Pastori seisoi työhuoneensa ikkunassa, katsellen talvista maisemaa,
joka välkkyi ilta-auringon viimmeisen viivähtävän heijastuksen valossa.
Jouluaatto oli käsissä ja koko luonto oli verhoutunut juhlapukuun,
valkoisena hohti huura pensaissa ja puissa ja läheisestä kirkosta,
jonka korkea torni jyrkästi kuvastui valoisaa taivasta vasten, kaikui
kellojen soitto juhlallisena alkavan aaton merkiksi. -- Turhaan haki
kuitenkin ulkona vallitsevan rauhan heijastusta tämän yksinäisen miehen
kasvoilla, joka veltosti, milt'ei tylsästi katseli eteensä, suun
ollessa suonenvetoisesti ikäänkuin tuskan väänteihin sulkeuneena.
Mitäpä se häneen koski, jos seisoikin metsä siinä tarumaisessa
loisteessa, jos kimeltikin talvinen taivas mitä kirkkaimmissa väreissä,
jos ilmoittivatkin kellot joulun, tuon iloisen, rakkaan, siunatun
joulun saapuneeksi. Tuolla hiljaisessa nurkkakamarissa, valkoisilla
uutimilla verhotun ikkunan takana, lepäsi hänen pieni, punaposkinen
tyttönsä kalpeana kalman kouristamana.
Lyhyt, mutta kova oli ollut pienokaisen kuolonkamppaus, se oli tullut
niin odottamatta, niin kiihkeällä, ja nyt se oli loppunut -- pikku
"valkotukka", kuten hän mielellään lasta nimitteli, lepäsi nyt äänettä
ja liikkumatta valkoisella patjallaan. Hän oli äsken seisonut ja
katsellut lasta siellä kamarissa; kuoleman ankarasta majesteettiudesta
ei näkynyt jälkeäkään noilla kauniilla kasvoilla; ainoastaan lapsuuden
viaton rauha kuvastui niiden pehmeissä piirteissä -- näytti siltä kuin
olisi hän vaan nukkunut. Hetken aikaa oli hän kuvitellut tämmöistä
mielessään, mutta samalla oli hän jälleen huomannut tuon kolkon, tyhjän
todellisuuden. Sitten oli hän kääntynyt pois ja hiljaa sulkenut oven.
-- Nyt seisoi hän täällä työhuoneessaan, tuijottaen ulos ikkunasta; hän
oli vetäynyt tänne joulupäivä-saarnaansa miettiäkseen, mutta se oli
hänelle mahdotonta. Huomenna piti hänen tuolla vanhassa, rakkaassa
kirkossa julistaa saarnatuolistaan joulun siunattua evankeliumia
lukuisalle kansanjoukolle, ja kuitenkin oli hän nyt siinä tilassa, joka
kristitylle on kaikista kauhein -- hän oli kapinassa Jumalaansa
vastaan.
Minkä tähden, kyseli hän tavan takaa itseltänsä, minkä tähden oli
Jumala riistänyt häneltä hänen ainoan, hellästi lemmityn lapsensa,
sehän oli kovaa, aivan julmaa. -- Kylän juopotteleva räätäli oli saanut
pitää kaikki seitsemän lastansa, oliko tämä, joka tuskin koskaan näki
selvää päivää, paremmin sen ansainnut kuin hän, joka kaiken ikänsä oli
koettanut vaeltaa Herran käskyjen jälkeen. Se oli todellakin kovaa; hän
melkein närkästyi vaimoonsa, joka niin nöyrästi saattoi taipua surua
kantamaan ja suudella tuota kurittavaa kättä, sillä hänessä itsessään
riehui hyrskyisen meren tapainen hillimätön, hurja uhka -- ja hän oli
kristitty pappi. -- Tämä se juuri viilsikin hänen sydäntänsä terävän
miekan tavoin.
Ikkunaan, jonka ääressä hän seisoi, oli laitettu pieni, sisältäpäin
helposti aukeneva luukku, ja ulkopuolella oli lauta, jolle saattoi
ripotella jyviä linnuille. Kuinka usein olikaan hän, pikku tyttönsä
käsivarrellaan, seisonut siinä katselemassa miten halukkaasti pienet
tiaiset ja kotivarpuset nokkelivat ripotettuja jyviä, ja mielihyvällä
nähnyt "valkotukkansa" ihastelevan lintusten sieviä liikkeitä ja
pirteitä mustia silmiä. Nytkin piiperteli pari pientä tiitistä
odotellen laudalla, kääntelivät vilkkaasti päitään ja tirkistivät
ikkunasta sisään.
Silloinkin, kun ihminen on mitä huumaantunein jonkun musertavan iskun
tähden, säilyttää muisti usein tietämättään vanhoja, juurtuneita
tapoja. Aivan koneellisesti ojensi pastori kätensä jyväkourallista
ottamaan ja aukaisi sen jälkeen luukkusen, sirotellakseen niitä pikku
ystävilleen. Vanhan pahkaisen ikkunan kohdalla kasvavan omenapuun
latvaan oli viljakupo pystytetty ja sen ympärille kasaantui vaakkuvia
variksia, visertäviä varpusia, hohkanärhiä ja muita talvilintuja, mutta
arat tiaisparvet, jotka eivät uskaltaneet näiden joukkoon, noukkivat
tyytyväisinä ravintoansa ikkunalaudalta. Kun kaikki jyvät oli
loppuneet, lensivät he tiehensä, istuutuivat sireenipensaiden
huurteisille oksille, alkaen viserrellä, ja yht'äkkiä kajahti ilmoille
kokonainen kööri, loppumatonta riemulaulua soinnutellen, niin että
pastori ihmeekseen sitä kuunteli. -- Sen vertaista ei hän muistellut
konsanaan kuulleensa. Ilma aivan tulvi pelkkiä linnunsäveleitä, eikä se
ollut ravinnon kiistely joka äänen synnytti -- kyllyyden ja tyydytyksen
sävelet siinä soivat; nuo poloiset höyhenpeitteiset, sieluttomat
olennot ylistivät vaistomaisesti luojaansa. "Häntä, joka avaa lempeän
kätensä ja ravitsee kaikki, joissa henki on."
Pastorin valtasi omituinen tunne; hän, ihminen, peitti kasvonsa,
häveten näitä eläinraukkoja -- kun ne vaistomaisesti kiittivät tämän
päivän ravinnosta, huolehtimatta huomisesta, jolloin tämä ylellisyys
kenties jo loppuisi, ja hän -- hän joka neljättäkymmentä vuotta joka
päivä oli nauttinut Jumalan armon runsautta, hän oli tänään syntisessä
ynseydessään kapinoinut ja kiittämättömästi syyttänyt Kaikkivaltiasta,
taivaiden Herraa, siitä että Hän oli uskaltanut anastaa eräältä
luodultaan maallisen aarteen.
Eikö kaikki lahjat olleet Hänen -- omaammeko me mitään, jota Jumala ei
ole lahjoittanut. Ja jos kaikki kerran oli hänen, eikö Hänellä sitten
ollut oikeutta ottaa takaisin, mitä hän oli antanut vaan
kallisarvoisena lainana? Oli kyllä, aivan varmaan, kaikui pastorin
tuskaisessa rinnassa; ja kuitenkin oli hän vast'ikään kärttänyt palkkaa
ansiokkaasta elämästään, työstänsä Herran viinamäessä.
Oi, kun silmä oikein avautuu sisällistä mielentilaa käsittämään, huomaa
se sydämmessä kuiluja, joita ei ikänä olisi voinut uneksiakaan! Hän oli
aina luullut, että koko hänen elämänsä, kaikki hänen toimensa johtuivat
Jumalalle altiista rakkaudesta, sulasta omaa etua pyytämättömästä
rakkaudesta; nyt hän näki, mitä itsekäs ihmisluonto oli vaatinut -- ei
armoa, vaan palkkaa. Oi Herra, armahda! Hän painoi päänsä ristiyneihin
käsiinsä ja vaipui rukoukseen; hän anoi anteeksi napinataan,
uhottelevaa valitustaan, anoi voimaa vastaisuuden varalle, anoi että
hän huomenna voisi Jumalan kunniaksi julistaa armon suloista sanomaa
janoaville sieluille. -- Kun hän lopetettuaan oli hiljaa kohottanut
kasvonsa, au'aistiin ovi varovasti ja hänen vaimonsa astui huoneesen.
-- Hiljalleen kulki hän lattian yli miehensä luo ja suolsi kätensä
hänen käteensä. -- "Armaani -- sanoi hän lempein äänin -- alkaa
hämärtää; minä olen jo sytyttänyt kuusen pienille vierailleni, noille
kolmelle orpolapselle, tiedäthän -- jotka poismennyt lemmikkimme oli
pyytänyt saada käskeä jouluiltana meille -- äiti ei ole unohtanut hänen
viimmeistä toivomustaan, nuo kolme lasta seisovat jo ihmetellen kuusen
ääressä ja koko perhekunta on koolla; etkö tahdo tulla sisään pitämään
jouluhartautta meidän kanssamme?" Mikä lempeä, rukoileva sointu tuossa
hiljaisessa äänessä!
-- Kyllä, armaiseni, vaimoseni, sen minä tahdon, hän painalsi hänet
itseään vasten ja kauvan hillityt kyyneleet vierivät hänen miehekkäille
poskilleen -- minä ikävöin saadakseni teidän kanssanne kiittää ja
ylistää Jumalaa, joka on lähettänyt ainoan poikansa maailmaan syntisiä
vapahtamaan. Mutta ensin on minulla jotain anteeksi anottavaa sinulta,
rakas ystäväni. -- Syntisesti valittaessani katkeroitti sinun nöyrä
altiutesi minua yhä enemmin; tiedän nyt sen olleen syyttäjänä, joka
ankarasti ahdisti kapinallista sydäntäni. Nyt on Herra kuitenkin saanut
minun valtaansa. Hän on täydelleen minut masentanut, painanut minut
tomuun, mutta samalla kertaa on Hän itse tullut minulle kaikki
kaikeksi! Niin menettelee tuo rakas, kaikkivoipa Herra.
Hän vaikeni hetkeksi ääntään tukehuttavan liikutuksen tähden, mutta
sitten kertoi hän vaimolleen lintujen jouluvirrestä ja mitkä tunteet se
oli hänessä herättänyt. -- Silloin murtuivat viimmeiset sulut --
virkkoi hän -- sydämmeni suli ja ymmärsin Jumalan rakkauden, joka
kurittaa sen tähden, että Hän meitä rakastaa. En voinut enää surra,
tiesinhän että pikku "valkotukallani" oli siellä paljoa parempi olla
kuin meidän luonamme; hän viettää nyt joulua Jumalan valtakunnassa;
uurastakaamme mekin sitä, että viimmeisen hetkemme tultua saisimme
viettää ijäistä joulua hänen kanssaan tuolla ylhäällä. -- Amen,
tehkäämme se -- vastasi äiti hiljaa itkien, ja sitten menivät molemmat
ulos pimeästä huoneesta joulukuusen ja joulukynttiläin luo, ylistämään
Jumalaa ja tekemään laupeudentyötä -- elävä kuva heidän vastaisesta
elämästään ja niistä hedelmistä, joita koettelemus kantaa kristittyjen
sydämmissä.
Ja tästä syrjäisestä erämaan pappilasta kohosivat ylistyksen sävelet
riemukkaasti taivasta kohti, yhtä voittoisasti, yhtä varmasti kuin
lintujen jouluvirren kaiku aina Jumalan istuimen luo.