

neyleeseensä ja ainoastaan punaiset pilkat poskilla todistivat, että

sisällä vielä aaltoili. Neiti Orell johti taitavasti keskustelun muihin

asioihin, mutta hän oli kuitenkin hyvin levoton siitä, mitä äskeinen

tapaus mahdollisesti vaikutti Liisan vastaiseen terveydentilaan. Hän

pistäysi useampia kertoja päivässä nuoren ystävättärensä luona,

varsinkin silloin, kun tohtori oli poissa kotoa sairaskäynneillään.

Liisa vakuutti hänelle voivansa varsin hyvin. Illalla näytti hän

kuitenkin Miinasta kovin raukealta ja seuraavana aamuna käväsi tohtori

apteekissa ja kertoi, että Liisa yöllä oli saanut pienen tytön -- liian

aikaiseen, jonka vuoksi se olikin "perin viheliäinen raukka", kuten hän

sitä nimitti.

Kun Miina neiti taasen näki Liisan, näytti tämä väsyneeltä ja

alakuloiselta.

-- Ajatteles, siitä tulikin tyttö, sanoi hän melkein valittaen -- pieni

olento orjan iestä kantamaan. Mitään vastaamatta katseli ystävätär

äidin vieressä makaavaa tavattoman hentoa olentoa, hän katseli

ajatellen noita kämertyneitä kasvoja: -- siitä varmaankaan ei tule

pitkäikäistä.

-- Minä toivoin saavani kuolla samana yönä, jatkoi nuori rouva samalla

surullisella äänellä. Mutta minä olen niin voimakas, tohtori sanoo,

että minä olen aivan luotu lapsia synnyttämään; lausunto, joka hänen

sanoikseen varmaankin on kohteliaisuutta.

Miina neidin täytyi hymyillä: -- Koetakin siis käsittää se iloiselta

kannalta, lohdutti hän. Liisa kääntyi poispäin kärsimättömästi

huoahtain, hänen suurissa, mustissa silmissään ei ollut pienintäkään

hymyn pilkahdusta. Hän oli niin hieno- ja valkeahipiäinen, maatessaan

siinä vaaleat kasvot tyynyä vasten, oikea kaunotar, tuumaili Miina

neiti. Mutta tohtori oli kerrassaan raakalainen, joka ei ymmärtänyt

sinnepäinkään, miten kaunis vaimo hänellä oli. Hän kumartui, työnsi

hiukset Liisan leveältä, viisaalta otsalta ja suuteli sitä hellästi.

-- Sinä olet niin hyvä, sanoi Liisa hiljaa, kiertäen käsivartensa hänen

kaulalleen -- liian hyvä minulle viheliäiselle raukalle.

-- Hänessä on kyllä lämpöä, kunhan vain osaisimme saada sen hehkumaan,

ajatteli ystävällinen Miina neiti.

* * * * *

Kaikista ennakkoluuloista huolimatta alkoi tuo pieni tulokas varttua

päivä päivältä. Hän oli kaunis lapsi, hänellä oli pitkät, mustat

hiukset ja säännölliset kasvonpiirteet.

-- Hänestä tulee aivan sinun kuvasi, sanoi Miina neiti eräänä päivänä,

ihaillessaan pientä kummityttöään uudessa koltissaan. Mutta Liisa

pudisti päätään: -- Se ei ole miksikään onneksi pienelle Paula

raukalleni, minä en ole mikään mallikelpoinen nainen, sanoi hän

huoahtain.

-- Tiedätkö, mitä minä ajattelen sinusta, minä olen vakuutettu, että

sinulla on useita hyviä ominaisuuksia, mutta ne eivät ole päässeet

kasvamaan eikä kehittymään, kukaan ei ole vaivannut itseään etsiäkseen

kultajyväsiä sydämmesi aartehistosta. Sinun tyttäresi tulee

onnellisemmaksi, sillä hänellä on äiti, joka häntä rakastaa.

-- Onnellisemmaksi -- toisti Liisa katkerasti. -- Etkö muista enää mitä

minä sanoin Setä Tuomon tuvan Eliisasta? Jonain päivänä teen minä aivan

samoin kuin hän, juoksen matkoihini Paulan kanssa, sen saat vielä

nähdä; semmoisessa kodissa, kuin tämä on, ei tyttö voi kasvaa koskaan

hyväksi eikä onnelliseksi naiseksi. -- Hänen silmänsä säihkyivät

hetkisen ja rusottava punerrus kohosi hänen poskilleen, mutta sitte

rupesi hän taasen tyyneesti hyväilemään polvillaan istuvaa tyttöä.

Miina neiti arveli, että olisi ehkä tarpeen sanoa jotain siitäkin,

ett'ei Liisa kenties tehnyt itsekään kaikkea mitä voi kotinsa eteen.

Mutta kun hänen mieleensä muistui tohtori ja tuo vanha, autio talo,

tyrehtyi puhe sikseen. Liisa olisi voinut saada huonommankin miehen,

sillä tohtori Galle ei ollut kuitenkaan mikään ilkeä, vaikka tosin

raaka ja itsekäs, hän ei vaatinut vaimoltaan mitään liiallisia, mutta

yrmeämpää ja harvasanaisempaa ihmistä ei Miina neiti muistanut koskaan

nähneensä. Ja kun hän katseli Liisaa, tuota nuorta naista älykkäine

kasvoineen ja suurine, tutkivine silmineen, täytyi hänen myöntää, että

nuo kaksi eivät sopineet yhteen. Tuon nuoren rouvan katseessa oli tällä

hetkellä ikävöivän odotuksen ilme, sama kuin vangilla rautaristikon

takana, ja kieltämättä oli hän jossain määrin muuttunut Paulan

syntymisen jälkeen, koko hänen olemuksessaan oli jotain levotonta ja

jännitettyä, josta ei vieras päässyt selville.

Kevät leyhkeine tuulineen oli tullut, ei lumen päljää enää missään

nähtävänä. Miina neiti oli viimme aikoina pakottanut Liisan kanssaan

pitemmälle kävelyille aina etäiseen metsään, jossa se saivat ihailla

koivujen ja leppien lehdelle puhkeamista ja lintujen iloista laulua. Ei

edes tämä reipas elämä kyennyt poistamaan nuoren rouvan synkkää

mielialaa; hän oli kyllä kiitollinen ystävättärensä hyväntahtoisille

kokeille hänen elähyttämisekseen, mutta hän tuli kuitenkin päivä

päivältä itseensä-sulkeuneemmaksi ja vaiteliaammaksi.

-- Sinä olet nopea jalankävelijä, sanoi Miina neiti eräänä aamuna --

sinä joudut aina edelle, vaikka kyllä näen, että sinä koetat tasoitella

askeleitasi niin, että minäkin, ahdasrintainen olento, pysyisin

rinnallasi.

-- Niin, luulenpa itsekin, että voisin kävellä pitkät matkat väsymättä,

vaikkapa vielä Paulakin olisi käsivarrellani, vastasi Liisa ajatellen.

He heittivät hyvästit apteekin rappusten edessä, mutta Liisa kääntyi

takaisin ja puristi vielä kerran ystävättärensä kättä: -- Kiitoksia,

kiitoksia tämän päivän seurasta, kiitoksia kaikesta ystävällisyydestäsi

aina ensi hetkestä asti.

-- No, Liisa, mutta sinähän otat semmoiset hyvästit kuin emme pitkiin

aikoihin tapaisi toisiamme! huudahti Miina neiti ihmetellen.

-- Niinpä kyllä, mutta sinähän matkustatkin tänään rovastilaan

ystäviäsi tervehtimään.

-- Kyllä, mutta minä tulen huomenna jälleen takaisin.

Nuori rouva nyökäytti päätään hyvästiksi ja läksi.

-- Minä tulen aina niin levottomaksi kun minä vain näen hänen, sanoi

tuo hyväntahtoinen pikku nainen sulkiessaan ovea jälkeensä. Siitä tulee

kerran myöskin jonkunlainen loppu, mutta minkälainen?

Vähää myöhemmin ajoi hän aikomalleen tervehdysmatkalle. Hän kääntyi

tohtorin taloon päin ja vihjasi Liisalle jäähyväiset. Mutta ikkuna,

hänen tavallinen paikkansa oli tyhjä.

Tohtori oli matkustanut kauvas sairaan luo ja sen vuoksi syönyt

aikaiseen päivällisen. Koko kylä näytti tyhjältä ja autiolta iltapäivän

rasittavassa tyvenessä.

Liisa huusi Lotan luokseen: -- Sinä voit nyt mennä kotiisi ja olla

siellä yötä, koska äitisi on sairaana, sanoi hän; tohtori tulee myöhään

takaisin ja minä voin kyllä asettaa hänelle iltasen.

Lotta oli kovin tyytyväinen: hänen emäntänsä oli aina niin hyvä ja

ajatteleva.

Liisa ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja sanoi: -- Tervehdä äitiäsi

ja sano, että minä olen ollut aina sinuun tyytyväinen.

Lotta sulki kyökin oven jälkeensä; nuori rouva oli nyt yksin

hiljaisessa talossa, pikku Paulan jokellellessa kätkyessään.

Liisa avasi muutamia laatikoita ja järjesti niissä olevat tavaravähät,

sitten kietoi hän hiukan liinavaatteita itselleen ja lapselleen

siistiksi kääröksi. Lopuksi pukeusi hän käytettyyn, mutta

hyvinsäilytettyyn mustaan leninkiin, jonka hän oli saanut

morsiuslahjaksi ainoalta tädiltään -- mitään uutta pukua ei hän ollut

koko naimisissa oloaikanaan laittanutkaan.

Betti täti, häntä oli Liisa viimme aikoina usein ajatellut. Betti oli

hänen isänsä ainoa sisar, ikälikkö vanhaneiti, joka asui

pääkaupungissa. Siitä pitäin kun Liisa muisti, oli Betti täti

ainoastaan kerran käynyt pappilassa: hänen ja pastorinrouvan väli kun

ei ollut juuri parhaimpia.

Betti täti oli vilkas, puhelias vanhaneiti, hänellä oli lyhyeksi

leikatut harmaat hiukset ja viisaat ruskeat silmät. Viidestäkymmenestä

vuodestaan huolimatta oli hän vielä veitikkamainen ja eloisa

pastorinrouvan suureksi harmiksi, joka nimitti häntä "sinisukaksi" --

tietämättä sinnepäinkään mitä tuo nimitys merkitsi -- ja väitti, ett'ei

käly ole ollenkaan älyävinään, että hän alkaa tulla jo vanhaksi.

Betti täti nauroi tälle ilkamoisesti ja tuumi, että pastorinrouva

katseli häntä kierosti sentähden, ett'ei hän täyttänyt naisellista

tarkoitustaan, mutta eihän kaikki tytöt voi toivoa itselleen miestä,

koska niitä kerran yleensä oli niukanlaisesti. Tätä syytä ei

pastorinrouva kuitenkaan tahtonut hyväksyä, vaan vakuutti, että käly

vihasi sekä miehiä että avioliittoa, hänellä oli hupsuja päähänpistoja

naisen oikeuksista ja velvollisuuksista ja niiden perusteella tahtoi

hän mullistaa koko maailman ylösalaisin. Betti täti oli sitä paitsi

kirjahupsu, vastustaen isää ja äitiä saadakseen lukea ja tulla

mieheksi; talouden hoitaminen oli luonnollisestikin hänelle liian

alhaista, hän tahtoi olla vapaa ja "riippumaton", siinä hänen

pyrkimyksensä ja kunniansa. Sitä ei otettu huomioon, että hän

opettajattarena taisteli ja raivasi itselleen edistyksen tietä, Betti

täti kun kälynsä silmissä kerran oli tuommoinen hylky. Mutta Liisan

mielestä ei lähtenyt koskaan hänen kaunis, ystävällinen katseensa ja

tuo liikutus, mikä ilmausi silloin kun hän hyvästellessä nosti hänen

siihen aikaan kolmentoista vuotiasta päätään, katsoi häntä silmiin ja

sanoi: -- Näyttääpä kuin itäisi sinussa jotain hyvää, lapsi!

Kun hän sai tiedon Liisan kihlauksesta ja häistä, lähetti hän mainitun

leningin ja muita pienempiä lahjoja. Niitä seurasi lyhyt, sydämmellinen

kirje: -- Minä en voinut edes aavistaa, että sinä, rakas veljeni tyttö,

menisit niin pian naimisiin. Mutta kun kerran niin on käynyt, toivon,

että olet tehnyt vaalin tuumaillen ja vapaasta tahdosta, sillä

avioliitto on vakava laitos, se vaatii uskollisuutta, rakkautta ja

väsymätöntä velvollisuuden tuntoa, jos mieli tulla onnelliseksi.

Niin, minä toivon, että sinä omaat nämä kaikki ja että sinusta siis

tulee hyvä vaimo. Luultavastikin tulet naimisiin jouduttuasi

riippumattomammaksi kuin nyt olet ollut setäsi luona ja luulenpa, että

miehestäsi tuntuu hauskalta antaa nuoren vaimonsa hiukan silmittyä

suuren maailman oloihin. Jos sitte joskus osutte meidän hyvään

pääkaupunkiimme, niin et varmaankaan unohtane käydä Betti tätiäkin

katsomassa. Osoitteeni seuraa mukana.

Liisa oli moneen kertaan lukenut tuon kirjeen, varsinkin viimme

aikoina. Hän otti sen taasen nytkin tuon mustan hameen taskusta ja

painoi Betti tädin osoitteen tarkasti mieleensä. Sitten etsi hän

rahapussinsa, tuon pienen ikivanhan harmaan silkkikukkaron, jonka hän

oli perinyt äidiltään, ja laski sen sisällön.

Neiti Orell oli juuri muutamia päiviä takaperin huomauttanut

tohtorille, että Liisan päällysvaippa alkoi olla kovin kehno ja tohtori

oli jonkun tavattoman anteliaisuuden-puuskauksen valtaamana antanut

Liisalle rahaa uuden hankkimiseksi. Hän oli hyvin kiitollinen tuosta

summasta ja kun hän oli pistänyt kukkaron samaan taskuun, missä oli

Betti tädin kirjekin, kallistausi hän hellästi kätkyen yli ja työnsi

sen hiljoilleen liekumaan: -- Nyt saa pikku ystäväiseni nukkua --

nukkua oikein kelpo unen. -- Ja hän lauloi kauniilla, vienolla

alttoäänellään:

Nuku, nuku pienoisein,

Hiljaa, sirost', armaisein,

Kirkkaaks' nuku silmyet,

Kuni taivaan tähtyet;

Ja kun vihdoin uinuilet

Kukkii poskes' ruususet.

Pian vaipuikin tyttö syvään uneen, joten äidille taasen tuli aikaa

muihin hommiin. Kaikkein ensimmäiseksi pukeutui hän tuohon mustaan

villapukuun, valmisti sitte tohtorille illallisen valmiiksi ja meni

vihdoin ikkunan ääreen, jossa hän vakavasti katseli pitkiä varjoja,

joita laskeva aurinko loi maanteille, sekä kylän rumia, yhteenahdettuja

huoneriviä. Lähes neljä vuotta oli hän viettänyt tällä paikalla, neljä

pitkää, toivottoman synkkää vuotta, synkimmät vuodet hänen elämässään.

Täällä olivat hänen nuoruuden-unelmansa tomuksi rauenneet, täällä

hänessä herännyt tietoisuus siitä taakasta, jonka hän vapaaehtoisesti

oli hartioilleen ottanut, täällä oli hän kokenut äidin onnea, täällä

nähnyt tuon onnen, kaikkein rakkaimman, häneltä riistettävän. Täällä ei

ollut mitään, mikä olisi häntä kiinnittänyt, mitä hän olisi kaivannut,

ei ainoatakaan puuta, ei kiveä. Kuni aron raisut varsat hurjina

pureskelevat suitsirautojaan ja ainoastaan väkisin tottelevat ohjausta,

samoin oli Liisakin jo kuukausia pyrhistellyt ympäröiväin olojen

painosta vapautuakseen.

Mutta nyt oli muutos tapahtunut, hän hengitti syvään,

kevyesti; jo muutamia viikkoja takaperin olivat hänen epävarmat

vapautumissuunnitelmansa saavuttaneet ilmaumismuotonsa.

Pian oli aurinko kadonnut metsän taa ja vaalea keväthämy levittihe yli

maiden. Liisa nousi päättävästi, kiersi saalin harteillensa ja solmi

tumman liinan päähänsä, niin että hän näytti siististi puetulta

talonpoikaisnaiselta. Sitte otti hän pikku Paulan kätkyestä, kääri

hänen huolellisesti lämpimään huopapeitteeseen ja otti hänet semmoisena

käsivarrelleen. Sen jälkeen läksi hän hiljaan talosta pientä takaovea

myöten, joka vei suoraan aukealle kentälle.

Hän kulki joutuisasti, mutta ilman mitään näennäistä kiirettä pitkin

ojan pientareita noiden laajain peltojen läpi. Kenties joku huomasikin

hänen, mutta niinkin ollen ei tuo yksinkertaisesti puettu nainen

herättänyt mitään erikoisempaa huomiota, joten Liisa tunnin aikaa

käveltyään saapui erästä oikotietä suurelle maantielle.

Häntä hiukan epäillytti antautua kulkemaan tietä pitkin, sillä ilta oli

vielä koko lailla valoisa. Mutta hänen tuumiessaan siinä metsän

reunassa, tuli muuan talonpoika ajaen pitkin tietä hiljalleen kylästä

päin. Salamana välähti hänessä ajatus, että tässä kenties avautuisi

hyvä tilaisuus pikemmin päästä koko seudulta ja siten tulla lähemmä

matkan päämaalia, tuota kaukaista rautatienasemaa. Kun hän tarkkaan

katseltuaan huomasi miehen aivan tuntemattomaksi, läheni hän häntä ja

tervehti hyvää iltaa kohteliaasti. Sitte kysyi hän mihin mies matkustaa

ja saatuaan itselleen soveltuvan vastauksen ja kuultuaan, että ukko

taipui ottamaan hänet kärryilleen, nousi hän reippaasti hänen

viereensä, nukkuva Paula käsivarrellaan.

Ukko näytti olevan hyväntahtoinen vanhus ja niihin harvoihin

kysymyksiin, jotka hän Liisalle teki, voi tämä totuudenmukaisesti

vastata. Liisa ilmoitti rehellisesti matkan varsinaiseksi

tarkoitukseksi pääkaupungin, mutta että hän mietiskeli, miten hän voisi

päästä läheiselle rautatienasemalle ja kysyi, voisiko hän tietää

olisiko hänen kotikylässään -- pari penikulmaa Lehtolasta -- ketään,

joka olisi halukas kyyditsemään häntä kohtuhinnasta. Ukko tuumiskeli

hetkisen ja sanoi sitte, että "naapurin Kalle se kyllä kyytiin

kyhäytyy, se kun onkin oikein semmoinen kyydinajaja". Liisan matkaa

näytti onni suosivan, hän oli tyytyväinen ja he jatkoivat matkaa

parhaassa sovussa, pikku Paulan nauttiessa yhä häiriytymättömänä lapsen

virkistävää, levollista unta.

Niin oli Liisa pannut lähtönsä toimeen kuin mitä yksinkertaisimman ja

vähäpätöisimmän asian, vaikka se kylläkin kokeneemmasta ja maailman

oloihin perehtyneemmästä olisi näyttänyt mahdottomalta. Mutta Liisa,

hän hylki kotiansa, tunsi vastenmieliseltä elää kauvemmin yksissä

miehensä kanssa ja tahtoi siksi koko nuoren sielunsa elonvoimaisella

tarmolla vapautua noista vihattavista siteistä -- varsinkin kun hän ei

tuntenut mitään sisäistä ääntä, joka olisi puhunut velvollisuuksien

täyttämisestä. Sen vuoksi olikin hän jättänyt kotinsa, hänen

menettelönsä oli täydellisesti hänen luonteensa mukaista -- hän oli

luonnonlapsi, hänen lahjansa olivat kehittymättä, kenties olivat ne

rikkaat, hänen täytyi raivata itselleen oman ominaisen tien tai --

sortua.

* * * * *

Valoisan, tyynen kevätyön helmassa lepäsi kylä tohtorin palatessa

vihdoinkin kotiinsa. Tavallisine raskaine askeleineen kulki hän eteisen

läpi omaan huoneeseensa, jättääkseen sinne hattunsa ja päällystakkinsa.

Liisa luonnollisestikin odotti, milloin hän saisi panna iltasen

pöytään, semmoinen oli hänellä tapa. Ei ainoatakaan tulta ollut

sytytetty, mutta lapsi luultavasti nukkui hyvin ja Liisasta itsestään

oli mieluista hämyhetken pidolla kulutella aikaansa.

Talo tunnusti tohtorista tänä iltana ihmeteltävän hiljaiselta.

Ruokailuhuoneeseen tultuaan etsi hänen silmänsä ikkunan äärestä tuota

sorjaa vartaloa, joka tavallisesti kevyesti nousi heti hänen ovea

avatessaan. Mutta nyt oli hänen paikkansa tyhjä.

-- Liisa, missä sinä olet, Liisa! huusi hän. Ei vastausta. Hän avasi

keittiön oven ja kurkisti sinne, mutta sielläkään ei ollut ainoata

ihmistä, ei edes Lotan äänekästä kuorsausta kuulunut. Harmistuneena

kääntyi hän ympäri. Voiko Liisa todellakin olla niin ajattelematon,

että lähtee kävelylle näin myöhään ja jättää lapsen yksikseen kotiin?

Hän meni kätkyen luo, mutta pysähtyi hämmästyneenä: pienoista ei

ollutkaan siellä, peite oli viskattu syrjään ja vuode oli tyhjänä.

-- Tuhat tulimmaista -- tohtori löi otsaansa -- onko tuo nyt laitaa

mennä sydänyönä vieraisille rintalapsi mukana, luonnollisestikin on

Liisa neiti Orellin luona, kiusattuja nuo naiset ja niiden

ijankaikkiset pärpätykset. Tohtori oli nälkäinen, hän oli ottanut

ystävänsä nimismiehen luona ryypyn, pari, ja konjakki se kyllä ruokaa

vaatii. Hän istui kuitenkin pöytään, joskin murrutuulella ja kävi

käsiksi Liisan maukkaisiin ruokiin, katsellen silloin tällöin

levottomasti ikkunaan, nähdäkseen milloin Liisa palajaisi. Mutta

Liisaapa ei kuulunutkaan ja lisääntyvä katkeruus mielessään päätti

tohtori lähteä naapuriin kadonneita etsimään.

Pihalle tultuaan huomasi hän apteekkarin tulet jo olevan sammuksissa,

koko talo näytti olevan unen helmoissa. Hän seisoi hetkisen apteekkarin

yökellon vieressä tuumien, mutta sitte soitti hän kelloa harmistuneen

malttamattomuudella. Apteekkari itse tulikin heti päästämään hänet

sisään, luullen jollekin kuolevalle lääkkeitä haettavan.

-- Sinäkö se oletkin, Galle, mitä sinä nyt? kysyi hän hämmästyneenä,

tuijottaen tohtoriin unisilla silmillään.

-- Sallitko sinä siskosi pitävän aina puoleenyöhön kestäviä

illanviettoja äideille ja kapalolapsille? sähisi tohtori äkäisesti. Hän

tapasi vihdoinkin jonkun, jonka silmille voi kiukkunsa syytää.

-- En käsitä tarkoitustasi, Galle, sanoi hiljaluontoinen apteekkari,

joka yhä vieläkin luuli elävänsä unien maailmassa.

-- Suoraan puhuen merkitsee se, että sinun sisaresi näkee hyväksi

pidättää minun vaimoani ja lastani täällä, vaikka kello jo on lähemmä

kahtatoista.

-- Minun sisareni -- Miina -- hänhän on rovastilassa vieraisilla ja

tulee kotiin vasta huomispäivänä, huudahti Orell.

Tohtori istuutui raskaasti läheiselle tuolille. -- Liisa on poissa,

sanoi hän vihdoin, -- hän on ottanut lapsen mukaansa; missä

lienevätkään?

Apteekkarin vaaleat silmät levisivät sepo seljälleen; hän näytti

kokonaan hämmästyneeltä, mutta havahtui pian täyteen tietoonsa. -- Onko

sinun vaimosi, onko tohtorinna poissa?

-- Niin, hitossa, sitä juuri olen jo puolen tuntia päähäsi ajanut,

ärjyi tohtori. -- Hän ja tyttö ovat kadonneet ja talo on jätetty ypö

yksin.

-- Se on todellakin, hm, se on perin merkillinen juttu, sanoi

apteekkari, joka oli jo saanut hiukan vaatteita päälleen ja nyt

parhaillaan etsi saappaitaan. -- Täällä ei ole juuri muitakaan

semmoisia naapureita, joiden luona voisi olettaa, hm, niin, hm, sinun

vaimosi ei käy kenenkään luona. Minä seuraan sinua teille, piialta

saamme kaikissa tapauksissa jotain tietoja.

-- Sekin on kadonnut, vastasi tohtori lyhyesti.

-- Yhä sotkuisempaa, näyttääpä kuin olisi aivan liitto tekeillä, mumisi

Orell.

He menivät yhdessä tohtorilaan, kurkistivat uudelleen keittiöön,

vakuuttautuivat, että talo todellakin oli tyhjä ja seisoivat hetkisen

neuvottomina vastattain, kunnes apteekkarin silmiin äkkiä osui pieni

ikkunalaudalla kellottava kirje.

-- Katsohan tuota paperilippua, kenties se antaa valoa tälle

salaperäisyydelle.

Tohtori repäsi kuoren auki, jolloin pieni esine helähtäen putosi

lattialle. Oli siksi pimeä, että oli mahdoton saada selvää niistä

moniaista riveistä, jotka paperilla häämöittivät. Kärsimättömänä huusi

tohtori valoa ja Orellin onnistuikin löytää keittiöstä pikku lamppunen.

Kun apteekkari kääntyi, huomasi hän lattialla tohtorin jalkain juuressa

pienen kultaristin. Se kuului Liisalle ja siihen oli kaiverrettu

"muisto" sana.

-- Katsohan, täällä on jotain vaimosi omaisuutta, sanoi hän, ojentaen

ristin tohtorille. Mutta tämä työnsi hänen kätensä syrjään, koko hänen

huomionsa oli kiintynyt kirjeeseen. Apteekkari katseli häntä kysyvästi:

-- Mitä se on, Galle, mitä siellä kirjoitetaan?

-- Kirje ei ole minulle, vastasi tohtori -- se on sinun sisarellesi.

Apteekkari otti ihmetellen kirjeen ja luki seuraavat rivit: -- Hyvä

Miina! Muistatko Elsaa Setä Tuomon tuvassa? Minä olen päättänyt tehdä

aivan samoin kuin hän, minä lähden orjuudesta pienen Paulani kanssa,

täällä hän ei voi kasvaa, hän ei saa oppia tuntemaan äitiään

taitamattomaksi ja onnettomaksi naiseksi. Minä olen jo pitkän aikaa

ajatellut tätä asiaa, mutta minun täytyi odottaa siksi, kunnes Paula

tuli niin suureksi, että voin hänet ottaa mukaan. Älä kysy mihin menen

-- sillä enpä tiedä sitä liioin itsekään mihin joudumme. Mutta minä

luulen, että maailmassa täytyy olla joku nurkka, jossa äiti voi

työskennellä lapsensa eteen, jossa he molemmat voivat tuntea itsensä

vapaiksi ja onnellisiksi. Sinä tiedät, ett'ei minun elämänvaatimukseni

ole suuret -- minä en ole lellitellen pilattu! Kiitos ystävyydestäsi,

se on ollut virkistävä kukka minun ohdakkeisella polullani, tämän

muiston elähyttämänä pyydän sinun hoitamaan poikani hautaa, tuota

ainoaa, jonka kaipauksella jätän. Mutta jos on totta, kuten sinä

luulet, että hänen henkensä elää toisessa maailmassa, siellä missä ajan

ja avaruuden rajoja ei määritellä, niin kenties seuraa hänen henkensä

minua nykyiseenkin olinpaikkaani. Pidä mukana seuraava pieni risti

muistona siltä, jolle aina osoitit ystävyyttä. Muista joskus Liisaa.

-- Jäähyväiset pikku Paulalta kummilleen!

Kirje putosi apteekkarin kädestä. Hän katsoi tohtoriin ja yskähti

merkitsevästi.

-- Kaunis juttu, Orell; siinä nyt näet minkä verran vaimosta on hyötyä,

älä mene koskaan naimisiin, vanhapoika, älä milloinkaan. Tohtori laski

suuren nyrkkinsä naapurin olkapäälle, hän näytti jättiläiseltä tuon

kaiskeran apteekkarin rinnalla.

-- Kuuletko, vaimoni on pettänyt minun, hän on -- karannut!

-- Se on katalasti, jumalattoman katalasti, mutisi apteekkari, joka ei

oikeastaan tietänyt mitä hänen piti sanoa.

-- Mene kotiisi ja paneudu makuulle, sanoi tohtori terävän ankarasti,

-- täällä ei ole mitään tekemistä. Jos jotakin haluttaa luulla, että

minä lähtisin juoksemaan mäkiä ja kukkuloita etsien matkoihinsa

juossutta vaimoa, niin on hän saanut kokonaan väärän käsityksen Frans

Gallesta!

Voimakkaalla liikkeellä työnsi hän apteekkarin edellään ovelle, avasi

sen kiireisesti ja pakotti hänen astumaan ulos. Vastustaminen ei olisi

merkinnyt mitään, siksi poistuikin Orell niin pian kuin mahdollista

vielä aivan hämmästyneenä tuon uskomattoman tapauksen tähden. Hän jätti

tohtorin liikutettuine tunteineen yksikseen tuohon autioon taloon.

Ja liikutettu oli todellakin tohtori, vieläpä aivan rajun liikutuksen

vallassa, siitä ei epäilystäkään, mutta jos tuota töykeää miestä olisi

tämmöisenä hetkenä ruvennut surkuttelemaan, niin olisi se saanut hänet

hurjaan raivoon. Hänen tunteitaan ei kukaan uskaltanut kysyä, sen tiesi

apteekkari.

Tohtorin purkaessa vihaansa ja rajatonta katkeruuttaan tyhjille

seinille, nukkui Liisa tyynesti kuin pieni tyttönsä tuon kunnon

talonpojan vierasvaraisessa talossa. Seuraavana päivänä nousi hän

aikaisin kärryihin, jotka veivät hänet rautatien asemalla. Mutta vasta

seuraavan päivän illalla ennätti hän matkansa perille, pääkaupunkiin.

Jos matkustus nopeasti kiitävässä junassa sai hänet jonkunlaiseen

huumaukseen, niin sitäkin hämmentyneemmäksi tunsi hän itsensä ihmisillä

täytetyn odotussalin hälinässä. Useita iloisia jälleennäkemisiä näki

hän ympärillään, mutta hänelle, tuolle avuttomalle, yksinäiselle

vieraalle, ei ainoatakaan ystävällistä kättä ojennettu. Mutta muuan

poliisimies huomasi hänen neuvottomuutensa ja hankki hänelle ajurin,

joka Betti tädin osoitteen kuultuaan ajoi joutuisaa juoksua pitkin

tuntemattomia, valaistuja katuja.

Neiti Betti Modén istui vanhan tapansa mukaan teen jälkeen

kirjoituspöytänsä ääressä pienessä kodikkaassa arkihuoneessaan. Hän

asui neljännessä kerroksessa muutamassa suuressa kivitalossa

Aleksanderin kadun varrella. Hän hymyili juuri eräälle onnistuneelle

kuvaukselle, jonka hän oli kirjoittanut siihen aikakauslehteen, jonka

uuraana avunantajana hän oli. Illan rauhaisa tyyneys täytti hänen

mielensä. Mutta samalla temmattiin ovi äkkiä auki ja hänen vanha,

uskollinen palvelijattarensa Senoobia törmäsi huoneeseen hämmästys

kurttuisilla, ilmeikkäillä kasvoillaan.

-- Entä nyt, rakas Senoobia, joko sinua ahdistaa poliisi kun tulet

semmoisella hopulla? kysyi hänen emäntänsä, katsahtaen ihmetellen

työstään.

-- Ah, neiti Betti -- neiti ei voi ollenkaan käsittää, läähätti

palvelijatar -- koko eteinen on täynnä vieraita.

-- No hyvänen aika, käske ne sisään, kehoitti Betti neiti, nousten heti

seisoalleen ja pannen kynän kädestään. -- Mutta ketä ne sitte

mahtanevat olla, minulle ei ole ilmoitettu mitään käyntejä -- ne ovat

varmaankin tulleet junalla.

-- Kaiken näköistä sitä pitää ollakin -- mumisi palvelijatar

rientäessään ulos. Tavallisine keveine askeleineen seurasi Betti neiti

häntä eteiseen, kohensi silmälasejaan ja katseli odottavasti Senoobian

vieraita, jotka juuri astuivat sisään. Senoobian koko suuri

vierasjoukko supistuikin yksinkertaisesti puettuun naiseen, jolla oli

lapsi käsivarrellaan.

-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, tervehti ystävällinen emäntä, tirkistäen

vierasta likinäköisine silmineen ja ojentaen Liisalle kätensä

tervehdykseksi. Hän ei aavistanut vähääkään kuka vieras oli.

Liisa läheni, tarttui hänen käteensä ja sanoi melkein lapsellisen

kainosti: Betti täti, ettekö tunne minua? Minä olen Liisa pappilasta ja

tämä lapsi on oma pieni tyttöni.

-- Pikku Liisa, veljenitytär -- mutta miten suureksi sinä olet

tullutkaan, eipä kumma jos en tuntenut -- sydämmellisen tervetullut

sekä sinä että pienoinen.

Hän puristi Liisan rintaansa vasten ja suuteli hänen punottavaa

poskeaan: -- Sinä olet siis matkustanut pääkaupunkiin, tyttöeni, ja

tullut vanhaa tätiäsi katsomaan, se oli kiltisti tehty! Hän auttoi

Liisaa päällysvaipan riisumisessa ja vei hänet sitte sisään jotta hän

voisi asettaa nukkuvan lapsen sohvalle lepäämään.

-- Kas niin, pikkuinen lepäilee siinä erinomaisesti, kunnes ennätämme

saada hänelle sopivamman vuoteen ja Senoobia on kerjennyt laittaa

sinulle lämmintä teetä, puheli emäntä. Mutta kerrohan nyt matkastasi,

ja miks'et sinä kirjoittanut edeltäpäin tulostasi, jotta olisin

tietänyt tulla asemalle vastaanottamaan.

Liisa, joka ei ollut vielä istuutunut, seisoi yhä lapsensa luona pitkät

silmäripset alasluotuina ja posket hohtavina. Äkkiä kohotti hän

katseensa ja katsoi tätiä avoimesti kasvoihin: -- Betti täti, minä --

olen -- lähtenyt pois -- mieheni luota -- sanoi hän harvaan ja

painokkaasti.

-- Mitä puhutkaan, hyvä lapsi; minä en käsitä sitä! huudahti täti

todellisen hämmästyksen valtaamana.

Liisa toisti sanansa, mutta tällä kertaa harvempaan ja korkeammalla

äänellä, juuri kuin olisi luullut tädin siten käsittävän paremmin hänen

tarkoituksensa.

-- Eikö tohtori sitte tiedä mitään sinun matkastasi?

-- Ei, siitä ei hän tietänyt aavistamallakaan, minä en puhunut asiasta

kellekään ihmiselle, vaikka jo aikoja sitte tein päätökseni. Minä jätin

kotini keskiviikko-iltana kun tohtori oli sairaan luona, ajoin koko

tuorstaisen päivän ja olen nyt täällä. Liisa puheli varsin tyyneesti,

aivan kuin olisi hänen menettelönsä ollut niin perin luonnollista.

Betti täti ei hevin menettänyt mielentilansa tasapainoa, mutta nyt oli

hänkin aivan ällistynyt. -- Rakas Liisa, sanoi hän, tämä tuntuu perin

merkilliseltä, sinulla on kai täytynyt olla tähdellisiä syitä

menettelöösi.

Liisa painoi molemmat kätensä kiihkeästi ohimoilleen. -- Syitä, toisti

hän -- niin, syitäpä kylläkin, koko maailmassa ei löydy ainoatakaan

paikkaa, jota minä kammoksuisin niin kuin tuota, jota sanotaan minun

kodikseni. Voi, jos sinä, hyvä Betti täti, koettaisit semmoista

elämää kuin minä olen elänyt nämä viimmeiset vuodet, onnettomana,

vapaudettomana, miehen kanssa, joka on niin kova, niin harvasanainen,

niin kauhean tunteeton -- hän ratkesi itkuun ja koko tuo onnettomuus,

koko hänen päivänpaisteen ja elonlämmön kaipuunsa tuntui olevan entistä

elävämpänä hänen edessään. Se ei ollut milloinkaan puhjennut sanoiksi,

mutta siksipä tuntuikin se nyt hänestä monta vertaa suuremmalta ja

epätoivoisemmalta.

Betti täti ei sanonut mitään, hän painoi ainoastaan hiljaan ja hellästi

Liisan pään rintaansa vasten. Josko hän oli syytön eli syyllinen, sen

tahtoi hän jälemmin ratkaista, hienotunteisesti käsitti hän nyt

ainoastaan, että Liisa ennen kaikkea tarvitsi saada itkeä sydämmensä

tyhjäksi jonkun äidillisen sydämmen tukemana.

Pikku Paula liikahutti itseään unissaan. Heti herkesi nuoren rouvan

rajut nyyhkytykset kuin tai'an tyrehyttämänä. Hän riensi lapsensa luo

ja otti hänet sydämmellisen hellästi syliinsä.

-- Tiedätkö mitä, sanoi Betti täti, joka liikutettuna katseli nuoren

äidin hellyyttä, nyt me emme puhu tänä iltana enää sanaakaan matkasi

syistä; sinä olet väsynyt ja liikutettu ja tarvitset ensi työksi lepoa.

Tuossa tuleekin Senoobia ilmoittamaan, että tee on valmista ja minä

menen heti hommaaman pienoisellesi vuodetta. Ihmeellistä, että

meidänkin talossa on tuommoinen pieni lapsi; oletko sinäkään, Senoobia,

koskaan nähnyt kauniimpaa pikku palleroista? -- Vanha palvelijatar

käänsi päänsä toisaalle uhmalla liikkeellä, mutta jo seuraavana aamuna

oli hänen luonteensa syntyperäinen hyvyys voittanut noiden

odottamattomain vierasten tulon synnyttämän tyytymättömyyden. Ja kun

Liisa pyysi hiukan lämmintä vettä lapsensa pesua varten, oli Senoobia

mitä avuliain pesuhommassa.

* * * * *

-- Nyt -- sanoi Betti täti, istuutuen mukavaan kirjoitustuoliinsa, nyt

kun olemme nukkuneet ja syöneet aamiaista, tahdomme tuumitella hiukan

sinun asioistasi, rakas veljenitytär.

Liisa nyökkäsi päätään; hän istui vastapäätä tätiään kalpeana, mutta

tyyneenä ja katseli avonaisesti hänen ilmeikkäihin silmiinsä. -- Kerro

nyt, lapseni, kaikki, sillä siitä päättäen, että tulit luokseni, voi

olettaa sinun luottavan minuun; kunpahan vain voisin osoittaa, että

olen luottamuksesi ansainnut. Kuinka alkoi teidän aviollinen

epäsopunne?

-- Meidän välillämme ei ole ollut mitään epäsopua, täti; minä en ole

koskaan kinastellut tohtorin kanssa, sillä kun hän yltyy pahalle

päälle, vaikenen minä uhkamielin, sanoi Liisa vilpittömästi. Syy on

kokonaan siinä, että minä vihaan sikäläistä elämää, tunnen itseni

vangiksi ja kaipaan vapautta. Hän kertoi reippain, kuvaavin piirtein

avioliittonsa vaiheet.

-- Minä ajattelin toisinaan -- se tapahtui heti poikani kuoleman

jälkeen -- että jos kylässämme olisi löytynyt kyllin syviä vesiä, niin

olisin hukuttanut niihin itseni, mutta sikäläisissä lätäköissä saa

tuskin jalkansa märjäksi. Luulin, ett'en voisi tuota painoa kestää,

näes, olin niin epätoivoinen. Mutta aika kului kuitenkin, sitte syntyi

pikku Paula ja minulle selvisi, ett'en voinut pysähtyä kauvemmaksi

kotiini, ett'en voinut nähdä hänen kasvavan niin onnettomissa oloissa.

Betti täti nojasi päätään kättänsä vastaan ja katseli jännitetyllä

tarkkaavaisuudella veljensätytärtä. Tuntui kuin olisi hänen eteensä

äkkiä kuvautunut taulu nykyajan realisesta kirjallisuudessa, jonka

lempiaiheena ovat avionäytelmät satoine vivahduksineen. Oliko Liisa

todellakin tuommoinen intoileva, hermostunut nykyajan nainen; oliko tuo

kaikki, mitä hän äsken kertoi, ajanhengen mädännäisyyden seurauksia tai

oliko se mielikuvituksen liiallista kiihotusta? Hän tarkasteli kerran

toisensa perästä noita kauniita kasvoja: ne olivat aivan tyynet, noissa

suurissa, syvissä silmissä ei kuvastunut minkäänmoista intohimoa,

ainoastaan jotain selittämätöntä kaihomielisyyttä.

-- Oletko lueskellut paljon, Liisa? kysyi hän äkkiä.

Nuo mustat silmät salamoivat: -- Lueskellut, toisti Liisa hiljaan --

lukemistahan minä olen koko ikäni ikävöinyt!

-- Minä en tarkoita oppineiden teosten lukemista, vaan romaaneja.

Liisa pudisti päätään: -- Naapurimme, neiti Orell, lainasi minulle

toisinaan käsiinsä saatavia kirjoja, matkakuvauksia, vanhoja

runovihkoja, en tiedä kenen kirjoittamia, sillä nimilehdet olivat

poisrepiytyneet; joukossa oli vielä muutamia yleistiedollisia teoksia,

Setä Tuomon tupa sekä joitakuita muitakin, joiden nimiä en tässä

kiireessä muista. Mutta miksi kysyt tätä kaikkea?

Betti täti, joka hymyili tälle omituiselle kirjaluettelolle, sanoi

ystävällisesti: -- Sen vuoksi, lapseni, että kaikki nyt kertomasi

tuntuu niin kuvitteelliselta kuin jos aihe olisi juontunut jonkun liian

aaterikkaan romaaninkirjoittajan aivoista. Mutta jatka nyt, kerro

kaikki!

Liisa katseli häntä ihmetellen: -- Minä olen jo kertonut kaikki, sanoi

hän. Kun elämäni tuli sietämättömäksi, läksin minä, sehän on aivan

luonnollista.

-- Niin kyllä, sanoi Betti täti, joka ei voinut estää hymynväreitä

kohoamasta huulilleen. -- Voi pyhä yksinkertaisuus, mutta missä oli

sitte sinun velvollisuudentuntosi, lapsi? Etkö tiedä, ett'ei vaimolla

ole oikeutta "juosta miehensä luota", jolle hän vihkimisessä on

luvannut uskollisuutta. Sinä olet lupauksenrikkoja, Liisa; sinä olet

pettänyt miehesi.

Nuoren rouvan katse suuntautui alas ja tumma punastus kohosi hänen

poskilleen, vasta nyt näki hän kauhukseen menettelönsä aivan uudessa

valossa, mutta hänen muutoin lempeä sydämmensä oli noina neljänä

onnettomana vuonna sanomattomasti kovettunut.

Uhkamielin pudisti hän päätään ja vastasi: -- Mutta minäpä olinkin

lapsi, antaessani tohtorille lupaukseni; en ymmärtänyt, mitä lupasin,

vielä vähemmin osasin aavistaa, että minua kohtaisi tuommoinen kohtalo,

kova, julma kohtalo!

Betti tädin viisaissa silmissä kuvastui syvä vakavuus. -- Minä syytän

tästä itseäni enemmin kuin voin sanoa, puheli hän. -- Minä olen tätisi,

läheisin naispuolinen sukulaisesi ja sen vuoksi lankeaa osa syytä

minunkin hartioilleni, sillä syyn juuret ovat kasvatuksessasi, sinä

laiminlyöty tyttöparkani. Katsohan Liisa, kun minun vanhempani kuolivat

aivan perättäin, olin minä köyhä tyttö, joka hellittämättömällä,

huonosti palkitulla työlläni ansaitsin leipäni. Sinun isäsi, jonka

niukat tulot hupenivat oman perheensä huoltamisessa, ei

parhaimmallakaan tahdollaan voinut auttaa minua ja sinun sedälläsi ei

ollut silloin vielä omaa kotia, johon hän olisi voinut ottaa sisarensa.

Ja tuskinpa olisin minä edes suostunut semmoiseen tarjoukseen,

sillä minun sisimmässäni asui sama vastustamaton vapauden ja

riippumattomuuden halu, jonka nyt olen huomannut sinulla olevan.

Onneksi oli minulla kuitenkin, päin vastoin kuin sinulla, tilaisuutta

kehittyä. Vanhempani hyvät ystävät pitivät minusta huolta ja antoivat

minulle, varattomalle tyttörukalle, parasta kuin he antaa voivat --

aito kelvollisen kasvatuksen, jota minä jälemmin koetin itse täydentää.

Isä ja äiti aikoinaan katsoivat sen ajan tapaan perin tarpeettomaksi

huolehtia minun opetuksestani; mutta kun minä jäin oman onneni nojaan,

aivan varattomana, siunasin minä tietojen kartuttamishaluani, sillä sen

nojalla sain toimeentuloni opettajattarena.

Kun sinä orpona jouduit pappilaan, olin minä yhä vielä

kotiopettajattarena; minulla ei ollut mitään omaa kotia enkä siis

voinut antaa sinulle hoivaa enkä suojaa. Siksi olinkin kiitollinen,

että sinä pääsit Janne sedän luo. Siihen aikaan en vielä tuntenut

kälyäni ja vasta aikaa voittain kehittyivät minussakin täyteen

varmuuteen nuo aatteet, jotka hän tuomitsee niin hyljättäviksi.

Katsohan, juuri silloin alkoi maailmassa puhaltaa uusi tuulahdus meidän

naisten eduksi, vuosisatain kahleet alkoivat kalista ja auveta

juotteistaan. Että naisellakin oli ajatteleva, rikkaaseen henki-elämään

kyhäytyvä henki, että hänellä oli oikeus kehittyä miehen kanssa rinnan

-- tämä ja paljon muutakin soi kauniina sävelenä tuhansien sorrettujen,

levottomain ja etsiväin naisten sydämmissä.

Tuo raikas tuulahdus osui minunkin sydämmeeni; se alkoi sykkiä

nopeammin, vasta nyt tunsin eläväni ja päätin uhrata vähät voimani,

halvan työni, koko elonhehkuni ja kiintymykseni tuolle suurelle

aatteelle. Ja luulenpa voivani sanoa, ett'en ole tästä päätöksestäni

milloinkaan poikennut. Siitä on kulunut monta vuotta, minun nuoruuteni

on ohitse, mutta minun innostukseni naisasiaan on yhtä eloisa, ja kun

tuo aate on reippain askelin kiirehtänyt eteenpäin, olen minä

uskollisesti sen kulkua seurannut, iloinnut jokaisesta myötäkäymisestä,

taistellut väsymättä ja synkkinä aikoina katsahtanut toivon lohtuiseen

lippuun.

Minä pääsin tilaisuuteen jatkaa lukujani perusteellisemmin, minä erosin

kotiopettajattaren toimesta ja tulin opettajattareksi erääseen kouluun

-- nyt nautin minä pientä eläkettä ja olen innolla antautunut

kirjoittelemaan, kaikki siinä samassa tarkoituksessa, mikä on ollut

elämäni ohjelmana. -- Betti täti pyyhkäsi otsaansa kädellään, hänen

silmänsä loistivat innostuksen tulta ja vieno puna kohosi hänen

poskilleen. Tällä hetkellä ei ollut hänen ja noiden vastapäätään

olevain nuorten kasvojen välillä juuri mitään eroitusta.