Oli hiljainen tähtikirkas talviyö. Ritari Kaarlo, Riisen herra,
pysäytti hengästyneen ja hiostuneen ratsunsa Kullenin juurelle.
Monien vaikeuksien jälkeen hän oli löytänyt tien, usein hän oli saanut
sitä kysellä ja tiedustella, sillä hän ei ollut koskaan ennen käynyt
siellä. Kullenin lähitienoilla hän oli ensiksi kysellyt ritari Thord
Knuutinpoikaa tai vanhaa Thord Knuutinpoika Bondea; mutta häntä ei
kukaan tuntenut, ja Kaarlo pelkäsi jo hänen kuolleen. Kun hän viimein
huolestuneena kyseli, eikö kukaan ollut tuntenut Kullenmiestä, ja
oliko hän jo kauan sitten kuollut, oli häneen katsottu ihmetellen, ja
silmiään ristien talonpojat olivat viitanneet Kullenin kukkulalle.
"Se mies ei ikinä kuole", mutisivat he, "sillä hän on kummitus tai
noita, ja hän asuu Kullenin loihdutussa tornissa." Näihin tietoihin oli
Kaarlon täytynyt tyytyä, mutta hän ei saanut mistään hinnasta mukaansa
opasta Kullenmiehen asunnolle. Oli hengenvaarallista, lähestyä häntä,
varsinkin öiseen aikaan -- sanottiin -- sillä silloin hän seurusteli
noitien ja kaikenlaisten hornanhenkien kanssa. Kaarlo ratsasti
senvuoksi yksin tietä, jota hänelle kauhistuksella osoitettiin.
Nyt hän näki tumman vuoritunturin, joka ylpeän majesteetillisena
kohosi meren yli. Autio vaara oli paljoa mahtavampi ja peloittavampi
kuin hän oli ajatellut, sillä hän oli kuvitellut sen Stens Klintin
muotoiseksi. Hän ei päässyt enää pitemmälle hevosellaan ja turhaan
hän etsi puuta tai kantoa mihin sitoa hevosensa. Samassa hän huomasi
etempänä kanervakankaalla pylvään. Hän ratsasti mietteissään sinne ja
sitoi kiinni hevosensa. Hän taputti rauhoittavasti levotonta kimoansa
ja käski sen seistä hiljaa, siksi kunnes hän palaisi; ja näytti siltä,
kuin uskollinen eläin olisi ymmärtänyt, sillä se jäi rauhallisena
seisomaan ja katseli herransa jälkeen kuutamoiselle rinteelle. Kaarlo
riensi ylös jyrkkää tunturin rintamaa; hän katsahti vielä kerran
taakseen ratsuunsa, näyttäen kaipaavan sen seuraa, ja nyt vasta hän
huomasi sitoneensa hirsipuuhun hevosensa, sillä hän luuli eroittavansa
pääkallon korkean patsaan päästä.
Yksinäinen ritari tunsi ehdottomasti kauhusta värähtävänsä. Hän astui
hitaasti edelleen, kaivaten sydämen pohjasta vanhaa, puheliasta
Marttia. Uskollinen vanhus oli viimeisellä pitkällä matkallaan herransa
kanssa saanut kovan pakotuksen ainoaan käsivarteensa, ja nyt hän eleli
uudelleen! lapsuutensa ajan leikkiessään isäntänsä lasten kanssa
Kaarisenkartanossa.
Kaarlo lähestyi Kullenin kukkulaa. Hän oli jo etempää huomannut siellä
tumman kivikasan, mutta oli luullut sitä tunturihuipuksi. Lähemmäksi
tultuaan hän huomasi sen olevan tunturilta kerätyistä kivistä
rakennetun pyöreän tornin. "Tuo on varmaankin Kullenmiehen asunto!"
sanoi hän, ja hänen mieleensä johtui Seebyykartanon torni sekä siellä
näkemänsä omituinen olio, joka oli koonnut palavia papereita liekeistä.
Tuon olion sekä Saxon haudalla tapaamansa vuorimiehen hän oli kauan
luullut samoiksi, eikä hän epäillyt vähääkään tuon salaperäisen miehen
olevan juuri kuuluisan Kullenmiehen. Tuota outoa olentoa, joka jo hänen
lapsuudestaan asti oli esiintynyt niin uhkaavana hänen elämässään ja
unelmissaan, oli hän nyt menossa tapaamaan kysyäkseen häneltä neuvoa
herrallensa ja kuninkaallensa. Kaikenlaiset sadut velhoista ja tarinat
henkiolennoista johtuivat elävästi hänen mieleensä. "En koko maailman
rikkauksista tekisi tätä matkaa kenenkään muun tähden", sanoi hän,
"kyllä sentään Rigmorini edestä", lisäsi hän, ja hänen lausuessaan tuon
rakkaan, kalliin nimen, välähti samassa toivonkipinä hänen levottoman
sielunsa läpi, ja hänen pelkonsa oli poissa. "Taivaan Jumala! Jos hän
vielä elää"! huudahti hän, "niin varmaankin tämä ihmeellinen mies voi
antaa minullekin neuvoja ja lohdutusta! Hän sanokoon minulle, missä hän
on, ja mitä minun on tehtävä!"
Kaarlo kiirehti askeleitaan. Hän astui tornin ympäri ja löysi pian
sen pohjoispuolelta pienen vahvasti lukitun oven. Hän otti miekan
käteensä ja koputteli sen kahvalla oveen. Se kaikui kumahtaen yön
hiljaisuudessa; mutta kesti kauan, ennenkuin hän huomasi merkkiäkään
siitä, että torni oli elävien asunto. Viimein hän kuuli ylhäältä päänsä
päältä käheän, sopertavan äänen, joka näytti tulevan korkealta muurissa
olevasta reiästä. "Kuka olet, julkea!" kuiskasi se. "Mitä asiaa sinulla
on tänne, missä kuolema istuu kynnyksellä, ja kadotus saalistaan
vaanii?"
"Avatkaa, herra Thord Knuutinpoika! Avatkaa, ritari Thord!" sanoi
Kaarlo. "Minä olen kuningas Valdemarin lähetti."
"Vihdoinkin, vihdoinkin!" kuiskasi ääni sieltä ylhäältä. "Sinä tulet
myöhään, Riisen Kaarlo! Tähti on sammunut leijonan silmästä. Valdemar
Seierin nimi ja onni ovat sammuneet kuin tähden lento, ja pimennyt on
Pohjolan kruunu."
"Avatkaa minulle, viisas herra Thord!" sanoi Kaarlo, "minulla on teille
salaista asiaa herraltani ja kuninkaaltani. Minä tahdon puhua teidän
kanssanne kahden."
"Kun näen pohjantähden pääsi kohdalla, silloin päästän sinut sisälle!"
vastasi ääni. "Mutta jos tahdot totella neuvoani, niin pakene täältä!
Sinä tulit onnettomalla hetkellä. Kuolema seisoo rinnallasi ja etsii
saalistaan minun kattoni alta. Ei hän kysy olemmeko me vanhoja tai
nuoria."
Käheä ääni vaikeni, ja Kaarlo kuuli nyt kimeän naisäänen kiistelevän
vanhuksen kanssa tornissa. Hurjasti nauraen tuo sama naisääni
alkoi laulaa laulua, joka sai veren jähmettymään jumalisen ritarin
suonissa. Kaarlo ymmärsi vain muutamia kauhistavia sanoja, mutta
hurjat sydäntävihlovat sävelet tulivat epätoivoisesta sielusta, joka
tuskissaan uhmaili taivasta ja ikuista tuomaria. Kaarlo kohotti päänsä
taivasta kohti ja huomasi pohjantähden aivan tornin kohdalla. Hän
tarttui taas miekkaansa ja kopautti voimiensa takaa ovelle.
"Minä tulen! Minä tulen!" kaikui käheä ääni ylhäältä. "Sinä pakoitat
minut siihen, voimakas tähti!"
Hetken päästä jo lukot ja telkeet ratisivat. Ovi aukeni.
"Astu sisään, sinä rohkea ritari!" sopersi käheä ääni hiukan kovemmin.
"Sinun seuralaisesi on jo kynnykseni tälläpuolen. On nyt oma asiasi
pääsetkö elävänä näiden muurien sisältä."
Miekka kädessään Kaarlo astui pimeään holviin, ja hän teki ehdottomasti
ristinmerkin nähdessään edessään tuon hirvittävän olennon, joka
puettuna mustaan vuorimiehenpukuun, sytytetty sarvilyhty kädessään,
seisoi torninrappusilla. Hän näytti satavuotiselta vanhukselta, ja
hänen pitkä, valkoinen partansa ulottui melkein vyön alapuolelle. Hänen
kasvonsa olivat kuivettuneet ja ryppyiset ja tomuisen tammenkuoren
väriset. Hänen silmänsä olivat himmeät ja selkänsä kaareksi
koukistunut. Tässä asennossa hän oli kutistunut kääpiön kokoiseksi;
mutta oikaistessaan selkänsä hän oli kookastakin ritaria pitempi.
Hänen pitkät käsivartensa ulottuivat melkein maahan asti. Hänellä
oli päässään lieritön pyöreä nahkahattu. Suuri nahkaesiliina ulottui
melkein jalkoihin asti, ja hihnasta, joka sen kiinnitti vyötäisille,
riippui pieni sarvilyhty, mutta se ei ollut sytytetty. Oikeassa
kädessään hänellä oli leveä käyräsauva, joka oli täyteen kirjailtu
riimuja ja outoja merkkejä.
"Seuraa minua!" sanoi vuorimies ja astui edeltä ahtaita kiertoportaita.
Kaarlo seurasi häntä ääneti, tykyttävin sydämin. Hän laski
kuusikymmentä porrasta, ja nyt he olivat ovella. Vuorimies työntäsi
sen auki sauvallaan, ja he astuivat tilavaan, pyöreään holvikattoiseen
huoneeseen, jonka laudoitetuissa seinissä oli neljä suurta luukkua,
yksi kullekin ilmansuunnalle. Pyöreä tornihuone oli melkein samalla
lailla sisustettu kuin Seebyykartanon observatorio, jota Kaarlo ei
koskaan voinut unohtaa. Hän näki takan ja sillä joukon omituisia
vateja ja savipulloja, luukkujen edessä olevilla telineillä suuria
metalliputkia sekä keskelle lattiaa asetetun suuren nojatuolin vieressä
olevalla pyöreällä kivipöydällä joukon puoleksi palaneita, punaisilla
merkeillä täytettyjä pergamenttilehtiä. Vanha vuorimies istui ääneti
tuolissaan välittämättä vähääkään vieraastaan. Hän piteli suurta,
hiottua lasia himmeän silmänsä edessä selaillessaan papereita ja siirsi
suuren rautalampun lähemmäksi itseään.
Kaarlo ei uskaltanut häiritä häntä, vaan katseli sill'aikaa tarkasti
kaikkia ympärillään olevia esineitä. Suuri joukko takan luona läjässä
olevia raakoja metalleja ja kiviä osoittivat, ettei vanhus turhaan
kantanut vuorimiehenpukuaan. Mutta Kaarlo ei katsellut kauan kuolleita,
kiiltäviä aarteita. Hän etsi turhaan sitä naisolentoa, jonka vihlova
ääni oli äsken täyttänyt hänet niin omituisella kauhulla. Lopultakin
hänen katseensa huomasi pienen aukon laudoituksessa, minkä takana oli
jonkinlainen vuodepaikka. Hän näki nyt hämmästyksekseen kuolonkalpeat,
ryppyiset naiskasvot, jotka nojaten laihoihin käsivarsiin ja puoleksi
mustan, vanuneen tukan peittäminä, tuijottivat säihkyvin silmin häneen,
huulilla mielipuolen hymy.
Kaarlo astui tahtomattaan askelen taapäin, mutta tointui pian ja
katseli jännittävän tarkkaavasti noita kuihtuneita, onnettomia kasvoja,
joilta, ei kauneus ja naisellinen arvokkaisuus vielä kokonaan ollut
hävinnyt. Tämä paikka oli ehdottomasti johtanut hänen mieleensä
Seebyykartanon, ja samat muistot loivat myöskin hänen eteensä kauniin
Helena-rouvan kuvan. Mitä kauemmin hän tarkasteli laudoituksen
reiästä katselevia kalpean mielipuolen naisen kasvoja, sitä selvemmin
hän huomasi niissä tuntevansa kauniin Helena-rouvan kasvot. "Se
on hän!" sanoi hän itsekseen, katsellessaan naista sydämellisellä
osanotolla. Tämä nyökkäsi hänelle hurjasti hymyillen, ja kyynel valahti
kalmankalpeiden poskien uurteille; mutta hän istui yhä liikkumatta
ja aivan ääneti samassa asennossaan. Aina vähän päästä hän loi
aran katseen vanhaan vuorimieheen; sitten taas nuo kiiluvat silmät
tuijottivat omituisen terävästi ja epätoivoisesti ritariin, täyttäen
tämän mielen samalla jäätävällä kauhulla kuin nuo äsken kuulemansa
vihlovat äänet.
Viimein vuorimies nousi, tarttuen jalkojensa juuressa olevaan
sytytettyyn sarvilyhtyyn. Hän viittasi Kaarloa seuraamaan itseään ja
avasi muurissa olevan salaoven. Sen takana olivat kapeat portaat,
jotka näyttivät johtavan tornin katolle. Kaarlon heittäessä vielä
kerran silmäyksen taakseen laudoituksen vuodekomeroon, oli mielipuolen
katseessa niin hurja ilonilme, että hänen mielensä keventyi
huomatessaan pitkäkäsivartisen saattajansa sulkevan oven jälestään
rautakangella.
Vanhus nousi nyt ylös portaita. Kaarlo seurasi häntä ääneti ja odotteli
levotonna hetkeä, jolloin hän kahdenkesken voi samalla kysellä häneltä
neuvoja ja lohdutusta omalle huolestuneelle sydämelleen.
Kun he olivat astuneet muutaman porrasaskelen, kuuli Kaarlo alhaalta
hurjaa naurunhohotusta ja saman kamalan laulun, joka jo äsken oli
kauhistanut häntä. Vanhus ei näyttänyt siitä välittävän, vaan astui
rauhallisesti ylös rappusia, jotka päättyivät kiertokäytävään,
tullen aina vain yhä ahtaammiksi. Viimein he olivat tornin katolla,
ahtaalla avoimella paikalla, missä ei ollut minkäänlaista suojusaitaa.
Kirkas tähtitaivas oli heidän päänsä yllä, ja syvä, huimaava syvyys
parin askelen päässä joka puolella. Korkea torni oli aivan vuoren
huipulla; sen pohjoispuolella, sisäänkäytävän vieressä, oli pieni
penger, mutta meren puolelta se kohosi jyrkkänä jatkona synkälle
syvyydestä kohoavalle vuorenseinälle. Muuten niin rohkean ritarin
päätä alkoi huimata, ja hänen täytyi nojautua miekkaansa, ettei
suistuisi syvyyteen. Kun hän nyt pyörtymystään voittaakseen kiinnitti
katseensa seuralaiseensa, oikaisi Kullenmies kumaran selkänsä ja seisoi
sankarivartaloisena hänen edessään, kasvoilla hurjan uhkamielinen ilme.
"Täällä me olemme yksin" -- sanoi hän ja loi ritariin läpitunkevan
katseen -- "ja täällä olen minä vanhuudestani huolimatta väkevin. Sano
minulle täällä, taivaan ja syvyyksien välillä, mitä tahdot tietää."
Kaarlo kokosi kaikki voimansa. Hän oli valmis puolustautumaan
viimeiseen asti ja taistelemaan jalansijasta synkän vanhuksen kanssa
heti, jos tämä vain tuli häntä liian lähelle pitkine käsivarsineen.
Mutta Kullenmies seisoi hiljaa ja antoi hänen rauhassa miettiä.
Silloin Kaarlo muisti kuninkaansa käskyn ja unohti vaarallisen
asemansa. Hän nojautui tukevammin miekkaansa ja kysyi nyt peloittavalta
Kullenmieheltä mitä hänen kuninkaansa oli ajatellut sinä päivänä, jona
hän ajatuksiinsa vaipuneena oli seisonut jalka satulanjalustimessa,
sekä mitä hän siitä sanoisi.
Vanhus vaikeni ja katseli kauan tähtiä. Tuosta katseesta, joka vielä
äsken oli väsähtänyt, loisti nyt omituisen outo tuli. Senjälkeen hän
lausui hitaasti puoleksi hyräillen:
"Sun herrasi kuninkaasi miettii,
Mikä kohtalo poikansa lie,
Kun oma purtensa valkamaan joutuu?
Tämä viesti ankara hälle vie:
Sota, riita, rikkovi sovinnon,
Vaan kaikki he saa kuninkaaksi."
Kaarlo painoi jokainoan sanan sieluunsa, niinkuin olisi kuninkaan
ja maan pelastus niistä riippunut, vaikka hän ei kuitenkaan uskonut
näiden sanojen voivan lohduttaa tai rauhoittaa kuningasta, sillä hänen
mielestään ne sisälsivät pikemmin onnettomia ennustuksia. Jo matkalla
hänen omatuntonsa oli soimannut häntä siitä, että hän etsi neuvoja ja
lohdutusta kuuluisalta ennustajalta, jonka epäiltiin seurustelevan
pahojen henkien kanssa. Mutta niin kauan kuin hän toimitti herransa
asioita, hän ei vähääkään epäillyt ja nyt hän oli jo lähtemässä pois
saamatta huojennusta raskaalle sydänsurulleen.
"Jos tahdot tietää enemmän", sanoi Kullenmies, "niin kysy pian. Tuolla
on onneton tähti meidän päämme päällä."
"Oi, Rigmor, Rigmor!" huokaili Kaarlo ja kysyi nyt vanhukselta omassa
nimessään, tiesikö hän missä Rigmor oli, ja voisiko hän ilman syntisiä
ja kirottuja keinoja neuvoa hänelle saisiko hän vielä nähdä vaimonsa
tässä elämässä.
"Jos pääset elävänä täältä", mutisi vanhus, "niin saat pian tietää
missä hän on. Mutta jos ei rakkaus ole vihaa voimakkaampi, niin on se
tieto sinulle onnettomuudeksi."
Kaarlo ihmetteli hämäriä sanoja ja koetti löytää niistä lohdutusta
levottomalle sydämelleen. Vanhus aikoi vielä puhua jotakin, mutta
samassa kuului hirvittävä huuto tornin sisästä, ja vanhus kalpeni.
"Lamppu!" huudahti hän. "Pois tieltä!" Näin sanoen hän syöksyi kuin
raivohullu alas kiertoportaita ja työntäsi Kaarlon niin voimakkaasti
syrjään, että tämä menetti tasapainonsa torninlaella ja kaatui
pitkälleen. Kaarlo katsahti pohjattomaan kuiluun, mutta piteli
lujasti kiinni itseään ja kömpi takaisin portaille. Pian hän saavutti
vanhuksen, ja kun pyöreän tornihuoneen ovi aukesi, leimahtivat liekit
heitä vastaan. Luukut ja seinälaudoitukset paloivat, ja kivipöydällä
palavien paperien välissä istui kuihtunut naisolento nauraen ja
laulaen sekä hurjasti huutaen loimuavien liekkien keskellä. Kaarlo
sieppasi hänet syliinsä ja syöksyi savun ja liekkien halki alas tornin
portaita, sill'aikaa kun vanhus vain ajatteli paperiensa ja salaisten
tavaroittensa pelastamista.
Kaarlo ennätti alimmalle portaalle ja onnistui saamaan kangen pois
ovelta, päästen tukehtumatta ulos raittiiseen ilmaan. Mutta onneton
Helena-rouva makasi kärventyneenä ja puolikuolleena hänen sylissään.
"Volmar, Volmar!" vaikeroi hän. "Sinun tähtesi joudun iankaikkiseen
kadotukseen" --
Kaarlo laski hänet vuorelle ja aikoi, jos mahdollista, vielä joutua
pelastamaan onnettoman tietäjän. Mutta hän huomasi kauhukseen
liekkien leimahtelevan ulos kaikista tornin luukuista, ja vanhus
seisoi tornin katolla, nippu palavia papereita kädessään, joita
hän heitteli ympärilleen ilmaan, samassa möristen loitsurunoja ja
heilutellen riimusauvaansa, ikäänkuin sillä liekkejä asetellen. Mutta
ne saavuttivat hänet kuitenkin. Hän kierteli itseään epätoivoisesti
liekeissä ja katosi samassa näkyvistä.
"Pala, pala, sinä musta saatana!" huusi kuoleva nainen. "Minä palan
jo. Nyt saa kuningas Volmar rauhan minulta tuomiopäivään asti. -- Minä
olen Kullenmiehen kuningatar -- minä syöksyn hänen kanssaan syvyyteen.
Haa, myllynkivi -- myllynkivi! Se riippuu nyt ikuisesti kaulassani --.
Missä, Volmar, ovat nyt sinun kuningattaresi? -- Oi, Dagmar! Dagmar!
rukoile minun puolestani! Ylpeä Beengjerd kuristaa minut verisellä
kaulakoristeellaan" --
Huutaessaan näin tuskallisesti ja katkonaisesti hän kierittelihe
epätoivoisesti ja heitti henkensä. Kaarlo kohotti yhteenliitetyt
kätensä kohti taivasta ja palavaa tornia. Samassa liekit leimahtivat
katon harjan yli, ja musta olento syöksyi sieltä alas hänen
jalkoihinsa. Se oli onneton Kullenmies, jonka hiiltynyt ruumis musertui
kivien väliin.
Nähdessään Kullenin tornin palavan oli joukko lähiseudun ihmisiä
kiirehtinyt sinne sammuttamaan ja pelastamaan. Kansa kammoksui
yleisesti Kullenmiehen noiduttua tornia, joksi he sitä kutsuivat,
mutta voudin käskystä sai uteliaisuus väistyä, ja heidän oli pakosta
rientäminen onnettomien avuksi.
Jätettyään hiiltyneet ruumiit, joita useimmat pelkäsivät, muutaman
talonpojan ja erään kunnianarvoisan papin huostaan, palasi Kaarlo
salaisen kauhun tunteen valtaamana takaisin hevosensa luo, jonka hän
oli sitonut kanervakummulla olevaan pylvääseen. Hän näki nyt selvästi
pääkallon pylvään päässä ja kyseli eräältä skånelaiselta talonpojalta,
joka seurasi häntä, kenenkä pahantekijän pää siihen oli pantu toisille
pelotteeksi ja varoitukseksi.
"Hän oli yksi niitä paholaisen enkeleitä, joka lensi kuningas Sverkerin
tyttären kanssa luostarista", vastasi talonpoika. "Mutta ritari
Folkenpoika, senkin hirtehinen, joka pakeni nunnan kanssa, hän pääsi
sieltä ehein nahoin. Ei ne sellaiset herrat niin vähällä joudu kiinni",
lisäsi talonpoika. "Kyllähän sen herrakin tietää, että missä mahtava
pääsee livahtamaan hirsipuun ohi, siellä köyhä pian hirtetään. Se on
maailman meno. Pahasti se nyt tuolla irvistääkin. Jos ei neito olisi
ollut niin ylhäistä sukua, niin olisi kai tuokin säästänyt valkeat
kaulanikamansa. Mutta pahuudella on pitkät jäljet, eikä karhunpoikien
kanssa ole leikkimistä."
Ajatuksiinsa vaipuneena ritari Kaarlo nousi kimonsa selkään ja ratsasti
pois. Kertomus ritari Folkenpojasta muistutti hänelle hänen omaa
kohtaloaan. Tanskalainen ritari ei ollut ryöstänyt kuninkaantytärtä
luostarista, vaan kuitenkin Pohjoisalbingin mahtavan herttuan tyttären,
joka oli määrätty luostariin tai ruhtinaan morsiameksi. Nyt kun hän
ei tiennyt missä päin maailmaa Rigmor oli, olivat kaikki muut huolet
hänestä mitättömiä, mutta hän ei voinut kuitenkaan olla asemaansa
ajattelematta. Leppymättömältä kreivi Albertilta hän voi odottaa
mitä pahinta, ehkä ankara isä oli jo sulkenut tyttärensä luostariin.
Kaarlo arveli nyt tapaavansa kreivi Albertin Riibehuusissa; mutta
hänen asiansa kuninkaalle sekä toivonsa saada jonkinlaisia tietoja
Rigmorin kohtalosta jouduttivat häntä. Pääkallon näkeminen oli
hänestä enne siitä, että hän nyt kulki varmaa kuolemaansa kohti.
Mutta hän kannusti ratsunsa eikä ruvennut sen enempää arvelemaan.
Hän toivoi kuitenkin kreivi Albertin ritarillisuuden ja kuninkaan
suosiollisuuden ja oikeamielisyyden sallivan hänen kaatua rehellisenä
ja kunniallisena ritarina miekka kädessään, kreivi Albertin mahtavan
ritarimiekan kautta. Suurin onni mitä hän vielä voi odottaa oli
saada taistella entisen herransa ja asemestarinsa kanssa elämästä ja
kuolemasta. Ja vaikka hän ei enää voinutkaan tunnustaa vanhentunutta,
vihanhivuttamaa sotapäällikköään itseään voimakkaammaksi ritarillisten
aseiden käytössä, niin hän tunsi kuitenkin, että hänen oli mahdoton
käyttää ritarimiekkaansa oman elämänsä puolustukseksi Rigmorin vanhaa
kunnianarvoisaa isää vastaan. Myöskin kreivi Oton kanssa hänellä oli
kunnianasia ratkaisematta, ja hän ratsasti Riibeen siinä vakavassa
uskossa, ettei hän enää koskaan saisi nähdä Rigmoria. Itsellään
hän ei myöskään uskonut olevan pitkältä aikaa suremiseen tässä
maailmassa, sillä varmasti hän jommastakummasta kuninkaan urhokkaista
sisarenpojista saisi tervetulleen ja kunniallisen surmaajansa.