-- Sanokaa vain miten minun tulee häntä hoitaa, minä en ole mitään
unhottava.
-- Ette kyllä, sen tiedän, te olette oivallinen sairaanhoitaja, Liina
rouva; mutta alkakaa nyt ensin tuosta nuoresta neidistä, joka on
pyörtymäisillään -- ei tarvitse nähdä kuin pennin lantin kokoisen
haavan, niin jo alkaa huulet vaaleta, varsin on toisista aineista kuin
äiti.
Anna oli tarttunut käsiksi muutamaan tuolinselustimeen ja piti siitä
suonenvetoisesti kiinni, mutta häntä ei saanut vaalenemaan tuon pienen
haavan näkeminen, vaan muuan toinen ajatus, kauhea, hirvittävä
aavistus. Tohtori oli selittänyt miten pyssy oli tapaturmassa lauennut
veljen kaatuessa vuoren rinteellä ja sanonut "se on siis selvää", hän
huomasi myös äidin luulevan sen vahingossa tapahtuneen, mutta mitä
voisi, mitä uskaltaisi hän itse ajatella tästä? Juho oli ollut niin
sairalloinen ja alakuloinen, ajatus että hän hetkisen epäilyksen
valtaamana -- hän ei kyennyt ajattelemaan sen pitemmälle, hänen
silmänsä sulkeutuivat ja kuin unessa kuuli hän tohtorin sanovan: --
Antakaa hänelle lasi vettä, se on samalla ohitse!
-- Ei, ei! vastasi hän, kirvahtaen suoraksi voimiaan ponnistaen -- minä
en pyörry.
-- Niin no, vaan kaukana ei se missään tapauksessa ollut, pikku
ystäväiseni, sanoi tuo tuikea ukko ystävällisesti. Anna oli ollut hänen
oikea lemmikkinsä aina siitä pitäin kun hänen onnistui pelastaa
tyttönen kuristustaudista lapsena ollessaan.
Tuskaisia ja levottomia olivat seuraavat tunnit; Juho makasi lähes koko
ajan huumoksissa, herra Montell käveli käsiään väännellen ympäri
huonetta äidin istuessa koko ajan sairaan vuoteen vieressä ja
tarkatessa pienempiäkin muutoksia. Hän suvaitsi Annan tuskin ojentavan
kättään avuksi sairaanhoidossa: -- Minä olen niin tottunut siihen --
sanoi hän tyynen estävästi ja kun isään ei vaikuttaneet mitkään
lohdutukset eikä osaaottavat sanat, jäi tuo nuori tyttö kokonaan omia
pelottavia ajatuksiaan akkiloimaan.
Kyytimieheltä oli luonollisestikin kyselty kaikkea aivan
perinpohjaisesti ennenkun häntä päästettiin lähtemään.
-- Nuorella herralla on tapana metsästysmatkoilla ollessaan tulla usein
heidän taloonsa ja pyytää kuppi kahvia tai lasi maitoa, kertoi mies.
Edellisenä päivänä oli hän puolenpäivän tienoissa ollut heillä ja
tilannut itselleen yömajan, mutta kun ei häntä illalla kuulunut
tulevaksi, luultiin hänen yöpyneen jonnekin muualla. Aamulla ani
varhain, kuin isäntä miehineen meni metsään hakkuulle, löysivät he
hänet lumelta aivan sen äkkisyvän jyrkänteen alta, jota kansa nimittää
"Velhovuoreksi". Lumessa olevista jäljistä voi selvään nähdä kuinka hän
oli luisunut alas kallionsyrjältä, joka todellisuudessa oli aivan
sileän jääiljangon peittämä, vaikka sen päälle oli päivällä höytyellyt
hiukan lunta; kallionhalkeimessa kasvoi muuan mutkikas mänty ja
rikkirepeytyneestä hihan kyynäspäästä näkyi, että se oli tarttunut
siihen kiinni, ja silloin oli hänen pyssynsä lauennut. Kun he löysivät
hänen, makasi hän levitetyin käsin suullaan maassa, se oli oikea
Jumalan varjelus, ett'ei hän paleltunut yöllä, mutta hänellä oli
lammasnahkainen takki ja, kummallista kyllä, oli ilmakin illan tullen
leutoutunut.
Siinä oli melkein kaikki mitä he saivat tietää tapahtuneesta
onnettomuudesta, mutta asian syvällisintä puolta ei voinut kukaan, ei
kyytimies eikä kukaan muu valaista, ajatteli Anna vapisevin sydämmin.
Seuraavana päivänä kävi tohtori uudelleen sairaan luona, näyttäen Annan
mielestä yhtä arvelevalta kuin ensi kerrallakin; äiti taasen huolehti
ainoastaan haavakuumeen tähden, hän ei näyttänyt ollenkaan ajattelevan
lääkärin selitystä kaatumisesta ja loukkaantumisesta, joka oli tullut
nuoren metsästäjän osaksi. Anna yksin huomasi, että lääkäriä ei
huolestuttanut kuulan tekemä vaikutus tai sen seuraukset, ja kun
tohtori otti hyvästinsä, hiipi hän hänen jälkeensä eteiseen.
-- Paras setä, kuiskasi hän hivauttaen kätensä hänen käsivarteensa.
-- No, mitä pikku ystäväiseni nyt asioipi, tahtooko hän lääkkeitä
hermopuuskauksille, vai? Vanhuksen halu heittäytyä leikkisille katosi
kuitenkin heti katsottuaan hänen rukoileviin silmiinsä: -- Puhu,
lapseni, kehoitti hän.
-- Minä haluaisin mielelläni tietää -- hän pysähtyi tähän, vetäen
syvemmin henkeään, mutta jatkoi sitte päättävästi -- minä rukoilen,
sanokaa minulle onko Juhon tila hengenvaarallinen?
-- Hm, hm -- niin -- minulla ei ole koskaan tapana hätäillä
tuomioissani, vastasi ukko, kiinnitellen hitaasti hansikkaittensa
nappeja; -- tuo pieni haava on tosin vähäpätöinen asia, mutta -- --
-- Kenties Juho vahingoitti itsensä pudotessaan? ehätti Anna vapisevin
huulin.
-- Siinä osasi hän oikeaan, Juho lienee saanut jonkun sisäisen vamman.
-- Ja se on hyvin vaarallinen?
Tohtori tarttui äkkiä hänen molempiin käsiinsä, vei hänet täyteen
lampunvaloon ja katseli tutkien hänen vaaleihin, tuskanilmeisiin
kasvoihinsa. -- Luulenpa parhaaksi ilmaista hänelle totuuden, mutisi
hän. Tuo nuori pillomus tuolla sisällä -- hän näytti kädellään sairaan
huoneesen -- olisi tehnyt viisaimmin, jos hän ei koskaan olisi lähtenyt
metsälle viattomia eläimiä vainoamaan kun ei hänellä kerran ole sen
vakauneempaa aistia ja tottumusta metsän polkuja astella. Nyt hän on
siten saattanut omaisilleen sydämmen surua -- eikä hänellä,
poikarukalla, ole sen pahempi enää monia päiviä jäljellä.
Anna ei huutanut, vaikka tohtori sitä puolittain pelkäsi, mutta sen
sijaan näki hän miten raju puistutus hivahutti koko hänen ruumistaan.
-- Voitteko te kestää sen lapseni? kysyi tuo töykeä ukko milt'ei
hellästi.
-- Minun täytyy, -- hän puristi kovasti tohtorin käsiä jäähyväisiksi ja
lähti, kiiti varjona omaan yksinäiseen huoneesensa, tarttui molemmin
käsin päähänsä sekä seisoi moniaita hetkiä liikkumatonna, melkein
tiedotonna.
-- Hän kuolee itsemurhaajana -- tunkeusi hänen yhteenpuristettujen
huuliensa lomitse, sitte vaipui hän aivan kasaan kuin murtunut ruoko
noiden hirvittäväin sanain soidessa kuolonkellona hänen korvissaan.
Voi, jos Juho vielä hetkiseksi havautuisi täyteen tietoisuuteen, jos
hän uskaltaisi kysyä! Hänen sieluntuskansa oli niin suuri, ett'ei hän
luullut voivansa kestää tämän epävarmuuden painoa. Mutta vanhempien ei
tule saada mitään tietää; ja se tieto, että heidän poikansa täytyy
kuolla, olisi kyllin voimakas musertamaan heidät. Miten surullista
onkaan elämä, hän oli niin usein kuullut maailmaa sanottavan "murheen
laaksoksi", nyt ymmärsi hän täydellisesti noiden sanojen merkityksen,
sillä taivas oli suljettu kuin rautaovi ja Jumala äärettömän kaukana.
Hän ei rukoillut, hänellä ei ollut sanoja siihen.
Äiti ei tahtonut sallia hänen valvoa yöllä, mutta hetkeksikään ei hän
kuitenkaan voinut silmiään ummistaa ja aamupuoleen hiipi hän hiljaan
sairaan huoneesen. Äiti viittasi häntä luokseen: -- Sinä voit tulla
hetkiseksi minun tilalleni, Anna, kuiskasi hän, minun pitää mennä
puhelemaan isärukan kanssa, joka on pitkin yötä käynyt täällä
katsomassa.
-- Eikö äiti tarvitsisi levätä hetkisen?
-- En, minä en tunne ollenkaan itseäni väsyneeksi, minä olen niin
voimakas, kuten tiedät. -- Ja kaikesta levottomuudesta ja kahden yön
valvomisesta huolimatta näyttikin hän aivan terveeltä ja reippaalta. --
Täällä on minun kutimeni, kaidenna säären kohdalta joka seitsemännellä
kierroksella.
Anna katseli hetkisen tuota pitkää, harmaata "lähetyssukkaa", sitte
asetti hän sen huoahtain pois luotaan, hänellä ei ollut äidin
tavatonta, kaikissa olosuhteissa kukistumatonta tointa. Sairas liikutti
itseään ja valitti hiljaa. Anna kumartui hänen ylitsensä kuiskaten mitä
vienoimmalla, hellimmällä äänellä hänen nimensä, ja kuin hänen
lemmenvoimaisen tahtonsa tenhoamana avasi sairas hitaasti silmänsä ja
katsoi häntä aivan selvä-ilmeisellä katseella.
-- Pikku siskoseni -- sanoi hän soinnuttomasti, ääntäminen näytti
tuottavan hänelle kipuja.
-- Armas Juho! -- Hän polvistui vuoteen viereen, niin että hänen
kasvonsa olivat milt'ei veljen kasvojen vieressä tyynyllä: -- sinä et
tiedä miten levoton minä olin sinun tähtesi eilispäivänä, kuiskasi hän,
minä aavistin, että joku onnettomuus oli kohdannut sinua.
Juho tarttui lujasti hänen käteensä: -- minä olin hyvin alakuloinen
sinä päivänä, mumisi hän, en tietänyt mitä tahdoin. Katsohan, elämä
näytti minusta liian raskaalta ja minä -- -- --
Anna tunsi miten jääkylmä puistutus hivautti hänen ruumistaan, mutta
hän pakotti itseään ja sanoi mitä vienoimmalla äänellä: -- Mitä
ajattelitkaan, oma, rakas veljeni?
-- Vetäydy pois, Anna -- sanoi hän tukehtuneella äänellä -- minä olin
päättänyt ampua luodin otsaani!
Mutta Annapa ei poistunutkaan, hän painautui sen sijaan yhä lähemmä ja
kiersi kätensä hänen kaulalleen: -- Sinähän et kuitenkaan ampunut,
Juho?
-- En, sitä en tehnyt, minä ajattelin sinua, pikku sisarueni, ja äitiä.
Muistatko muuatta kertaa lapsuudestani, jolloin putosin heinäladon
rappusilta! Kaikki luulivat minua kuolleeksi, mutta minä ainoastaan
pyörryin, ja kun toivuin, seisoi äiti ylitseni kumartuneena, silmissä
katse, jota en koskaan voi unhottaa -- ja juuri tuo katse se pidätti
minua nytkin.
Anna painalsi yhä uudelleen ja uudelleen huulensa veljen huulia vasten,
hän ei voinut puhua, vaan siltä tuntui kuin olisi ääretön paino äkkiä
irtaunut hänen harteiltaan ja hänen äsken elottomasta sielustaan kohosi
nyt juhlivia ylistys- ja riemuvirsiä kohti korkeutta. Nyt tuli hän
ajatelleeksi myös sitä, että puheleminen saattoi olla vaarallista hänen
veljelleen, koska se näkyi niin vaikealta; mutta jos tämä keskustelu
lyhentäisikin hänen elämäänsä, ei hän sittekään olisi tahtonut välttää
sitä, hän tunsi tämän jälkeen voivansa kestää vaikka mitä, kunhan vain
tuo kauhea mahdollisuus oli häipynyt. Kun Juho tahtoi ruveta kertomaan
miten tuo tapahtuma oli sukeutunut, pani Anna hymyillen sormensa hänen
huulilleen ja kertoi itse mitä hän oli kuullut kyytimieheltä, jolle
veli nyökäytti myöntävästi, hänellä oli tuohon kaikkeen ainoastaan
joitakuita pikkuseikkoja lisättävänä.
Kun äiti palasi, huomasi hän potilaan melkoista reippaammaksi, niin
että sekä hän että isä siitä suuresti riemastuivat. Annan sydäntä
kirvelti kuitenkin tätä nähdessään, sillä hän muisti tohtorin sanoja;
mutta toivon ääni kuiski hänelle että kokeneinkaan lääkäri ei ole
kuitenkaan mikään Jumala ja se rohkaisi häntä suuressa määrässä.
Kummallista kyllä ei tuo vanha lääkäri lausunut mitään erikoista iloa
tai ihmettelyä tuon heidän mielestään Juhon tilassa huomattavan
melkoisen tervehtymisen johdosta, syvä poimu asui edelleenkin hänen
tuuheain kulmakarvainsa välillä ja Annan täytyi itsekseen myöntää
ett'ei se näyttänyt ollenkaan ilahuttavalta.
-- Kunhan vain vapauduttaisiin tuosta kuumeesta, tuumitteli äiti
luottoisesti. Tohtori vaikeni ja Juho sulki raukeasti silmänsä.
Kun Liina rouvaa heti tämän jälkeen kutsuttiin pois, kävi Anna hänen
tilalleen. Silloin sanoi tuo nuori mies äkkiä: -- Kun ihminen seisoo
haudan reunalla, näyttää elämä pikku murheineen aivan toisenlaiselta
kuin sitä ennen!
Anna katsoi häntä hämmästyneenä. Juho vastasi hänen katseesensa
suruvoittoisesti hymyillen: -- Tiedätkö, pikku sisarueni, että
ihmissydän on kumman horjuva, sanoi hän hiljaa; minä olen kaiken aikaa
aihkaillut huolissani ja antanut niiden raskauttaa itseäni siinä
määrässä, jotta olin vähällä väkivaltaisesti vapauttaa itseni niistä,
mutta nyt, kun todella seison kuolon kynnyksellä, huomaan että on
kuitenkin jotain, jonka eteen kannattaa elää.
-- Oletko sitte niin varma kuolemastasi, rakas Juho? kysyi hän.
-- Näeppäs, Anna, vastasi hän, minä tunnen, että minä olen tavalla tai
toisella turmeltunut ja ukko Westerin sanoista ymmärsin samaa, en voi
kertoa miten pieninkin liike vaivaa minua, minä olen aivan musertunut.
Äiti rukka, hänellä kun on niin hyvä toivo!
Tämä oli myös totta. Rouva Montell tyyneine luonteineen katseli asiaa
yleensä parhaalta puolelta ja kun hänen tapaturman tuottama ensi
hämmästyksensä oli asettunut, ei hänessä ollut pienintäkään pelvon
vivahdusta siitä ett'ei poika hänen huolekkaalla hoidollaan pian
tervehtyisi ennalleen. Olihan hän nuori ja tavattoman lujarakenteinen,
melkein kuin äiti itse, eikä hän sitä paitsi ollut koskaan sairastanut,
siksi ei hän voinutkaan uskoa, että kuolema nyt juuri ja juuri tämän
onnettomuuden kautta hänet yllättäisi.
Anna kärsi sanomattomasti tästä varmatoiveisuudesta, vaikk'ei hänellä
kuitenkaan itselläänkään ollut uskallusta sitä epäillä, vaikka hän
kyllä peittelemättä näyttikin levottomuuttaan sairaan tähden.
-- Minun armas tyttöseni on aina ollut taipuisa katsomaan kaikkia
mustalta puoleltaan -- oli rouva Montellin ainoa vastaus tyttärensä
arveluttaviin viittauksiin. Seuraavana päivänä oli Juho entistään
raukeampi ja makasi enimmäkseen horroksen tapaisessa uinailussa.
Iltasella, kun Anna taasen hetkisen istui hänen luonaan, valitti hän
isosti.
-- Miten voit, rakas ystäväiseni? kysyi Anna hellän levottomasti.
-- Minulla on luullakseni tänään ollut enemmin tuskia.
Anna katseli tutkivasti hänen tuskanilmeisiä piirteitään, jotka vielä
äsken loistivat terveyttä ja eloa, hänen sydäntään puristi ja ahdisti
tuska, sillä hänestä näytti kuolema joka silmänräpäys hiipivän lähemmä
ja hän ei tietänyt tunsiko veli tätä peljättävää totuutta.
Kuin vastaukseksi näihin hiljaisiin ajatuksiin sanoi sairas äkkiä
sortuneella äänellään: -- Kuolema tuntuu kovalta, pikku sisareni, kun
meillä on ollut kyllin kaikkea täällä ja siellä toisella puolella ei
ole mitään odotettavissa, jos nimittäin mitään on olemassakaan! Kenties
onkin kaikki vain kaunista lohdutussaarnaa, jota teidän pappinne tarjoo
hurskaille sieluille. Niin, niin, Anna, älä näytä ollenkaan niin
hämmästyneeltä, sillä minusta on näyttänyt kuin sinä olisit itsekin
suuresti epäillyt pappien saarnain totuutta.
-- Ah, rakas Juho -- hän kumarsihe alas ja otti hänen vaipuneen kätensä
omiinsa -- minua on monet epäillykset ahdistaneet, mutta varmuus siitä,
että on Jumala, tuomio ja tulevainen elämä, on aina säilynyt
järkkymättömänä taistelevassa sielussani. Katsoppas, minä luulen
loukkaantuneeni muotoon ja siten jouduin vieraantumaan koko opin
rikkaasta sisällöstä, mutta näinä pimeinä, synkkinä päivinä, rakas
veikkoni, on Jumala sallinut valkeutensa valistaa minua ja suuresta
rakkaudestaan johtanut minut Vapahtajan luo. Nyt tuntuu kaikki minusta
niin valoisalta, ja rehellisesti, epäilemättä voin nyt sanoa: minä
uskon, uskon Jumalan ijankaikkisesti armahtavan laupeuden Jeesuksessa
Kristuksessa. Kyynelet tulvivat hänen poskilleen, mutta hänen
silmistään loisti sisäinen kirkastus.
Juho naurahti surunvoittoisesti. -- Se on siis hyväksi sinulle, pikku
siskoni, koska se tekee sinut onnelliseksi, sanoi hän hiljaan.
-- Jos sinäkin voisit tulla samanlaiseksi, Juho, kuiskasi hän;
haluaisitko sinä puhutella pastori Törneä.
Hänen kasvonsa sävähtivät jäykiksi ja kylmiksi: -- Ei, sanoi hän
tuimasti; sen verran olen minä pitkin elämääni kiusautunut pappeihin
ja heidän puheisinsa ett'en minä halua ketään heistä luokseni
kuolinhetkenäni. Jos kenenkään ihmisen sanoihin voin luottaa, niin voin
juuri sinun sanoihisi, Anna; mutta toisen vakuutus ei voi auttaa toista
kuolonsyvyyden ylitse ja mitä luulisit sinä muuten tämmöisellä
maailmanlapsella kuin minulla voivan olla odotettavana siellä toisella
puolella? -- Hän puhui tavattoman tyynesti, mutta niin jäätävän
toivottomasti, että Annan sydän oli tuskasta haljeta; pakottavana
kaipuuna ikävöi hän kaunopuheisuuden lahjaa, voidakseen mitä
palavimmilla sanoilla johtaa hänen sielunsa armon lähteelle. Mutta
hänen kielensä oli kuin kiinni sidottuna ja suuren heikkoutensa
tunnossa turvautui hän Jumalan rajattomaan laupeuteen: -- Herra Jeesus,
auta meitä! tunkeusi hänen vapisevilta huuliltaan.
Kun tohtori Wester seuraavana aamupäivänä astui sairaan huoneesen,
havaitsi hänen tarkka silmänsä, että tavaton muutos oli tapahtunut
sairaan tilassa. Piirteet olivat käyneet teräviksi, silmät elottomiksi
ja sisäänpainuneiksi sekä iho kellahtavaksi, kaikista näkyi että kuolon
työ oli jo alkanut.
-- Minusta tuntuu Juho tänään puhuvan paljon helpommin, sanoi rouva
Montell toiveikkaasti. Yöllä hän niinikään nukkui useita tuntia.
Tuo kokenut lääkäri läheni sairasta ja tarttui hänen herpouneesen
käteensä, hänen tutkiva silmänsä kiinnittyi noihin tyynyllä lepääviin
vaaleihin kasvoihin ja kun hän kohtasi äkkiä nuoren miehen katseen,
ymmärsi hän sanoitta niiden selvää kieltä: -- Sanokaa hänelle, että
kuolontaistelu on käynnissä. Sairaasta kohotti hän katseensa
pääpuolessa seisovaan Annaan ja havaitsi hänenkin kasvoillaan tuon
saman visseyden, äiti yksin istui rauhaisana kuolinvuoteen vieressä.
-- Ehkä me annamme nuorelle ystävällemme jotain rauhoittavaa, sanoi hän
ja tuossa karmeassa äänessä voi huomata harvinaisen, väräjän soinnun;
-- hän tarvitsee ennen kaikkea -- lepoa. Hän laski harmajan päänsä
alas, asettaen korvansa sairaan rintaa vasten, oliko se todellakin
vielä nuorukaissydän, joka tykkäeli noin raukean väsähtäneesti!
-- Valmistakaa häntä varovasti, sanoi Juho soinnuttomalla äänellä hänen
korvaansa. Tohtori nyökäytti päätään ja rouva Montell seurasi häntä
ulos.
-- Äiti parka, hetki on tullut, kuiskasi Juho.
-- Jumala häntä vahvistakoon! sanoi Anna, ottaen Juhon käden omaansa.
-- Minä olen tuumaillut paljon eilistä keskusteluamme, sanoi hän
vaivaloisesti; tiedätkö, siskoseni, minäkin luulen etsineeni Jumalaa,
vaikka tosin omalla tavallani, ja löytäneeni hänen käsialaansa taiteen
suuruudessa, kaikessa luonnossa ilmenevässä kauneudessa. Minä en
tietänyt sitä silloin, mutta nyt ymmärrän minä, että minussa on aina
ollut salainen ikävöiminen jonkun korkeamman perään, minä nimitin sitä
ihanteeksi, mutta mikä sitte on meidän korkein, ylevin ihanteemme,
joll'ei juuri -- Jumala. Jos me kerran uskomme hänen olevan olemassa,
niin täytyy meidän myös olettaa, että kerran tulee tuomio, jossa
jokainen saa töittensä jälkeen, mutta Jumala ja syntiset, Anna -- -- --
-- On olemassa välittäjä Jumalan ja meidän välillämme, Jeesus Kristus,
vastasi Anna juhlallisesti.
-- Minä en tiedä, jos minä voin käsittää sitä, sanoi hän surullisesti
-- minun ajatusvoimani on sammumaisillaan.
-- Mutta Vapahtaja voi käsittää sinua, rakas veljeni, vastasi hän
sydämmellisesti yhä kasvavalla luottavaisuudella. -- Hän on sanonut
"rukoilkaat, niin te saatte" ja minä olen lakkaamatta rukoillut Herraa
sinun tähtesi.
Samalla hetkellä tuli äiti sisään, hän ei mennyt kuten tavallisesti
vuodetta kohti, vaan suoraa päätä ikkunan luo, jonka alaslasketut
verhot hän veti ylös, päästäen siten talvipäivän hämäränomaisen valon
virtaamaan huoneesen. Sitte läheni hän askel askeleelta sairasta,
tutkivain silmäystensä tarkastellessa hänen kasvojaan. Ja mitä
kauvemmin hän katseli, sitä varmemmaksi hän tuli lääkäriltä äsken
kuulemainsa totuudesta. Hän oli ollut siksi monen kuolinvuoteen
ääressä, ett'ei hän voinut epäillä noiden kuolonmerkkien
luotettavaisuutta, jotka kohosivat hänen poikansa, esikoisensa, kylmän
hien kostuttamalle otsalle.
Kun hän oli asettunut tavalliselle paikalleen, otti nuori mies hiljaa
hänen kätensä ja asetti sen poskeaan vastaan, mutta kumpainenkaan ei
puhunut mitään. On hetkiä elämässä, jolloin tunteet ovat niin valtavia,
että uupuu sanat niiden ilmaisemiseksi.
Tämä päivä oli Annasta kuin joku eriskummainen uni, ja hän olisi niin
mielellään toivonut, että hän olisi voinut puhella äidin kanssa kahden
kesken, siitä olisi ollut huojennusta heille molemmille. Mutta äiti
sanoi vain ohimennen: -- Minä olen pyytänyt tohtori Westerin puhumaan
asiasta isälle, häntäkin tarvitsee valmistaa. -- Hän liikutteli itseään
ja puhui aivan kuin tavallisesti, kuitenkin näytti Annasta kuin koko
hänen olemuksessaan olisi jotain outoa ja kylmää.
Tohtorin antamien lääkkeiden vaikutuksesta makasi Juho jonkunlaiseen
horroksen tapaiseen uneen vaipuneena eikä häntä näyttänyt mitkään
tuskat vaivaavan. Anna oli kiitollinen tuolle kokeneelle lääkärille
siitä, että tämä kykynsä mukaan koetti lieventää kuolontaistelun tuskia
ja odotti joka hetki lopun lähenemistä.
Jälkeen puolenpäivän tuli neuvoksetar, kuten useita kertoja ennemminkin
sairausaikana. Rouva Montell istui sisässä sairaan luona, mutta Anna
tuli niin iloiseksi saadessaan heittäytyä moniaiksi minuuteiksi
puhelemaan vanhan rakkaan ystävänsä kanssa -- Minä olen niin
omituisessa mielenvireessä, sanoi hän -- Juhon kuolontaistelu on jo
alkanut, mutta minä en itke enkä sure, sillä minä tiedän, että hänen
tähän asti kahlittu henkensä on nyt vapautumaisillaan. Voi kummitätini,
hänelle on varmaankin onnellisinta, että hän pääsee täältä, sillä
tietämätöntä on, olisiko elämä voinut hänelle tarjota tyydyttävää
vaikutusalaa ja hänen sielunsa suhteen en minä ole nyt enää ollenkaan
levoton. Minä en voi sitä selittää, mutta minua elähyttää niin
ihmeellinen tunne: Herra on vallannut minun kovan sydämmeni, minun
sieluni luottaa häneen täydellisesti ja samoin toivon olevan veljenikin
laita.
-- Aamen sanokaamme sitte! vastasi tuo kokenut ystävä sydämmellisesti
ja he kumartuivat yhteiseen hiljaiseen rukoukseen Jumalan edessä.
Kun Anna palasi sairaan huoneesen, oli siellä perin hiljaista,
liikkumatonna istui sekä isä että äiti sairaan vuoteen ääressä. Nuori
tyttö polvistui nyt, kuten usein ennenkin, heidän keskelleen ja ottaen
Juhon voipuneen, kylmähkön käden omiin elonhehkuisiin kätösiinsä, äänsi
hän: -- Rakas Juho! Tuo hellä, hyväilevä ääni herätti vielä kerran
liitävän sielun horroksen huumeestaan. Hän avasi silmänsä ja katsoi
häntä sammuvin katsein.
-- Oi Jeesus, tule ja vapauta meidän rakkaamme! rukoili Anna selvällä,
nuorella äänellään. -- Ainoastaan sinuun, Herra Jeesus, me luotamme,
tule, meidän ainoa turvamme.
Hänen vaiettuaan sanoi äiti konemaisesti: -- rukoile, rukoile!
-- Jeesus on jo tullut, äiti -- kuiskasi hän. Rukouksen avain oli
avannut elon portit.
* * * * *
Saatuaan sanoman kuolontapauksesta, riensivät kaikki Montelliin,
näyttääkseen osanottoaan suruun. Isäntä vetäysi kuitenkin konttoriin,
jättäen vieraat naisten huollettavaksi. Liina rouva oli aina siitä
pitäin, kun hän tohtorilta sai tiedon poikansa lähenevästä kuolemasta,
ollut aivan kuin kone, hän kyllä täytti tavalliset velvollisuutensa,
vieläpä järjesteli kaikki kuollutta ja hänen hautaamistaan koskevat
seikat, mutta hän jätti Annan tehtäväksi yhä uudelleen ja uudelleen
kertoa noille lukuisille ystäville sairaudesta ja kuolemanhetkestä,
näytti kuin hän ei olisi itse tahtonut tehdä sitä eikä kuunnella heidän
hyväntarkoituksellisia lohdutussaarnojaan.
Neiti Fager ja rouva Blomgrén huomasivat, että tuo rakas Liina kantoi
suruaan kerrassaan sopimattomalla ja kristitylle hyljättävällä tavalla,
sen vuoksi pitivätkin he kristillisenä velvollisuutenaan antaa hänelle
vakavia nuhteita ja istuivat niin tuntikausia hänen luonaan puhellen
Jumalasta, joka hyvyydessään lähettää ihmisille koettelemuksia,
nöyryyttääkseen heidän ylpeää sydäntään; Liinakin oli jumaloinut
poikaansa, sen vuoksi täytyi Herran ottaa sen häneltä pois. Herra
Jumala, kaikki maallinen on katoovaista; kiusaukset ovat niin
monenlaiset, sen vuoksi pitääkin meidän katsoa eteemme, ja he
huokasivat ja huomasivat, että tuo rakas kristisisar itse asiassa
olikin kovin itsevaltias ihminen, Jumalan täytyi hänellekin, jonka
kaikki asiat aina olivat olleet niin hyvin, löytää joku kuritus. Sitte
menivät he rauhoitetuilla omillatunnoilla matkaansa. Annan huulilta
pääsi helpotuksen huokaus, sulkiessaan eteisen ovea noiden "Jobin
ystäväin" jälkeen, niinkuin hän heitä nimitti. Heidän sanoissaan oli
kyllä paljon totuutta, mutta heiltä puuttui kokonaan oikea lohdutustapa
ja vilpitön mieli. Annalle johtui mieleen pastori Törne, äiti kyllä ei
ollut hänestä mitään puhunut, mutta Anna luuli olevansa varma siitä,
että äitinsä halusi tavata häntä.
Koko Juhon sairauden ajan oli pastori maannut vuoteen omana pahanlaisen
vilustumisen tähden, mutta Anna tiesi että hän heti tervehtymisensä
jälkeen tulisi ensi työkseen heillä käymään. Anna toivoi vielä, että
hän myös toimittaisi ruumiin siunauksen, kuten äitikin halusi.
Päivää ennen hautausta tulikin tuo nuori pappi heidän luokseen. Anna
tuli vilpittömän iloiseksi nähdessään hänen tulevan ja toivotti hänet
sydämmellisesti tervetulleeksi. Pastori oli kyllin hienotunteinen
ymmärtääkseen oikein tämän vastaanoton herttaisuuden, hän puristi
luottavasti tytön kättä, vaikka hienonen punerrus kohosikin hänen
taudin kalvakoimille kasvoilleen.
-- Minä luulen äidin odottaneen teitä, sanoi Anna, pastori varmaan
löytää hänet hyvin paljon muuttuneena, hän on tullut niin hiljaisiksi
ja ihmeteltävän välinpitämättömäksi.
-- Suru vaikuttaa eri lailla -- sanoi pastori merkitsevästi, katsellen
hänen avoimiin ilmeikkäisiin kasvoihinsa. Anna ei vastannut, hänen
kirkastunut, luottoisa katseensa vain kohtasi pastorin silmäilyä, sitte
saattoi hän hänet äidin luo ja jätti heidät kahden kesken. Ja kun hän
tunnin kuluttua palasi, tulvivat tuon surevan äidin tähän saakka
kuivista silmistä kyynelet ensi kertaa kuolemantapauksen jälkeen. Anna
kiersi kätensä hänen ympärilleen:
-- Äiti rukka, armas äiti!
Pastori oli mennyt ikkunan luo ja myös hänen silmissään huomasi Anna
kostean väikkeen. Hyvästiä heittäessä sanoi Anna hänelle, tuo kaunis,
avoin katse silmissään:
-- Minä tahtoisin sanoa teille jotain, herra pastori, jotain, josta
minä olen varma ja joka tulee teitä ilahuttamaan. -- Pastori katsoi
häneen kysyvästi.
-- Muistatteko, minkä kauniin toivomuksen te sanoitte minusta, te
uskoitte, että Herra suurella pelastajan rakkaudellaan vielä on etsivä
minua -- ja nyt voin minä sanoa teille: Hän on myös minut löytänyt --
surun tiellä.
-- Herra kuulee rukoukset, niinkuin hän pettämättömästi luvannut on!
vastasi pastori painokkaasti.
* * * * *
Aina pastorin käynnistä saakka, niinpä itse hautauspäivänäkin, näytti
rouva Montell olevan ennallaan, hän vastasi ystävällisesti kaikkein
osaa-ottaviin kysymyksiin, kuultiinpa hänen kirkkaan äänensä yhtyvän
hautausvirteenkin. Hänen ystävättärensä huomasivat tässä todistuksen
siitä, että heidän viisaat neuvonsa olivat vaikuttaneet hyvää Liina
sisaressa, eikä kumma, sillä mehän olemme hyvin taipuisia uskomaan
omalla vaikutuksellamme olevan valtaa ja tehokkuutta. Anna oli kenties
ainoa, joka huomasi, että vaikka äiti näyttikin jälleen ennalleen
tasautuvan ja vähitellen käyvän käsiksi poikansa sairauden ja kuoleman
kautta keskeytyneesen laajaan toimintaansa, oli hän kuitenkin jossain
määrässä muuttunut.
Hän lueskeli nyt, jota hän ei tähän saakka pitänyt ollenkaan
tarpeellisena -- ja Anna huomasi, että hän ajatteli vieläkin enemmin,
vaikk'ei hän puhellut asioistaan enemmin hänelle kuin vanhoille
ystävilleenkään, päin vastoin näytti toisinaan kuin hienonen, tuskin
huomattava väliaita kohoisi Liina rouvan ja hänen muinaisten
innokkaimpain ihailijainsa, esim. neiti Fagerin ja rouva Blomgrénin,
välille, viimmemainittujen sitä kuitenkaan huomaamatta. Annan äiti oli
syvällisesti omaksunut ne uskonnolliset käsitteet, joiden piirissä hän
oli kasvanut ja ne olivat aina täydellisesti tyydyttäneet hänen
henkiset tarpeensa, niin ett'ei hänen mielipiteensä voineetkaan koskaan
joutua minkään suuremman muodostuksen alaiseksi. Mutta oli kuitenkin
olemassa jonkun verran ahdasmielisyyttäkin, pieniä omituisuuksia, jotka
aina ilmenivät hänen avoimelle siimalleen oikeassa karvassaan. Oli
tosin eroa ihmisillä, mutta koskaan ei hän tuntenut itsellään
taipumusta ketään tuomitsemaan. Hän alkoi huomata, että ihminen voi
olla kristitty tarvitsematta rajoittaa henkeään mihinkään visseihin,
ahtaisiin muotoihin.
Tuolla älykkäällä, toimivalla luonteella oli salaista taipumusta
farisealaisuuteen, tosin tuohon hienompimuotoiseen; ja tälle pienelle
siemenelle olikin runsaasti langennut ihmiskiitoksen hunajakastetta.
Mutta hänen kristielämänsä rehellinen, totinen puoli oli kuitenkin
voimakkaasti vastustanut tuota nousevaa tainta. Mutta nyt tuli pojan
kuolema ja paljasti salaman välähdyksen tapaisella valolla tuon salassa
versoneen vesan, ainoastaan jotkut harvat juurenhapset säilyivät tuolta
mullistukselta. Voimakkaan iskun tavalla nöyryytti suru hänen oman
voimansa maan tasalle.
Ja juuri se, että hän, kristitty äiti, jo lapsuudessa herännyt ja
valistunut nainen, vieläpä koko puolueensa kokenut neuvonantaja, ei
kyennyt tekemään mitään oman poikansa saattamiseksi Jumalan luo -- se
juuri antoi hänen omalle varmuudelleen kuolon iskun. Oli kerrassaan
käsittämätöntä, selittämätöntä, miks'ei hän koskaan voinut pienintäkään
vaikuttaa poikaansa tässä suhteessa; hänen nuoruudenhehkuinen elämänsä
oli kiitäen häipynyt ja kun hän vihdoin, muutamia tiimoja ennen kuin se
kokonaan sammui, kauhistuneena tuijotti kuolemaa kasvoista kasvoihin,
oli hänen kielensä aivan halpautunut. Hänellä ei ollut ainoata sanaa,
ei ainoata pelastusköyttä viskattavana tuolle rakkaalle sielulle, jota
Tuonenvirta mustilla laineillaan kuljetti yhä kauvemmas hänen
läheisyydestään. Hänelle muistui mieleen Raamatun kertomus ylimmäisen
papin Elin pojista -- oliko se mikään puollustus lastensa suhteen
velvollisuutensa unohtaneille vanhemmille? Ei, se oli peloittava
varoitus!
"Kasvattakaa lapsenne kurituksessa ja Herran nuhteessa!"
Pastori Törne oli ainoa, jonka kanssa hän voi puhella tuosta kauheasta
painosta, joka lepäsi hänen sielullaan sekä pelvostaan ja toiveistaan
poikansa sielun suhteen, Anna taasen iloisella varmuudellaan ei kyennyt
häntä lohduttamaan. Pastori neuvoi äitiä turvautumaan ahkerasti
rukoukseen, omasta kokemuksestaan tiesi hän, että tämmöinen neuvo oli
ainoa, minkä täänlaatuisessa tapauksessa voi antaa. Me emme voi katsoa
toiselle puolelle hautaa tuon alaslasketun esiripun taakse ja siten
vakuuttautua rakkaittemme kohtalosta, mutta meillä on oikeus rukoilla
heidän edestään ja rukous suo samalla meidän omille sieluillemme toivoa
ja vapautta Jumalassa.
* * * * *
Vuosi oli mennyt menojaan, kevään kukat olivat kaunistaneet pojan ja
veljen hautaa tuolla hiljaisella hautuumaalla, syksyn sumut olivat sitä
ympäröineet ja talven lumi juuri parhaillaan levitteli sille pehmyttä,
valkeaa vaippaansa.
Anna oli kesän ajalla seurannut neuvosmies Hellsbergiä tämän kylpy- ja
terveyslähdematkoilla ja sitte kotimatkalla pysähtynyt pääkaupunkiin
muutaman rakkaan kummitätinsä sisaren luokse. Se oli myöskin
neuvoksettaren tointa, että tuo nuori tyttö joutui heidän
matkueeseensa, hän nimittäin piti tarpeellisena muuttaa tämän
suojattinsa uusiin oloihin, sillä nuo surulliset kotoiset olot: veljen
kuolema ja siitä syntynyt kaipuu, olivat heikontaneet hänen
terveyttään. Hänen sekä ruumiinsa että sielunsa kaipasi toista
ympäristöä, uusia, vereksiä vaikutteita ja vanhemmat, jotka tekivät
kaikki minkä voivat ainoan elossa olevan lapsensa eteen, olivat
vilpittömän kiitollisia voidessaan jättää hänet noiden vanhain kelpo
ystäväinsä huostaan.
Neuvoksettaren sisar, muuan professorin leski, kuului piiriin, joka oli
tunnettu sekä teräväsilmäisestä älystään että syvästä, vakavasta
suunnastaan, ja häneltä sai Anna useita hyviä vaikutteita ja
kokemuksia. Tuo täällä nuorten tyttöjen kesken huomattava
työteliäs elämä antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Hänen
kotikaupunkinsa, kovin ahtailta tuntuvine oloineen, ei olisi hänelle
suotuisa työvainio, mutta hän ei tahtonut siitä huolehtia, Jumala kyllä
näyttää hänelle jonkun vaatimattoman toimialan, jolla hän voi olla
toisten hyödyksi.
Reippaana ja elpyneenä palasi Anna kotiinsa ja huomasi siellä kaikki
olevan ennallaan. Isä askarteli vanhaan tapaansa rakkaassa
konttoorissaan ja äiti oli aivan kuin ennen, ompeluyhdistyksen
ja kokousten keskuksena, hänen viljavissa hiuksissaan ei ollut
ainoatakaan harmajaa karvaa ja hänen terve hipiänsä antoi hänen
kasvoilleen vielä kauniin ja nuorekkaan sävyn, mutta noissa kirkkaissa
silmissä voi toisinaan aivan kuin vahingossa huomata väsymyksen ja
kärsimyksensekaisen ilmeen, joka ilmaisi, että tämän äidinsydämmen
sisimmässä sopukassa asui esikoistaan kaipaava suru, joka ei koskaan
enää katoaisi. Kuitenkin haihtui tämä ilmaus niin äkisti, että
ainoastaan Annan herkkä silmä voi sen huomata, ja hän taasen, joka
hyvin ymmärsi sen alkulähteen, koetti osoittaa äidilleen
kahdenkertaista rakkautta. Äidin ja tyttären väli ei koskaan ennen
ollut näin hyvä, he näyttivät nyt ymmärtävän toisiaan kaikissa ja
kiitollisuudella tunsi Anna että äitinsä viimme aikoina oli vapautunut
kaikesta pakollisuudesta, huomio, joka teki kodin hänelle entistä
rakkaammaksi.
Kauvan ei hänen tarvinnut olla kotonaan ennenkun hän huomasi, että tuo
ennen niin jakamattoman kehuva arvostelu pastori Törnestä oli
melkoisesti himmentynyt. Hän ei enää istunut tuolla koskemattoman
pyhällä istuimella, jonne nämä uskovaiset aina tahtoivat pappinsa
asettaa, vaan oli alentunut tavalliseksi syntiseksi ihmiseksi.
Kun esimerkiksi ajateltiin, että hän sunnuntaikoulussa oli koko luokan
edessä torunut Kinnulan matammin poikaa -- ja matammi kun nautti
semmoista arvoa uskonheimolaistensa keskuudessa -- ja selittänyt
vakuutuksensa olevan, että tuo jumalaton Liisa Snygg oli mennyt
autuaana ijankaikkisuuteen -- juuri näillä sanoilla lopetti neiti
Fager, puhuessaan asiasta ompeluyhdistyksessä -- niin voi hyvin
ymmärtää, ett'ei kaikki ollut kuin olla piti, ja muutenkin hän oli
käynyt niin ankaraksi kirkossa jotta toisinaan oikein tahtoi
puistuttaa. Niin, puheessa ei ollut enää yksinomaan evankeliumin
hunajaa ja maitoa. Hän, neiti Fager, pelkäsi todellakin saaneensa
maistaa lain kirpeää viiniä -- niinhän se käy kun ei ole varovampi
seurapiirinsä suhteen. Pään pudistus ilmaisi paremmin kuin sanat,
että neiti Fager mielellään haluaisi vapautua noista pastorin nykyjään
niin tiheistä käyneistä Hellsbergien luona; mutta hän ei saanut mitään
kannatusta, sillä Liina rouva ei edes suljetummassakaan piirissä
hyväksynyt moittivia arvosteluja. Hän ei sitä paitsi huomannut nuoressa
papissa tapahtuneeksi mitään moitetta ansaitsevaa muutosta, hän sanoi
ainoastaan, että pastori Juhon kuoleman jälkeen oli ollut hänen paras
poikansa.
Nämä erilaiset lausunnot herättivät Annassa jännitetyn halun saada
kuulla hänen saarnaansa. Ensimmäinen sunnuntai hänen kotiintulonsa
jälkeen oli viimmeinen adventtipyhä, niin että jonkunlainen
joulutunnelma tuntui vallanneen koko seurakunnan, ainakin tuntui
Annasta niin, sillä hänen omaan sieluunsa oli joulurauha jo koteutunut.
Miten hyvältä tuntuakaan olla jälleen kotona ja nähdä sulia tuttuja
kasvoja, siellä istui mamselli Rask leppeine, tyytyväisyyttä
säteilevine, vanhanaikuisen päähineensä reunustamine kasvoineen. Anna
nyökäytti tervehdykseksi vanhalle Biina neidelle ja hymyili vastapäätä
olevassa penkissä istuvalle rakkaalle kummitädilleen. Sitte kaikuivat
urkujen mahtavat sävelet, ja äänet kohosivat aamuvirren sävelinä
ylistäen ja kiittäen kohti korkeutta. Sen jälkeen rukoili Anna
sydämmensä syvyydestä, että pastori "jakaisi heille oikein totuuden
sanaa", ja hänen rukouksensa tuli myös täydellisesti kuulluksi.
Saarna oli todellinen adventtisaarna, josta kajausi kauttaaltaan
joulukellojen juhlallinen sointu. Vastustamattomalla voimalla tempasi
tuo vakava ääni kuulijat mukaansa ja tämä evankeliumin julistus ei
liikuttanut yksinomaan tunteita, vaan tunkeusi voimakkaana sisimpään
sydämmen sopukkaan, avasi sielun silmän raamatun kirkkaalle valolle ja
näytti samalla kertaa kuinka tämän valon tulee valaista koko elämän,
yksin sen pienimmätkin jokapäiväiset hyörinnät, sen tulee puhdistaa ja
pyhittää ne, niin että jokainen, joka tahtoo omistaa kristityn nimen,
myös täytyy vaeltaa tuon suuren mestarin jälkiä. Eikä hänen tule tehdä
tätä ansaitakseen töillään autuutta, vaan hänen tulee todistaa koko
maailmalle, että joka todella rakastaa Kristusta ja uskoo häneen, hänen
tulee myös tämän uskon ja rakkauden pakottamana elää ja vaeltaa
Kristuksen seuraajana.
Tämän suuntainen oli saarna. Anna ei kadottanut ainoatakaan sanaa, vaan
syvä, todellinen ilo täytti hänen sielunsa ja hänen silmissään säteili
kostea välke katsellessaan pastorin vakavia, aivan kuin sisäisen valon
kirkastamia kasvoja.
-- Minä olen niin sanomattoman iloinen, kummitäti, sanoi hän, puristaen
kirkon käytävässä neuvoksettaren kättä -- hän puhui aivan minun oman
sydämmeni tunteita.
-- Todellakin on hän myös minun mieleni mukainen pappi, vastasi tuo
hyvä kummitäti sydämmellisesti.
-- Ja kuitenkin julistaa hän samaa vanhaa, siunattua evankeliumia --
tuumaili Liina rouva.
-- Henki on sama, mutta julistamistapa erilainen, sanoi neuvoksetar
painokkaasti.
Anna näki pastori Törnen uudelleen vielä samana päivänä kotonaan
päivällispöydässä, mutta ei saanut tilaisuutta kiittää häntä saarnan
edestä, kuten olisi tahtonut; pastori oli häntä kohtaan ystävällinen ja
huomaavainen, antaumatta kuitenkaan mihinkään keskusteluun hänen
kanssaan. Ja sama oli asian laita myöhemminkin kun he silloin tällöin
tapasivat toisiaan sunnuntaikoululla tai Hellsbergein luona, -- missä
pastori oli nyt milt'ei jokapäiväinen vieras. Annan kaikesta
uurastamisesta huolimatta ei heidän välinsä tullut enää ennalleen, ja
se apeoitti häntä, sillä nyt olisivat he voineet ymmärtää toisiaan
paljon paremmin kuin ennen.
Äiti puhui hyvin harvoin hänen kanssaan pastorista, mutta neuvoksetar
sen sijaan sitä useammin, niin että tuo nuori tyttö tätä tietä tutustui
aivan perinpohjaisesti hänen makuunsa ja ajatuskantaansa.
-- Minä en ymmärrä, minkä vuoksi ei meistä voi tulla hyviä ystäviä,
sanoi hän erään kerran melkein kärsimättömästi -- ja niin mielelläni
kun minä sitä haluaisin. Kummitäti hymyili sievosesti: -- Ystävyys
rakkauden sijaan, on samaa kuin kivet leivän sijaan, sanoi hän --
kenties saat sinä ajan pitkään tarjota hänelle saman lahjan, jota hän
ei nyt voi ottaa vastaan.
Anna sävähti hyvin punaiseksi ja loi katseensa alas välttääkseen
kummitädin ystävällistä, tutkivaa silmäystä, eikä hän sen perästä
siihen aineesen enää palannutkaan.
Aika kului edelleen tasaista menoaan ja tuo nuori tyttö tunsi itsensä
onnelliseksi kodissaan, jota hän nyt sulostutti tasaisella, aina
iloisella luonteellaan. Vasta nyt huomasi isäkin, kuinka suuresti hän
itse asiassa oli kaivannut häntä pitkän poissa-olonsa aikana, ja äiti,
joka ei suinkaan ollut kovin herkkä hellyyden osoituksiin, loi häneen
usein katseen, jolla oli suurempi arvo kuin herttaisimmilla
hyväilyillä.
-- Minun ja äidin väli on nykyjään aina niin ihmeen selvä, sanoi Anna
kummitädilleen -- minä tunnen itseni aivan pakotetuksi hänen
seuraansa eikä minulla ole enää entisiä katkeroita tunteita hänen
hengenheimolaisiaankaan kohtaan; minun henkinen ihmiseni on vapautunut
ja minä olen vapaa sekä Jumalaan että ihmisiin nähden.
-- Niin ollen on kaikki hyvin, lapseni -- kunhan vain voimme
pidättäytyä toisiamme tuomitsemasta ja sen sijaan, joskin tosin
heikkoudessa, seurata tuota jumalallista käskyä: -- "_Rakkaat veljet,
rakastakaat toisianne, täyttäen siten Kristuksen lakia_".
Uusi vuosi oli jo aikoja sitte mennyt ja kevättalvi oli juuri
murtumaisillaan auringon pakottavan voiman alaiseksi, kun Anna eräänä
päivänä, posket raikkaan ilman purppuroimina, astui neuvoksettaren
kodikkaaseen arkihuoneesen. Kummisedän luona oli muuan "turvatti",
kuten semmoisia ihmisiä nimitetään, -- Anna tiesi hyvin, että se oli
joku varaton nuorukainen, joka oli avunhaalinnalla eteenpäin
pyrkiäkseen. Mutta hänen kummitätinsäkään ei kuitenkaan ollut yksin,
pastori Törne nimittäin istui aivan vastapäätä häntä valoisan ikkunan
luona. Anna punastui ehdottomasti huomatessaan pastorin, hän oli koko
tien ajatellut häntä ja tuntui kuin olisi hän sen kautta kadottanut
jotain heidän nyt niin äkkiä jouduttuaan kasvot vasten kasvoja.
Neuvoksetar veti hänet alas sivulleen istumaan ja pyysi pastorin
ottamaan jälleen entisen paikkansa, heillä kolmen olisi nyt oikein
hauska puheluhetki, tuumitteli hän. Mutta itse asiassa olivat nuo
molemmat nuoret niin vaiteliaita, että hän sai melkein yksin pitää
huolen keskustelusta. Anna ei voinut ymmärtää miksi hän tunsi itsensä
nykyjään usein hyvin saamattomaksi pastorin läheisyydessä, kenties
juuri senkin vuoksi, että pastori itse oli niin syrjäänvetäytyvä, hän
tuumikin sen vuoksi juuri jotain aihetta, jonka nojalla voisi lyhentää
tätä käyntiään, kun neuvoksetar nousi ja asettaen kätensä hänen
käsivarrelleen sanoi jonkunlaisella painokkuudella: -- Tiedätkö, Anna,
mitä pastori on minulle tänään kertonut, hän on kertonut suuren
uutisen! sanoi hän.
Mutta minkä vuoksi alkoi Annan sydän tätä kuullessaan tykkiä lähes
kuuluvasti, minkä vuoksi hänet äkkiä valloitti sisäinen tuska?
Neuvoksetar jatkoi tyynesti: -- Tämän uutisen pitäisi minua ilahuttaa,
kun hän itsekin on niin tyytyväinen, -- mutta lyhyeen -- hän aikoo
jättää X:n vielä tänä kevännä, on omasta pyynnöstään tullut muutetuksi
pieneen -- -- -- joen kappeliin kauvas erämaahan. Hän nyökäytti päätään
aivan kuin sanojensa vahvikkeeksi, otti sitte pienen avainkorinsa ja
jätti huoneen.
Tätä seurasi hetkisen äänettömyys, jonka jälkeen Anna aivan
pakottamalla sai sanotuksi: -- Pastori ei siis viihdy täällä
kauvemmin?
-- Oo, minä viihdyn erinomaisesti, sanoi hän iloisesti -- kuinka
voisinkaan toivoa parempaa ja sopivampaa paikkaa kuin tämä, mutta --
minulle itselleni on suuremmaksi hyödyksi jos muutan täältä, sen olen
jo kauvan tuntenut. Täällä X:ssä saan minä alituiseen taistella
lepoon-asettumisen mielitekoa vastaan ja pyhiinvaeltaja -- varsinkin
niin nuori kuin minä -- ei saa koskaan majoittua kovin pitkäksi aikaa
samaan paikkaan, se tekee hänet vain uneliaaksi.
-- Ah -- sanoi hän -- minä juuri luulen huomanneeni päinvastaista,
teidän jumalansanan julistamisessanne on tavatonta eloisuutta ja minä
olen odottanut sitä hetkeä, jolloin voisin ilmaista sydämmelliset
kiitokseni opettajan voimakkaasta saarnasta. Kummitädin kautta tiedän
minä myös, että teidän vaikutuksenne -- hän keskeytti ja punastui
häiriytyneenä.
-- "Puhukaa vähemmin, toimikaa enemmin", ovat juuri teidän omat
sananne, sanoi hän hienoisesti hymyillen, Anna neiti; minä tunnen ja
tunnustan niiden totuuden sekä olen koettanut heikkojen voimieni
mukaan sovittaa ne itseeni. Luuletteko te työmiehen, joka uurastaa
päivätyössään täyttääkseen velvollisuutensa, ansaitsevan kiitosta? --
Ei, Jumalan sana sanoo: -- _Koska te olette kaikki tehneet, kuin teille
käsketty on, niin sanokaat: me olemme kelvottomat palvelijat, me teimme
sen kuin meidän piti tekemän._ -- Päin vastoin tulee minun kiittää
teitä sen valon edestä, jonka te kerran sytytitte minussa ja joka
läpitunkevalla totuudellaan valaisi minun sieluni pimeät sopet, niin
että minä huomasin paljon semmoista, jota en koskaan olisi luullut
sieltä löytäväni. Pappi tarvitsee useammin kuin muut semmoisen
perinpohjaisen puhdistuksen, hän kaipaa sitä todella, muuten hän vajoo
omaan varmuuteensa. Moni kyllä moittii pappia takanapäin, mutta
harvalla on miehuutta sanoa hänen puutteitaan avomielisesti hänelle
itselleen ja siten avata hänen omat silmänsä itse niitä huomaamaan.
-- Minun täytyy rehellisesti tunnustaa, ett'en minä sillä kertaa
ollenkaan -- jos niin itse lienen luullutkin -- ajanut Jumalan asiaa,
sanoi Anna hiljaa, -- minä olin itse väsynyt ja sortunut omiin
sisällisiin taisteluihini, olin tulvillani vastenmielisyyden
kiihoitusta ja tunsin oikein todellista tarvetta lausua julki mitä jo
vuosikausia oli sielussani itänyt ja paisunut. Muille olisi pikemminkin
ollut hyötyä niistä mietteistä, joita te silloin lausuitte.
-- Ne olivat minulle hyväksi, sanoi hän ystävällisesti -- minä
huomasin, että minun näköalani laajeni suuresti, vaikka uskon kautta
armosta autuaaksitekevän evankeliumin julistaminen tulee tästä
lähteinkin olemaan minun elämäni tehtävä. Minä olen huomannut
ikävöiväni päästä joksikin ajaksi -- kenties moniaiksi vuosiksi --
johonkin syrjäiseen, hiljaiseen loukkoon, jossa voisin ajaa Herran
asiaa sydämmeni halun mukaan minkään puoluehengen minua rajoittamatta,
ja siten valmistautua paremmin suojelemaan kristityn vapauttani. Minä
olen koettanut kaikissa kysyä Herran tahtoa ja minulle on selvinnyt,
että minä nyt toimin sopusoinnussa sen kanssa.
Hänen koko olemuksessaan kuvastui semmoinen tyyni vakuus, että ihan
ehdottomasti täytyi tunnustaa tämän miehen vaeltavan Jumalan kasvojen
edessä.
-- Tietääkö äiti jo teidän päätöksenne? kysyi Anna matalalla äänellä.
-- Kyllä, eilen illasta alkaen.
-- Oi, se olikin sitte juuri tämän tähden kun hän näytti niin
masentuneelta; hän tulee teitä suuresti kaipaamaan.
-- Me kristityt olemme kuitenkin Vapahtajamme kautta yhteydessä
toistemme kanssa, joskin toisinaan olemme ulkonaisesti erotettuina,
sanoi hän luottavasti.
-- Tunnetteko lähemmin uutta seurakuntaanne?
-- Tunnen tavallani, sillä minun isäni alkoi ratansa köyhänä
paimenpoikana -- -- -- joen erämaissa; ja se muisto on aina vetänyt
minua sinne, niin että viimme kesänäkin käväsin siellä. Luonto siellä
on suurenmoinen ja minä luulen, että minä tulen siellä myös viihtymään;
elämä ei olekaan alituista vaellusta auringon paisteessa, eikä
kristityn tule valittaa sen tähden, että hänen joskus täytyy vaeltaa
pimennossakin. Iloisella mielellä katselen minä tulevaisuuttani, vaikka
sitte saisinkin taivaltaa sitä -- yksinäni.
-- Ei, ei -- Annan herttaisille kasvoille kohosi hienoinen punerrus --
ei yksin -- tavoitteli hän.
-- Onko niin, voiko olla mahdollista, että sinä Anna tahtoisit -- hän
tarttui Annan molempiin käsiin ja katsoi syvästi hänen silmiinsä.
-- Tulla teidän kanssanne; niin, minä tahdon -- kuiskasi hän kätkien
punoittavat kasvonsa käsiinsä. Mutta pastori veti ne hellästi
puoleensa, sallien niiden levätä uskollista sydäntään vasten.
Kun neuvoksetar vähää myöhemmin avasi oven, astuivat he käsi kädessä
häntä vastaan: -- Ajatelkaas, hän on luvannut tulla minun vaimokseni ja
seurata minua sinne kauvas, sanoi nuori pastori liikutuksesta
vapisevalla äänellä. -- Jumala on pohjattomassa armossaan lahjoittanut
minulle suurimman maallisen onnen!
-- Niin, hän on kuullut minun rukoukseni, ja sallinut teidän liittyä
yhteen -- vastasi tuo hyvä kummitäti sydämmellisesti. -- Minä olen jo
jonkun aikaa toivonut että niin kävisi, vaikk'ei minun pikku
kummityttöni antanutkaan minun täydellisesti kurkistaa sydämmeensä.
-- Minä en voinut ollenkaan aavistaa, että hänen tunteensa olisivat
muuttuneet, sanoi onnellinen sulho.
-- Sen vuoksi olinkin minä pakotettu itse ne ilmaisemaan, kuiskasi
Anna. -- Miten iloiseksi äiti tuleekaan nyt!
Neuvoksetar katseli heitä kyynelten kimaltaessa kauniissa, lempeissä
silmissään: -- Niin, sanoi hän, sinun äitisi, Anna, on samoinkuin
minäkin toivova teidän onneanne ja rukoileva Jumalan siunausta teidän
tulevaisuudellenne!