levottoman taistelun aikana ei minulla ollut ainoatakaan rauhaisaa
nurkkaa, johon olisin voinut ottaa mukaani sinun tapaisesi pienen
tytön. Minä olin siihen aikaan perin köyhä, monasti tyydytin ainoastaan
pahimman nälkäni, mutta minun teräksinen terveyteni kesti kuitenkin
onnellisesti kaikki puutteellisuudet. Minun tulevaisuudensuunnitelmani
oli kerran saada kokoon varoja sen verran, että voisin ottaa sinut
luokseni ja opettaa sinulle jotain hyödyllistä, niin että voisit itse
pitää huolta toimeentulostasi. Minä kirjoitin siitä pappilaan, mutta
siellä eivät ajatukseni saaneet kannatusta, kälyni ei tahtonut päästää
sinua ennenkuin omat tyttönsä kerkeisivät kasvaa siksi suuriksi, että
kykenenisivät häntä auttamaan. -- Ja minustakin näytti oikealta, että
olit apuna siellä, missä sinulle oli suotu lapsuuden koti, minä en
myöskään tahtonut saattaa sinua ikävään asemaan tuon riidanhaluisen
pastorinrouvan kanssa ja tämän lisäksi -- minä en edes tuntenut sinun
mieltäsi. Ja juuri se onkin minun vikani, minun olisi pitänyt tutustua
sinun ajatuksiisi ja toiveihisi. Kun näin tuon pienen, käytännöllisen
tytön avainkimppu kädessään pappilassa aina hääräävän talouden
puuhissa, niin olipa todellakin vaikea arvata, mitkä tunteet liikkuivat
tuossa nuoressa sielussa. Mutta silloinen ajattelemattomuuteni
painaakin nyt raskaina nuhteina mieltäni. -- Sitte tuli aivan äkkiä
tieto naimisiin menostasi. Setä kirjoitti minulle, että kosijasi,
tohtori Galle, oli kerrassaan kunnon mies, jonka pyyntöön he empimättä
voivat suostua ja kälyni vielä lisäsi, että he kaikin olivat
vakuutettuja vastaisesta onnestasi. Minä olisin kuitenkin tahtonut itse
vakuuttautua tästä ja tulla häihisi, mutta kun olin lupautunut
saattamaan erästä sairasta ystävääni kylpylään, niin en voinut toivoani
täyttää.
-- Olen näinä viimme vuosina usein ajatellut sinua, olen aprikoinut
sitä, tokko mahdoit löytää tuon onnen, jota täti ennusti. Olen usein
tuntenut itseni levottomaksi tähtesi, mutta en koskaan ole voinut
synkimmissäkään aavistuksissani arvata kohtaloasi semmoiseksi kuin se
todella on. Katsohan, Liisa, minä olen ollut julma, minun olisi pitänyt
ottaa sinut luokseni, suoda sinulle kokemusteni tukea ja opettaa sinun
nuorelle sydämmellesi mitä elämä on!
Hän laski kätensä nuoren rouvan olkapäille ja katseli häntä suruisesti:
-- Ja miten paljon onnettomuutta tuo sinun elämän-tuntemattomuutesi on
sinulle tuottanutkaan, lapsi rukkani, sanoi hän. Sinun turhaan kulunut
nuoruutesi on maailman poltinmerkillä leimattu, sinä -- olet miehesi
luota karannut vaimo, jonka tämä voi viedä takasin milloin hän tahtoo.
-- Koettakoonpahan hän vain pakottaa minua, sanoi Liisa kovasti -- minä
en palaja koskaan takaisin.
Betti täti katseli häntä huolestuneesti. -- Ja sitä paitsi ei tohtori
ajattele koko asiaa, jatkoi Liisa tyynemmin hetkisen perästä. Hän ei
välitä enemmin minusta kuin lapsestakaan; jättäkäämme hänet oman
onnensa nojaan, Betti täti; älkäämme puhuko hänestä tämän koommin.
-- Eipä niinkään, rakas lapsi, sinun vastainen asemasi mieheesi tulee
meidän juuri saada selväksi, vastasi Betti täti päättävästi.
-- Kälyni on aina väittänyt, että minä halveksisin avioliittoa, mutta
minä uskallan vakuuttaa itselläni olevan syvemmän käsityksen avioliiton
pyhyydestä kuin hänellä, vaikkapa itse olenkin jäänyt vanhaksipiiaksi.
Vaikkapa miehesi olisi minulle miten vastenmielinen tahansa, niin olen
minä kuitenkin hänen puolellaan ja kirjoitan tänään hänelle
ilmoittaakseni hänelle sinun täällä-olosi.
Liisan silmissä näkyi äkkiä sama ilme kuin vainotun pedon silmissä kun
hän turhaan koettaa paeta vainoojiaan. Äkkiä kääntyi hänen katseensa
lapseen, joka jokelteli pehmeällä matolla heidän jalkainsa juuressa.
Betti täti tarttui hänen käteensä: -- Ole levollinen, lapseni, äläkä
näytä niin kauhistuneelta. Luonnollisestikin esitän minä kaikki
oikeassa valossaan, enkä epäile, ett'ei hän...
Hän vaikeni, sillä se, mitä hän nyt aikoi sanoa, kaikui niin
epätoivoiselta hänen korvissaan. Se koski avioeroa ja hän tiesi
hyvästi, ett'ei Liisa voinut käsittää vastaisen elämänsä katkeruutta,
hän ei voinut ymmärtää mitä ankarasti tuomitsevat, vakavamieliset
ihmiset ajattelivat miehestään eronneesta vaimosta. -- Liisa rukka!
Lapseni, sanoi hän hyväillen hiljaa Liisan kättä, joka vielä lepäsi
hänen omassaan. Eikö sisimmässäsi kuulunut ainoatakaan ääntä, joka
syyttäjänä olisi vastustanut aikomustasi? Jumala on jokaiseen
ihmisrintaan kätkenyt herättävän äänen pahuuteen taipuvaisen luontomme
ojentamiseksi; eikö omatuntosi sanonut, että sinä teit syntiä Jumalaa
vastaan?
Liisan mustat silmät rävähtivät synkästi: -- Siitä on jo aikoja kuin
minulla on ollut mitään tekemistä Jumalan kanssa, vastasi hän
terävästi. -- Tohtori luulee, että luonnonvoimat johtavat maailmaa,
että ne ovat sen oikeita haltijoita, ja onneton kun olen ollut, niin on
minulla ollut hyväkin syy olettaa, että tunnottomat voimat ohjaavat
tapausten kulkua.
Betti täti ei vastannut mitään, hän vain katseli Liisaa tavattoman
hellällä ja ilmeikkäällä katseella, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa:
-- Vihdoinkin olen, lapsi rukka, löytänyt onnettomuutesi perustuksen ja
pääsyyn; voi, miten kauvas oletkin hairahtunut! Ja tuntui kuin olisi
tuo katse alkanut liennyttää Liisan sydämmestä katkeruuden ja surun
sinne kylmäämää jäätikköä. Hän peitti kasvonsa käsillään ja kääntyi
pois.
Taistelu oikean, hyvän ja toden edestä, tuo taistelu, jota jokaisen
syvähenkisemmän luonteen on suoritettava, jos mieli päästä selvyyteen
omasta itsestään ja elämästä, oli nyt herätetty. Betti täti oli saanut
toivonsa toteutumaan ja tuon taistelun syntymään. Äänetönnä nousi hän
ylös ja jätti huoneen, sillä hän tiesi, että on hetkiä, jolloin
yksinäisyys on paras lääke haavoitetulle sydämmelle.
* * * * *
Kun neiti Orell palasi kotiin ja kuuli uutisen Liisan katoamisesta,
valtasi hänet sanomaton kauhistus. Kerran toisensa perästä luki hän
jälkeenjätettyä kirjettä -- ainoaa selitystä hänen pakenemiselleen. Ja
nyt muisti hän myöskin, että Liisa oli joskus viitannut sentapaista
sekä miten sydämmellinen hänen viimmeinen hyvästijättönsä oli. Niin,
tavallisesti huomaamme tuommoisten pikkuseikkain merkityksen liian
myöhään.
Apteekkari ei juuri uskonut, että tohtori pysyisi niin ehdottomasti
lupauksessaan olla sen enempää kuulustelematta vaimoaan ja lastaan.
Eikä ollut syytäkään, sillä salateitä sai hän tietää, että tohtori oli
etsityttänyt heitä semmoisistakin paikoista, jotka tuskin olisivat
muiden mieleenkään johtuneet -- niinkuin loitolla olevista kaivoista
j.n.e. Luonnollista oli myöskin, että hän kävi asiaa kuulustelemassa
Liisan sukulaisilta pappilassa. Mutta niin paljon kuin tohtori siitä
matkastaan toivoikin, oli se aivan hyödytön ja hänen levottomuutensa
puhkesi rajuksi vihaksi ja katkeruudeksi. Hän kirosi koko naissukua,
joka hänen mielestään oli liian kurja polkemaan jalkaansa maahan ja
ystävänsä nimismiehen neuvosta oli hän juuri kuuluttamaisillaan
julkisesti karannutta vaimoaan. Mutta samalla tuli neiti Betti Modénin
kirje ja muutti hänen ajatuksensa. Jotta Liisa olisi paennut tätinsä
luo, se ei ollut johtunut enemmin hänen kuin muidenkaan mieleen, vaikka
se olikin niin varsin luonnollista. Siksi ihmettelikin tohtori sekä
kirjettä että sen sisällystä sitä enemmin.
Betti tädin kirje oli arvokas, tasainen ja selväpuheinen. Hän ei
ryhtynyt kuvaamaan Liisan onnettomuutta tunteellisilla väreillä,
arvaten siten kiihottavansa tohtorin vastustushenkeä, mutta hän kuvasi
lyhyin piirtein Liisan elämän aina lapsesta pitäin, mitä hän ajatteli,
tunsi ja toivoi. Hän ilmoitti myös peittelemättä tohtorille, ett'ei
Liisa enemmin hyvällä kuin pahalla näyttänyt voivan palata takaisin
kotiinsa, jonka vuoksi avioero -- niin ikävää kuin se muuten olikin --
näytti nykyisissä oloissa parhaimmalta kumpaisellekin. Lopuksi pyysi
hän tohtorin itse saapumaan pääkaupunkiin persoonallisesti
neuvottelemaan vaimonsa kanssa. Avioero ei tosin olisi mitään helppoa,
sen tiesi hän -- varsinkaan kun oli olemassa lapsi -- mutta hän oli
kuitenkin tahtonut esittää asian tohtorille oikeassa valossaan eikä
voinut muuta toivoa kuin parhainta mahdollista päätöstä.
Tohtori vaipui syviin mietteisiin luettuaan tuon selvällä, melkein
miesmäisellä käsialalla kirjoitetun kirjeen. Seuraavana päivänä
kirjoitti hän vastauksensa. -- Kiittäen tiedonannoistanne -- kirjoitti
hän -- saan ilmoittaa, ett'ei minulla puolestani ole mitään avioeroa
vastaan. Mitä tulee hänen käytökseensä: ilman pienintäkään aihetta
häväistä sitä kunniallista nimeä, jonka minä hänelle annoin, niin siitä
en tahdo puhua mitään, sitä vähemmin olen löytänyt hänen karkaamisensa
syitä -- vasta teidän kirjeestänne selvisi minulle, ett'ei hän ollut
tyytyväinen meikäläisiin oloihin. Sikäli kun naisia tunnen, olen tullut
vakuutetuksi siitä, että he kaiken kaikkineen ovat perin konstikkaita
olennoita! Kun olisi hullutusta rasittaa minua kuuden kuukauden vanhan
lapsen hoidolla, niin en ymmärrä miks'ei äiti voisi pitää häntä luonaan
ja muuten minä olen puolestani valmis antamaan hänelle elatuksen apua.
Edellä olleesta lienette, neitiseni, huomannut, että minun ja vaimoni
tapaaminen on vähintäänkin -- tarpeetonta.
-- Piste -- sanoi Betti täti painokkaasti, lopetettuaan lukemisen. Nyt
tunnen mikä tohtori on miehiään -- ei juuri mikään tyranni, vaan
suoraan sanoen tavallinen itsekäs ihminen, joka on luonteeltaan äkäinen
ja käytökseltään karkea. Eikö niin, tyttöseni?
Liisa nyökkäsi myöntävästi:
-- Siitä näet, ett'ei hän välitä meistä, sanoi hän ja veti syvän,
keventävän henkäyksen. Hänen mustissa silmissään loisti kostea kimallus
ja valtavan hellyyden haltioissa puristi hän pikku Paulaa sydäntänsä
vasten.
Betti täti näytti ajattelevalta: -- Minä en ole niin vakuutettu
tohtorin tunteista kuin sinä, minä luulen, että hänen miehenylpeytensä
on saanut kovan kolauksen ja että hän tuntee pistokset. -- Sinä näytät
niin iloiselta ja onnelliselta, lapseni, ja kuitenkin on tulevaisuutesi
perin epävarma ja synkkä.
-- Mutta minä olen kuitenkin vapaa, Betti täti -- sinä tiedät, mitä se
merkitsee!
-- Vapaa miehestäsi kyllä, mutta minä ajattelen kokonaan toisenlaista
vapautta. Minä ajattelen koko sitä pitkää kehityskautta, joka vaaditaan
ennenkuin sinun luontoiset lahjasi kehittyvät oikeaan suuntaan,
ennenkuin sinusta tulee kypsynyt, ajatteleva nainen kaiken sen
perusteella, mitä elämällä on vielä sinulle opetettavaa ja ennenkuin
Jumalan henki tekee sielusi vapaaksi!
Liisa kumartui ja suuteli tädin kättä; kyyneleisin katsein ja väräjävin
äänin kuiskasi hän hiljaan: -- Auta minua tulemaan hyväksi!
-- Jumala yksin voi tukea meitä elinkautisessa taistelussamme pahaa
vastaan, vastasi täti vakavasti. -- Mutta minäkin kyllä teen minkä voin
hyväksesi, ole siitä varma.
Siten tuli tuon nuoren rouvan kohtalo päätetyksi. Mutta kaukana
Lehtolassa istui tohtori Galle paksun tupakinsavu-pilven ympäröimänä ja
odotteli pelutovereitaan.
Lotta, joka kauvan mietittyään jäi taloudenhoitajattareksi, oli saanut
totiveden hankkimisen toimekseen. Kaikki meni tavallista latuaan ilman
Liisaa, vieläpä varsin hyvin, kuten tohtori vakuutteli, asian sattuessa
puheeksi. Ken haluaa juosta matkoihinsa, se juoskoon; hän vain ei
välitä rahtuakaan entisestä, se on ollutta ja mennyttä.
Niin arveli tuo tuima tohtori, mutta miksi kohosi toisinaan synkkä
varjo hänen vielä äsken niin tyytyväisille kasvoilleen? Se oli joku
satunnainen muisto, joku, jonka hän oli ennen omistanut, mutta
kadottanut -- pikku Paul. Hänen sydämmessään oli siis kuitenkin muuan
hellempikin kolkka, ja tämä muisto johti aina mieleen erään toisenkin
pienen olennon, joka myöskin oli tähyillyt ympärilleen tässä vanhassa
talossa, mutta joka nyt oli ainaiseksi kuollut hänelle.
Jouduttuaan melkein tietämättään ajatuksissaan näin pitkälle, pudisteli
tohtori harmistuneena itseään: oliko hän mies eli ei? Oliko häntä
katalasti petetty eli ei? Nuo kirotut naiset, mitäpä hän lapsesta
välittäisi, sehän oli vain -- tyttö.
* * * * *
Talviaurinko loi valoaan pääkaupungin eloisille, vilkasliikkeisille
kaduille ja kuvasteli myymäläin suurissa akkunoissa, joihin kaiken
maailman ihanuus oli levitetty halukkaiden katseltavaksi.
Erään semmoisen akkunan eteen oli tänään, kuten tavallisesti
muulloinkin, kokoontunut suuri parvi naisia, jotka ihmettelivät
muutamaa miellyttävää käsitekelettä, kotimaiseen kuosiin tehtyä mattoa,
joka oli runsaasti kirjaeltu sulavilla väreillä. Ikkunan luona istui
myyntipöydän takana muuan kolmenkymmenen ikäinen nainen uutterasti
kirjoitellen. Ostajan sisäänastuessa keskeytti hän kuitenkin heti
kirjoituksensa, mennen erittäin ystävällisellä ja auliilla tavalla
ostajia palvelemaan.
Hän oli pitkä ja solakka, ryhti oli kaunis ja vaatetus hienon aistikas,
mielellään katseli hänen kauniin pystyä päätään, tummia somia
hiuksiaan, säännöllisiä kasvonpiirteitään ja suuria, loistavia
silmiään. Hänen arvokkaasta käytöksestään voi heti arvata, että hän oli
sivistynyt nainen, ja harvalla ihmiselläpä olikaan käytöksessä niin
paljon yksinkertaista arvokkuutta ja luonnollista viehkeyttä kuin juuri
tämän myymälän johtajattarella, rouva Liisa Modénilla. Sillä nainen oli
Liisa, paljon entistä Liisaa muistuttava, mutta myös toiselta puolen
niin paljon siitä eroava kuin eroavat toisistaan kukat, joista toinen
on valon ja raittiin ilman puutteesta kuihtunut, toinen vapaasti
nauttinut päivän valoa ja aamukastetta.
Hänen sopusointuinen ulkomuotonsa ja vehmas värinsä ilmaisi parhainta
terveyttä, älykkäissä kasvoissa loisti elonhehkua, kun taasen muuan
vakava piirre kauniin suunsa ympärille antoi hänen kasvoilleen
tavattoman miellyttävän sävyn.
Viimmeinen ostaja oli mennyt, oli päivällisaika ja sen vuoksi
ostajiakin vähemmin. Liisa istuutui taasen kirjoituksensa ääreen, mutta
hänen ajatuksensa harhailivat siellä täällä, enimmäkseen kuluneissa
tapahtumissa.
Kahdeksan vuotta, merkikkäimmät hänen elämässään, kahdeksan vuotta
täynnä vaihtelevaisuuksia sekä ulkoisissa oloissa että sisäisissä
vieläkin enemmin. Hän ajatteli pääkaupungissa olonsa ensi kuukausia,
jolloin hän vielä oli kuin lapsi, aivan kuin pieni Paulansa, sillä
kuten lapsi oppii päivä päivältä enemmin eroittamaan ympäristöään,
samoin oppi hän tuntemaan häntä ympäröivän maailman moninaisia
vivahduksia.
Hänen ensi pyrintönsä uusissa oloissa oli hankkia itselleen ja
lapselleen "jokapäiväinen leipä", varsinkin kun hän ei voinut
tohtorilta ottaa mitään apua pikku Paulan nimiin. Betti täti, joka
kerran itse oli sitkeästi taistellut aineellisen riippumattomuuden
tähden, auttoi häntä uskollisesti. Mutta Liisalle tämä taistelu tuli
paljon vaikeammaksi, sillä häneltä puuttui kaikki ne edut, jotka hyvä
kasvatus suo. Ilman perusteellisia tietoja on todellakin meidän päivinä
kerrassaan vaikea saada minkäänmoista toimialaa, sen sai Liisa kyllin
kokea, vaikka hän kyllä ei kainostellut ryhtyä käsiksi mihin työhön
tahansa. Niinpä koetti hän liinavaatteiden ompelemista, hienompain
vaatteiden pesua, villalankaneulousta, töitä, joita hän kykeni kyllä
tekemään, mutta joita sen pahempi voi koneilla valmistaa paljon
nopeammin ja helpommasta hinnasta. Muutaman ajan leipoi hän pikkuleipiä
ja oli joitakuita kuukausia lukijana muutamalla vanhalla, sokealla
rouvalla. Ensimmäisen vakinaisemman paikan sai hän muutamassa
lankakaupassa; palkka ei tosin ollut suuri, mutta Liisa olisi kuitenkin
ollut perin tyytyväinen, joll'ei hän olisi ollut pakotettu viettämään
suurinta osaa päivästä Paulasta erotettuna. Tyttö tosin viihtyi hyvin
Senoobian hoidossa -- Liisa asui nimittäin Betti tädin luona -- mutta
Liisan alituisena pyrintönä oli saada kerran oma pieni asuntonsa, jossa
hän olisi voinut pitää lapsensa luonaan.
Mutta miten paljon taistelua ja vastoinkäymisiä tuo vapauden ja
riippumattomuuden harrastus tuottikaan, Liisa oli jo aikoja sitte
oppinut tuntemaan ne murheet, joita Betti täti aavisteli, kaikki nuo
tuhannet maalliset pikkuhuolet, joista hänellä ei ennen ollut
aavistustakaan. Hän oli kyllä saanut kestää vääriä ja moittivia
tuomioita ja hänen oli mahdoton moniin aikoihin vapautua tuosta
piinallisesta ajatuksesta, että kaikki katselivat häntä uteliaisuudella
tai ylenkatseella, kuin häpeällä leimattua olentoa, naista, joka oli
karannut miehensä luota. Tuolla vapaudella, jota hän niin kiihkeästi
toivoi, oli ollut myös katkeruutensa, ja ne terävät orjantappurapiikit,
jotka häntä tänä aikana pistelivät, olivat synnyttäneet niin syviä
haavoja, että ne tuskin koskaan täydelleen tervehtyisivät.
Betti tädillä oli laaja tuttavapiirinsä, sitä paitsi kävi hänen luonaan
paljon ihmisiä jos jonkinlaisilla asioilla. Siinä joukossa nuoria
tyttöjä, jotka olivat epätietoisia minkä elämänuran valitsisivat,
toisia, jotka halusivat neuvoja lukujensa järjestämisessä, maaseudulta
tulleita palvelijattaria, jotka olivat tässä vieraassa kaupungissa
joutuneet huonoille jäljille j.n.e. Ja noita kaikkia kohtaan osoitti
tuo toimekas, lämminsydämminen nainen mitä vilpittömintä osanottoa ja
parasta tahtoa auttaakseen heitä niin paljon kuin suinkin mahdollista.
Mutta varsinkin jokainen torstai-ilta kokoontui tuohon kodikkaaseen
arkihuoneeseen pieni joukko samanmielisiä, eri-ikäisiä naisia. Täällä
kehiteltiin monta hyödyllistä tuumaa, annettiin alku monella jalolle
siveelliselle yritykselle; se oli yhdistys, jossa Betti täti oli
sieluna ja jonka lippuun ei ollut ainoastaan naisen siveellisen
vapautuksen vaatimus kirjoitettu, vaan jossa myös työskenneltiin kaiken
hyvän, oikean ja ihmisystävällisen eteen.
Aluksi Liisa milt'ei pelkäsi vieraita, eikä tätikään pakottanut häntä
ottamaan osaa heidän seuruselämäänsä. Mutta aikaa myöten veti tuo pieni
seura häntä salaperäisellä voimalla piiriinsä. Nämä niin eri-ikäiset
naiset, jotka ajatustensa ja näkökantojensa suhteen kuitenkin olivat
niin yhteensulavia, olivat kaikki tavattoman lahjakkaita ja
monipuolisen sivistyksen saaneita. He keskustelivat kaikista
ihmiselämän ja erikoisesti meidän aikamme tärkeimmistä kysymyksistä
ilman katkeruutta, viisaasti ja valistuneesti. Ja kun Liisa äänettä
kuunteli heitä, tuntui kuin olisi aivan uusi ajatusten ja tunnelmien
maailma avautunut hänen eteensä. Hän tunsi itsensä halvaksi ja
taitamattomaksi tuossa joukossa, jossa äly asusti ja jossa tuon
tuostakin lausuttiin reippaita, leikikkäitä mietteitä. Mutta nuo naiset
katselivat häntä lämpimällä osanotolla ja osoittivat kilvan
ystävyyttään ja hyväntahtoisuuttaan tuolle turvattomalle nuorelle
naiselle.
Liisa ajatteli nyt kaikkea tätä, muistellessaan kuluneita päiviään,
askel askeleelta oli hän päässyt nykyiseen asemaansa. Siinä
lankakaupassa, jossa hän palveli, myytiin myös kaikenlaisia
käsintehtyjä teoksia ja se seikka johti hänen mieleensä ajatuksen omata
kaiken vapaa-aikansa taideompelukselle, johon hänellä oli erikoinen
taipumus. Nuo tavattoman aistikkaat mallit herättivät huomiota,
alettiin antaa arvoa niiden keksijälle ja kysellä häneltä neuvoja siltä
alalta. Se antoi hänelle intoa nykyiseen toimekkuuteensa, josta ajan
pitkään Betti tädin ja hänen ystäväinsä hyvien neuvojen ja tuen avulla
kehittyi tuottava pikkuliike.
Hän muisti vielä hyvin, mikä riemun ja ilon tunne täytti hänen
sydämmensä kun hän vihdoinkin saavutti tuon kauvan haluamansa
päämäärän: oman pienen kodin, kun hän ensi iltana katseli Paulan
viatonta uinailua pienellä vuoteellaan hänen oman sänkynsä vieressä.
Nyt oli hän onnellinen, todella onnellinen, hänet valtasi sanomaton
helpotuksen tunne vapauduttuaan vihdoinkin monivuotisesta taakastaan.
Innolla antausi hän uuteen toimintaansa, jossa hänellä kuitenkin oli
koko joukko vapaa-aikaa -- varsinkin varhaisina aamuhetkinä -- kehittää
sieluaan ja täydentää tietojaan. Kun hän ajatteli sitä aikaa, jolloin
hän oli vaimona, tuota tyhjää, rasittavaa oloa, joka täytti hänen
mielensä katkeruudella, ja vertasi sitä nykyiseen hiljaiseen,
rauhaiseen onneensa, niin tuntui tämä eroitus yhtä suurelta kuin yön ja
päivän eroitus. Ja kun hän kysyi mielessään: "tahtoisinko olleen
olemattomaksi, avioeron ja nuo kahdeksan vuotta vain unelmaksi?" tunsi
hän voivansa tähän kysymykseen vastata ainoastaan yhdellä tavalla: en,
en millään muotoa!
Kuitenkin oli toisinaan hetkiä, jolloin hän oli kahden vaiheella, esim.
silloin kuin pikku Paula viattomuudessaan kysyi isäänsä, kysyi miks'ei
hänellä, samoinkuin muillakin koulutovereillaan ollut isää, joka
ottaisi hänet kanssaan kävelylle, antaisi hänelle makeisia ja olisi
hyvä häntä kohtaan.
Edesvastuu siitä, että hän oli riistänyt lapsen pois isänsä luota,
tuotti toisinaan hänelle kiusallista tuskaa, vaikka tosin kaikki
muistot Lehtolasta vakuuttivat hänelle, ett'ei tohtori Gallella, jota
hän siihen aikaan nimitti puolisokseen, ollut mitään erikoisia kunnon
kasvattajan ominaisuuksia. Mutta hän katselikin nyt elämää toisilla
silmillä kuin ennen.
Kun hän ensi kertaa ikäänkuin havahtui täyteen tietoisuuteen ja katseli
menettelöään maailman näkökannalta, valtasi hänet hävyn tunne, häpeä
sen vuoksi, että hän oli astunut kaikkien tavallisten rajamerkkien yli.
Myöhemmin koetti hän katsella tekoaan siveellisenä pakkoaskeleena
vapautuakseen noista alentavista siteistä. Mutta tämäkin peruste
raukesi tomuksi, kun Betti tädin puhe omastatunnosta ja
velvollisuuksista alkoi hänessä vaikuttaa yhä enemmin.
Liisalla oli avoin ja rehellinen luonne ja kun hänen sisimmät tunteensa
kerran olivat joutuneet ristiriitaan, täytyi kaikki tulla päivän
valoon, kaikki tulla koetelluksi tarkan mietiskelyn, tai kenties
uskonnollisen oikeellisuuskäsitteen valossa.
Liisa oli ikävöinyt vapautta ja oppinut, että "ainoastaan totuus tekee
meidät todella vapaiksi" ja että voimme kärsiä, uhrautua ja kieltäytyä
nöyrästi ja iloisesti, jos antaumme sen ohjattavaksi, joka on mennyt
kuolemaan viheliäisten ihmislasten edestä. Betti täti tarkoitti hengen
vapautumista, muutosta, joka hiljaisesti mutta varmasti muodostaa
nöyrän sielun niin, että alkuperäinen Jumalan kuva ilmenee siinä
kirkkaampana. Mutta semmoinen muutos ei tapahdu helposti, tiellä on
paljon taistelua, pimeyttä ja epäilystä; mutta jokainen, joka todella
etsii valoa ja totuutta, saa vihdoin voiton. Liisa oli tehnyt niin,
pitkät vuodet oli hän tuota päämäärää etsinyt ja etsimänsä löytänyt.
"Etsikäät, niin te löydätte, sillä -- joka etsii, hän löytää."
Jos hänen mielessään olisi hääpäivänään vallinneet samat tyynet,
rauhaisat tunteet, niin ei hän varmaankaan olisi nyt miehestään eronnut
vaimo. Asiain nykyisellä kannallaan ollen uskoi hän, että Jumala oli
kääntänyt hyväksi hänen ajattelemattoman tekonsa ja hänen vapisevan
sydämmensä täytti usein syvä kiitollisuus.
Hiljaisuus tuon yksinäisen mietiskelijän ympärillä keskeytyi äkkiä.
Rusottavin poskin ja ilosta loistavin silmin törmäsi pikku Paula
myymälään. -- Äiti, äiti, huusi hän, minulle on käynyt hyvin tänäin,
syntymäpäivänäni; kaikki tytöt onnittelivat ja täti antoi minulle niin
kauniin kortin sanoen: "sinustahan tulee jo iso tyttö!"
Liisa hymyili ja painoi hänet sydämmellisesti rintaansa vasten
kyynelten kimallellessa silmässään: -- Jumala siunatkoon sinua,
lemmikkini, oma rakas tyttöni, kuiskasi hän -- sinun syntymäpäiväsi,
Paula, on minulle iloisin päivä koko vuodessa.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin, kun Liisa askaroi taiteellisen
kirjo-ompelunsa ääressä, huomasi hän erään leveäharteisen herran
kulkevan useampia kertoja ikkunan ohitse. Hän ei kiinnittänyt siihen
erikoisemmin huomiotaan, mutta vähää myöhemmin aukeni ovi ja mainittu
herra astui sisään. Liisa nousi työnsä äärestä ja meni tavallisella
auliilla tavallaan tuota, kuten hän luuli, uutta ostajaa palvelemaan.
Mutta hän kavahti hiukan -- mies myymäpöydän takana oli tohtori Frans
Galle.
Liisa seisoi hetken kalpein poskin ja saamatonna, ikäänkuin tukea
etsien, mutta samalla kykeni hän jo taasen hallitsemaan mielensä ja
ojensi reippaasti kätensä tervehdykseksi.
-- Minä olen kävellyt tämän oven editse tänäin useita kertoja, sanoi
tohtori empien, mutta -- -- --
-- Se oli oikein, että vihdoinkin tulit sisään, vastasi Liisa, joka
taasen oli aivan ennallaan. Koska tulit sinä tänne?
-- Eilen. Liisa kyseli ja tohtori vastaili aivan kuin he olisivat
olleet henkilöitä, jotka usein tapaavat toisensa, ja kuitenkin näki
Liisa nyt taasen ensi kertaa miehensä sen jälkeen kuin hän läksi
kotoaan. Tohtori ei ollut suurinkaan muuttunut, kenties hiukan
vanhettunut ja harmaita hiuksia ilmaantunut hänen harjaksiseen
tukkaansa.
-- Minä arvaan, että tulit Paulaa katsomaan, sanoi Liisa
ystävällisesti.
Tohtori nyökkäsi myöntävästi.
-- Hän ei ole vielä palannut koulusta; sinä luonnollisestikin istut
täällä ja odotat hiukan?
Hän osoitti kehoittavalla liikkeellä viereistä huonetta. Tohtori empi
hetkisen, mutta kun samalla eräs uusi ostaja astui sisään, seurasi hän
pitemmittä mutkitta kehoitusta.
Tohtori tarkasteli huonetta odotellessaan. Se oli pieni, mutta niin
tavattoman miellyttävä ja kodikas kuin koti voi olla ainoastaan hienon
aistin ja järjestävän käden huolittelemana. Lähemmin tarkastaessaan
huomasi hän kuitenkin, että kalusto oli perin yksinkertainen: sohvan ja
pienien jakkarain päällysverhona oli ainoastaan kukallista kretonkia,
ikkunain ja oven verhot olivat samaa helppoa ainetta, mutta kaikkialla
kuitenkin miellyttävä, pehmoinen värisävy. Kaikki oli sopusointuisaa,
seinillä kauniit valokuvat mustissa puitteissa, lattialla lämpimät
matot ja pienellä ompelupöydällä ikkunan ääressä kukoistava, valkea
hyasintti, joka täytti huoneen suloisella lemullaan.
Tohtori istui nurkassa olevan kirjoituspöydän ääreen ja katseli
hajamielisesti sen monia pikku koristeita. Äkkiä kiinnittyi hänen
katseensa suureen, kirjoitusmaton oikealla puolella jalineessa olevaan
valokuvaan. Se oli pienen lapsen valokuva, pieni ihana tyttönen, joka
pehmeälle lepotuolille polvistuneena sirosti nojasi viattomia kasvojaan
tuolin pehmoista verhoilua vastaan.
Tohtori pidätti hengitystään, yksi ainoa ajatus täytti tänä hetkenä
hänen mielensä hämmästyksellä, toivolla ja epätietoisuudella. Hän oli
muiden tärkeäin asiain tähden matkustanut pääkaupunkiin, oli sitte
tuntenut vasten tahtoaan jonkunlaista halua käydä Liisan luona,
saadakseen taasen nähdä tyttärensä, olematta ollenkaan selvillä mitä
hän odotti tästä kohtauksesta tai kuinka hän edes löytäisi tuon
pienokaisen. -- Voiko, voiko todellakin tuo suloinen olento olla Paula,
hänen lapsensa? Hän otti valokuvan käteensä, katseli sitä puolelta ja
toiselta, laski sen pöydälle ja otti taasen uudelleen käteensä -- nuo
veitikkamaiset siimat, tuo pieni, hymyilevä suu sai hänet aivan
humauksiin.
Kun hän siinä istui lapsen kuvan katselemiseen vaipuneena, kuului
myymälästä iloisia ääniä hänen korviinsa. Siellä oli pieni joukko
nuoria naisia, kaikki eloisia ja puheliaita, ja noiden eri äänien
joukosta eroitti hän selvästi Liisan helakan äänen.
-- Se kuuluu liian kauniilta, ollakseen totta, kuuli hän Liisan
sanovan.
-- Vaikkapa, mutta sinun täytyy toki uskoa minua -- kuului toinen ääni
sanovan. Toimittaja kehui kirjoitustasi kerrassaan mainioksi ja pyysi
minun sanomaan sinulle hänen kunnioittavimmat terveisensä arvokkaalle
kirjailijattarelle, kuten hänen sanansa kuuluivat. Kaikki ennustavat
sinulle loistavaa kirjailijauraa. Eläköön rouva Elisabeth Modén!
Eläköön, eläköön!
-- Hiljaa, hiljaa! kuului Liisan ääni.
-- No, no, sinun nimimerkkisi ei ole pysynyt niinkään salassa kuin
luulet! eilen konsertissa kuulin useain kuiskaavan: -- Tuolla tulee
hän! -- Sinä onnellinen kuolevainen, sinulla on yleisö vallassasi!
Niin, ja naisyhdistyksen puheenjohtaja kysyi joko sinä saanet tuon
pyydetyn ehdotuksen valmiiksi ensi kokoukseen, sanoi eräs toinen
nainen. -- Meidän pikku komitea kokoontuu huomenna.
-- Hyvä, siellä tulee tehtäväksi tärkeä päätös, tärkeämpi kuin kenties
koskaan ennen tai jälkeenkään. Siis kaikki saapuville, muistakaa se!
-- Betti täti tulee myöskin sinne -- miten mainio hänen viimmeinen
kirjoituksensa olikaan, kukaan naisista ei käytä kynää semmoisella
loistavuudella kuin hän.
-- Sano ennemmin semmoisella arvokkuudella. Ja Liisalla on todellakin
oikein, meidän ei pidä antaa ihmisille aihetta moittiakseen meitä
liiallisesta intoilemisesta. Tuo Eeva esim. on kerrassaan huimapää.
Sinun olisi pitänyt kuulla häntä viimme kokouksessa! Muuan vahtimestari
kurkisti ovesta sisään, Eeva huomasi hänen heti ja luoden tuohon
miesparkaan kerrassaan surmaavan silmäyksen sanoi hän: -- Se oli vain
muuan mies, ja sen niin murhaavalla äänellä, että koko kokous purskahti
nauruun.
-- No se ei suinkaan ollut niin kovin pahasti! -- Rakas Eeva, luulenpa,
että olet miestenvihaaja; miten sinä viihdyt kollegoiden kanssa siellä
koulussa, ettekö te väliin ottele keskenänne?
-- Ka otellaanpa ja niin että herrat punastuvat korvaksiaan myöten ja
meidän ranskankielen opettaja, tuo pikku leskirouva, huutaa ah ja voi
minun mahdottomuudelleni. Hyi, miten ilettäviä nuo naimahaluiset,
mielistelevät hupakot ovat!
-- Mutta rakas Eeva, sinähän käytät melkein liian karkeita sanoja!
-- Käytän kun käytänkin, koska kerran hiukan liioittelen. Mutta
tiedätkö sinä, ihastuttava Liisa, että kaikilla puolueilla pitää olla
joku tuommoinen ensi luokan kirkuja, joka kulkee muiden edellä ja
vinguttelee ruoskaa kääntääkseen ihmisten huomiota itse ratsasjoukon
kulkuun.
-- Ja sinä nyt vinguttelet ruoskaasi aidanseipäisiin miessuvun suhteen,
kuului useita ääniä. Kaikki nauroivat.
-- Oikea asia ei kaipaa mitään kirkujia, sanoi Liisa.
-- Eipä kyllä, mutta tuommoiset huimapäät hankkivat meille
maltillisille naisille syytöksiä sekä miesten että -- -- --
-- Mutta naisen täytyy saada lausua julki rehdit ajatuksensa!
-- Eeva, Eeva, nainen vaijetkoon seurakunnassa, huudettiin joukossa.
-- Sitäpä minä haluaisin nähdä kuka minulta suun tukkisi, siihen ei
kykene ainakaan minun arvoisat aatesisareni, jotka eivät itsekään ole
oppineet vaikenemisen taitoa. Vaan jopa sietää lähteä, hyvästi, kaunis
Liisa, hyvästi kaikki!
Toisetkin kuuluivat sanovan hyvästinsä ja myymälän ovi sulkeutui
jälleen pienen ovikellon iloisesti kilahtaessa. Tohtori oli pannut
valokuvan taasen pöydälle ja melkein huumautuneena kuunnellut tuota
vilkasta sanatulvaa. Hänen muinainen vaimonsa oli siis joutunut tuohon
piiriin, tuohon yhä tihenevään uudenajan naisten valppaaseen riviin,
naisten, jotka leikkuuttavat tukkansa lyhyeksi, käyttävät silmälaseja
ja puhuvat naisen oikeuksista. Tännekö siis Liisa pyrki, tällaista
vapauttako hän tavoitteli. Tohtori muisti äkkiä mitä pastorinrouva oli
sanonut Betti tädistä, niin, olisihan hänen pitänyt arvata mikä
Liisasta tämmöisen vaikutuksen alaisena tulisi. Ja semmoisessa
piirissä, semmoisen äidin kasvatettavana oli hänen tyttärensä! Nyt
huomasi hän kaikki, nyt ymmärsi hän, ett'ei hänellä enää ollut mitään
lasta, sillä ei suinkaan Liisa semmoisissa oloissa taivuttanut Paulan
sydäntä isänsä luo, miehen luo, joka hänestä ja hengenheimolaisistaan
oli tyranni pahinta lajia. Mutta minkä hän sille voi, vapaaehtoisesti
oli hän jättänyt tyttären äidille, nyt sai hän vaijeten ummistaa
silmänsä ja antaa kaiken mennä menoaan -- turmioon.
Samassa astui Liisa verhoseinän takaa hänen luokseen. Hänen poskiaan
kaunisti sievä rusotus ja suurissa, mustissa silmissä säteili
elonhehkuinen kimallus. Ensi kertaa hämmästyi tohtori tuota poskien
rusotusta, koko olemuksessa ilmautuvaa käytöksen arvokkuutta ja
kasvojen reipasta nuorteutta. Hän ei ollut miltään puolelta semmoinen,
miksi tohtori oli mielessään kuvitellut nykyajan emansipeeratun naisen,
hän oli vain kaunis, eloisa nainen, jonka tumma tukka oli koottu
yksinkertaiseksi palmikoksi niskaan ja jonka silmäin säteilyä ei
mitkään lasit varjostaneet.
-- Sinä olet varmaankin katsellut Paulan kuvaa, sanoi Liisa
ystävällisesti läheten. Se on otettu jo vuosia takaperin ja sittemmin
on hän kasvanut melkoisesti. Kuten ehkä muistanet, vietti hän äskettäin
kahdeksannen syntymäpäivänsä.
Tohtori nyökäytti myöntäen. Ovikello soi taasen ja pienien jalkain
sipsutusta kuului myymälästä. Liisa hymyili ja samassa juoksi Paula
huoneeseen.
-- Täällä on joku, joka on tullut vaseti sinua tervehtämään, pikku
tyttöseni, sanoi Liisa harvaan ja painokkaasti. -- Mene tervehtämään
häntä, Paula, se on -- isäsi!
Pienet, valkeaan huntuun verhotut kasvot sävähtivät helottavan
punaisiksi ja jonkunlainen puistutus näytti värisyttävän tuota pientä
olentoa. Sitte astui hän empien askeleen eteenpäin, niin toisen ja
kolmannen, katsellen silmää räpäyttämättä koko ajan tohtoria. Liisa
tarkkasi koko ajan tohtoria, jonka kasvoissa oli tapahtunut äkkiä
jyrkkä muutos, hän oli kalpea ja huulensa vapisivat suonenvetoisesti.
Saamatonna, mutta samalla kuitenkin ikävöiden ojensi hän kätensä tyttöä
kohti.
Tuo pieni jalka otti vielä yhden askeleen eteenpäin, sitte heittäysi
hän äkkiä, odottamatta eloisan luonteensa lämpimässä innossa tohtorin
käsivarrelle ja kätki suloisen päänsä hänen leveää rintaansa vasten.
Liisa katseli tätä kaunis, kyynelehtevä hymy huulillaan, hän oli
sielunsa pohjasta kiitollinen, että Paula vapaaehtoisesti suostuutui
isäänsä. Siitä voi isä nähdä, ett'ei lasta oltu vieroitettu hänestä ja
ett'ei äidin sydämmessä asunut vähintäkään katkeruutta.
Myymälään tulijat kutsuivat Liisan jälleen todellisuuteen. Ja kun hän
palasi takaisin, istui Paula tohtorin polvella; tohtori oli riisunut
hunnun hänen päästään ja hyväili nyt ihastuneena hänen hiuksiaan. Ja
tuolla pienellä kirsikkasuulla oli tuhansia asioita kerrottavana.
-- Eikö sinua haluttaisi syödä päivällistä meidän kanssamme,
joll'ei nimittäin mikään lupaus vaadi sinua muualle? kysyi Liisa
ystävällisesti. Näytti, että tohtorin oli vaikea erota Paulasta, siksi
ottikin hän kiitollisuudella kutsun vastaan.
Aterian jälkeen kertoi Paula lapsellisella viattomuudellaan, että
"hänelle annettiin musiikkitunteja." Liisa täydensi uutisen, kertoen
tytön ihmeteltävästä taipumuksesta musiikkiin, joka saattoi muutaman
heidän hyvän tuttavansa puoleksi leikillään rupeamaan opettamaan
hänelle ensi alkeita. Tohtori nousi lähteäkseen, silloin ehdotti Liisa,
että hän ja Paula lähtisivät yksissä kävelemään.
Paula oli aivan ihastunut: nyt saisi hänkin lähteä kävelylle isänsä
kanssa. Tohtori näytti hämmästyneeltä ja tyytyväiseltä.
-- Sinä tulet varmaan huomenna taasen meitä katsomaan, tuumi Liisa
auttaessaan päällysviittaa Paulan ylle.
-- Enpä tiedä oikein, minä ajattelin matkustaa, mutta -- -- --
-- Matkustaa pois jo huomenna, oi, sitä sinä et saa tehdä, isä, huusi
Paula, riippuen kiinni hänen käsivarressaan. Sinun täytyy tulla minun
kanssani luisteluradalle, äiti ei laske minua sinne yksin eikä hänellä
itsellään ole aikaa tulla mukaan muulloin kuin sunnuntaisin,
ymmärräthän, ja -- ei, isä, sinä et saa matkustaa huomenna pois.
-- Paula on pieni takkiainen -- sanoi Liisa hymyillen. -- Meneppä nyt
kauniisti, tyttöseni, ja katso, ett'et rasita isääsi kovin paljon.
-- Hänkö rasittaisi -- juttua -- mumisi tohtori kun hän tytön käsi
omassaan astui kadulle. Aurinko ei ollut vielä aivan laskenut, sen
kimellys välkehti esplanaadin puissa ja noissa loppumattomissa
akkunariveissä. Miten komeaksi, suurkaupunkimaiseksi tää kaupunki
olikaan kasvanut.
Syvin vetein hengitti tohtori raikasta talvi-ilmaa ja hänen suonissaan
virtasi uusi elonhehku. Hän katseli ennen tuntemattomalla
hyväntahtoisuudella vastaantulevia ihmisryhmiä ja kun joku ihmettelevä
silmäys kiintyi Paulan sievään muotoon, ailahti hän ilosta. Niin, hän
oli todellakin maailman somin pikkutyttö, siitä oli tohtori aivan
varma, ja niin luottoisesti kun hän piti pikku kätöstään hänen suuressa
kourassaan.
-- Isä!
-- Mikä sitte, Paula?
-- Oh, minä tahdoin vaan sanoa, että tämä on niin hauskaa ja että minä
pidän sinusta, isä, oikein tavattoman paljon!
Tohtorin muuten niin tuikea katse himmeni hetkiseksi. Mikä sen
vaikutti, sitä ei hän ruvennut akkiloimaan. Kun hän taasen näki
selvästi, näytti maailma hänestä niin sanomattoman suloiselta, tuo
maailma, joka kuvastui hänelle lapsen viattomassa katseessa.
* * * * *
Seuraavana päivänä istui tohtori Galle taasen Liisan miellyttävässä
arkihuoneessa. Paulalla oli lupapäivä ja hän näytteli äidin
kehoituksesta miten hän oli koulussa edistynyt. Myöhemmin lähtivät he
kahden kävelylle ja jos eivät he ennättäneetkään Paulan lemmitylle
luisteluradalle, oli siihen syynä se, että tohtorilla oli niin paljon
tekemistä namus- ja leikkikalu-kaupoissa, ett'eivät he kerjenneet
pitemmälle. Vihdoin söivät he päivällistä yhdessä, tuossa pienessä,
milt'ei nurkkakaapilta näyttävässä ruokailuhuoneessa, ja kerrassaan
hyvän päivällisen söivätkin. Iltahämyssä söivät he takkavalkean ääressä
paistetuita omenoita, jolloin Liisalla oli hyvä tilaisuus selvitellä
kasvatussuunnitelmiaan Paulan suhteen, tytön itsensä puuhaillessa
aamupäivän ostosten kanssa, jotka kaikki oli jätetty hänen huostaansa.
Liisa puhui hyvin ja ajatteli selvästi, tohtorin täytyi myöntää hänellä
olevan oikein kaikessa, sillä hänen vehmailta huuliltaan ei päässyt
ainoatakaan mahdotonta ajatusta.
Tohtori tunsi viihtyvänsä erinomaisesti, ensi kertaa tunsi hän
käsittävänsä mitä sana kodikkuus merkitsee. Ja kun he olivat siinä
kolmisin, Liisa vastapäätä häntä ja Paula hänen polveensa nojautuneena,
valtasi tohtorin selittämätön onnen tunne. Mutta samalla avautui ovi ja
sisään astui uljas, ijäkkäämpi nainen, jonka Liisa esitti Betti
tädiksi.
Vieraan tulo vaikutti tohtorin suloisiin tunnelmiin kuin jäähdyttävä
ruiske. Sen käsityksen mukaan, minkä hän oli saanut Betti tädistä,
olisi hän kaikkein vähimmän halunnut juuri häntä tavata. Siksi olikin
hän heti valmis kääntämään luonteensa karkean puolen nähtäväksi.
Mutta Betti täti ei ollut millänsäkään, vaan istuutui tyyneenä
nojatuoliin, jonka Liisa hänelle tarjosi. Hänen viisaat silmänsä
tarkastelivat kiintymyksellä tohtori Gallen tällä kertaa hyvin vähän
myötätunnetta herättävää olemusta. Mutta hienolla, maailmaa kokeneella
tavallaan alkoi hän sitten keskustelun, johon tohtori kiintyi vasten
tahtoaan ja ennen pitkää oli hän, ihmeellistä kyllä, unohtanut koko
vastenmielisyytensä vanhoja emansipeerattuja naisia, etupäässä Betti
tätiä kohtaan. Hän oli todellakin kiehtoava ja mielenkiintoa herättävä
tuo hopeahiuksinen neiti, joka niin hyväntahtoisesti katseli tohtoria
vielä nuoruutta uhkuvilla kirkkailla silmillään.
Kun Paula oli kokonaan kiintynyt leikkimään uusilla nukeillaan ja Liisa
mennyt myymälään erästä ostajaa palvelemaan, katseli Betti täti
ajattelevasti hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän tohtoriin ja sanoi
matalalla äänellä: -- Hän on varmaankin teidän mielestänne paljon
muuttunut, tohtori Galle?
Tohtori murahti myöntävän vastauksen.
-- Älkää luulko, että lausun tätä jonkunlaisena moitteena teitä kohtaan
-- jatkoi hän ystävällisesti -- mutta kun Liisa kahdeksan vuotta
takaperin tuli luokseni, oli hän kuin surkastunut, pimeässä kasvanut
kukka, mutta nyt -- nyt on hän kehittynyt kauniiksi, kukkivaksi
ruusuksi. En sano, että hän menetteli oikein jättäessään teidät, mutta
luulen, että tämä ero, tämä koko hänen entisen elämänsä murros, oli
tarpeen hänen sisäiselle kehitykselleen, jotta hänestä voisi tulla se,
mikä hän nyt on: hyödyllinen, ajatteleva ja ennen kaikkea --
kristillismielinen nainen. Te jätitte hyviin käsiin lapsenne, tohtori
Galle, Paula kasvaa pienenä, onnellisena tyttönä, äitinsä opettaessa
häntä rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiään ja tämän rakkauden voimalla
pyrkimään velvollisuutensa täyttäväksi ja hyväksi ihmiseksi. Jumala on
kääntänyt ihmisellisen hulluuden hyväksi neuvoksi viisautensa rakkautta
uhkuvan aivoituksen jälkeen. Minä olen iloinen, saadessani kerran sanoa
tämän teille ja minä toivon teitä ilahuttavan sen, että Liisa nyt on
onnellinen.
Hän vaikeni, sillä samassa astui sisään Liisa ja pani avoimen kirjeen
hänen käteensä: -- Toimittajalta, sanoi hän -- hän kirjoittaa niin
ystävällisesti ja lähettää samalla minulle kirjoituspalkkion. Hän
kohotti kädessään muutamia uusia, kauniita seteleitä: -- Täällä on
meidän kesänviettoa varten, pikku täti; Paula saa nyt hengittää,
suolaisenmeren ilmaa, minä olen niin sanomattoman iloinen!
Tohtorin kasvot synkistyivät: -- Jos sinulla on ollut jonkunlaisia
tarpeita, miks'et sitte ole sallinut Paulan isän -- -- --
Tavattomalla suloudella asetti Liisa kätensä tohtorin käsivarrelle,
hempeän rusotuksen kohotessa poskilleen: -- Suo anteeksi, sanoi hän
hiljaa, se on kun onkin minun ylpeyteni ja iloni kasvattaa Paula omain
kätteni työllä. Tähän asti on kaikki mennyt hyvin eikä meiltä ole
koskaan mitään puuttunut, jos sinä tahdot koota jotakin hänen
hyväkseen, niin talleta ne siksi, kunnes hän aikuisena tahtoo kehittyä
jollekin erikoiselle alalle.
Tohtori ei vastannut, hän oli noussut ja mennyt ikkunan luo; hän tunsi,
että tuo juopa, joka oli hänen ja hänen entisen vaimonsa välillä ja
jonka hän vast'ikään oli vähällä kokonaan unhottaa, oli taasen
ammahtanut syvemmäksi, syvemmäksi kuin koskaan ennen. Hän katseli sitä
tavattomalla kauhulla, mutta sen toisella puolella seisoi Liisa
tyyneenä ja kauneutta säteilevänä, Paulan käsi omassaan, yhdistettynä
eroittamattomasti siteellä, jota ei mikään maallinen mahti kykenisi
murtamaan. Tänä hetkenä tunsi hän olevansa heistä molemmista niin
tavattoman kauvaksi eroitettuna. Mikä hän oikeastaan oli heille? Lapsen
isä kyllä, mutta muuten vento vieras. Vieras heidän ajatuksilleen, koko
heidän elämän-katsannolleen; miksi hän oli viipynyt täällä päivän tätä
kaikkea kokeakseen, sillä itse asiassa oli hän iloinen, että hänen
asuinpitäjänsä ja pääkaupungin väliä oli kymmeniä penikulmia.
Betti täti istui vaiti ja ajatteli miten vaikeata on kerran särkynyttä
enää saada eheäksi. Liisa oli sytyttänyt lamput ja ottanut hienon
käsityönsä esille. Hänen poskillaan paloi kaksi pientä, punaista
pilkkua, varmana merkkinä sisäisestä liikutuksesta. Mutta hänen otsansa
oli avoin ja lujan päättäväisyyden ilme kuvautui hänen kauniin suunsa
ympärillä; näkyi että elämä oli selvänä hänen edessään.
Betti täti yhdisti taasen taitavasti keskustelun katkenneet langat.
Mutta tohtori ei voinut viipyä kauvemmin, hän tunsi, että tämän
kodikkaan arkihuoneen tuoksuava ilma oli vähällä tukehuttaa hänet.
Paula heittäytyi hänen kaulaansa ja lupasi kirjoittaa hänelle usein,
Liisa ojensi hänelle kätensä ystävällisesti, mutta ei pyytänyt häntä
tulemaan takaisin. Tohtori ei ollut nykyään hänelle mitään, ei edes
synkkä varjo, jonka hän tahtoisi poistaa mielestään.
Tohtori seisoi kauan ulkona kadulla ja katseli valaistuun myymälään.
Siellä seisoi Liisa ja lajitteli kirjavia silkki- ja villalankoja,
tyyneenä, ilman pienintäkään mielenliikutuksen ilmettä olemuksessaan.
Hänen kirkkaat silmänsä katselivat ystävällisesti ostajaa, jonka kanssa
hän puheli, ja punerva lampunvarjostin loi himmeän valaistuksen hänen
vehmaille kasvoilleen, mustille hiuksilleen ja sorealle varrelleen. --
Hyvä, ajatteleva ja kristillismielinen nainen, kertoi hän konemaisesti
Betti tädin sanoja -- voiko toivoa enempää -- ja semmoinen nainen oli
kerran ollut hänen vaimonaan.
* * * * *
-- Mikä se on, Paula?
-- Kirje, äiti, ja osoite kuoressa on kummin käsialaa.
-- Näytäppä minulle, lapseni -- aivan oikein, se on Miina Orellilta!
Liisa otti kirjeen ja kallistausi taaksepäin tuolle alkuperäiselle
lepotuolille, Paula, joka nyt oli soleva, kaksitoistavuotias tyttö,
heittäysi kahden suuren koivun välissä olevaan riippumattoon. Liisa
tyttärineen asui nyt, kuten jo monena edellisenäkin kesänä,
luotsivanhus Janssonin luona. Meri oli tyyni ja välkehti ilta-auringon
valossa, luotsi-ukko puuhasi rannassa veneensä luona ja kalalokki lensi
välkkyvin siivin salmelle päin. Miten kaikki oli rakasta ja tuttua,
ajatteli Paula, täällä oli hän viettänyt nuoren elämänsä iloisimmat ja
huolettomimmat hetket. Tyytyväisyydestä huoahtain sulki hän mustat
silmänsä. Mutta hän avasi ne taasen jälleen äidin huudahtaessa:
-- Mitä kirjoittaa kummi?
Liisa kohotti silmänsä, syvä vakavuus katseessa: -- Kummisi kertoo
varsin surullisia uutisia, sanoi hän. Isääsi on kohdannut onnettomuus,
hän on ajanut kumoon käydessään muutaman sairaan luona ja taittanut
oikean jalkansa!
Paula syöksähti ylös ja seisoi samalla vaalein poskin äitinsä edessä:
-- Mitä aijot sinä tehdä, äiti? kysyi hän kiihkeästi.
-- Mitä tahtoisit sinä sitte minun tekemään? Liisa katseli tutkivasti,
jännityksellä tytärtään.
-- Meidän täytyy matkustaa hänen luokseen -- nyt heti!
-- Hyvä, matkustakaamme sitte!
Luotsivanhus sekä hänen eukkonsa saivat myöskin uutisesta tiedon.
Pieni tyttärenpoika, Pekka, lähetettiin kylään hevosta hakemaan ja
Liisa sulloi kiireesti tarpeellisimmat kapineet matkalaukkuun,
mielenliikutuksen valtaaman Paulan kävellessä levottomasti ulos ja
sisään. Sitte läksivät he molemmat valoisana kesäyönä rauhaisasta
kesäasunnostaan sydänmaata kohden.
Tie oli pitkä ja rautatiestä etäällä, mutta Liisa ja hänen tyttärensä
eivät olleet liian arkailevia kärrymatkustukseen. Lepuutustunteja
pidettiin harvoin ja mahdollisimman lyhyviä ja niin läheni Liisa sitä
kotia, jonka hän kohta kaksitoista vuotta takaperin jätti.
Selittämättömät tunteet valtasivat hänen kuta likemmäksi hän tuli tuota
tuttua kylää. Hän näki metsästä laskeuvan maantielle tuon saman
syrjätien, jonka päässä hän oli kohdannut vanhan talonpojan. Kaukana
näkyi kirkko kunnallaan. Seutu muuttui yhä avonaisemmaksi ja pian
levittäysi heidän eteensä Lehtolan kylän alavat pellot. Liisa tunsi
äkkiä tukehuttavaa kuristusta kurkussaan heidän kääntyessään
tohtorilaan vievälle tielle. Kaikki oli ennallaan, rumat, navettamaiset
asuinhuoneet sammaleisine kattoineen ja vinoine ikkunoineen, ainoastaan
apteekki oli äskettäin maalattu ja varustettu komealla nimikilvellä.
Sieltä tuli juosten ulos pieni nainen, vanhettunut, laihtunut Miina
neiti, jonka ohuissa hiuksissa alkoi jo harmaja kajastaa.
-- Liisa, Liisa, onko se todellakin Liisa, huusi hän ja syleili
sydämmellisesti entistä tohtorinnaa. -- Ja tämä sitte, jatkoi hän, on
varmaankin minun pieni kummityttöni; oi Jumala, niin suuri, ei kumma,
jos me alamme vanhettua, kun pikkulapset kasvavat ja tulevat suuriksi!
-- Ajattelehan, rakas ystävä, että siitä on kaksitoista vuotta, sanoi
Liisa.
-- Niin, se on todellakin pitkä aika; mutta voi miten iloinen minä
olen, kun te nyt olette täällä. En tiennyt oikein, mitä minun piti
tekemän, päätin kuitenkin kirjoittaa. Tohtori ei sanonut asiasta
ainoatakaan sanaa, mutta hän puheli usein Paulasta ja kun kerroin, että
kirje oli lähetetty, näytti hän niin tyytyväiseltä.
-- Se oli oivallisesti, että kirjoitit, sanoi Liisa -- mutta menkäämme
nyt sisään.
-- Menkäämme, menkäämme, mutta pistäykää kaikin mokomin meille
ensin sisään. Tuo pieni, innokas olento työnsi heidät takaisin
hyväntahtoisella pakolla: -- Luulen tohtorin odottavan teitä, mutta
hämmästyttäminen voisi olla hänelle vahingoksi. Minä juoksen sen vuoksi
sinne edeltäpäin ja valmistan häntä hiukan; sinä et voi uskoa, miten
huono hän on!
-- Kerro meille kaikki, pyysi Liisa, pitäen Paulan vapisevaa kättä
omassaan. Miina neiti kertoi tarkasti mitä oli tapahtunut ja kuinka
tohtori ei tahtonut luottaa lääkäreihin, vaan antoi lukkarin hoitaa
itseään.
-- Onneksi luottaa veljeni Amos lukkariin, päätti hän puheensa. -- Hän
näyttää olevan taitava luuvammojen parantaja; mutta tohtorilla on ollut
paljon kärsimistä, Amos sanoo, että hänen ihonsa on huonoa paranemaan
ja sitte -- -- --
Hän katsahti äkkiä Paulaan, sitte kumartui hän ja kuiskasi Liisan
korvaan: -- Sitte on hän viimme aikoina juonut niin hirveästi ja siinä
se juuri onnettomuus onkin!
Liisa antoi päänsä vaipua hiljaa kuin vastaukseksi.
-- Niin, hyvä Jumala, kaikkea sitä voikin tapahtua, huokasi tuo
hyväluontoinen pikku nainen. Nyt menen minä ja keitän teille tilkkasen
kahvia, te olette varmaankin nälkäisiä ja janoisia tuommoisen pitkän
matkan jälkeen.
Paula katseli äitiään tuskallisen rukoilevasti.
Liisa ymmärsi hänen halunsa: -- Paras Miina, anna kahvin jäädä
toistaiseksi ja mene sen sijaan valmistamaan sairasta; minun pieni
Paula rukkani ikävöi isänsä luo.
-- Sitä kilttiä tyttöä, niin, niin, minä menen heti, huusi Miina neiti,
mennen jo ovessa ja jättäen vieraansa yksikseen pieneen kuumaan
arkihuoneeseen, jonne aurinko tunkeusi esteettömästi ikkunoista.
-- Oi, äiti, äiti! Paula kiersi käsivartensa äidin kaulan ympäri ja
ratkesi itkemään: -- Eikö ole kauheaa, että hän makaa siellä ja kärsii,
kenties kuoleekin avutta. Suonenvetoiset nyyhkytykset vapisuttivat
häntä ja hän painautui lujasti äitinsä rinnoille.
-- Koeta rauhoittua, tyttöseni, sanoi Liisa, työntäen hellästi hänen
epäjärjestykseen joutuneet hiuksensa kauniilta otsaltaan. -- Joll'et
sinä voi olla aivan hiljaa, en minä uskallakaan ottaa sinua mukaani
isän luo; huomaa, tyttöseni, ett'ei niin kovin sairaan henkilön mieltä
saa millään tavalla liikuttaa.
Paula lakkasi heti nyyhkyttämästä, hän oli perinyt äidiltään luonteen
voimakkuutta ja saanut jo nuorena oppia itsensähillitsemisen vaikeaa
taitoa. Kun Miina neiti hetkistä myöhemmin palasi ja kertoi, että
tohtori jo ajoneuvojen äänestä oli arvannut vierasten tulon, kykeni
Paula tyyneenä, joskin tosin kalpeana, seuraamaan äitiään ruohottuneen
pihan poikki tohtorin asuntoon.
Laakea kivipaasi oli vielä paikallaan kuluneen porrasastuimen edessä.
Liisan täytyi nojautua porrasjohdakkeeseen. Astuessaan nyt taasen
ikäänkuin entisyyden kynnykselle, oli hänen vuoronsa joutua liikutuksen
valtoihin, jonka syitä ei Paula voinut aavistaa.
-- Voitko sinä pahoin, äiti? kuiskasi Paula levottomasti.
-- En, pikku tyttöseni, en minä ole kipeä -- ja Liisa astui päättävästi
viimmeisen porrasastuimen ja astui hämärään, autioon eteiseen. Sitte
avasi hän tohtorin huoneeseen vievän tutun oven.
Leveä, nahalla päällystetty sohva oli muutettu sairasvuoteeksi ja
aurinko, joka ammottavien, autioiden ikkunoiden kautta tunkeusi sisään,
lankesi terävästi tuon kokoonkutistuneen jättiläisen vartalolle, joka
puolittain istuen nojausi tyynyjä vasten. Tohtorissa oli tapahtunut
todellakin kauhistuttava muutos, hänen suuret, karkeat kasvonsa olivat
kellastuneet ja vanhettuneet, silmät asuivat syvällä kuopissaan ja
vaaleanharmaja tukka riippui tuuheana otsalla.
-- Isä, rakas isä rukka! -- kevyesti kuin keijukainen oli Paula
rientänyt epätasaisen, matottoman lattian poikki ja polvistunut sairaan
viereen.
Tohtorin suuri käsi hapuili saamattomana Paulan kättä.
-- Oletko sinä hyvin kipeä, isä? Isä teki myöntävän liikkeen.
-- Heti kun saimme kuulla, mitä oli tapahtunut, läksimme matkalle sinun
luoksesi, sanoi Liisa, istuutuen tuolille vuoteen viereen niin
levollisena, kuin olisi hänen paikkansa ollut juuri siinä. -- Paula oli
niin innoissaan päästäkseen tervehtämään isäänsä ja minä arvelin, että
kai sinä tarvitset sairaanhoitajankin. Onko vanha Lotta vielä täällä?
-- Ei, hän meni naimisiin viimme vuonna; tätä nykyä on minulla vanha
kuuro akka, koko talous on rappiolla, sanoi tohtori katkonaisesti.
-- Miten kuuma täällä on ja aurinko paahtaa sinua vasten kasvoja.
Meidän täytyy asettaa uudin toiseen ikkunaan, sanoi Liisa, avaten
varjopuolella olevan ikkunan, niin että vilpoisa ilmavirta pääsi
tunkeumaan huoneeseen. -- Paula pienoiseni, näitkö sinä mihin meidän
matkalaukkumme joutui?
-- Se jäi apteekin portaille, sanoi Miina neiti, joka juuri astui
sisään.
-- Kenties se voitaisiin tuoda tänne, sanoi Liisa. Hän avasi suuren,
aution salin oven, joka näytti entistäänkin autiommalta, ja astui
muinaiseen kamariinsa, jossa hän oli niin paljon katkeruutta kokenut,
jossa molemmat hänen lapsensa olivat nähneet päivän valon ja jossa hän
oli tehnyt pikku poikansa viimmeisen vuoteen.
Muistojen valtaamana vaipui hän lähimmälle tuolille istumaan, josta
hänet tapasi Miina neiti, joka vähäistä myöhemmin astui sisään
matkakapineita tuoden.
-- Voi rakas Liisani, minä voin arvata sinun tunteesi, kun taasen näet
kaiken tämän, ja tuo hyväluontoinen ystävätär puhkesi viljaviin
kyyneleihin. Mutta Liisan suuriin, vakaviin silmiin kohosi ainoastaan
kostea kimallus.
-- Minä olen iloinen tännetuloni johdosta, sanoi hän, -- minä luulen
voivani olla joksikin hyödyksi ja keventää sinun ystävällistä
huolenpitoasi, rakas ystävä. Minä tiedän, että sinä olet uhrannut sekä
aikaa että vaivaa tämän talon hyväksi.
-- Oo, minä olen kyllä halusta koettanut olla apuna vähien voimieni
mukaan, mutta, näes, siitä on samalla ollut myös jonkunlaista
edesvastaustakin. Tohtori tuli heti pahalle tuulelle kun Amos vain
puhui, että tarvitsisi hakea lääkäri kaupungista -- hän näytti haluavan
olla rauhassa ja huolehtia niin vähän kuin mahdollista. Tiedäppäs, mitä
minä olen ajatellut, olen arvellut, että hän kyllä ymmärtää, miten
huono hänen tilansa on, mutta ett'ei hän välitä meni miten tahansa.
-- Minun täytyy saada puhutella apteekkaria vielä tänä iltana, sanoi
Liisa päättävästi -- ja jos jotain vielä voi tehdä hänen hyväkseen,
niin on se myös heti tehtävä!
Miina neiti katseli häntä ihmetellen ja päästi helpoituksen huokauksen;
hän oli niin tyytyväinen, jotta edesvastuu sairaasta nyt siirtyi hänen
nerokkaalle ystävättärelleen.
Miten kummalliselta tuntuikaan ensi ilta tässä muinaisessa kodissaan,
josta hänellä oli niin monta muistoa ja erilaista tunnelmaa. Hänestä
tuntui toisinaan kuin tahtoisi rinta haljeta, hän ei voinut hengittää
vapaasti, kävellessään järjestellen ulos ja sisään tuossa tutussa
huoneessa. Paula sen sijaan koteutui nuorten tavallisella
mukautuvaisuudella pian uusiin oloihin, auttaen väliin äitiään, istuen
taasen toisinaan isän sairasvuoteen ääressä tai huvittaen apteekkaria
ja hänen elähtänyttä sisartaan pistäymällä toisinaan apteekissa
jollakin asialla. Hänen ensimmäinen katkera surunsa oli jo tyyntynyt
saadessaan nähdä isänsä, hän voi hymyillä tuota kaunista hymyään, joka
muodosti hänen pehmoisille poskilleen sievät kuoppaset, ja hän keksi
tuhansia hellyyden osoituksia sairasta huvittaakseen.
Mutta tohtorin katse ei kiintynyt yksin häneen, vaan se seurasi
lakkaamatta tuota uljasta naisvartaloa, jonka ryhdissä ei ollut
pienintäkään vanhahkon vivahdusta, joka niin hiljaa liikkui hänen
ympärillään, toimitellen yhtä ja toista hänen mukavuudekseen ja
viihdytyksekseen. Illan tultua, kun Paula matkasta ja uusista
tunnelmista väsyneenä uinui samalla paikalla, missä hänen kätkyensä
muinoin oli ollut, istui Liisa hiljaisessa sairashuoneessa ja katseli
aatellen ikkunasta hämärään elokuun yöhön.
Tohtori heittelihe levottomasti vuoteellaan puolittain nukkuneena,
puolittain horrokseen vaipuneena. Valveella ollessaan oli hän
enimmäkseen vaiti, mutta näytti tyytyväiseltä milloin Liisa järjesteli
hänen tyynyjään tai tarjosi hänelle raikkaan virvoitusjuoman. Nuo
pitkät yöt yksinäisyydessä, sillä kuuroa eukkoa, joka oli valvovinaan
hänen luonaan, ei suinkaan voinut laskea miksikään, ne olivat olleet
hänelle oikea kauhistus; nyt, sen sijaan, kuluivat tunnit kuin ennen
minuutit.
Samaa tunsi Liisakin, päivän monien mielenliikutusten vaikutuksesta ei
hänkään tuntenut mitään unen tarvetta. Ja kun aamu koitti, näytti hän
aivan reippaalta ja levänneeltä. Punertava taivas loi rusotuksensa
hänen vakaville kasvoilleen ja kohotetuille silmilleen; tohtori katseli
häntä äänetönnä, hänestä näytti Liisan kasvoilla lepäävän kirkastuneen
vapauden puhdas ilme.
Liisan vaikutuksesta tapahtui koko talossa ihmeteltävä muutos parempaan
päin; ja mikä ihmeellisintä, tohtorikin taipui hänen tahtonsa mukaan.
Muuan nuori, taitava lääkäri kutsuttiin kaupungista ja hänen kanssaan
neuvoteltuaan päätti Liisa ehdottaa tohtorille, että he muuttaisivat
pääkaupunkiin, saadakseen vikaantuneelle jalalle tarpeellista hoitoa.
-- Mitä arvelet, jos matkustaisimme, sanoi hän, katsellen
ystävällisesti tohtorin tuskien rypistämiin kasvoihin. -- Luuletko
voivasi kestää, Frans.
Siitä oli aikoja kun hän oli kuullut tuon äänen lausuvan nimeään, nyt
kaikui se soittona hänen korvissaan:
-- Haluatko sinä, Liisa, että minä matkustaisin?
-- Minusta on meidän velvollisuutemme tehdä kaikki mitä voimme, sinun
terveytesi palauttamiseksi, vastasi hän lempeästi.
-- No, matkustakaamme sitte, minä en toivo mitään pelastusta, mutta
tahdon koettaa, kun sinä katsot sen oikeaksi.
Liisa ei vastannut, mutta hän kumartui alas ja silitteli pehmeällä,
vilpoisella kädellään hänen kuumaa otsaansa, ja se oli tohtorista kuin
enkelin siipien hyväilyä. Jos vain Liisa olisi ollut häntä tukemassa,
olisi vaikeimpikin tuntunut hänestä kevyeltä.
Matka pääkaupunkiin oli myös perin vaikea ja toisinaan pelkäsi Liisa,
että tohtorilla todellakin oli oikein sanoessaan, ett'ei ollut
pelastuksesta toivoa. Hän oli kenties menetellyt tyhmästi
houkutellessaan miehensä jättämään kotinsa, jossa hän olisi voinut
kuolla rauhassa ja vapaudessa, sillä hänen tuskansa olivat toisinaan
sanomattoman kovat. Mutta kun kaikki oli kestetty ja hän näki tohtorin
tyytyväisenä hyvällä vuoteella tuossa pienessä sairaskamarissa,
ympärillään kaikkea, mikä voi tuottaa apua ja helpotusta, ei hän voinut
muuta kuin kiittää Jumalaa, joka oli auttanut heitä niin pitkälle.
-- Herra on minun turvani murheessa, minun kallioni ja minun linnani!
kuului hiljainen vakuutuksen ääni hänen sisimmässään.
* * * * *
Se oli Liisan onneksi, että hänellä oli tämmöinen vakuutus tukenaan nyt
seuraavina päivinä. Hänen onnistui saada sen ystävänsä, joka kesän
aikana oli hoitanut hänen tointaan myymälässä, pysähtymään edelleenkin
hänen tilalleen, joten hänellä oli aikaa joka päivä käydä sairasta
hoitamassa. Se ei kenties enää kauvan tarvitsisikaan hänen
huolenpitoaan -- semmoinen oli hänen nykyinen tilansa. Ja jos Liisa
kerran tohtorin vaimona oli syvästi rikkonut häntä vastaan, tahtoi hän
nyt hädän hetkenä uskollisena ystävänä sovittaa rikoksensa. Ja jos
tohtorin piakkoin täytyisi mennä tuonen joen ylitse, toivoi hän
sydämmestään voivansa levittää ijäisyyden valoa kuolon hämärään
kammioon.
Kauvan ei hänen tarvinnut olla epätietoinen lääkärein ajatuksesta
tohtorin jalan suhteen. Loppupäätös pidetyssä keskustelussa oli, että
jalan poikkisahaaminen oli ainoa pelastuskeino ja professori itse
kääntyi Liisan puoleen kysyäkseen hänen mielipidettään -- hän,
samoinkuin sairaanhoitajattaretkin, pitivät luonnollisestikin häntä
tohtorin vaimona.
Liisa ei miettinyt kauvan: -- Jos se on ainoa keino, katson minä
puolestani empimisen sulaksi mahdottomuudeksi, sanoi hän päättävästi.
Professori toivoi, että hän itse puhuisi "miehensä" kanssa asiasta.
Liisa lupasi, leikkauksen pitäisi viivyttelemättä tapahtua.
Keskustelu oli tapahtunut käytävässä sairaskamarin kohdalla ja kun
Liisa meni sisään, katsoi tohtori häntä tarkasti: -- Minä tiedän sinun
ajatuksesi, sanoi hän lyhyesti -- nuo suopeat herrat uhkaavat sahata
minulta jalan?
Liisa ei vastannut heti, vaan istuutui, tarttuen hänen käteensä: --
Sinun tarkkaa lääkärinsilmääsi ei voi pettää, Frans, sanoi hän -- eikä
ole ollut tarkoituskaan salata sinulta tätä raskasta totuutta. -- Hän
vaikeni ja katseli syvän vakavasti sairaan otsalle vähitellen kihoavia
hikipisaroita.
-- Minä tiedän, miltä jalan katkaiseminen tuntuu, olen itse kerran
sahannut jalan eräältä raukalta, se ei ole leikkiä se, saat uskoa, ja
sitte -- on koko tuo kärsimys kenties turhaa! -- Vaivoin kuuluivat nämä
viimmeiset sanat hänen kuivilta huuliltaan.
-- Professori ei tahdo pakottaa sinua, mutta hän sanoi sen ainoaksi
keinoksi, minkä enää voi tehdä -- sinä tulit liian myöhään, sanoi Liisa
hiljaan.
-- Minä arvasin sen kyllä, mumisi tohtori, joka katsettaan
hivauttamatta katseli pienen oksan muodostamaa tummempaa täplää
ovenkehyksessä. Minä en välittänyt koko asiasta, kävi sitte kuinka
tahansa!
-- Saanko minä ilmoittaa professorille, että sinä päätit antaa sahata
jalkasi?
-- Jos sitä kuolee lääkärin veitsen tähden tai noiden hellittämättömäin
tuskain runtelemana, se lienee itse asiassa yhden tekevää, vastasi hän.
-- Minä olen valmis!
-- Kiitos! -- Tuo lopullinen päätös näytti vaikuttavaa rauhoittavasti
sairaaseen, hän puheli vilkkaammasti kuin tavallisesti, vieläpä
nukkuikin edellä puolenpäivän. Mutta kun Paula tuli tavalliselle
jokapäiväiselle käynnilleen, tuli tohtori hyvin tuskaisen näköiseksi,
niin että Liisa näki parhaaksi lähettää tytön pois niin pian kuin
mahdollista.
Hän ei ollut ennättänyt vielä kertoa Paulalle mitä oli tekeillä, mutta
isän liikutuksesta ja milt'ei hurjasta syleilystä näytti Paula tekevän
jonkun kauhean loppupäätöksen. Vavisten koko ruumiiltaan jätti hän
huoneen.
Liisa meni hänen jälessään ulos, rauhoittaakseen häntä muutamilla
sydämmellisillä sanoilla. Palatessaan hän aivan peljästyi, nähdessään
tuon tuhkanharmajan värin, joka oli tällä välin levinnyt sairaan
kuihtuneille kasvoille. Hän pani kätensä tohtorin otsalle, se oli
kostea ja kylmä ja ankarat pudistukset värisyttivät koko hänen
olemustaan.
-- Mitä se on, Frans? -- kuiskasi Liisa. Kärsitkö sinä paljon, voinko
minä auttaa sinua?
-- Se on kuoleman esimakua, vastasi hän värittömällä äänellä -- minä en
näe enää koskaan kaunista, viatonta lastani, joka rakastaa minua,
vaikk'en sitä ansaitsekaan. Se oli sinun ansiotasi, Liisa, sinä teit
oikein eroittaessasi hänet minusta, sillä minun läheisyydessäni olisi
hän vain oppinut halveksimaan isäänsä. Minun oma syyni on, että makaan
nyt tässä ilman toivoa; minulla oli terve, karaistu ruumis ja
teräksinen terveys, mutta minä olen tehnyt kaikennäköistä sitä
turmellakseni. Minä olen viheliäinen ihmishylky, joka tuskin kelpaan
lannoittamaan sitä maata, johon ruumiini kohdakkain kätketään. -- Hän
käänsi päänsä kiihkeästi seinään päin.
-- Meidän ei tule ajatella nyt ruumista, sanoi Liisa matalasti --
Frans, sinulla on myöskin sielu!
-- Luuletko sinä, Liisa, minulla vielä olevan semmoisen? kysyi hän
kovasti.
-- Minä tiedän sen varmaan, Frans. Sinä olet niin mieluhikkaasti
taipunut kaikkiin minun toivomuksiini sen jälkeen kuin minä tulin
hoitajaksesi, kuule kuitenkin vielä yksi pyyntö. Pastori on täällä
paraillaan sairasten luona, suo hänen tulla sinuakin katsomaan!
Tuon karkean miehen rinnassa syntyi ankara taistelu, mutta Liisan
rukoilevilla silmäyksillä oli tavaton voima, ja kun hän istui tohtorin
viereen vuoteelle, hänen kätensä omassaan, astui nuori pastori sisään
rauhan tervehdys huulillaan. Hän ei puhunut jumaluusopillisia
viisasteluja eikä oppineita mietelmiä, vaan hän puhui kuin oikea
sielunystävä sairaalle veljelle, joka kenties piankin saisi seisoa
ijankaikkisuuden kynnyksellä. Hän sanoi kuulleensa, miten vaikea
koettelemus sairaalla oli edessään ja piti yksinkertaisen rukouksen
hänen vuoteensa ääressä. Hän rukoili sairaalle voimia tuskien ajaksi,
lievitystä Jumalan tahdon mukaan ja ennen kaikkea, jos maallinen apu
osoittautuu voimattomaksi, että oikea auttaja tulisi ja toisi sielun
lääkkeitä: ijankaikkisuuden armoa ja rauhaa. Kun hän sitte
hyvästellessään toivoi heille Jumalan siunausta, tuntui Liisasta kuin
olisi outo liikutus kuvautunut tohtorin kasvoilla. Hän ei tahtonut
häiritä sitä tunnelmaa ja lähetti ainoastaan hiljaiset esirukoukset
sydämmensä syvyydestä.
Liisa ei tahtonut jättää tohtoria tänä yönä, vaan pyysi ottaa osaa
ystävällisen hoitajattaren valvomiseen. Ja noina pitkinä hetkinä
sairasvuoteen ääressä oli hänellä kyllin aikaa sekä ajatella että
rukoilla. Kerran kun hän kumartui, kuullakseen nukkuisiko tohtori,
asetti tohtori hiljan kätensä hänen käsivarrelleen: -- Liisa, eikö
jossain paikassa puhuta tulisista hiilistä -- kuiskasi hän -- tiedätkö,
että sinä kokoot tulisia hiiliä juuri minun pääni kohdalle. -- Hän
katsahti Liisaan arasti ja rukoilevasti: -- Minä olin raakalainen,
hirveän julma mies sinua kohtaan, Liisa rankka!
-- Ja minä tietämätön, uppiniskainen lapsi, vastasi hän lempeästi.
-- Minulla on niin paljon sovitettavaa!
-- Tunnustakaamme yhdessä syntimme ja pyytäkäämme toisiltamme anteeksi,
sanoi Liisa hiljaan, kohentaen tyynyä hänen väsyneen päänsä alla.
* * * * *
Pitkä, hengenvaarallinen leikkaus oli ohitse ja potilaan tila, vasten
kaikkia enteitä, varsin tyydyttävä; tuo vankka ruumiinrakennus oli
vielä kerran tehnyt jättiläisponnistuksen ja voittanut kaikki
vaikeudet. Luonnollisestikin pysyisi hän pitkät ajat heikkona ja
täytyisi varoa kaikkia vahingollisia mielenliikutuksia, mutta terveys
kostui kuitenkin päivä päivältä.
Paula istui isänsä luona ja syötti hänelle karamellejä, joita tohtori
-- vaikkapa muuten olikin vastenmielinen imelille aineille -- otti
kiitollisuudella vastaan. Paula oli tavattoman iloinen, kun kaikki
levottomuus ja pelko nyt oli ohitse. -- Sinusta tulee taasen terve ja
vahva kuin karhu, sinä suuri isä, sanoi hän -- ja me olemme aina
yhdessä ja elämme onnellisina monet vuodet, kuten saduissa kerrotaan.
Tohtorin otsa oli syvissä rypyissä, hän ei katsellut Paulaa, vaan
Liisaa, joka istui ikkunan luona niin vaipuneena työhönsä, ett'ei hän
näyttänyt ollenkaan seuranneen keskustelua.
Paula otti jäähyväiset, mennäkseen lukutunneilleen, ja muutamia
minuutteja vallitsi huoneessa semmoinen hiljaisuus, että kuului
ainoastaan Liisan sukkapuikkojen ääni, milloin nämä sattuivat
toisiinsa.
Tohtori kääntelihe levottomasti: -- Minä en voinut uskoa kestäväni
leikkausta, sanoi hän äkkiä. Minulla oli niin selvillä kuinka kaikkien
asiain piti järjestyä minun kuolemani jälkeen, ja kun minä nyt, kuten
näyttää, olen paranemaan päin, niin tunnenpa itseni kuolleeksi, joka
olen taasen noussut haudastani. -- Liisa oli noussut ylös ja istuutunut
hänen viereensä vuoteelle, tohtorin ääni kuului hänestä niin tavattoman
alakuloiselta ja suruiselta.
-- Sinä et siis ole iloinen, Frans, ruvettuasi taasen uudelleen
elämään! sanoi hän.
-- Luuletko sinä minulla olevan niin suuria ilon syitä? kysyi hän
synkästi. Takanani on kulunut elämäni, jonka muistot tuottavat minulle
aina tuskia, edessäni raihnainen terveys ja keskeytynyt virka-ura!
Luultavasti täytyy minun ottaa ero kunnallislääkärin virasta, sillä
jalaton tohtori on melkein sama kuin tohtori Avuton. Pitäisikö minun
tosiaankin iloita tästä kaikesta?
-- Pidennetty elämä on aina pidennetty armonaika, sanoi Liisa.
-- Kuka tietää -- tohtori tuijotti ajattelevana eteensä -- minä voin
kuolla suurempana epäilijänä kuin olin sinä yönä ennen leikkausta --
ihmisluonne on täynnä vastaanhangoittelua.
-- Ei, ei! huusi Liisa ja hänen silmänsä säteilivät vakuutuksen tulta
-- Jumala ei temmannut sinun ruumistasi kuoleman kidasta sentähden,
että sinun siveellinen ihmisesi saisi kukistua. Minä olen varma, minä
tiedän, että sinulle on vielä koittava toivehikas elämä.
-- Sinä koetat lohduttaa ja elähyttää minua ja minä kyllä ymmärrän
sinun kauniit ajatuksesi, mutta ne tuntuvat minusta vain unelmilta,
sanoi hän surunvoittoisesti. Kuudenkymmenen viiden vanhana ei, Liisa
hyvä, enää aloteta uutta elämää. Mutta minä olen kiittämätön kun
valitan, onhan minulla lapsi, rakastettu tytär, minun kallis lahjani,
ja voin uskoa, että häneen nähden on Jumalalla kenties joku aikomus
minun suhteeni; luulen, että hän tahtoo käyttää vanhan kuluneen koneen
joksikin hyödyksi ihmiskunnalle. Muisto näistä viikoista ja tieto, että
sinä olet onnellinen, on kuitenkin aina päivänsäteenä loistava minun
yksinäisellä tielläni. -- Hän peitti äkkiä kasvonsa käsillään ja
hengitti raskaasti: -- Minusta tuntuu niin sanomattoman raskaalta se
tieto, että sinun juuri minun kelvottomuuteni tähden täytyi koetella
elämän katkeruutta ja että avioero, tuo meitä yhdistäväin sidetten
täydellinen katkaiseminen, oli ainoa keino sinun onnelliseksi
tulemisellesi. Sinä olet tyytyväinen nykyiseen elämääsi ja kuitenkaan
en minä voi olla toivomatta, että sinä jalon, valistuneen miehen
vaimona saisit nauttia maallisen onnen korkeinta täydellisyyttä -- olla
rakastettu!
-- Minä olen täysin tyytyväinen kohtalooni, sanoi Liisa iloisesti.
Hän näytti tänä hetkenä niin rakastettavalta, että tohtorin täytyi
ehdottomasti sulkea silmänsä; ne eivät sietäneet tuota lempeää,
suloista päivänpaistetta, joka täydellä loistollaan säteili hänen
katseessaan. Mutta Liisa luuli sen väsymyksen synnyttämäksi ja hiipi
hiljaa työnsä ääreen.
Seuraavana päivänä täytyi Liisan taasen ryhtyä toimeensa myymälässä.
Mutta hän kävi kuitenkin edelleen joka päivä sairaskodissa ja Paula
vietti tavallisesti kaikki vapaat hetkensä isän luona.
Tohtorin tervehtyminen kävi kuitenkin nopeasti eikä viipynyt kauvan
ennenkuin hän sai alkaa kävellä kainalosauvoilla.
Oli kirkas sunnuntaipäivä, kuura välkehti puiden oksilla esplanaadissa;
Liisa oli ollut kirkossa ja käveli nyt kevein askelin tuota usein
kulkemaansa tietä sairaskotiin. Näkyi jo ikkuna, jonka ääressä tohtori
tavallisesti istui, odotellen hänen tuloaan. Mutta nyt oli se tyhjä ja
hiukan tätä oudostellen riensi Liisa huoneeseen. Hän katsoi vuoteelle,
jossa tohtorilla oli tapana levätä, mutta sekin oli tyhjä, sen sijaan
istui hän, kasvot kainalosauvoihin nojattuna pienellä, hänen
mukavuudekseen sisääntuodulla sohvalla.
-- Miten huonolta sinä näytät tänään, ystäväiseni, huudahti hän,
riisuen päällysvaipan päältään -- tunnetko taasen itsesi huonommaksi?
-- Tohtori ei vastannut, pudisti ainoastaan kieltäen päätään.
-- Katsohan, mitä Paula lähetti sinulle, sanoi Liisa, istuutuen hänen
viereensä. -- Nämä komeat päärynät lähetti Betti täti hänelle,
lohdutukseksi tuon vastenmielisen vankeuden aikana, johon tohtori
pakotti hänet hellittämättömän katarrin tähden, ja nyt tahtoo hän
vuorostaan lahjoittaa niistä osan isälle. Minä kuorin heti sinulle
yhden!
Semmoisina, kuin he siinä istuivat rinnattain, muodostivat he keskenään
todellisen vastakohdan: vehmas, kukoistava kesä ja harmaa, kellahtunut
syksy. Tohtori kumartuneine vartaloineen, ryppyisine kasvoineen sekä
jäänharmaine hiuksineen ja partoineen, näytti vanhalta ukolta. Liisa
taasen tuulen purpuroimine poskineen, eloisine, säteilevine silmineen
ja siroine, aistikkaaseen talvipukuun verhottuine vartaloineen, oli
itse kukoistava elonvoima. Kenties pistikin tämä liian räikeänä
eroavaisuutena tohtorin silmään, sillä hän kääntyi toisaanne ja puristi
kätensä lujemmasti sauvojensa ympärille.
-- Sinä olet tänään erillainen kuin muina päivinä. Frans, alkoi Liisa
taasen, katsellen häntä tarkkaavasti; kerro minulle surusi, anna minua
ottaa niihin osaa.
-- Sitä sinä tuskin voit, vastasi hän hiukan töykeästi. Professori oli
äsken täällä ja mainitsi, että minut voidaan jo poistaa sairaskirjasta
ja että minä olen niin terve, kun minä luultavasti tulen olemaankin
lopun ikääni.
-- No nehän ovat sulia hyviä uutisia, tuumi Liisa ja ojensi hänelle
päärynän kappaleen pienen hopeaisen hedelmäveitsensä kärjellä. Mutta
minkälaiset ovat sinun tulevaisuuden-suunnitelmasi, ystäväiseni?
-- Sitäpä juuri en tiedä; Orell kirjoittaa, että tohtori K, joka on
ollut minulla viransijaisena nämä kuukaudet, on taipuvainen olemaan
vielä jonkun aikaa edelleenkin.
-- Tahdotko enemmin päärynää, Frans?
-- En, kiitoksia -- tohtori näytti melkein vihaiselta hänelle, kuinka
voi tuo muuten niin hienotunteinen Liisa juuri tänä hänelle niin
katkerana hetkenä, jolloin hän vapisi, ajatellessaan uutta eroa,
osoittaa niin rajatonta välinpitämättömyyttä.
-- Orell tarjosi minulle myös täyden hoidon, jos nimittäin olisin
halukas palaamaan jälleen Lehtolaan, katsellakseni kuinka toinen hoitaa
virkaani, jatkoi tohtori katkerasti. Siinä hän teki kiltisti ja itse
asiassa lienee jotenkin yhdentekevää mihin minä asetun.
Hän katseli syrjästä Liisaa, joka juuri oli saanut kuorituksi uuden
päärynän ja antoi sen nyt pala palalta kadota suuhunsa:
-- Äiti saa myöskin päärynistä osansa, semmoinen oli Paulan toivomus --
sanoi hän piloillaan. Tohtori kääntyi uudelleen toisaanne ja syvä apeus
levittihe hänen kuihtuneille kasvoilleen.
Liisa loi häneen omituisen katseen:
-- Sinä olet siis puhunut kaikki, mitä sinulla on minulle puhuttavaa,
alkoi hän -- minulla on toinen ehdotus, tahdotko kuulla sitä, Frans?
-- Sinulla -- minulle ehdotus?
-- Niin, minä olen ajatellut hiukan omin päin, entisaikaan se ei olisi
sinua miellyttänyt, mutta luulenpa sinun pitävän siitä nyt. Katsohan,
professori ja minä olemme tuumineet sinusta yhtä ja toista; sinulla on,
ystäväiseni, hyvä maine lääkärinä ja minä luulen, että sinun
kannattaisi kyllä jäädä tänne pääkaupunkiin toimivaksi lääkäriksi. --
Tohtorin tuuheain kulmakarvain alla säkenöi ja hän kohosi puolittain
ylös.
-- Sinä et luonnollisestikaan ole siellä sydänmaassa voinut seurata
kaikkia lääketieteen edistyksiä, jatkoi Liisa, mutta professori arveli,
että sinä, odotellessasi entisten voimaisi palautumista, voisit
tutustua sekä käytännöllisesti että tietopuolisesti näihin
uudistuksiin, ollessasi täällä tieteemme keskuksessa. Mitä arvelet,
eikö kannata harkita ehdotustani?
-- Se olisi minun pelastukseni, jupisi tohtori, tarttuen hänen
käteensä.
-- Minun ehdotukseeni kuuluu vielä jotain muutakin, jatkoi Liisa
pitkäveteisesti. -- Jos sinä päätät jäädä vastaiseksi tänne, niin tulee
meidän välimme hyvin nurinkuriseksi, kuten itse ymmärrät. Sinä
tarvitset edelleen huolekasta hoitoa ja hiukan kodikkuutta ympärilläsi,
mutta Paula on vielä liian nuori, voidakseen sinua siinä suhteessa
täysin tyydyttää ja sitä paitsi tulisi hän alituiseen horjumaan isän ja
äidin välillä. Sen vuoksi en löydä mitään muuta keinoa, kuin että
meidän kolmen täytyy asua yhdessä. Tahdotko sinä, Frans, vielä kerran
minua omaksesi, ja minä lupaan Jumalan avulla olla sinulle parempi ja
uskollisempi vaimo kuin muinen?
Hän käänsi vehmaat, voimakkaan sisäisen liikutuksen kirkastamat
kasvonsa tohtoriin ja ojensi hänelle luottavasti kätensä: -- Tahdotko,
Frans?
-- En, en -- takelsi tohtori vapisevin huulin -- sinun
jalomielisyytesi, Liisa, on suurenmoista ja sinun naisellinen
osanottavaisuutesi uhraavaista, mutta minä en ole kuitenkaan niin kurja
kuin luulet. Minä en ota vastaan sinun uhriasi, sillä minulla on vielä
jälellä hiukkanen kunniantuntoa; siksi en voikaan koskaan sallia
nuoren, kukoistavan naisen yhdistävän kohtaloaan vanhaan raajarikkoon.
Liisan silmät täyttyivät kyynelistä: -- Rakas Frans, ajattele lastamme,
se tekisi hänet onnelliseksi.
-- Liisa, älä kiusaa minua, se olisi liian suuri onni...
-- Minä luulen Jumalan tahtovan niin -- sanoi Liisa hiljaa. Hän
ajatteli niitä monia öitä, jolloin hän akkiloi tätä asiaa, jolloin hän
rukoili valoa ja johdatusta, kunnes vihdoin hänen sisimmässään selveni,
että juuri niin tuli kaikkien ristiriitaisuuksien päättyä, eikä
kuinkaan toisin.
-- Koettakaamme vielä kerran Jumalan avulla, Frans!
Tohtorilla oli sisäisen taistelun hetki, hän hengitti raskaasti. --
Oletko ajatellut ja harkinnut kaikkia puolia, Liisa? kysyi hän
vapaisevalla äänellä -- maailman tuomiota, ystäväisi paheksumista,
vapauttasi, riippumattomuuttasi, kaikkea, mitä aijot uhrata minun
tähteni?
-- Olen!
-- Tiedä, että kun me menimme naimisiin, en minä ymmärtänyt sen aarteen
arvoa, jonka silloin sain, mutta nyt on toisin, Jumala auttoi minua, ja
jos sinä vielä kerran tulet minun omakseni, ei mikään maallinen valta
voi meitä eroittaa. Pilkkaa sinä minua, Liisa, naura sinä, joka olet
nuori ja kaunis, vanhan virheellisen miehen tunteille, miehen, joka
vasta nyt elämänsä iltahämyssä on oppinut tuntemaan rakkauden
salaisuuksia. Minä rakastan sinua, Liisa, minä en voi sille mitään!
Liisan mustissa silmissä hehkui kaunis kimallus. -- Minä otan vastaan
sinun rakkauden-lahjasi, sanoi hän hellästi. -- Jumala on auttava minua
palkitsemaan sen takaisin. -- Hän painoi pehmeän, rusottavan poskensa
tohtorin poskea vastaan ja silittele hellästi hänen harmaantuneita
hiuksiaan. Tohtori painoi hänet kiihkeästi rintaansa vasten.
Kun Liisa muutamia tuntia myöhemmin meni kotiinsa, oli aurinko jo
aikoja sitte laskenut, ainoastaan lempeä punerrus kaunisti läntistä
taivaanrantaa. Tämä päivänloisteen heijastus oli niin sopusoinnussa
Liisan mielentilaan ja siihen selvyyteen, joka täytti hänen sielunsa.
Tulevaisuus oli selväksi viitoitettuna hänen edessään, kaavailtuna
velvollisuuden-täyttämisen kirkkailla väreillä; tyyneenä, varmoin
askelin kulki hän tietään.
Miten paljon hän oli taistellut ennenkuin hän oli saavuttanut voittajan
varmuuden, sitä ei tietänyt kukaan, ei edes Betti täti, tuo luotettava
ystävä ja neuvonantaja, ei hänen nuori onnellinen tyttärensä, ei edes
hän, jota hän nyt taasen kutsui puolisokseen, vaikka hän kyllä paremmin
kuin muut voi sen ankaruuden aavistaa. Jumala yksin oli nähnyt hänen
taistelunsa, hänen rehellisen pyrkimyksensä velvollisuuden tiellä ja
Hän se nyt lahjoitti hänelle sielun rauhan taistelun jälkeen. Häneen
asetti hän kaiken toivonsa ja luottamuksensa ja kun hän kohotti
kyyneleistä loistavat silmänsä kohti korkeutta, kuului hänen huuliltaan
hiljainen, sydämmellinen huokaus:
-- Jumala, minun Jumalani, sinua minä kiitän!