Pohjoisalbingin ja Vagrienin rajalla oli pieni maalaiskylä jonka
kirkko oli rakennettu kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla. Sen
lähestöllä virtaa Svantina-joki, ja tämän joen ja kirkon välillä
on leveä, ruskea kanervakangas, vanhat kirjailijat nimittivät sen
Svantinefeldiksi. Tällä kankaalla on monta lähdettä, ja niistä virtaa
puroja jokeen, jonka raoksi tätä kangasta kansa myöskin kutsuu
Bornhövediksi (lastenpääksi.) Täällä oteltiin lopullisesti se suuri,
huomattava taistelu, mihin Valdemarin hirvittävä kostokulku päättyi.
Taistelu oli, kuten tiedetään, pyhän Magdalenan päivänä, tiistaina
22:na päivänä kesäkuuta 1227. Siellä taisteltiin mitä kuumimmasti,
oteltiin raivoisan katkeroituneena aamusta iltaan. Kuningas itse johti
joukkojen keskustaa, ja hänellä oli vastassaan Bremenin arkkipiispa
Gerhard ja uljas herttua Aadolf. Kreivi Otto johti joukkojen oikeaa
sivustaa Saksin herttuaa vastaan. Nuori Valdemar-prinssi, jolla
oli Riisen Kaarlo sivullaan, johti vasenta sivustaa Schwerinin
kreivi Henrikkiä ja Lyybekin pormestari Aleksanteria vastaan. Äsken
kukistamansa ditmarskilaiset, jotka olivat vannottautuneet kuninkaan
lipun alaisiksi, mutta joihin kuningas ei vielä oikein luottanut, oli
hän asettanut taaksensa, etteivät ne karkaisi vihollisten puolelle.
Kuninkaalla oli jo melkein voitto puolellaan; holsteinilaiset
väistyivät, eikä urhokas herttua Aadolf saanut heitä pysähtymään.
"Anna meille voitto, Herra!" huudahti nuori herttua, "ja minä rakennan
pyhän huoneen sinun kunniaksesi; minä luovun turhuuden purppurasta ja
kieltäydyn maailmasta ylistääkseni sinua kuolinpäivääni asti!" Näin
hän rukoili kohotetuin käsin kesken epätoivoisen taistelun tuohinaa.
Kuningas tunkeutui eteenpäin vastustamattoman voimakkaasti, ja kaikki
vastarinta oli mahdoton. Mutta silloin käänsivät ditmarskilaiset,
vihollisten kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan, äkkiä kilpensä
nirkot ylöspäin ja hyökkäsivät kuninkaan kimppuun hänen selkänsä
takaa. Ilta-aurinko loisti suoraan tanskalaisten silmiin melkein,
soaisten heidät. Kuningas ja hänen miehensä taistelivat epätoivoisesti
kaksinkertaista vihollista vastaan, -- ja taistelun tulos oli selvä.
Vihollisetkin myönsivät olleen raskasta anastaa voitto suurelta,
voittoihin tottuneelta kuninkaalta, joka ei vielä koskaan ollut
joutunut tappiolle taistelussa, eivätkä he voineet selittää omaa
onneaan muuten kuin jumalallisen ihmeen aikaansaamaksi. Kuninkaan
onnettomuuteen sanottiin sen pyhimyksen olleen syynä, jonka päivänä
taistelu oli. Ankarilla katumus- ja parannusharjoituksillaan pyhä
Magdalena oli saavuttanut kristikunnassa kuuluisan pyhimyksen
nimen. Kerrottiinpa, että taistelun aikana pyhä Magdalena oli nähty
pilvissä, mistä hänen sanottiin soaisseen auringonsäteillä kuninkaan
ja tanskalaiset soturit, jonkavuoksi Lyybekin asukkaat rakensivatkin
luostarin tämän pyhimyksen kunniaksi.
Aurinko oli laskenut verisen taistelukentän taakse. Neljätuhatta
tanskalaista miestä, ja melkein yhtä monta saksalaista, makasi
kuolleena tai ruhjottuna särkyneiden aseiden ja kaatuneiden hevosten
välissä. Tehtyään epätoivoista vastarintaa, urhokkaan kreivi Oton oli
täytynyt riisua aseensa, ja hänet oli viety vangiksi. Tainnoksiin
menneen ja haavoittuneen prinssi Valdemarin oli Riisen Kaarlo kantanut
taistelukentältä. Yön kietoessa sekä ystävät että viholliset siihen
miellyttävään puolihämärään, joka antaa Pohjolan kesäöille niin
omituisen viehätyksen, kulki Riisen Kaarlo vielä kantaen onnetonta
kuninkaanpoikaa selässään.
Uupunut Riisen Kaarlo laski varovasti jalon taakkansa kanervaisen
kummun juurelle, mistä hän kuuli lähdepuron lorinaa. Hän sitoi
olkavyöllään prinssin vertavuotavan hartian, ammensi kypärällään
vettä lähteestä ja koetti toinnuttaa kaunista, kalpeaa nuorukaista.
Vihdoinkin Dagmarin poika avasi tummansiniset silmänsä ja pyyhkäisi
veriset, vaaleat kiharansa otsaltaan. "Missä minä olen?" kysyi hän.
"Enkö minä seisonut mustan Henrikin kanssa Jumalan tuomioistuimen
edessä? Voi, ei, vangittu! -- vangittu! Viedäänkö minut taas mustaan
torniin?"
"Te olette pelastettu ja vapaa, minun nuori, kuninkaallinen herrani!"
sanoi ritari Kaarlo. "Mutta me olemme joutuneet tappiolle, ja meidän
parhaat miehemme ovat kaatuneet" -- --
"Entä minun isäni -- minun suuri, onneton isäni - missä hän on? Elääkö
hän?"
"Minä en sitä tiedä, jalo herra!" vastasi Kaarlo soinnuttomasti ja
syvän surun valtaamana. "Hän kielsi minun jättämästä teitä, ja minä
tottelen."
"Anna minun maata! Anna minun kuolla! Mitä sinä minusta välität? Etsi
minun isääni! -- Pelasta herrasi ja kuninkaasi, ritari Kaarlo! Minä
vannotan sinua äitini sielun kautta!" -- --
"Minä annoin kuninkaalle sanani!" vastasi Kaarlo. "Minä en voi
enkä uskalla jättää teitä, jalo, nuori herrani, vaikka sydämeni
tykkisi rikki haarniskani alla, ennenkuin olen vienyt teidät varmaan
turvapaikkaan. Minä näen valon tuikkivan tuolta alhaalta virran
luota. Sallikaa minun kantaa teidät sinne. Lienee vielä jälellä jokin
uskollinen holsteinilainen, joka ei petä kuningastaan."
"Te ette saa kantaa minua! Minä jaksan kyllä kävellä", sanoi
huolestunut prinssi ja nousi äkkiä tuskallisesti ponnistaen. "Pitkältä
minä en jaksa, mutta tuon valon luo ainakin kävelen. Oi! isä, isä!
Missä olet?" Hän vaipui taas voimatonna maahan. Mutta Riisen Kaarlo
nosti hänet hartioilleen, kantaen hänet varovasti rannalla olevaan
kalastajatupaan, jonka rakkoruuduista hän näki tulen tuikkavan.
* * * * *
Kun saksilaiset olivat sidottuina vieneet pois kreivi Oton, ja Riisen
Kaarlo oli haavoitettua prinssiä kantaen paennut taistelukentältä,
ei ollut enää ainoaakaan elävää tanskalaista sillä paikalla, missä
kuningas äsken oli taistellut kahdelta taholta ahdistavaa vihollista
vastaan, ja missä hänen parhaat ritarinsa nyt makasivat ruhjottuina
haarniskoitujen sotaratsujensa alla. Heidän keskellään makasi itse
vanha, harmaantunut kuningas haavoittuneen sotaoriinsa vieressä. Hän
hengitti vielä, mutta hän oli mennyt tainnoksiin monista saamistaan
iskuista; vihollisen keihään kärki oli tunkeutunut hänen vasempaan
silmäänsä, eikä hän enää tiennyt mitä hänen ympärillään tapahtui.
Kun hän alkoi tointua, oli jo yö. Vielä huumautuneena silmänsä
kivusta hän tunsi olevansa jonkinlaisessa riippuvassa asennossa ja
liikkeessä, mutta kesti kauan, ennenkuin se hänelle selvisi: lopulta
hän luuli kuulevansa hevoskavioiden kapsetta altaan; hän luuli
uneksivansa, että hän oli poikittain nelistävän hevosen satulassa,
ja kylmä, rautapanssarinen käsivarsi tuki hänen päätään. Niinpä
olikin todellisuudessa. Kookas ritari, kypäränsilmikko suljettuna
ja saksalainen ritarinvaippa haarniskansa peittona, ratsasti näin
kuutamossa haavoitettu ja puolikuollut kuningas sylissään yli kantojen
ja kivien, mitä kiivainta nelistä ja sanaakaan sanomatta. Kun kuningas
viimeinkin oli tointunut ja siksi paljon voimistunut, että sai
puhutuksi, kysyi hän syvästi masentuneena tuntien voimattomuutensa:
"Ystäväkö vai vihollinen?" Lyhyt, levollinen vastaus: "vihollinen"
vieraan ritarin kypäränsilmikon takaa vihlaisi kuninkaan sydäntä kuin
terävin miekka.
Kuningas huokasi syvään ja hän tuskin tunsi silmänsä tuottamaa kipua
ajatellessaan, että hänet nyt vietiin siihen vankilaan, josta tulisi
hänen hautansa. Tuon vieraan äänen sointu oli kyllä ilmaissut hänelle,
ettei hän ollut joutunut kreivi Henrikin valtaan; mutta siinä oli väre,
joka huolestutti häntä enemmän kuin kreivi Henrikin hurja tiikerinääni.
Oudon ritarin äänen rauhallinen vakavuus herätti kuninkaan mielessä
muistoja, joilla tunnonvaivojen kalvava kaarne iski kyntensä hänen
sydämeensä. Hän vaikeni eikä olisi enää toista kertaa halunnut kuulla
tuota ääntä. Hän ei yrittänytkään vapautua, sillä hän tunsi liiankin
hyvin voimattomuutensa ja sen raudankovan käden voiman, joka kuitenkin
säälien piteli koholla hänen haavoittunutta päätään.
Näkemättä vihollisensa kasvoja ja kuulematta hänen suustaan muuta kuin
tuon yhden sanan, "vihollinen", vietiin kuningas näin tuntemattomia
teitä taloon, missä oudot ihmiset ääneti sitoivat hänen haavansa ja
vetivät keihään kärjen hänen silmästään. Heti kun hän oli saanut vähän
levähtää ja oli juonut hänelle tarjotun virkistävän juoman, sidottiin
hänet hevosen selkään mukavasti asetetulle pehmeälle patjalle. Äänetön,
tuntematon ritari nousi toisen hevosen selkään ja tarttui kuninkaan
suitsiin. Sitten taas ratsastettiin niin nopeaan kuin mahdollista,
ja monen pysähdyksen jälkeen, jotka olivat välttämättömiä kuninkaan
heikkouden tähden, saapui hän outoja teitä kaupunkiin, jonka hän
suureksi ihmeekseen luuli tuntevansa. Oli melkein pimeä, kun hän
ratsasti kaupunkiin, mutta kadut ja rakennukset häämöittivät kuitenkin
aivan selvästi, ja hän oli ennen nähnyt ne siksi usein keskipäivällä,
ettei hän voinut erehtyä. Hän ei ollut vihollisten maassa. Hän näki
olevansa Kielissä ja nyt vasta hän huomasi muutoksen, joka jo oli
tapahtunut viimeisessä lepopaikassa: hänen äänetön saattajansa oli
vaihtanut saksalaisen ritarinvaippansa punaiseen, tanskalaiseen
ritarinviittaan.
Hän pysähtyi suuren, valkoisen rakennuksen kiviportaiden eteen.
Kuningas nostettiin satulan patjoilta, hän kuuli tanskalaisten ääniä
ympäriltään, ja hänet talutettiin huolellisesti ylös kiviportaita.
"Kuningas! Kuningas!" kuiskasi toinen toiselle.
Omituisin tuskan ja ilon tuntein kuningas tunsi omien palvelijoidensa
äänet. He tulivat häntä vastaan kynttilät kädessä, ja nyt hän huomasi
olevansa kaupunginpäällysmiehen talossa. Vanha, uskollinen herra
seisoi nöyränä hänen vieressään, lausuen kuninkaallisen herransa
tervetulleeksi ja siunatuksi hänen halvan kattonsa alle, sekä ilmoitti
samalla kaupungin etevimmän haavalääkärin saapuvan heti paikalle.
Kuningas oli astunut kiiltävän puhtaaseen vierashuoneeseen, ja
hänet oli heti viety lepäämään suureen nojatuoliin. Huolestuneiden
palvelijoiden ja talonväen joukossa ovensuussa seisoi vielä outo
ritari, äänetönnä katsellen kuningasta kypäränsilmikon takaa. Kuningas
viittasi hänelle ja pyysi kaikkia muita poistumaan huoneesta. Kaikki
katselivat uteliaina kookasta, vierasta ritaria, jota ei kukaan tähän
asti ollut huomannut, ja kuninkaan täytyi viitata vielä kerran,
ennenkuin jäi yksin oudon pelastajansa kanssa.
Ääneti ja rauhallisesti vieras ritari astui kuninkaan eteen, vetäisten
vaippansa tiukemmin haarniskansa peitoksi, mistä kuningas säpsähtäen
luuli nähneensä vilahduksen.
"Kuka sinä olet, ylevä viholliseni?" kysyi Valdemar. "Taivaan Jumalan
nimeen, sitä minkä olet tehnyt minulle, minä en unohda en tässä enkä
tulevassa elämässä. Mutta miksi peität kasvosi ja miksi katsot ylen
kiitokseni? Kuka olet?"
"Sinun vihollisesi!" vastasi sama luja, rauhallinen ääni, joka jo
kerran ennen oli niin syvästi järkyttänyt kuninkaan mieltä.
"Voiko joku lisätä kyynärän verran pituuteensa?" sanoi kuningas, "tai
lainasiko sinulle äänensä se, jota minä syvimmin loukkasin, ja jolle
minä tein suurimman kaikista vääryyksistä?"
Ritari nyökäytti ja viittasi taivaaseen, joka tuikki tähtikirkkaana
korkeasta kaarevasta ikkunasta. Sitten hän liitti yhteen rautaan puetut
kätensä, painaen ne niin lujasti rintaansa vasten, että panssari
rutisi vaipan alla. Hän kohotti rukoillen päänsä taivasta kohti ja
sanoi hitaasti ja juhlallisesti: "Anna meille anteeksi meidän syntimme
niinkuin mekin anteeksi annamme meidän velvollisillemme! Amen!"
Kuningas kalpeni ja vaipui tuoliinsa. Mutta sanaakaan enää sanomatta
ritari poistui huoneesta ja talosta; hän hypähti ratsunsa selkään ja
ratsasti nopeasti pois. Ei kukaan talon palvelijoista ollut tuntenut
häntä. Sanottiin hänen äkkiä kadonneen, ja kansaan levisi pian mitä
omituisimpia arveluja tästä kuninkaan salaperäisestä pelastajasta.
* * * * *
Tämän tapahtuman jälkeen oli huomattava muutos tapahtunut kuninkaassa.
Ei ainoastaan tuskallisten haavojensa tuottamien kärsimysten
aikana, vaan silloinkin kun hän täysissä ruumiinvoimissa taas
nousi tautivuoteeltaan, hän näytti kantavan nöyryytyksensä ja
vihollistensa voitonriemun rauhallisesti, katsoen ansainneensa kaiken
tämän vanhurskaan Jumalan rangaistuksena. Kadottaessaan silmänsä
ja menettäessään voittamattoman voitonherran nimen hänelle näkyi
selvinneen iäinen totuus, ja samalla hän näytti saavuttaneen sen
itsensähillitsemisen, jota hän niin kauan oli kaivannut. Hän näytti
myöskin osaksi saaneen takaisin sen sielun rauhan, minkä kalvava
kostonhimo niin kokonaan oli riistänyt häneltä. Mutta hän oli omituisen
hiljainen ja miettiväinen: hänellä oli paljon katumista ja hän pelkäsi
salaisesti, ettei hän vielä ollut tyhjentänyt pohjaan asti koston
katkeraa maljaa. Häntä suretti syvästi niiden monien tanskalaisten
kuolema, jotka olivat kaatuneet Bornhövedissä. Eikä hän uskonut
esikoisensa jääneen eloon ennenkuin hän näki hänet, vaikka Riisen
Kaarlo olikin kiiruhtanut heti tuomaan kuninkaalle tämän lohduttavan
tiedon.
Ennenkuin kuningas lähti Kielistä, näki hän kuitenkin taas oman ja
kansansa lemmikin. Hän näki Dagmarin pojan elävän, pelastuneena Riisen
Kaarlon huolellisesti hoitamana ja hän sulki poikansa syliinsä,
ikäänkuin hän olisi noussut hänen luoksensa haudasta. Mutta puhkaistu
silmänsä tuotti vielä hänelle kovia tuskia, ja hän muisti usein
Zedechiaan kohtalon, jolla jumalinen arkkipiispa oli peloitellut
häntä. Häntä kauhistutti tuo ajatus, että hänen täytyisi elää sinä
päivänä, jona hän näkisi poikansa murhattuna edessään. Synkkinä hetkinä
kalvoi häntä vielä sekin ajatus, että hänen silmiensä valo ehkä oli
vain puoleksi sammutettu senvuoksi, että hänen, rikkomansa lupauksen
rangaistukseksi, täytyisi nähdä niin kauhistuttavan onnettomuuden
kohtaavan itseään ja sukuaan sekä itse lapsetonna isänä mennä hautaan.
Kun Valdemar taas oli tervennä Riibehuusissa, ryhtyi hän ensimäiseksi
rauhallisiin sovitteluihin katkerimman vihollisensa kanssa kolmen
nuorimman poikansa vapauttamisesta. He olivat vielä panttivankeina
kreivi Henrikin vallassa, ja kuningas oli kiivaudessaan ja raivoisassa
kostonhimossaan siten saattanut heidän henkensä vaaraan. Hän huolehti
myöskin hyvin innokkaasti molempien sisarenpoikiensa vapauttamisesta
Schwerinin vankilasta sekä myöskin Junker Strangen, Astrad Fracken,
juomanlaskija Björnin, Jaakko Monen ja muiden lunastuksesta. Monien
vaikeuksien ja suurien uhrauksien jälkeen kuninkaan onnistui, osaksi
paavin ja herttua Aadolfin välityksellä, saada aikaan sopimuksen, jonka
mukaan hänen poikansa ja sisarenpoikansa laskettaisiin vapaiksi ja
lunnaat maksettaisiin toisista. Vihdoinkin läheni tuo ikävöity päivä,
jolloin odotettiin vapautettujen vankien ja panttivankien palaavan, ja
nuori Valdemar oli matkustanut heitä vastaanottamaan.
Kylmänä marraskuun päivänä kuninkaan ratsu odotti satuloituna
Riibehuusin rappujen edessä. Riisen Kaarlo ja useita ritareita sekä
asepalvelijoita oli kauan seisonut satuloitujen hevostensa luona
kuningasta odotellen. He eivät tienneet minne hän aikoi, hän oli vain
käskenyt heidän seuraamaan itseään matkalle. Viimeinkin tuli kuningas,
äänetönnä ja totisena, korkea töyhtöhattu valkoisilla hiuksillaan,
ja oravannahoilla sisustettu purppuraviitta hartioillaan. Hän asetti
jalkansa jalustimeen, jääden siihen seisomaan syviin ajatuksiin
vaipuneena. Jalot, puoleksi sokeat kuninkaankasvot, joihin niin monet
suuret ajatukset ja niin monet intohimot olivat piirtäneet syvät
uurteensa, näyttivät liikkumattomina ollen kuin kiveen veistetyiltä.
Syvä, mietiskelevä katse tuijotti epämääräisenä ja uneksivana eteensä,
kiintymättä mihinkään määrättyyn esineeseen; vasen käsi piteli
satulasta, oikea oli nyrkissä hänen sivullaan. Hän jäi seisomaan tähän
asentoon yhtä rauhallisena kuin korkea, valkoinen ratsunsa, joka tunsi
kuninkaallisen herransa eikä liikuttanut ainoatakaan jäsentä. Kaikki
olivat ääneti, eikä kukaan uskaltanut häiritä kuningasta hänen syvissä
ajatuksissaan. Linnanpihalla oli niin hiljaista, kuin olisivat kuningas
ja kaikki hänen miehensä muuttuneet kivipatsaiksi. Huolestuneina
ritarit ja nuorukaiset katselivat vuoroin kuninkaaseen, vuoroin
toisiinsa. Kukin luki toisensa silmistä ajatuksen, joka ahdistavana
täytti jokaisen mielen, mutta jota ei kukaan tohtinut ääneen lausua.
Aurinko oli jo laskemaisillaan, mutta vielä kuningas seisoi samassa
asennossa.
Vihdoinkin Valdemar pyyhkäisi kädellään otsaansa niinkuin se, joka
tointuu tai herää pitkästä unesta. Hän katseli ihmeissään ympärilleen
ja veti jalkansa jalustimesta. Sanaakaan sanomatta hän viittasi
ritareita ja soihtupoikia poistumaan ja astui hitaasti takaisin ylös
linnanportaita ja ritarisalin kautta salakammioonsa.
Siellä hän otti esille Dagmarin kuvan pienestä kultarasiastaan ja
katseli sitä tarkkaan. Hän muisteli sitä päivää, jolloin hän rannalla
seisoen näki kultaisen kuningaslaivan kiitävän ulapalle hakemaan hänen
tuntematonta morsiantaan. Hänet valtasi sama omituinen tunnelma,
joka silloin hänen yleviin nuoruudenunelmiinsa oli sekoittanut
aavistuksen siitä, että hänen onnensa oli riippuvainen hämäristä,
näkymättömistä voimista. "Nyt minä ymmärsin mitä vanhus lauloi!" sanoi
hän surumielisesti säpsähtäen. "Mitenkä en ole sitä pitkiin aikoihin
muistanut?"
"Voittoon ja onneen Volmari syntyi --
Niin tähtien kirjat tietää -- --"
"Ei, ei, ei niin ollut tähdissä. Ei hän niin laulanut." Hän oli
taas kauan ajatuksissaan. "Niin, aivan oikein", sanoi hän sitten
surumielisesti. "Onnellisina päivinä sen lauloin toisin:
"Voittoon ja onneen Volmari syntyi,
Mutt' miehenä murheen eli,
Ja tähtien kirjat tietää;
On riemu murheen veli."
Hän huokasi syvään. "Mitä hän lauloikaan vaarallisesta neidosta?"
jatkoi hän. "Tarkoittiko hän sillä Audacia parkaa? Tosiaankin, hän oli
hurskas ja puhdas kuin pyhä neitsyt, ja kuitenkin hänestä oli minulle
enemmän vaaraa kuin kaikista vihollisistani. Entä jousimies? Aivan
oikein! Se sana oli tosi. Mutta tuo viekas jousimies ei tähdännytkään,
hän osui tähtäämättä." Kuningas vaipui taas syviin mietteisiin ja
näytti turhaan muistelevan loppua Kullenmiehen laulusta. Viimeinkin
hän näytti muistavan sen "Niin, niin, vanhus!" sanoi hän hitaasti ja
surumielisesti. "Se side katkesi, joka kiinnitti koston syntiseen
sieluuni, mutta kenen oli se voimallinen käsi, joka sen irroitti?
Mutta voi, voi! Tähti on sammunut leijonan silmästä." Hän vei nopeasti
kätensä puhkaistua silmää kohti ikäänkuin äkkinäistä kipua tuntien ja
vaipui taas samaan äänettömään mietiskelyyn kuin äsken seistessään
jalka jalustimessa.
Tointuessaan hän huomasi ihmeekseen kookkaan, vakavan ritarin seisovan
aivan edessään ja katselevan häntä surumielisen osanottavasti. Se oli
Riisen Kaarlo, joka levottomana kuninkaan voinnista oli uskaltanut
rikkoa hänen ankaran kieltonsa ja astua hänen salakammioonsa. Hän oli
seisonut siellä jo kauan ja katseli osanottavalla tuskalla kuningasta.
"Suokaa minulle anteeksi, herra kuningas!" sanoi hän lopulta
huomatessaan kuninkaan kiinnittävän katseensa häneen ja näyttäen
närkästyneeltä hänen rohkeudestaan. "Anteeksi, suuri kuninkaani! Minä
pelkäsin teidän sairastuneen ja olevan avun tarpeessa" --
"Minä olen ollut sairas, vaarallisesti sairas", vastasi kuningas.
"Siitä taudista, nuori ritari, rukoilkaa Jumalaa varjelemaan teitä
ja kaikkia ihmisiä, sillä siitä seuraa iankaikkinen kuolema. Mutta
kiitos armahtavalle Jumalalle! Hän lähetti minulle vastoinkäymisiä ja
koettelemuksia. Hän katsoi sen parhaakseni: vain hätä ja tuska voivat
minut parantaa -- vain tiikerinkynnet saivat minun sieluni pelastetuksi
kadotuksesta."
"Oi, rakkahin herrani ja kuninkaani! Te olette varmasti ruumiillisesti
sairas, tai painavat raskaat huolet mieltänne. Jos voisitte uskoa
halvimmalle uskollisista miehistänne mikä sydäntänne painostaa, -- oi
herra kuningas, vaikka minulla itselläni onkin suru kannettavana, jota
enää tuskin kauemmin jaksan kantaa, niin kuitenkin tahtoisin kantaa
teidän surunne, vaikka se minut kokonaan rusentaisi. Jos maailmassa
vain on joku ihminen, joka voisi tyynnyttää ja lohduttaa teidän
sieluanne, niin minä etsin hänet vaikka maailman ääristä."
Kuningas oli istuutunut miettiväisenä nojatuoliinsa; mutta samassa
hän nousi kuin äkkinäisen ajatuksen valtaamana. "Sinä tulit sopivaan
aikaan, uskollinen, rehellinen ritari Kaarlo!" sanoi hän. "Näytätpä
itsekin surun painamalta, ja minä tiedän kyllä mitä suret: sinä olet
kadottanut rakkahimpasi."
"Rakkahin herrani ja kuninkaani!" sanoi Kaarlo hyvin liikutettuna,
"elkää ajatelko minua tai minun surujani, vaan kertokaa minulle
huolenne, ehkä minä henkeni uhalla voin ostaa teille rauhan hetken!"
"Sieluni huolet", sanoi kuningas, katseessa levoton välke. "Ne eivät
kuulu tähän elämään, eikä niihin iloihin tai tuskiin, jotka täällä
voisivat tulla osakseni. Mitäkö ajattelin tuolla ulkona, kun vaivuin
ajatuksiini hevoseni luona -- niin, sen voisi vain se sanoa minulle,
joka sanoo mitä mieluimmin haluaisin tietää. Hyvä on, ritari Kaarlo!
Kiiruhda, nouse hevosesi selkään, elä lepää ennenkuin saavut Skåneen!
Kullenilla asui ennen mies, jota kutsuttiin Kullenmieheksi. Itse hän
sanoi olevansa ritari Thord Knuutinpoika Bonde. Jos hän elää, on hän
ainakin sadan vuoden vanha. Mutta jos hän vielä elää ja on siellä, niin
hän on ainoa mies maailmassa, joka ehkä voi lohduttaa sinun herrasi ja
kuninkaasi sielua. Kiiruhda häntä etsimään, ritari Kaarlo. Jos löydät
hänet elossa, niin kysy häneltä kuninkaasi puolesta, tietääkö hän mitä
minä ajattelin tänä päivänä ratsuni vieressä seisoessani. Joka sanan,
jonka kuulet hänen suustaan, kätket sielusi syvimpään ja uskot sen vain
sinun kuninkaallesi!"
"Te ette näe minua, herra kuninkaani, ennenkuin olen toimittanut
käskynne!" vastasi Kaarlo käsi sydämellä. Kuningas ojensi hänelle
kätensä, ja Kaarlo painoi sen huulilleen. Sitten kuningas viittasi
häntä kiirehtimään ja pani sormen suulleen. Heti senjälkeen nähtiin
Riisen Kaarlon ratsastavan uskollisella kimollaan Riibehuusin
linnanpihalta.