"Henki tekee eläväksi."
Pastori Allén istui kirjoituspöytänsä ääressä kylmässä, kolkossa
huoneessaan autiossa maalaispappilassa. Hän istui ja mietiskeli
huomispäivän saarnaa, mutta sitäkin enemmin kovaa kohtaloaan. Heti
papiksi vihittyään oli hän määrätty tämmöiseen kaukaiseen erämaan
kappeliin, kauvas suuren maailman valtateistä, elämästä, ystävistä ja
seurasta. Hänen edeltäjänsä oli nimittäin kuollut äkkiä ja kun
seurakunta valitti sielunpaimenen puutetta korkeille viranomaisille,
lähetettiin Allén heidän kaitsijakseen. Täällä hän nyt oli ja täällä
hän sai olla, tiesi Jumala kuinka kauvan. Paikka oli ruma, yksinäinen
ja rappeutunut, huoneet kylmiä, ei jälkeäkään kodikkuudesta missään, ja
mitä ravintoon tulee, niin ei vuokraajan vaimon kalsea suolaliha ja
paksu puuro juuri ruokahalua kiihottanut.
Kaikki oli niin surkeata kuin suinkin olla voi ja tämän lisäksi oli
vielä saarnoistakin vaikeutta; miten paljon hän ajatteli ja
mietiskelikin, eivät aatteet tahtoneet sanoiksi sukeutua. Oli jo
kerrassaan päivätyö saada kasaan johdantoa, mutta eteenpäin jatkaminen
oli sitäkin vaikeampaa. Ennen oli hän luullut kykenevänsä käyttämään
kynää sujuvasti, mutta nyt hän huomasikin sen suhteen erehtyneensä.
Eilen oli myöskin ollut pyhäpäivä, nuo yhtämittaiset saarnat hänen
aivan uuvuttivat, hän tunsi olevansa tyhjä sekä ajatuksista että
sanoista.
Ainoastaan muutamia lehtiä oli vasta kirjoitettuna pöydällä, tuskin
kolmatta osaa siitä, mitä kohtalaiselta saarnalta voitiin vaatia. Hän
luki vielä kerran huomispäivän tekstin, löytämättä kuitenkaan mitään,
josta olisi voinut johtaa selityksensä, se oli tosiaankin kamalaa.
Epätoivoisena pöyhi hän käsillään tuuheaa tukkaansa ja hieroi silmiään,
kunnes ne tulivat punaisiksi. Noissa nuoruuden vehmaissa kasvoissa,
tuossa pitkässä, sorjassa vartalossa ei ollut mitään papillista; hän
näytti olevan noita hyväinpäiväin lapsia, jotka antauvat pappisuralle
vain sen tähden, että se on lyhin ja pikimmin omanleivän eläjäksi
vievä. Mitään kutsumusta, hengen taistelua, hän ei ollut koskaan
tuntenut, mutta virkaansa hän kyllä piti arvossa ja oli halukas
täyttämään valansa niin hyvin kuin heikko ihminen voi, sillä heikkoutta
on jokaisessa, myönsi hän nöyrästi.
Hän katsoi kelloaan, se läheni kymmentä, kaikki talon asukkaat
makasivat ja hän tunsi voimakkaan halun seurata heidän esimerkkiään.
Mutta nuo tyhjinä ammottavat lehdet näyttivät aavemaisen uhkaavilta, ne
eivät suoneet hänelle lepoa.
Samassa kuului ulkona askeleita, joku tuli pimeässä eteisessä ja vähää
myöhemmin koputti se jo ovella. Avain oli jo otettu pois, pastori nousi
ja avasi. Siellä seisoi muuan rahvaanmies lakki kourassa, nuori kyllä
ijältään, mutta kasvoiltaan vakava.
-- Astukaa sisään, mitä asioitte? Allén vetäysi kirjoituspöytänsä
ääreen.
-- Minun isäni makaa sairaana kotona.
-- Vai niin, kuka hän on?
-- Mustasaaren isäntä.
-- Hyvä, entä sitte?
Talonpoika ei nähtävästi ollut oppinut niin äkkiä puhumaan asioitaan ja
sitä paitsi näki hän nuoren pastorin vasta ensi kertaa lähemmältä. --
Aika on perin sopimaton, sanoi hän harvaan ja joka sanaa punniten,
mutta kuten isä sanoo: kuolema ei valitse aikaa.
-- Oh, onko hän jo niin huono?
-- On -- nähkääs, herra pastori, isä kärsii sekä ruumiin että sielun
tuskia, kuume tuimentelee häntä ja silloin tällöin palaavat puuskaukset
tuottavat hänelle sanomattomia sieluntuskia. Hän on kyllä kaiken ikänsä
ollut hyvä kristitty ja taitanut autuudenopin kappaleet, mutta se
lienee niin, ett'ei kukaan pääse taistelutta vapaaksi.
-- Ei, ei, niin se on. -- Allén pureskeli hermostuneena kynänvartta.
-- Niin ollen olisi tarkoitus jos herra pastori tahtoisi seurata minua
kotiin, isä toivoo saavansa huojennusta kun saisi puhua Jumalan
palvelijan kanssa.
-- Vai niin, vai niin, -- kevyt ahdistus valtasi nuoren pastorin. Hän
oli tottumaton semmoiseen tehtävään, tämä olisi hänen ensimmäinen
sairaskäyntinsä, ja sepä juuri tekikin hänet alakuloiseksi. Muuten oli
hänestä vastenmielistä lähetä kuumesairasta, varmaankin huonosti
tuuletetussa huoneessa, sekä lähteä kylmään yöilmaan. Mutta voisiko hän
muutakaan tehdä? Arveleminen ei sopinut, hän otti käsikirjan ja
ripitysneuvot, kietoi matkaturkin ympärilleen ja seurasi tuota nuorta
talonpoikaa.
-- Onko matka pitkä?
-- Ei, ainoastaan yksi penikulma!
-- Hyvä! Allén veti turkkinsa kauluksen korvilleen, häntä vilutti,
oliko se sitten ulkonaista vai sisäistä kylmyyttä, sitä hän ei
tietänyt. Tie kulki syvien metsien läpi, missä lumi oli ajautunut
paksuiksi nietoksiksi puiden oksille. Pastorista tuntui, että hänen
olisi pitänyt puhella jotain kyyditsijälleen, mutta hän ei löytänyt
sopivaa puheenainetta. Ja niin kului aika, kunnes he tulivat tuohon
yksinäiseen taloon.
Kuu valaisi heikosti, muuan koira haukkui loitommalla; muuten oli
kaikin puolin hiljaista.
Nuori kyytimies sitoi hevosen aitaan kiinni ja seurasi pastoria pimeään
eteiseen, jossa pieni valonjuova näytti tietä tuvan ovelle. Suuri tupa
oli hämärä, vuoluhirret olivat mustuneita ja suuressa pesässä tuikotti
pieni tuli. -- Nuori tyttö nousi penkiltä istumasta ja tervehti
kohteliaasti, pian sen jälkeen tuli kamarista muuan ikälikkäämpi
nainen. -- Hyvää iltaa, herra pastori on siis jo tullut, sanoi hän.
Jumalalle olkoon kiitos, hän onkin niin odottanut ja toivonut teitä!
Pastori riisui turkkinsa ja meni tulen luo: -- Minun on vilu, en saata
mennä sairaan luo ennenkun olen hiukan lämmennyt. -- Saattaa olla niin,
tuumi nainen ja alkoi puhaltaa riutunutta tulta. Allén seisoi ja
seurasi hänen liikkeitään erikoisella tarkkaavaisuudella, hän ei ollut
koskaan tuntenut itseään niin masentuneeksi kuin nyt.
Kyytimieskin tuli nyt sisään, nuo kolme, äiti ja lapset, olivat niin
ihmeteltävästi toistensa näköisiä: sama vakavuus piirteissä, sama
älykkyys silmissä ja tyyneys olemuksessa. Hän yksin oli levoton, sillä
noita toisia elähytti kärsivällisyyden suoma rauha.
Voisiko hän lausua ainoatakaan sanaa näiden kolmen henkilön tutkivain
silmäysten edessä, jotka näyttivät katselevan hänen lävitsensä ja juuri
synnyttävän hänessä tuon tuskallisen levottomuuden. He eivät suinkaan
tietäneet, että tämä oli hänen ensimmäinen sairaskäyntinsä, ei, hän
tahtoi olla kahden sairaan kanssa. Ja siitä ei häntä kukaan estänyt.
Sairaan huone ei ollut mikään matala hökkeli, vaan pieni, siisti
kamari; lattia oli pesty valkeaksi, ikkunoita verhosi karttuuniuutimet
ja valaistussa tiiliuunissa paloi hiljalleen ratiseva tuli.
Peränurkassa oli suuri, sinisellä pummuliverholla varustettu sänky,
siinä makasi kookas mies suoraksi ojentuneena. Hänen tuuhea, harmahtava
päänsä lepäsi raskaasti päänalaisella ja jänteiset kädet lepäsivät
hervottomina sivuilla. Voimakas, jäntevä oli tuo ruumis, jonka sairaus
oli nöyristänyt, milt'ei musertanut.
-- Hyvää iltaa, tervehti pastori sisäänastuessaan.
-- Hyvää iltaa -- ah, se on pastori, istukaa alas, istukaa, kuului
käheä, liikutettu ääni. -- Tämä on surun huone, herra pastori, sairaus
on raskas risti, mutta mitä ovat ruumiin vaivat sieluntuskien rinnalla.
Hän vääntelihe levottomana vuoteellaan: -- Tuska jäytää minua, minun
täytyy astua Jumalan tuomioistuimen eteen tänä yönä, kenties jo tämän
tunnin kuluessa, ja "kauheaa on langeta elävän Jumalan käsiin", joll'ei
meillä ole "puolustajaa Isän tykönä." Ja semmoinen on minulla ollut tai
olen luullut olevan aina tähän asti, mutta nyt "Hän on kätkenyt
kasvonsa minulta." Sanat tulivat katkonaisina ja ääni oli sortunut.
Allén istuutui vuoteen viereen, selvitti äänensä ja alkoi puheensa.
Ensin kyselemällä yhtä ja toista, mutta sitte alkoi hän puhua yksin,
ajatukset alkoivat muotoutua kauniiksi, onnistuneiksi lauseiksi.
Menestys virkisti häntä, hän alkoi puhua yhä lämpimämmin, mutta kuta
innokkaammaksi hän tuli, sitä kalpeammaksi ja synkemmäksi muuttui
sairas, ainoastaan kuumeiset kädet liikkuivat levottomasti peitteen
päällä.
Kun pastori lopetti, ei kuulunut huoneessa muuta ääntä kuin seinäkellon
yksitoikkoinen tikutus. Mutta äkkiä kohosi sairas istualleen ja kuin
uhaten ojensi hän oikean kätensä nuorta pastoria kohden: -- Kauniita
sanoja, herra pastori, kauniita sanoja, mutta tyhjiä, oi, voi! "Henki
yksin tekee eläväksi, vaan liha kuolettaa," -- Minä viheliäinen, mitä
voin minä toivoa häneltä?
Tuskallisesti huudahtaen vaipui hän takaisin vuoteelleen, ja tuo huuto,
se tunkeusi miekan tavoin nuoren pastorin sydämmeen. Oliko tuo kauhea
tuomio todellakin totta, oliko hänen kaunis esitelmänsä ainoastaan
sanoja, hengettömiä sanoja?
Ensi kertaa selveni hänelle nyt oma sisäinen olemuksensa, kuin olisi
välähtävä salama sitä valaissut. Mikä pitäisi pappi oleman? Oi,
sielujen lääkäri! Koko hänen toimensahan juuri oli sielunhoitoa, ja
sitä ei voi toimittaa yksin ruumiillisilla voimilla. Ei, ei koskaan!
Nyt selveni hänelle, että papin tulee olla pappi hengessä ja
totuudessa, muuten on hän kelvoton kantamaan papillista pukuaan. Voi
häntä, joka ajattelemattomasi ja leivän tähden antausi sille uralle, ja
totisesti saa hän rangaistuksensa, tuon rangaistuksen, joka nyt niin
armottomasti painoi häntä: istua kuolinvuoteen ääressä, kuulla
huudettavan lohdutusta ja apua, eikä voida auttaa.
Jumalan sana on syvä ja rikas lähde, mutta tuo nuori mies ei voinut
siitä ammentaa mitään. Kuolevan epätoivoiset huokaukset ajoivat
tuskanhien hänen otsalleen ja sieluntuskissaan kallistausi hän vuoteen
ylitse ja sanoi: -- Rakas isäntä, me olemme yhtä avuttomia molemmat,
minä ja te.
-- Niin, minä olen väärin antanut noutaa teidät tänne; jos olisin sen
tietänyt, niin olisin lähettänyt hakemaan Johannes Nygårdia, hän ei
koskaan jättäisi minua hädässä avuttomaksi.
-- Kuka on Johannes Nygård?
-- Hän, Johannes, ah, hän on niitä, joita sanotaan lahkolaisiksi, hän
käy ympäri myyden kirjoja ja puhuen Jumalan sanaa kansalle.
-- Vai niin -- maallikkosaarnaaja. Allénin ääni ilmaisi
tyytymättömyyttä: -- Kuka tietää, jos hän on oikeaoppinenkaan?
Voimiaan ponnistaen kohosi vanhus taasen istualleen, ryppyisillä,
ilmeikkäillä kasvoilla kuvautui kovan sisällisen liikutuksen ilme ja
suuret, syvällä asuvat silmät katsoivat terävästi nuorta pastoria. --
Minä tahdon sanoa teille jotakin, herra pastori, alkoi hän selvällä
äänellä. Älkää luulko, että minä olen niitä, jotka juoksevat kirkosta
ja pappien luota kuulemaan jokaista, joka nimittää itseään opettajaksi
ja voi saarnata. Ei, kaukana siitä! Jos minä vaan saan kuulla hyvää
Jumalan sanaa saarnatuolista, sykkii sydämmeni ilosta, mutta niiden
pitää olla sanoja, jotka tulevat sydämmestä ja tunkeuvat sydämmeen,
niissä pitää olla henkeä ja elämää. Nähkääs, pastori, me annamme
ruumiille tarpeensa, luuletteko, että henki voisi elää ravinnotta?
Henki vaatii myös osansa ja kun pastori ei voi tyydyttää sen nälkää,
silloin tulee joku Johannes Nygård, sielu täynnä palavaa rakkautta ja
intoa Jumalan asialle -- voitteko tuomita niitä, jotka kuuntelevat
häntä? Joll'ei täällä erämailla olisi semmoisia, olisi tänäkään päivänä
tuskin ainoatakaan elävää kristittyä seurakunnassa, mutta nyt on
Herralla täällä kuitenkin pieni laumansa.
-- Miksi tulitte meidän luoksemme, herra pastori? Tulitteko oman
hyötynne tähden tai rakkaudesta meihin? Jälkimmäisessä tapauksessa
saatte Johannes Nygårdista uskollisen auttajan työssänne seurakunnan
hyväksi, muuten -- saa se asia jäädä semmoiseksi kuin se on ollutkin:
Jumalan sana ei ole sidottu.
Nuoren papin pää vaipui syvälle alas. Mutta sairaan terävä silmä
huomasi kuitenkin, mitä hänen sielussaan liikkui. -- Nuori mies, sanoi
hän, pankaa muistiinne kuolevan sanat. Te olette vihitty Herran
palvelijaksi, mutta tähän asti olette te ollut se vain nimeltä,
rukoilkaa Jumalaa, että hän täst'edes vihkisi teidän sielunne, niinkuin
hän itse luvannut on: "Minä kihlaan sinut armolla ja laupeudella."
Silloin vasta teistä tulee pappi hengessä ja totuudessa Herran
kunniaksi ja seurakuntanne lohdutukseksi. Ja semmoisen papin ei
tarvitse koskaan peljätä, että tulee joku ja viettelee lauman hänen
luotaan; sillä hän on oikea paimen, eikä mikään -- palkkapaimen.
Raukeana ja läähättävänä vaipui vanhus takaisin vuoteelleen.
Allén tarttui hänen käteensä: -- Rukoilkaamme kuitenkin yhdessä, sanoi
hän hiljaa. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja huokaus toisensa perään
tunkeusi hänen ahdistetusta rinnastaan.
Juhlallinen hiljaisuus vallitsi huoneessa, sairaan piirteet olivat
tulleet tyyneiksi ja hän makasi aivan hiljaa suljetuin silmin. Kun
pastori nousi, katsoi hän häneen ylös: -- Hyvästi nyt, herra pastori,
älkää olko ollenkaan levoton minun tähteni, sillä kun hätä on suurin,
on apukin lähin, minä alan jo tuntea Jeesuksessa Kristuksessa
saavutettavan rauhan esimakua. Herra kätkeytyy ainoastaan hetkiseksi,
mutta hän ei unohda meitä, kenties hän tahtoikin antaa minulle juuri
tämän opetuksen.
-- Hyvä, että Herra antoi teille, mitä te halasitte, sanoi nuori
pastori suruisesti, -- minä en voinut antaa teille mitään.
-- Teidän tulee ensin kylvää ja sitte niittää siunausta, vastasi
vanhus, kirkas profeetallinen katse silmissään.
-- Entä ehtoollinen? kysyi pastori empien.
-- Niin, sen otan minä mielelläni huomenna, jos vielä silloin elän,
sitä ennen täytyy minun olla hetkisen kahden Herrani kanssa.
* * * * *
Pastori seisoi taasen tuvassa ja pukeutui turkkeihinsa. -- Huomenna
tulen minä jälleen, sanoi hän emännälle.
-- Haluaako hän niin?
-- Haluaa!
Emäntä nyökäytti päätään -- pappi on aina tervetullut murheellisten
luo: Hyvästi!
Paluumatka joutui pian, pastori istui taasen yksinäisessä kamarissaan.
Puolivalmis saarna oli kirjoituspöydällä, hän luki sen lävitse, otti
sitte lehden toisensa perästä ja poltti kynttilän liekissä. Kun kaikki
oli muuttunut tuhaksi, löi hän otsaansa ja mumisi: -- Niin, "henki
tekee eläväksi", mutta minulla ei ole mitään henkeä. Oi Jumala, älä
rankaise vanhurskaassa vihassasi tietämätöntä, joka on antaunut uralle,
jota hän ei tuntenut, ruvennut virkaan, johon hänellä ei ollut
kutsumusta. -- Hän vaipui polvilleen, henkisesti köyhänä ja neuvotonna,
kenties tänä hetkenä maailman silmissä halveksittuna miehenä, mutta
Jumalan edessä hänen armonsa ilmestykselle valmistettuna sieluna.
Sille, joka pimeydessä vaeltaa, valmistaa hän suuren valkeuden. Jumalan
valtakunnassa käy aina niin, ensin pimeyttä, sitte vasta valoa, ensin
taistelua, sitte voitto.
* * * * *
Huomispäivänä seisoi saarnatuolissa riutunut, kuolonkalpea mies, niin
eroava muinaisesta Allénista kuin eroaa yö päivästä. Hänellä ei ollut
kirjoitettua saarnaa -- sehän oli tuhkana -- ainoastaan muutamia
hajanaisia muistiinpanoja oli hän ennättänyt yön kuluessa tehdä. Siksi
olikin hänen saarnansa tavoittelevaa ja hidasta, mutta hän pysyi
väsymättä saarnan aineessa kiinni, rukoillen alinomaa Jeesusta
avukseen. Ja Herra ei koskaan anna uskollisen palvelijansa turhaan
rukoilla, niin totta kuin hänen sanansa ei koskaan tyhjänä palaja.
Kuulijat tuskin huomasivat, että uudessa pastorissa oli tapahtunut
muutos, mutta tuntui kuitenkin kuin olisi joku elämäntuulahdus käynyt
läpi kirkon. Nuoren saarnaajan äänessä oli surullinen sointu, mutta
hänen rukouksensa olivat niin palavia ja sydämmellisiä, että ne
tempasivat koko seurakunnan mukaansa, kuin olisivat kaikki olleet
yhtenä sieluna ja sydämmenä.
Kun Allén jumalanpalveluksen jälkeen tuli sakaristoon, odotti häntä
täällä eilinen kyytimiehensä, tuo nuori, vakavakasvoinen talonpoika.
-- Minä pyydän sanoa paljon terveisiä kotoa, sanoi hän, ja ilmoittaa,
että isä kuoli vähää jälkeen puolen yön.
-- Todellakin! -- pastorin ääni vapisi liikutuksesta. Ja minä kun hänen
toivomuksensa mukaan aijoin tulla tänään uudelleen, antamaan hänelle
herran ehtoollista.
-- Niin, isä käski sanomaan herra pastorille, ett'ei hän sitä enää
tarvinnut maan päällä, koska hän oli aivan varma, että hän pääsee
osalliseksi siitä suuresta ehtoollisesta taivaassa. Sitte sanoi hän
vielä, ett'ei herra pastorin tarvitsisi huolehtia hänen tähtensä, sillä
Herra oli tullut ja osoittanut hänelle armonsa täydellisyyden.
Pastori ei voinut vastata, hän ainoastaan puristi sydämmellisesti tuon
nuoren miehen kättä jäähyväisiksi.
Kirkko oli nyt aivan tyhjä, ainoastaan lukkari-ukko puuhasi
numerotaulunsa luona. Mutta pää käden varaan tuettuna istui nuori
pastori yksinään kylmässä, pimeässä sakaristossa ja tuijotti jäykästi
eteensä. Hän näki kaikkialla mustan yön ympärillään: -- Mihin kelpaan
minä? huokasi hän, mitä voin minä tämmöisenä vaikuttaa?
Hänen istuessaan näin alasvaipuneena kuin raskaan taakan painamana,
astahti äkkiä hänen sielunsilmäinsä eteen tuon vanhan, kuolevan
talonpojan profeetallinen katse ja hän kuuli taasen nuo samat sanat:
"Teidän tulee ensin kylvää ja sitte niittää siunausta." Valonsäteenä
tunkeusi tämä muisto hänen pimeään sieluunsa, hän kumarsi taasen
väsynyttä päätään ja vaipui nöyrään rukoukseen. Ja kuin korkeuden
vastauksena kuuli hän sydämmessään voimakkaan äänen: -- Ole hyvässä
turvassa, poikani, nouse ja käy!
Tuon synkän, surullisen yön jälkeen alkoi aamukoitto sarastaa,
ilmoittaen uuden, toivorikkaan päivän nousua. -- Voitto on tosin
Jumalan kädessä, mutta nyt oli tuo nuori taistelija urhokkaasti
antaunut siihen taisteluun, joka jokaisen kristityn on suorittaminen.
Mutta nyt ei hän luottanut omiin voimiinsa, vaan Jumalan
kaikkivoipuuteen, joka täydellisentää inhimillisen heikkouden.