-- Minä haluaisin -- että meidän kotimme olisi hiukan toisenlainen kuin
se nyt on, vastasi tuo nuori tyttö vapisevin huulin. -- Älkää tuomitko
minua tämän toivoni tähden, kummitäti, minä en voi sille mitään, mutta
kun ajattelen Juhoa, tuntuu siltä, että jos koti olisi tarjonnut
enemmin hänelle, niin ei hän myös olisi etsinyt kaikkea hauskuuttaan
sen ulkopuolelta. Ja minä itse, olenko minä sitte onnellinen? Oi en,
en! Hän kätki päänsä käsiinsä: -- Aina lapsuudestani pitäin on aivan
kuin joku painajainen vaivannut minua; sinä kyllä arvaat sen,
kummitäti. Minä en ymmärtänyt silloin enkä vielä moniin aikoihin
myöhempäänkään mikä se oli, mutta nyt minä tiedän, että se oli tuo
alituinen ahkeroiminen muodostaa minun ajatuksiani ja katsantokantaani,
koko minun sielunelämääni määrättyyn henkiseen suuntaan. Ja minä olen
kyllä koettanut oppia ja uskoa samaa kuin vanhempani ja äitini
vanhemmat, Jumala tietää, että minä olen koettanut, minä en ole
tahtonut eritä omaisistani, mutta usko ei ole mikään läksy, jonka
voisimme oppia ulkoa. Minä en voi puhua edes silmänräpäyksen
herätyksestä; jos toisin sanoisin, olisin valehtelija.
-- Ah, lapseni, tuo muutos ei voi tapahtua vain ihan itsestään
ulkoisista vaikutuksista, se pitää tulla Jumalalta ja alkaa meidän
sisimmässä sydämmessämme -- neuvoksettaren lempeä ääni väreili syvää
vakavuutta. -- Ne nimittävät itseään "heränneiksi", mutta se on
ahdasmielisesti; jokainen, joka tuntee korkeamman tarvetta, henkisen
elämän tarvetta, herää sisimmässään ja on siis "herännyt", sitten tulee
vähitellen mielen valistus ja pyhittäminen. Mutta minä palaan äskeiseen
lausuntoosi kodistasi. Luulenpa tosiaankin sinun olevan täysin
oikeassa, minä en voi selittää asiaa niinkuin haluaisin, mutta moniaat
sanat arvokkaalta hengelliseltä kirjailijalta professori Vikneriltä
ilmaisevat täydellisesti minun ajatukseni.
Hän otti pieneltä sohvan vieressä olevalta pöydältä kirjan, selaili
hetkisen lehtiä ja luki sitte:
Totta on, että voi löytyä semmoisiakin koteja, joissa todellakin ollaan
jäykkiä ja yksipuolisia, ei sen vuoksi, että Herran Kristuksen
tunnustaminen toisi mukanaan semmoista, vaan sen vuoksi, että
kristillinen elämä on siellä vielä liian ahtaisiin muotoihin sidottua
eikä ole vielä ennättänyt kehittyä todelliseen vapauteensa. Ja
kieltämättä on yksipuolinenkin kristillinen elämä kaikissa tapauksissa
parempi kuin itsevaltainen synninelämä, sillä kodista, jonka ystäväksi
Herra Kristus tulee, ajaa hän ensin synnin pois ja sitte vasta
yksipuolisuuden. Mutta itse todellinen hengellinen elämä ei vaadi
jäykkyyttä eikä yksipuolisuutta eikä myöskään ehkäise luonnonlahjain
kehkiämistä.
-- Eikö tunnu sinustakin kuin nämä sanat olisivat kauttaaltaan lausutut
teidän kodistanne? kysyi hän. Se on useimmissa suhteissa hyvä koti,
mutta se tahtoo sitoa kristillisyyden liialliseen ahdashenkisyyteen,
sallien sen siten polkea luonnonlahjain kasvantaa, jotka kuitenkin ovat
nekin taivaallisen Isän armolahjoja.
Anna nyökäytti päätään myöntävästi.
-- Minä en ymmärrä kuitenkaan miten tämä kohta olisi voinut toisinkaan
kehittyä, mutta Jumalalla on useita keinoja ja äitisi luonteen
perinpohjaisesta kunnokkuudesta ja hyvästä tahdosta olen aivan
vakuutettu. Mutta sittekin käsitän minä asian niin, että se, joka teitä
juuri kotiin kiinnittäisi, puuttuu. Teidän luonteenne ei pääse sen
vuoksi kehittymään luonnollisella tavalla, sekä Juho että sinä,
tyttöseni, olette kumpainenkin saaneet rikkaat lahjat, mutta ne eivät
pääse kehkiämään täyteen parauteensa; teidän nuoruuden-hehkunne
tukehutetaan ahtaitten tekorajain sisällä. Mutta miehen seurauksista
välinpitämättömämpi luonne on uskaliaasti kahleensa murtanut. Liina
raukka, se päivä, jona hän huomaa kaiken tämän totuuden, tulee
varmaankin hänen elämänsä raskaimmaksi.
Annan silmistä herui hiljalleen kyyneleitä.
-- Onko Juho puhellut sinun kanssasi tuttavallisemmin? kysyi
neuvoksetar hetkisen äänettömyyden jälkeen.
-- Ei, me tapaamme toisemme ainoastaan ruoka-aikoina, ja silloin ei hän
puhu ainoatakaan sanaa ja lähtee heti syömästä päästyään tiehensä. Minä
en ymmärrä, mitä tästä lopulta sukeutuneekaan, parasta olisi jos Juho
saisi matkustaa ulkomaille, niinkuin hän jo kauvan on halunnut,
saamatta kuitenkaan isän suostumusta. Vanhempaini kanssa en myöskään
ole saanut puhua mitään asiasta, ja tänään, isän kadottua konttooriinsa
ja äidin lähdettyä isoäidin luo, pujahdin minä tänne, saadakseni
keventää ylen täyteistä sydäntäni.
Neuvoksetar muhoili: -- Se oli hyvin tehty, lapsueni, kun saamme purkaa
sydämmemme; tunnemme todellakin huojennusta. Mutta kerroppa minulle nyt
miten isoäitisi voi!
-- Äiti luulee hänen viimme aikoina tulleen huomattavasti heikommaksi.
-- Niin, minustakin hän näytti melkeän huonolta käydessäni viimmeksi
hänen luonaan, sanoi neuvoksetar. Ringvallin täti raukka, aina kun minä
tulen hänen luotaan, tunnen itseni niin ahdistetulta. Se on kummallista
miten ihmiset muuttavat uskonnon, joka pitäisi olla sulaa valoa ja
vapautta, synkäksi ja ahtaaksi vankilaksi. Kenties on aivan asiaan
kuuluvata, että eri luonteet käsittävät asian eri tavalla, mutta
nähdessäni täti Ringvallin synkkää, itseään kiduttavaa ankaruutta,
tulen ehdottomasti verranneeksi häntä omaan rakkaaseen äitiini. Ah,
sinun olisi pitänyt nähdä hänet, lapseni; hän oli parhain, jaloin
nainen, mitä konsaan olen nähnyt, koeteltu kuin valajan kulta, mutta
kuitenkin niin iloinen ja riemuitseva kauniissa, rikashenkisessä
uskossaan Jumalan rajattomaan armeliaisuuteen Kristuksessa. En ole
milloinkaan nähnyt elävämpää, elämässään rakkautta uhkuvampaa uskoa, en
koskaan ketään, joka olisi sydämmellisemmin kammonnut syntiä, mutta
kuitenkin ottanut syntisiä vastaan. Hän ei kuulunut koskaan mihinkään
puolueesen, hän oli aina ulkopuolella -- haluanpa mieluummin sanoa
korkeammalla heidän pikkumaisia rajoittelujaan ja ahdasmielisiä
tuomioitaan. Milloinkaan en kuullut hänen myöskään jyrkästi tuomitsevan
niitä, jotka eivät käsittäneet Vapahtajan armoa yhtä täydellisesti
kuin hän -- ollen iloinen, raitisuskoinen, elävä kristitty aina
kuolinpäiväänsä saakka, oli hänelle siinä kyllin, että Kristuksen armo
etsii ja saavuttaa jokaisen. Semmoisia vastakohtia voimme löytää
kristillismielisten ihmisten keskuudessa. Minusta näytti äitini syväkäs
hymyily saarnalta, sillä hänestä voin todellakin sanoa, että hän "eli
Jeesuksessa". Neuvoksetar vaikeni, pyyhkäisten muutamia kyyneleitä
kirkkaista, ruskeista silmistään.
-- Kiitoksia, kummitäti, sanoi Anna; sinä arimoit minulle kauniin
kuvan.
-- Me näemme aina silloin kauniin kuvan kun näemme kadotetun Jumalan
kuvan selvempänä kuvastuvan jonkun ihmisen olemuksessa maan päällä, ja
kerran tulemme me, lapseni, Kristuksen tähden ja Hänen kauttansa
näkemään sen täydellisenä hänen ihanuutensa kirkkaudessa.
-- Aamen -- kuiskasi Anna hiljaan.
-- Olenko minä väsyttänyt sinua, rakas kummitäti, minä olen levoton
sentähden?
-- Et vähintäkään, sitä vastoin tunnen itseni melkein virkeämmäksi, ja
minun iloni onkin juuri keventää toisten taakkoja, jos vain suinkin
voin.
-- Ah niin, armas kummitätini, toisinaan näyttääkin minusta kuin jos
muiden ihmisten murheet sinut aivan maahan painaisivat.
-- Erehdys, erehdys, mutta murheet sikseen, sinä mainitsit juuri
vanhasta Biinasta!
-- Niin, se raukka kun on taittanut jalkansa iljanteella.
-- Ja minä olen maannut täällä toimettomana ja aprikoinut mitä voisin
tehdä hänen hyväkseen.
-- Äiti kävi häntä tervehtämässä ja hankki erään välskärin jalkaa
hoitamaan.
-- Sitä voi Liinalta odottaakin!
-- Niin, ja äiti sanoi, että kummisetä on lähettänyt hänelle puita ja
muutakin.
-- Eipä juuri, vähän soppaa on Vappu keittänyt silloin tällöin, mutta
nyt johtui mieleeni vuokra. Kenties on se maksamatta ja nyt istuu tuo
ani rehellinen naikkonen ja harmittelee sitä, ett'ei hän voi kävellä
kuten ennen ja ansaita vuokramaksua. Näetsä, minä en ole tahtonut
tarjota hänelle rahoja Vapun tai Josefan kautta, tunnen siksi hyvin
vanhan Biinan hienotunteisuuden, aivan toista on jos sinä tahdot käydä
hänen luonaan minun puolestani. Katsohan, tässä on seteli, tyttöseni,
sano minulta sydämmellisimmät terveiset tuolle kiltille Biinalle.
-- Sen olen tekevä kummitäti, ja minä lähdenkin aivan paikalla, sillä
ulkona on vielä valoisa ja minä olen jo useita kertoja aikonut käydä
hänen luonaan.
-- Oivallisesti, sydänkäpyseni, hyvästi sitte ja Jumala olkoon
kanssasi!
Anna työnsi setelin pieneen sievään kukkaroonsa ja riensi sitä tietään
vanhan neidin asuntoa kohti, joka oli muutamassa kaupungin
ulkosyrjässä. Se oli pieni hökkeli, kuuluva erään kammantekijän
omistamaan taloon, jonka vaimo oli kaikkein ankarampia "heränneitä".
Matammi Kinnula pisti uteliaana huippuisen nenänsä ulos pimeähköstä
eteisestä ja kun hän huomasi Annan, ehätti hän kerskuilevilla lauseilla
kaikertelemaan sitä, ett'ei rappuset olleet kylliksi puhtaat niin
hienoille vieraalle. Anna vakuutti, että ne olivat kyllin hyvät hänelle
ja sanoi tulleensa neiti Rosqvistiä tapaamaan.
-- Vai niin, neiti onkin siinä tapauksessa aivan liian aulis; miten
ylpeäksi hän tuleekaan kun koko kaupungin hienoin herrasseurue käy
häntä katsomassa -- sanoi matammi Kinnula makosasti. -- Niin, kukaan ei
tiedä minkä tien kautta saatana, meidän päävihollisemme, koettaa väliin
tunkeutua, emme voi koskaan olla varmoja hänen viekkailta
hyökkäyksiltään ja pastori sanoo -- --
Anna keskeytti kerrassaan tuon vuolaan sanatulvan avaten lähimmän oven,
jonka hän tiesi vievän vanhan neidin kamariin. Huone oli pieni, matala
ja rappeoitunut, tiilikakluuni oli savuttunut ja ikkunat vetoisat,
ominaisuuksia, jotka matammi Kinnula kuitenkin osasi sotkea
huomaamattomiin joka kerta, kuin hänen pieni, kelpo ukkonsa mainitsi,
että "vanhan Biinankin huonetta olisi korjailtava."
Kaikki oli kuitenkin erittäin siistiä ja puhdasta tässä varattomassa
huoneessa ja Biina neiti istui itse vanhassa narisevassa keinutuolissa,
jalat eräälle jakkaralle asetettuna.
-- Hyvää iltaa, tervehti Anna.
-- Iltaa, iltaa, ai, se onkin minun oma, pikkuinen, rakas Anna
neitiseni, huusi vanhus lyöden kätensä yhteen; se on todellakin
iloista! Hänen pienet silmänsä loistivat ystävällisesti ja hän koetti
nousta, mutta Anna pidätti hänet hymyillen.
-- Ei millään muotoa, Biina neiti, istukaa hiljaan, minä noudan tähän
tuolin ja istahdan hetkiseksi, niin saamme puhella.
Riemun säde välkähti eukon silmissä: -- Niin, sanoi hän, kukaan ei
tiedä miten suurella kaipuulla me odotamme saadaksemme puhua muutamia
sanoja, ollessamme näin sisäänsuljettuna yhdessä kohti kuin vangit. En
puhu tätä valittaakseni neitille, en ainakaan. Herra on ollut niin hyvä
ja lähettänyt minulle niin paljon apua tänä koetuksen aikana. Ensin
toimitti neidin äiti, Jumala häntä siunatkoon -- välskärin jalkaani
hoitamaan, sitte tuli neuvosmies Hellsbergiltä puita, ne tuli juuri
parhaasen aikaan, silloin kun enää vain muutamia sälöjä oli jälellä ja
minä olen voinut pitää kamarini lämpöisenä. Ja tuo hyvä ruoka sitten,
minä olen elänyt melkein koko ajan yksinomaan neuvoksettaren ja rouva
Montellin voimakkailla sopilla. Rouva Blomgrén kävi niinikään eräänä
päivänä täällä, tuoden pienen kirjasen "terveellisestä armosta", ja se
on hyvä kirja lukea, vaikka olen sen jo ennenkin lukenut moneen
kertaan. Neiti Fager tuli myös eilen tänne, mukanaan ryytipussi, jonka
neuvoi minun asettamaan jalkani päälle, minä en uskaltanut kuitenkaan
sitä tehdä välskärin tähden; älkää hyvä neiti toki puhuko siitä mitään
neiti Fagerille: hän tarkoittaa parhainta, mutta loukkaantuu, joll'ei
aivan pisteelleen tehdä mitä hän tahtoo. Niin, niin, kaikki ovat olleet
niin hyviä minua kohtaan ja pastori on käynyt kolme kertaa minua
tervehtämässä; minä en voi ollenkaan sanoa, miten paljon tämä Herran
palvelija on minun sieluani vahvistanut. -- Vanhuksen ääni vapisi
liikutuksesta.
Anna taputti ystävällisesti hänen työteliästä kättään: -- Onko jalka
hyvin kipeä?
-- Ei nykyjään enää, neiti; ensin se oli aika vaikea, mutta nyt saatan
minä jo istuskella näin ylhäällä, sanoi välskäri.
-- Se vaatii hyvin paljon kärsivällisyyttä, rakas Biina!
-- Oh, siitä pitää rakas Herra Jeesus kyllä huolta, mutta minua painaa
hiukan se, että matammi Kinnula tulee joka päivä tänne ja aihkailee
sitä, koska minä tulen jälleen niin kykeneväksi, että jaksan maksaa
huoneen vuokran. -- Vanhuksen ääni oli painuksissa ja hän katseli
levottomasti ovea kohden.
Anna tunsi itsensä niin iloiseksi, miten onnellisesti sattuikaan kun
hänen rakas kummitätinsä juuri huomasi poistaa tämän murheen tuon
vanhan yksinäisen harteilta. Hän otti setelin esiin ja pisti sen hänen
käteensä: -- Se on rouva Hellsbergiltä, Biina neiti!
-- "Kiitä Herraa, sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän sinulle tehnyt
on", kuiskasi vanha värisevin huulin. -- Voi rakas neiti, kun me kerran
oikein perinpohjin käsitämme Jeesuksen armon, niin ei meidän tarvitse
huolehtia. Hän on lahjoittanut elämänsä meidän syntisten tähden, kuinka
hän voisi unohtaa sen vähän, mitä tarvitsemme maallisen elämämme
ylläpitämiseksi.
Ottaessaan jäähyväisiä, tunsi Anna, että tästä lyhyestä käynnistä oli
ollut hänelle enemmin hyötyä kuin monista pitkistä hartaushetkistä. Hän
avasi äkkiä oven, mutta oli saman tien suistua suin päin talon emännän
silmille.
-- Herttainen pikku neiti, minä olin juuri tulossa sisään, kysyäkseni
miten rouva Montell ja herran valittu rouva Ringvall voivat? alkoi hän.
Anna vastasi kylmästi ja sanoi pitemmittä mutkitta hyvästi. Matammi
Kinnula ei ollut koskaan ollut hänen suosikkinsa ja tällä kertaa oli
hänellä jotenkin vahva epäilys siitä, että hänellä juuri oli ollut
korva avaimenreijällä ja että juuri tuon saman pelvon tähden Biina
neitikin puhui niin matalalla äänellä ja pälysi levottomasti harvaa
ovea kohden.
-- Tekopyhyys, sinä viheliäisistä viheliäisin! mutisi Anna itsekseen,
rientäen reippaasti pimeän pihan poikki kehnolle kivitetylle kadulle.
Hän ei ollut vielä pitkälle kerjennyt, ennenkun huomasi pastori Törnen
solevan varren vastaisella puolella.
-- Onko se, voiko se olla neiti Montell? kysyi hän, tullen äkkiä ylitse
hänen luokseen.
Hän vastasi ainoastaan hyvää iltaa sanomalla.
-- Nyt on jo melko pimeä ja tämä on syrjäinen kuja, sanoi hän alkaen
käydä Annan sivulla.
-- Oo, minä en pelkää koskaan, vakuutti Anna. -- Muuten en ole vielä
tullut ajatelleeksikaan, että illat olisivat mitään pimeitä; minä tulen
juuri neiti Rosqvistin luota.
-- Vai niin, minä ajattelin myös käydä tänä iltana siellä, vaan
käveltyäni siitä ohitse, huomasin jo liian myöhäiseksi. Neiti
varmaankin on käynyt kelpo äitinsä asialla?
-- Eipä niin, äiti ei edes tiedä koko käynnistä, minä vein vaan pienen
rahalahjan kummitädiltäni neuvoksetar Hellsbergiltä.
-- Todellakin!
-- Se näyttää ihmetyttävän teitä, sanoi nuori tyttö hiukan kiihkeästi.
Hän tunsi usein tämmöistä mielentilaa pastori Törneä kohtaan, vaikka se
hyvin harvoin puhkesi sanoiksi.
-- Eipä ensinkään, minä olen kyllä kuullut kerrottavan, että hän on
hyvä köyhiä kohtaan, vaikk'en minä koskaan ole nähnyt häntä heidän
luonaan.
-- Niin, kummitätin on toisinaan hyvin vaikea liikkua hengen
ahdistuksensa vuoksi, ja nykyjään on hänen täytynyt sulkeutua useiksi
viikoiksi sisään hellittämättömän katarrin vuoksi.
-- Sitä en minä ole ollenkaan tietänyt, vastasi hän kokonaan
katuvaisena.
-- Minun kummitätini tapana on koettaa anneissaan suoriutua niin
vähällä melulla kuin mahdollista, jatkoi Anna edelleen jotenkin
kiihtyneenä, vaan luulenpa, ett'ette te, herra pastori, ole vielä
oppinut antamaan oikeata arvoa hänen jalolle ja suuremmoiselle
luonteelleen.
-- Sen myönnän kernaasti, vastasi hän melkein nöyrästi. -- Hän on
erittäin ystävällinen ja luulenpa hänen olevan toisena äitinä teille,
neiti Anna?
-- Se on totta ja hänestä onkin paljon oppimista.
Pastori kumarsi, sitte alkoi hän puhua kaupungissa ilmautuvista
erillaisista kristillisen armeliaisuuden lajeista, johtuen vähitellen
puhumaan omasta itsestään, vaikutuksestaan ja miten hyvin hän viihtyi
täällä.
Hän ei ollut koskaan puhunut Annan kanssa niin paljon, ja tämä olikin
varsin ihmeissään, itse arveli hän, että kenties iltahämy oli tehnyt
hänen niin rohkeaksi. Kun Anna astui etehiseen, tuli äiti heti vastaan,
katsellen häntä jonkunlaisella kysyvällä odotuksella.
-- Sehän oli pastori, joka saattoi sinua kotiin, minä näin teidät isän
ikkunasta, sinä luonnollisestikin pyysit häntä meille iltaselle?
-- Sitä en tullut ollenkaan ajatelleeksi, äiti.
-- Rakas Anna, sinä olet liian hajamielinen, nuori tyttö ei saa
milloinkaan olla hajamielinen, minua ei ole se vika koskaan vaivannut.
-- Se oli ikävästi, ett'en minä voinut aavistaa sinun toivettasi.
-- Niin on, älkäämme puhuko siitä asiasta pitemmälti, asia on
autettavissa ensi kerralla.
* * * * *
Se raskas mieliala, joka oli Montellien kodissa vallinnut, oli
haihtunut äkkiä. Juhon iloinen katse sädehti Annalle pöydän toiselta
puolelta ja aterian loputtua otti hän leikillään Annaa uumien ympäriltä
ja kuiskasi: -- Sinun kummitätisi on oikea hyvä haltijatar, minä saan
matkustaa ulkomaille!
Anna aprikoi näitä arvoituksentapaisia sanoja kunnes äiti seuraavana
päivänä puhui, että isä vihdoinkin oli suostunut Juhon kauvan
rukoustamaan toiveesen päästä maailmaa näkemään. Hän matkustaa vasta
ensi viikolla, sanoi äiti, ja luultavasti vaikuttaa häneen tehoovasti
jonkunaikainen oleskelu poissa kotoa, kenties hän oppii antamaan sille
enemmin arvoa.
Anna ihmetteli yhäkin miksi Juho mainitsi kummitätin nimeä matkansa
yhteydessä ja päätti kysyä asiasta häneltä. Neuvoksetar oli jälleen
tervehtynyt ennalleen ja oli eräänä puolipäivänä käynyt Montelleja
tervehtämässä, vaikka Anna mieliapeoikseen sattui silloin olemaan
poikessa.
Kun hän tuli vanhain ystäväinsä luo, katseli kummitäti häntä odottavan
kysyvästi.
-- Mitä on minun pienellä kummitytölläni kertomista, kenties joku suuri
uutinen?
-- Uutinen tosiaankin Juhon matkasta, mutta te tiedätte sen jo, ja
minulla pikemminkin on jotain kysyttävää teiltä.
-- Kysy niin paljon kun haluat, lapseni -- neuvoksetar veti hänet
hellästi viereensä istumaan ja katsoi tutkivasti noihin vehmaisiin,
nuoriin kasvoihin -- mitä se sitte olisi?
-- Niin, minä haluaisin mielelläni tietää, minkä vuoksi Juho pitää
ulkomaanmatkansa riippuvana jostain hyvän haltijattaren ominaisuudesta
sinun puoleltasi, rakas kummitäti?
Neuvoksetar ei näyttänyt juuri odottavan tätä kysymystä, mutta
tavalliseen sydämmelliseen tapaansa vastasi hän. -- Minä luulen, että
Juho uskoo, eikä kenties aivan syyttä, minun rukousteni vaikuttaneen
isääsi tässä asiassa. Minä kuulin juuri sinulta miten halusta hän
tahtoisi matkustaa, ja kun ei käy kieltäminen, että minä voin jonkun
verran vaikuttaa Montell-serkkuun, niin puhuin minä Juhon puolesta.
-- Voi miten kelpo kummitäti sinä kuitenkin olet, sanoi Anna, suudellen
hänen kättään.
-- Mutta mihin minun kummityttöni sitte aikoo matkustaa huvitteleimaan?
kysyi neuvoksetar leikkisästi.
-- Minäkö -- ooh, matkustaisinko minäkin -- sitä en ole tullut koskaan
ajatelleeksi!
Hänen vanha, hyvä ystävänsä katseli häntä kauvan ja vakavasti, hän
ajatteli niitä viittauksia, jotka Liina rouva oli antanut huuliltaan
luiskahtaa hänen viimme käynnillään, jotain semmoista toivetta, että
Anna kenties pian kääntyy saman hengen lapseksi -- vieläpä joksikin
muuksikin, niinkuin hänelle oli selvinnyt pastori Törnen edellisenä
päivänä tekemän vierailun johdosta. Nyt hän vielä näki tuon säteilyn
Annan silmissä ja melkein tyttömäisen punan nousevan hänen vaaleille
poskilleen, milloin kuuli nimeään mainittavan. Sanomattakin selvää oli,
että hän rakasti tuota nuorta tyttöä, tietäen myöskin hyvin vanhempain
toiveet hänen suhteensa.
Mutta mitä arveli Anna itse asiasta? Hänen katseensa ilme ei muuttunut
vähintäkään puhuessaan pastori Törnestä, ei myös voinut huomata
pienintäkään punastumisen merkkiä.
Hetkisen perusteellisesti mietittyään tuli neuvoksetar siihen
päätökseen, että Anna oli aivan tietämätön mistään lämpimämmistä
tunteista, ja hän ihmetteli suuresti, miten tuo nuori pastori ei ollut
voinut saada niitä hereille.
Seuraava viikko meni Juhoa matkalle varustaissa. Rouva Montell puuhasi
virkeästi, siksi olikin kaikki tuon nuoren miehen äidin-huoliteltaviin
kuuluvat matkatarpeet mitä hienoimmassa ja upeimmassa kunnossa, hyvin
täytetystä rahapussista sai taasen isä pitää huolen. Se tuntui ukosta
raskaalta, sillä hän tiesi, mikä arvo oli noilla kauniilla seteleillä,
jotka siirtyivät kassasta pojan pussiin, pojan, joka hyvin vähän tiesi
näistä asioista, ja joka tähän asti oli ansainnut niistä tuskin yhtään
ainoata omalla työllään. Toisinaan taasen vipuehti hänen mielessään se,
että hän oli ollut liian myöntyväinen kun oli kysymys matkasta, mutta
mikä oli kerran tehty, se pysyi tehtynä ja kenties olisi Juho
palattuaan tyytyväisempi omaan maailmaansa, ja sekin jo korvaisi hyvin
matkakustannukset.
Eräänä kauniina, keväisenä sunnuntai-ehtoopäivänä piti pastori Törne
raamatunselityksen rouva Ringvallin luona. Tuo vanha rouva oli nyt niin
heikko, että hän vietti suurimman osan päivästäkin sinisillä ja
valkoisilla verhoilla varustetussa sängyssään, harmaja pää
päänalaisella leväten. Hän oli säilyttänyt henkiset voimansa
heikkenemättöminä, mutta iho oli käynyt pergamentin kellerväksi ja nuo
sammuvat silmät näyttivät Annasta entistä elottomammilta ja
ilmeettömämmiltä.
Kuinka mielellään olisikaan Anna tämmöisenä valoisana päivänä lähtenyt
metsään kävelemään, etsiäkseen sinivuokkoja päivänpaisteisilta
mäenrinteiltä. Mutta se ei voinut tulla kysymykseenkään, vaan hänen
piti istua isoäidin kamarissa kahdenkertaisten ikkunain ja
alaslaskettujen verhojen takana, missä painustava ilma ja menehdyttävä
vari teki olon aivan sietämättömäksi. Kansaakin oli kokoontunut
melkoisesti, sillä kaikki halusivat nähdä vanhaa Ringvallin rouvaa ja
rouva Montellille oli kerrassaan vaikeus saada heille kaikille tiloja.
Annasta tuntui tämä kerrassaan suvaitsemattomalta pyhäinpalvelukselta
ja tuskan hiki kihoili hänen otsalleen. Kokouneet lauloivat veisun
toisensa jälkeen, odotellen pastoria, mutta laulu kuului aivan
häkäytetyltä tämmöisessä kuumuudessa.
Vihdoinkin tuli pastori, hän oli käynyt muutaman sairaan luona tämän
viimme hetkenä. Hän näyttikin sen vuoksi väsyneeltä ja puhekin oli,
kuten luonnollista, tavallista raukeampaa. Ruumiillinen täytyy
toisinaan vaikuttaa henkiseen, olkoonpa tuo henkilö sitten vaikka kohta
mitä ihastuttavin puhuja, tuumaili Anna. Mutta itse asiassa se oli
yhden tekevä: kaikki, mitä hän sanoi, löysi vastakaikunsa kuulijoissa,
kunhan he vain olivat vakuutettuja siitä, että papilla oli oikea usko,
sai hän puhua miten halusi. He eivät vaivanneet itseään ajattelemalla,
pappi teki sen heidän puolestaan, he ottivat aivan yksinkertaisesti
vastaan, mitä hän heille antoi, kuin laiskat kuokkavieraat ainakin.
Hänen tämänpäiväinen puheensa oli alituista ennen kuullun märehtimistä,
höystettynä uudistetuilla raamatunlauseilla, jotka olivat jokaiselle
niin tuttuja, että ne aivan sulasta tottumuksesta sujahtivat ohi
korvien.
Anna katseli ympärilleen kokoutuneiden erillaisia kasvojenluomuksia,
useat näyttivät niin henkevän hartailta, toiset taasen aivan tylsiltä.
Hänen huomionsa kiintyi väkisin tuohon paksuun, rasvaiseen
teurastajaan, joka kissansilmineen tirroitti eteensä ja jonka
uskottomuudesta pientä kaiskeravartista, etäisessä nurkassa
istuvaa vaimoaan kohtaan hän oli kuullut kerrottavan, hän huomasi
Pitkän-Kaisan, jonka sanottiin pitävän salakapakkaa ja köyhäin
vuokralaistansa ovienreijissä kuuntelevan matamini Kinnulan. Kaikkia
näitä kehoitettiin aina vaan uskomaan, vaan ei koskaan panemaan arvoa
töitten ansiolle. Ja se oli kyllä oikein, mutta miksi ei hän samalla
myös toistellut että "usko ilman töitä on kuollut", usko, joka ei
ilmene rakkauden elähyttämässä vaikutuksessa, on sulaa pilkantekoa.
Nämä ihmiset voivat mennä täältä jokapäiväisiin toimiinsa samassa
mielentilassa ja samoilla taipumuksilla, vakuutettuina siitä, että kun
he vain uskovat, niin saavat he elää miten tahtovat.
Uh, miten hänessä liikkui katkeria ajatuksia, miksi hän ei voinut
seurata pastorin puhetta: hän koetti korjata tätä kohtaa, mutta
ennenkuin hän huomasikaan, oli hän taasen vaipunut äskeisiin
ajatuksiinsa. Hänen katseensa pysähtyi hetkiseksi isoäidin
kivettyneennäköiselle haamulle, tarkasteli noita risteyneitä käsiä,
jotka olivat niin luiset ja vahamaiset, että hän näytti ihka
tunnottomalta ruumiilta. Ja tämä olento oli kuitenkin kerran sykkinyt
nuoruuden hehkua ja veri oli kohotellut tuoresta punaansa tuolle nyt
tuhkanharmaalle iholle.
Annan vieressä istui hänen äitinsä, leyhytellen lähelle tunkevia
kärpäsiä tiehensä. Mikä ääretön vastakohtaisuus olikaan olemassa heidän
välillään, ajatteli Anna. Äitiä ei näyttänyt vaivaavan enemmin vari
kuin tuo tukehuttava ilmakaan, hän näytti selvästi olevan oikeassa
olennossaan. Hänen viisaat silmänsä tähyilivät tarkkaavasti pappia, hän
näytti seuraavan puhetta ja käsittävän jok'ainoan sanan, täällä oli
siis yksi, joka ymmärsi hänen saarnansa koko tarkoituksen ja joka myös
sovitti sen hedelmää kantavaksi jokapäiväiseen elämäänsä. Hänen
mieleensä muistui nyt myös tuo köyhä Biina neiti, joka riemuitsi näistä
hartaushetkistä ja kertoi miten samanhenkisten sielujen yhtyminen
vahvistaa hänen uskoaan. Teurastajan vaimo, tuo pieni rouva Grönqvist,
oli myöskin kunniallinen ja nöyrä kristitty, samoin pastorin
emännöitsijä, yleisesti arvossa pidetty neiti Gustava Rask, ja hän
tunsi hyvin useita, jotka olivat onnellisia ja vapaita. Syvä huokaus
kohosi nuoren tytön rinnasta ja kun pastori lausui aamenen, taivutti
hän, kuten muutkin, päänsä siunaukseen, mutta mitään rukousta ei
noussut hänen ahdistetusta sielustaan, vaan pikemmin puoleksi
tiedottomasti huuto: -- "Ah, ah, sua Jumalan, isoan ja janoan!"
Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin levottomaksi ja epävarmaksi,
hänkö sitte oli väärässä, hänkö tuomitsi ankarasti? Ah, hän epäili niin
suuresti, mutta enimmän kuitenkin itseään. Jos hänen äitinsä ja
isoäitinsä sekä muut oikein ajattelevat ihmiset etsivät ja myös
löytävät tuon ainoan tarpeellisen juuri omassa suunnassaan, täytyy
heidän olla oikeassa ja hän yksin harhailee kuin eksynyt lammas
erämaassa, täynnä vavistusta että joku väkevä näkymätön vihollinen
hänet musertaa.
Kokous hajosi parhaillaan; hän nousi ylös hitaasti ja meni sitte
viereiseen huoneeseen, jonka ikkunan hän avasi. Aurinko oli juuri
laskemaisillaan ja heitti väikehtivät jäähyväisensä puutarhan pieneen
koivikkoon, täyteläisenä ja virkistävänä tunkeusi kevät-ilma sisään ja
hän hengitti sitä syvin vetein.
-- Minä pelkään, että neiti voi pahoin? kuului pastorin nuortea ääni
aivan hänen vieressään.
Anna loi häneen lähes tylsän katseen: -- Siellä sisällä oli niin kuuma!
-- Myös minua vaivasi se suuresti -- sanoi hän -- minä oli yhteen
aikaan jo aivan menehtyä sen tähden. Hän pyyhkäsi säipällä kädellään
otsaansa.
Hän voi tuntea aivan samaa kuin joku muukin heikko olentoraukka,
ajatteli Anna, havahtuen turruksistaan ja kysyen kokonaan
ystävällisesti, jos hänen päätään pakotti.
Pastorin mustat silmät loistivat entistään enemmin vastatessaan
osaaottavalla äänellä: -- Tuhansia kiitoksia, neiti; niin, minun pääni
on todellakin kipeä, se vaivaa minua joskus kun olen puhunut pitemmän
aikaa, varsinkin semmoisessa tukehuttavassa ilmassa, kuin tuollakin
sisässä. Minun pitää nyt joksikin aikaa kieltäytyä raamatunselityksistä
sunnuntai-iltapäivin!
-- Todellakin!
-- Niin, ainoastaan saadakseni käyntiin tuon aijotun pyhäkoulun.
-- Pyhäkoulu, miten se ilahuttaa minua! Kummitätini ja minä olemme
usein puhelleet semmoisen koulun tarpeellisuudesta.
Pastori näytti hyvin tyytyväiseltä, siinä oli vihdoinkin aine, joka
näytti miellyttävän tuota nuorta tyttöä, jotain, joka voi heitä
molempia innostaa.
-- Minä luulen, ett'ei oppilaista tule puutetta, sanoi hän säveään
tapaansa, mutta sangen vaikeaksi tulee saada opettajavoimia. Suutari
Sormunen on luvannut olla minulle apuna.
-- Vai niin, minä luulen, että hän on todellakin jumalaapelkääväinen
ihminen, sanoi Anna ajatellen. Hän asuu Hellsbergin kartanossa ja kun
minä toisinaan käyn siellä, näen hänen istuvan ikkunan vieressä ja
laulavan virsiä niin iloisena, kuin jos hänellä ei olisikaan
virheellistä ruumista ja kuutta lasta huollettavana.
-- Rikkaat eivät ole aina onnellisimpia, huomautti pastori. -- Jumala
antaa köyhille usein tyytyväisen sydämmen.
Anna nyökäytti päätään: -- Oletteko saanut useampia avuntarjouksia?
-- Kyllä, lastenopettaja Johansson on niinikään luvannut auttaa meitä
joskus.
-- Minä en tiedä, josko uskaltaisin -- alkoi Anna, minä pidän niin
paljon pienistä lapsista, kenties pastori tahtoisi uskoa minulle jotain
pienempiä tehtäviä? -- Hän katsoi pastoria kokonaan rukoilevasti
suurine sinisine silmineen.
-- Kuinka voisinkaan teitä oikein kiittää, neiti, vastasi hän hiukan
himmeä-ilmeisellä äänellä, -- te teette hyvin, omistaessanne itsenne jo
nuorena kristilliselle opetukselle ja Jumala on siunaava teidän
vaivanne.
-- Kiitoksia, se on siis päätetty, sanoi hän, ojentaen kätensä
pastorille. Tämä puristi sitä kovasti, niin että Anna katsoi häntä
hiukan ihmetellen; hän taasen näytti liikutetulta, mutta ei sanonut
mitään.
Kun äiti ja Anna illalla menivät kotiin, kysyi Liina rouva: -- Mistä
asiasta sinä ja pastori puhelitte niin innokkaasti?
-- Hän kertoi vastaisesta sunnuntaikoulustaan ja minä tarjouduin
opettajattareksi.
-- Siinäkö kaikki?
-- Niin äiti, ja minä toivon, ett'ei teille olisi mitään minun
lupaustani vastaan?
-- Ei, ei millään muotoa, lapseni, mutta -- hän keskeytti puheensa ja
peitetyn odotuksen ilme kuvautui hänen kasvoilleen, ilme, jota Anna ei
ollenkaan ymmärtänyt.
* * * * *
Kesä oli jo kappaleen matkaa kulunut. Neuvoksetar Hellsberg asui
kauniissa Merenlahti nimisessä huvilassaan aivan meren rannalla.
Neuvoksetar askarteli toisinaan aamusta iltaan kukoistavassa
puutarhassaan ja kummiukko, joka lämpimänä vuodenaikana voi vankan
tammisauvan varassa liikkua jotenkin vapaasti, antautui kaiken
kaikkineen mieliurheiluunsa kalastukseen.
Montellit eivät muuttaneet koskaan kesäksi maalle, Liina rouvalla oli
kaupungissa huollettavana suuri taloutensa ja muut hänen kaikkialle
ulottuvaan toimeliaisuuteensa kuuluvat hommat; toimetonna maleksiminen
jossain huvilassa oli hänen irralliselle luonteelleen kerrassaan
mahdottomuus -- vakuutti hän itse. Hänen miehensä viihtyi taasen
erinomaisesti rakkaassa konttoorissaan, Anna oli ainoa, joka ikävöi
usein maa-ilmaa ja viheriöitä ruohomattoja ja riensi aina silloin
Merenlahteen, jossa hänen tuloaan tervehdittiin viikon iloisimpana
tapahtumana.
Hänestä oli niin mieluista maata nurmikolla riippukoivujen alla, kädet
pään alle työnnettynä, ja huojuilevain oksien lomitse tähytä siniselle
taivaalle, tai sitäkin mieluisempaa istua merenrannalla ja kuunnella
laineiden soinnukasta loisketta. Toisinaan hän taasen sousi kummiukkoa
ahvenmatalikolle tai auttoi kummitätiä tämän asetellessa tukia
rakkaille ruusuilleen ja neilikoilleen. Hänestä oli Merenlahti oikea
pieni onnela, hän tunsi itsensä niin onnelliseksi siellä.
Eikä Anna ollut ainoa vieras, talon laaja seurustelupiiri vietti
nimittäin myöskin täällä aikaansa, hengiten raikasta meri-ilmaa ja
nauttien päivänpaistetta, ympäristön vihannuutta sekä kohtelun
armautta. Nähtiinpä vielä lähes joka sunnuntai-iltapäivällä tuo pieni,
soreapiirteinen Biina neiti huvikävelyllä puutarhassa; -- hänkin
tarvitsee hiukan virkistystä aina viikon vaihteessa, sanoi neuvoksetar,
ja tuolla laiskalla rautikolla, joka aivan välkkyy hyvinvointia, on
kyllin aikaa kyyditä hänet takaisin kaupunkiin illalla. Suutari
Sormusen kalvakoita pikkuvunukoita tuotiin niinikään vuorotellen
tänne "viheriälle laitumelle", kuten kummiukolla oli tapana sanoa,
ja Merenlahden isäntäväen suurimpana riemuna oli osoittaa
hyväntahtoisuuttaan ja nähdä ympärillään iloisia kasvoja.
Annasta tuntui tämä kesä useasta syystä onnellisimmalta, mitä hänellä
oli ollut vuosikausiin. Hänestä tuntui niin hauskalta, tietäessään
ett'ei veljensä tarvinnut nyt, kuten ennen, istua nurpeilla nenin
pimeässä konttoorissa, vaan että hän oli kaukana poissa ja voi nauttia
kaikkea kaunista, mitä luonto ja taide yhdessä voivat tarjota. Ja
hänen kirjeensä sitte, ne olivat alinomaisen riemun lähteenä, eikä
Anna olisi voinut koskaan uskoa, että hän lähettäisi niin pitkiä
päiväkirja-muistiinpanoja tai että hän edes kirjoittaisi niin hyvin.
Kenties asustaakin hänessä taiteilijan sielu, joka ei voinut salpautua
konttoorin ahtaitten seinien sisälle ja joka sen vuoksi teki hänet
tyytymättömäksi ja rauhattomaksi, vietellen hänet heittäymään
halpamaisiin ajanviettoihin, jotka eivät koskaan voineet antaa sitä,
mitä hän vaistomaisesti kaipasi.
Kertomukset Dresdenin taulugallerioista, Kölnin tuomiokirkosta tai
Florentsin taide-aarteista ja vanhan Rooman kuulusta suuruudesta tuntui
ihanalta musiikilta, lempeältä, sydäntä soinnuttavalta; Juholla oli
sekä kieli että värit vallassaan. Usein kirjoitti hän myös vanhemmille,
mutta miten lyhyitä ja ytimettömiä ne olivatkaan Annan mielestä,
paljaita kuivia matkasuuntia, yhtä ja toista tehtaista, joita hän oli
nähnyt ja kauppahuoneista, joissa hän oli käynyt.
Mutta isän ja äidin mielestä olivat nämä kirjeet aivan semmoisia, kuin
niiden ollakin piti, he eivät koskaan halunneet tietää mitään enempää,
poikansa hyvinvointi ja matkan onnistuminen sai olla sinään. Kenties
nurkueli hra Montell kyllä hiljoilleen niiden summien tähden, joita
Juho tuhlasi, Liina rouva taasen vaikeni koko asiassa, sillä hänellä ei
ollut koskaan tapana sanoa miestänsä vastaan ja senpä vuoksi ei
tullutkaan heille koskaan sananvaihtoa eri mielipiteistä, mutta asiaan
kuuluvaa olikin, että kaikki meni rouvan mielen mukaan ja hänen
tahtonsa suhteen ei ollut juuri mitään tinkimistä. Hän oli tavaton,
kerrassaan erinomainen vaimo, vakuuttivat kaikki, neuvoksetar
Hellsbergillä oli tapana tähän vielä hymyillen lisätä: -- sekä erittäin
viisas ja terävä-älyinen nainen.
Anna oli toisinaan lukenut jonkun kirjeistään äidille, mutta sanoessaan
Juhon kerrontaa Rafaelin pyhästä-äidistä "jumalaiseksi puheeksi",
ihastellessaan Heidelbergin "pilajuttuja", huomasi hän voivansa enimmän
iloita veljensä kirjeistä pitäessään niiden sisällön vain
yksityisomaisuutenaan tai puhuessaan niistä Merenlahtelaisten
ystäväinsä kanssa.
Toisena ilonaiheena Annalle oli sunnuntaikoulu; joka
sunnuntai-iltapäivä riensi hän kevein askelin kouluhuoneelle pienen
rakkaan luokkansa luo, jota hän rakasti koko nuoren sydämmensä täydellä
kiintymyksellä.
Pastorilla oli tapana olla aina saapuvilla ja alkaa opetus
yksinkertaisella rukouksella, joka Annan mielestä oli varsin hyvä. Hän
puhui niin ystävällisesti noille pienokaisille ja ymmärsi heitä niin
hyvin ja kun hän seisoi siinä kuuntelevain, hienopiirteisten,
vaaleakasvoisten lasten keskellä, joiden silmät säteilivät
sydämmellistä suostuutumista, oppi Anna entistä paremmin käsittämään ja
antamaan arvoa hänen luonteelleen, tuolle samalla kertaa syvän
vakavalle ja yksipuolisen uskonnolliselle käsityskannalle, lämpimälle
innostukselle ja väsymättömälle uuraudelle kaiken sen eteen, mikä hänen
mielestään oli oikeaa ja totta. Milloin oli iltakirkko, tuli hän
kouluun vasta loppurukouksen ajaksi, kokosi nuo pienokaiset ympärilleen
ja antoi heidän laulaa pieniä hengellisiä veisuja, niinkuin "Herra
kaitse pientä laumaamme", "Sinun kunniakses veisaamme" ja "Pyhäkoulua
minä rakastan".
Noiden pienten äänet soivat Annan mielestä niin sulavasti ja hän tunsi
usein kyynelten kohoovan silmiinsä sitä kuullessaan. Sitte saatteli
pastori tavallisesti Annan kotiin ja sai kutsut teelle, jonka hän
varsin mielellään otti vastaan, varsinkin kun Anna teki tuon pyynnön.
Kävelyillään oli heillä tapana puhella koulusta ja oppilaista,
toisinaan pyysi Anna jonkun neuvon tai kertoi jonkun pienen ilmeen
noista pienistä, ja se ilahutti häntä erittäin. Siten syntyi heidän
välillään luottoisa ja ystävällinen seurustelu Annan aavistamatta
vähääkään, minkä merkityksen monet muut, anitenkin tuo nuori pastori
itse, antoi tälle yhdessä olostelulle ja millä lämpimällä
levottomuudella äiti joka sunnuntai-ilta katseli tätä nuorta paria.
Huolellisesti vältti Anna puhelun johtumasta hengelliselle alalle hänen
kanssaan, siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, ajatteli hän, kun heillä
kerran oli niin eroavat mielipiteet ja muuten ei hän ajatellut
sanottavasti koko kysymystä tänä kesänä. Tosin luki hän aamuin illoin
rukouksensa, kävi kirkossa ja tunsi sydämmessään heräävän jonkun verran
kiitollisuudentunnetta aina silloin, kun joku Jumalan luomassa
luonnossa ilmautuva kauneuden ja suuruuden ilme tuntuvammin esiintyi,
mutta muuten oli hänen sielunsa jonkunlaisessa horroksessa, josta
hänellä tuskin oli uskallusta valveutua.
Tämän vuoden syyskesä oli erittäin helteinen ja viisaat maaseudulla
ennustelivat, että tuo epäterveellinen ilma vielä siittäisi jonkun
kulkutaudin.
Eräänä sunnuntaina saapui Anna jotenkin myöhään ja hengästyneenä
kouluun, pastori oli jo opetus-istuimella ja näytti Annan mielestä
alakuloiselta. Ennen rukousta ennätti hän vain nyökäyttää päätään
tervehdykseksi pienokaisilleen, mutta rukousten aikana laski hän hiljaa
pienen laumansa, josko kaikki olivat saapuvilla. Ja yksi puuttui, hänen
lemmikkinsä ja kaimansa Anna Sormunen. Hän oli juuri kysymäisillään
jotain tämän johdosta, kun hän huomasi, että myös tytön isä, tuo
kyttyräselkäinen suutari, oli poissa. Laulu loppui juuri ja silloin
lausui pastori äkkiä yksinkertaisesti ja suruisesti: -- Teille, rakkaat
lapset, tahdon minä ilmoittaa, että Herra Jeesus on tänä aamuna
kutsunut pois rakkaan toverinne, pienen Anna Sormusen. Hän seurasi
mielellään Herran kutsumusta, sillä hän tiesi, että Hyvä paimen kutsui
pientä karitsaansa ijäiseen lepoon luokseen. Rukoilkaamme kallista
Vapahtajaamme, että hän kerran yhdistäisi meidät hänen kanssaan
valoisassa, ihanassa taivaassaan.
Hetkisen äänettömyys seurasi näitä sanoja, useimmat lapset nyyhkyttivät
hiljaan ja Anna tunsi itsensä syvästi liikutetulta, hän ei ollut koko
viikon kuluessa nähnyt ainoatakaan Sormusta ja nyt sai hän tämän
odottamattoman kuolonsanoman. Hänen sydäntään ahdisti tuska,
ajatellessaan tuota pientä, vaaleatukkaista tyttöä, joka viattomilla
lapsensilmillään katsoi niin luottavasti häneen ja aina antoi niin
viisaita ja järkeviä vastauksia. Hän olisi mielellään kysellyt
pastorilta lähemmin kuolontapauksesta, mutta hänen täytyi koota pieni
luokkansa ympärilleen, sillä pastori otti Sormusen oppilaat
huoltaakseen.
Kun lukeminen oli loppunut ja he, kuten tavallisesti, tulivat yhtenä
kadulla, alkoi Anna heti puhua asiasta.
Tuo pienoinen oli ollut sairaana ainoastaan muutamia päiviä -- kertoi
pastori; lääkäri oli ollut hänen luonaan, samoin hän, pastori. Tyttö
oli ikävöinyt päästä Jeesuksen luo ja ollut varsin kärsiväinen, vaikka
tuskat olivatkin kovat.
-- Ah, minun pitää käydä tervehtämässä noita surevia vanhempia, sanoi
Anna innokkaasti.
-- Ei, Anna neiti, sitä te ette saa tehdä.
Anna katsoi ihmeissään, kuullessaan tuon päättävän äänen:
-- Miksikä en minä saisi mennä sinne? jatkoi hän; minä tiedän varmaan
heidän tulevan iloisiksi minun käyntini johdosta.
-- Sitä en epäile, neiti, mutta te ette saa millään muotoa -- pikku
Annalla oli pahanlaatuinen kurkkumätä ja hänen kaksi siskoaan makaa
edelleen samassa taudissa.
-- Miten surullista tuolle tuiretuiselle perheelle, mutta sitä suurempi
syy käydä heidän luonaan.
-- Neiti unohtaa kokonaan, että tämä kamala tauti on tarttuvaista!
-- Ah, minä en pelkää vähääkään, huudahti hän.
-- Mutta minä -- onko se sitte teidän tähtenne -- tangerti hän
puolitukehtuneella äänellä; me menemme ja kysymme teidän äidiltänne,
eikö hänkin ole samaa mieltä minun kanssani.
-- No, jos te ehdottomasti niin tahdotte, vastasi Anna, käyden itsekin
kummiinsa, miten hän oli käynyt asiaan käsiksi semmoisella
vakavuudella. -- Äiti sitä paitsi ei koskaan peljännyt mitään
tartuntaa.
Rouva Montell oli heitä vastaanottamassa ja niin pian kun hän sai
kuulla mistä kysymys oli, antausi hän -- Annan suureksi ihmeeksi --
empimättä pastorin puolelle.
Luonnollisestikin se oli parasta, ett'ei Anna mennyt Sormusten luo,
hänen oli siitä kiittäminen pastorin ajattelevaisuutta.
-- Mutta sinähän, äiti, et ole koskaan ennen ollut pelkuri, alotti
Anna.
-- Varovaisuus ei ole vahingoksi, sanoi Liina rouva tyynesti; se ei ole
myöskään Jumalan mieltä vastaan, että suojelemme terveyttämme,
erittäinkin toisten ystävällisten esirukousten tähden. Minä menen
Sormusten luo sinun edestäsi, tyttöseni.
-- Sinäkö, äiti! Mutta sinähän heittäyt aivan samaan vaaraan?
-- Siitä vaarasta minä en tiedä mitään, minun ikäiseni ihmiset
nimittäin eivät ole niin herkkiä tartunnalle ja minulla ei muutenkaan
ole taipumusta kaulatauteihin, kun sinä sitä vastoin olit vähällä
kuolla kurkunkuristajaan.
-- Ja Anna neiti matkustaa parin viikon ajaksi Merenlahteen, sanoi
pastori matalasti, katse tähdättynä rouva Montelliin.
-- Niin, se on kyllä parasta; Hellsbergin kuski ajoi juuri tästä ohitse
vanhan Biinan kanssa, me voimme huutaa hänet sisään takaisin
palatessaan, joten sinä voit mennä hänen mukanaan vielä tänä iltana.
-- Minä en pidä ollenkaan siitä, että minua pidetään jonain
tavarapakettina, sanoi Anna ärtyneenä.
-- Mutta rakas lapsi, sinun pitää oppia ymmärtämään, että se on hyvässä
tarkoituksessa, tuumaili äiti.
-- Minä pyydän, rakas Anna neiti, älkää olko pahoillanne, rukousti
pastori, näyttäen varsin onnettomalta. Mutta nuori tyttö oli liian
kiihottunut vastatakseen mitään, sen vuoksi menikin hän hyvästi
sanomatta saliin. Rouva Montell oli kuitenkin vieraansa kanssa hyvän
hetkisen, ja tämä läksi talosta paljon iloisempana kuin oli tullut,
Liina rouvan silmät niinikään säteilivät sisäistä riemua suudellessaan
tytärtään hellästi hyvästiksi.
* * * * *
Liina Montell on oikea ruunu, sanoi kummiukko päivällispöydässä muutama
päivä myöhemmin. -- Minä tapasin tänään tohtori Westerin kaupungilla ja
hän tuumaili, että jos jokaisessa yhteiskunnassa olisi joitakuita hänen
kaltaisiaan naisia, olisi asiat paljon paremmin maailmassa.
Neuvoksetar nyökkäsi myöntävästi.
-- Minä luulen, että tohtori tarkoitti äidin käyntiä Sormusten luona,
sanoi Anna.
-- Oikein arvattu, lapseni, hän käy siellä useampia kertoja
vuorokaudessa, sillä tuo kalpea äiti on aivan menehtyä murheesta ja
väsymyksestä, ja estääkseen tartuntaa leviämästä jonkun naapuriukon
kautta, joka tarjoisi heille apuaan, hoitaa äitisi mielt'ei yksinään
noita sairaita lapsia. Semmoista on jalomielisyys, semmoista on
luonteen suuruus!
-- Ah niin, juuri niin tekee äiti aina, vastasi Anna tyttären
ylpeydellä. Muistatko kummitäti, kuinka hän muutamia viikkoja takaperin
hoiti sitä miesrukkaa, jolla oli tuo kauhea tartunnaisrokko, jonka
tähden kaikki häntä kammoksuivat ja joka sitte kuoli meidän taloon!
-- Muistan, muistan varsin hyvin ja myös sen, että tohtori Wester oli
varsin ihastunut siihen tarkkuuteen, jota äitisi noudatti kaikissa
tartuntaa ehkäisevissä toimenpiteissä. Vaan eipä ilmautunutkaan rokkoa
sen enempää koko kaupungissa.
-- Ei, vaan siihen aikaan ei äidillä ollut edes pienintä pelkoa
tartunnan meihin johtumisesta, sanoi Anna; sen vuoksi en ymmärräkään
hänen nykyistä varovaisuuttaan: pastori Törne kun vain mainitsi sanasen
siitä, niin hän oli valmis lähettämään minut paikalla tänne.
-- Minä luulen kuitenkin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa, sanoi
neuvoksetar hymyillen omaan omituiseen tapaansa.
-- Oliko sinusta sitte niin vaikeaa tulla joksikin aikaa tänne
Merenlahteen maanpakoon? kysyi kummiukko piloillaan.
-- Ei suinkaan, mutta minusta tuntui jonkunlaiselta arkamaisuudelta
matkustaa mahdollista vaaraa pakoon, minä en juuri tahtoisi olla
sotilas, joka jättää vartiopaikkansa.
-- Mutta mepä emme tiedäkään, tokko Jumala on määrännyt juuri Sormusten
lasten hoitoa sinun vartiopaikaksesi, rakas kummityttöni. Minä tiedän,
että sinä olisit sen tehnyt mielelläsi, mutta me kuljemme toisinaan
omia teitämme, vaikka kyllä luulottelemme kulkevamme Jumalan teitä,
sanoi neuvoksetar lempeästi.
-- Minun täytyy hyvinkin uskoa se, tuumihe Anna huoahtain.
-- Mene nyt uistimen-soutuun kummiukkosi kanssa, kehoitti neuvoksetar,
sitte tarvitsen minä sinun näppäriä sormiasi herneitten riivinnässä,
tässä talossa sinun vain ei tarvitse työn puutteessa olla.
Elokuun illat olivat erittäin kauniita ja leyhkeitä ja lumoava kuu teki
ne vieläkin ihastuttavimmiksi Annan mielestä. Hän teki pitkiä kävelyjä
ja nautti maalla-elosteluaan perin pohjin.
Eräänä iltapäivänä, kun perhe juuri oli kokounut kahvipöydän ympärille
hauskaan ulkoeteiseensä, saapui pastori Törne Annan suureksi kummaksi
käynnilleen.
-- Minä en ole kolmeen päivään käynyt Sormusten luona, ei pitäisi siis
olla mitään pelkoa tartunnan suhteen, sanoi hän heti tervehtimästä
päästyään ja katsoi Annaan.
-- Oo, me olemme aika uskalikkoja täällä maalla, arveli kummisetä;
istukaa vain alas ja maistakaa kahvia, jota meidän pikku kummityttömme
on itse korkean omakätisesti keittänyt.
Pastori katseli taasen tuota nuorta tyttöä, joka aivan tietämättään
punastui, katseli noiden mustien silmiensä käsittämättömällä
pilkkeellä. Hän oli verrattoman kaunis, seisoessaan siinä vaaleassa
kesäleningissään, jonka vyöhön oli pistettynä muutamia orvokkeja.
Pastorista ei hän ollut milloinkaan näyttänyt niin rakastettavalta;
toden totta, tuo sininen kirkkaus silmissä, otsan puhtoisuus ja huulten
pirteä puna olivat kauniinta, mitä hän ikinä oli nähnyt jonkun naisen
luomuksessa.
He istuivat kauvan yhdessä etehisessä haastellen, vaan sitte kutsui
vanha Vappu neuvoksetarta luokseen jonkun tärkeän taloudellisen seikan
vuoksi ja kummiukko ehdotteli, että Anna lähtisi näyttämään pastorille
puutarhaa. Hän oli tänään ollut itse niin paljon liikkeellä ja "hänen
itsevaltijaansa", kuten hän nimitti kipeitä jalkojaan, käskivät hänen
nyt pysyä hiljalleen.
Anna nouti hattunsa sisäeteisestä, mutta hän ei pannut sitä päähänsä,
vaan heilutteli kädessään, kävellen hitaasti vieraansa rinnalla
hiekotetulla käytävällä ja aina välistä kiinnittäen hänen hnomiotaan
milloin kaksoisneilikkaan, milloin sulkamaiseen tähdykkään tai
majesteetilliseen georginiin.
Miten hartaasti toivoikaan pastori, että hän asettaisi päähänsä tuon
leveälierisen hatun ja siten varjostaisi hiukan noita kasvoja, joiden
katselemisessa hän ei koskaan väsynyt, kasvoja, jotka päivä päivältä
kävivät hänelle rakkaammiksi.
Liisteaidan ulkopuolella ulkoni pitkin järven rantaa pieni metsähaka ja
kun he olivat tulleet puutarhan päähän, avasi Anna veräjän ja alkoi
mennä eteenpäin pitkin pientä polkua läpi viitakon aina alas rantaan
asti, mihin hän niin usein muulloinkin kuljeksi kuuntelemassa laineiden
salaperästä soittaa. Hän käveli aivan rauhallisena, aavistamatta mitään
niistä kuohuvista tunteista, jotka liekehtivät hänen seuralaisensa
sydämmessä. Nuoren pastorin tällä käynnillä oli oma erikoinen
tarkoituksensa, hän oli päättänyt puhua Annan kanssa, oikein avata
hänelle sydämmensä. Heidän ympärillään oli niin hiljaista tässä
pienessä lehdikössä, nyt, juuri nyt oli hänen hetkensä tullut, sille he
olivat aivan kahden, ainoastaan tuuli, joka hiljalleen puiden latvoissa
humisi, voi kuulla mitä sanottiin. Hän tahtoi, hänen täytyy puhua:
lämpimät, lempeät ja sydämmelliset sanat tulvivat hänen huulilleen,
hänen silmänsä loistivat, poskensa hehkuivat ja äänessä oli niin ihmeen
pehmeä sointu.
Anna kuunteli tätä kuin unissaan, hän ei ymmärtänyt hitustakaan.
Pastori rakasti häntä ja pyysi häntä vaimokseen; hän koetti käsittää
näiden sanojen merkitystä ja havahtui yhdellä hivahduksella
vastenmieliseen todellisuuteen.
Tunteittensa ylenmääräisessä kuohussa oli pastori painaltanut Annan
käden vasten rintaansa, mutta Anna veti nyt kätensä pois ja pudisti
päätään torjuen.
-- Mitä merkitsee tämä, Anna neiti, kysyi hän tuskaisesti -- mitä saan
minä uskoa, mitä toivoa?
-- Minä hämmästyin kokonaan, kangersi tuo nuori tyttö; -- minulla ei
ollut edes aavistustakaan, että teillä olisi semmoisia tunteita minua
kohtaan!
-- Eikö edes silloin kuin minä en kyennyt salaamaan pelkoani, että te
sairastuisitte, rakas Anna?
Hän pudisti kieltävästi päätään -- ei edes silloinkaan.
-- Minä olen rakastanut teitä jo kuukausia, toisti hän hiljaan. --
minun valoisa unelmani on ollut, että te, Anna, jakaisitte minun
kanssani minun tulevaisuuteni, ajatukseni, suunnitelmani ja toiveeni.
-- Hän katseli Annaa selittämättömällä hellyydellä ja tämä seisoi
taasen kuin huumeuksissa, hypistellen suonenvetoisesti muutamia kukkia,
joita hän oli tieltä poiminut.
-- Ah, virkkoi hän vihdoinkin, me olemme niin erillaisia, onko teidän
koskaan ollut hyvä ollaksenne minun seurassani, pastori Törne?
-- Minä olen ollut onnellinen yksin tietäessäni saavani olla tiedän
läheisyydessänne, vastasi hän.
Tuo matala, väräjävä sointu äänessä sanoi selvemmin kuin sanat kuinka
syvästi, kuinka tulisesti hän oli rakastunut. Mutta tämä rakkaus ei
herättänyt mitään vastakaikua Annan sydämmessä, päin vastoin tunsi hän
itsensä erinomaisen jäykäksi ja kylmäksi tätä liikutettua nuorta miestä
kohtaan. Mutta hänen vakavuutensa pakotti häntä heti antamaan
selväsanaisen vastauksen, tuon ainoan, minkä hän voi antaa.
-- Istukaamme tähän, sanoi hän, laskeutuen muutamalle suurelle
rantajyrkänteen kivelle, minä luulen, että minun pitää puhua
vilpittömästi teidän kanssanne, luvatkaa ainoastaan kuunnella minua
kärsivällisesti.
-- Sen lupaan, vastasi hän vakavasti, mutta hän ei näyttänyt enää
iloiselta eikä toivovalta, pikemmin varjosti hänen kasvojaan pimento,
joku synkistyttävä heijastus Annan katseessa kuvastuvasta kylmyydestä.
Anna alkoi, kertomalla hänelle lapsuudestaan muutamia lyhyviä
piirteitä, jotka selvästi kuvasivat hänen sisäisen silmänsä näkösälle
tuon pienen, vaiteliaan, itseensäsuljetun tytön, joka kuunteli
salaperäisiä säveleitä mielikuvitteen luodessa hänelle satumaailmoita
ihmepuistoineen keskellä sulaa jokapäiväistä elämää. Hänen kotonaan ei
kukaan ymmärtänyt häntä eikä hän sen vuoksi voinut kellekään uskoa
lapsellisia unelmiaan; hän rakasti hellästi vanhempiaan eikä tahtonut
pahoittaa heidän mieltään, siksi antoikin hän vetää itsensä aivan
tiedottomasti tuohon hengelliseen joukkueen, johon hänen sukulaisensa
kuuluivat.
-- Nähkääs, sanoi hän, minulla ei ole mitään vakuutusta, minä olen
seurannut heitä vain välttyäkseni tekemästä heille mieliapeaa, ja olen
edelleenkin niin tekevä; mutta heidän vakuutuksensa ei ole minun, minä
kuulun heidän uskonheimouteensa vain näön vuoksi. Minä olen raukka,
horjuva varjo ja varsin, varsin onneton! Ah, minä luulen, ett'ei kukaan
voi käsittää, miten paljon minä olen kärsinyt tuosta pakosta, jolla
minun sieluani on vaivattu. Minua on viety noihin alinomaisiin
kokouksiin, niin että itse jumalan sanakin on käynyt minusta aivan
yhdentekeväksi noiden loppumattomain kääntymishistoriain ja tuon
hengellisen laajasanaisen laapotuksen tähden, jolla keskustelut
maustetaan. Kaiken sen julistaminen, yksinpä sisäisimmänkin, mikä
tapahtuu Jumalan ja sielun välillä, henkisten kokemusten lohkoeleminen
pienempiinkin yksityispiirteihinsä, tuntuu minusta selittämättömän
kiusalliselta, tuntuu kuin karkea käsi huolettomasti muserrellen
käsittelisi armaan suloisesti tuoksuavan kukan lehtiä. Minusta tuntuu
tuo minulle tyrkytetty oppi löyhältä ravinnolta, enkä minä voi sitä
ottaa vastaan, ja kuitenkin saavuttaa minut rajaton sieluntuska joka
kerta, kun ajattelen, että minun rakas äitini ja moni muu hyvä ja
rehellinen ihminen on tällä tiellä löytänyt vapautensa ja onnensa. Minä
olen tuntenut itseni aivan muserretuksi, ja semmoiseksi tunnen minä
itseni tälläkin hetkellä!
-- Rakas Anna, kenties suo Jumala minun lohduttaa sinua, sanoi nuori
pappi hellästi.
-- Ei, ei, vastasi hän suruisesti; tosin kyllä minä aluksi toivoin
teidän kauttanne pääseväni johonkin varmuuteen, mutta se ei onnistunut
minulle. Te kutsutte ainoastaan syntisiä, jotka tuntevat syntiensä
painon -- ja minä olen usein aivan tunteeton; te sanotte: "usko
ainoastaan" ja -- minä en voi uskoa. Teidän sananne ovat jo aikoja
sitte jättäneet minut täysin toivottamaksi, minusta on teidän saarnanne
oppia, joka kyllä soi hartaussalin seinissä, mutta joka ei tunkeudu
puhdistavana ja vahvistavana elämän hyörinnöihin; on sieluja, jotka
keskellä hunajan yltäkylläisyyttä ovat nääntyä suolan puutteesen, ja --
minä olen yksi semmoinen.
Hän kätki päänsä käsiinsä ja koko tuo hento vartalo vapisi
liikutuksesta.
Pastori oli hyvin vaalea, hän istui aivan liikkumatonna ja katseli
hievahtamatta tuota liikutettua nuorta tyttöä ja kun hän istui,
laineiden loiskiessa aivan hänen jalkainsa juuressa, tuntui kuin olisi
leveä rotko auvennut hänen ja hänen rakkautensa, hänen unelmoidun
onnensa ja valoisain toiveittensa välille.
Anna katsoi ylös ja pyyhkäsi kädellään otsaansa, hän ei itkenyt, mutta
hänen silmissään kuvastui liikuttava, tuskainen ilme: -- Minä olen
tahtonut sanoa kaiken tämän teille, pastori Törne, sanoi hän hiljaa,
olen tahtonut teille näyttää kuinka kaukana me itse asiassa olemme
toisistamme ja ilman täydellistä sopusointua elämän syvimmissä
kysymyksissä ei voi syntyä mitään onnea, eikö niin?
Pastori ainoastaan taivutti päätään vastaukseksi, ainoatakaan sanaa ei
lähtenyt hänen vaaleilta huuliltaan.
-- Minä kiitän teitä sydämmellisesti minulle osoittamastanne
luottamuksesta, jatkoi Anna; sekä pappina että ihmisenä pidän minä
teitä suuressa arvossa, ainoa mitä tahdon vielä sanoa teille, pastori
Törne, edellä sanomaani suuntaan on: puhukaa vähemmin ja toimikaa
enemmin! Minä tiedän, että olen haavoittanut teitä syvästi, mutta minä
en voinut menetellä toisin jos tahdoin olla rehellinen sekä teille että
itselleni. Voitteko antaa minulle anteeksi?
-- Mitä anteeksi antamista olisi minulla sen vuoksi, ett'ette te voi
rakastaa minua, vastasi hän suruisesti.
-- Ja myös ne katkerat sanat, jotka tulin lausuneeksi ja joita jo niin
kauvan olen mielessäni hautonut?
Pastori puristi ystävällisesti hänen kättään:
-- Teidän puheessanne on hyvin paljon totuutta, vakavuudella ja
suoruudella lausuttua totuutta pitää meidän itserakkautemme oppia
sulattamaan.
Näytti kuin hän olisi aikonut lähteä hyvästiä heittämättä, mutta äkkiä
kääntyi hän jälleen häneen päin ja noissa syvissä mustissa silmissä
välkkyi kaunis kimallus: -- Me emme voi uskoa toisen edestä, sanoi hän
matalasti, mutta me voimme rukoilla, että tuo toinen tulisi
uskovaiseksi. Vapahtaja, joka lukee jokaisen ajatukset, kuulee myös
hiljaisenkin huokauksen, kuulee janoovan peuran huudon tuoreen veden
perään eikä vielä kukaan, joka on häntä etsinyt, ole jäänyt avutta.
Jumala ei päästä teitä niin, hän pitää teitä lujasti voimakkaalla
kädellään ja kun hänen hetkensä on tullut, on täydellinen valo
valistava teidän sydämmenne. Jumala siunatkoon teitä, Anna!
* * * * *
Varsin myöhään palasi pastori Törne asumukseensa, hän oli kulkenut
käyden koko matkan Merenlahdesta, olipa vielä tehnyt pienen
syrjäkierronkin, sillä liikunta vaikutti rauhoittavasti hänen kuohuviin
tunteihinsa.
Hän asui pienen, hiljaisen kadun varrella vanhan Rask-mamsellin luona,
joka taisteli innokkaasti tuota uudenaikaista neiti-nimeä vastaan,
tahtoen säilyttää vanhan nimityksen. Eukolla oli oma pieni talonsa,
siisti ja hoidettu niin ulkoa kuin sisältä sekä sievoset vuotuiset
tulot, joita hän vielä lisäsi vuokraamalla kaksi pientä huonetta
muille, mieluimmin papeille, sillä papit olivat mamselli Gustava Raskin
heikko puoli ja aitohikkaalla, leikikkäällä tavallaan laskikin hän
toisinaan pientä pilaa mieltymyksestään tämänlaatuiseen väkeen. Hän oli
mitä hupaisin nainen avomielisine uskaliaine kasvonpiirteineen ja
viisaine, ystävällisine silmineen, vielä oli koko hänen olemuksensa
mitä ehein ja äidillisin.
Pastori Törne ei voinut toivoa itselleen sopivampaa asuntoa kuin minkä
hän sai tässä hyvin tunnetussa pappiskortteerissa ja jonka
iloluontoinen emäntä oli nyt, kuten tavallisestikin, kerkeä ylistämään
"hänen pastoriaan". Kun pastori saapui kotiin tänä iltana, oli hän jo
portailla vastassa terveisineen, ja kun hän huomasi pastorin suruiset
kasvot, levisi tuo hyväkäs hymy hänen huulilleen.
-- No, mitä kuuluukaan nyt minun pastorilleni? pääsi aivan kuin
tahtomattaan hänen huuliltaan.
Pastori hymyili hänelle ystävällisesti: -- Rakas Gustava mamselli,
sanoi hän matalalla soinnukkaalla äänellään -- päivä ei paista aina,
toisinaan sallii Jumala sen peittyä pilviin, mutta hänen armonsa
aurinko ei laske milloinkaan.
-- Ei, ei, vastasi hän herttaisesti, ja se valaisee usein kirkkaimmin
silloin kuin maa on pimeä, sen olen minä itse kokenut.
Pastori puristi kiitollisesti hänen kättään, tuo lämmin osanotto teki
hänelle niin hyvää, mutta kun hän innokkaasti kehoitti pastoria käymään
saliin iltaselle, kiitti tämä ystävällisesti ja päättävästi: --
Huomenna on myöskin päivä, rakas mamselli Rask.
-- Mutta minun täytyy sanoa, että huomispäivä tapailee usein
olemaan aika veijari, tuumi vanhus hymyillen, ainakin minun kelpo
munakokkeliani kohtaan se on semmoinen!
Pastori hymyili: -- Hyvää yötä, ystäväiseni!
-- Hyvää yötä, hyvää yötä!
Pastori vetäysi noihin pieniin ylishuoneisiinsa, joissa hän asui, ne
olivat matalia, varustettu vaaleaksi valaistuilla tiilikakluuneilla,
huonekalut olivat mamselli Raskin vanhempain perintöä, ikkunain verhot
omatekoisia. Makuuhuoneen ikkuna oli tuon hiljaisen kadun puolella
ja siinä avautuvaa näköalaa rajoitti vanha keltaiseksi maalattu
lauta-aita, jonka ylitse levittihe nyörinpunoja Paulsonin puutarhasta
pistäyvät tuuheat oksat. Pastorilla ei ollutkaan siis tämän ikkunan
ääressä juuri mitään näkemistä, mutta hän asettui siihen sen vuoksi,
että sen edessä oli hänen kirjoituspöytänsä ja hän oli tottunut
ajattelemaan ja työskentelemään juuri tässä paikassa.
Hän ei sytyttänyt kynttilää, mutta verhoomattoman ikkunan kautta
tunkeusi kuun valo supistettuna valovirtana hänen alaskuuristauneen
päänsä ylitse, hivautellen välkkyviä laineitaan tuolle kuluneelle
mutta puhtaaksi pestylle lattialle ja noille seinillä riippuville,
raamatullisia tapauksia kuvaaville kivipiirroksille. Mutta pastorin
katse ei tarkannut näitä, se tähysi syvemmälle hänen istuessaan siinä
liikkumattomana, vaipuneena aatemereen, jonka tämän päivän tapahtumat
olivat panneet kuohuvaan liikkeesen.
Miten paljon olikaan tänään tapahtunut, kova musertava isku oli hänet
aivan kuin maahan lysmistänyt. Hänen kaunis unelmansa maallisesta
onnesta oli murrettu ja hajalleen revitty ja hänen sydämmensä
vertavuotavat haavat kirvelivät. Mutta kaikki ei ollut siinä: ne sanat,
jotka Anna lausui, olivat tulisina nuolina lävistäneet hänen sydämmensä
tavalla, jota hän ei voinut selittää. Hän ajatteli koko kulunutta
elämäänsä, miten hän köyhästä pojasta oli hellittämättömän taistelun
kautta askel askeleelta päässyt eteenpäin, miten vakaisen taistelun hän
oli kestänyt juuri nuorukaisijän kynnyksellä, jolloin hänen
henkielämänsä sai suuntansa ja myös määräsi hänen maallisen
kutsumuksensa. Tuo taistelu oli ollut hänelle ankara, lain
raskaan taakan alle orjuuttava, ollen vähällä musertaa ja saattaa
hänen epäilyksen partaalle. Mutta juuri silloin sai hän erään
kristillismielisen toverinsa kautta tiedon vapauttavasta armosta, joka
kohotti hänet valoon, vapauteen ja onneen. Oliko sitte ihme jos hän --
tultuaan papiksi -- tunsi itsensä pakotetuksi myös muille julistamaan
tätä valtavan selittämätöntä armoa, joka oli hänen oma riemunsa ja
autuutensa. Hän ei voinut tehdä toisin, hänen täytyi puhua sydämmensä
kyllyydestä, vapauttaakseen ne, jotka vielä olivat, kuten hän itse
muinen, sidottuna lain orjuuteen.
Hän ei itse mielestään kuulunut mihinkään erityiseen kirkolliseen
puolueeseen, mutta pian huomasi hän kuitenkin aivan tietämättään
liittyneensä oman mielipiteensä heimolaisiin. Muuan entinen lukutoveri,
joka oli muuttanut mielipidettään ja antaunut lakitieteilijäksi,
nimitti häntä eräänä päivänä "heränneeksi papiksi" ja vakuutti että hän
nyt kuului mahtavaan ja laajalle levinneesen puolueesen. Hän ei
ymmärtänyt sitä silloin, mutta sittemmin huomasi hän, että tuossa
puheessa oli paljon totuutta, hän huomasi, että kaikkialla ojennettiin
hänelle ystävällisiä käsiä ja toivotettiin tervetulleeksi.
Lukuaikoinaan oli hän elänyt niukalla ruoalla ja palellut kehnoissa
vaatteissa, nyt sai hän myötään hyvää tarkoittavia lahjoja, useinkaan
aavistamatta kuka antaja oli, hän sai ainoastaan pienen viittauksen
että lahjoittaja oli joku uskoveli tai pikemminkin -- sisar.
Ystävänsä olivat neuvoneet häntä muuttamaan X:ään, eikä hän ollut
koskaan tuntenut selvemmin kuinka joku näkymätön, katkeamaton side
yhdisti tämän paikkakunnan samanuskoista joukkoa, joka nyt etsi
hänessä henkistä keskipistettään. Kaikki nämä kohtelivat häntä mitä
sydämmellisimmin -- toisin ajattelevia ei hän juuri monia tuntenutkaan
-- eikä noilla tuhannenlaisilla ystävyydenosoituksilla ollut koskaan
mitään rajaa. Ja ne viihdyttivät häntä, hän tunsi itsensä turvalliseksi
ja onnelliseksi.
Mutta oliko kaikki todellakin hyvin, oliko kaikki kuin olla piti nyt
kuin hän oli heittäynyt jonkunlaiseen lepotilaan? Nuo Annan sanat:
"puhukaa vähemmin ja toimikaa enemmin", eivät antaneet hänelle rauhaa,
levotonna vääntelihe hän muistellessaan niitä. Kenties rajoittuikin
hänen vaikutuksensa enimmäkseen vain sanoihin; hän puhui niin
mielellään juuri semmoista, joka liikutti sydäntä ja mahdollisesti
olikin hän tämän kautta itse köyhtynyt saattamatta kuitenkaan ketään
rikkaammaksi. Meidän oma henkemme voi nimittäin täten köyhtyä, ja
siinäpä se juuri onkin vaara tarjona. Kenties oli hän myös liian paljon
luottanut noihin hyviin ystäviinsä turvautumatta ollenkaan omaan
arvosteluunsa tai tahtomatta itse omin silmin katsella asioita; hän oli
myös luullut tarpeelliseksi olla luottamaton toisin ajattelevia kohtaan
ja tuntenut itsensä välinpitämättömämmäksi heitä kuin omanuskoisiaan
kohtaan. Hän ajatteli sitä, että jos hän aivan tietämättään pettikin
itseään, jos hän olikin uinumaisillaan tuohon omaan varmuuteensa, tätä
hän enimmän pelkäsi.
Oi Jumalani, Jumalani! kuului hänen yhteen puristetuilta huuliltaan.
Sinä tunnet minun, sinä tiedät minun sisimmän pyrkimykseni, minun
haluni aina ja kaikissa täyttää sinun tahtoasi, ja jos minä
tietämättäni vaivun leväperäisyyteen ja hengelliseen velttouteen, jos
inhimillisyys tahtoo sinun kuvasi himmentää, niin armahda minua ja anna
minulle anteeksi. Auta niitä, joita minä heikkouteni ja suuren
puuttuvaisuuteni tähden en onnistunut voittamaan sinulle ja siunaa
minun heikko työni, niin että sinun kunniasi ja ihanuutesi tulisi
kaikkialla ylistetyksi. "Anna Sinä, mitä tahdot, anna riemua, anna
tuskaa, ainoastaan minun ruununi anna minulle viimmeiseksi!"
Eloton hiljaisuus vallitsi tuossa pienessä huoneessa ja ulkona tuolla
rauhoittuneella kadulla, yksikään ihmisolento ei huomannut minkä
rukoustaistelun tuo yksinäinen mies suoritti tänä kauniina elokuun yönä
Jumalan kasvojen edessä. Ja kun hän muutamia tuntia myöhemmin nukkui
vuoteellaan, levisi hänen vaaleille kasvoilleen samalla kertaa syvä ja
voittoisa levollisuus. Se ei ollut uinuavan lapsen viatonta
rauhaisuutta, se oli miehen rauhaisuutta, joka oli taistellut ja --
voittanut. Sinä Jumalan sotilas: -- Ole uskollinen kuolemaan asti, niin
hän on sinulle elämän ruunun antava.
* * * * *
Kun Anna seuraavalla viikolla palasi kotiinsa, puhui äidin katse
selvemmin kuin sanat, että hän tiesi pastorin kosinnan ja että hän myös
tunsi tyttärensä vastauksen ja paheksui sitä.
-- Voi, äiti, minä en voinut tehdä toisin, huusi tuo nuori tyttö
heittäytyen äitinsä syliin; minä tiedän, että se oli sinun toivoasi
vastaan, mutta pastori Törne on siksi hyvä ja vakava-perusteinen mies,
ett'en minä voinut muuta kuin olla vilpitön häntä kohtaan -- ja niin
minun täytyi vastata kieltävästi.
-- Minä tunnustan ujoilematta, että vanhempaasi hartain toivo oli nähdä
sinun liittyvän tähän mieheen, vastasi äiti raukeasti. Minä olin aina
ajatellut tyttöstäni papin rouvaksi; näes, äitilläkin voi joskus olla
mielihaluja lastensa tulevaisuuden suhteen, ja niissä pettyminen koskee
häneen tuntuvasti.
-- Tulisina hiilinä lankee jokainen sinun sanasi minun sielulleni,
nyyhkytti Anna raukka; sinä olet aina ollut niin hellä äiti ja nyt
palkitsen minä sinun näin huonosti.
-- Niin ei sinun pidä puhua, lapseni, sanoi Liina rouva lempeästi,
äidinrakkaus ei odota mitään palkintoa, mutta kenties sinä et olekaan
täydellä vakavuudella koetellut sydäntäsi?
-- Minä en rakasta häntä, vastasi Anna tumman punastuksen kohotessa
hänen poskilleen ja kaulalleen ja hän piilotti pelokkaasti päänsä äidin
rintaa vasten.
-- Niin ollen emme puhele tästä asiasta sen enempää, sanoi rouva
Montell tavallisella tyyneydellään. Lupaa ainoastaan, että kohtelet
aina pastori Törneä ystävällisesti, sinun tähtesi ei hänen pidä tarvita
välttää meidän taloa.
-- Sen lupaan, äiti!
-- Hyvä, mutta älä itke nyt enää, tyttöseni, se on tarpeetonta
tunteellisuutta. Hän suuteli tytärtään sydämmellisesti ja sillä oli
keskustelu päätetty.
Anna tiesi nyt, ett'ei hänen äitinsä enää koskaan tulisi puhumaan tästä
asiasta, hänen luonteensa mukaista ei ollut palautua alituisesti samaan
aineesen kaikenlaisten, enemmän tai vähemmin haavoittavain viittausten
muodossa, mutta hän tiesi nyt ensi kerran menetelleensä aivan
vanhempainsa tahtoa vastaan, ja se juuri ahdisti hänen tunteellista
mieltään. Muuten oli hänellä kyllin kärsimistä kaikista heidän
seurusteluystäväinsä antamista pienistä syrjä-iskuista, kaikki
tuntuivat olevan ihmeteltävän selvillä hänen salaisuudestaan, vaikk'ei
hän voinut ollenkaan ymmärtää mitä tietä se olisi heidän tietoonsa
tullut.
Rakkaalle kummitädilleen puhui Anna luonnollisestikin aivan
perin-pohjaisesti asian ja tuli hyvin ihmeihinsä, kuullessaan että
neuvoksetar jo kauvan oli aavistanut pastorin aikeet sekä arvannut syyn
hänen muistettavaan käyntiinsä Merenlahdella. Tuo kunnon rouva olisi
niinikään mielellään nähnyt Annan yhdistyvän pastoriin, joka hänessä
aina oli herättänyt niin suurta myötätunnetta. Hän oli myös toisinaan
toivonut, että nämä kaksi vaikuttaisivat molemmin puolin tehokkaasti
toisiinsa, mutta kun tämä toivo nyt näytti häipyvän, ajatteli hän
hiljaisuudessa, että Jumalalla on monta keinoa ja monta tietä
vaikuttaakseen ihmissydämmeen ja että hän kyllä vielä voi tehdä hänen
armaan kummityttönsäkin onnelliseksi sekä henkisessä että ajallisessa
suhteessa. Pastori Törnellä oli kuitenkin oma sijansa hänen
äidillisessä sydämmessään.
Nuoret näkivät toisensa tämän jälkeen monta kertaa, milloin kirkossa,
milloin sunnuntaikoulussa, jonka pastori nykyjään ylellisesti
kertyneiden toimien tähden oli jättänyt lastenopettaja Johanssonnille,
sitte vielä erityisesti vanhan Ringvallin rouvan luona, jonne pastori
oli kutsuttu jakamaan tuolle väsyneelle pyhiinvaeltajalle sekä hänen
lapsilleen ja lastensa lapsille Herran ehtoollista, matkaevästä tuolle
pitkälle matkalle, jolle vanhus pian tämän jälkeen antausi.
Nuori pastori näyttäysi aina Annaa kohtaan ystävälliseltä ja
huomaavaiselta, vaikka hänen seuraansa ei hän, kuten luonnollistakin
oli, enää pyrkinyt.
Suurta iloa tuotti Annalle syksyllä veljensä kotiintulo. Hän oli
nimittäin kirjoittanut isälle ja pyytänyt saada olla vuoden umpeen
matkallaan, mutta saanut jyrkän kiellon ja kehoituksen palata kotiin
eikä vetelehtäen kuluttaa kallista aikaa pitemmälti.
Siten sukeutui niin, että nuori Juho herra koteutui eräänä päivänä
X:ään uusimuotisena "ulkomaalaisena", kuten ihmiset sanoivat, iloisena
ja elonhehkuisena, aivanpa entistään kauniimpana äidin mielestä, joka
ei voinut katsella ylpeydettä tuota uljasta vartta ja sulavasti
kannettua päätä, joka niin karskisti kohosi hänen leveiltä voimakkailta
harteiltaan. Hänessä ei ollut mitään isän näköistä, kaikki oli
jäljennöstä äidistä itsestään.
Anna oli onnellinen, hän voi tuntikausittain istua ja kuunnella
veljen kertovan matkoistaan, hän tunsi itsensä niin sydämmellisen
tyytyväiseksi veljensä kuiskatessa ettei kukaan ymmärtänyt häntä niin
hyvin kuin "hänen pieni, kiltti siskonsa". He kävelivät usein yhdessä
ja suunnittelivat, että Juhon pitäisi Annalle lähettämäinsä pitkäin
kirjeitten pohjalla kirjoittaa matkakuvauksia, ja hänestä tuntui niin
riemuisalta nähdessään veikon tahtovan kokonaan unohtaa vanhat tapansa
ja tulla vakautuneeksi mieheksi. Isä näki jo hengessä Montell nuoremman
nousevan hänen tilalleen tuon arvokkaan liikkeen johtajaksi ja Liina
rouva taasen heitti tutkivia silmäyksiä kaupungin tyttäriin,
löytääkseen hänelle arvokkaan puolison.
Anna ei ajatellut niin pitkälle, hän oli tyytyväinen olevaiseen
riemuun, mutta kuitenkin toivoi hän parasta kaiken senkin suhteen mitä
tulevaisuus oli mukanaan tuova, vaikka hänen katsettaan tahtoi
himmentää muuan varjo, joka hiljaisena, uhkaavana pilvenä kohosi veljen
otsalle. Eräänä hämärähetkenä, jolloin he kylmästä vihmasateesta
huolimatta olivat tavallisella kävelyllään, katkasi Juho vihdoin tuon
tässä suhteessa siskoaankin kohtaan osoittamansa vaiteliaisuuden. Hän
valitti katkerasti sitä, että isä oli kieltänyt hänen pysähtymästä
pitemmälti ulkomailla ja muuten nureksi hän koko elonkohtaloaan
yleensä: nuo ahtaat pikkukaupunkilais-olot tuntuivat hänestä nyt aivan
sietämättömiltä sen jälkeen kuin hän oli saanut nauttia vapautta siellä
ulkona, hänen täytyi tunnustaa, että tuo tuleva vaikutus ala, jota
hänelle tyrkytettiin, näyttäysi nyt aivan mahdottomalta, se painoi
hänen sieluaan, se tuntui hänestä jonkunlaiselta ilkeältä
kummitukselta.
-- Sinä saat vielä nähdä, Anna, virkkoi hän, että minä joko tulen
hulluksi tai päätän katuojaan!
Anna kehoitti häntä puhumaan kaikki rehellisesti isälle, vaikk'ei
hänellä itselläänkään ollut juuri toiveita sen onnistumisesta.
-- Entä sitten? kysyi Juho katkerasti, -- jos isä antaisikin minulle
vapauden vaihtaa ammattia, niin mille alalle minä antautuisin, sillä
minä olen varsin kasvatettu konttorijakkaraa varten.
Anna aivan kauhistui hänen apeamielisyyttään ja koetti kaikin tavoin
lohduttaa häntä puhuen vanhempain suuresta rakkaudesta lapsiaan kohtaan
ja miten paljon he toivoivat pojastaan. Konttoorityö ei häntä
miellyttänyt ja kuitenkin oli hänellä velvollisuuden täyttämisessä
vanhempiaan kohtaan niin paljon semmoista, jonka eteen kannatti elää.
Mutta Annan sanat tuntuivat luiskahtavan hänen ohitsensa ja kun Anna
vanhastaan tiesi että siveyssaarnat tekivät hänet vain niskoittelevaksi
ja ivalliseksi, keskeytti hän tykkänään kaikki, joka voisi vähentää
veljen luottavaisuutta häneen. Kaikissa tapauksissa oli jo sekin hyvä
kun hän tahtoi edes puhua murheistaan jollekin.
Tämä suru veljensä tähden ja hänen oma pitkällinen sieluntaistelunsa
riudutti vihdoin hänen terveytensä, niin että neuvoksetar
levottomuudella puhui hänen kalpeista poskistaan. Sen vuoksi uskalsikin
hän vain viitata veljensä mielenapeaan, sillä tämä oli kovin
hellätunteinen eikä suvainnut kennenkään huolehtivan hänen
mielipiteistään ja ajatuksistaan. Annan täytyi siis yksin kantaa
taakkansa, sillä ei edes äitikään huomannut Juhon mielentilaa. Hän,
samoin kuin isäkin, oli tyytyväinen kun näki poikansa välttävän tuota
entistä iloista toveriseuraa ja ainoastaan silloin tälläin huvittelevan
metsästämällä kaupungin läheistössä Sormusen vanhimman pojan, hänen
"aseenkantajansa" kanssa, kuten hänellä oli tapana sanoa.
Annalla oli surullinen joulu, tosin syötiin ja juotiin kuten
tavallisesti heimolaisten ja ystäväin luona ja vietettiin
joulujuhlallisuuksia sunnuntaikoulussa ja lähetysyhdistyksessä, mutta
sydäntuskaa tuottavaa oli tulla kotiin ja tavata Juhon synkkää katsetta
hänen ollessaan vaipuneena jonkun kirjan tai sanomalehden lukemiseen.
Hän oli muutenkin tullut niin hirveän ärtyiseksi ja pisteliääksi että
oli melkein mahdoton seurustella hänen kanssaan, pari kolme kertaa oli
jo ollut pieniä yhteensattumisiakin isän kanssa ja Annasta näytti kuin
häntä myöskin vaivaisi joku ruumiillinen kivulloisuus, kenties joku
hermosairaus. Hän olisi mielellään kysynyt neuvoa talon hyvältä
ystävältä tohtori Westeriltä, mutta rautahermoinen Liina rouva ei
voinut ollenkaan käsittää koko asiaa, hän luuli Juhon vain oppineen
ulkomailla huonoja tapoja, mutta meidän pitää ohjata kehnoa
luonnettamme ja harjaantua itsensä hallitsemiseen j.n.e. Taaskin vanha
juttu: huolimatta syvästä, palavasta rakkaudestaan lapsiaan kohtaan, ei
hän taasenkaan heitä ymmärtänyt.
* * * * *
-- Miten Juho viipyy kauvan tällä kertaa, sanoi Anna eräänä aamuna
Uudenvuoden jälkeen, mennen ikkunan luo ja silmäillen levottomasti
Suurelle-kadulle. -- Toinen vuorokausi on jo kulumassa sitte kun hän
läksi, eikä Kalle Sormunenkaan ole hänen kanssaan, minä tapasin Kallen
eilen.
-- Juho lie hyvinkin entiseen tapaansa majoittunut johonkin
talonpoikaistaloon, vastasi Liina rouva tyynesti; kenties hänellä on
ollut hyvä metsästysonni. Tuletko sinä mukaan rouva Blomgrénin luo
edellä puolisen.
-- Minulla on nuottien kirjoittamista sunnuntaikoulua varten, äitihän
tietänee että minä ja opettaja olemme alkaneet harjoittaa lapsille myös
laulua?
-- No siinä tapauksessa voit jäädä kotiin, ja jos Juho tulee, niin on
kyökkipiialla pieni lämmin aamiainen valmiina, minä olen niin
toimittanut.
Anna seurasi äitiään eteiseen, mutta meni sitte ainakin viidennen
kerran ikkunaan, hän tunsi niin selittämätöntä levottomuutta veljensä
tähden, ett'ei hän voinut sitä millään järkevillä syillä tukahuttaa. Ja
koko yön oli hän nähnyt tuskallisia unia, veli ei ollut viipynyt niin
kauvan millään metsästysretkellä.
Hän koetti käydä työhön käsiksi, mutta siitäkään ei tahtonut tulla
mitään, sitte harjoitti hän erästä virttä urkujen säestyksellä, mutta
kääntyi kuitenkin aina lopuksi ikkunaan. Siten tulikin hän ensimmäisenä
huomanneeksi miten muuatta yksinkertaista, lammasnahkaisella
rekiverholla peitettyä talonpoikaisrekeä ajettiin kartanolle. Tuulena
törmäsi hän eteiseen ja portaita alas, vaistomaisesti aavistaen jotain
riensi hän re'en luo juuri silloin kun kyytimies pysäytti hevosen.
Näytti kuin hänen pelkonsa olisi arvannut, että joku onnettomuus oli
tapahtunut. Ja siellä makasikin hänen Juho veljensä peitteen alla mitä
elottomimpana, pää kääreesen kiedottuna.
-- Onko hän kuollut? kysyi hän kääntyen konemaisesti kyytimieheen.
-- Ei luullakseni, ainakin aamulla, kun me löysimme hänet pyssynsä
vierestä meidän metsästä, männikön alalaidasta, eli hän. Korkeintaan
luulen nuoren herran pyörtyneen.
Kiitäen hivelti Anna noutamaan palvelusväkeä kantamaan haavotettua
sisään ja lähetti sitte heti äitiä hakemaan. Rouva olikin jo
kotiintulossa ja ilmausi tuota pikaa tuohon pieneen joukkoon, joka oli
keräytynyt ruokasalin sohvan ympärille, mille talon nuori herra oli
laskettu.
-- Ah, äiti, Jumalan kiitos jotta tulit niin pian! huudahti Anna.
Äiti viskasi päältään kallisarvoisen turkkiviittansa ja polvistui
poikansa viereen, vetäen hänen liikkumatonta päätään puoleensa. Mutta
tämä pieni liike hellitti tuota väliaikaista sidettä ja muutamia
pisaroita mustaa sakeaa verta tunkeusi pienestä takaraivossa olevasta
haavasta ja putosi Liina rouvan hienolle pitsireunustalle.
-- Kiireesti tohtori Westeriä hakemaan, kuiskasi hän, painaen
sormellaan lujasti haavaa. Tämä kipua tuottava liike sekä Annan
käyttämä kylmä vesi herätti sairaan tajuttomuudestaan.
Hän katseli harhaillen ympärilleen ja sanoi tuskin kuultavasti: --
Missä minä olen?
-- Kotona poikaseni, koeta olla tyyneenä, sinä olet hiukan loukannut
itseäsi, mutta tohtori Wester tulee pian katsomaan vammaasi. Hänen
äänensä ilmaisi hillittyä levollisuutta ja Anna aivan ihmetteli kuinka
hän ei hetkeksikään kadottanut malttiaan, vaan puhui yhtä tyyneesti
kuin tavallisesti.
Pian oli nuori mies toimitettu omalle vuoteelleen, mutta kun häntä
kannettiin huoneesensa, valitti hän ääneensä, niin että Anna ihmetteli
miten tuo näköjään niin vähäpätöinen haava voi tuottaa semmoista kipua.
Tohtori Wester, vanha, kokenut, jonkunverran ärtyisä lääkäri tuli
viivyttelemättä, tutki haavan mitä huolekkaimmasti ja kävi sitä
tehdessään yhä ajattelevammaksi.
-- Tuo pieni haava takaraivossa on kuulan tekemä!
Rouva Montell nyökäytti myöntäen, Annan katse oli hievahtamattomasti
kiintynyt lääkärin huuliin.
-- Kuula pitänee kaiketi ottaa pois? kysyi äiti.
-- Hm, omituista kyllä on se nähtävästi tullut itsekseen ulos, täällä
on pieni reikä tukanrajan alapuolella, mutta ruumis näyttää saaneen
tuntuvamman kolauksen!
-- Mies, joka toi hänet kotiin, kertoi että hän luultavasti on luisunut
korkeata vuoren rinnettä alas, sanoi Anna vaalein huulin.
-- Kas niin, se on siis selvää, hän on kaatunut ja lau'ettanut siten
pyssynsä tapaturmaisesti ja me voimme tässä nähdä tuon onnettoman
metsästysretken lopun, mumisi vanha eläinystävällinen lääkäri.
-- Me voimme siis hyvinkin peljätä haavakuumetta? kysyi äiti.