MAGNA.

Veitsien ja haarukoiden kilinän säestämää puhelua ja aikavälistäisiä

naurunpyrskähdyksiä kuului ruokailuhuoneesta. Kapteeninrouva Cederkvist

istui ruokapöydässä perheineen ja ruokailijoineen ja tämän talon

päivällispöydässä oli tavallisesti aika eloisata.

Vanhin tytär, neiti Alli, ja ylioppilas Witikka johtivat puhelua, kuten

tavallisesti; Sanni, "sanasutkailija", suikautti joukkoon silloin

tällöin ja molemmat lyseolaiset hymyilivät itsemahtavasti. Emäntä,

lihava ja hellottava, piti huolta, että jokainen sai osansa höyryävää

lihamuherrusta ja levitteli salapäin kelpo voileivän viipaleita

lemmikkitytölleen, Kertulle, vaikka voi oikeastaan oli pöytyeen

vanhempia jäseniä, musiikinopettajatarta neiti Schneideriä, herra

Witikkaa ja professoria varten. Viimmemainittu oli ainoa, joka istui

vaiti, akkiloiden jotakin oppinutta probleemia, kuten neiti Schneider

arveli. Neiti Schneider ei nimittäin ollut kyllin tarkkasilmäinen

huomatakseen niitä ivallisia eleitä, jotka väreilivät professorin

vakavan suun ympärillä ja jotka kyllin todistivat, että hän oli

seurannut keskustelua ja omalla hiljaisella tavallaan nauttinut päivän

"uutisista".

-- Neiti Lilli menee kaiketi iltamaan? kysyi herra Witikka.

-- Luonnollisestikin, minähän annoin teille lupaukseni jo kolme viikkoa

takaperin.

-- Iltamaan! -- ehätti kapteeninrouva pitkäveteisesti -- ja minä kun

juuri aijoin pyytää teitä, nuoret, tänä iltana alas asemalle neiti

Roosia vastaanottamaan.

-- Ei sovellu, äiti; minä en aijo menettää hauskaa iltaani juoksemalla

semmoista jumalatonta matkaa asemalle -- ja Alli neiti pudisti

kieltävästi huolekkaasti käherrettyä päätään, heittäen Witikkaan

silmäyksen, huomauttaakseen tälle miten ihmeteltävän mainiosti hän osaa

käyttää itsenäisyyttään.

-- Kenties Oskar tai Rolf menisi? tuumasi rouva sävyisästi.

-- Anteeksi, meillä on konventti tänä iltana -- vastasivat herrat

lyseolaiset ja katsoivat toisiinsa.

-- Mutta hyvänen aika, kenen minä sitte saan? huokasi emäntä.

-- Eikö äiti voi lähettää Eriikkaa? sanoi Lilli kärsimättömästi.

-- Rakkaani, meillähän on pesu tänään ja sitä paitsi pitää Eriikan

mennä hakemaan Ellaa ja Sannia, jotka menevät lasteniltamaan

valtioneuvoksen luokse, kuten tiedät.

-- Minä käyn hakemassa neiti Roosin, sanoi professori äkkiä. Pieni

kävely luennon jälkeen virkistää minua.

-- Sinäkö, vaivaisitko tosiaankin itseäsi? puheli kapteeninrouva. Ei,

ei, kyllä minä koetan tulla muuten aikaan jollakin tavoin.

-- Jätä se asia minun huolekseni, paras äiti, sehän on perin

vähäpätöinen -- ja niin puhein työnsi professori tuoliaan hiukan

taaksepäin, sillä hän se tavallisesti antoi merkin pöydästä

nousemiseen.

Neiti Schneider istui pianinon viereen saliin ja alkoi soittaa

"ijankaikkista Beethoveniaan", kuten suulas Sanni sitä nimitti, ja

professori heittäysi sanomalehti kädessä keinutuoliin. Neiti Schneider

arveli, että hänen soitossaan pitäisi olla kyllin nauttimista, mutta

professori oli vanhojen tapojensa orja: hän rakasti pehmeäksi verhottua

keinutuolia ja aikaisemmin, kun tuo vaaleaverinen saksatar ei vielä

ollut talossa ruokailijana, oli hän keinutuolissaan vetäissyt pienen

päivällisunenkin.

Viereisestä huoneesta kuului kinastelevia ääniä. Selvimpänä kuului

Allin kimakka ääni:

-- Minä vaan en rupea uuninloukossa asumaan tuommoisen vennonvieraan

tytön tähden, jolla äiti minua alinomaa kiusottelee. Minun huoneeni on

perin pieni, ja ensi viikolla tulee tänne Witikan sisar, jolle minä

olen luvannut luonani asunnon niiksi päiviksi, jotka hän viipyy täällä

kaupungissa.

-- Vai niin, vai semmoisia sinä olet luvannut, puhumatta minulle

sanaakaan -- moitiskeli äiti. -- Mutta mihin luulet minun voivan

sijoittaa neiti Roosin; muistahan toki, että hänen vanhempansa pyysivät

hänet meille jo kesällä, kun minä olin tädin luona maalla!

-- Mutta hänhän voi asua Ellan ja Sannin huoneessa, se on kyllin suuri.

-- Uh, miten kiusallinen tuo Alli aina on, huusi Sanni, ei suinkaan ole

mitään hauskaa saada tuntematon tyttö samaan huoneeseen, silloinhan

loppuu kaikki iltarupatukset ja tärkeät salaisuuksien uskomiset.

-- Niin, ja isä sanoo ilman pilaumiseen nähden kauhean

epäterveelliseksi, että useita henkilöitä asuu samassa huoneessa,

huomautti Ella Tenlén julkeasti.

-- Voi hyvä lapsi, meillähän on niin erinomaiset ilman vaihtajat.

-- Niin, siinä nyt näette, äiti, mimmoisia tuhmuuksia te teette

luvatessanne edeltäpäin, harmitteli Alli. Ja tuo neiti Roos sitte

kuuluu olevan oikea maalaislötys, aivan parasta sorttia, ja "herännyt"

kaupanpäälle. Vanhemmat ovat hihhuleita tai mitä lienevätkään ja tyttö

ei ole käynyt mitään koulua, saamme luultavasti hyvinkin hävetä hänen

tähtensä.

-- Minusta näytti pastori Roosin perhe kerrassaan aito ihmisiltä,

tuumasi kapteeninrouva, piittaamatta vähääkään kauniin tyttärensä

vihasta. Neiti Roos tulee Sannin ja Ellan huoneeseen; minä menen nyt

sanomaan Eriikalle, että hän tuo rautasängyn alas, sitte asetamme sen

ympärille varjostimet, niin että hän saa oman pienen nurkkasensa. Siten

sopii se kyllä hyvästi, pikku tyttöseni; saattepas nähdä.

-- Mutta eikö yhtä sänkyä voisi yönajaksi nostaa saliin? mutisi Sanni.

Kapteeninrouva ei kuitenkaan enää kuunnellut mitään vastaväitteitä,

vaan hyväntuulen häiritsemätön sävy kasvoillaan poistui hän

voitollisena taistelusta.

-- Äiti on kuin luotu ruokaväkeä pitämään, tuumaili professori

hymyillen; on oikein opettavaa kuulla, miten hän pujottaupi kaikkien

vaikeuksien läpi. Mutta tuota vierasta neitirukkaa minä surkuttelen,

hän ei näy olevan kovinkaan tervetullut. Sitä paitsi on tämä seura

siksi itsekseen elävää, ett'ei oudon ole tänne kovinkaan helppoa

koteutua.

Professori laski sanomalehden pöydälle, kohensi silmälasiaan ja meni

omalle puolelleen. Hänellä oli nimittäin kaksi kaunista huonetta salin

toisella puolella ja ne olivat niin rauhoitettuja, että itse

kapteeninrouvakin astui sinne jonkunmoisella varovaisuudella. Muuten

hän antoikin professorille -- pojalleen ensi naimisista -- niin suuren

arvon, että tämän tahto oli hänelle melkein poikkeamattomana lakina.

Hän oli pojalleen niin äärettömän kiitollinen siitä, että tämä tyytyi

asumaan hänen luonaan; hän tiesi hyvin, ett'ei monetkaan nuoret miehet

hänen asemassaan olisi tehneet niin, ja se summa, minkä professoripoika

antoi hänelle asunnosta ja hoidosta, ei ollut niinkään turha hänen

taloudellisissa asioissaan. Ja aivan merkitystä vailla ei ollut sekään,

että nyt oli saatavilla rahapussi, joka avautui aina, milloin hänen

asiansa niin vaativat.

Professorin isä, aitohikas tiedemies tohtori Bruun, oli jättänyt

melkoisen omaisuuden nuorelle leskelleen ja ainoalle, puolikasvuiselle

pojalleen. Rouva Bruun olisi voinut viettää huoletonta elämää

kuolinpäiväänsä asti, mutta hänellä oli, sen pahempi, kovin myöstävä

sydän, niin että hän muutamana heikkona hetkenään lupautui naimisiin

nuoren kapteenin kanssa, jolla ei ollut mitään muuta merkikkyyttä kuin

ihastuttavat viikset ja uljas ryhti.

Kun kapteeni oli menettänyt terveytensä ja samalla varansa oli hän

itsekin melkein mennyttä kalua. Mutta hän eli kuitenkin siksi kauvan,

jotta kerkesi kuluttaa vaimonsakin omaisuuden niin tarkkaan, että tämä

hänen kuoltuaan jäi puille paljaille kolmen pienen lapsen kanssa.

Nykyinen professori ei ollut silloin vielä laillisessa ijässä ja

holhooja -- isän vanha ystävä -- piti tarkalla, ett'ei ainoatakaan

penniä pojan omaisuudesta kietoutunut isäpuolen asioihin. Hän ei

antanut pojan edes asua kotona ja vasta isäpuolen kuoleman jälkeen sai

nuori Bruun muuttaa äitinsä luo, tukeakseen hänen taloudellista

asemaansa.

Äiti ja poika olivat perin erilaisia luonteeltaan. Mutta he antoivat

kuitenkin toisilleen arvoa ja kapteeninrouva ihaili salassa oppinutta

poikaansa, joka vuosi vuodelta tuli yhä kuuluisammaksi. Hän piti

poikaansa arvossa, mutta se ei estänyt hänen kertomasta tälle mitä

jokapäiväisimpiä pikkujuttuja ja nurkkahuhuja sekä kaupungilta että

kyökistä. Hänelle ei nimittäin koskaan johtunut edes mieleenkään, että

tämmöiset pikkusalaisuudet voisivat tuntua pojasta vähäpätöisiltä

ja joutavilta ja jos professoripoika joskus vastasi jotain

välinpitämätöntä, selitti hän asian, jotta "Hugo on aina ollut

harvasanainen, semmoinen oikea kirjatoukka". Muista sitä vastoin oli

professori jäykän käytöksensä ja ainaisen ivallisen tyyneytensä vuoksi

perin itsemahtava ja mahdoton henkilö -- mutta sitä asiaa ei

kapteeninrouva voinut päättää. Hän itse oli kauttaaltaan oikea ehta

arki-ihminen, mitään varsinaista sivistystä hän ei ollut koskaan

saanut, eipä ollut edes ulkokuorikaan aina kyllin siloisa. Kukaan ei

käsittänyt miten tuo filosoofinen tohtori oli aikoinaan valinnut hänet

puolisokseen, joll'emme tahdo syyttää juuri tätä hänen filosofiataan,

jolla näyttää olevan aivan ominaisuutena hiukan petkutella oppilaitaan

puhtaasti käytännöllisissä asioissa.

Minkä verran kapteeninrouvalla lie ollut punaa poskillaan nuorempana,

oli tietämätöntä, vaan nyt hän helakanpunaisine, hyllyvine kasvoineen

ja muodottomine muosimaisine muotoineen oli oikean jokapäiväisen

ruokatädin perikuva, suuttumaton ja hyväntahtoinen, mutta jotenkin

pintapuolinen.

Professori oli aikoja sitte sytyttänyt lampun ja istui pöydän ääressä

kirjoituksensa yli kumartuneena, kun ovi avautui ja äiti hiukan

yskähdellen astui kahvitarjottimineen sisään. Professori tiesi

vanhastaan, että milloin äiti itse toi iltapuoliskahvin, oli hänellä

myös jotain erikoista puhuttavaa. Siksi panikin hän heti kynän pois

kädestään ja kysyi ystävällisesti, vaikka hiukan hillitysti: -- No,

äiti hyvä, mitä nyt?

-- Oi, äidillä ovat omat huolensa, puhalteli kapteeninrouva, vaipuen

vastapäätä poikaansa nojatuoliin istumaan. -- Tänään on ollut tiukka

päivä, tiedätsä, Alli on ollut kauhean huonolla tuulella sentähden kun

ompelija pilasi hänen iltamapukunsa. Enkä minäkään voi käsittää miten

voidaan niin katalasti reunustaa, se on aivan vanhanaikuinen, kukaan

ihminen ei ole sitte syksyn semmoista käyttänyt ja -- ja sitte on

minulle vielä tullut vastuksia uudesta hoidokkaastamme.

-- Minä kuulin, että teillä oli iltapäivällä kiistaa siitä, mihin tuo

uusi tulokas sijoitettaisiin asumaan, vastasi professori, juoden

kahviaan pikku siemauksin, ja katsellen koko ajan rakkaan

kirjoituksensa viimmeisiä rivejä.

-- Luonnollisestikin täytyy minun aluksi ottaa hänet vastaan, mutta

katsottaneeko sitä sanansasyömiseksi jos minä hankin hänelle toisen

paikan siinä tapauksessa että täällä syntyy ikävyyksiä?

-- Mikäpä juuri estäisi teidän niin tekemästä, äiti hyvä, tuumasi

professori.

-- Niinpä kyllä, mutta ikävältä se tuntuu kaikissa tapauksissa, sillä

pastori aivan rukousti minua ottamaan tytön hoitooni. Heillä on tuskin

nimeksi tuttavia täällä kaupungissa ja täti on suosittanut minua.

-- Jos äiti pitää sitä omantunnon asiana, niin saa se luonnollisesti

kokonaan toisen merkityksen.

-- Tiesipä juuri omastatunnostakaan, -- mutta tuo kiusallinen Alli kun

ei voinut ottaa häntä huoneeseensa -- -- muka ahtauden tähden,

juurikuin tässä muilla olisi niin erittäin väljää. Mutta enin

minua huolettaa Ella Tenlén. Hän on minun paras hoitolaiseni,

kunnallisneuvoksetar lähettää aina syksyisin niin runsaalla kädellä

voita, lihan ja makkaraa, ja jos Ella kirjoittaa kotiinsa ja valittaa,

että neiti Roos on ahdettu asumaan heidän kanssaan. Minä en tahtoisi

loukata hänen vanhempiaan, ja jos kunnallisneuvos luulee, ett'ei

Ellalla ole kaikki parhain päin, syntyy siitä varmaan ikävyyksiä, sillä

ukko on aika kierä mies.

-- Siinä tapauksessa saa neiti Roos muuttaa!

-- Mutta rahatkin ovat hyviä, se on pieni lisäys kassaan ja sitä paitsi

on tyttö niin nuori ja ensi kertaa poissa kotoa -- näyttiin erikoisesti

pidettävän silmällä, että tyttö joutuisi kelpo ihmisiin ja saisi hyvän

hoidon, ja enpä tiedä tosiaankaan ketä tässä kiireessä voisin siihen

nähden suosittaa.

-- Minä luulen, ett'ei meidänkään talo siinä suhteessa ole liioin

kadehdittava, sanoi professori kuivasti.

-- Kuinka sinä, Hugo, voit niin sanoa, -- kapteeninrouva melkein

nyyhkytti -- minä vakuutan, ett'ei kukaan tarjoo voimakkaampaa ruokaa

kuin minä. Tiedätkö sinä, miten minä juoksen ympäri kaupunkia, etsien

tuoretta lihaa ja munia, mutta ketään ihmistä ei moitita niin paljon

kuin sitä, joka pitää ruokavieraita. Herra Witikka saarnaa jok'ainoa

ateria ruokien ravintoarvosta ja maistelee maitoa, joka ei hänen

mielestään koskaan ole kyllin voimakasta, Ella tahtoisi kakaota, hän

kun on heikko, neiti Schneider ei saa syödä perunoita vatsakatarrinsa

tähden ja omat tyttöni sitte eivät tee muuta kuin tonkivat ruokia,

vähemmästäkin sitä jo voi itkeä.

-- Rauhoitu, äiti, enhän minä ruokaa tarkoittanut, sinä tiedät, että

minä aina olen kehunut sinun keittotaitoasi ja meidän pöytämme on

kyllin hyvä tuommoiselle vaatimattomalle, yksinkertaiselle

maalaispappilan tytölle. Minä tarkoitin tyttöjen vastenmielisyyttä

uutta tulokasta kohtaan, varmaankin tapaa hän täällä mitä epäilevimpiä

silmäyksiä.

-- Sen luulen kyllä korjautuvan, vastasi kapteeninrouva, jonka sydän

nyt oli keventynyt ja jolle kaikki näyttäytyi nyt mitä heleimmissä

väreissä. -- Kenties on hän kiltti ja mukautuva tyttö, ja niin menee

kaikki hyvin.

-- Ja joll'ei mene, löydät sinä varmaan hänelle jonkun toisen paikan,

lopetti professori, joka oli ottanut kellonsa ja laski levottomasti

miten paljon hänen kallista aikaansa oli mennyt turhaan.

-- Saamme nähdä! sanoi kapteeninrouva, otti kahvitarjottimen ja

vaaperti ulos.

* * * * *

Luento oli loppunut, mutta professori oli hiukan viivähtänyt puhelussa

muutaman tuttavansa kanssa, niin että tornikello näytti jo puolta

kymmentä kun hän astui ulos. Hänellä oli siis aika kiire, jos mieli

pitää äidille antamansa lupaus ja noutaa neiti Roos asemalta.

Oli sovittu, että neiti Roos odottaisi kolmannen luokan odotussalin

ovella kapteenin rouvan lähettämää noutajaa ja tämän oli äiti monta

monituista kertaa teroittanut professorin mieleen. Siksi menikin hän

suoraa päätä mainitulle ovelle heti kun matkustajia alkoi tulvata

etusillalta sisään. Hänen mustat, hiukan tuikeakatseiset silmänsä

tarkkasivat jokaista ohimenijää. Tungoksen keskellä pysähtyi muuan,

jonka ulkomuoto oli siihen suuntaan, joksi hän oli tulokkaan ajatellut:

pitkä, kaiskera vartalo, harhaileva, ujo sävy kasvoilla; hän se täytyi

olla. Professori meni suoraan häntä kohden, mutta samalla olikin jo

tyttö hävinnyt tungokseen. Hän katseli hiukan ällistyneenä ympärilleen

ja huomasi samalla nuoren tytön, joka seisoi samalla paikalla oven

luona kuin hän itse äsken. Sillä oli pienenpyöreät, vehmaat kasvot,

vaalea palmikko riippui hartioilla ja hän tähyili avoimin, reippain

katsein kirjavaa, tungeskelevaa joukkoa. Mahtoiko tämä nyt olla oikea?

Professori läheni, kumarsi ja kysyi kohteliaasti oliko hänellä kunnia

tavata neiti Roos'ia!

Tyttö, joka ei ollut häntä ennen huomannut, näytti hieman

hämmästyneeltä ja vastasi myöntävästi.

-- Siinä tapauksessa saan esittää itseni. Olen professori Bruun,

äitini, kapteeninrouva Cederqvistin lähettämä neitiä noutamaan.

Hänen kirkkaat silmänsä katselivat avonaisesti professoria kun hän

ojensi luottavasti kätensä.

-- Olkaa hyvä, jättäkää minulle matkakapine-numeronne!

-- Täällä, antakaa anteeksi, jotta vaivaan teitä niin paljon, mutta

minä en oikein tiedä, miten tästä omin neuvoin selviäisin.

-- Oo, antakaa minun pitää siitä huolta, neitiseni; olkaa hyvä ja

ainoastaan seuratkaa minua niin ett'en kadota teitä ahdingossa.

-- Olkaa varma, siitä minä kyllä olen varuillani!

-- Kas niin, nyt tulemme juuri parhaaseen aikaan luukulle. Onko tämä

teidän matkalaukkunne?

-- Juuri se!

-- Hyvä! Professori vihjasi kantajan luokseen, ajurista oli hän jo

edeltäpäin pitänyt huolta; eikä aikaakaan kun hän jo auttoi

kohteliaasti pikku naisensa rekeen, istuen itse viereen.

-- Lieneehän neiti vain hyvin puettu, meillä on jotenkin pitkä matka ja

ilta tuntuu olevan kylmä.

-- Minä en ole ollenkaan arka kylmälle, vakuutti hän. -- Mutta miten

kummalliselta tuntuu olla nyt pääkaupungissa; minä olen usein uneksinut

tätä hetkeä, mutta nyt en minä tahdo saada tajuuni, että todellakin

olen täällä. Miten valoisaa kaikkialla, luulenpa, ett'ei täällä unta

muistetakaan. -- Tuoko se sitten on Ateeneumi, todellako? Miten

suurenmoista! Mikä on tuon kadun nimi, jolle nyt juuri käännymme?

Kysymys seurasi kysymystä ja professori vastasi kaikkiin mitä

sävyisimmin, hymyillen koko ajan. Jos noissa kysymyksissä olisi

iimautunut kipinäkään keikailevaisuutta, hitunenkaan halua näyttäytyä

lapsellisen alkuperäiseltä, olisi hänkin vastannut tavallisella

kylmällä välinpitämättömyydellään, mutta hänen esiintymisensä eheä

luontaisuus huvitti professoria. Hän istui käsi suojelevasti

ojennettuna reen laidalle tytön taakse ja kuunteli noita

keskeytymättömiä, vilkkaita ihmettelyn ja ihastuksen huudahduksia,

katsellen hymyillen noihin nuoriin kasvoihin, jotka kaihtelematta

kääntyivät häneen, pyytäen selitystä kaikelle oudolle tässä uudessa,

tuntemattomassa maailmassa. Professori ei ollut nähnyt moisia kasvoja

moniin aikoihin, eikä niitä tavatakaan aivan joka päivä, kaikkein

vähimmän suurissa kaupungeissa, joissa ympäristö painaa leimansa

ihmisiin, eritotenkin herkkään nuorisoon.

Pikaisesti muisteli hän mielessään kaikkia niitä kasvoja, joita hän oli

ollut tilaisuudessa lähemmin tarkastelemaan, varsinkin kotonaan. Mutta

semmoisia kuin nämä ei hän muistanut koskaan nähneensä. Ei siskoilla,

kaikkein vähimmin juuri niillä; Alli oli oikullinen, keikaileva Sanni

taasen suulas pikkuvanha. Hän tunsi äkkiä osanottoa tuon nuoren tytön

kohtaloon, ajatellessaan sitä kotia ja sitä seurapiiriä, johon hän

hänet nyt vei. Jos hän todellakin oli niin turmeltumaton ja kokematon

kuin näytti, olipa toden totta synti tämmöinen kohtalo!

Ajuri pysäytti. -- Jaha, me olemme perillä nyt!

-- Joko nyt, oi sepä oli vahinko, minä olisin mieluusti ajellut pari

tuntia tulematta uniseksi. Se oli niin lumoavan hauskaa, aivan kuin

sadussa.

Professori tahtoi auttaa häntä reestä, mutta tyttö oli jo hypännyt

maahan ja seisoi häntä odottaen portilla.

-- Asuuko täällä muitakin vieraita? kysyi hän heidän noustessaan

rappusia.

-- Asuu, muuan saksalainen musiikinopettajatar, eräs koulutyttö, kaksi

lyseolaista ja yksi ylioppilas. Meitä onkin koko joukko ja tämän

lisäksi on minulla vielä kolme sisarpuolta, kuten neiti kenties

tietänee.

-- Aivan niin, minä tiedän. Miten hauskaa onkaan asua samanikäisten

kanssa!

-- Aivan erinomaista, kunpa hän tuntisi heidät, ajatteli professori.

Tytön ihastus vaikutti hänessä aivan tietämättään vastenmielisen

tunteen.

Kapteeninrouva tuli heille vastaan eteisessä ja toivotti mitä

sydämmellisimmin nuoren hoidokkaansa tervetulleeksi, pyytäen hänet

saliin teenjuontiin. Aamiainen ja iltanen tarjottiin nimittäin salissa,

koska Kerttu tähän aikaan jo makasi viattomuuden unta varsinaisessa

ruokailuhuoneessa, joka samalla oli sekä hänen että äitinsä

makuuhuoneena.

Professori tuli myöskin sisään ja istuen teelasin ääressä katseli hän

nyt täydessä lampun valossa nuorta saattovierastaan. Ilman päähinettä

näytti hän pienemmältä ja lapsellisemmalta, jota vaikutusta hartioilla

riippuva palmikko vielä jonkun verran lisäsi. Hänen poskillaan oli

vielä lapsuuden pehmeä pyöreys ja hipiä oli rusottava, mutta ei liian

valkea. Kokonaisuudessaan olivat piirteet säännölliset; miksikään

"sieviksi" olisi niitä tuskin vaativampi arvostelija sanonut, mutta

kasvojen luomusten tutkijan huomiota olisi hänen ilmeikäs suunsa kyllä

herättänyt ja ihmisvihaaja olisi varmaan kadehtinut hänen reipasta

hymyään ja iloisten sinisilmäinsä loistetta. Kapteeninrouva järjesti

iltasen, kehottaen syömään ja tuosta nuoresta tytöstä näytti kaikki

maistuvan hyvältä. Voileipä toisensa perästä hupeni hänen punaisten

huuliensa lomitse ja näkkileipä ratisi valkeain luonnonhampaitten

välissä. -- Erinomainen ruokahalu, hänen eloisissa kasvoissaan voi

lukea: -- se maistaa hyvältä ja minä jaksan syödä hyvin. Professori

katseli neiti Schneideriä, joka yhä vielä leikellä nipisteli

ensimmäistä sillipalastaan, neiti rukka, on toki ihanaa omata terve

ruokahalu. Vaan tylystipä tuomitseekin tyrannimaisen muodin vaatimukset

tuon maalais-immen. Hänen vyötäisensä ovat auttamattomasti suvaittavaa

mittaa paksummat, näkyi, ettei ollut kureliivi kahlehtinut hänen

voimakasta kasvantaansa eikä pilannut ruuansulatusta. Löytyy siis

vieläkin järkeviä ihmisiä maailmassa, vaikka professori oli sitä

melkein epäillyt, ja terveysoppi ja luonnonmukainen puku olivat juuri

hänen lempiaatteitaan. Mutta jotta tuon maalaisimmen kotikutoinen

matkapuku näytti professorista vallan ihanteelliselta, siitä ei hänellä

itsellään ollut aavistustakaan.

Professorin tarkastelut keskeytyivät, sillä kapteeninrouva selitti

hyväntahtoisesti että hän oli tässä talossa "kaikkein täti" ja pyysi

sen vuoksi tietää "pienen ystävänsä" nimeä.

-- Minun nimeni on Manghild, vastasi nuori tyttö.

-- Oi, miten runollista, kuiskasi neiti Schneider.

-- Kotona nimitetään minua kuitenkin aivan yksinkertaisesti Magnaksi.

Isä on Magnus ja minä olen saanut hänestä nimeni.

-- Sepä tunnustaa omituiselta, sanoi professori.

-- Meillä on kaikilla perin harvinaiset nimet, vastasi hän hymyillen;

veljeni nimi on Cyril ja sisarieni Berith ja Aida.

-- Niin ihmeen alkuperäisiä, lallatti pieni musiikinopettajatar,

kohottaen siniset silmänsä kattoa kohden.

-- Saanko tarjota jotakin lisää?

-- Ei, ei millään muotoa, täti kulta, minähän olen tehnyt jo oikeaa

hävitystä illallispöydälle, mutta minulla oli sitte semmoinen nälkäkin,

tunnusti hän ujoilematta.

-- Miten kauvan pikkutytöt viipyvät, valitteli kapteeninrouva. --

Eriika on saanut odottaa jo ainakin tunnin. Ne syönevät iltaista vasta

yhdentoista aikaan.

-- Lasteniltamaksi erinomaisen järkevästi järjestetty! muhoili

professori pilkallisesti.

-- Sitä nyt sanotaankin lasten iltamaksi vain sen vuoksi, että

valtioneuvoksen vanhin tyttö vasta äskettäin täytti kaksitoista vuotta.

Ellalta sen sijaan kuulin, että sinne tulee ylioppilaitakin tanssin

tähden.

-- Yhä vain parempaa -- mutisi professori.

-- Allia en voi odottaa kotiin ennen kello yhtä, sillä täällä kaikki

huvit loppuvat niin myöhään.

-- Se tuntuu minusta hiukan nurinkuriselta, sanoi Magna, kääntyen

professoriin, he kun olivat jo vanhoja tuttuja. Siellä kotona

sammutetaan tuli aina ennen kymmentä ja makuulla lukeminen oli kokonaan

kielletty.

-- Teidän isänne, neitiseni, täytyy olla tavattoman järkevä mies?

-- Hyvin hyvä hän ainakin on, vastasi Magna hymyillen.

-- Eikö meillä olisi vielä hauska puhella tässä lampun ääressä,

ehdotteli neiti Schneider, ottaen kudoksen käteensä. Magna katsoi häntä

ihmetellen ja professori kiirehti sanomaan: -- Paras neiti, älkäämme

näyttäkö vieraallemme nurinkurisia pääkaupunkilaistapojamme heti ensi

iltana, sillä tässäkin talossa erotaan tavallisissa oloissa hiukan

aikaisemmin. Hyvää yötä!

Kapteeninrouva saattoi Magnan pikkutyttöjen kamariin ja näytti hänelle

vastaisen pienen nurkkansa. Nuori tyttö oli kiitollinen ja tyytyväinen

kaikkeen, niin että tuo hyväntahtoinen rouva tuli aivan liikutetuksi.

Muutamia minuutteja myöhemmin oli Magnan pää jo vaipunut tyynyyn ja hän

nukkui kuin hyvä lapsi ainakin.

Tosin havahtui hän hetkisen perästä verhon takaa kuuluvaan

naurunkiherrykseen ja vähää jälemmin tuntui kuin olisi tuuliaispää

kiitänyt läpi huoneen: se oli Alli neiti, joka tuli kotiin. Mutta Magna

oli liian väsynyt häiriytyäkseen tästä ja hänen unensa, ensimmäinen

kaupungissa, oli yhtä rauhaisa ja uneksimisista vapaa kuin ennen kotona

maalla.

* * * * *

Seuraavana aamuna havahtui Magna tapansa mukaan aikaiseen. Hän nousi

ylös, sytytti kynttilän ja pukeutui. Vuoteilla vastaisen seinän

vieressä nukkuivat vielä nuo eiliset tanssiaistytöt: Sanni pörhöisiä,

poltetuita suortuvia otsalleen valahtaneena, Ella harmaankalpeana,

väännähdellen edestakaisin levottomasti vuoteellaan. Ehdottomasti

muistui hänelle mieleen omat pikku siskonsa: Aida, joka nukkuessaan

näytti uinailevalta enkeliltä ja Berith musta hiuspalmikko pyöreän

käsivarren ympäri kierrettynä; mitä viehättävimpiä olentoja molemmat.

Häneltä pääsi kaipauksen huokaus, oma koti ja rakkaimmat siellä -- hän

alkoi palmikoida tuuheaa tukkaansa, tarvitsematta ollenkaan peilin

apua. Sen tehtyä otti Magna matkalaukustaan Raamatun. Koko talossa

vallitsi vielä hiljaisuus, hän ajatteli, että aamuhetket varmaankin

olisivat rauhallisimmat eikä hän tahtonut niitä turhaan hukata; täällä

kaukana, poissa kotoa ja yksinäisenä tarvitsee hänen enemmin kuin ennen

turvautua taivaalliseen ystäväänsä. Hän kumarsi päätään ja rukoili

hiljaa, mutta sydämmellisesti: "Ota minut suojaas ja johdata minua!"

Kun hän astui saliin, paloi täällä jo iloinen valkea uunissa ja Eriikka

valmisti parhaillaan aamiaispöytää. Magna tervehti ja istui sitte

iloisen valkean ääreen kudin kourassaan. Hän ei ollut tottunut jouten

haaveilemaan.

Vihdoin tuli kapteeninrouvakin näkyviin kirjavassa aamunutussaan,

kodikas myssy kampaamattomassa päässään. -- No hyvä ihme, oletko sinä

jo pukeutunut ja täydessä työntouhussa, sinähän olet oikea muurahainen!

huudahti hän aivan hämmästyneenä. Sinä varmaankin haluaisit juoda

kahvin aikaisemmin? Kunhan nyt vain Eriikalla olisi kahvileipää kotona!

-- Älkää mitenkään vaivatko itseänne minun tähteni, hyvä täti; äiti ei

olisi hyvillään jos minusta olisi jotain erikoista puuhaa, vakuutti

Magna innokkaasti. Minä olen vain tottunut nousemaan aikaisin ylös ja

täällä oli niin lämmin ja iloinen valkea.

-- Hyvä, pikku ystäväiseni; mutta täälläpä onkin nyt Eriika saanut

kaikki kuntoon -- minun pitää vain juosta Ellaa herättämään, muuten hän

taasen myöhästyy koulusta.

Samassa tuli hän aivan hengästyneenä takaisin: -- Se lapsi rukka on

aivan unenhoureissa, läähätti hän. Ne tulivat myöhään kotiin ja sitä

paitsi alkaa Ellan koulu aikaisempaan. Niin, rakas ystäväiseni, sinä

onnellinen maalainen et ollenkaan tiedä, miltä tuntuu semmoisen

kaupunkilaisperheen huoltaminen, jossa on useita jäseniä, jossa melkein

jok'ainoa on erikseen herätettävä ja jokainen syö ateriansa eri

aikoina. Minä saan juosta koko päivän ympäri kuin vanha kyytihevonen

pitääkseni silmällä, että kaikki on kuin olla pitää ja iltasin olen

minä niin väsynyt, että jalat tahtovat uupua. Kas niin, siinähän se on

Ella, Jumalan kiitos.

-- Kiiruhda pikku tyttöni, täällä on sinun kakaosi valmiiksi

sekoitettuna ja lämmin ranskanleipäsi; syö nyt, äläkä hukkaa aikaa. Ai,

sinä seisot ja katselet saamatonna uutta huonetoveriasi, minä unohdin

esittää. Rakas Magna, tässä on meidän pikku Ella. Mutta nyt sinun

täytyy rientää, aika kyytiä. Sen jälkeen tuli kahvipöydän ääreen herrat

lyseolaiset ja esitettiin nuorina Levineinä. Neiti Schneider joi

vatsakatarrinsa tähden ainoastaan lämmintä vettä. Tuli yksi ja toinen,

eikä rouva rukka kerjennyt muuta kuin myötään tarjota ja kehoittaa.

Magna tunsi oikeaa osanottavaisuutta tuota paljohuolista rouvaa

kohtaan, joka tuskin kerkesi lähentää kahvikupin huuliaan kohden kun jo

taasen joku uusi vieras ilmautui kahvinjuontiin. Ja kun aamukahvi oli

juotu, alkoi aamiaisen laittaminen. Jokainen söi miten hänelle soveltui

ja viimmeiset tavallisesti niin myöhään, että päivällisvalmistukset

olivat jo täydessä käynnissä. Pöytä sai siten olla katettuna lähes koko

päivän.

Vasta aamiaisella tuli professori näkyviin. Hän oli kylpenyt,

voimistellut ja tehnyt kävelymatkan -- kukaan ei hoitanut itseään niin

huolekkaasti kuin hän -- mutta siksipä olikin hän ikäisekseen erittäin

hyvin säilynyt. Magna tuli varsin iloiseksi nähtyään hänen ja tervehti

häntä vapaasti, neiti Schneider, Ella, yksinpä tuo rohkea Sannikin

ihmettelivät häntä, jokainen antoi hänelle arvoa. Tuon nuoren tytön

avomielinen käytös miellytti professoria niin, että hän antautui

puhelemaan hänen kanssaan harvinaisella eloisuudella.

Professori kyseli yhtä ja toista niistä luvuista, joita varten hän oli

tullut pääkaupunkiin ja kun Magna luonnollisestikin oli epävarma kuinka

hän ne oikein järjestäisi ja varsin kiitollinen hyvistä neuvoista,

tarjoutui professori järjestämään hänelle soveliaan kurssin ja

suosittamaan opettajan.

Magna oli ihastuksissaan. -- Kaikki sujuu kuin itsestään, huudahti hän.

Isä oli aivan huolissaan minusta, mutta minä koetin rauhoittaa häntä;

nähkääs, herra professori, minä olen sunnuntailapsi ja semmoisilla on

onni kaikkialla.

Professori nauroi tuolle lausumamuodolle: -- Jos neiti vain luottaa

minuun -- -- --

-- Tuhansia kiitoksia!

Alli, joka nyt -- happamana ja huonolla tuulella havahtuneena -- oli

saapunut joukkoon ja tullut esitellyksi, kääntyi Magnaan ja töykeällä,

säädyttömällä tavallaan kysyä tokasi:

-- Neiti ei tietääkseni ole saanut juuri mitään kasvatusta?

Nuori tyttö karahti punaiseksi ja professori loi julmistuneen

silmäyksen sisareensa, purren huuliaan.

-- Minä tarkoitan: käynyt mitään koulua -- oikaisi Alli hitaasti.

-- En, minä en ole koskaan käynyt mitään koulua, vastasi Magna

alasvaipunein katsein, mutta, lisäsi hän kohottaen päätään, rohkea ilme

kirkkaissa, lapsellisissa silmissään, isäni, vanha koulunopettaja on

antanut minulle opetusta, eikä minusta tunnu mikään onnellisemmalta

kuin saada opetusta omalta isältään.

-- Samaa mieltä olen minäkin, sanoi professori lyhyesti.

Alli näytti epäilevältä, mutta vaikeni, sitten kallistausi hän takaisin

tuolin selustaa vasten ja huusi: -- Onko herra Vitikka jo syönyt?

-- Ei, mutta täälläpä hän juuri tuleekin.

Tuo nuori ylioppilas oli vasta parinkymmenen ijässä, laiha ja hoikka,

hiukset mustat ja omituinen kiiluvaisuus silmissä, piirteet olivat

jyrkät ja viisaat, mutta näyttivät melkoisesti riutuneilta. Professori

esitti hänet Magnalle jonkun verran juhlallisesti ja hän taasen, joka

oli asianymmärtäjä milloin oli kysymys nuorista naisista, katseli uutta

tulokasta jonkunlaisella kiintymyksellä. Mutta Alli pani tälle pian

sulun tielle, alkaen pauhuisan puhelun edellisen illan huveista.

Professori kutsuttiin pois muutaman käynnin tähden, joten Magna jäi

yksin ja kun Alli jatkoi puheluaan hänelle aivan tuntemattomista

aineista, katsoi hän itsensä liikavieraaksi ja meni takaisin

makuuhuoneeseen. Siellä istui Sanni kyynelet silmissä peilin edessä,

kampa kun ei ottanut mennäkseen eilisiltana takkaloituneen tukan läpi.

-- Saako uusi huonekumppanisi auttaa sinua hiukan? kysyi Magna

ystävällisesti. Tästä tarjouksesta tuli Sanni niin kiitolliseksi, että

unohti kokonaan vastenmielisyytensä heidän vapautensa häiritsijää

kohtaan. Tyytyväisenä otti hän tarjouksen vastaan ja tuli paljon

leppeämmälle tuulelle tuntiessaan miten hellävaroen hänen

tukkaraukkaansa käsiteltiin. Ehkä tuosta uudesta tulokkaasta on hiukan

hyötyäkin, tuumiskeli Sanni neiti, joka kernaasti antoi passata

itseään, milloin siihen vain oli tilaisuutta.

Pikku Kerttu -- kymmenvuotias tyttönen, jonka eräänlaisen katarrin

tähden täytyi näinä aikoina pysytelläidä sisällä, tuli myöskin

huoneeseen, niin että Magna vähitellen tuli tuntemaan koko perheen

jäsenet.

Sitte kun kaikki olivat hajauneet tehtäviinsä -- Allillakin oli pieni

kirjurin toimi -- ja rouva ruvennut valmistamaan pasteijitaikinaa

seuraavaa päivää, sunnuntaita, varten, puuhasi Magna Kertun kanssa,

joka oli kalpea ja hiukan ruikutteleva, mutta pohjiltaan kuitenkin

kiltti tyttö. Magna opetti hänelle helpompaa harsokutomista, kertoi

hänelle pienistä siskoistaan ja sai tällä ystävyydellään talon pienintä

kohtaan äidin niin heltymään, ett'ei tullut edes mieleenkään hankkia

hänelle uutta asuntoa.

Tämä ensimmäinen aamupäivä tuntui Magnasta kovin pitkällä. Hän loi

ikävöiviä silmäyksiä ulos ikkunasta, hän olisi niin mielellään tahtonut

lähteä pienelle kävelylle tutustuakseen lähemmin kaupunkiin. Mutta hän

oli vieras eikä siis uskaltanut omin päin, hänen olisi pitänyt saada

ainakin joitakuita neuvoja ja ohjeita. Päivällispöydässä kääntyi hän

vieruskumppaniinsa, Alli neitiin, kysyen olisiko hänellä kaupungin

asemakarttaa ja voisiko hän saada sitä katseltavakseen. Herra Vitikka

arveli, että Magna oli ensi kertaa pääkaupungissa ja Ella Tenlén

katseli häntä säälitellen, muistamatta, että hän itse pari vuotta

takaperin, tänne kouluun tullessaan, oli aivan yhtäläinen tomppeli.

Professori istui tapansa mukaan vaiti koko ruoka-ajan, mutta Magna,

joka istui häntä vastapäätä, oli varma, että hän kuuli kaikki, mitä

sanottiin.

Aterialta päästyä toi Alli kartan, jonka hän pikemmin huolettomasti

kuin kohteliaasti viskasi salin sohvapöydälle. Magna kiitti häntä

sydämmellisesti ja antausi innolla katuja selvittelemään Oskar Levinin

johdolla, joka heti näytti halukkaalta häntä auttamaan. Professori

istui keinutuolissa tavallisine terävine katseineen, mutta kun Magna

nyt selitti mielestään olevansa koko selvillä kaupungista ja näytti

valmistautuvan kävelylle, nousi hän äkkiä ylös ja meni omalle

puolelleen.

Hiukkaa myöhemmin kulki hän hattuun ja turkkeihin puettuna edestakaisin

käytävällä pääportin edessä, aivan kuin hän odottaisi ovea avautuvaksi

ja siitä pientä tyttöä, jota hän rientäisi vastaan. Mutta Magna astui

kadulle nuoren Levinin seuraamana, joka puhellen kulki hänen sivullaan.

Professori kääntyi reippaasti nurkan taa ja syvä poimu ilmestyi äkkiä

hänen silmäkulmainsa väliin: hän pettyi hiukan, hän olisi niin

mielellään halunnut näyttää hänelle kaupunkia ensi kertaa. Mutta

"lapset leikkivät mieluimmin keskenään", sitä paitsi oli Magna eilen

ollut niin onnellisen iloinen kuullessaan, että talossa oli nuorta

väkeä, ja professorihan ei toki enää voinut laskea itseään tähän

joukkoon. -- No niin, hän on vielä lapsi ja on jätetty meidän

suojeltavaksemme, minä tahdon koettaa parastani. Professorin katse

kirkastui, hänen askeleensa tulivat varmemmiksi; ja olihan hänellä

tehtävä, hän päätti järjestää Magnan luvut sen suunnitelman mukaan,

jonka hän tänään oli tehnyt. Magna saa nähdä, että hän voi

turvallisesti luottaa häneen.

Magna tuli takaisin rusoittavin poskin ja loistavin silmin, he olivat

laukanneet melkein koko kaupungin ympäri ja nähneet niin paljon,

vakuutti hän. Oli ollut niin erinomaisen hauskaa ja nyt hän luuli

varmasti osaavansa vaikka mihin. Kun professori tuli teenjuontiin,

pulppusi Magna hänellekin iloisuuttaan ja ihastustaan, huomaamatta

ollenkaan, että tämä oli "pohjoisnapatuulellaan", kuten Sanni kuiskasi

Ellalle. Kumma kyllä, oli Magnan puhelulla erinomainen voima sulattaa

hänenkin mieltään, varsinkin kun hän huomasi, miten tuo nuori tyttö

kohteli äskeistä saattajaansa. Hän nimittäin käyttäytyi sekä häntä että

hänen nuorempaa veljeään kohtaan niin toverimaisesti ja luonnollisesti,

että professori ajatteli: -- jos lienee perää siinä väitteessä, että

jokainen nainen tieten tai tietämättään koettaa olla viehättävä, niin

on ainakin tämä tyttö siitä poikkeus.

* * * * *

Seuraava päivä oli, kuten jo mainittiin, sunnuntai ja Magna, joka oli

tottunut säännölliseen kirkonkäyntiin, piti varsin luonnollisena, että

myös täällä noudatettiin samaa tapaa. Mutta hän kävi varsin kummiinsa,

kysellessään aamiaispöydässä minä aikoina eri jumalanpalvelukset

alkoivat ja huomatessaan, ett'ei kellään ollut aikomusta mennä

kirkkoon. Sanni vakuutti, että hän ja Ella eivät käy koskaan muulloin

kirkossa kuin ensimmäisenä Adventtina, jolloin Hosianna lauletaan;

rouva sanoi päivällispuuhansa esteeksi ja ainoastaan neiti Schneider

tarjoutui lähtemään hänen kanssaan, jos hän nimittäin tahtoi mennä

saksalaiseen jumalanpalvelukseen. Tämän tarjouksen täytyi hänen

kuitenkin hyljätä, koska hän ei tainnut kieltä siksi hyvin, että olisi

voinut "hartaudella" seurata saarnaa. Hän ei aavistanut, että Alli

hänen selkänsä takana näytti merkeillä Vitikalle, jotta hän oli

lopultakin ollut oikeassa nimittäessään neiti Roosia "jumaliseksi."

Magnassa sen sijaan heräsi apean tunne, huomatessaan miten

välinpitämättömiä täällä oltiin sapatin viettoon. Hän seisoi hetkisen

kahden vaiheella kumpaanko jumalanpalvelukseen menisi, silloin sanoi

rouva hiukan hämillään: -- Eriikka saa mennä kahdentoista kirkkoon,

kenties tahdot sinä mennä hänen mukaansa, hän voi opastaa sinua.

-- Kiitoksia, täti hyvä; minä olen siitä varsin kiitollinen, vastasi

hän iloisesti.

Professori oli huonolla tuulella, häntä vaivasi se, ett'ei kukaan hänen

omaisistaan, ei edes äiti, tahtonut ottaa ainoataan askelta tuon nuoren

vieraan mieliksi. Jos hän olisi voinut, niin hän olisi itse mielellään

tarjonnut hänelle seuraansa; ei häntä pidättänyt se, että hän näyttäisi

naurettavalta muiden silmissä, vaan se, että kirkko hänestä oli

ainoastaan uskovaisia varten. Kenties vaikutti häneen tottumuskin,

sillä hänen kotonaan ei pyhäpäivä ollut koskaan eronnut arkipäivistä

muuten kuin tavallista herkullisemman päivällisensä kautta.

Magna meni siis palvelijattaren kanssa ja tunsi itsensä tyytyväiseksi.

Iltapäivällä puuhaili professori pitkät ajat hänen kanssaan, esitti

hänelle tekemänsä lukusuunnitelman ja ilmoitti, että hän voisi alkaa jo

huomispäivänä. Professori toivoi, että hän tämän mukaan menetellessään

ennättäisi pisimmälle tänä lukukautena ja pyysi saada auttaa häntä,

milloin jotain vaikeuksia sattuisi.

Magna kiitti häntä mitä sydämmellisimmin ja kun hän illalla kirjoitti

ensi kirjeen kotiinsa, kuvasi hän innostuneesti professori Bruunin

hyväntahtoisuutta ja vakuutti löytäneensä hänessä parhaimman

neuvonantajansa, aivanpa todellisen ystävän.

Vanhemmat luonnollisestikin aivan ihastuivat näistä hyvistä uutisista,

heistä näytti professori vanhalta, harmaapäiseltä kunnon mieheltä,

arvokkaalta ja isälliseltä suojelijalta heidän nuorelle tyttärelleen,

tuolle pienelle, livertävälle linnunpojalle, joka monet rukoukset

rukoustettuaan oli saanut hiukan loitontua pesästä.

Magnalla oli todellakin kerrassaan iloinen luonne -- hän oli nyt

täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Mutta hänen iloisuudessaan oli

samalla jotain vakavaa, järkähtämätöntä älykkyyttä. Hän oli saanut

perin vakavan kasvatuksen ja kasvanut oloissa, jotka olivat omiaan

kehittämään niitä rikkaita lahjoja, jotka uinailivat tuossa nuoressa

sielussa.

Elämänkysymykset, joita monet joutuvat ajattelemaan vasta aikuisempina,

olivat jo aikaisin kiinnittäneet hänen huomiotaan ja ajatustaan.

Siksi olikin hän, astuessaan ensi kerran maailmaan, kehittyneempi

vastustamaan sen huonoja vaikutuksia kuin tuhannet muut. Hänellä oli

vahva, horjumaton kallioperustus jalkainsa alla ja kun hän, ollessaan

ensi aamua kotoa poissa, rukoili: -- "ota minut suojaas ja johdata

minua", kuuli hän sydämmessään uskollisen vastauksen: -- "minä en

hyljää enkä unhota sinua!"

Magna ei ollut mikään nuori ihannoitsija, mikään elävä runoelma, kuten

runosepät niin viehkeästi sanovat. Hän oli vain huolellisesti

kasvatettu, totuudellinen ja ajatteleva tyttö, joka uurasti

täydellisyyttä ja taisteli omia virheitään vastaan, koettaen voittaa

tuon kaikkein vaikeimman voiton -- oman itsensä.

Väsymättömällä innolla antautui hän nyt lukuihin, kuunteli esitelmiä,

teki muistiinpanoja, luki ja vertaili. Vanhemmilla ei ollut liikoja

varoja tuhlata, hän tiesi sen, ja kun he uhrauksia tehden olivat

hänelle hankkineet tämmöisen kehittymistilaisuuden, tunsi hän

velvollisuudekseen myös kaikin voimin käyttää sitä hyväkseen.

Ja professori oli koko ajan hänelle apuna sekä työllä että neuvolla,

hän joka ennen usein antoi ihmisten huomata, että he hävittivät hänen

kallista aikaansa, ei näyttänyt nyt ollenkaan ajattelevan niitä monia

tunteja, jotka hän uhrasi Magnan hyväksi. Usein istui hän myöhään

yöhön kirjoitellen pientä esitystä tai tehden muistiinpanoja, jotka

olisivat Magnalle helpotukseksi perehtyäkseen aineisiinsa tai etsi

kirjakokoelmastaan tärkeitä elämäkerrallis- tai asiallistietoja, joista

hänelle oli hyötyä.

Koko siinä nuorten naisten parvessa, jotka vuosien kuluessa olivat

olleet kapteeninrouvan äidillisessä hoidossa oli Magna professorin

mielestä ainoa, joka omasi mehiläisen uutteruuden, kooten tieteen

hunajaa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Hän oli iloinen, ett'ei

äiti ottanut edes suulleen toisen hoitopaikan hankkimista ja tuo hänen

ensiaikainen pelkonsa pintapuolisen ja teeskentelevän ympäristön

turmiollisesta vaikutuksesta hälveni vähitellen, tultuaan vakuutetuksi

Magnan luonnonpirteän luonteen voimakkaasta vastustuskyvystä.

Toisinaan uskoi professori, että Magna oli kyllin tarkkasilmäinen

katsomaan pohjiaan myöten kaikkien seurapiirinsä jäsenten sisimpään

olemukseen. Mutta toisinaan taasen tuntui liialliselta, että tämä lapsi

omaisi semmoisen maailmanviisauden ja hän käsitti pikemminkin asian

niin, että Magna oli muuan niitä onnellisia, jotka herättävät kaikissa,

joiden kanssa he tulevat tekemisiin, olemuksen jaloimmat puolet

eleille. Kuinka esim. pikku Kerttu, tuo entinen itkusuu kaikertelija,

johon kaikki tuskaantuivat, oli kokonaan muuttunut, ja ainoastaan

houkuttelemalla luonteen parempi puoli eleille. Yksinpä Sanninkin

ilkeät hyökkäykset kuoleutuivat huulille kun Magna ihmetellen katsoi

hänen silmiinsä ja neiti Schneideriin vaikutti hänen seuransa erittäin

tehokkaasti.

Tosin kyllä tähyilivät hänen raukeat silmänsä vielä joskus professoria,

mutta hänen teeskennellyssä luonteessaan oli tapahtunut melkoinen

muutos. Kun Magnan lämmin sydän osaaottavasti läheni tuota vierasta,

kaukaisesta kotimaastaan tänne vanhalle äidilleen niukkaa leipää

ansaitsemaan lähtenyttä naista, häipyi ehdottomasti kaikki petollisuus,

hän tuli avomieliseksi ja totuudelliseksi ja hänen sielunsa aitohelmet:

omaa etua katsomaton hellyys ja tavaton uhraamiskyky hijoutuivat

esille. Magna ei nauranut "vanhan Schneiderin" omituisuuksille, kuten

muut, ei väsynyt kuulemaan hänen "ijankaikkista Beethoveniaan" ja luki

ihastuksella hänen kanssaan hänen jumaloimaansa Schilleriä.

Nuorten Levinien kanssa oli hän ensi päivästä pitäin mitä parhaimmissa

väleissä. He saattelivat häntä luistinradalle, kilpailivat keskenään

pikku palveluksilla ja hankkivat "nekkoja", herkkuja, joille Magna

antoi yhtä suuren arvon kuin mikä entis-aikain koulutyttö hyvänsä.

Kapteeninrouva piti paljon "pikku ystäväisestään", joka hänen omain

tottelemattomain lastensa suhteen oli oikea enkeli, ja kun Magna oli

näppärä käsistään ja kotonaan oppinut olemaan apuna kyökissä, riensi

hän usein tarpeen hetkenä tuon rasitetun rouva rukan avuksi. Eriikka

taasen piti pitkiä ylistyspuheita siitä, miten Magna autteli häntä

jokapäiväisissä puuhissaan. Mutta nuori Ella Tenlén, hän yhä vain oli

epäluuloinen tuota vasten hänen tahtoaan taloon tullutta huonetoveria

kohtaan; hänellä oli valheellinen, itsekäs luonne ja hän se tiesi panna

arvoa neljäntoista vuoden ijälleen. Perin piloille lelliteltynä, kuten

useat rikkaiden kotien ainoat lapset, oli hän Magnalle kovin jyrkkänä

vastakohtana, niin ett'ei mikään sopusointu heidän keskellän voinut

tulla kysymykseenkään. Melkein samallainen oli suhde Alliin, joka ei

välittänyt vähääkään toisista, oli pintapuolinen ja ajatteli ainoastaan

omaa huviaan. Herra Vitikka oli hänen palveleva seuraajahenkensä ja he

kahden huvittelivat usein toisten kustannuksella rehellisen Magnan

harmiksi. Allilla ei ollut mitään hyvää päätä, mutta hän oli kekseliäs

ja hänen ihailijansa käsitti helposti naurettavat puolet ja käytti

niitä hyväkseen, välittämättä useinkaan minkälaisia kolauksia muut

saivat.

Joskus voi tuo nuori ylioppilas olla varsin huvittavakin ja Magna oli

monet illat kiintymyksellä seurannut hänen vilkkaita, hiukan äkkinäisen

mahtavia kuvauksiaan henkilöistä ja oloista, silloin nimittäin kuin

hänen omatuntonsa ei tehnyt mitään vastaväitteitä. Tämä ei ollut jäänyt

Vitikalta huomaamatta, hän kun luonnollisesti oli yhtä heikko kuin

kaikki muutkin ihmiset tuntemaan tyydytystä muiden suosiosta. Mutta

myöhemmin huomasi hän, että tuolla vaatimattomalla tytöllä oli terävä

tarkastelukyky ja kehittynyt älykkyys, ominaisuuksia, jotka tekivät

hänen puheensa miellyttäviksi yksin niinkin riutuneelle miehelle

kuin hänelle. Mutta Alli katseli hänen tuolle "maalaistollolle"

osoittamaansa huomaavaisuutta jotenkin armottomasti ja tuli Magnaa

kohden vieläkin kärsimättömämmäksi, osoittaen sitä loukkaavalla

välinpitämättömyydellä ja vastenmielisyydellä.

Niinpä tarvitsi Magna eräänä päivänä ostaa muutamia pieniä

vaatetustarpeita ja luullen varmasti kääntyvänsä asiaan perehtyneeseen

henkilöön, pyysi hän Allin neuvomaan itselleen mistä hän saisi paraita

halvimmalla hinnalla. Professorikin sattui juuri olemaan salissa ja

kuuli tuon kysymyksen samoinkuin sisaren yrmeän vastauksen: --

Semmoista romua saa ostaa kaikkialta, minulla ei todellakaan ole aikaa

juosta sinun kanssasi puodista puotiin, siitä minun täytyy tehdä

kerrassaan loppu.

-- Niin paljoa minä en olisi pyytänytkään, vastasi Magna, -- minä

toivoin ainoastaan saavani joitakuita hyviä neuvoja, mutta se asia

selviää kyllä muutenkin hyvin. Professori huomasi Magnan säkenöivistä

silmistä ja punaa hehkuvista poskista, että tulinen vastustus kohoili

hänen rinnassaan, mutta että hän koetti sitä kaikin voimin tukahuttaa.

Alli oli välinpitämättömänä mennyt omaa tietään romaani kourassaan, hän

arveli, että Magna oli liian lauhkea tullakseen huonolle tuulelle --

hän itse ei ollut koskaan oppinut tulisuuttaan hillitsemään. Mutta

professori ymmärsi Magnaa paremmin ja kun tyttö heti tämän jälkeen

lähti kaupunkiin, seurasi professori häntä loitolta ja näki hänen

käyvän useammissa myymälöissä.

Professori sovitti niin, että hän tapasi Magnan juuri kun tämä,

useampia paketteja kädessään, näytti kääntyvän kotiin päin. -- Joko

neiti on tehnyt ostoksensa? kysyi hän ystävällisesti.

Magna katsahti iloisesti häneen ja vastasi myöntävästi, mutta

professori huomasi, että hänen hymyilynsä oli teennäistä ja silmissään

näkyi kyynelten jälkiä.

-- Minä olen kovin pahoillani Allin tämänpäiväisen tylyyden tähden,

sanoi hän matalasti. Sen pahempi en minä parhaimmallakaan tahdollani

voi olla teille avuksi naisten vaatetustarpeiden suhteen, sillä se ala

on todellakin minulle aivan "terra incognita", mutta kaikissa muissa

toivon minä teidän kääntyvän puoleeni.

-- Tuhansia kiitoksia, te ette tiedä, herra professori, kuinka

sydämmellisesti...

Professori keskeytti hänen innokkaat kiitoksensa kysymällä: -- kuinka

onnistui kauppa?

-- Oi, varsin hyvin, minä sain hyviä neuvoja eräältä hyväluontoiselta

puotiherralta, hän tunsi minun siltä kerralta kuin olin hänen

puodissaan tädin kanssa. Ja muutenhan ei pienistä vastoinkäymisistä

pidä huolehtiakaan, lisäsi hän.

-- Helppo sanoa, mutta ei aina yhtä helppo täyttää, vastasi professori.

Minä näen kyllä, ett'ei neiti ole aivan yhtä iloinen kuin ennen. --

Magnan huulet vapisivat.

-- Ei, ei, älkää sanoko mitään, pyysi professori. Minulla ei ole

oikeutta urkkia teidän tunteitanne -- lapsi.

Professori ei tietänyt, että hän ei juuri nyt halunnut mitään muuta

kuin saada purkaa tunteensa. Ystävällisesti otti professori hänen

pakettinsa ja työnsi ne päällysnuttunsa taskuun. Sitte ehdotteli hän,

että he kääntyisivät ympäri pienemmälle kävelylle, hän tiesi, että

raitis ilma oli paras lääke epäsoinnun karkoittamiseksi.

-- Miten hyvä te olette, tahtoessanne kävellä minun kanssani, huudahti

Magna.

-- Minä ajattelen, että juuri nyt kävely vaikuttaa virkistävästi

neitiin!

-- Niin luulen itsekin -- ja katsoen kiitollisesti professoria silmiin

käveli hän kevein askelin hänen rinnallaan.

-- Nähkääs, professori, alkoi hän sitte äkkiä, minulla on niin

tavattoman tulinen luonne ja aina kun minua kohtaa vastus, olen minä

aivan tulisissa tappuroissa.

-- Mahdollista kyllä, mutta ainakin tänään te taistelitte sitä vastaan,

sen näin minä.

-- Näittekö; niin, minä voin kyllä niellä nuo tulvivat sanat, mutta nuo

ilkeät ajatukset, niitä on vaikea hillitä, niitä saa aina katua. -- Hän

katseli alas huoaisten.

-- Niinpä kyllä, voitollakin on siis katkerat puolensa, sanoi

professori hymyillen. Mutta nyt pitää meidän koettaa hälventää tuon

epäsovun synnyttämiä vastenmielisiä tunteita. Mitä arvelette, emmekö

joisi kuppia suklaata tuossa uudessa kahvilassa? Magna luonnollisesti

suostui, hän hymyili taas kuten ennenkin ja pian istuivat he iloisesti

puhellen höyryävien kuppien ääressä.

Kun he sitten, tehtyään ensin pitkän kävelyn Kaisaniemen lehdossa,

palasivat kotiin, alkoi sataa lunta, suuria pehmeitä höytyviä

pudotellen. Magna oli ihastuksissaan, lumisäällä oli hän aina oikeassa

olennossaan. Hän käänsi rusottavat poskensa tuulta vasten ja tavotteli

leikkien suuria lumihiutaleita käteensä.

Professori katseli häntä herkeämättä, Magna näytti hänestä yhtä

puhtoselta ja rakastettavalta kuin tuo valkea lumi. Hänet valtasi

käsittämätön surumielisyyden tunne: säilyisikö tuo nuori tyttö aina

yhtä vapaana maailman vaikutukselta? Ja niin ollen, miten suuri eroitus

heidän välillään olikaan olemassa, hän itse elänyt ja nauttinut elämää,

ei tosin pohjiaan myöten, vaan siksi runsaasti kuitenkin, että hän

kadehtien ja arastellen katsoi noihin nuoriin kasvoihin, jotka nyt niin

luottavasti olivat häneen kohotettuna.

Jokaisen ihmisen elämässä sattuu hetkiä, jolloin haluaisimme alkaa

elämämme uudelleen alusta pitäin, tahtoisimme elää paremmin. Juuri

semmoista tunsi professori, hän tunsi, ett'ei hän koskaan voisi unohtaa

tätä kävelyään lumisateessa.

* * * * *

Seuraavana päivänä, kauniina, auringonpaisteisena sunnuntaipäivänä,

ilmoitti Alli aamiaispöydässä, että hän useiden nuorien neitojen kanssa

lähtisi kävelylle Alppilaan ja joisi siellä kahvia. Hanki oli mainio ja

muutamat herrat -- muiden joukossa myös Witikka -- ajattelivat saada

pienen hiihtokilpailun toimeen.

-- Ah, minä tahdon myöskin tulla mukaan, huudahti Sanni eloisasti.

-- Nulikat eivät tule kysymykseenkään tälle matkalle, oikasi Alli.

-- Sinä olet aina niin hirveän julma, sinä ajattelet ainoastaan omaa

huviasi, äyskäsi Sanni kiihottuneena. Mutta minä ja Magnapas mennäänkin

omin päin Eläintarhaan, kenties saamme mekin nähdä hiihtokilpailun --

hän vilkasi salavihkaa herra Witikkaan, joka hymyili myöntyvästi

vastaukseksi.

-- Siitä tulee hauskaa, Magna, eikö niin?

-- Kiitoksia ystävällisestä suunnitelmastasi, mutta sinä unohdat, että

minä aijon kirkkoon.

-- Voi miten kiusallista, pitääkö sinun nyt välttämättömästi mennä

sinne? Miks'et mennyt yhdeksän kirkkoon, niin olisi -- -- --

-- Niin olisi kirkko jo ennättänyt saada kymmenyksensä, ehätti

ilkamoinen Rolf Levin.

-- Vaiti Rolf -- mutta miks'et sinä vastaa Magna?

Mutta Magna vain hymyili, häntä ei haluttanut kertoa, miten hän oli

koko aamunsa puuhannut kyökissä, jotta Eriikka sai käydä aikaisemmassa

jumalanpalveluksessa. Keskustelu muistutti professorille mieleen ensi

sunnuntain, minkä Magna vietti kaupungissa: hän ei ollut milloinkaan

unohtanut kirkonkäyntiään, niin paljon kun häntä olikin koeteltu

houkutella. Professori tuli ehdottomasti verranneeksi muiden kylmiä,

välinpitämättömiä kasvoja tuohon säteilevään rauhaan, joka

sunnuntaiaamuisin kuvastui Magnan avoimella otsalla. Hänelle näytti

sapatti olevan eri merkityksestä, pyhitetty päivä, siitä ei

epäilystäkään. Professori olisi tahtonut astua hänen luokseen ja sanoa:

-- Opeta minullekin tuon rauhan salaisuus, elämä on saastaista, pimeää

ja taistelua täynnä; täytyy olla jotain, jota ihminen kaipaa, vaikka me

maailmallisten vetovoimain sokaisemina emme ymmärrä sitä etsiä.

Illalla olivat kaikki kokoutuneet saliin. Kapteeninrouva tarjosi

päivällisherkkujen jäännöksiä, neiti Schneider soitteli ja Witikka

huvitti seuraa lukemalla kaskuja pilalehdestä.

Professori istui keinutuolissa sikaaria poltellen ja katseli sinisten

savukiemurain lävitse Magnan vakavia kasvoja. Hän ja pikku Kerttu

huvittelivat professorin valokuvakokoelmalla ja kuuntelivat väliin

soittoa, välittämättä vähääkään herra Witikan esitelmistä, joita muut

palkitsivat äänekkäillä naurunpyrskähdyksillä. Päin vastoin näytti

Magna häirityltä tuon kimisevän äänen tähden, joka epäsointuisesti

sotki soittoa. Professori nousi ylös, ja tullen Magnan viereen

istumaan, alkoi hän kertoa noiden kauniiden taulunjäljennösten

aiheista, hän kun laajoilla matkoillaan oli omin silmin nähnyt useita

alkuperäisessä muodossaan. Magna oli niin ihastunut professorin

miellyttävään kuvailuun, että hän melkein tykkänään unohti muun seuran.

Siksipä hän hiukan kavahti kun herra Witikka huusi hänelle: -- Neiti

Roos, täällä on jotain teille! Magna katsoi kysyvästi Witikkaa. --

Täällä on oiva pala lahkolaisista ja kun teidän kotipaikkanne on,

voimme sanoa, lahkolaisten kehto, niin kai tämä herättänee teidän

mielenkiintoanne. Ilkamoisella innostuksella luki hän sitte muutaman

kaskun, jossa jotenkin paksuin värein kuvailtiin erään tunnetun

maallikkosaarnaajan esiintymistä; kasku oli kauttaaltaan ivaileva.

Useimmat kuulijoista nauroivat huutaen: -- erinomaista! Magna oli

hetkisen vaiti, sitte sanoi hän tyynen varmasti: -- Koko juttu on

valetta alusta loppuun, minä tunnen hyvin herra X:n.

Witikan kasvoilla kuvastui: -- Tuonhan tiesi jo edeltäpäin! ja Alli

nyökkäsi vakuuttavasti päätään. Mutta Ella Tenlén vetäysi pois Magnan

vierestä, jossa hän tähän asti oli istunut, selvästi huomauttaen,

ett'ei hän tahdo olla missään tekemisessä henkilön kanssa, jolla on

niin ala-arvoisia tuttavia. Isällään oli arvoa ja äitinsä oli hyvästä

perheestä -- sitä ei hän unohtanut koskaan.

-- Voiko neiti todellakin kumota tuon pisteliään kaskun? kysyi

ylioppilas ivallisesti.

-- Ainakin voin totuudenmukaisesti vakuuttaa, ett'ei herra X ole

kumpikaan, ei ulkokullattu eikä jesuiitti, hän on ainoastaan lämpimästi

innostunut uskonnollisiin asioihin, jonka vuoksi hän on antaunut

siunausta tuottavaan kutsumukseen ja alkanut matkustaa ympäri

saarnaamassa.

-- No niin, mutta minä luulen, että neitiinkin on lahkolaisuus

vaikuttanut jonkun verran; ja sehän on aivan luonnollista siihen

ilmanalaan katsoen, missä olette kasvanut. Mutta suokaa minun

vakuuttaa, ett'ei kaikki herra X:n hengenheimolaiset -- jotka,

sivumennen sanoen, ovat kerrassaan onnellisia omatessaan niin mainion

puolustajan -- menettele aivan niin jalosti kuin neiti luulee. Tuo

vanha lause, "tarkoitus pyhittää keinot", ei näytä heidän keskuudessaan

juuri pannaan julistetulta; niinpä olen esim. kuullut kerrottavan, että

mainitun herran uskolaiset hartausiltamissaan tarjoovat "valituille"

teetä ja kun tahdotaan oikein tuntuvasti vaikuttaa, niin herneitä

sianlihan kanssa, mutta takkuiset lampaat saavat mennä kuivin suin

matkoihinsa. Ha, ha, haa!

Puhujaa tervehdittiin kaikuvilla hyvähuudoilla ja Alli kiinnitti

Magnaan riemuitsevan katseen, ilmaisten siten pitävänsä hänen nyt

voitettuna. Mutta nuori tyttö ei hämmästynyt, hän näytti ainoastaan

ajattelevalta.

-- Oletteko aivan varma, että tuota kestitystä tarjotaan uusien

uskonheimolaisten voittamiseksi? kysyi hän.

-- Aivanko aijotte kuulustella minua valan perusteella? nauroi

ylioppilas.

-- En, mutta ruokavaroja voidaan kyllä jakaa seudun köyhille muussakin

tarkoituksessa. Ainakin näyttää se minusta selvältä, mutta

pahoinsuominen kääntää kaikki asiat nurinpäin.

-- Minä huomaan, että lahkolaiskaskujen kertomisesta ei tule mitään,

sanoi Witikka pilkallisesti, neiti kun näyttää pitävän meitä oikeina

pyhän häväisijöinä.

Magna katsahti ympärilleen, professori ei istunut enää hänen

vieressään, vaan oli istunut neiti Schneiderin jälkeen pianon ääreen,

jossa hän nyt silloin tällöin näppäytteli hajanaisia sointuja -- Magna

ei tiennyt vieläkö hän seurasi keskustelua. Lukuunottamatta tuota

hyväluontoista saksatarta ja kapteeninrouvaa, joka istui sohvannurkassa

ja nyökäytteli päätään, kuvastui muiden kasvoilla salainen ilkamoisuus

ja odotettiin, että hän seuran huviksi puhuisi edelleen, puhuin itsensä

pussiin. Heidän mielestään näytti hän turhamaiselta ja naurettavalta.

Hän tunsi ahdistusta rinnassaan; usein ennen, kun oli ilkkuen käsitelty

vakavia kysymyksiä tai ne välinpitämättömästi sivuutettu, oli hän

kysynyt itseltään tulisiko hänen avomielisesti lausua ajatuksensa --

vaikeneminen kun oli melkein myöntämistä. Mutta häveliäisyys oli häntä

aina pidättänyt, se olisi näyttänyt esiintymishalulta, omain ajatusten

esittämiskiihkolta. Nyt syntyi hänessä taasen sama kysymys, tuliko

hänen puhua, ilmaista suoraan ajatuksensa asiassa? Erinomaisen helppoa

ja kaunista tosin olisi ollut vaijeta ja hän oli muuten hyvin

arkatuntoinen ivan pistoksille. Mutta pelkuri ei hän myöskään tahtonut

olla, se olisi ollut oman itsensä, elinperustustensa kieltämistä.

-- Herra Witikka mainitsi äsken minun kotiseutuani lahkolaisuuden

pesäksi, alkoi hän päättävästi, vienon punastuksen kohotessa poskille,

-- mutta siitä huolimatta olen minä vapaa kaikesta puolue-uskosta.

Minulle ei vanha, rakas kirkkomme ole liian ahdas, mutta minä olen

myötätuntoinen kaikkia kohtaan, jotka taistelevat omantunnon rauhan

vuoksi enkä voi sietää, että heitä syyttömästi panetellaan. Minä voisin

kyllä kertoa joukon kuvauksia lahkolaisten elämästä, mutta aivan

toisenlaisia kuin herra Witikan pilajutut. Luulen, ett'ei löydy mitään

suuntaa, jossa olisi niin paljon mieltä kiinnittävää, kuin juuri

hengellinen suunta.

-- Kun isäni tuli virkaansa P:n pitäjässä, oli hänellä kyllin

vaikeuksia niistä, jotka mielipiteiltään erosivat kirkosta. Nyt on

kuitenkin kaikki muuttunut, useat kiivaimmistakin ovat itse

suostuutuneet häneen ja kukaan ei häntä enään vihaa. Hän ei ole koskaan

sulkenut ovea toisin ajattelevilta, päin vastoin avannut ne seljälleen

mitä erillaisimpain uskonsuuntien tunnustajille. Jokainen on saanut

tulla hänen luokseen epäilyksineen, kysymyksineen ja hän on heidän

antanut puhua vapaasti, koskaan en ole hänen nähnyt sivuuttavan heidän

asioitaan tai katsovan heidän arvoonsa. Mutta kuitenkaan ei hän koskaan

ole hairahtunut velvollisuuden ja totuuden tieltä. Minä vakuutan

teille, että olen useasti mitä syvimmällä mielihartaudella kuunnellut

keskusteluja uskonnollisista asioista isäni luona, olen tarkastellut

noita miehiä, joilla on rypyt kasvoilla ja ankara vakavuus koko

olemuksessa, jotka sisimpänsä ikävöimisellä etsivät sielulleen

ravintoa, ijankaikkista autuutta. On jotain suuremmoista monenkin

heidän olennossaan, huomaa, että he ovat taistelleet omantunnon

taisteluja, joista ei maailmallismielisellä ole käsitystäkään. Kaikkia

heitä on isäni kohdellut samalla tavalla, kaikkia kohtaan on hän

koettanut täyttää suurta veljenrakkauskäskyä, ja minä olen varma, että

ne rukoukset, joita valtiokirkon tunnustajat ja eriuskolaiset yhdessä

ovat rukoilleet, eivät tämän tähden ole olleet vähemmin otollisia

meidän Jumalamme edessä. -- En tiedä, oletteko minua ymmärtäneet, sillä

usein näyttää minusta, kuin olisin nykyään keskuudessa, jolle minun

elämänaatelmani ovat kokonaan vieraita. Älkää luulko, että minä tahdon

esiintyä uskonkäännyttäjänä -- lisäsi hän, vakava hymyily kasvoillaan

-- pelkään, että olen kehno siihen tehtävään. Mutta Herran asiaa en

tahdo milloinkaan jättää puolustamatta enkä myöskään hävetä tunnustaa

sitä uskoa ja toivoa, joka on minun elämäni peruksena. -- Magna

vaikeni, mutta hänen kasvoillaan hehkui tuo sama innostus, jonka

elähyttämänä hän puhui.

Seurasi sitte pitkä äänettömyys, Alli oli raivoissaan Magnalle, tämä

kun lopultakin oli jäänyt voittajaksi, Witikan istuessa sanatonna. Alli

ei huomannut, että ivanilme ylioppilaan huulilla oli muuttunut

synkäksi, melkein surulliseksi piirteeksi. Ella haukotteli kuuluvasti,

kapteeninrouva havahtui ja tahtoen näyttää, että hän koko ajan oli

seurannut keskustelua -- ominaisuus, jonka huomaamme kaikilla, joilla

on tapana nukahtaa seurassa ollessaan -- vakuutti hän, että herneet ja

sianliha olivat hänen lempiruokaansa, selitys, joka sai koko seuran

pyrskähtämään leveään nauruun ja siten useampain mielihyväksi lopetti

tuon vakavan mielialan.

Magnan sanat eivät vaikuttaneetkaan sitä kuin alussa luultiin: ei edes

Sannia eikä Rolf Leviniä haluttanut hymyillä, saati nauraa; he eivät

ymmärtäneet miksi, mutta syitä siihen he eivät myöskään viitsineet

ruveta ajattelemaan.

Pian rupatteli Magna taasen pienen Kertun kanssa, iloisesti kuten

tavallisesti. Mutta kuitenkin oli koko hänen olemuksessaan vielä

vakavuutta, vakavuutta, joka kaunisti häntä. Herra Witikka nousi,

jättääkseen seuran, mutta ensi tuli hän Magnan luo, ojensi hänelle

kätensä ja sanoi melkein arvoa antaen: -- Suokaa, neiti, minun lausua

teille syvimmän kunnioitukseni siitä uljuudesta, millä vastustatte

kaikkea, pysyäksenne lujana vakuutuksellenne.

-- Se on minusta aivan luonnollista, sanoi nuori tyttö ihmetellen.

-- Suokaa anteeksi -- ylioppilas katseli häntä ystävällisesti -- teidän

nykyinen ajatuskantanne johtuu siitä, ett'ette tunne maailmaa; siellä

mukautuu näkökannat saavutettavien etujen mukaan, siellä vallitsee

omanedun etsintä itsevaltiaana. -- Hän kumarsi ja jätti huoneen äkkiä;

samoin katosi Alli -- seura oli hänen mielestään menettänyt

viehätyksensä -- ja pianpa olivat Magna, neiti Schneider ja professori

kolmisin jälellä. Professori oli jättänyt pianinon ja käveli nyt

levottomin askelin edes takaisin. Magna huomasi, että hän oli

liikutettu ja kun heidän silmäyksensä sattuivat yhteen, havaitsi hän

professorin mustissa silmissä raskasmielisyyden ilmauksen. Mistä mahtoi

se johtua?

-- Ah, sanoi neiti Schneider ja katsoi pyytävästi professoria, -- jos

professori tahtoisi meidän iloksemme laulaa jonkun virren, siitä on jo

niin pitkä aika kuin minulla on ollut onni saada -- -- --

Professori pysähtyi äkkiä ja huolimatta hänen pyynnöstään sen enempää,

kääntyi hän Magnaan ja kysyi yht'äkkiä: -- Pidättekö laulusta, neiti

Roos; tahdotteko, että laulan?

-- Ah, niin mielelläni, minä olisin niin kiitollinen.

Professori istuutui jälleen pianinon ääreen ja soitellen muutamia

kauniita sointuja, alkoi hän kauniilla baritoni-äänellään laulaa erästä

Schumanin pikku laulua. Neiti Schneider oli liikutettu, hän puristi

Magnan käsiä, vuoroin nauraen, vuoroin itkien: -- Eikö ole ihana ääni,

kerrassaan erinomainen? kyseli hän tuon tuostakin. Mutta tuo nuori

tyttö ei kyennyt vastamaan: kun hän nautti jotain kaunista, varsinkin

laulua tai soittoa, ei hänen tunteensa koskaan puhjenneet sanoiksi.

Siksi hiipikin hän hiljaa pois, työnsi ikkunan uudinta syrjään ja

nojausi kyynäspäillään ikkunanlautaan, kuten hänellä oli tapana

kotonaan aina kun hän tahtoi ajatella yksikseen, oikein yksikseen.

Kadulla oli aution hiljaista, mutta hän ei katsellut katua, vaan ylös

korkeaa taivaan lakea, joka tähditettynä holvikattona kaareusi

kaupungin ylitse. Samassa kuuli hän takanaan hiljaista etusoittoa ja

kohta sen jälkeen kaikui Schubertin ihana "Wanderer" valtavana

hiljaisessa huoneessa: "Ich komme vom gebirge her". -- Magna kuunteli

henkeään vetämättä, yhä syvällisemmin, yhä vaikuttavammin kaikui

professorin ääni, kunnes se sanoissa "Wo bist du, wo bist du, mein

geliebtes Land, gesucht, geahnt, unt nie gekannt" kohosi tuskaiseksi

huudoksi ja loppui ikävöivään huokaukseen.

Magna oli painanut kätensä sydämmelleen ja oli niin vaipunut tuon

valtavan laulun herättämiin tunteisiin, ett'ei hän huomannut ollenkaan

kun professori nousi ylös ja läheni häntä. Kohottaessaan katseensa,

huomasi hän professorin seisovan vieressään ja katselevan häntä

tutkivin silmäyksin.

-- Te olette tehnyt minun niin onnelliseksi! huudahti hän, ojentaen

molemmat kätensä professorille.

Professori tarttui niihin kiihkeästi, mutta antoi niiden jälleen vaipua

alas: -- Oi, neiti Magna, älkää minua kiittäkö, teillä ei ole mitään

kiittämistä, vaan minä sen sijaan olen teille suuressa kiitollisuuden

velassa. Älkää katsoko niin kummastellen, te ette ymmärrä, miten ihanaa

on kuunnella semmoista, joka vielä seisoo elämän aamukoitteessa, sydän

täynnä lämmintä uskoa ja luottoisaa toivoa! Lapsi, lapsi, te ette

tiedä, kuinka onnellinen te oikeastaan olette, kun elämä kääntyy

ehtoopäivälleen, lankee sille illan varjot.

-- Ah, mutta juuri vähää ennen laskuaan aurinko useinkin säteileekin

suloisimmin, vastasi hän riemuisesti hymyillen.

Professori ravisti suruisesti päätään ja meni. Tänä iltana oli Magna

kauvan hereillä, professorin viimme sanat ja varsinkin tuo ilme, joka

kaikui kauttaaltaan hänen laulussaan, antoi Magnan eloisalle

ajatukselle paljon askartamista.

Heti ensi hetkestä pitäin oli professori osoittanut hänelle suurta

hyväntahtoisuutta, Magna oli varma, että hän oli hyvä ja lahjakas,

etevä tiedemies oli hän myöskin, mutta kuitenkin puuttui häneltä

jotakin, jo ensi päivänä oli hän selvästi huomannut ja saanut selville

mitä se oli. Hän kaipasi elämänsä perustusta, uskon kalliota, jonka

turvissa hän, Magna, niin nuori kuin olikin, tunsi itsensä turvatuksi

kuin lapsi isänsä sydämmen läheisyydessä.

Hän, pieni, oppimaton, kokematon tyttöraiska omisti siis kuitenkin

jotain, jota professori kadehti. Voi, miten hän sinä hetkenä olisi

tahtonut jakaa rikkaudestaan tuolle kelpo professorille, ojentaa

kätensä ja osoittaa hänelle sen maan, jota hän etsi ja aavisti

olevaksi, vaan jota hän ei löytänyt. -- Kuumat kyynelet vierivät

hiljalleen, tietämättä hänen kirkkaista silmistään ja kostuttivat

päänalaisen. Hän käänsi kuivan puolen päälle ja kohensi hiukset

otsaltaan. Olipa tosiaankin kummallista: hän oli kyllä havainnut, miten

suuresti hänen nykyinen seuruspiirinsä erosi hänestä itsestään

uskonnollisissa kysymyksissä ja että heidän elämänaatoksensa olivat

perin toisenlaiset; hän oli kenties joskus sydämmestään säälinnytkin

heitä ja toivonut, että he kaikki tulisivat yhtä onnellisiksi kuin hän

itse. Mutta nyt vasta havaitsi hän sisimmässään palavan ikävöimisen

voidakseen tehdä jotain professorin eteen, nyt hän vasta oikein häpesi,

miten välinpitämätön hän oli ollut muiden onnen suhteen. Miten vaikeaa

onkaan noudattaa tuota ihanaa rakkauden käskyä; niiden edestä, joita

kohtaan tunnemme myötätuntoisuutta, olemme kyllä valmiit uhrautumaan,

mutta yleinen ihmisrakkaus, lähimmäisen-rakkaus, se saa olla kuinka

sattuu.

Magna ummisti silmänsä huoahtain, sitte painoi hän pehmeän poskensa

tyynyyn ja nukkui vihdoinkin.

* * * * *

Pitkä talvi alkoi muuttua kauniiksi kevääksi, lumi kaduilla oli

jo aikoja sitte kadottanut valkean värinsä ja ajettiin nyt

likaisen-harmaana sohjona ulos kaupungista, jääkin satamassa näytti

petolliselta. Nuoriso kuljeksi kaupungin ympäristössä, poimi

pajunkissoja ja somisti itseään vuokoilla.

Magnasta oli lukukausi ollut kuin lyhyt unelma, hänellä oli vielä niin

paljon tekemättä, paljon semmoista, johon hän olisi tahtonut perehtyä.

Mutta päivä vierähti toisensa jälkeen ja kevät-ilma herätti hänessä

koti-ikävän, kaipuun maalle, missä valveutunut elonsuoni sykki

voimakkaampana ja raikkaampana kuin täällä kaupungissa. Isä kirjoitti

tekevänsä parhaillaan suunnitelmaa hänen tulevaisuudelleen -- jotain

lukutiellä, arveli Magna -- äiti kaipasi oikeaa kättänsä ja siskot

olivat aivan menehtyä ikävästä. Tuntui niin hyvältä kun kaikki pitivät

häntä tarpeellisena ja kaivattuna.

Eipä ollut Magnan talvi turhiin kuulunut, siitä kiitos professorin

väsymättömälle avuliaisuudella. Hän oli oppinut paljon, sitä paitsi oli

professori järjestänyt hänen kesälukunsa ja luvannut hankkia hänelle

kirjoja. Professorin huolenpito oli todellakin ihmeteltävää, mutta

kuitenkin tuntui Magnasta kuin olisi heidän välinsä hiukan muuttunut.

Kenties rasitti häntä nykyään työ enemmin kuin tavallisesti, kenties --

hän ei tiennyt, mikä oikeastaan syynä oli, mutta, niin ystävällinen

kuin hän ainakin oli, näyttäysi hänessä nykyään jonkunlaista

kylmyyttä, niin ett'ei Magna enää uskaltanut lähetä häntä entisellä

avomielisyydellä, niinä harvoina hetkinä kun professori nykyään vietti

perheen piirissä. Vasta ensi kertaa johtui nyt Magnan mieleen, että

professori todellakin oli perin mahtava henkilö, joka sulasta

hyväntahtoisuudesta oli uhrannut niin paljon kallista aikaansa hänen

hyväkseen. Hän ajatteli häveten, miten monta kertaa professori

lieneekään väsynyt hänen lapsellisiin rupatuksiinsa ja tämä vaikutti,

että Magnakin puoleltaan alkoi pysytellä loitompana. Talossa oli tänä

kevännä tavattoman vilkas liike, useampia matkustajia oli täällä

lyhyemmän ajan vieraisilla, muun muassa Witikan veli ja tämän nuori

toveri, jotka olivat ylioppilastutkintoa suorittamassa. Molemmat

nuorukaiset koteutuivat pian talossa, ollen tavattoman eloisia, ja

Magna, joka aina näyttäysi iloisena eikä milloin minkinnäköisenä, kuten

Sanni ja Alli, muuttui tuota pikaa molempain poikain ihanteeksi. He

aivan hehkuivat hänelle ja hän taasen otti heidän vilpittömän suosionsa

ilomielin vastaan.

Kaikki on kuin olla pitää, ajatteli professori heidän raikkaan,

heläjävän naurunsa kaikuessa hänen hiljaiseen lukukamariinsa -- nuoruus

ja ilo seuraavat toisiaan, ne kuuluvat eroittamattomasti toisilleen. --

Voi, hän ei ollutkaan tähän aikaan kaikiste niin uutterassa työssä kuin

luultiin, usein maleksi kynä liikkumatonna hänen kädessään ajatusten

askarrellessa suruisissa mietteissä. Mutta kun nuo salissa kaikuvat

iloiset äänet ja Magnan heleä nauru tunkeusivat hänen korviinsa, kohosi

hänen otsalleen tumma varjo, tehden hänet perin synkän näköiseksi.

Oliko Magnalla hauskaa, oliko hän onnellinen ikäistensä parissa? kyseli

hän toisinaan itsekseen. Ja vastaus oli aina myöntävä. Ja miksikä hän

ei saisi olla iloinen, oliko tuossa viattomassa iloisuudessa jotain

pahaa? hänen päänsä vaipui käden nojaan ja hän häpesi, että oli melkein

kadehtinut Magnan iloisuutta. Ei, ei, sitä hän ei tahtonut, Magnahan

oli vielä onnellinen lapsi ja jos hän auttoikin häntä neuvoillaan, niin

se ei ollut koskaan tapahtunut missään palkan toivossa. Päin vastoin

oli hänestä tuntunut niin viattomalta ja puhtaan riemuiselta johtaa

tämän nuoren sielun ensi askeleita tietojen polulla. Hänelle olisivat

nämä kuukaudet elämänsä valoisimpana muistona, vaikkapa sitte Magna ei

hänestä sen enempää välittäisikään. Mutta tätä ajatellessaan hiipi

hänen mieleensä sanomaton katkeruus, selittämätön angervon tunne. Magna

seisoi vielä, kuten hän kerran sanoi, elämän aamuhohteessa, kun hän

itse vaelsi iltapäivän varjojen keskellä. Hän ei voinut vetää tuota

aamukoiton lasta mukaansa, ja jos hän olisi voinutkin, olisiko hän

tahtonutkaan. Tuon kuuluisan, oppineen professorin katse vaipui

alas nuoren, vaatimattoman maalaistytön edessä. Hän pelkäsi

varomattomuudellaan hävittävänsä kevättuoksun perhosen siiviltä. Magna

oli talven kuluessa käynyt hyvin harvoin yleisissä huveissa, mutta sitä

innokkaammin oli hän tutustunut kaikkeen muuhun näkemistä ansaitsevaan

ja kiintymyksellä seurannut jokaista professorin suosittamaa esitelmää.

Viimme viikkojen kuluessa oli professori itse pitänyt sarjan

erillaisia, päivän tärkeitä kysymyksiä käsitteleviä esitelmiä ja siten

koonnut lukuisan kuulijakunnan ympärilleen. Mutta tässä joukossa ei

ollut ketään, joka olisi suuremmalla tarkkuudella kuunnellut hänen

heleää ääntään, kuin tuo yksinkertaiseen hattuun ja vaatimattomaan

sadevaippaan pukeutunut nuori tyttö. Magna saapui aina aikaiseen ja

istuutui aina samalle, vaatimattomalle paikalle kaukaisessa, hämärässä

nurkassa, voidakseen oikein rauhassa nauttia esitelmästä. Kuitenkin

näytti hänestä toisinaan kuin professorin mustat silmät etsisivät juuri

häntä, kuin puhuisi hän hänelle yksin, sillä kaiken sen, mitä hän nyt

esitelmänä puhui, oli hän monet kerrat puhunut hänelle kahden kesken.

Hän istui niin liikkumattomana, että olisi melkein luullut hänen

nukahtavan, mutta vaipuneiden silmäluomien alta vierähti usein

liikutuksen kyyneliä. Niin pian kun professori oli lopettanut, hiipi

hän heti kiireesti ulos; heillä tosin oli sama tie, mutta hän pelkäsi

professorin piankin luulevan, että hän tahtoi tupata hänen seuraansa.

Eräänä kauniina toukokuun iltana sattui kuitenkin niin, että Magna tuli

viivähtäneeksi erään tuttavansa vuoksi, ja kun hän tuli kadulle, seisoi

professori rappusten luona, nähtävästi odotellen. -- Meneekö neiti

suoraa päätä kotiin? kysyi hän.

-- Niin olen ajatellut.

-- No sittepä voimme mennä yhdessä.

Magna sävähti varsin iloiseksi, hän toivoi varmaan taasen kerran

saavansa puhella hauskasti hänen kanssaan. Mutta toivo petti,

professori käveli äänetönnä hänen rinnallaan. Magna tunsi vallan

häpeävänsä häntä, mutta kiitollisuus hänen esitelmistään -- jotka juuri

nyt loppuivat -- täytti hänen lämmintunteisen, nuoren sydämmensä. Hän

ei voinut vaijeta: -- En tiedä, kuinka teitä oikein kiittäisinkään,

herra professori, sanoi hän vihdoin hiljaa. Nämä hetket, joina olen

teitä kuunnellut, ovat olleet minulle oikeita juhlahetkiä, te olette

antanut minun hengelleni siivet.

Lempeä hymyily kirkasti äkkiä professorin vakavia kasvoja: -- Se oli

kaunis tunnustus, se palkitsee minun uutterat valmistukseni, vastasi

hän. Mutta tiedättekö vaikka teilläkin olisi ollut osaa sen

onnistumiseen?

-- Ah voi, mitenkä se olisi -- te unohdatte kuinka tietämätön minä

olen! huudahti hän iloisesti. -- Kaikki, mitä täällä olen oppinut, sen

olen oppinut teiltä.

-- Oletteko kuulleet tuota hiukan kulunutta vertausta hammasrattaasta

suuressa maailmankoneessa, jossa kaikki hampaat suuremmassa tai

vähemmässä määrässä tarttuvat toisiinsa?

Magna nyökäytti päätään.

-- Se sisältää syvän totuuden. Elontiellä tapaavat ihmiset toisensa ja

aivan tietämättään vaikuttaa yksi toiseen arvaamattoman tuntuvasti.

Heidän tiensä ei jälemmin useinkaan enää satu yhteen, mutta tuo ainoa

kohtaus on vaikuttanut kentiespä koko elämän juoksuun.

Magna näytti kummastuneelta: -- Luulen ymmärtäväni teitä, sanoi hän.

Kun minä vanhenen ja katsahdan kehitykseni vaiheisiin, niin en koskaan

voi unohtaa sitä hyötyä kuin meidän tapaamisestamme on ollut minulle,

mutta miten voin minä olla teille hyödyksi?

Magnan kysymys saattoi hänet melkein epäilykseen. -- Te olette lapsi,

te ette ymmärrä minua enkä minä voi selittää sitä teille! huudahti hän

melkein kiihkeästi.

Magna katseli häntä ihmetellen, mutta hänestä tuntui pahalta, että

professori aina vaan piti häntä lapsena, joka ei häntä ymmärtäisi. Ja

kuitenkin luuli hän tuntevansa yhtä tarkkaan kuin hänkin, tuntevansa

jokaisen suonenlyönnin, jokaisen hermon sisimmässään. Hän olisi niin

mielellään tahtonut ilmaista sen hänelle, mutta professori oli jo

rauhoittunut ja käveli ainoastaan hiukan nopeammin.

-- Suokaa anteeksi, pyysi professori, katsellen häntä sanomattomalla

lempeydellä. Luulen hiukan hermostuneeni rasittavasta työstä, äiti sitä

juuri eilen surkutteli. Ja hän oli oikeassa, ainakaan teidän, lapsen,

nähden ei minun sopisi kiivastua, mutta itse asiassa tarkoitan minä

teille hyvää -- parempaa kuin te kenties voinette aavistaakaan. Minä

tahtoisin itse mielelläni kärsiä, kunhan vain teidän nuoruudenilonne ja

kevyt sydämmenne säilyisi.

Professori hymyili hänelle, mutta tuo hymyily sai Magnan melkein

kyyneliin, nyt oli hän taas tuo sama ystävällinen, rakastettava,

ihmeteltävä professori. Magna otti hänen kätensä omiinsa ja puristi

sitä sydämmellisesti, sitte juoksi hän professorin edellä rappusia

ylös, he olivat jo kotona.

* * * * *

-- Oliko sinulla hauskaa eilen keilanheitossa, Magna? kysyi Sanni

eräänä iltapäivänä kun tytöt puuhailivat käsitöittensä kanssa salissa.

-- Kyllä, varsin hauskaa, vastasi puhuteltu, kokonaan vaipuneena uuden

pitsikudoksen salaisuuksiin, joita neiti Schneider hänelle paraillaan

opetti.

-- Eikö keilanheitto sitte Magnasta olisikaan synnillistä? huomautti

Alli terävästi. -- Kaikki huvithan sinun mielestäsi ovat hyljättäviä.

-- Enpä tiedä sitä niin tarkoin, vastasi Magna hyväluontoisesti.

-- Mutta sinähän et käy koskaan teaatterissa ja vihaat tanssia kuin

ruttoa.

-- Päin vastoin -- päin vastoin -- jos vain minun ilontunnelmani etsisi

niin raisun ilmaisutavan, niin ei omatuntoni suinkaan panisi sille

esteitä, selitti Magna nauraen.

Professori istui keinutuolissa ja seurasi tarkkaavasti keskustelua

levitetyn sanomalehtensä takaa.

-- Minä en ole koskaan opetellut tanssimaan, sanoi Magna; vanhemmat

arvelivat kaiketi, että minulla on muuta hyödyllisempääkin opittavaa.

Mutta joulukuusen ympärillä ja heinärukojen päällitse osaan minä kyllä

hypähdellä; ja se on tanssia sekin.

-- Villikansoilla on myöskin uhritanssinsa! -- Alli nykäytti

olkapäitään ylenkatseellisesti.

-- Siitäpä sen näet, että tanssia on niin perin monta lajia.

Kaikkien täytyi nauraa, Magnan iloisuus oli aivan vastustamaton.

-- Mutta vakavasti puhuen, miks'et sinä käy teaatterissa? kysyi Sanni,

kumartuen pöydän yli.

-- Niin, vakavasti puhuen, kuten sinä sanot -- vastasi nuori tyttö

ystävällisesti -- on minulla useita ja tähdellisiä syitä pysyä poissa.

Minun isäni ei käy koskaan teaatterissa periaatteen vuoksi, hän ei

tosin ole minua kieltänyt menemästä, mutta minä tiedän miten hän toivoo

minun menettelevän sen suhteen. Näepäs, ystäväiseni, tuntuu niin

hauskalta noudattaa niiden tahtoa, joita rakastamme ja kunnioitamme.

Sanni näytti ällistyneeltä: oman huvinsa, omain mielitekojensa

uhraaminen jonkun elävän olennon edestä maan päällä, näytti hänestä

kerrassaan ihmeeltä.

-- Luonnollisesti pidät sinä itsekin teaatteria tuommoisena syntisenä

huvituksena, sinä kun olet semmoinen pyhimys, sanoi Alli.

-- Teaatterin suhteen olen minä liian kokematon, voidakseni lausua

mitään varmaa, vastasi Magna, jonka onnistui hillitä Allin pistelevän

puheen synnyttämä närkästys. Sitä paitsi arvelen, että jokaisen pitäisi

tämmöisissä tapauksissa ottaa omatuntonsa neuvonantajaksi, sillä se,

joka jo on toiselle vahingoksi, ei toiselle ole miksikään haitaksi.

-- Sinä olet liiaksi totuuden ystävä, pikku ystäväni, voidaksesi pitää

semmoisista huveista, tuumaili neiti Schneider.

-- Mutta me emme halua enää useampia siveyssaarnaajia! kivahti Alli.

Professori oli tällä välin lähennyt ja istuutunut Magnan viereen. --

Teaatteri on kuitenkin sivistyksen välittäjä, lieneekö isänne katsellut

asiaa koskaan siltä kannalta -- alkoi hän. En tarkoita, että papin

tulisi käydä oopperoita kuuntelemassa, sillä se soveltuu huonosti hänen

arvokkuudelleen, mutta myöntää täytyy, että draamallisen taiteen

suurteokset ovat aina ammoisista ajoista vaikuttaneet hienon ja jalon

havaitsemisaistin kohottamiseksi. Sillä on syvällinen vaikutus, se

tahtoo elävänä luoda katselijan eteen ihmiselämän monen monissa

kirjavissa värivivahduksissaan. Se loihtee eteemme todellisuuden

valtavalla voimallaan, sekä hyvän että pahan, rakkauden, vihan,

sankariuden ja raukkamaisuuden, salakavalimmat vehkeet sekä

suuremmoisimmat sankarityöt.

-- Niin kyllä, jos ms vain saamme nähdä puhdasluontoisia kappaleita,

vaikuttaa kyllä teaatteri jalostavasti, sanoi neiti Schneider.

-- Minä en myöskään ajattele mitään semmoista viheliäistä

nurkkatuotetta, jota voidaan tarjota ylen hienostuneelle, pilauneelle

yleisölle, sanoi professori lämpimästi. Minä tahdon vain huomauttaa,

mikä suuri tarkoitusperä teaatterilla on sivistyneiden kansojen

keskuudessa, nimittäin elävin piirtein kuvata kansojen elämää ja

vaiheita ihmishengen elähyttämiseksi ja jalostamiseksi.

-- Mutta miksi sinä itse käyt niin perin harvoin teaatterissa, kun

kerran sitä niin innokkaasti puolustat? kysyi Alli.

Professori antoi katseensa vaipua ja istui hetken äänettä. -- Minä

pelkään näyttäväni epäjohdonmukaiselta, sanoi hän viimmein. Minusta ei

teaatteri ole likimainkaan semmoinen kuin se pitäisi olla ja sen

lisäksi en minä voi pitää siitä hairahduttavasta tavasta, millä

draamallisia kappaleita esitetään. Jos minä esim. menen katsomaan

jotain lemmikkirunoilijani teosta, jota minä yksin lukeissani olen

ihastuneena ihmetellyt; minä näen kappaleen henkilöiden esiintyvän ja

alan seurata kiintymyksellä kappaleen kulkua, mutta silloin -- hän

pysäytti puheensa hetkiseksi -- silloin himmenee kappaleen loisto.

Minä en näe ruhtinaita enkä valtiomiehiä, jaloja sankarittaria

tai viheliäisiä juonittelijoita, vaan -- taiteilijoita, joita

mahdollisesti edellisenä päivänä olen tavannut jossain juomalassa tai

taiteilijattaria, jotka -- hänen kasvoilleen hivahti sievonen pimento.

-- Miks'et jatka? huudahti Alli, -- minä toivoin juuri saavani kuulla

jonkun pisteliään kaskun elämästä kulissien takana.

-- Anteeksi, niitä asioita en minä ole koskaan liioin tuntenut, sanoi

hän kylmästi.

-- Oi, ja minä kun luulin, että sinä kerrankin olisit puhunut oikein

suoraa kieltä, sanoi Alli nauraen. -- Me nykyajan tytöt kyllä voimme

kuulla yhtä ja toista haitatta, sen voin sinulle vakuuttaa, ja jos

Magna punastuu, niin eipä haitaksi, jos hänenkin silmänsä avautuisivat.

Ihanteiden aika on mennyt!

Professori katseli häntä kylmästi: -- En epäile ollenkaan, että ainakin

sinä, Alli sisko, olet kokonaan unohtanut punehtumisen, vastasi hän

terävästi.

-- Mutta etkö tiedä, että meidän aika vaatii, ett'ei nainenkaan saa

kulkea peitetyin silmin, sanoi Alli kärsimättömästi. -- Kaikki kulkee

eteenpäin, pitäisikö meidän yksin seisoa paikallamme. Ei, kiitos herra

Vitikan, joka hankki minulle ajanmukaisia kirjoja, näen nyt varsin

selvästi.

-- Ja nämä kirjat -- mainittakoon sivumennen Arne Garborg ja Zola --

ovat luonnollisesti tehneet sinut äärettömän onnelliseksi, sanoi

professori musertavan ivallisesti -- elämän vihlovin viheliäisyys, sen

kurjin loka, puettuna pessimismin mustimpaan pukuun, se on varmaankin

ollut suureksi siunaukseksi sinun siveelliselle olemuksellesi.

-- Niin, luonnollisestikin vaadit myös sinä tuota suloista

naisellisuutta, viattomuutta kyyhkyslakassa, semmoista, joka ei tiedä

mitään eikä saa tietää mitään.

-- En, Alli, sitä moitetta minä en omista -- professori oli kohonnut

seisoalleen. Päin vastoin tahdon minä, että tiede tarjoo rikkaita

aarteitaan tasan sekä miehelle että naiselle, että se tarjoo heille

parhainta ja jalointa, mitä se aartehistossaan omaa. Mutta se tiede,

jota sinä harrastat, ei opeta kellekään elämän syvyyksiä -- sakoisessa

lähteessä on aina likaista vettä.

-- Meidän ei siis tule edes aavistaa, että pahaa on olemassa, sitä

vähemmin olla sitä näkevinämme, sanoi Alli. -- Suo anteeksi, mutta

semmoinen ulkokullattu minä en tahdo olla. Ainoastaan silloin, kun

tunnemme maailmaa kaikin puolin, voimme olla apuna maailman

parantamisessa.

-- Mutta sinusta ei ole semmoisiin suurtöihin, vastasi professori

kuivasti. Sitä paitsi luulen, että kypsyneelle naiselle näyttää elämä

itse synnin, syvine, surullisine seurauksineen, hän tuntee ja kärsii

noiden pahuuden voimien alla huokailevien olentojen kanssa ja

semmoisella naisella on useita keinoja niiden auttamiseksi. Ei

tietämätön, mutta tahraton, niin minä tahtoisin sen olevaksi, lisäsi

professori vakavasti; -- älkää luulko myöskään, että minä pidän miehiä

onnellisina sen vuoksi, että olot saattavat heidät useammin pahan

kanssa tekemisiin, sillä kukaan, joka rapakkoisella tiellä käy, ei

säily aivan tahratonna. Elämän peloittavin puoli onkin juuri se, että

paha tunkeutuu kaikkialle, yksinpä jaloimpiinkin harrastuksiin, ja sitä

emme voi auttaa. Mutta palataksemme puheemme alkuun, myöskin teaatterin

jaloa tarkoitusta pyrkii saastuttamaan tuo sama turmiota tuottava

voima. Se vaikuttaa jossain määrin turmelevasti yleisöön, mutta sitäkin

enemmin itse taiteen harjoittajiin.

-- Niin, teaatteri on luisu ja ohdakkeinen tie monelle, sanoi neiti

Schneider.

-- Korvaako sitte sen tarkoitus noiden monien ihmissielujen perikadon?

kysyi Magna hiljaan.

-- Siitä asiasta kirjoittavat siveysopettajat vielä aikaa myöten

tutkimuksia, vastasi professori vältellen.

Magna katseli ajatellen häntä, hän piti paljon useimmista professorin

ajatuksista, niissä oli henkistä terveyttä ja raittiutta, mutta

kuitenkin puhui ja ajatteli hän kuin siveellisesti puhdasaatteinen

ihminen, ei niinkuin kristitty, ei niinkuin hänen isänsä. Hän huomasi

kyllä kaiken inhimillisen puutteellisuuden, tunsi synnin ylivallan,

mutta ei tahtonut tietää mitään Hänestä, joka oli tullut

puutteellisuuksia poistamaan ja kukistamaan pahuuden juuria.

Professori huomasi selvästi nämä ajatukset Magnan ilmeikkäillä

kasvoilla ja hänen huulensa liikahtivat, juuri kuin hän olisi tahtonut

jotain sanoa. Mutta hän loi pikaisen silmäyksen ympäristöönsä eikä

virkkanut mitään, vaan nousi ylös ja otti sanomalehtensä.

Sanni, joka tämän hänen mielestään ikävän keskustelun aikana pikimmiten

oli silmännyt muutamia sivuja erästä romaania, kumartihe taasen pöydän

yli ja sanoi: -- Mutta ylioppilaskonserttiin sinä tulet huomenna

kaikissa tapauksissa, Magna, niin vähän kun muuten välitätkin huveista.

Ja sinähän olet jo useita viikkoja iloinnut siitä. Muistatko miten

ihastunut sinä olit jousineljäkön esitykseen talvella ja simfoniaan,

jota kuunnellessa minä olin vähällä nukkua.

-- Se oli todellakin ihanaa! huudahti Magna eloisasti.

-- Herra Vitikka lupasi hankkia meille pääsyliput, niistä tulee

varmaankin tiukka, sanoi Alli.

-- Mitäpä vielä, minä luulen varmasti, että Levinit kyllä hankkivat

Magnalle pääsylipun, heidän serkkunsa on M. M:sti, korjasi Sanni.

-- Kiitoksia, mutta minä en aijo mennä sinne, sanoi Magna matalalla

äänellä.

-- Miksikä et?

-- Minä tiedän kyllä -- huusi pieni Kerttu, joka juuri tuli sisään --

Magna sanoi muuan päivä, ett'ei hänen varansa riitä konserteissa

käyntiin, sillä hän aikoo kotiinmennessään ostaa niin kalliin kirjan

isälleen tuliaisiksi.

-- Vaiti, pikku ystäväiseni!

-- Niin, mutta se on ihan totta, sinä itse sanoit.

-- Vaikka, mutta --

-- Etkä sinä aijo ostaa uutta hattuakaan, sillä sinä aijot -- -- --

Magna painoi hymyellen sormensa tuon pikku rupattelijan huulille. --

Kas niin, kiitoksia, hyvä neiti -- luulenpa, että tämän pitsin

salaisuus on jo muistissani. Miten iloiseksi äiti tuleekaan, hän

tarvitsi juuri tämmöisen reunuksen nukkatäkkiinsä. Tuhansia kiitoksia!

Keskustelu loppui ja seura hajausi pian tämän jälkeen salista.

* * * * *

Seuraavana iltapäivänä istui Magna yksinään salin ikkunan ääressä

ja kirjoitti kirjettä kotiinsa, ilmoittaakseen omaisilleen

kotiintulopäivänsä. Kapteeninrouva valmisti keittiössä sillisallaatia

iltaseksi ja muut olivat jo aikoja sitten lähteneet konserttiin,

saadakseen hyvät istumatilat.

Hän ei tosin tahtonut sitä itselleenkään myöntää, mutta sittekin tuntui

hänen rinnassaan jonkunlainen kaipaus noihin kauvan odotettuihin

huveihin. Mutta hän oli kerran tehnyt päätöksensä, hän tahtoi hankkia

isälleen muutaman arvokkaan jumaluusopillisen teoksen, jota hän kauvan

oli halunnut itselleen ja jonka Magna äskettäin oli sattunut huomaamaan

kirjakaupan ikkunassa. Mutta sitä hän ei voinut ostaa ilman pienittä

uhrauksitta, varsinkaan kun hänellä oli menoja kaikenlaisiin kesää

varten ostettaviin koulukirjoihin ja työaineihin. Mutta mikäli hän

eteni kirjeensä kirjoittamisessa ja lausui ilonsa lähenevästä

jälleennäkemisestä, sikäli kirkastui heidän olemuksensa hänen sisäisen

silmänsä edessä. Hänen sydämmensä alkoi sykkiä niin nopeasti ja hän

tunsi, että paljon suuremmatkin uhraukset niiden edestä, joita hän

rakasti, olisivat tuntuneet hänestä vähäpätöisiltä.

Hän pysäytti hetkiseksi kirjoituksensa ja hänen silmänsä seurasivat

pienen auerpilven kulkua kevättaivaalla. Samalla avautui ovi ja

professori astui kiireisesti sisään: -- Oletteko valmis seuraamaan

minua konserttiin, neiti Roos?

Magna hymyili: -- Minä en ole aikonut mennä sinne ollenkaan, sanoi hän.

-- Mutta minä olen ostanut jo meille pääsyliput, samoin äidille, jos

häntä haluttaa tulla; meillä on hyvät numeroidut tilat. Mutta kaikissa

tapauksissa on jo aika lähteä, jos mieli kuulla alusta pitäin.

Magnan silmät loistivat, hän ei löytänyt sanoja ilmaistakseen iloaan ja

kiitollisuuttaan, hän ainoastaan tarttui professorin molempiin käsiin,

kuten tapansa oli, ja puristi niitä kiihkeästi.

Professori hymyili: -- Kunhan minä saisin vain äidistä selvän.

-- Minä menen häntä hakemaan! ja tuulena riensi hän pois, mutta tuli

kohta takaisin, hengästynyt kapteeninrouva mukanaan.

-- Mitä nyt on oikein kysymyksessä, Hugo, Magna puhuu jostain

laulajaislipuista, minä en käsitä ollenkaan -- läähätti eukko.

-- Minä olen ostanut teitä varten, äiti, pääsylipun tämä illan

laulajaisiin, mutta kenties teitä ei haluta tulla mukaan?

-- Ettäkö minua ei haluttaisi! -- Mutta katsohan, Hugo, Eriikan täytyy

mennä hakemaan tärkkivaatteita ja Allin kenkiä ja muuten minulla ei ole

edes hattua, ompelijatar kun näki hyväksi narrata minua. Ja aivan

avopäin minä en voi tulla, ymmärräthän.

-- Siinä tapauksessa vaihetamme pääsylipun joksikin muuksi, joka sopii

paremmin äidille, sanoi professori pilaillen -- hänestä oli äidin

kielto milt'ei mieleen. Mutta Magna juoksi päällysvaippaansa hakemaan

ja oli iloissaan jotta hän äskettäin oli tullut ostaneeksi uudet,

vaaleanharmajat hansikkaat; nyt ne olivat parhaiksi. Vasta kun he

tulivat kadulle, johtui hänen mieleensä, miten jokapäiväiseltä hän

näyttäneekään tuon aito hienon, uljaan professorin rinnalla ja perin

alakuloisena kääntyi hän seuraajaansa ja sanoi lapsellisesti: -- Voi,

miten hyvä te sentään olette, kun tulette laulajaisiin minun kanssani;

ajatelkaahan, että minulla on päässäni vanha talvihattu, ainoastaan

hansikkaat menevät mukiin, lisäsi hän empien.

Professori loi häneen kummallisen katseen: -- Luuletteko, lapsi, että

minä katselen hattuanne muulla kuin ilolla, ajatellessani, että nuori

tyttö voi kieltää jonkun korukappaleen hämmästyttääkseen isäänsä

rakkaalla lahjalla. Minusta nähden te olette varsin hyvin puettu.

Magna, joka ensin punastui, huomatessaan että professori todellakin oli

kuullut Kertun ajattelemattoman puheen, rauhoittui tästä hänen

vakuutuksestaan ja astui varsin rauhallisena hänen rinnallaan

parhaille tiloille täytetyssä laulajaissalissa. Ja nyt tempasi laulu

hänet koko taikavoimallaan mukaansa, hän ei huomannut ollenkaan mitä

ympärillään tapahtui. Mutta kun professori katseli noita vaihtelevia

tunteenilmauksia, jotka kuvastuivat hänen kirkkaissa silmissään, tuntui

hänestä, ett'ei komeimpainkaan keväthattujen somistamat kasvot vetäneet

vertoja Magnan elontuoreutta ja onnea säteileville piirteille,

Magna ei puhellut paljon eikä koettanut vuolaalla sanatulvalla

ilmoittaa tunteitaan, mutta kun hän katsahti professoriin, ilmaisivat

hänen kosteat silmänsä paremmin kuin kaunopuheisimmat sanat, miten

onnellinen hän oli. Kerran tarttui Magna hänen käteensä ja puristi sitä

hiljaa, professori ailahti hiukan, mutta vastasi sitte lujalla

puristuksella, pitäen aivan huomaamattaan koko jälellä olevan illan

tuota pientä, vakavaa kätöstä omassaan.

-- Minä en voi koskaan unohtaa tätä ihanaa iltaa! huudahti Magna

huoahtain heidän palatessaan kotiin kevätillan vaaleassa hämyssä.

-- Ja minä, sanoi professori, kadun aina, ett'en ennemmin valmistanut

teille hiukan enemmin musikaalista nautintoa -- ajattelematon

itsekkyys! Myös minulle jää tämä ilta muistoksi koko elämäni ajaksi.

Magna katsoi tutkivasti hänen liikutuksen hillitsemistä ilmaiseviin

vaaleihin kasvoihinsa.

-- Hän ei ymmärrä minua, ajatteli professori, hän on kun hienon,

viheriän verhon suojaama kukannuppu, ei tunne auringon suutelojen

tenhoa, ja minun ei suinkaan tule herättää häntä niitä tuntemaan.

Muutamia päiviä myöhemmin seisoi Magna, matkalaukku olalla riippuen,

rautatien etusillalla. Hänen ympärillään oli kapteeninrouva, tytöt ja

kaikki hoitolaiset, nuo kaksi äskenleivottua ylioppilasta tulisivat

hänelle matkatovereiksi.

Nyt tuli professorikin, päivän sanomalehdet kädessään, ja pyysi Magnan

seuraamaan häntä siihen vaunuun, jonka professori oli hänelle valinnut.

Siellä oli jo Magnan muut kapineet, pieni matkakori seisoi nurkassa

makeisilla ja hedelmillä täytettynä -- professori oli pitänyt huolta

kaikista -- ja tavattoman suuresta paperitötteröstä ilmausi äkkiä mitä

ihanin ja tuoksuavin, oikeista ruusuista, kieloista ja reseetoista

laitettu kukkavihkonen.

Professori laski sen kiireisesti hänen käteensä: -- Kukat virkistävät

teitä pitkällä matkallanne, sanoi hän. Ne eivät lakastu aivan pian,

katsokaahan, minä en voi kärsiä noita luonnottomia teräslankavihkoja,

tässä vihkosessa on jokaisella kukalla oma luonnonvartensa.

Magnan silmät kostuivat ja kirkkaita pisaria putoeli kädessään olevalle

kukkavihkolle. -- Te olette niin tavattoman hyvä minulle, kuiskasi hän,

isä ja äiti ovat teille niin kiitollisia; -- oi, jospa te kerran

tulisitte meille ja antaisitte heidän itse ilmaista kiitollisuutensa,

he voisivat tehdä sen paremmin kuin minä!

-- Pyydättekö te, Magna, kutsutteko todellakin kotiinne? professorin

kasvoilla väikehti säteilevä hymyily.

-- Ah, niin, te olisitte meidän rakkain vieraamme!

-- No siinä tapauksessa minä vielä tulenkin sinne, hyvästi! Soi

kolmannen kerran ja lähtövihellys kuului. -- Hyvästi Magna, jos te

tietäisitte! Sanokaa yksi ainoa kerta -- sanat uupuivat -- Hugo,

tavoitteli hän.

Hän puristi rajusti Magnan kättä, tämä katsahti ihmetellen häneen,

mutta sitte levisi hänen poskilleen syvä puna ja hänen nuoret kasvonsa

säteilivät omituisesti. -- Hyvästi -- Hugo -- kuiskasi hän. Mutta

professori ei kuullut sitä, hän seisoi jo etusillalla, sillä juna oli

alkanut hitaasti liikkumaan.

Magna riensi ikkunaan, hän ei itkenyt enää, vaan vihjoi iloisesti

valkealla nenäliinallaan. Mahtoiko professori huomata sitä? -- Hänen

takanaan seisoivat nuo nuoret ylioppilaat ja heiluttaen valkeita

hattujaan, huusivat he: Eläköön Helsinki, eläköön kaikki kauniit tytöt,

eläköön, eläköön!

Juna kiiti pois ja professori seisoi yksinään paikallaan yhteen

puristetuin huulin. -- Minä olin todellakin houkka, mumisi hän, mutta

semmoiset jäähyväiset voivat saada ihmisen hupsuksi. Nähnenkö sinua

enää koskaan Magna -- rakkaani!

* * * * *

Professori Bruunilta Magna Roosille.

Heidelberg 20/VII 188--.

Magna!

Kaksi kuukautta on kohta vierähtänyt siitä kun teidät viimmeksi näin.

Kuten tulitte tietämään, olen viettänyt jonkun aikaa matkoilla,

rientänyt paikasta toiseen, rientänyt levottomalla nopeudella. Mihin?

Sitä en tiedä itsekään, tuntuu vain, kuin olisi joku minua ajanut yhä

etenpäin. Vihdoinkin olen asettunut tähän vanhaan yliopistokaupunkiin,

jossa ylioppilaat polvi polven jälkeen ovat haaveilleet ja laulaneet

Neckarin rannoilla.

Täällä on kaunista; älkää kuitenkaan luulko, että rupeisin teitä

vaivaamaan innostuneilla kuvauksilla ja siten houkuttelemaan kauniille

huulillenne hymyilyä, hymyilyä kuivalle professorille, joka on

antaunut haaveilemaan, nuoruuden-unelmia uinailemaan. Ja kuitenkin on

tuo professori houkka, totuuden sanoakseni. Muistatteko meidän

jäähyväisiämme, minä olin epätoivoinen, minun sydämmessäni vallitsi

silloin yksi ainoa tunne, lämpimin, tulisin rakkaus sitä nuorta tyttöä

kohtaan, jonka kohtalo oli minun tielleni johtanut. Älkää kummastelko

tätä epäjohdonmukaisuutta, vaan sallikaa minun kertoa erään yksinäisen

miesraiskan elämänvaiheet, kenties huomaatte, ett'ei hänen

houkkamaisuutensa olekaan niin nurinkurista.

Aina lapsuudesta pitäin on luonteeni ollut suljettu ja erillään

pysyttelevä ja kotonani ei kukaan ole ymmärtänyt minua. Minun isäni oli

kunnon mies, mutta samalla niin hurjan innokas tiedemies, ett'ei

häneltä riittänyt vähääkään aikaa ainoan lapsensa hyväksi. Äitini te

tunnette, hän on hyväntahtoinen olento, mutta hänellä ei ollut

semmoista lempeää lujuutta, jolla hän olisi osannut kiinnittää itseensä

aran, vaiteliaan pojan ja siten koittanut herättää hänessä luottamusta.

Isäni kuoleman jälkeen jouduin holhoojani hoitoon. Hän oli

lahjomattoman rehellinen ja kunnokas mies, mutta vanhoihin,

erakkomaisiin tapoihinsa piintynyt. -- Vähää myöhemmin meni äitini

toisen kerran naimisiin miehen kanssa, jonka luonteen kehnouden yksin

semmoinen kokematon pojannallikka, kuin minä silloin olin, voi helposti

huomata, vaikk'en koskaan asunut hänen luonaan. Joukko sisarpuolia

kasvoi, kaikki aivan vieraita minulle ja kasvatettiin ilman pontta ja

tarkoitusta. Minä jäin yksin ja juuri tämä yksinäisyys synnytti minussa

katkeruuden, mikä vihdoin valtasi koko olemukseni.

Minä olin nuori ja taloudellisessa suhteessa turvattu, minua ei

kiinnittänyt mikään hellä side; ilman uskonnollisen vakaumuksen tukea,

ilman lapsuudenuskon muistoja antausin minä elämän taisteluun. Minä

luotin yksinomaan omiin voimiini, eipä siis kummastelemista, jos

useammin hävisin kuin voitin. Minuun vaikutti kuitenkin vaistomaisesti

siveyden voima, se etsi minua turmion tieltä ja pienintäkin poikkeusta

siveyslain vaatimuksista pidin rikoksena. Minä en antaunut viettien

orjaksi, vaan minusta tuli epäluuloinen ivailija, joka terävästi

tarkkailee maailman monikirjavaista elämää. Kyllästyneenä tuohon

halpamaisuuteen ja onttoon tyhjyyteen, jota tarkasteleva silmäni

huomasi kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla, antausin vihdoin tieteitä

tutkimaan ja aloin ymmärtää isääni, joka tutkimisessa löysi ainoan

tyydytyksensä.

Minä olen viettänyt onnellisia hetkiä kirjojeni ääressä, se

myönnettäköön, ja minun miehiselle kunnianhimolleni ovat työni hedelmät

antaneet tyydytystä. Mutta minun sydämmeni on jäänyt tyhjäksi ja

kylmäksi, se aivan suonenvetoisesti kouristui joka kerta kun minussa

heräsi kysymys: tämmöistäkö elämä on, eikö sillä ole mitään enempää

tarjottavaa. Ja joka kerta tukehutin minä tuon kysymyksen: semmoista on

elämä ja semmoiseksi se jää. Minä uurastin eteenpäin -- en nopeasti ja

kevein askelin, kuten jotkut onnelliset -- vaan kuten väsynyt vaeltaja

erämaata kulkeissaan. En toivonut koskaan tapaavani tuoksuavaa kukkaa

yksinäisellä erakkopolullani, vaan silloin -- silloin tapasin minä

aavistamatta eräissä viattomissa silmissä tuon puhtaan loisteen.

Ja juuri te, Magna, tuoksuavan metsäkukan tavoin virkistitte nääntyneen

vaeltajan sielua. Luottavasti kuin lapsi lähenitte te tuota itseensä

sulkeunutta miestä, jota muut väistivät. Minä sain pilkistää teidän

sieluunne, lukea kuin selväpainoista kirjaa, jossa ei löytynyt

ainoatakaan epäselvää riviä, vaan puhtautta ja totuutta jok'ainoassa

sanassa. Ensi kertaa puhalsi minun kylmettyneen sydämmeni lävitse

leyhkeä kevättuulahdus, verho putosi silmiltäni ja koko elämä

näyttäytyi minulle uudessa valossa.

Te herätitte minussa jälleen uskon totuuden voimaan, osoititte

aavistamani ihanteet ja neuvoitte minut runsaille aarteille, joiden

arvoa ette kenties itsekään oikein ymmärtänyt. Mutta mikä teille oli

yksinkertaista ja luonnollista, kaikki, mitä te uskoitte ja toivoitte,

kaikki nuo, joita minä olin koko elämäni turhaan etsinyt, ne voin minä

vasta ankaran taistelun jälkeen omata. Mutta ne tulivatkin nyt minun

kalliimmaksi omaisuudekseni ja ainoastaan se, joka minun laillani

pitkät ajat on saanut kiviä leivän asemesta, voi käsittää iloani.

Niin, minä olin onnellinen, minä olisin tahtonut, että te olisitte

ollut aina luonani suuntaamassa ja elähyttämässä elämätäni. Mutta te

olitte nuori ja minä en tahtonut eroittaa teitä ikäistenne seurasta;

niin vaikealta kuin tämä minusta tuntuikin, oli teidän ilonne kuitenkin

minulle kaikkein kallein.

Vaikeammaksi muuttui minulle taistelu kun minun sydämmeni

äkkiarvaamatta alkoi sykkiä kauvan uinuneen rakkauden syviä tunteita,

kun minä opin rakastamaan teitä, ikämme erilaisuudesta huolimatta. Oli

hetkiä, jolloin minun rakkauteni, ensimmäinen rakkauteni -- oi, älkää

naurako vanhan miehen tunnustukselle -- tahtoi katkaista kaikki siteet,

kun sanat polttivat huuliani, mutta teidän kirkkaiden lapsensilmienne

yksi ainoa katse sai minut pysähtymään.

Voisinko minä häiritä teidän onnellista tietämättömyyttänne, pakottaa

teitä selitykseen, joka teidän hienotunteisuudellenne olisi tuntunut

mitä tuskallisimmalta, koska tuommoiset tunteet olivat teille vieraita.

Ei, minä vaikenin, ja sitä paitsi pakotti eräs toinenkin seikka minun

niin menettelemään.

Jos minua suosisikin tuo ääretön, aavistamaton onni, että Magna

luottavasti liittyisi minuun, niin olisiko minulla oikeutta ottaa

vastaan niin kallisarvoista lahjaa, oikeutta kiinnittää teitä itseeni?

Oliko minulla, maailmaa kokeneella miehellä, joka olin nähnyt niin

paljon pahaa, jonka mielen oli seoittanut epäilys ja joka olin saanut

osani maailman elämän-nautinnoista, oliko semmoisella miehellä oikeutta

yhdistää kohtaloaan semmoiseen nuoreen olentoon kuin sinä, semmoiseen

lämminlempiseen, kyyhkyslakan kirkassilmäiseen, viattomaan

linnunpoikaseen.

Siinä minun kärsimiseni, tuo tuska, joka murti minua ja joka vielä

tänäkin päivänä kaivaa sydäntäni. Minä voin vaijeta päivästä toiseen,

aina siihen hetkeen asti, jolloin meidän piti erota, kenties

ainaiseksi. Minä puristin silloinkin huuleni yhteen, mutta tietämättäni

tunkeusi niiden välitse muutamia varomattomia sanoja, minä tunsin

itsessäni houkkamaisen päähänpiston saadakseni kerran kuulla sinun

armaan äänesi lausuvan nimeni. En tiennyt, mitä sanoin tai tein. Mutta

kun jäin yksinäni, muistin tuosta kaikesta vain sen, että sinä kutsuit

minua käymään kotonasi ja että minulla siis oli tilaisuus taas nähdä

sinua.

Ja kuitenkaan en ole vielä sinua nähnyt. Minä olen vakavasti koetellut

itseäni -- sen Jumala tietää -- ja ensi kertaa olen minä voinut luottaa

häneen, antaa kalleimman maallisen asiani hänen huostaansa.

Minulla ei ole sen enempi sanomista! Magna, tässä kunniallisen

miehen käsi, tässä sydämmeni, joka ei toivo rakkautta, mutta --

myötätuntoisuutta en myöskään pyydä -- anna minulle mitä voit, suo

minun kuitenkin jäädä ainaisiksi ajoiksi vanhaksi ystäväksesi. --

Saanko nyt tulla?

* * * * *

Magna Roosilta professori Bruunille.

P:n pappilassa 10/VIII 188--.

Rakas vaeltaja!

Riennä kotiin pitkältä retkeltäsi, suoraan tuohon "lämminlempiseen

kyyhkyslakkaan." Totta on, että Magna on vielä lapsi monessa suhteessa,

eikä ansaitse niitä kauniita ajatuksia, joita "eräällä" on häntä

kohtaan, vielä vähemmin hänen rakkauttaan. Mutta hän tuntee syvästi,

miten paljon häneltä puuttuu ja pyytää jokapäiväisissä sydämmellisissä

rukouksissaan, että hän tulisi yhä paremmaksi. Pitkinä, valoisina

kesäpäivinä, kun hän makaa nurmikolla riippukoivujen alla ja niiden

lävitse tähyää sinitaivaalle, muistuu hänen mieleensä usein tuo hyvä

professori. Mutta niitä tunteita, joita hänessä liikkuu tuota kunnon

miestä kohtaan, ei hän voi selittää, sillä hän on vain oppimaton

tyttöraiska. Jos hänen kuitenkin täytyisi ne selittää, niin sanoisi

hän, että ne ovat syvää kaipuuta ja sydämmellistä ikävöimistä tuon

oppineen miehen perään -- sanottaisiinko semmoista mahdollisesti

rakkaudeksi?

Tuo pieni linnunpoika istuu mietiskellen pesän reunalla ja tähyää

kaikkiin suuntiin, mutta kun se tulee, jota hän alituiseen ajattelee,

kohottaa hän siipensä ja lentää suoraan hänen rehelliselle rinnalleen.

Magna.

P.S. Ja siitä hän on aivan varma, ett'ei sitä omituista tunnetta, joka

hänellä on tuota oppinutta professoria kohtaan, milloinkaan voida

nimittää myötätuntoisuudeksi.

Tule pian -- Hugo!