TURVATON.

"Sillä Sinä olet minun kallioni

ja minun linnani," Ps. 31:3.

Vapaaherran suuressa, upeasti sisustetussa asunnossa oli ilo

ylimmillään. Oli syntynyt pieni tyttö, kauvan odotettu, sydämmellisesti

tervehditty vieras, ja kohottanut talossa asustavan onnen

kukkuroilleen.

Kaikkia, mitä elämä voi tarjota, oli täällä ennestään yllin kyllin:

rikkautta, arvoa, terveyttä, kunniaa ja -- rakkautta. Ei voinut tavata

onnellisempaa ja sirompaa paria kuin vapaaherra ja hänen sinisilmäinen

rouvansa. Jospahan vain olisi ollut perillinen, kaiken tämän loiston ja

rikkauden tuleva perijä, niin olisi heidän onnensa ollut täydellinen.

Ja nyt oli syntynyt pieni tyttö.

Isästä oli uusi tulokas maailman kauniin lapsi ja äiti oli siitä aivan

ylpeä. Mutta kumpainenkaan heistä ei muistanut tämän kalliin lahjan

antajaa, kumpaisellekin oli rukous ja kiitos tuntematon.

Lapsi makasi kuin prinsessa uusimpain piirustusten mukaan tehdyllä

erinomaisella vuoteella, missä lakanat olivat hienointa liinaa,

tyynyset pitsitettyjä ja ohut peite sinistä silkkiä. Mikään ei ollut

liiaksi tälle pienoiselle. Mutta se ei tajunnut vähintäkään tästä

komeudesta, se vain uinaili aivan samalla tavalla kuin uinailee mikä

hyvänsä ryysyinen mökkiläisen lapsi. Vanhemmat nimittivät häntä

"ainoisekseen", hänellä kun ei vielä ollut mitään oikeaa nimeä. Mutta

muutamain viikkojen päästä tuli nimikysymyskin päivän polttavimmaksi.

Isän mielestä oli koko ristiminen vain vanhanaikuinen palvemeno, vaan

isoäidin tähden piti sekin kuitenkin toimittaa, hän kun itsepintaisesti

riippuu kiinni kaikissa vanhanaikaisuuksissa. Ja tarvitseehan tyttö

luonnollisesti jonkun nimenkin, ja siinä se juuri onkin kasteen

merkitys, tuumine hän. -- Siten tuli "ainoinen", kuten muutkin

ikäisensä, eräänä päivänä kastetuksi pieneksi kristityksi, vaikka

ainoa, mikä vanhempain mieleen jäi koko tästä tärkeästä toimituksesta,

oli tytön nimi Aino. -- Aino makasi koko kastamisajan aivan hiljaan,

tähyillen avoimin silmin pappia, juuri kuin hänkin olisi "jotain

ymmärtänyt", sanoi hoitajatar, muuan vanha eukko, joka päivät

pääksytysten vakuutteli "herra vapaaherralle" ja "rouva

vapaaherrattarelle" että heidän pienoisensa oli itse täydellisyys

ikäisekseen.

Ja jälkeenpäin näytti kuin olisi tuo vanha ollut oikeassa, sillä Aino

oli todellakin jonkunlainen ihmelapsi muidenkin mielestä. Hänellä oli

mitä ihanimmat pikku kasvot, musta tukka, suuret kirkkaat silmät ja

hipiä sametin hienoinen. Jo neljän vuotiaana opettelihe hän eräästä

kuvakirjasta aakkoset, teki kysymyksiä, jotka olivat liian syvällisiä

aikuistenkaan vastata ja laulaa liverteli sievällä, heläjävällä äänellä

talon vierasten huviksi.

Aino oli todellakin "ihmelapsi", siitä olivat kaikki yksimielisiä.

Mutta mikä kummempi, hänen kehityksensä ei tyrehtynyt puolitiehen,

kuten tavallisesti tämmöisten ihmelasten, vaan mikäli vuodet vierivät,

sikäli kehittyi hänkin kaikin puolin. Vanhemmat -- anitenkin

isä -- olivat älykkäitä ja hienosti sivistyneitä, samoin oli

seurustelupiirinsäkin huolekkaasti valittu. Tieto ja valistus oli

heidän mielestään kaikki kaikessa ja kaikkia nykyajan suuria kysymyksiä

pohdittiin täällä älyllä ja terävällä havaitsemiskyvyllä. Semmoisissa

oloissa kasvoi Aino. Hänen isänsä oli siveellisessä katseessa oikea

miehen ihanne, hänen ilmeikkäissä kasvonpiirteissään säteili

elämänhalua ja hänen sorja, voimakas vartalonsa osoitti parhaiten,

miten huolekkaasti hän sitä hoiti. Siveellinen puhtaus ja henkinen

sopusointu oli hänen tunnussanansa ja tähän yhtynyt ruumiin

terveyshoidollinen kehittäminen oli hänen mielestään kasvatuksen perus.

Näiden periaatteiden mukaan kasvatettiin Ainoa. Äiti -- kaunis, hieno

hoidokaskukka, kasvanut suuren maailman ilmassa -- tunsi toisinaan

halua vastustaa miehensä kasvatussuunnitelmia, jotka tunnustivat hiukan

mahdottomilta. Mutta hän ihaili miestään siihen määrään, että kaikki

syvempi aattelu häipyi sikseen. Ja isän ihanteiden mukaanpa se oli koko

Ainon elämäkin järjestetty: hän söi, joi, kylpi, lepäsi ja liikkui

ohjeiden mukaan, kuitenkin ilman pakotusta. Tästä seurasi, että hän

tottui aina kääntymään kaikkine toiveineen ja pyyntöineen isänsä

puoleen ja yhtä luonnollista oli, että hän myös ajan pitkään oli

kiintyvä häneen sisällisellä luottamuksella.

Isä ohjasi hänen lukujaan, auttoi häntä vaikeakäsitteisissä läksyissä

ja oli hänelle tukena kaikin puolin. Mutta hän ei ollut vain hyvä

opettaja, vaan yhtä aulis myös ottamaan osaa hänen iloihinsa ja

huveihinsa, joiden etupäässä tuli avustaa hänen ruumiinsa kehkiämistä,

niinkuin luistelu, hiihtäminen, jalkamatkat j.n.e. Jo pienestä pitäin

sai Aino olla paljon ulkona, kehitys ja karkaiseminen tapahtui

taitavasti, siksipä sukeusikin hänestä nuori tyttö, sopusointuinen sekä

kasvultaan että ulkonäöltään, kevätpirteä kuin äsken puhjennut

kukannuppu. Isä oli hänestä aivan rajattomiin asti ylpeä; kaikki hänen

ihanteensa olivat toteutuneet hänessä ja kaiken sen kauniin

elonhehkuisena hengettärenä, josta hän oli ajatellut ja uneksinut,

seisoi tuo armas tyttönen nyt hänen ihailtavanaan.

Yhtä runsaat ja kehjenneet olivat tytön henkisetkin lahjat. Isä ei

ollut milloinkaan tavannut naista -- vielä vähemmin nuorta tyttöä --

jolla olisi ollut semmoinen johdonmukainen ajatuksen terävyys,

semmoinen kyky tunkeutua tieteen syvyyksiin; mutta hänpä olikin itse

ollut tytön ohjaajana. Yhdessä olivat he pelanneet shakkia, yhdessä

ihastelleet kaikkea suurta ja kaunista taiteessa ja tieteessä sekä

omaksuneet suurten ajattelijain rikkaita aatelmia.

Oli kuitenkin yksi aine, josta isä ei koskaan puhunut, jota hän melkein

väitteli. -- Ainolle ei koskaan opetettu uskontoa.

Äiti oli tosin joskus vienyt hänen mukanaan n.s. "hengellisiin

esitelmiin", joissa esiintyi maailmankuuluja saarnaajia. Sitä vaati

hyvä tapa, ja vapaaherratar ei suinkaan tahtonut olla "hyviä tapoja"

vastaan, mutta kirkossakäynti Herraa ylistävine menoineen oli tälle

nuorelle tytölle aivan tuntematon.

Isän puhe Jumalasta oli perin häilyvää, se oli puhetta "korkeimmasta

olennosta" ja antoi Ainolle sen käsityksen, että Jumala olisi jossain

äärettömässä avaruudessa, josta maa kaikkineen on äärettömiin

eroitettu. Isä oli sanonut, että ihmisessä asustaa siveellinen voima,

jonka avulla hänen tulee taistella saastaisia himoja, kaikkea alhaista,

pimeää ja epäjaloa vastaan, ja siten saavuttaa se rauha ja selvyys,

jonka vapaa, valistunut ihmishenki tulee omata.

Semmoista uskontoa opetettiin Ainolle, uskontoa, jota hän ymmärsi ja

voi omata, sillä koko tuon autuuden voi kuka hyvänsä itse luoda, kunhan

vain oli tahdonlujuutta. Olla hyvä, sehän oli varsin helppoa -- kateus,

luottamattomuus ja ylpeys, miten alhaista se olikaan; vapaa henki

tahtoo kohota korkealle, korkeammalle kaikkia pikkumaisuuksia, ja

sieltä korkeudestaan katsella, huomaamatta niitä, jotka täällä alempana

vielä kilvoitellen kulkevat. Tämmöinen ajatussuunta kajasti Ainon

varmassa katseessa, hän kulki tietään tyyneenä, huoletonna, aivan kuin

eroitettuna häntä ympäröivästä surujen, kärsimysten, synnin ja

taistelun maailmasta, jossa kuitenkin itää jumalainen elonsiemen

monessa kurjassa ihmissydämmessä.

* * * * *

Kun Aino tuli rippikoulu ikään, sanoi äiti erään kerran: -- Mutta

pitäisi kai meidän toimittaa tyttö rippikouluunkin; se nyt on kerran

tapana ja tarpeellinenkin maailman tähden. Me kyllä puolestamme panemme

sille hyvin vähän arvoa, vaan eihän se pääse tyttö naimisiinkaan

ripille lukematta.

-- Tarkoitat kai, ett'ei hän saa kirkollista vihkimistä, sanoi mies

ivallisesti hymyillen. -- Mutta sanohan, ystäväiseni, onko tuokin

sinusta olevinaan jotain niin tärkeää. Kun me vietimme häitämme ja

seisoimme papin edessä, tunsin vain vastenmielisyyttä ja inhoa koko

tuota naurettavaa temppuilemista kohtaan. Toivoin silloin pääseväni

rauhaan kaikilta kysymyksiltä ja saavani sinut vaimokseni ilman moisia

mutkia.

Vapaaherratar teki kädellään torjuvan liikkeen: -- Mutta vihkimisessä

on kuitenkin jotain juhlallista!

-- Tottumuksen mahtia kaikki, ystäväiseni, sanoi vapaaherra kylmästi.

-- Jos Ainolla itsellään ei ole halua ripillekäyntiin, niin en suinkaan

häntä milloinkaan siihen pakoita, kaikkein vähimmän vastaisen

avioliiton tähden. Kun kerran tulemme niin pitkälle, selvinnemme siitä

jollain muullakin tavalla. Valistus kohoo päivä päivältä jätin askelin,

kuka tietää miksi tämäkin kohta vielä muuttuu?

Vapaaherratar nyökkäsi päällään suostumuksensa merkiksi.

Ja Ainolla ei ollut mitään halua rippikouluun, miksipä hän semmoista

olisi halunnut, hän, joka ei koskaan vähintäkään kaivannut "pappien

uskontoa", joksi isä sitä nimitti. Sehän olisi ollut vain hengen

polkemista, tuumihe tyttö. Isä oli perin onnellinen tämän päätöksen

tähden.

-- Myös minä kammoon kaikkea pakkoa, sanoi hän; -- papit tahtovat

puristaa sielut ainoaan autuaaksi tekevään haarniskaansa, mutta se vain

sitoo ja kuristaa sieluja. Sinä olet omasta vapaasta tahdostasi

vapautunut vanhentuneista omantunnon siteistä, ja minä onnittelen sinua

sentähden. Nyt tahdomme me kahden rientää avaraan maailmaan ja sinä

saat ihmetellä kaikkea ihanaa mitä nerokkaat ihmiset ovat keksineet

maallisen elämän kaunistamiseksi ja jalostamiseksi.

Aino riemuitsi: hänen isänsä oli sittekin parhain ja jaloin ihminen, ei

löytynyt ketään hänen vertaistaan, ei ketään, joka olisi tehnyt niin

paljon hänen hyväkseen. Isä ei ollut koskaan kieltänyt häneltä mitään

huvia eikä koskaan käskenyt häntä luotaan, milloin hän etsi apua ja

lohtua lapsellisille huolilleen -- ja muunlaisia huolia ei hänellä

ollut tähän asti ollutkaan. Hänen elämänsä oli ollut kuin päilyvä

virta, jota hymyilevät rannat somistavat ja joka aina oli virrannut

niinkuin hän oli ajatellut ja toivonut. -- Onnellinen Aino, sanoivat

hänen ystävänsä, -- onnellinen, kadehdittava!

Vanhempainsa seuraamina antausi tuo nuori tyttö nyt ensi matkalleen

maailmaan. Äiti, joka oli heikko eikä sen vuoksi ollut juuri halukas

tuommoiseen paikasta toiseen muuttelemiseen, asettui hetimmiten

muutamaan uudenaikaiseen kylpylään. Mutta isä ja tytär -- nuo kaksi,

joiden välillä vallitsi sydämmellisin sopusointu ja jotka ymmärsivät

toisiaan -- jatkoivat iloisin mielin matkaansa eteenpäin kaupungista

kaupunkiin, paikasta paikkaan, kaikkialle, missä vain silmällä tai

korvalla oli jotain nauttimista. Ainon sydän sykki runsainta riemua,

hän ei ollut milloinkaan nauttinut semmoista onnea, milloinkaan

tuntenut niin pulppuavaa elonhalua kuin nyt jumaloidun isänsä seurassa,

joka aivan kuin siivin kiidätti häntä ihanaan, päivänpaisteiseen

maailmaan. Hänen isänsä oli niin uljas, niin miehekkään kaunis, hänen

olemuksensa herätti kaikkialla huomiota ja tuttavallisuutta. Miten

ylpeältä tuntuikaan olla semmoisen isän tytär. Ja niin kulkivat he

kahden yhä edemmäs, heidän eteensä avautui taulu toisensa perästä

kirjavaa elämää, nerokasta taidetta ja pulppuavaa maailmaniloa. Mutta

sitä mukaa kuin aika vieri, tunkeutui myös Ainon avoimeen sieluun

uusia, outoja ajatuksia. Dresdenin mahtavassa galleriassa näki hän

Pyhän neitsyen maailmankuulun kuvan ja hänet valtasi tuo sama

selittämätön pyhyyden tunne, jonka taiteilija oli loihtinut esille

Jumalan äidin ja Jesuslapsen jaloissa piirteissä. Jumalallisen voiman

ja ihanuuden tuulahdus väreilytti ensi kerran tätä nuorta sielua, ei

ilon väreillä vaan pikemminkin levottomuuden ja pelvon. Hän tunsi

olevansa juureton kukka, joka häilyelee maailman meren aallokossa. --

Sitte tuli hän vanhaan Roomaan, näki paikan, missä tuhansien

marttyyrien veri oli vuotanut, kulki katakombeissa ja katseli

todistusmerkkejä ensimmäisten kristittyjen uskosta, uskosta mihin,

uskosta kehen?

Lukemattomia kysymyksiä alkoi syntyä hänessä, eikä hän saanut niihin

koskaan vastausta, kaikkein vähimmän sieltä, mistä hän aina ennen oli

tottunut saamaan valaistusta -- isältään.

Tuo ääretön riemu, joka oli äskettäin hänen sielunsa täyttänyt, hälveni

vähitellen kuin yhä etääntyvän laineen kohu, ja elämä, joka hänestä

vast'ikään näytti rikkaalta ja ihanalta, verhoutui äkkiä harmajaan

hämyyn. Näytti kuin hänen silmänsä nyt vasta olisivat avautuneet

kaikelle synkälle ja surulliselle, kaikelle inhimilliselle

viheliäisyydelle, joka tuhansissa muodoissa nyt hänelle ilmausi. Hän

näki sokeita, joiden silmät eivät koskaan saaneet nauttia auringon

valoa, hän näki viheliäisiä raajarikkoja, houruja, sortuneita ja

kärsiviä olennoita kaikkialla. Voi, maailma ei ollutkaan enää mikään

ihanuuksien ruusutarha, se oli valituksen, surkeuden pesä -- kuinka hän

ei ollut sitä ennen huomannut, kuullut tuota angervon ääntä, jota

maailma kauttaaltaan kaikui?

Hänen isänsä huomasi kyllä tapahtuneen muutoksen, se ilmausi varsinkin

tuona tutkivana levottomuutena hänen ennen niin iloisessa, varmassa

katseessaan. Mutta kaikkiin isänsä kysymyksiin vastasi Aino ainoastaan,

että häntä painusti kaikkien noiden uusien vaikutteiden moninaisuus,

kunhan ne vain ennättävät koteutua hänen sieluunsa, silloin hän myös

taasen on ennallaan. Tähän täytyi isän tyytyä, ja kun Aino huomasi

mielentilansa vaikuttavan isässä levottomuutta, koetti hän väkisinkin

näyttäytyä iloiselta. Ja se onnistuikin niin hyvin, että isä piammiten

huomasi tytön voittaneen entisen mielensävynsä ja iloisuutensa. Voi,

miten surkeasti pettyykään isä, ajatteli nuori tyttö katkeran

suruisesti. Isä rankka, hän varmaan tuntisi itsensä kovin alakuloiseksi

ja murretuksi, jos hän tietäisi, että tyttärensä, jonka onneksi hän oli

niin paljon tehnyt, tunsi itsensä perin onnettomaksi, tunsi häilyvänsä

syvän, mustan pohjattomuuden partaalla, havaitsematta ainoatakaan

auttavaa kättä. Miten tämä oli tapahtunut, sitä ei hän itsekään voinut

selittää, mutta nyt hän ei enää uskonut isänsä uskontoa, ihmisvoiman

mahtia, hengen valtaa aineellisuuden yli, sillä mihin hän katsoikaan,

näki hän sen tappioita, siksi peloittavia, ett'ei mikään kohoominen

tullut kysymykseenkään. Maailmaa kaijuttava valitushuuto puistutti

hänen koko olemustaan, hän ei voinut tukkia siltä korviaan, eikä

missään enää nähdä tuota kukkulaa, jolta vapautunut henki katseleisi

ihmisten alhaisia hyörinnöitä.

Nuo ihannekukkulat häipyivät hämyyn hänen etsiväin silmäinsä edessä;

hän näki ympärillään miljoonittain ojennettuja, apua hapuilevia käsiä,

miljoonittain etsiviä silmäyksiä, kuvastaen kysymyksiä, joihin kukaan

ei vastannut.

Teaatterisaleissa, musiikin säveleissä, galleriain taideteoksissa,

kaikkialla ympäröivät häntä nuo kysymykset ja hänen omassa murtuneessa

rinnassaan kaikui sama tyhjyys. Selittämätön tyhjyys valtasi hänet ja

suurimmalta huojennukselta tuntui hänestä silloin kiitää eteenpäin

nopealla pikajunalla, varsinkin yön aikaan, jolloin häntä usein vaivasi

unettomuus. Se helpotti, tuntui kuin kiitäisi hän omia ajatuksiaan

pakoon.

* * * * *

Monta kuukautta oli kulunut kun he taasen palasivat kotimaahansa.

Kotona pääkaupungissa olivat talvihuvit ylimmillään. Tähän kevyeen

seuraelämään vietiin Ainokin, hän kun oli nyt täysinkehjennyt nuori

neiti.

Nuoruus ja kauneus, yhdistettynä arvoon ja rikkauteen, tekee aina syvän

vaikutuksen. Niinpä veti tämäkin nuori tyttö ensi hetkestä pitäin

tuntuvaa huomiota puoleensa. Päivän sankarit liehuivat hänen

ympärillään, häntä ihailtiin ja ihmeteltiin, ja näyttipä kuin olisi

tämä häntä miellyttänyt, sillä melkein kiihkeällä innolla antausi hän

huvien pyörteeseen. Seuraelämä vei häneltä päivät, usein pitkältä

öitäkin jatkoksi, ja niin suloiselta kuin tuntuikin isästä nähdä

lemmikkinsä voittokulkuja, nähdä hänet iloisena, kauniina ja ihailtuna,

tuntui melkein pettymykseltä, että juuri hänen Ainonsa, hänen

ylpeytensä, niin kaikkineen antausi huveille, juuri kuin ei hänellä ja

noilla muilla tytöillä mitään eroa olisikaan. Aino ei puhunut nyt enään

milloinkaan luvuista eikä tullut enään hänen luokseen tutkimaan ja

kyselemään, kuten entisaikaan.

Surulla ajatteli hän, että elämällä aina on pettymyksensäkin. Vaan

senhän voi jo edeltäpäinkin aavistaa, kunhan ei tytön terveys vain

kärsisi. Hän ei nimittäin ollut tottunut semmoiseen luonnottomaan

elintapaan; mutta nyt vallitsi kuosi houkkamaisine vaatimuksineen ja

vaati sokeaa kuuliaisuutta.

Tätä menoa oli kestänyt jo useita kuukausia, kun Aino eräänä iltana

valitti päänsärkyä, pistoa rinnassa ja vilunpuistutuksia.

Vanhemmat, jotka eivät olleet tottuneet näkemään häntä kipeänä,

lähettivät heti lääkärin. Tämä selitti, että Ainossa oli vilustumisesta

johtunut lievä keuhkotulehdus. Hän ei ollut tottunut koskaan mitään

kärsimään, hän valitti ja oli kärsimätön kuin pieni lapsi, osoittaen

lukemattomia oikkuja. Mutta mikäli voimat heikkonivat, sikäli tuli hän

myös rauhallisemmaksi, maaten vihdoin tuntikausia aivan hiljaa, silmät

suljettuina.

Lääkärillä oli aluksi mitä parhaimmat toiveet taudin pikaisesta

parantumisesta, varsinkin kun Ainolla oli harvinaisen vahva

ruumiinrakennus. Mutta pian tuli hän levottomaksi ja huomasi

velvollisuudekseen ilmoittaa vanhemmille, että tauti oli tuimentunut.

Hämmästys, melkein toivottomuus valtasi heidät, luonnatenkin isän.

Koskihan tuo hänen lemmikkiään, hänen aitohelmyttään; ja vaikk'ei

ainoatakaan pelvon sanaa päässyt hänen huuliltaan, kuvautui kuitenkin

hänen kalpeissa, riutuneissa kasvoissaan kalvava levottomuus. Aino

huomasi sen ja alkoi akkiloita syytä tähän, vakoellen jokaista

vanhempainsa silmäystä, jokaista hänen läheisyydessään puoliääneen

kuiskattua sanaa. Syynä täytyi olla jotain -- jotain hirveää, isän

kasvonsävystä ja äidin itkeneistä silmistä päättäen.

Koskisiko se hänen sairauttaan? Jos se olisikin vaarallista! Ei, hän

karkoitti nuo ajatukset mielestään. Mutta ne tulivat takaisin yhä

uudelleen ja yhä uhkaavampina, ja unettomien öiden pitkinä tunteina,

kun kuume tulisimmin poltteli, kaikui lakkaamatta hänen korviinsa

pieni, varsin pieni sana: kuolema, kuolema! Voisiko niin tapahtua,

voisiko näin nuori ihminen kuolla? Voi, liiankin mahdollista! kuului

joka puolelta, sitä puhuivat kaikki ne ruumissaatot, kaikki ne surevat

isät ja itkevät äidit, jotka nyt muistuivat hänen mieleensä.

Kun lääkäri seuraavana päivänä seisoi hänen vuoteensa vieressä, puhui

hän toiveikkaasti, mutta silmänilmeessä ja äänensävyssä kuvastuva

vakavuus kaikui hänelle kauheana totuutena, soitti hänelle

kuolonkelloja. Kuolema, kuolema!

Lääkärin mentyä tuli isä ja istui hänen viereensä. Hän silitteli Ainon

kauniita hiuksia ja hyväili hänen levottomia, kuumia sormiaan: -- Sinä

voit nyt paremmin, eikö niin?

-- Isä, sanoi hän, kohoten kiihkeästi vuoteellaan, -- isä, minun täytyy

kuolla, minä tiedän sen; olen lukenut sen teidän kasvoistanne, ja

tänään näin sen lääkärin silmistä. Kuolema on kauheata, oi, auta isä!

Hän kietoi käsivartensa isän ympärille ja painautui suonenvetoisesti

vavisten häneen kiinni. Tuota vankkaa miestä puistutti kauttaaltaan

raju vilunväristys: -- Älä puhu niin, lapseni, sanoi hän, hyväillen yhä

innokkaammin noita pieniä kätösiä. -- Sinä tulet pian terveeksi!

Aino työnsi hänet hiljaa, melkein torjuen luotaan. -- Isä, sanoi hän,

katsoen häntä terävästi silmiin -- sinä et usko itsekään omia sanojasi.

Minä tiedän mitä lääkäri ajattelee, hän langetti tänään minun

kuolemantuomioni. Oi, isä, isä, huusi hän toivottomuus äänessä ja

katseessa ja heittäysi taaksepäin tyynyille. -- Kun viimme yönä makasin

valveella, ajattelin mitä kuolema on, näin tuon kamalan, ahtaan

ruumisarkun, syvän, kylmän haudan, ja minä vapisin tuskasta. Mutta

siinä ei ole kaikki! Joku sanoo sisimmässäni, ett'ei sielu kuole

ruumiin mukana, ja jos se elää, isä, mihin se silloin joutuu, mihin

joutuu henki? Tuntuu kuin olisi edessäni pohjaton kuilu, johon minun

täytyy suistua, havaitsematta mitään pelastuksen mahdollisuutta.

Hän vaikeni, kiinnittäen harhailevan silmäyksensä isän kuolonkalpeille

kasvoille, jotka herkeämättä katselivat häntä. -- Isä rukka, sanoi hän

väsyneesti -- sinä olet tehnyt niin paljon minun tähteni, enkä minä

sittekään ole ollut onnellinen. Onni kuoli vähitellen meidän

matkustellessamme, selittämätön, salainen levottomuus hiipi salamyrkyn

tavoin suoniini ja pilasi vereni, hävitti onneni, elämäniloni. Koko

maailma näyttäytyi minulle kärsimyksen ja valituksen näyttämöltä,

ihmiset kantoivat raskasta taakkaa ja hapuilivat auttajaa, ja minä

hapuilin heidän kanssaan. Oi, miten onneton ja rauhaton olen ollut,

minä olen heittäytynyt nautintojen pyörteeseen ja siten koettanut

tukehuttaa kalvavia tunteitani. Mutta mikään ei auttanut, ja nyt vielä

kuolema -- -- -- Hän peitti kuumeisilla käsillään kasvonsa, joilla

kylmä hiki helmeili, mutta noissa luonnottoman kirkkaissa silmissä ei

kimaltanut ainoatakaan kyyneltä.

Isä kumartui kiihkeästi, kohotti tuon hennon vartalon ja painalsi

hänet itseensä ikäänkuin suojatakseen häntä, kuten aina ennenkin.

-- Lemmikkini, sinun täytyy elää, sinun täytyy tulla onnelliseksi,

huudahti hän kiihkoisesti. Sinä olet niin nuori, koko maailma

aarteineen on sinulle alttiina ja me vanhempasi, jotka sinua

rakastamme, teemme kaikki mitä voimme, huvittaaksemme ja

tyydyttääksemme sinua, ja minä, lapseni, Ainoiseni, tahdon temmata

sinut kuoleman kourista. Hän vapisi suonenvedon tapaisesti ja melkein

hurja voimuuden ilme paloi hänen silmissään.

Nuori tyttö pudisti suruisesti päätään. -- Sitä sinä et voi, isä rukka,

sanoi hän sanomaton tuska katseessaan. -- Nyt saat sinä itse nähdä

ihmisvoiman kehnouden, tuon ponnettoman voiman, jonka sinä esitit

minulle niin mahtavaksi.

Hän vaipui takaisin vuoteelleen, sulkien silmänsä raukeasti ja lepäsi

lopun päivää unentapaisessa horroksessa. Kun hän illemmalla havahtui,

istui isä hänen sänkynsä laidalla kirja kädessään.

-- Sinä luet, isä? kysäsi hän.

-- Niin, lapseni, olen koko päivän etsinyt lemmikkikirjailijaimme

teoksista semmoisia kohtia, jotka sinua elähyttäisivät. Tahdotko

kuulla?

Hän nyökkäsi raukeasti ja isä alkoi lukea tuolla täyteläisellä,

miehekkäällä äänellään, jota Aino oli aina ihastellut. Hän makasi

hetkisen hiljaa ja näytti kuuntelevan, mutta sitte kohosi hän ylös ja

työnsi kirjan kiihkeästi luotaan, niin että se vierähti isän käsistä

lattialle. Hänen silmänsä salamoivat synkästi, kuumeen hehkuva puna

paloi poskilla ja hurjasti huusi hän: -- Minä en voi sitä kuulla, se on

viheliäistä petosta kaikki tyyni; ei ole mitään siveellistä korkeutta,

jossa henki tuntisi itsensä vapaaksi; ei, ei; maailmassa on vain

kurjuutta, taistelua, tyhjyyttä, ammottavaa tyhjyyttä. Ja minä suistun

sinne, suistun, suistun!

Hän vaipui voimattomana taaksepäin, jäykkä, eloton katse silmissä. --

Lääkäriä lähdettiin heti hakemaan ja hän huomasi taudinpuuskauksen

kääntyneen aivoihin, koko tauti oli saanut uuden suunnan.

Seuraavat päivät makasi hän milloin horroksissa, milloin rajuissa

houreissa, jotka tuntuivat kiihtyvän, milloin hän vain kuuli isänsä

äänenkin. Miten sydämmellisesti isä rukoilikin, miten hellästi

puhuttelikin, ojensi Aino torjuen kätensä häntä vastaan tai käänsihe

seinään päin.

Kolmen päivän ankaran taistelun perästä sammui tämä nuori elämä.

Isän mielentilasta ei saanut kukaan tietoa, ei edes hänen surun murtama

vaimonsakaan. Hän sulkeutui huoneeseensa, ei huolinut ruuasta eikä

tahtonut nähdä ketään. Kun hän tuli sieltä ulos, olivat hänen mustat

hiuksensa käyneet harmaiksi ja syvät rypyt olivat hänen miehekkäille

kasvoilleen painaneet vanhan ukon leiman.

* * * * *

Kun Ainon maalliset jäännökset muutamia päiviä myöhemmin laskettiin

kylmään, syvään hautaan, jota hän eläissään niin kauheasti pelkäsi,

paistoi aurinko lämpimästi. Ilma oli leyhkeä, lumi suli puroiksi ja

puiden silmikot näyttivät niin ruskeilta ja elonvoimaisilta -- ne

olivat kevään hengetärten sanantuojia, tulevan kesän toivehikkaita

viestejä.

Oliko tuolla nuorella tyttörukallakin yhtä elähyttäviä toiveita?

Elävien ei sovi tuomita kuolleita, hän oli valoa ja varmuutta etsivä

henki, siksi jääköönkin hän sen tuomittavaksi, joka on sanonut:

"_Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä_".