USKONHEIMOLAISIA.

Kaksi henkilöä oli pysähtynyt kadunkulmaan puhelemaan.

-- Sehän tulee kokous tänä iltana Montellien luona -- virkkoi toinen,

muuan vanttera rouva, eloisine ruskeine silmineen -- Fredriikka aikonee

luultavasti sinne?

-- Luonnollisesti -- vastasi toinen, viidenkymmenen ikäinen naimaton

nainen -- tuo herttainen Liina lähettää aina minulle kutsut, milloin

vaan on tilaisuutta kuulla kelvollista jumalansanaa heidän luonaan.

Jumala tätä armon sisarta siunatkoon!

Hän nosti hartaasti vesiharmajat silmänsä taivasta kohden, puristaen

kätensä lujasti pienen neylelippaansa ympäri.

-- Todellakin on tuo Liina Montell kelpo ihminen, sitä en tahdo

kieltää, hän se kerkii kaikkialle. Mutta nyt pitää minun mennä tänne

Rödliniin kuulemaan joko sinne on saapunut tuota hyvää chesterjuustoa,

josta minun ukkoni pitää niin tavattomasti. Me tapaamme illalla

Montellien luona, hyvästi siihen asti.

-- Hyvästi -- sanoi neiti Fredriikka Fager jotenkin kuivasti ja kun

neuvoksetar Hellsbergin huomattava vartalo oli kadonnut puodinoven taa,

loivat nuo vesiharmajat silmät terävän, tutkivan katseen hänen

jälkeensä. -- Ja tuommoisiakin tahraisia lampaita kun pitää kärsiä

ainoassa todellisessa lammaslaumassa -- mutisi hän -- minä en voi

ollenkaan ymmärtää Montelleja, anitenkaan Liinaa, joka viitsii kutsua

moista maailmanlasta meidän hartaushetkiimme. -- Neiti Fager työnsi

jotenkin kärttyisenä vanhanaikuisen sateenvarjonsa kannan maahan,

astellen sitte sotaisin askelin edelleen katua, kunnes kääntyi erääsen

syyssateen tähden vesikkoiseksi ja kuraiseksi käyneesen katusolaan,

jonka varrella hänen vaatimaton majansa oli. Vanhassa X:ssä ei oltu

kovin tarkkoja katujen puhtauden suhteen, varsinkin näin syyshämärässä

katselivat kaupungin hallitusmiehet näitä asioita läpi sormiensa ja

toivoivat lunta, marraskuu kun oli jo käsillä.

Muutamia tuntia myöhemmin, äsken sytytettyjen katulyhtyjen unisesti

tuikottaessa, tuiverti neiti Fager taasen ulkona syyslo'assa. Tällä

kertaa kulki hän pitkin Suurtakatua muutamaa pitkähköä puurakennusta

kohti, jonka toisessa päässä oli komea myymälä akkunoissaan upeilevine,

kaikenlaisine nykyaikaisine korutavaroineen, ja jonka oven päälle

Esaias Montellin nimi kultakirjaimin oli maalattu.

Pääkäytävä oli pihan puolella. Sen muodosti joka puolelta verhottu

lasisuojus, joka kesäisin tavallisesti oli aivan täynnä kukkia. Eteisen

ovi oli lukitsematta, vaan kattolamppu oli jo kuitenkin sytytetty.

Neiti Fager ripusti vanhan, sumun kostuttaman sadevaippansa

tavalliseen naulaansa kakluunin luo ja silitteli juuri parhaillaan

harmajankellervää tukkaansa, kun läheisen salin ovi avautui ja talon

emäntä tuli ulos, toivotellen ystävällisesti vierastaan tervetulleeksi.

Rouva Montell oli kaupungin varakkaimpia ja arvokkaimpia

kauppiaanrouvia, olipa häntä nuorempana pidetty aivan sen kukkeimpana

impenä. Viidestä viidettä vuodestaan huolimatta oli hän vielä nytkin

vehmaan ihonsa, ruskean, viljavan tukkansa ja kirkkaiden, viisasten

silmiensä vuoksi varsin pulskan näköinen. Hän oli pitkä ja soleva sekä

käytökseltään sulava, tehden itsensä huomatuksi kaikissa liikkeissään

ilmautuvalla voimakkuudella ja rivakkuudella.

-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, sinä teit varsin kiltisti, Fredriikka,

tullessasi hiukan aikaisemmin, nyt saan esittää sinut meidän nuorelle

pastorillemme. Hän söi meillä päivällistä ja on nyt ollut hetkisen

itsekseen tuolla sisässä. Ole hyvä ja käy sisälle!

-- Kiitoksia, Liina herttaiseni; sinä olet aina niin ystävällinen -- ja

neiti Fager puristi useampia kertoja hänen kättään.

-- Pastori Törne harjoittaa parhaallaan erästä virttä ja minä toimitin

Annan häntä säestämään ruokasalin harmoonilla. Kenties menemmekin

sinne?

-- Mutta mehän voimme häiritä -- kuiskasi neiti Fager, pidättäen

emäntää heidän seisoessaan suureen, ilmakkaasen, vaaleankiiltävillä

tuoleilla ja siroiksi maalatuilla penkeillä sisustettuun huoneesen

johtavan kynnyksen ääressä. Nurkkaan oli asetettu viteettäin pieni

lumivalkealla liinalla verhottu pöytä, jota muutamat kukkivat

ruukkukasvit somistivat, vienosti valaiseva lamppu heitti väikettään

heidän ylitsensä, heijastuen pieneen hopeatarjottimeen, jolla oli lasi

raikasta vettä.

-- Miten miellyttävästi sinä aina osaat kaikki asettaa, hyvä Liina!

Rouva Montell kumartihe kaunista päätään, hän tiesi hyvin, että se oli

totta.

Sivuseinän vieressä oli komea urkuharmoonio, jonka pronssisissa

kynttilähaarakkeissa paloivat kynttilät. Muuan nuori tyttö istui

näppäimistön yli kumartuneena, soitellen ihania, juhlallisia säveleitä;

hänen vieressään seisoi sirkeä mies, mustat silmät kädessään olevaan

virsikirjaan kiinnitettynä.

-- Voi Jumala, mikä miehen kuva! sopersi neiti Fager.

-- Niin, hän on tosiaankin saanut Herralta suuret sekä ruumiin että

sielun lahjat -- vastasi emäntä hieman nuhtelevalla äänellä.

-- Toden totta, hän on yksi harvoja valittuja, huokasi neiti Fager,

kohottaen taasen hartaan katseen kohden kattoa.

Nuori urkuri lopetti soittonsa vienolla, sulavalla sävelellä, pastori

kääntyi ympäri ja rouva Montell esitteli vieraansa.

Pastori Törne oli kasvoiltaan laiha ja parraton, korkeaa kaunista otsaa

varjosti tumma tukka, mutta mustat, syvällä asuvat silmät antoivat

tavallisesti milt'ei synkän sävyn noille kalvakoille piirteille, paitsi

silloin kun voittava hymyily niitä lievensi. Hän puheli tavallisessa

seurustelussa matalalla ja yksitoikkoisella äänellä, antaen mielellään

silmäluomien vaipua alas, mutta ne, jotka olivat nähneet hänen

saarnatuolissa tai puhujalavalla, tiesivät että tuo ääni voi kohota

tavattomalla voimuudella sekä paisua mitä soinnukkaimmaksi helkkeeksi

ja että hänen mustat silmänsä semmoisina hetkinä säteilivät sisäisen

innostuksen liekehtivää tulta. Semmoinen oli tämä X:n uusi pastori,

joka viimme sunnuntaina piti tulosaarnansa seurakunnan kirkossa

ylhäisille ja alhaisille, maailmanlapsille ja uskovaisille, mutta joka

nyt aikoi puhua pienelle valittujen sielujen joukolle -- tuolle

ainoalle todelliselle laumalle, kuten neiti Fager sitä nimitti.

Rouva Montell sytytti itse kaikki kynttilät ja lamput, pastori kuunteli

jotenkin hajamielisenä neiti Fagerin sokeroitua puhetta hänen

sunnuntaisesta saarnastaan ja harmoonion luona oleva talon tytär

järjesteli, väsähtänyt ilme kasvoillaan, lähenevään hartaushetkeen

tarvittavia nuotteja.

Tuo suuri huone alkoi vähitellen täyttyä eri yhteiskuntaluokkiin

kuuluvasta väestä, siinä rouvaa undenaikuisissa syyshatuissaan,

matammia mustissa päähineissään, nenäliina tiukkaan nahkakantisen

virsikirjan ympäri kierrettynä, siinä siistittyä käsityöläistä, jotka

aivan paistoivat veden ja saipuan äskettäisestä käytännästä. Rouva

Montell toivotti ystävällisesti kaikki tervetulleiksi ilman eroitusta,

kaikkialla näyttäysi hänen korkea vartensa, järjestäen istumatiloja

jokaiselle sekä jakaen virsikirjoja oikealle ja vasemmalle. Kaikki kävi

ripeästi ja toimekkaasti. Pastori oli tällä välin sijoittunut tuon

pienen, lampun valaiseman ja kukkien somistaman pöydän taakse ja äiti

antoi tyttärelleen vihjauksen virren alottamiseksi. Eräästä sivuovesta

astui aivan hiljalleen sisään lyhyehkö, suurilla vaaleanpullakoilla,

harvan punervan poskiparran ympäröimillä kasvoilla varustettu mies.

Punerva tukka oli alkanut jo harventua päälaelta, tehden lakean otsan

tavattoman pitkähkön näköiseksi. Hänen esiintymisessään ja

liikunnossaan ilmausi samalla kertaa jotain pöyhkeää itsetietoisuutta

sekä kaihtelevaa arkamaisuutta ja nähtävällä huolekkuudella koki hän

peitellä tavattoman punaisia käsiään. Se oli talon isäntä, rikas

kauppias Esaias Montell.

Lähinnä istuvat rouvat tervehtivät häntä kohteliaalla hymyllä kun hän

suoltihe istuutumaan tavalliselle paikalleen heidän taakseen, minkään

muunlainen tervehtiminen ei voinut tulla kysymykseenkään, sillä

valtavana ja juhlallisena kaikui urkujen ääni jo huoneessa ja sävelet

näyttivät tempaavan ihmismielen ja ajatukset kohti korkeutta, ainakin

levittihe harras, rauhaisa ilme useille kasvoille, joilla tavallisesti

jonkun verran karkeampi, arkipäiväinen sävy asusti.

Laulun vai'ettua kumartihe saarnaaja syvään rukoukseen ja moniaita

hetkiä vallitsi äänetön hiljaisuus ääriään myöten täyttyneessä

huoneessa, sitte kuului yksinäinen ääni, alkaen jotenkin hiljaisesti

lukea muutamia värsyjä eräästä Siionin laulusta. Kaikki kuuntelivat

jännitetyllä tarkkaavaisuudella, useampain kasvojen ilmeissä voi

havaita odottavaisuutta, tuota odottavaisuutta, joka on niin tavallista

odotellessa uuden kehutun puhujan esiintymistä. Ja pastori Törneä oli

aivan ylistelty muutamissa ankaran uskonnollisissa piireissä, jolla

taasen oli huomattava vaikutus, varsinkin X:ssä. Ja puolueviehätyksen

vaikutustapa oli suurimmaksi osaksi hänen tänne tulonsakin.

Tuo jotenkin hento ja väritön ääni oli alkanut paisua ja ensimmäinen

aavistus salatusta voimasta kävi rauhoittavana puistutuksena läpi

seurakunnan. Siinä seisoi hän, kädet pienen raamattunsa ympäri

ristittyinä, liikkumatonna, ainoankaan eleen värähtämättä; vaalea

lampun valo loi hänen mustan päänsä jyrkkäpiirteisenä seinän valoisalle

ta'ustalle. Ja sanoja ei häneltä puuttunut, kuni vuolas, yhä

voimakkaammasti tulviva virta kumpusivat ne hänen huuliltaan ja kuta

korkeammaksi ääni paisui, sitä suuremmaksi avautuivat nuo mustat

silmät, alkaen säteillen loistaa kauniinkaarevain silmäluomien alta.

Vaan mikä oli saarnan ydin? Se oli itse evankeliumin ydin, Jeesuksen

Kristuksen ääretön rakkaus, jonka tähden hän antautui kuolemaan

syntisten edestä, ansaitakseen heille autuuden armosta, ilman ansiota.

Milloin lempeän kehoittavana, milloin myrskyisen tulvivana pyysi ja

rukoili hän kuulijoitaan ottamaan vastaan tämän suloisen sanoman,

hyljäämään kaiken muun ja yksin Hänet omistamaan, joka sulasta

armostaan lahjoitti heille elämän ja autuuden ijankaikkisiksi ajoiksi.

Kaikkialla kuului hillittyjä nyyhkytyksiä kokouneitten kesken ja

akkojen nenäliinat olivat ahkerassa käytännössä.

Anna Montell oli jättänyt huomattavan paikkansa urkujen vieressä ja

vetäynyt taaksepäin muutamaan nurkkaan, jossa hän istui pää käteen

nojanneena. Hän näytti vieläkin väsyneeltä, mutta hänen silmänsä

tarkastelivat herkeämättä tutkivasti saarnajaa. Hänellä oli äidin

kirkkaat sinisilmät, jonka lisäksi niissä väikehtivä haaveellisuus teki

ne vieläkin kauniimmiksi. Pintapuolinen katselija olisi voinut luulla,

että hän sulatti pastorin esitelmää hyvinkin suurella hartaudella,

mutta syvemmälle tunkeva silmäys ilmaisi kuitenkin aivan toista.

Ajattelevana ja tutkivana tarkasteli hän nuorta pappia, ja mikäli puhe

eteni, sikäli hiipi jonkunlainen alakuloisuuden ja angervon ilme hänen

kasvoilleen. Joskus käänsi hän vaistomaisesti kasvonsa toisaalle, mutta

silloin kohtasi häntä aina äidin katse, joka aivan kuin pakotti hänet

niin tekemään. Rouva Montell ei katsellut tytärtään kylmyydellä eikä

ankaruudella -- hän ei tehnyt koskaan niin -- hän katseli tyttöään

tuolla valtavalla mahdilla, joka aivan tietämättä näytti tekevän Annaan

vaikutuksen, saaden hänet jok'ainoa kerta, kuin heidän silmänsä

kohtasivat, hienoisesti ailahtamaan. Kuitenkin kääntyi hän yhä

uudelleen, kiinnittäen katseensa puhujaan.

Tiesiköhän äiti miten tämä esitelmä, joka näytti täyttävän kaikki muut

ihastuksella, jätti tämän nuoren sydänrukan tyhjäksi ja lohduttomaksi.

Hän oli puristanut kätensä lujasti yhteen ja tuo alakuloisuuden ilme

muuntihe syväksi apeaksi.

-- Tule Vapahtajan luo sinä viheliäinen, synnin raskauttama sielu --

kuului pastorin lempeästi väreilevä ääni -- tule sinä, jota

velkakuormasi taakka painaa alas tomuun, kaikki on pyyhitty pois,

kaikki sovitettu, sinä olet vapahdettu ja autuutettu armosta uskon

kautta. Itse sinä et voi mitään tehdä, sinun työsi ovat kuin saastainen

puku, ota vastaan autuus sulasta armosta. Herra ottaa syntisiä vastaan!

Eikö se ollut ihanaa puhetta, oi, niin ihmeen ihanaa, mutta --

ainoastaan niille, jotka voivat sen omata itselleen. Pastori puhui

juuri synnin raskauttamille, niille, jotka tuntivat syntinsä, siis

niille, jotka jo olivat palanneet, ei ollenkaan niille raukoille, jotka

eivät mitään _tunteneet_ eikä voineet _uskoa_. Hän puhui siis aivan

samaa kuin kaikki muutkin opettajat, joilla oli tapana esiintyä heidän

kokouksissaan. Anna ei tietänyt miksi hän oli odottanut tältä puhujalta

jotain toista. Mutta jos hänen puheensa olisikin ollut toisenlaista,

niin ei hän myöskään olisi kuulunut tähän joukkoon eikä saarnannut

tässä huoneessa.

_Uskoa ja tuntea_, ne olivat kaksi aivan pientä sanaa, vaan miten

polttivatkaan ne hänen sydäntään, hän tiesi varmaan olevansa ainoa

tässä joukossa, joka ei tuntenut syntejään eikä omannut uskoa. Voi, jos

hän olisi edes kerrankaan sanonut:

-- Tule semmoisena kuin olet, Jumala ei kysy sinun tunteitasi, usko ei

ole joka miehen, se on Jumalan kallis lahja huokaileville, ikävöiville

ihmislapsille, ja nöyrässä, palavassa rukouksessa tulee heidän halata

tuota lahjaa. Mutta niin hän ei sanonut.

Sitä, mitä hänen sielunsa isosi, ei tämä saarnaaja antanut, hänen

puheensa sisälsi ainoastaan rikkaan sanat kerjäläiselle: "menkää,

lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", antamatta hänelle kuitenkaan mitään,

mitä ruumis tarvitsee.

Kuin unissaan kuuli Anna pastorin sanat "aamen, Jeesuksen nimeen

aamen", ja nousi konemaisesti, mennäkseen urkujen luo. Viimmeisten

sävelten vaiettua seurasi hetkisen häiritsemätön hiljaisuus, sitte

kuului äänien sorina, tuolien ramina ja jalkojen poljenta semmoinen,

kuin jos olisi suuren vesisulun avannut. Kaikki tungeksivat puristamaan

isäntäväen ja pastorin kättä; sen jälkeen läksivät useimmat pois ja

ainoastaan ani harvat valitut pyydettiin jäämään teenjuontiin.

Hajauttiin viereiseen saliin ja neuvoksetar Hellsberg, muuan noita

kutsutuita, viittasi Annan luokseen ja kysyi sydämmellisesti:

-- Miten minun rakas kummi tyttäreni voi, minusta näyttää kuin posket

olisivat hiukan vaaleat?

Annan silmiin herahti kyynelet: -- Minä tunsin itseni niin ahdistetulta

äskeisen selityksen aikana -- sanoi hän hiljaan. Rakas kummi, minä olen

häijy tyttö, sinun ei pidä välittää minusta vähääkään!

-- Ettäkö en välittäisi pienestä laululintusestani, kaikkiakin. --

Hän suuteli tyttöä otsalle: -- tule meille huomenna laulamaan

kummi-ukollesi, satakieliseni!

-- Ah, miten voi minun kiltti kummini? virkkoi Anna.

-- Häntä on kolotus taasen ilkeästi kiusotellut, mutta hän on

tyytyväinen, kuten tavallisesti, vastasi neuvoksetar, tarttuen nuoren

tytön käsivarteen ja astuen isännän kehoitusta seuraten ruokasaliin.

Siellä oli Liinan rivakasta toimesta kadonnut jok'ainoa jälki äsken

pidetystä hartaushetkestä. Penkkirivejä ei ollut enää ja tuolit olivat

asetetut tavallisille paikoilleen; huone oli tuuletettu ja keskellä

sitä oli nyt komea teepöytä, jossa talon rouva emännöi höyryävän

teekeittiön ääressä.

-- Anna minulle anteeksi, rakas äiti, nyt olen taasen unohtanut auttaa

sinua, huusi Anna katuvasti.

-- Niin, eikö tosiaankin minulla ole laiska tytär, hyvä kummitäti?

kysyi äiti hymyillen.

-- Enpä juuri tiedä, kenties hän ei ole aivan yhtä käytännöllinen ja

ripeä kuin sinä, kelpo Liinaseni.

Rouva Montell katseli tyynen itsetietoisesti ympärilleen, hän tiesi

hyvin mihin hän kelpasi, ja minkä vuoksi tahtoisi hän kieltää sitä.

-- Pastori ei tahtonut jäädä teelle -- sanoi rouva -- hän ei halua olla

seurassa heti sen jälkeen, kun hän on jakanut jumalan sanaa, vaikkapa

kohta seuranpitäjät olisivatkin uskonheimolaisia, kuten me.

Neuvoksetar nyökäytti päätään: -- Tuomas Kemppi puhuu myös "huoneesensa

sulkeutumisesta", ja kaiken kuullen itsekseen tutkistelemisesta;

kenties kaipaa opettaja yksinäisyyttä yhtä paljon kuin kuulijatkin.

-- Minä en luule pastori Törnellä olevan paljonkaan yhteistä Tuomas

Kempin kanssa -- sanoi rouva Montell opettavaisella äänellä -- Hän ei

ole mikään töitten mies, hän näyttää kokonaan uskon ihmiseltä.

-- Olkoonpa niinkin, ystäväiseni, kuitenkin toivon minä, että hän

nuorilla voimillaan tulee vaikuttamaan paljon hyvää seurakunnassamme;

minusta hän näyttää varsin hyvältä ja rakastettavalta ihmiseltä.

-- Niin, ainakin hänestä tulee meille hehkuva ja valaiseva kynttilä --

kuppi teetä, paras kummitäti!

-- Kiitoksia -- kohteliaasti päätään nyökäyttäen otti neuvoksetar

tarjotun kupin, mutta hänen ilmeikkäillä huulillaan väikehti hieno,

tuskin huomattava hymy, ajatellessaan tuota erikoista äänenpainoa,

jonka rouva Montell pani sanalle -- meille --. Rakas ulkokullattu!

ajatteli hän. Talon isäntä läheni samalla:

-- Mikä kunnia meidän matalalle majallemme, kun serkku malttoi jäädä

meille teetä juomaan, sanoi hän omituisella honottavalla äänellä.

-- Kas serkkua, kun on liian kohtelias, kuten tavallisesti, vastasi

neuvoksetar, päästäen raikkaan naurun, jolloin kaksi riviä hyvin

hoidettuja hampaita paljastui, antaen hänelle, kaikesta ruumiinsa

vantteruudesta huolimatta, vielä aivan nuorehkon näön.

-- Miltä tunnustaa meidän uusi pastori?

-- Varsin pidettävältä, mutta vaikeaahan tuo on lausua mitään päättävää

jonkun papin lahjoista näin lyhyen tuttavuuden perusteella.

Rouva Montell ja neiti Fager vaihtoivat salaymmärteisen silmäyksen, he

huomasivat selvästi neuvoksettaren kykenemättömyyden arvostelemaan

semmoista opettajaa kuin pastori Törne.

Herra Montell osoitti tällä aikaa neiti Fagerin katkeraksi

mieliharmiksi mitä huomaavaisinta kohteliaisuutta tälle vieraalleen,

kunnes tämä nousi heittääkseen hyvästinsä.

-- Hyvästi, pieni kummityttöseni, -- hän suuteli Annaa sydämmellisesti

-- ja huomennahan sinä tulet kummiukkoasi tervehtämään?

Ennenkun Anna ennätti vastata, sanoi Liina rouva ystävällisesti, mutta

vakavan painokkaasti: -- Kiitoksia Annan puolesta, paras kummitäti,

mutta huomenna kokoontuu ompeluseura ja pastori Törne on luvannut tulla

sinne pitämään meille puheen, eikä Annan sovi jäädä sieltä pois.

-- Ei luonnollisestikaan, ehätti neiti Fager väliin.

-- Niin, mutta jos kummitäti niin haluaa, väitti herra Montell tehden

kumarruksen, joka oli olevinaan hyvin ritarillinen.

-- No kaikkiakin, Anna on yhtä tervetullut ylihuomennakin, vastasi

neuvoksetar hyväntahtoisesti. Hyvää yötä, ystäväiseni!

-- Suo, serkkuseni, minun saattaa sinua alas rappusista -- herra

Montell, joka muulloin oli jotenkin kankea, oli nyt nuortea kuin

vitsas; hän näytti pitävän neuvoksetarta erittäin suuressa arvossa.

Mutta neiti Fager puristi ohuvia huuliaan yhteen, mumisten: --

tarpeetonta hupsuttelua! Hän kietoi vanhan vaippansa ympärilleen ja

katosi aivan huomaamatta.

* * * * *

Asia oli kun olikin niin. Neiti Fager ja hänen hengenheimolaisensa

kyllä pitivät herra Montellin käytöstä Hellsbergiä kohtaan aivan liian

mairittelevana, mutta Liina rouva vaikeni viisaasti, hän tiesi

miehellään olevan useita tähdellisiä syitä siihen. Ensinnäkin oli

neuvoksetar pormestarin sisar ja hänelle sekä miehelleen antoi koko

kaupunki aivan erikoisen arvon, oli siis viisainta olla hyvissä

kirjoissa heidän kanssaan, tuumi herra Montell; sitä paitsi olivat nämä

perheet Liinan äidin kautta hiukan sukuakin toisilleen ja viho

viimmeksi olivat Hellsbergit hyvissä varoissa. He olivat olleet Annan

kummeina, olivat ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen jääneet aivan

lapsettomiksi ja kukapa tiesi mitä he vielä aikoivat tehdä

kummitytölleen. Liina rouva ei kuitenkaan antanut samaa arvoa näille

etuisuksille kuin hänen herransa ja miehensä, hän antoi todellista

arvoa neuvoksettaren luonteen synnynnäiselle aitohikkuudelle, vaikk'ei

heidän uskonnolliset näkökantansa aivan yhteen sulauneetkaan. Mutta

heidän välillään oli kuitenkin olemassa joku nikara, joku salainen

kilvoittelu, neuvoksettaren puoleltaan antamatta siihen kuitenkaan

mitään aihetta.

Vanhemmalla heistä oli luonnollisesti ollut huomattava

yhteiskunnallinen asema jo silloin kuin Liina rouva oli vielä nuori

tyttö; hänellä oli luottamustoimensa useissa yhdistyksissä, ollen

samalla kaiken neron ja sivistyksen edustaja paikkakunnalla. Kauniissa,

vierasvaraisessa kodissaan otti hän ja pitkällisen sairauden rasittama

miehensä vastaan kaikkia, joita X:ssä pidettiin "sivistyneihin"

kuuluvana, sitä paitsi oli heidän talonsa aina kaikkein matkustavain

taiteilijain ja muiden kaupungissa käyväin eteväin henkilöitten

herttaisin vierailupaikka.

Neuvosmies Hellsberg oli nuorempana lueskellut, mutta rikkaan kauppiaan

ainoana poikana sijoittui hän lukunsa päätettyään kotikaupunkiinsa ja

antausi isänsä asioita hoitamaan. Hän oli kuitenkin jo aikoja sitte

kivulloisuuden vuoksi vetäytynyt hiljaisuuteen ja eleli nyt varakkaana

miehenä kodissa, jonka hänen hienosti sivistynyt ja lahjakas vaimonsa

järjesteli mitä viehkeimmäksi. Hän oli myös erittäin musikaalinen,

olipa nuorempana käytellyt viulunjoustakin melko sulavuudella, kaikki X

kaupungin musikaaliset kyvyt voivatkin sen vuoksi luottaa hänen

hyväntahtoisuuteensa ja jokaisessa yrityksessä, missä musiikki vain

tuli kysymykseen, oli Hellsberg kieltämättä etukynnessä.

Kaikkiin näihin asianhaaroihin nähden olikin neuvosmies ja vaimonsa

jonkunlaisia taiteen suojelushengettäriä kaupungissaan. Vaan tämäpä

herätti kateenhaimenta eräässä ankaran suljetussa joukkueessa, jossa

kauppias Montell ja Liina rouva olivat johtavia. Kaupunki oli jo

vuosikausia ollut jaettuna kahteen jyrkästi eroavaan puolueesen,

Montellilaiset nimittivät toisia muitta mutkitta "maailmanlapsiksi",

vaan itseään "heränneiksi".

X:kaupungin uskonnollinen suunta johtui oikeastaan rouva Montellin

suvusta, hänen vanhempainsa kodista. Hänen enonsa oli nimittäin pappi,

sekä hyvin innostunut siihen hengelliseen liikkeesen, joka muutamia

vuosikymmeniä takaperin alkoi levitä maassamme. Hän vaikutti minkä voi

liikkeen edistämiseksi ja juuri hänen vanhempansa olivat ensimmäisiä

"pietistejä". Heidän kotonaan pidettiin ahkerasti raamatunselityksiä,

joissa samaan suuntaan kuuluvat papit ja maallikot jakoivat jumalan

sanaa; he eroittivat itsensä kokonaan kaikista entisistä

seurustelututtavistaan, jotka eivät vain yhtyneet heidän uskonnolliseen

katsantokantaansa ja liittyivät ainoastaan uskonheimolaisiinsa. Olipa

heissä vielä jonkunverran ankaraa tuomitsevaisuuttakin, vaikka tosin

heitä, syvää vakavuutta tähtäämänsä totuuden tähden, usein tunnettiin

väärinkin ja halveksittiin.

Semmoisissa oloissa oli Liina Ringvall kasvanut; hän oli vanheimpainsa

ainoa tytär, kaunis, hyväpäinen ja käytännöllisesti lahjakas. Äiti,

joka uskoninnon ensi kuohuissa muuttui melkein ulkokullatuksi, tyyntyi

joinkin määrin vuosien vieriessä, mutta kaikissa tapauksissa piti hän

kuitenkin tyttärensä tiukoissa ohjaksissa. Aivan itsensä kaltaiseksi ei

hän kumminkaan häntä tahtonut muodostaa, hän ei esim. pakottanut häntä

käymään muista eroavassa vaatetuksessa. Tyttö sai varsin hyvän

kasvatuksen, kehjeten varsinkin käytännöllisillä aloilla huomattavaksi.

Täytettyään tuskin kuuttatoista, häntä jo kosi äskettäin kaupunkiin

muuttanut kauppias Montell, saamatta kuitenkaan vanhempain myönnytystä,

hän kun ei ollut heidän uskonheimolaisiaan. Mutta tuo nuori miespä

omasikin melkoisen määrän luontaista sitkeyttä eikä liestynytkään niin

helposti kerran tekemästään päätöksestä. Hän alkoi ahkerasti

seurustella noiden ankarain uskovaisten piireissä, käyden aina heidän

raamatunselityksissään ja joutuen siten tekemisiin vanhan Ringvallin ja

sydänvalionsa kanssa. Vähitellen alkoi puolue pitää häntä aivan täyden

toden miehenä, ja seuraavana vuonna vei hän kauniin Liinan kotiinsa

omana naisenaan. Luonnollisesti herätti tämä avioliitto yleistä

kummastelua kaupungissa, varsinkin ihmeteltiin tuon nuoren tytön

valintaa, vaan lopulta yhdyttiin yksimielisesti vanhaan totuuteen, että

kauniimmat ja etevimmät tytöt usein valitsevat mitä mitättömimmän

miehen puolisokseen.

Herra Montellilla oli nimittäin kovin vastenmielinen ulkoluomus:

tyvelijäs vartalo, kelmeän pullakat kasvot ja punaiset hiukset; mutta

pää oli hänelle paremmin osunut, hän oli niitä miehiä, joita sanotaan

asioima-älyiksi ja joille kohoaminen on ihmeteltävän helppoa. Niinpä

onnistui hänenkin vuosien kuluessa hankkia itselleen melkoinen omaisuus

ja hyvä nimi kaupungin liikemaailmassa, vaikk'ei ollutkaan alku kovin

kaksinainen. Appensa kuolema lisäsi vielä hänen menestyksensä vauhtia,

vävypoika nimittäin anasti vastuksetta hänen huomattavan asemansa

puolueen kesken, aseman, jonka varsinaisena tukipylväänä oli kuitenkin

hänen vaimonsa. Vanha Ringvall oli ollut hyvin huonoissa varoissa,

mutta Montellilla sitä vastoin oli niitä kyllin ja hän voi kyllä antaa

moniaitten kolikoiden soljua sinne tai tänne. Jonkun lemmikki-papin

hyväksi koottavan rahankeruun etukynteen asettuminen tai esiintyminen

sattuvissa juhlissa oli heille sekä helppoa että haluttua. Varsinkin

Liina rouva oli kuin luotu semmoisiin hommiin, kelläpä olisi ollut

semmoista järjestävää neroa, oli sitte kysymyksessä joku ompeluseura,

raamatunselitys tai lähetysjuhla, ja jos miehensä joskus olisi ollutkin

taipuisa nahjusmaisuuteen, niin onnistui hänen aina viisaudellaan se jo

aikoinaan korjata.

Ja hänpä se juuri seisoikin kaikkialla etunenässä, hän se otti vastaan

matkaavat saarnaajat ja oli heille mitä vieraanvaraisin emäntä. Mies

sitä vastoin esiintyi usein kotonaan kuin vieras, tuommoisena omituisen

levottomana ja kaihtelijaana, mutta konttoorissaan ja kauppahuoneessaan

oli hän itsevaltijas hallitsija, vieläpä tuima hallitsija; konttoori

oli hänen maailmansa, jossa hän ennen kaikkea liikkui ja tuoli pulpetin

ääressä oli hänen valtaistuimensa.

Perheesen oli jo sikeynyt neljä lastakin, mutta kaksi kuoli jo

pikkuruisna; vanhin poika, Juho, istui jo isän konttoorissa ja ainoa

tytär Anna oli äskettäin täyttänyt kahdeksannentoista vuotensa. Juho

oli sekä isän että äidin suosikki; hän oli kehittynyt aikaisin, ja

kenties oli vanhempain hellyys häntä kohtaan kasvanut vielä suuremmaksi

sen tähden, että hän jonkun aikaa oli heidän ainoa lapsensa vanhempain

sisarestensa kuoltua. Hän edistyi hyvin koulussa, hänellä oli hyvä pää

ja terävä käsityskyky, mutta muuten oli hän aika lurjus, tuhansien

elkeitten keksijä. Vanhemmat katselivat kuitenkin tavallisesti hänen

virheitään sormiensa läpi ja jos maine jostain kovin uskalijaasta

kujeesta saapui heidänkin korviinsa, olivat he tavallisesti hyvin

taipuisia antamaan hänelle anteeksi.

Anna taasen oli luonteeltaan hiljainen, ollen oppilaana kerrassaan

mallikelpoinen, mutta hyvin useinpa kävikin niin, että hän sai kotonaan

nuhteita pienemmistäkin virheistä kuin veli sen sijaan pelasti

nahkansa. Tämä ei, onneksi kyllä, herättänyt Annassa mitään kateutta,

vaan olivat sisarekset päin vastoin mitä hellimmin toisiinsa

kiintyneitä.

Molemmat vanhemmat olivat aika tarkkoja Annan uskonnollisen kasvatuksen

suhteen, ja jo pienenä pahaisena piti hänen ruveta kulkemaan mukana

noissa myötään sattuvissa raamatunselityksissä, kun he sen sijaan

tavallisesti huomasivat aina jonkun tähdellisen syyn, jonka nojalla

Juho sai jäädä pois. Hän oli niin eloisa, ja mahdotontahan oli pakottaa

häntä istumaan paikallaan, selittelivät he; sitten tulivat luvut väliin

ja nyt taasen oli konttoori esteenä. Mutta sitä eivät he ollenkaan

huomanneet, että nuorella herralla kyllä oli aikaa mennäkseen

kaikellaisiin hauskoihin seuroihin, joissa hänen vanhempainsa

hartaimmat heränneet hengenheimolaiset -- esimerkiksi neiti Fager --

olivat usein hänen säälimättömän pilansa esineenä.

Kenties äidin rintaan joskus nousi hiljaisia nuhteita poikaansa kohtaan

osoittamansa heikkouten vuoksi, mutta mahdotonta oli hänen kohdella

häntä ankarasti, katsellessaan hänen iloisia, vehmaita kasvojaan ja

seuratessaan salaisella ihastuksella tuon solevan varren reippaita

liikkeitä, liikkeitä, jotka niin suuressa määrin muistuttivat häntä

itseään. Poika oli hänelle liian rakas, eikä hän ollenkaan tullut

ajatelleeksi sitä, että kaikki moitittavat puolet, joita maailmanlapset

huomaavat niissä, jotka tahtovat näyttäytyä jumalaapelkääviltä, ei

alenna ainoastaan heitä itseään, vaan samalla myös sitä oppia, jota he

suosivat. Ylävällä paikalla seisova patsas huomatkoon myös, että

kaikkien silmät tähtäävät sitä.

Rouva Montellin äiti eli vielä, joskin kohta hyvin yksinäisyyteen

vetäyneenä; hän ei käynyt koskaan ulkona ja otti vieraita vastaan

ainoastaan luonaan pidettävinä hartaushetkinä, mutta sittekin nautti

hän tuttavapiirissään tavatonta arvoa. Ja arvoa hän todella

ansaitsikin. Tuo vanha nainen mustassa, sileässä leningissään ja

valkeassa kaulahuivissaan oli vanhemman ajan tarkkapiirteisin ilmaus.

Hänen jyrkistä, elähtäneistä piirteistänsä ja jonkun verran ankarasta

katseestaan voi lukea kokonaisen historian ihmissielun taistoa ja

kamppailua vapauden edestä, mutta voitto oli ollut kallishintainen,

kestetyn katkeran taistelun jäljet eivät kadonneet niinkään helposti,

vaan loivat jonkunlaisen pimennon hänen elämänsä ehtoolle. Koskaan ei

nähty hänen hymyilevän, vaan hänen laihoilla kasvoillaan väikehti sen

sijaan jonkunlainen erakkomainen vakavuus ja hänen äänessään oli aina

sama määrätty sävel, joka ei kohonnut eikä laskenut. Hän ei ottanut

vävyltänsä koskaan vastaan mitään apua, vaan eli äärimmäisimmän

tarkasti omilla varoillaan, auttoipa vielä köyhiäkin suuressa

määrin, jopa semmoisiakin, jotka eivät kuuluneet hänen omaan

hengenheimolaisuuteensa. Hän oli lahjomattoman suora, ankaran harras

uskonnollisessa vakaumuksessaan sekä itsensä kieltäväinen, pitämättä

tätä kuitenkaan minään ansiohyveenä. "Kääntyneiden" pitää aina olla

valmiit eroamaan maasta ja sen hyvyyksistä, meidän ei tule pitää

itseämme minään maan asuvaisina eikä riemuita millekään maalliselle,

vaan jok'ainoa päivä vaeltaa kohti oikeata päämaalia.

Semmoinen oli hänen elämänkatsantonsa, pohjiaan myöten totuuden

mukainen, vaan samalla kertaa järkkymättömän ankaruutensa vuoksi tomuun

lannistava. Hänestä oli kaikki kovin ihmismäistä, lapsuus viattomine

leikkeineen, nuoruus tuhansine toiveineen ja miehuus vakavine

kutsumuksineen, elinvaatimuksineen ei ollut minkään arvoinen. Hän eli

omassa suljetussa maailmassaan, ajatukset kiinnitettyinä katoovaisuuden

loppukohtaan hautaan ja sitä seuraavaan elämään, hän oli varma maailman

kadotuksenalaisuudesta, mutta hän ei vihannut eikä rakastanut sitä.

Kun Anna Montell vielä oli pieni tyttönen, niin hän, väsyttyään kovin

pitkien raamatunselitysten aikana, usein katseli tutkiellen nurkastaan

isoäitinsä kasvoja, aprikoiden olisiko niissäkin joskus, ollessaan

nuoret ja varmaan kauniitkin, hymynväreitäkin väikehtinyt. Mutta

koskaan ei hän päässyt mihinkään päätökseen noiden lapsellisten

mietiskelyjensä suhteen. Myöhemmin kiinnittyi hänen katseensa erääseen

toiseen merkikkäisyyteen tuon vanhan naisen omituisessa

ulkoluomuksessa. Istuessaan aivan mustaan puettuna nojatuolissaan,

hopeanvalkeat hiukset taaksepäin työnnettyinä, näytti hän tuosta

nuoresta tytöstä joltain vanhantestamentin-aikuiselta tietäjä-akalta,

yhtä jyrkästi eroavana nykyisestä ajasta kuin elonlämpö eroaa kuolon

kylmyydestä. Vieläkin tuntuvammaksi tuli tämä vaikutus sen jälkeen kun

isoäitiä kohtasi silmätauti, joka aivan kokonaan turmeli hänen näkönsä,

tehden katseen jäykäksi ja lasittavaksi. Kun hän siis tirrotti

liikkumatonna eteensä, näytti hän melkein joltain henkiennäkijältä. Hän

nimitti kaikkia omaan puolueeseensa kuuluvia miehiä "veljiksi" ja

naisia tyttäriksi, tyttärentyttäriksi, tai "rakkaiksi sisariksi",

viettäen sokeana päivänsä kädet rukoukseen ristittyinä tai veisaten

hengellisiä lauluja äänellä, joka hänen korkeasta ijästään huolimatta

vielä oli säilyttänyt kauniin, juhlallisen soinnun.

* * * * *

Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin pastori Törne piti tuon ennen

mainitsemamme esitelmän Montellissa, lähti Liina rouva tyttärineen

kello viiden ajoissa iltapäivällä ompeluseuran kokoukseen; hän oli

nimittäin sen puheenjohtaja. Sateisesta säästä huolimatta kulkivat

molemmat naiset jalkaisin, sillä rouva Montellin perusajatuksena oli

ajaa niin harvoin kuin mahdollista -- neuvoksetar Hellsberg sitä

vastoin ajeli varsin usein, kovin turpea ruumiinsa kun synnytti

kävellessä hengästystä. Ja säälle ei Liina rouva pannut koskaan mitään

arvoa, vaan oli alituiseen, aivan kuin tuon virkun luonteensa

pakottamana liikkeessä, niinpä hän tämmöisenäkin koleana päivänä oli

mitä parhaimmalla tuulella astuessaan yhdistyksen suureen kokoussaliin.

Kaikki naiset nousivat melkein yht'aikaa ja tervehtivät arvokkaalla

sydämmellisyydellä rakasta puheenjohtajaansa, joka taasen puoleltaan

otti tuon kunnioituksen vastaan mitä luonnollisimpana ja asiaan

kuuluvimpana, hän kun oli jo monet ajat tottunut olemaan joukon

etevimpänä.

Tavallisen reippautensa avustuksella oli hän heti kaikista selvillä,

jakoi töitä ja tarkasteli niitä, antoi oikealla ja vasemmalla

pyydettyjä neuvoja ja viittaeli välkkyvillä leikkuusaksilla kuin

valtikalla.

Mehiläispesälle omituisen surinan tapaista kuului salissa, vaan

sielläpä olikin koolla neljättäkymmentä eri ikäistä naista, kaksi

ompelukonetta käydä huristi minkä kerkisivät ja aaltoilevan meren

tavalla kiihtyi ja hiljeni puhelu.

Pastori Törnen edellisenä iltana pitämää raamatunselitystä ylisteli

jokainen seuraan kuuluva, paitsi Anna Montell, joka oli ompelunsa,

pakanalapsille aijotun pummulimekon, yli kumartuneena. Tätä paitsi

käsiteltiin hyväntekeväisyysiltaman toimeenpanoa jonkun nuoren

musikaalisen neron auttamiseksi, jonka homman johtajana tulisi olemaan

rouva Hellsberg. Yksin pienimmistäkin seikoista oltiin tavattoman

selvillä ja homman toimeenpanija sai sivumennen muutamia kelpo

letkauksia. Annasta tuntuivat ne kovin ilkeiltä, hänen äitinsä taasen

teki työtä uutterasti, mutta vaitelijaana ja omituinen, viekas ilme

viisaissa silmissään.

Kuin ukkosen jymyn vaijentamana hiljenivät äänet: pastori Törne seisoi

kynnyksellä. Useat vuolaimmatkin puhujat näyttivät kovin ällistyneiltä,

mutta aina malttinsa pitävä Liina rouva toivotti mitä herttaisimmalla

tavalla pastorin tervetulleeksi, puhellen vilkkaasti hänen kanssaan,

kunnes toisetkin ennättivät tyyntyä. Pastori ilmoitti myös pian, että

hän rouva Montellin kehoituksesta oli tullut tänne, esittääkseen hiukan

jumalan sanaa arvoisalle kokoukselle. Jokainen antausi taasen

uutterasti työhön käsiksi ja nuori pappi sijoittausi heidän keskelleen,

istuen Raamattu kädessä ja, kuten näytti, varsin tyyneenä ja

ujoilemattomana. Annasta tunnusti hän kokonaan kutsumukseensa

hurmauneelta ja hänen suorasta esiintymisestään sekä palavasta

rukouksestaan piti hän hyvin paljon. Mutta tekstinselitys ei

vaikuttanut häneen nytkään mitään. Se oli kyllä armosanoman

lahjomatonta julistusta ja vakavaa kutsumista, mutta jokapäiväiseen

elämään ei hän sitä sovittanut, tuohon elämään, joka juuri nytkin mitä

erillaisimpina tunteina sykki noissa häntä ympäröivissä sydämmissä.

Esitelmän päätyttyä ehdotti muuan, että laulettaisiin joku "rakas

siioninvirsi", kuten ehdottelija sitä nimitti. Pastori yhtyi siihen ja

kaikki muut, paitsi Anna, herkesivät veisaamaan. Hän painalsi päin

vastoin päättävästi pehmeät huulensa toisiaan vastaan, sillä nämä

hartaat, herätykseksi aijotut sanat menettivät kokonaan arvonsa hänen

silmissään maailmallisen, aivan jonkun tappelulaulun tapaisen sävelensä

kautta. X:n katupojat olivat tälle sävelelle sepinneet toiset sanat ja

sen vuoksi juuri tuntuivatkin ne hänestä niin korvia vihlovilta. Mutta

erään vanhanpiian loistavista silmistä häntä kohdannut ilme teki uuden

vaikutuksen. Tuo hento nainen näytti niin onnelliselta, melkeinpä

kirkastetulta, seisoessaan siinä ja laulaessaan kehnolla, sortuneella

äänellänsä, että Annan silmiin valahti kyynelet ja tuo kauvan etsimänsä

hartaus täytti hänen janoovan sielunsa.

Heti laulun vaijettua hiipi hän hiljaan neiti Biinan viereen, puristi

hänen kättään ja kuiskasi: -- kiitoksia, tuhansia kiitoksia!

Tuo ikälikkö katsoi ihmetellen häntä: -- minkä vuoksi kiittää neiti

minua?

-- Niin, minulla on suurempi syy kiitollisuuteen kuin te luulettekaan,

minun oli äsken niin raskas ollani, mutta nähdessäni miten iloisesti te

lauloitte -- niin, tuo teidän laulunne, neiti Biina -- -- --

-- Niin, tapahtuuhan tässä maailmassa joskus niinkin, että köyhä voi

antaa jotain rikkaalle, sanoi vanhus nöyrästi; sielullakin on kuivat

aikansa, jolloin se turhaan ikävöi kastetta, mutta sitte avaa Herra

taas kätensä ja "virvoittaa hänen perintönsä". Minä en voi kertoa,

armas pikku neitiseni, miten onnellinen minun sydänraukkani on tänä

hartaushetkenä ollut. Minun silmäni ovat joskus hyvin heikot ja silloin

on minun vaikea lukea, mutta kuulo, se on Jumalan kiitos mitä

parhaimpia, sen vuoksi käynkin minä niin mielelläni siellä missä

jumalan sanaa julistetaan, ja täällä uskosisarten joukossa ollessa

tuntee kaikessa suuressa heikkoudessaan itsensä ihmeteltävän vahvaksi

ja voimalliseksi. Eikö asia ole niin, rakas neiti?

Anna pudisti surullisesti päätänsä.

-- Niin no, tuumaili Biina neiti ystävällisesti, kaikki eivät tunne

sitä aivan samalla tavalla.

-- Eipä kyllä, ajatteli nuori tyttö, mutta täällä oli kuitenkin jotain,

joka ansaitsi kuulemista: erityinen uskovaisten liittokunta, jonka

jäsenet tukevat toistensa uskoa.

-- Minä en ole aivan tyytyväinen sinuun, Anna, sanoi rouva Montell

kotimatkalla. Sinä tiedät kyllä, tyttäreni, ett'ei minulla ole

ollenkaan halua moittimiseen, mutta minkä vuoksi sinä et ottanut

lauluun osaa, minä en huomannut sinun kuuluvaa ääntäsi?

-- Minä en voinut, äiti!

-- Et voinut?

-- Niin, tuon kauhean sävelen vuoksi.

-- Lapsellisuuksia, meidän pitää ensi sijassa tarkkaaman sanoja ja

ajatusta.

-- Niin, mutta minä luulen, että tuo sävel pilaa ajatuksen!

-- Ei suinkaan, päin vastoin pyhittää sävel sanat.

Anna ei vastannut tähän mitään ja äitikin vaihtoi puheen ainetta,

hänellä ei ollut koskaan tapana pitää pitkiä varoituspuheita, mutta

sittekin ymmärsi Anna varsin hyvin, ett'ei äitinsä ollut hänen

tyytyväinen, tarvittiin vain pieni, tuskin huomattava silmäkulmain

rypistys tämän selvittämiseksi. Eipä tosiaankaan ollut ketään niin

hyvää ja kelpo ihmistä kuin tuo äiti, ainoastaan sielunasioissa eivät

he ymmärtäneet toisiaan, siinä vain eroitus.

Seuraavan päivän iltapuolella kulki tuo nuori tyttö kevein askelin

torin poikki neuvosmies Hellsbergin upeaa taloa kohden. Hän oli niin

iloinen ja sydämmensä sykki tavallista kevyemmin, melkein tanssien

kupeltihe hän eteenpäin ja kenstisti kuin konsaan itse Liina rouvalla

heilui tuo pieni pystynenä ilmassa. Hänen ollessaan näin iloisena,

raittiit ruusut vielä poskia somistain, voi selvästi huomata miten

paljon äiti ja tytär olivat toistensa näköisiä.

Neuvoksetar nyökäytti hänelle päätään kuvastinlasisesta ikkunasta,

jonka ääressä hän istui tavallisella paikallaan heijastuskuvaimen

takana, jota hän nimitti "observatoriokseen". Kielikellot väittivät,

että hän istui siinä "uutisia utelemassa" ja tuo juttu huvitti suuresti

niin hyvin häntä itseään kuin leikkisää miestänsäkin.

Eteisessä tervehti Annaa pieni lihava Titti, koko talon lemmikki ja

heti sen jälkeen hänen emäntänsä, joka sydämmellisesti syleili nuorta

vierastaan.

-- Etpä tiedä, miten kummisetäsi on täällä istunut kello kädessä aina

siitä saakka kun hän nousi päivällisettoneltaan -- sanoi hän naurussa

suin. Hän on niin eloisa, kuten tiedät, ja minä olen säilyttänyt

sinulle ruokasalin seinäloukossa kappaleen Vapun kermaleivosta; muista

nyt vaan kehua sitä, niin saatpa nähdä, miten eukko tulee

mielihyviinsä.

-- Sen lupaan, kummitätini.

-- Ja nyt kummisedän luo! Hän tarttui tytön käteen ja vei hänen

vierashuoneesen, missä vanha neuvosmies Hellsberg istui

rullatuolissaan, kihtitautihiset, flanellinkappaleella verhotut

jalkansa leväten pienellä tyynyllä. Ukon ystävälliset silmät loistivat

riemastuksesta nähdessään lemmikkinsä tulevan. Anna olikin molempain

vanhain silmäteränen, ja heidän helläin katseittensa kirkastamassa

valossa näyttäysi hän kaikessa pirteässä suloudessaan.

Annakin tunsi itsensä aivan kuin toiseksi ihmiseksi tässä kodissa, joka

aina lapsuudesta pitäin oli ollut hänelle niin rakas, yksin ilmakin

tuntui tässä huoneessa paljon kevyemmältä ja vapaammalta, ja tieto

siitä, että kaikki mitä hän täällä puhui ja teki, ymmärrettiin aina

oikein, lisäsi vielä hänen riemastustaan ja irrallisuuden tunnettaan.

Neuvoksettarella oli myös aivan erikoinen kyky voittaa ihmisten

luottamusta ja kotinsa teki hän mitä mieluisimmaksi turvapaikaksi

heille; Annasta oli jokainoa huonekalu tässä suuressa rakennuksessa

hänelle rakas, erittäinkin oli hän innostunut tuohon vanhankodikkaasen

vierashuoneesen. Vanha mahonkisohva ja raskaat, vaaleankellahtavalla

damastilla verhotut nojatuolit, kiinalaisesta silkistä tehty vanha

tulenvarjostin, pieni kaappi hoikkine, arvokkailla anttiikisilla

posliinimuodostuksilla somistetuine kierujalkoineen todistivat huoneen

vanhaa varakkuutta ja hienoon aistiin yhdistettyä hyvinvointia.

Kiinnittävin vetovoima oli kuitenkin tuolla rullatuolissa istuvalla

harmaantuneella ukolla, joka kaikista tuskistaan ja vaivoistaan

huolimatta kuitenkin aina säilytti reippaan leikillisyytensä, jonka

vuoksi vastapuolue nimittikin häntä "auttamattomaksi kevytmieleksi", ja

talon muhoilevalla, vielä nuorenvehmaalla emännällä, joka

hyväntahtoisine, ajattelevine silmineen ja valtaavan äidillisenä aina

näytti ajattelevan vaan toisten rattoisuutta, jolla oli suopea silmäys

ja hyvä sana jokaisella.

Oli kyllä semmoisia, jotka arvelivat, ett'ei ole mikään kummakaan olla

tuommoisella leppeällä tuulella neuvoksetar Hellsbergin oloissa,

koskaan kun ei tarvitse taistella puutetta ja murhetta vastaan. Ja

totta puhuen ei neuvoksetar ollutkaan tarvinnut kokea mitään puutetta

taloudellisessa suhteessa, mutta surua oli kyllä tullut hänenkin

osakseen, vieläpä katkerinta surua. Hänen armas tyttärensä oli

nimittäin kuollut juuri kukkeimmillaan ja siten muuntanut osan noita

mustia hiuksia harmaiksi. Kenties olikin Anna hänelle niin rakas juuri

sen vuoksi, että hän muistutti hänen "pientä Augustaansa".

Nyt istui tuo nuori tyttö näiden hyvien ystäviensä keskellä, Titti

polvellaan ja kermaleivos sievästi asetettuna pienelle tarjottimella

eteensä pöydälle. Kummiukolla oli niin paljon kertomista

ulkomaalaisista aikakauskirjoistaan ja kummiäiti näytti hänelle

muutaman aivan uudenaikaisen neulontatekeleen -- neulominen oli

nimittäin tämän kunnon rouvan keppihevonen. Anna puoleltaan kuunteli ja

katseli ja lomasta ylisteli Vapun leivosta mitä vilpittömimmin. Sitte

asettausi hän kauniin pianinon eteen, antaen äänensä helähdellä tuossa

korkeassa huoneessa ja siten ilahuttaen kummiukkoaan hänen

lempilauluillaan.

Miten toisin olikaan täällä kuin kotona. Siellä äiti ei tahtonut kuulla

koskaan muita kuin Siionin veisuja, tai mahdollisesti jonkun virren,

isä taasen ei ymmärtänyt musiikista mitään. Täällä kummiukko sen sijaan

nautti täydestä sydämmestään laulusta, varsinkin nuo raittiit

kansanlaulut tekivät häneen syvän vaikutuksen ja kyynelet väikehtivät

kummiäidin kauniissa silmissä joka kerta kun sävelet saivat hänen

sydämmensä jänteet voimakkaammin väreilemään.

Anna lauloi laulamistaan, sitte alkoi hän omia haaveilusäveleitään,

vaivuttaen kuulijansa suloiseen uinailuun, josta heidät äkkiä tempasi

erään tunnetun katuviisun räikeä sävel.

-- Mitä, mitä nyt, lapseni? huusi kummiukko ällistyneenä.

-- Minä tuskin tulin ajatelleeksi mitä soitin, vastasi Anna, lopettaen

soittonsa epäsoinnulla. -- He lauloivat tuon laulun eilen yhdistyksen

illanvietossa.

-- Tuonko juomalaulun, ehei tyttöseni, siitä ei tullut mitään!

-- Voi hyvä kummisetäseni, minä tarkoitan ainoastaan säveltä, sanat

olivat Siionin kanteleesta.

-- Ahaa, sanoi vanha Hellsberg pitkäveteisesti.

-- Minä en voinut laulaa mukana, se oli minulle aivan mahdotonta,

virkkoi Anna.

-- Etpä ainakaan, se oli luonnollista, mutta ne toiset pitivät sitä

tietystikin varsin kauniina?

Ukko näytti niin ilkamoiselta, että Annan piti vasten tahtoaankin vetää

suunsa nauruun.

-- Niin, lapseni, mielipiteistä ja ma'usta ei meidän pidä koskaan

väitellä.

Neuvoksetar kohotti lempeän varoittavasti sormensa, hän ei sietänyt

milloinkaan pienintäkään ivan hengähdystä kaupungin toisesta

puolueesta.

-- Ei, ei, älähän toki pelkää, ystäväiseni, eihän tässä ole

kysymyksessä mikään Montechi ja Capuletti, vaan ainoastaan Montellit ja

Hellsbergit, pieni jokapäiväistarina Kolmikulmalta -- muhoili ukko

leikkisään tapaansa.

-- Minä en tiedä mitä ne toiset oikeastaan pitivät siitä, vastasi Anna,

mutta nähdessäni vanhan Biina-neidin seisovan ja laulavan yli ääriensä

tulvivasta sydämmestään, silloin unohdin minä tuon kauhean sävelen ja

yhdyin heidän lauluunsa -- ja sisimmästäni.

Neuvoksetar veti hänet luokseen ja suuteli hänen kaunista,

vilpittömän-ilmeistä otsaansa.

-- Sinä olet oikeassa lapseni! Meidän kallis Herramme ja Vapahtajamme

katsoo sydämmeen eikä säveleesen, jolla häntä ylistämme, vaikka minä

kyllä myönnän, että maailmalliset sävelet hengellisiin lauluihin

sovitettuina usein vaivaavat minuakin. Sielu kyllä halusta tahtoo

kohota korkeuteen puhtaimpain ja pyhimpäin sävelten siivillä, mutta

pääasia on kuitenkin, että laulamme sydämmestämme, kuten minun hyvä,

kunnon Biinani tekee. Minä luulen, että minun pikku Annani on väliin

hiukan väsynyt noihin raamatunselityksiin, jatkoi neuvoksetar pikkuisen

vaitiolon jälkeen. Vaan luulenpa kuitenkin, että nuo selitykset

ovat suureksi hyödyksi seurakunnalliselle elämällemme ja

sisälähetyksellemme, se on, jos jumalan sanaa vaan puhtaasti ja

selvästi jaetaan ja tämä tapahtuu sopivaan aikaan. Sinuun voimme

kenties sovittaa viisaan Salomonin sanat "liika saarnaaminen käy

väsyttäväksi", selityshetket eivät silloin voi johtaa jumalan sanalle,

vaan päin vastoin -- --.

-- Erään kerran, ollessani vanhempaisi kanssa muutamalla

hartaushetkellä, satuin minä istumaan suutari Sormusen taakse, tuon

raukan kyttyräseljän, jonka hyvin kyllä tunnet, ja harvoinpa on

kokonaiset kirkkokonsertit minua niin virkistänyt kuin tuon viallisen

heikko ääni kun hän kuohuvain kyynelten vallassa juhlallisella äänellä

lauloi "Vapahtajani jo pian ompi tääll'".

Anna kumartui ja suuteli hänen kättään, näkyipä kummiukkokin

pyyhkäsevän jotain kosteaa silmänurkastaan. Kenties leijaili tätä

seuraavan hiljaisuuden aikana enkeli huoneessa, vaikk'ei kukaan nähnyt

sen siipien siinnähdyksiä.

* * * * *

Annan kulkiessa kotiinsa tältä vierailultaan, tuli joku reippain

askelin hänen jälessään käytävällä ja samalla kuului iloinen ääni: --

Hyvää iltaa, pikku sisarueni!

-- Iltaa, Juho; mistä sinä tulet?

-- Kaupungin kellarista ja sinä Hellsbergistä, eikö niin? Setä kai oli

kerrassaan oivallinen!

-- Hän oli iloinen ja ystävällinen, kuten tavallisesti, vastasi Anna

hymyillen veikon omituiselle puhetavalle. -- Tuletko kotiin minun

kanssani?

-- En, en millään muotoa -- hän veti kelpo siemauksen äsken

sytyttämästään sikaarista. -- Saat sen uskoa, että meillä on ollut aika

hauskaa herra Wolfgangin kanssa, hän on aito miehiä. -- --

-- Sekö saksalainen kauppamatkustaja, joka oli eilen isän luona?

-- Hän juuri, mutta juuri kun hänen parhaimmat kokkapuheensa olivat

ylimmillään, muistui mieleeni sähkösanoma, jonka lähettämisestä vielä

tänä iltana olin antanut lupauksen isälleni; ja aika olikin paras, jos

vain kerkiän sen toimittaa ennen lennätintoimiston sulkemista.

-- Mutta sitte tulet sinä kuitenkin kotiin, Juho?

-- En suinkaan, vunukkaiseni, me syömme hiukan iltapalasta saksalaisen

luona numero viidessä -- hän matkustaa yöllä.

Anna huokasi. -- Tiedätkö, että äiti näyttää niin murheelliselta aina

milloin vain sinun paikkasi illallispöydässä on tyhjä -- sanoi hän.

-- Niin, äiti on oikea aitohelmi, hänellä on lämmin sydän epäkelpoa

poikaansa kohtaan -- vastasi nuori mies hyvänsävyisesti -- mutta

katsohan, Anna, asia on kun onkin niin, että nykyisellä kannallaan ei

meidän kotimme tyydytä minua täydellisesti. Äläkä sinäkään, sisarueni,

nyt hyökkää kimppuuni siveyssaarnoinesi, muuten lähden minä

seitsenpenikulmaisin askelin suoraan lennätintoimistoon.

-- No mutta tiedäthän sinä, vei'oni, että minulla ei ole tapana soimata

sinua.

-- Tiedän, tiedän, sinä olet aimokkain sisko maailmassa -- hän asetti

hellästi sisarensa käsivarren omaansa -- minä tiedän voivani puhella

sinun kanssasi avomielisesti, sinä ymmärrät minua. Näetsä, meidän

kotoiset tapamme ovat aina tuntuneet minusta kovin painustavilta: isäni

kanssa en voi koskaan olla oikein samansointuinen, hän akkiloipi aina

konttorikirjojaan, ja mitä äitiin tulee, niin hän on, kuten jo sanoin,

oikea aitohelmi naisten joukossa, mutta hänen siirappikristityitä

tuttaviaan en minä suoraan sanoen voi ollenkaan kärsiä, he aivan

eroittavat äidin ja pojan.

-- Kun ollaan nuoria, pikku sisarueni, ei pidä elonhehkulta siipiä

katkoa, siellä kotona kurpistellaan kulmia viattomimmallekin leikille,

ja olenpa varma, että neiti Fager ja ne muut "sisaret" ovat jo aikoja

sitte tuominneet minut helvettiin!

-- Älä toki noin puhu missään tapauksessa, Juho!

-- No no, kenties intoilen hieman, mutta totuus on ja pysyy totuutena,

eli mitä arvelet siitä, että aina konttoorista tullessamme löydämme

neitejä ja matammeja tungeskelevan äidin ympärillä, niin ett'ei hän

jouda muille korvaa lainaamaan, tai huoneen kihisevän täynnä vieraita

ihmisiä ja jonkun mustanuttuisen, eli useimminkin jonkun heränneen

nurkkasaarnaajan jostain idästä tai lännestä pauhaavan kaikin voimin --

se, Anna, karkoittaa minut pois kotoa.

-- Sinä liioittelet, Juho; sinä tulet vääriin päätöksiin.

-- Olkoonpa niin, minä myönnän, että he jok'ainoa ovat kunnon väkeä,

parempaa tunnustusta en voi juuri antaa; mutta ethän sinä pitäne

itsekään liioin moisista näytöksistä -- voitko kieltää sitä?

-- En, Juho -- mutta melkoisesti eroavat kuitenkin meidän käsityksemme

heidän suhteensa!

-- Niin, se merkitsee että sinä, joka olet niin paljon minua parempi,

käsität -- --

-- Älä puhu noin, Juho, sanoi hän, puristaen hellästi veljensä kättä,

minä en ymmärrä miten oikein selittäisinkään tarkoitukseni.

-- Kenties en minäkään ymmärrä sinua tässä suhteessa, pikku sisareni;

te naiset olette kauttaaltanne sulaa tunteellisuutta. Mutta hauskaa oli

kuitenkin puhella sinun kanssasi muutamia järkeviä sanoja -- nyt pitää

minun viistää toiselle puolelle, lennätinlaitokseen. Hyvää yötä, Anna,

tervehdä äitiä ja voithan samalla kuiskata hänen pieneen, siroon

korvaansa jotain iltasesta saksalaisen luona!

Hilpeää säveltä vihellellen meni hän yli kadun, jättäen Annan yksikseen

akkiloimaan hänen äskeisiä puheitaan. Useita tunteja saikin tyttönen

valvoa yöllä niiden tähden.

Noissa sanoissa oli sittekin, vaikk'ei hän sitä juuri tahtonut

tunnustaa, ollut paljon syvää totuutta, puolittain kuultavaa valitusta

vanhempia kohtaan, jotka kuitenkin rakastivat niin hellästi lapsiaan ja

ajattelivat heistä niin kunnollista. Voi, miten elämä sentään on

kummallista ja miten vähän ihmiset, yksinpä läheisimmätkään, ymmärtävät

toisiaan. Sitte ajatteli hän eroavaisuuksia omassa ja veljensä

käsityskannassa ja asemassa kodin suhteen. Veljensä olivat nuo ankaran

yksipuoliset uskonnolliset harjoitukset syrjäyttäneet kauvas kaikesta

hengellisestä elämästä, hän kuitenkin vielä koetti uurastaa sen

saavuttamiseksi, jota hänen sielunsa kaipasi. Hänestä nähden ei

saarnaajalla ollut mitään eroitusta, olipa hän alhainen tai ylhäinen,

vihitty tai maallikko, kun hän vain olisi voinut antaa hänelle sitä

elämän leipää, jota hän isosi.

Hänen terävä silmänsä oli tosin noissa niin sanotuissa "hurskaissa"

huomannut paljon ulkokullaisuutta, kätkettynä jumalisuuden naamarin

taa, paljon vilpillisyyttä näennäiseen vakaisuuteen verhottuna, mutta

hän tunsi myös suuren joukon semmoisia, joiden vilpittömyydestä ei

voinut olla epäilystä ja jotka olivat niin onnellisia, niin

tyytyväisiä, vapaita ja iloisia Jumalassa, vaikkapa olivatkin saman

joukkueen jäseniä. Miten usein synkät ajatukset olivatkaan saaneet

hänet lähes toivottamaksi, kun hän ei voinut tehdä samaa tunnustusta

kuin he, eikä hän uskaltanut ruveta etsimään syytä tähän heidän

opissaan, ei, hänen itsensä oli syy, hänen yksin. Tuntui toisinaan,

että hän olisi mielellään kärsinyt marttyyrin vaivoja, jos hän vain

olisi sillä voinut saavuttaa tuon uskonheimolaisissaan huomattavan

turvakkuuden, mutta miten paljon hän taistelikin sieluntuskissaan, jäi

hän kuitenkin aina ainoaksi paatuneeksi noiden "heränneiden" joukossa.

Näitä tunteitaan uskalsi hän kuitenkin perin harvoin ilmaista

äidilleen, ne olivat niin eroavia tämän omista, että he tuskin

ymmärtäisivät toisiaan.

Liina rouvan kaikki kaikissa terve ja käytännöllinen luonne, jossa ei

ollut tilaa pienimmällekään ihanteellisuuden häivähdykselle, oli hänen

ankarassa kodissaan mitä yksinkertaisimmalla tavalla, aivan kuin

koneellisesti, muovautunut jonkunlaiseksi eroamattomaksi valannaiseksi

niistä hengellistä käsitteistä, joita hänen vanhempansa ja näiden

hengenheimolaiset pitivät ainoina oikeina ja autuuttavina. Hän uskoi,

ryhtymättä koskaan harkitsemaan minkä vuoksi, uskoi tyynesti ja

järkkymättömästi, sallimatta epäilyksen milloinkaan synkistää sielunsa

turvaisaa riemua. Tämän varman, horjumattoman vakuutuksensa

vahvistamana oli hän antaunut elon taisteluun, valmiina täyttämään

niitä velvollisuuksia, jotka hänen osakseen sattuisivat.

Hän oli toimekas, kelpo nainen, huolekas perheenäiti ja koko puolueensa

äidillinen neuvonantaja. Sen lisäksi oli hän avulias kaikille

tarvitseville, erittäinkin uskonheimolaisilleen, joiden suhteen hän

muihin verraten teki hienon eroituksen. Sanalla sanoen: nainen, joka

tunsi kuljettavansa tien ja sen vuoksi kulkikin varmoin askelin,

kenties liiankin varmoin.

Anna katseli toisinaan häntä jonkunlaisella avuttoman tuskaisuudella;

kuinka voisi semmoinen, joka itse oli niin varma ja turvainen, ymmärtää

hänen sydänraukkansa angervoa. Semmoisina hetkinä valtasi hänet

vastustamaton halu päästä kummitädin luo. Ei sen vuoksi, että hän

siellä olisi voinut ilmaista kaikki ne tunteet, jotka hänen

sisimmässään liikkuivat, ei, ani harvoin voi hän puhua itsestään, mutta

hän tiesi vanhan, rakkaan ystävänsä vaistomaisesti käsittävän hänen

sisäiset liikutuksensa ja sitä paitsi halusi hän olla lähellä sitä

henkilöä, joka selvemmin kuin joku muu todisti elämällään tuota samaa

uskoa, joka hänestä tuntui niin vaikealta käsittää. Usko, joka ei ollut

yhtä tyyni ja varma kuin hänen äitinsä, vaan sen sijaan taisteleva,

joka ei tyynellä itsetietoisuudella katsellut toisia epävarmuudessa

taistelevia, joiden vakuutus hiuskarvankaan verran erosi hänen

omastaan, vaan usko, joka alati ilmautui rakkauden töissä, lempeässä

toisten vikojen anteeksi antavaisuudessa ja armeliaisuudessa kaikkia

kärsiviä kohtaan.

Semmoinen oli Annan kummitäti, hän, jota neiti Fager nimitti

"tahraiseksi lampaaksi ainoassa totisessa lammaslaumassa, maailman

lapseksi". Tämä tuomio oli kyllä ennättänyt hänen itsensäkin

kuuluville, mutta panettelu oli jo aikoja sitte käynyt hänelle

haavoittamattomaksi, samoinkuin koko hänen elämänsä todisti tuon

Mestarinsa käskyn uskollista täyttämistä: "Älkäät tuomitko!"

* * * * *

Oli sunnuntai ja kirkonkellojen ääni aaltoili kehoittavana ja

juhlallisena ohuen lumenvidin peittämien kattojen päällitse.

Rouva Montell vaatehtihe upeaan syyshattuunsa -- hän kävi aina erittäin

siististi ja maukkaasti puettuna -- ja hänen hienohipiäiset, nuorekkaat

kasvonsa näyttäytyivät erikoisen suotuisassa valossa mustien pitsien ja

sulkatöyhtöjen keskitse. Anna tuli huoneestaan virsikirja kädessä.

-- Mihin äiti aikoo?

-- Ylös isoäidin luo lukemaan jumalan sanaa, entä sinä lapseni?

-- Minä arvelin mennä kirkkoon.

Liina rouvan mehevä alihuuli kurtistihe huomaamatta:

-- Siellähän saarnaa rovasti ennen puoltapäivää, sanoi hän, vasta

iltakirkkoon tulee meidän pastori. Tiedätkö sinä sitä?

-- Tiedän, äiti.

-- Ja kuitenkin -- -- -- --?

-- Mutta minkä vuoksi meidän pitäisi valita pappeja, sanoi nuori tyttö

hiljaan.

-- Valita pappeja, tuo lause juontuu varmaankin kummitädistä -- rouva

Montell solmi tuolla hänelle omituisella itsetietoisella tavallaan

hattunsa nauhat siroksi ruusukkeeksi -- hän teki aina kaikki

kunnollisesti -- minä en valitse sitä tai tätä, minä menen aivan

yksinkertaisesti kuulemaan sitä, joka antaa minun sielulleni parhainta

ravintoa.

-- Kenties sanoin sopimattomasti, mutta jos minä vain olen vilpitön,

niin on minusta nähden yhtä hyvä kuunnella vanhaa rovastia kuin ketään

muutakin.

Äiti kääntyi ympäri ja kiinnitti häneen kummastelevan, moittivan

katseen.

-- Niin, katsohan rakas äiti, jatkoi Anna, setä T:llä tosin ei ole

kummemmat puhujalahjat, mutta hän saarnaa kristillisellä elämällään

yhtä paljon kuin puheillaan saarnatuolissa.

-- Ai, ai, lapseni, varo itseäsi lain orjuuteen joutumasta! Sinun olisi

pitänyt kuulla pastori Törneä eilenillalla isoäidin luona, mutta sinne

et sinä voinut tulla päänsärkysi vuoksi; hän näytti meille, mihin omiin

töihin luottaminen johtaa -- suoraa tietä kadotukseen.

-- Mutta uskon pelko, äiti? Eikö papin tule opettaa kuulijoitaan

sovittamaan uskoa elämään?

-- Sinä tiedät, että minä en koskaan antau väittelyihin pappiemme

sananjakamistavasta, vastasi äiti tyynesti. -- Hyvästi, tyttöseni, me

tapaamme päivällisellä!

-- Mutta sinä olet pahoillasi minun kirkkoon menostani, lisäsi Anna

empien.

-- En suinkaan, eihän minulla muutenkaan ole tapana moittia toisten

mielipiteitä ja sinä kun olet vielä niin nuori ja siis jalkasi helposti

voivat livistyä oikealta polulta, mutta Herra on sinut kyllä jälleen

oikealle tielle ohjaava, sanoi äiti, ojentaen hänelle ystävällisesti

kätensä. Minä en ollenkaan huolehdi sinun tähtesi, mutta voi, jos

voisin sanoa samaa Juhostakin!

Hän huokasi ja tuskan ilme kohosi tuon kauniin suun ympärille,

todistaen, että myös tämän tyynen pinnan alla asusti kalvava mato;

äidin sydänhuolena on nimittäin aina lapsensa onni ja onnettomuus.

Voi kuitenkin, ajatteli Anna suruisena, hän ei tiedä miten mustalta

minusta kaikki näyttää. -- Hitaasti antausi Anna kirkkotielleen;

äitinsä sen sijaan kohosi kevein askelin mäenrinnettä ylös vanhaa,

harmajaa huonetta kohden, jossa tuo sokea vietti päivän toisensa perään

paperivarjostimien luomassa pimennossa.

Kun Anna kulki pitkin kirkon käytävää, sädehti neuvoksettaren kasvot

auringon paisteena hänelle vastaan, viitaten hänen sijoittumaan samaan

penkkiin.

-- Terve tultuasi, lemmikkini -- kuiskasi hän, eikö meillä ole

ihana sunnuntai tänään, katsohan miten kauniisti kuura somistaa

puu-istutuksia; minä ylistin Jumalaa kaikkien hänen tekojensa tähden

ajaessani kirkolle.

Hän näytti niin onnelliselta ja kun virsi alkoi, helkkyi hänen kaunis

alttoäänensä niin kirkkaana, että se selvästi ilmaisi tulevansa

riemuitsevasta sydämmestä. Anna tuli aivan liikutetuksi, jos jo yksin

neuvoksettaren näkeminen oli hänestä kyllin voimakas herättämään

hartautta, niin oli jumalanpalvelus ja tuo kaunis virrenveisuu hänen

sorretulle sielulleen todelliseksi virkistykseksi.

Kun kirkonmeno oli loppunut, antausi neuvoksetar nuoren ystävänsä kera

pitemmälle kävelylle maalle päin. Raikas talvi-ilma nostatti Annan

nykyjään niin vaaleille poskille väriä ja äidin kanssa puhellessa

syntyneen epäsoinnun jäännökset haihtuivat, niin että hänen kirkkaissa

silmissään nyt kajasti hiljainen tyytyväisyys.

-- Eikö se ole pastori Törne, joka tulee tuolla meitä vastaan? kysyi

neuvoksetar heidän palattuaan jälleen kaupungin kadulle.

-- Näyttää olevan, hän menee varmaankin rouva Blomgrénin luo

päivällisille, muistan äidin jotain siitä maininneen.

-- Hyvää päivää, pastori Törne -- neuvoksetar vihjasi innokkaasti

hansikkaallaan ja kumartaen läheni pastori heitä.

-- Suokaa anteeksi, herra pastori, jotta pakotin teidät pysähtymään,

mutta minä haluaisin kernaasti puhella hiukan teidän kanssanne.

-- Minä olen mielelläni teille palvelukseksi.

-- Kiitoksia siitä -- hän hymyili sydämmellisesti -- asia on nimittäin

niin, että täällä kaupungissa on muuan minun entinen palvelijattareni,

joka meni meillä ollessaan naimisiin, vaan joutui sitte mitä

surullisimman kohtalon alaiseksi. Hän makaa nyt viimmeisillään ja minä

luulen, että hän kaipaa suuresti henkistä lohtua. Hän on kauvan elänyt

synnin palveluksessa, mutta nyt on synti näyttäynyt hänelle koko

viheliäisyydessään ja minä luulen hänen sydämmessään löytyvän kappaleen

valmista maata jumalan sanan kylvölle.

-- Mikä on naisen nimi? kysyi pastori ystävällisesti.

Neuvoksetar vaikeni hetkiseksi, sitte sanoi hän: -- Snygg'in leski,

Liisa Snygg, hän asuu punaisessa huoneessa aina Rantakadulla.

-- Vai niin, vai hän -- pastori venytti näitä sanoja.

-- Minä huomaan, että pastori on kuullut hänestä jotain vähemmin

suosiollista, sanoi neuvoksetar. Liisa raukka, hän kyllä ansaitsee

moitettakin, minä tiedän hyvin sen, mutta -- -- --

-- Hän kuuluu olevan juomari ja jumalanpilkkaaja -- rouva Blomgrén

puhui hänestä joku päivä takaperin.

-- Mutta kaikissa tapauksissa tahtonee pastori kuitenkin mennä hänen

luokseen?

-- Minun pyhä velvollisuuteni on etsiä niitä, jotka kadonneet ovat,

vastasi pastori.

-- Kiitoksia -- neuvoksetar nyökäytti päätään herttaisesti

jäähyväisiksi, pudistaen hänen kättään, Anna ainoastaan kumarsi päätään

mitään sanomatta. Pastorista tuntui, kuin Annan katseessa olisi

kajastunut salatuita moitteita, minkä vuoksi hän muuten olisi katsellut

niin paheksuvasti häntä. Oliko se hänen syynsä, että kaikki paha, mitä

hän oli kuullut tuosta vanhasta ryypiskelevästä naisesta, muistui niin

elävästi hänen mieleensä, kuullessaan neuvoksettaren mainitsevan hänen

huononkuulua nimeään. Hän oli vielä outo paikkakunnalle ja sen vuoksi

täytyikin hänen olettaa todeksi, mitä hänen kaitsentaansa uskottuun

laumaan kuuluvat kunnioitettavat, kristilliset henkilöt ilmoittivat.

Luonnollisesti kävi hän mieluummin uskollisten lammasten luona, mutta

halusta tahtoi hän kuitenkin mennä Snygg'in leskeäkin katsomaan. Ja hän

tekisi sen jo tänäiltana jos aika vain myöntäisi, mutta hän kun tuli

luvanneeksi rouva Blomgrénille pitää raamatunselityksen hänen luonaan

iltasaarnan jälkeen, niin vaikea oli hänen kieltäytyä, varsinkin kun

rouva Blomgrén oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan. Sitä paitsi

oli jumalan sanan selittäminen hänelle suureksi iloksi, niin että hän

harvoin tahtoi kieltäytyä siitä muiden kertyväin toimien vuoksi. Mutta

hän koetti heikkojen voimiensa mukaan täyttää myös muut

velvollisuutensa, mitä enempää voisi häneltä vaatia. Yhä uudelleen

ilmausi hänelle tuon nuoren tytön nuhteleva silmäys, mitä mahtoikaan

hän ajatella; hän vielä kerran kysyy häneltä, kunhan he vain

tulevat tutummiksi. Muuten olikin tuo neiti Montell hänestä hyvin

loitolla-pysyttelevä ja erillainen äitiinsä nähden, jonka kanssa hän

oli alun pitäin tuntenut itsensä uskotulta. Hän voi täydellä sydämmellä

yhtyä siihen ylistyspuheesen, joka omistettiin Liina rouvalle

Blomgrénin päivällisillä.

Kun hän iltapäivällä seisoi saarnatuolissa ja katseli seurakuntaa,

huomasi hän, kirkon himmeästä valaistuksesta huolimatta, molempain

Montellin naisien istuvan penkissään lähellä lehteriä. Hän oli iloinen

siitä, ett'ei hän voinut nähdä Annan kasvoja ja hänen kirkkaita sinisiä

silmiään, jotka olivat tutkivasti häneen suunnattuina, se nimittäin

olisi tehnyt häneen jonkunlaisen vaikutuksen, arveli hän. Mutta jo

seuraavana hetkenä tunsi hän sisimmässään soimauksia tämän tunteen

tähden. Tuleeko papin, Herran palvelijan, joka seisoo kaikkivoivan

Jumalan edessä, heittäytyä ihmisten vaikutusten, heidän kiitoksensa tai

moitteensa alaiseksi? Ei, ei millään muotoa! Hän taivutti nöyrästi

päänsä palavaan rukoukseen ja kun hän taasen antoi mustista silmistään

lähteväin haaveksivain silmäysten harhailla hämärässä kirkossa, oli

niissä rukousten alttarilla syttynyt tyyne kimallus.

Muutamia päiviä myöhemmin istui Anna Montell eräänä iltapäivänä vanhain

rakasten ystäväinsä luona. Hän oli ottanut käsityön mukaansa ja äsken

sytytetty lamppu loi ystävällistä valoaan kodikkaaseen arkihuoneesen.

Kummisedän rullatuoli oli työnnetty keskelle valovirtaa ja hän

puuhasi juuri parhaillaan kalanuotan kudonnassa, joka oli hänellä

ajankulukkeena talvisaikaan ja neuvoksetar istui sohvannurkassa,

uurastaen kauniin villaneyleensä pudonnutta silmää etsien. Samalla

soitettiin kelloa ja pastori Törne astui sisään ensi käynnilleen.

Talon ystävällinen isäntäväki otti hänet, samoinkuin kaikki muutkin

vieraansa, sydämmellisen tervetulleena vastaan ja mielihyvällä

tarkasteli pastori ympärilleen, kenties ajatteli hän, miten tuo niin

paljon moitittu Hellsbergien koti näyttäysi hänestä näin

miellyttävältä. Sitte kiintyi hänen katseensa Annaan ja sievonen

pimento hivahti hänen vaaleille kasvoilleen, muistaessaan heidän viimme

kohtaustaan. Mutta hän kääntyi reippaasti Annasta ja alkoi puhella

neuvoksettaren kanssa.

-- Minä olen täyttänyt teidän toivomuksenne ja käynyt useita kertoja

Snyggin lesken luona, aloitti hän. Ja minä toivon, enkä vain toivo,

vaan uskallan varmasti uskoakin, että hän on nyt valmis pitkälle

matkalleen, joka ei lienekään aivan kaukana.

-- Minä olen teille kiitollinen, herra pastori, vastasi neuvoksetar

liikutettuna. Tulvivien kyynelten kesken kertoi Liisa rukka minulle,

että teidän lämpimät sananne olivat sulattaneet jääkuoren hänen

kovettuneesta sydämmestään.

-- Minä pelkäsin, että hän olisi kokonaan paatunut, sillä sen mukaan,

mitä minä olen kuullut, näyttää hänellä aina olleen suuri ylenkatse

raamatunselityksiä kohtaan ja näyttää hän kaikin mokomin kaihdelleen

niitä -- sanoi pastori.

Neuvoksetar antoi neyleensä hivua syliinsä. -- Minä tahdon sanoa

teille, minkä luulen syyksi Liisan raamatunselityskammoon, sanoi hän

matalalla ja vakavalla äänellä. Hänen miehensä oli, tai tahtoi ainakin

näyttäytyä, hyvin jumalaapelkääväiseltä. Hän juoksi kaikissa

kokouksissa ja rukoushetkissä sekä sopivalla että sopimattomalla

ajalla, luki, saarnasi ja lauloi, sekä kulki aina jumalan sana

huulillaan, mutta kotonaan hän pieksi vaimoaan ja lapsiaan, ollen mitä

kelvottomin perheenisä. Pelkäänpä, että hänen suhteensa ovat käyneet

toteen sanat: "hän saa palkkansa pilkkaajain joukossa". Hänen onneton

vaimonsa ei voinut uskoa oppia, joka ei näyttänyt vaikutustaan

elämässä.

-- Kuitenkin oli evankeliumin voide nyt hänelle oikea lääke.

-- Sen käsitän hyvästi. Hän oli jo kauvan kärsinyt syntiensä tähden ja

tuntenut sen haavoittavia pistoksia omassatunnossaan, ja juuri siten

tuleekin laki -- kun otamme huomioon, miten paljon olemme rikkoneet sen

käskyjä vastaan -- meidän kurittajaksemme Kristuksen tykö.

-- Joll'ei se vain saa meitä epäilemään.

-- Laki on hyvä, jos me vain sitä oikein käytämme, sanoi neuvoksetar

lempeästi.

-- Se on totta, minäkin olen monta kertaa huomannut lain vasaran

tarpeellisuutta vanhan itsekkään sydämmeni pehmittämiseksi, virkkoi

kummiukko leikkisään tapaansa.

-- Laki ei voi koskaan luoda eloa.

-- Eipä kyllä, vaan kuten jo äsken sanoin, ajaa meidät elämän

lähteelle. Minä ajattelen, että kun Jumala pyhässä sanassaan on antanut

meille molemmat, lain ja evankeliumin, on hän tarkoittanut, että niiden

pitää myös yhdessä vaikuttaa ihmiselämään. Tässä asiassa on meillä

eroavat mielipiteet, minä tiedän sen.

-- Kirkon jäsenillä on monta erillaista ajatussuuntaa, tuumihe nuori

pappi varovaisesti.

-- Niinpä onkin, mutta mitä minuun tulee, niin minä en kuulu mihinkään

lahkoon tai erityiseen puolueesen, minun kunniani ja suurin onneni on

ainoastaan olla Jeesuksen Kristuksen vapaan yhteisen seurakunnan

jäsenenä. Nähkääpäs, rakas pastori, me tulemme aina suuremmassa tai

pienemmässä määrässä kiinnitetyiksi ihmisellisiin säännöksiin, jos me

liitymme johonkin erikoiseen heimouteen, eikä se asia voikaan olla

toisin; mutta minun käsitykseni mukaan pitää ihminen olla vapaa, vapaa

tämän kauniin sanan oikeassa, laajassa merkityksessä.

Pastori katsahti ylös, Annan silmät säteilivät henkevyyttä ja hän

katseli hellästi kummitätiään.

Pastorin täytyi myöntää, että hän ei suinkaan ollut osannut aavistaa

näin vakavasisältöistä keskustelua, kuin mille nyt oli jouduttu, eikä

neuvoksetarkaan näyttänyt hänestä ollenkaan maailmanlapselta, kenties

oli asia kuitenkin niin kuin rouva Blomgrén ja neiti Fager olivat

sanoneet, että neuvoksettarella nimittäin oli erikoinen kyky pukeutua

hurskaihin korulauseihin, joilla hän helposti petti vieraan todellisen

arvonsa suhteen. Pastori ei juuri halunnut olla toisten vaikutuksen

alaisena, siksi päättikin hän ruveta nerokkaammin puoltamaan

uskonnollisia mielipiteitään. Mutta hänellä ei ollut siihen enää

tilaisuutta, neuvoksetar oli jo vaihtanut puheenainetta, kosketellen

viimmeisiä uutisia lähetyskentältä, yliopiston jumaluusopillisia oloja

y.m., puhellen niin miellyttävästi ja tuorekkaasti, että pastorin piti

ottaa osaa keskusteluun eloisalla kiintymyksellä.

-- Etkö sinä tahtoisi hiukan soitella meille, kiltti Annani? kysyi

emäntä lopuksi, kääntyen tuon nuoren tytön puoleen, joka enimmäkseen

oli istunut vaiteliaana ja ainoastaan ilmeikkäällä kasvoneleillään

näyttänyt, että hän kiintymyksellä oli seurannut keskustelua.

-- Halusta, kummitäti, vastasi tämä ja meni suuren pianinon luo, alkaen

ulkomuistista hiljalleen soitella muuatta Beethovenin andantea.

Kummiukko oli työntänyt nuotankudonnan syrjään, neuvoksetar istui

niinikään taaksepäin kallistauneena sohvassa ja kuunteli ristityin

käsin soittoa.

Jos tätä sanotaan maailmalliseksi musiikiksi, ajatteli pastori, on se

kuitenkin erinomaisen kiinnittävää ja hartautta herättävää. Soiton

vaiettua, istuivat kaikki hetkisen äänettöminä, sitte sanoi

neuvoksetar: -- Laula meille myös, lapseni, joku minun rakkaita

virsiäni!

Anna soitteli hetkisen jotain etusäveltä, aivan kuin etsien oikeata

ääntä ja alkoi sitte täyteläisellä, nuorella äänellään Wennerbergin

majesteetillisen sävellyksen tuohon vanhaan, ihanaan psalmiin "Niinkuin

peura janoissansa lähtehelle halajaa, niin mun sielun tuskissansa

ikävöitsee Jumalaa".

Huoneessa vallitsi hiljaisuus, juhlallinen kuin kirkossa, tuumaili

pastori. Rukoilevina ja ikävöivinä kohosivat nuo liikuttavat sävelet ja

kerta toisen perästä kiinnittyivät hänen silmänsä nuoreen laulajaan,

jonka kainot katseet aivan kuin etsien suuntautuivat kohti korkeutta.

Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään laulavan niin täydestä

sydämmestään, hän tunsi mitä hän lauloi; oliko sitte hänen Jumalaa

ikävöimisensä vielä tyydyttämättä, harhailiko tämä nuori olento vielä

etsien kuivassa erämaassa, jossa "itku oli hänen juomansa"? Nämä

ajatukset liikkuivat pastorissa ja tämän lisäksi muisti hän

raamatunselitys-hetkinä usein nähneensä hänen kasvojensa synkistyvän,

aivan kuin jonkun sisäisen tuskan vaikutuksesta. Aivan arvoitukselta

tuntui hänestä, miten niin iloisella ja varmauskoisella äidillä voi

olla tuommoinen umpimielinen, mietiskelevä tyttö.

Lopetettuaan laulunsa, tuli Anna sohvan luo ja neuvoksetar veti hänet

hellästi lähemmä itseään. Pastori oli huomaavinaan kyyneleitä hänen

kauniissa silmissään.

Miten hiljaista ja kodikasta olikaan täällä lämpimän miellyttävässä

huoneessa, tuntui kuin olisi täällä kaikkialla leijaillut sopusoinnun

hengetär, joka syntyi näiden molempien puolisojen kesken vallitsevassa

yhteensulavuudessa; itse onni mahtoi täällä asustaa. Hänen täytyi

ehdottomasti verrata, miten jyrkän vastakkaista kaikki todellisuudessa

olikaan siihen verraten, mitä hän oli kuullut heistä. Kenties oli hän

liian herkkä ihastumaan, mutta kaikissa tapauksissa oli hän viettänyt

harvinaisen hupaisen illan.

Teenjuonnin jälkeen heitti Anna hyvästinsä ja pastorikin nousi

lähteäkseen, hän akkiloi sitä, josko hänen velvollisuutensa olisi

saattaa häntä kotiin. Mutta tämä tuntui hänestä kovin kummalliselta,

hän ei yleensäkään ollut seurustellut naisten kanssa juuri sanottavasti

ja nyt tunsi hän aivan häpeevänsä olla kahden Anna Montellin kanssa.

Hän ei tarvinnut kauvan empiä, sillä samalla tuli neuvoksetar ja

ilmoitti, että kuski odotti Annaa ulkona. He menivätkin sen vuoksi

yhdessä ainoastaan porrasten eteen, siinä nousi Anna ketterästi rekeen,

joka alkoi kiidättää häntä pois.

Pastori käveli hitaasti tietään ja pilkisti useita kertoja ylös tuon

äsken jättämänsä vierasvaraisen huoneen kirkkaihin, valastuihin

ikkunoihin: kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan, laski hän, ihmetellen miten

kauniina nuo etelämaiset kasvit kuvautuivat pitsiverhojen takana lampun

valossa. Rikkautta, upeutta, ajatteli hän, -- joutavaa, turhamielistä,

sanoivat toiset.

Mikä sitte oli totuus? Pitäisikö hänen luottaa muiden tuomioon? Tuikan

selvästi tunsi hän äkkiä, että hänestä joko tulee tämän kodin ystävä

tai on hänen mahdollisuuden mukaan välttäminen sitä. Kahden herran

palvelijan tavoin horjui hän epävarmana, mutta hän ei ollenkaan ottanut

selvää siitä, että kaiken tämän pohjana oli vain kaksi eroavaa

puoluetta ja että hän, joskin aivan tietämättään, ei tahtonut pahoittaa

hengenheimolaistensa mieltä. Oli tosiaankin jonkunlaiset puolittain

näkymättömät kahleet, joista neuvoksetar oli puhunut: hänen tahtonsa,

hänen työnsä eivät olleet enää vapaita.

Hän pysyi kuitenkin poissa Hellsbergistä, ja kummiukolla olikin tapana

toisinaan lausua ihmettelynsä tämän tähden, mutta neuvoksetar vaikeni,

hän tunsi liian hyvin vastapuolueen vaikutusvoiman. Kenties olivat

hänen avomielisesti lausutut mielipiteensä nuoren papin omastakin

mielestä vastenmielisiä, arveli hän. Mutta hän oli tehnyt sen

tarkoituksella, sillä meidän pitää olla selvillä asemastamme toisiin

ihmisiin. Kuitenkin huolestutti pastorin laitolla-pysytteleväisyys

häntä suuressa määrässä, sillä hänessä oli herännyt melkoinen

myötätuntoisuus tätä nuorta miestä kohtaan; yksikään X:ssä olleista

nuorista pappismiehistä ei ollut miellyttänyt häntä niin paljon kuin

pastori Törne. Hänen vakavuudessaan oli jotain rehtiä, eikä hänen

yksipuolisuutensakaan tuntuneet niin vastenmieliseltä tästä

terävähenkisestä naisesta.

Joulu oli ollut ja mennyt. Rouva Montell oli tähän aikaan toiminut

erittäin reimakasti, hänen tuli varustaa joulujuhlia varten, järjestää

ja pitää kokouksia, tuntui milt'ei käsittämättömältä, miten hän kerkesi

kaikkiin ja aivanpa Annan piti toisinaan ihmetellä äitinsä tavatonta

kerkeäväisyyttä. Hänen parhain puolensa tässä suhteessa oli, ett'ei hän

koskaan kadottanut miehuuttaan, kohtasipa sitte vaikeuksia miten paljon

tahansa, vaan tuli sen sijaan entistään uperammaksi jonkun esteen

kohdattua sekä säilytti aina tyynen, tasaisen luonteensa. Eipä siis

kummasteleminen, jos hän yksin sulassa ihmisystävällisessä

tarkoituksessa katseli hiukan halveksivalla sääliväisyydellä

Rosa Hellsbergin hänen mielestään kovin raukeita yrityksiä

hyväntekeväisyyden alalla. Hän unohti kokonaan, että täällä maailmassa

voi harjoittaa armeliaisuutta monella tavalla, ja neuvoksetar seurasi

tässä suhteessa useimmiten sitä lausetta, joka sanoo: "Älköön vasen

kätes' tietäkö, mitä oikea tekee!"

Liina rouvalla oli monasti sisäisiä syitä yhtyä heimolaistensa usein

sattuviin moitteisiin neuvoksettaren töistä ja toimista, niinkuin

esimerkiksi hänen puuhaamistaan kansankonserteista, joiden

tarkoituksena oli hankkia työväen luokkaan kuuluvalle nuorisolle

huotavaa ja jalostavaa nautintoa sunnuntai-iltoina, samalla kun se oli

hänen oman yhteiskuntaluokkansa nuorisolle suotuisana tilaisuutena

käyttää aikaansa ja lahjojaan lähimmäistensä hyväksi.

Neiti Fager nimitti sitä "kansan houkuttelemiseksi ainoalta oikealta

tieltä" ja rouva Blomgrénillä oli tapana korkea-äänisesti huomauttaa:

"karkoitu kauvas laulunmellakoinesi!" Mutta tuo paatunut Hellsbergin

rouva kulki yhtä rauhallisena omaa tietään; hän tunsi, että kaunis

laulu tai ihana sävelkappale oli myös Jumalan lahja sielun

ylentämiseksi, joskus kenties vaikuttavampi kuin köyhähenkinen selitys

suuresta, ihanasta jumalan sanasta, jota selittämään jok'ainoa

ihmiskieli on liian heikko.

Pastori Törne oli pyhäin aikana käynyt tavallista tiheämmin kutsuilla

Montelleissa ja Liina rouva otti hänet vastaan semmoisella äidillisellä

hyväntahtoisuudella, että se vaikutti hänen vähemmin käytölliseen

luonteesensa mitä tehokkaimmin.

Juholla oli tapana laskea leikkiä siitä, että hänen äitinsä tiesi

paremmin kuin pastori itse kuinka monta paria hänellä oli sukkia, joka

muuten olikin hyvin todenmukaista. Pastori tarvitsi hänen huolenpitoaan

ja luonnollisesti tahtoi hän puoleltaan ajatella hiukan pastorinkin

tarpeita.

Eipä aikaakaan oli hän jo talon jokapäiväinen vieras, mutta miten usein

hän tapasikaan Annan, näytti heidän keskinen tuttavuus hyvin vähän

edistyvän. Pastori tunsi itsensä ujoksi ja saamattomaksi Annan seurassa

ja hän taasen puoleltaan kohteli pastoria, äitinsä hienoista,

ystävällisistä viittauksista huolimatta, yhä edelleenkin jäykästi.

Rouva Montellin hyväntahtoisuudella sitä vastoin ei ollut ollenkaan

rajoja ja hän käytti kaikkia mahdollisia tilaisuuksia esitelläkseen

pastoria tytölleen mitä häikäisevimmässä valossa; pastori juuri oli

hänen ajatuksensa mukaan oikea mies, elävä kristitty sekä pappi

hengessä ja totuudessa. Anna katseli kuitenkin näitä kokeita jotenkin

kylmästi ja kuta enemmin äitinsä uurasti kehuakseen pastoria, sitä

useampia virheitä oli tytär, tuon ihmisluonteelle niin tavallisen

vastaansanomishalun vaikutuksesta, huomaavinaan hänessä.

Siispä näkyy niinkin viisas nainen kuin rouva Montell voivan joskus

tehdä erehdyksen, joka yhä kauvemmaksi loitontaa tavoittelemansa

päämaalin.

Puolueen kesken alettiin kuitenkin jotenkin äänekkäästi kuiskutella,

että Annan ja pastori Törnen yhteenmeno olisi mitä sopivin. Akat

nyökäyttivät toisilleen vakuuttavasti päitään ja tuumailivat, että

juuri semmoista vävyä Liina rouva halusi. Hän kyllä voisi olla apuna

nuorelle parille ja järjestää heidän taloutensa hyvään käyntiin. Neiti

Fager, joka huomasi, että nämä huhut miellyttivät hänen ystävätärtään,

ei suinkaan ollut haluton niitä julkaisemaan, siksipä supistiin ja

sipistiinkin asiasta jo aikoja ennemmin kuin asianomaisten päähän edes

sentapainen ajatuskaan juolahti. Niinhän se käy toisinaan maailmassa.

* * * * *

-- Kuinka sinä näytät noin alakuloiselta, rakas kummityttöseni, sanoi

neuvoksetar Annalle erään kerran keväällä, tämän astuessa hänen

sänkykamariinsa, jonne neuvoksettaren oli pitänyt sulkeutua useiksi

viikoiksi itsepäisen katarrin vuoksi.

-- Onko sinulla joitakuita huolia, joita voit uskoa minulle, lapseni?

-- Monia, oikein monia, kummitätiseni, vastasi nuori tyttö huo'asten.

-- Siellä kotona on ollut tavattoman ikävää nykyjään, isä on ollut

hirveän tyytymätön Juhoon, se on ensi kerta kuin semmoista tapahtuu ja,

kuten luulen, ainakin osittain syystä. Juho on, sen pahempi, hyvin

tuhlaavainen, hän ei ajattele ollenkaan mitä hän menettää; ja se on

väärin, sillä rahat ovat isän eikä hänen. Katsokaahan, eräänä päivänä

konttoorissa ollessaan sai isä maksaa suuren joukon kaupungin

käsityöläisten antamia laskuja, näyttää kuin olisivat he aivan

keskenään sopineet hyökätäkseen kaikki yht'aikaa hänen kimppuunsa, ja

siitä kiehittyi sananvaihto hänen ja Juhon kesken.

-- Minä luulen Juhon toivoneen äidin käyvän häntä puoltamaan, mutta

äiti on liian kunnokas ryhtyäkseen semmoiseen, varsinkin kuin isällä on

alun pitäin oikein, vaikka -- -- -- --

-- Mitä "vaikka", tyttöseni?

-- Voi rakas kummitäti, meidän ei tulisi moittia vanhempiamme ja sitä

paitsi niin hyviä ja helliä vanhempia -- virkkoi Anna. -- mutta

kuitenkin ovat he minun mielestäni liian kovia Juholle. Kun hän on aina

lapsesta pitäin saanut olla vapain valloin, niin onko kumma, jos

erehtyy milloin mihinkin hullutukseen -- pohjasävyltään on hän

kuitenkin hyvä poika.

-- Minä olen aina ajatellut Juhon luonnepiirteen ilmautuvan parhaiten

seuraavassa kummiukon lausunnossa: "hänen on liian vaikea vastata

kieltävästi, sen vuoksi onkin hän ylen taipuisa vastaamaan

myöntävästi", sanoi neuvoksetar ajatellen. -- Juhon olisi pitänyt saada

aina horjumattoman isällisen tahdon suomaa tukea.

-- Samaa luulen minä, ja luulenpa vielä, että vaikka hänen käytöksensä

ansaitsisikin vakavia nuhteita, niin ei vanhempain tämänkertainen

hämmästyttävä ankaruus ollut paikallaan. Hänen sydämmensä koveni ja sen

sijaan, että hän varmasti olisi tuntenut sisäistä katumusta, puolusteli

hän nyt itseään varsin uhottelevalla tavalla. Voi rakas kummiäiti, tämä

asia on tuntunut minun sydämmelleni niin tavattoman raskaalta!

Neuvoksetar hyväili hellästi hänen vaaleahiuksista päätään, joka oli

painautunut alas häntä kohden.

-- Joskus haluaisin minä -- -- -- --