Näissä vakavissa ajatuksissaan Riisen Kaarlo ratsasti pikaisen ja
onnellisen matkan suoritettuaan, eräänä sunnuntain aamupäivänä Riiben
linnan portista ja edelleen puistokatua Riibehuusiin.
Samaa tietä hän oli tullut sinne ensi kerran lapsuudessaan, istuessaan
vaunussa pienen Rigmorin rinnalla sinä päivänä, jona hän ensi
kerran näki suuren kuninkaansa. Hänen koko elämänsä kulki hänen
ohitsensa rakkaina, surumielisinä muistoina. Hänen ympärillään oli
kaikki entisellään. Mutta silloin hän, lapsen unelmin ja toivein,
ikäänkuin astui siihen ihmeelliseen ja monipuoliseen elämään, minkä
hän nyt oli jättämäisillään. Myöskin kuninkaan ylevät unelmat
olivat haihtuneet. Voittoisien valloitusretkien sijaan Tanska
näytti nyt saavan rauhassa kehittää sisäisiä olojaan, ja Kaarlo
unohti sekä itsensä että omat huolensa ajatellessaan kuningasta ja
isänmaata. Hän näki porvarien vaimoineen ja lapsineen hiljaisesti
iloiten tulevan tuomiokirkon puolipäivämessusta, ja nyt hän muisti
olevan kahdennenkymmenenseitsemännen päivän kolminaisuudenpyhästä,
jolloin pääalttarilta laulettiin evankeliumi Herran kirkastuksesta
vuorella. Hurskas kyynel kimmelsi hänen silmässään, ja hän ratsasti
tyynenä ja rauhallisena linnansillan yli sekä laskeutui ratsunsa
selästä linnanpihan kaivon luona. Hän luovutti hevosensa eräälle
aseenkantajalle ja astui rauhallisesti ylös linnanportaita. Sitten
hän pyysi ovenvartijoiden ja henkivartijoiden ilmoittamaan tulonsa
kuninkaalle, joka juuri oli palannut messusta ja nyt oli yksin
salakammiossaan. Kaarlo käskettiin viivyttelemättä kuninkaan
luokse, ja hänen asiansa tärkeys näytti herättävän suurta huomiota,
henkivartijoissa, jotka vastoin tavallisuutta olivat saaneet käskyn
poistua kuninkaallisten huoneiden etusalista.
Keskusteltuaan puoli tuntia salaisesti ritarin kanssa kuningas astui
ulos salakammiostaan, ja kypäränsilmikko suljettuna Riisen Kaarlo
seurasi häntä hitaasti ritarisaliin.
Kuninkaalla oli yllään komea kruunauspukunsa. Kruunu valkoisilla
kiharoillaan ja valtikka kädessään, hän astui hitaasti ja juhlallisesti
ritarisaliin, ja hänen ylevillä, vieläkin kauniilla kasvoillaan oli
rauhallisen vakava ilme. Kuninkaan astuessa ritarisaliin kaikki hänen
ritarinsa ja läänitysmiehensä seisoivat kahdessa pitkässä rivissä
molemmin puolin valtaistuinta. Kaarlo seurasi häntä tykkivin sydämin
ja pysähtyi sekavin ilon ja levottomuuden tuntein nähdessään kookkaan,
vakavan kreivi Albertin mustissa varustuksissaan seisovan Junker
Strangen ja Jaakko Sunenpojan vieressä valtaistuimen oikealla puolen,
sekä kreivi Oton, joka seisoi nuorempien ritarien eturivissä vasemmalla
puolen valtaistuinta. Kuninkaallisen valtaistuimen näköisellä
korotetulla istuimella, ja lähinnä sen oikealla puolen, istui Dagmarin
kruunattu poika kaikessa ruhtinaallisessa komeudessaan, nousten
kunnioittavasti vastaanottamaan kuninkaallista isäänsä. Kolmelta
matalammalta istuimelta, jotka olivat hyvin loistavasti koristetut,
nousi kolme komeapukuista poikaa: ne olivat kuninkaan nuorimmat
pojat, Eerik, Aabel, ja Kristoffer, jotka myöskin olivat lunastetut
vankilasta, missä he olivat olleet isänsä puolesta panttivankeina.
Kuningas istuutui valtaistuimelle, ja joukko hengellisiä herroja,
niiden joukossa apotti Gunnar, Henrik Harpestreng sekä monta piispaa,
lauloivat juhlallisen ylistyslaulun, kiittäen laupiasta Jumalaa,
joka niin monen raskaan koetuksen jälkeen oli taas antanut Tanskalle
takaisin kuninkaansa sekä hänen poikansa ja maan urhokkaimmat ritarit.
Senjälkeen kuningas nousi valtaistuimeltaan ja puhui arvokkaasti ja
voimakkaasti uskolliselle Tanskan kansalle sekä valtakunnan etevimmille
miehille. Hän ylisti nöyrästi Kaikkivaltiaan käsittämättömiä teitä,
joka kautta ahdistuksen ja tuskan antaa eksyneelle sielulle rauhan ja
pelastuksen. Hän vakuutti tahtovansa vihkiä elämänsä viimeiset päivät
rauhan ja vanhurskauden tekoihin eikä hän halunnut sen korkeampaa
kunniaa kuin kuolemansa jälkeen tulla mainituksi Valdemar Suuren
pojaksi, Tanskan suojelijaksi ja lainsäätäjäksi.
Kaikki hengelliset ja maalliset herrat ja suuri joukko kaikensäätyisiä
kansalaisia yhtyivät raikuviin hyväksymishuutoihin kuninkaan lopetettua
puheensa.
"Ja nyt, jalot ritarit ja Tanskan miehet!" jatkoi kuningas.
"Ennenkuin minä jätän tämän paikan, on minulla eräs velvollisuus
täytettävä. Ritari Kaarlo, Riisen herra, joka on täällä, ja joka
muuten on yksi parhaimmista ja uskollisimmista ritareistani, on
suuresti loukannut minun ruhtinaallista sisarenpoikaani, Orlamünden
kreivi Albertia, koska hän ilman tämän isällistä suostumusta on
salaisesti vienyt pois ja nainut hänen ainoan tyttärensä. Ylevästi
harrastaessaan minun vapautustani ja isänmaan parasta on, minun
loukattu sukulaiseni siirtänyt näihin asti sakkojen ja ritarillisen
hyvityksen vaatimuksen ritari Kaarlolta, Riisen herralta, tästä hänen
uskaliaasta ja omavaltaisesta teostaan. Kuninkaallisen valtani ja
voimani nojalla minä sallin nyt loukatun isän itse esittää, minkä
hyvityksen hän tahtoo oikeuden ja kohtuudenmukaisesti vaatia tältä
ritarilta, jonka kasvoja hän ei ole tahtonut nähdä ennen tätä oikeuden
ja koston hetkeä. Minä luotan jaloon sukulaiseeni siksi paljon,
että, joskaan hän ei voisi eikä tahtoisi anteeksi antaa, niin hän ei
kuitenkaan voi vaatia minkäänlaista häpeällistä rangaistusta näin
kunnioitetulle ja rehelliselle ritarille, vaan sallii ritariston
lakien olla tässä määräävinä. Ne määräävät tällaisesta loukkauksesta
ankaran rangaistuksen, mutta kuitenkin sellaisen, joka on sovelias
urhoollisten ja jalosukuisten ritarien kesken. Minkä kunnianhyvityksen
tai rangaistuksen jalo sukulaiseni vaatineekin, ja ritari Kaarlo,
Riisen herra, sen vapaaehtoisesti ottaa suorittaakseen, sen minä
täällä vahvistan, molempien toivomusten mukaiseksi kuninkaallisella ja
järkähtämättömällä sanallani."
"Minun jalo herrani ja kuninkaani!" alkoi nyt synkkä kreivi puhua.
"Teidän sananne ja lupauksenne on meidän yhteinen tuomarimme tuolla
ylhäällä, ja kaikki nämä Tanskan ritarit täällä kuulleet. Muistakaa se,
kun kuulette minun vaatimukseni! Sille miehelle, jonka kasvoja vannoin
olla näkemättä tähän oikeuden- ja kostonhetkeen asti ja jonka nimeä
kuulemasta pyysin teidän säästämään minua tavatessani teidät kurjuuden
synkimmässä asunnossa -- sille miehelle, jonka herra ja asemestari minä
olin ja jota minä rakastin kuin omaa poikaani, kunnes hän pakoitti
minut vihaamaan itseään pahimpana vihollisenaan -- hänelle minä vaadin
rangaistukseksi, että hän joko taistelee minun kanssani tällä hetkellä
elämästä ja kuolemasta tai että hän minun kuninkaani ja koko ritariston
läsnäollessa sidotuin silmin vastaanottaa sen kostonlyönnin, jonka
minä olen vannonut omakätisesti langettaa, ja minä olen vakuutettu
siitä, että se loukkaa yhtävähän hänen ritarikunniaansa kuin häpäisee
minun nimeäni kuningas Valdemarin ruhtinaallisena sukulaisena." Kaikki
ritarit säpsähtivät.
"Mitä!" huudahti kuningas kiivaasti ja tulistuneena. "Uskallatteko näin
väärinkäyttää minun sanaani ja lupaustani?"
"Minun kuninkaallinen sukulaiseni!" sanoi kreivi Albert rauhallisesti.
"Kuninkaan sanaa on mahdoton rikkoa. Jos minä sitä väärinkäytän, niin
on minun asiani vastata siitä, mitä teen. Ritari Kaarlo, Riisen herra,
saa valita."
Valdemar loi läpitunkevan, synkän katseen peloittavaan sukulaiseensa.
Hän mietti hetken aikaa ja hilliten suuttumustaan hän sanoi: "niin
omituiselta kuin viimeinen ehtoni näyttäneekin, ja niin häpeälliseltä
kuin minusta tuntuukin nähdä sisarenpoikani muuttuneen pyöveliksi
ja minun ritarisalini veriseksi mestauspaikaksi -- niin teille minä
olen antanut sanani enkä minä sitä riko. Jos ritari Kaarlo nöyrtyy
valitsemaan viimeisen pöyristyttävän ehdon, käännän minä inhoten pois
kasvoni -- ja teidän tahtonne täyttyköön!
"Mutta minä toivon urhean, jalosukuisen ritarin valitsevan ensimäisen
ehdon, joka, niin tuskallinen kuin se onkin minulle, voi kuitenkin
yksin ratkaista tämän asian, tuottamatta häpeää ja häväistystä
ritaristolle ja kuningashuoneelle."
Kuningas vaikeni ja istui. Kaikkien katseet kohdistuivat nyt ritari
Kaarloon, joka varmana ja sanaakaan sanomatta astui esiin ja löi
syrjään kypäränsilmikon kalpeilta kasvoiltaan. Hän katsoi terävästi ja
rauhallisesti kreivi Albertin synkkiin, raudanlujiin kasvoihin. Sitten
hän irroitti kypärän päästään, sitoi olkavyönsä silmilleen, polvistui
valtaistuimen eteen ja odotti ääneti ja liikkumatta surmaniskua sen
miehen kädestä, jota vastaan hänen oli mahdoton nostaa aseitaan.
Kreivi Albert vetäsi mahtavan miekkansa tupesta kasvojenilmeensä
vähääkään muuttumatta, ja kaikki ritarit tuijottivat häneen
kauhistuneina kuin mielipuoleen. Hän astui askelen taapäin ja
kohotti raskaan tuomarinmiekan. Kuningas kohotti kätensä ikäänkuin
pidättääkseen häntä. Hän olisi tahtonut voimasanalla rikkoa lupauksensa
ja pysäyttää kauhistuttavan kostotyön. Samassa nuori soihtupoika juoksi
esiin aseenkantajien parvesta asettuen uskaliaasti ritari Kaarlon ja
uhkaavan kreivi Albertin väliin. "Odota, säälimätön, leppymätön isä!"
huusi Rigmorin ääni. "Katsokaa, minä olen teidän tyttärenne Rigmor, ja
se ritari, joka tässä rikollisena polvistuu, on minun mieheni Jumalan
ja maailman edessä."
Kreivi Albert antoi miekkansa vaipua ja katseli häntä ääneti ja
rauhallisesti. Riisen Kaarlo tunsi Rigmorinsa äänen ja ojensi
käsivartensa häntä kohti. Mutta hän ei repinyt sidettä silmiltään eikä
liikahtanut paikaltaan.
"Katsokaa!" jatkoi Rigmor. "Hän on paljastanut päänsä kostajan
miekalle. Hän on toivonut kuoleman teidän kädestänne, ankara isä!
Hän ei tahtonut ostaa henkeänsä teidän verellänne. Mutta hän ei näin
siitä luovu, hän ei saa enää notkistaa polveansa armottomalle. Nouse
ylös, ritari Kaarlo! Puolusta henkeäsi, minun isäni ei ole enää
teidän. Minä luovun tässä maailmassa oikeudesta olla vaimonne, ja te
ette saa uhrata teidän kunniaanne minun tähteni. Jos joku täällä näin
kunniattomasti murhataan, niin ottakoon hän minun henkeni! Minä vapisin
isäni vihaa, silloinkun se oli oikeutettu, musertakoon se minut nyt,
minä en enää sitä pelkää. Katsokaa tänne, ankara isä! Täällä polvistuu
Pohjoisalbingin kreivi Albertin tytär. Jos sinä olet siihen oikeutettu,
niin salli minun kuolla leppymättömän kätesi kautta. Mutta minä en
salli alhaisen julmuuden häväistä ruhtinaallisen huoneemme kunniaa."
Ylpeänä ja rauhallisena uljas tytär polvistui isänsä eteen luoden
häneen pelottoman katseen, missä kuvastui hänen oma ylpeä, kaikkia
vaaroja ylenkatsova sielunsa.
"Nouse, ritari Kaarlo! nouse, tyttäreni!" sanoi hän rauhallisesti.
"Jos sallitte, kuninkaani, niin annan vieraan ja puolueettoman äänen
olla tuomarimme!" Hän viittasi aseenkantajilleen, ja heti senjälkeen
Thorgeir Danaskjald astui esiin, kanteleensa kädessään. "Laula meille
laulu vangitun kreivin kostosta!" sanoi totinen sotapäällikkö.
Kaikki katsoivat ihmetellen runoilijaan. Hän tervehti juhlallisesti
kuningasta ja kaikkia kokoontuneita, ja muutaman kerran kieliä
näppäiltyään hän lauloi laulun, jonka sisällys liikutti kaikkia, eniten
kuitenkin ritari Kaarloa ja Rigmor-rouvaa. Aluksi hän lauloi vangitusta
kreivistä, jota soihtupoikansa vankilassa lohdutteli, ja mitenkä
hän viimeisenä päivänä heidän siellä ollessaan oli tuntenut ylpeän
tyttärensä ja vannonut palkitsevansa hänen uskollisuutensa.
"Isä! isä!" huudahti Rigmor. "Sinä tunsit minut ja vaikenit!"
"Hiljaa! Laulu ei ole vielä loppunut!" vastasi Albert totisena.
Thorgeir Danaskjald jatkoi ja lauloi siitä, mitä vangittu kreivi oli
vannonut sydämessään astuessaan ulos pimeästä tornista ja ajatellessaan
kostoa, jonka oli vannonut tyttärensä ryöstäjälle. Nyt hän kuvaili
äskeisen tapahtuman, ja mitenkä ritarin oma valinta määräisi, tulisiko
hänestä ja kreivi Albertista verivihollisia tai ystäviä.
Kreivi Albert keskeytti laulajan ystävällisesti viitaten. "Sinä et
valinnut kaksintaistelua vaimosi isän kanssa, ritari Kaarlo! -- Sinä
valitsit kuoleman minun kädestäni, ja senvuoksi minä vannoin antavani
sinulle tyttäreni ja siunaukseni: Minä asetin sinut liian kovalle
koetukselle. Mutta minä iloitsen: kreivi Albertin tyttären minä olen
tuntenut, mutta nyt minä opin myöskin tuntemaan Riisen Kaarlon vaimon.
Jumala teitä siunatkoon! Ymmärsittekö nyt minkälainen kreivi Albertin
kosto oli?"
Kaarlo oli repäissyt siteen silmiltään ja syleili nyt tulisesti
Rigmoriaan, joka uskaliaan soihtupojan puvussa lepäsi hänen sylissään
runsaita ilonkyyneleitä vuodattaen. Sitten äsken yhdistynyt aviopari
riensi leppyneen isän syliin. Ilo oli suuri ja yleinen.
Thorgeir Danaskjald oli tuonut mukanaan Kaarisenkartanosta Kaarlon ja
Rigmorin molemmat lapset. Viattomien lasten näkeminen oli lepyttänyt
ankaran isoisän. Hän oli tavannut heidät ja syleillyt heitä salaa
voimatta kuitenkaan luopua siitä ankarasta kokeesta, minkä hän oli
asettanut leppymisensä ehdoksi. Thorgeirin viittauksesta toi nyt nuori,
kaunis nainen lapset esille. Nainen oli Thorgeir Danaskjaldin vaimo,
Kaarlon ja Kristiinan hurskas sisar Margareta. Lapset lensivät riemusta
huutaen vanhempiensa syliin. Kaikki tunkeutuivat iloisen osanottavina
lähemmäksi, ja monet yhtyivät siihen onnitteluhuudahdukseen, millä
kuningas ojensi kreivi Albertille kätensä. Mutta kreivi Otto seisoi
etempänä ja tuijotti kalpeana kauniiseen Margareta-rouvaan.
Kun ensimäinen iloinen hälinä oli hiljennyt, ja kuningas, nuori
Valdemar sekä kaikki ritarit olivat onnitelleet nuorta avioparia,
astui kreivi Otto kalpeana ja hitaasti ritari Kaarloa kohti, joka
huumautuneena ilosta ja ylenpalttisesta onnesta myöskin avosylin riensi
tätä rakkainta nuoruudenystäväänsä ja aseveljeänsä vastaan.
"Te unohdatte onnessanne, jalo ritari Kaarlo", sanoi Otto astuen
askelen taapäin, "että meidän vielä tänäpäivänä on taisteltava elämästä
ja kuolemasta, enkä minä voi vastaanottaa ystävällistä syleilyänne,
ennenkuin minä olen verelläni sovittanut teitä vastaan tekemäni
rikoksen. Minä näen kuvan silmieni edessä, joka on minulle siitä
voimakkaana muistutuksena. Missä on teidän onneton sisarenne Kristina?"
Kaarlon iloiset kasvot muuttuivat äkkiä surumielisiksi. Kyynel kimmelsi
hänen tummansinisissä silmissään; hän viittasi ääneti taivaaseen.
"Kuollut!" huudahti kreivi Otto. "Armahda minua, laupias Jumala! Tulkaa
nyt, ritari Kaarlo! Suokaa minun sydänverelläni puhdistaa teidän
viattoman sisarenne kunnia ja tahraamaton nimi!"
"Hän antoi teille anteeksi ja rakasti teitä kuolemaansa asti",
vastasi Kaarlo. "Rakkautensa teihin oli se rikos, jonka hän tunnusti
kuningattarelle. Teidän sinettisormuksenne seurasi häntä hautaan --
sillä hän kihlasi itsensä teille Jumalan valtakunnassa. Hän oli viaton
ja uskollinen kuolemaan asti. Hän rukoilee nyt meidän kaikkien puolesta
Jumalan luona. Tässä on käteni, kreivi Otto! Olkoon elämäni onnellisin
päivä rauhan ja sovinnonpäivä meille kaikille!"
Otto vastasi ääneti ja liikutettuna rehelliseen kädenlyöntiin. Hän
poistui hiljaisena ja surumielisenä vanhasta kuningaslinnasta -- eikä
Riisen Kaarlo enää milloinkaan tavannut häntä.
"Unohtakaamme tänä päivänä kaikki onnettomuutemme, jalo, kuninkaallinen
sukulaiseni!" sanoi kreivi Albert kuninkaalle, joka seisoi äänetönnä
ja miettiväisenä ritarisalissa katsellen lapsiaan ja häntä ympäröiviä
ihmisiä, omituisen surumielinen ilme katseessa. "Onhan teillä taas
lapsenne luonanne -- minun kuninkaani, ja minulla omani", jatkoi kreivi
Albert. "Puoli vuotta sitten me emme uskaltaneet odottaa tällaista
ilonpäivää. Minulle kerrottiin varmana asiana vankilassani, että teidän
leppymätön vihollisenne, herttua Aadolf, oli vienyt teidät ratsunsa
selässä taistelutanterelta."
"Suuri Jumala! Herttua Aadolfko?" huudahti Valdemar. "Nyt vasta minä
ymmärrän sen arvoituksen, nyt minä ymmärrän sinun rukouksesi, ylevä
viholliseni! -- Anna meille anteeksi meidän vikamme, niinkuin mekin
anteeksi annamme velallisillemme!"
"Amen!" sanoi apotti Gunnar. Eikä oltu moneen vuoteen nähty kuningasta
niin iloisena kuin tuona päivänä.
Tämän päivän jälkeen suuri kuningas eli vielä monta Tanskalle
onneatuottavaa vuotta, saavuttaen itselleen Valdemar Lainsäätäjän
nimen. Apotti Gunnar ja hurskas arkkipiispa, jota kuningas ei
kuitenkaan enää koskaan saanut nähdä, avustivat uskollisesti häntä
tässä suuressa rauhan työssä. Arkkipiispa kuoli Ifössä. Kuninkaan
täytyi vielä kerran kauhistuen ja katuen muistella hänen viimeisiä
sanojaan, jotka hän oli kuullut hänen lausuvan tuona kamalana
jouluyönä. Hänen täytyi vielä ennen kuolemaansa kokea se raskas
suru, että hän näki rakkaimman poikansa, Dagmarin hurskaan kuvan,
sen onnettoman nuolen lävistämänä, joka Refsnesin metsästysretkellä
Kallundborgissa lävisti koko Tanskanmaan sydämen. Vanha, kovia kokenut
kuningas ei kuitenkaan nähnyt sen Kullenmiehen ennustuksen toteutuvan,
joka säilyi taruna kansan suussa. Mutta ennustuksen harhaanjohtava
vaikutus ehkä osaltaan aiheutti hänen kiirehtämään sen täyttämistä,
kun hän onnettomasti erehtyen määräsi hallituksen jaettavaksi kolmelle
pojalleen kuolemansa jälkeen. Hänen silmänsä ei tarvinnut nähdä
sitä suurta surua, minkä Aabelin veljenmurha aiheutti maalle ja
valtakunnalle, jolloin Tanskan onni taas himmentyi, kietoen sen kansan
synkkään yöhön, kunnes viimeinen huomattava Valdemar nousi, Atterdagin
nimellä, ilmaisten sukulaisuutensa Valdemar Suuren ja mainehikkaan
Valdemar Seierin kanssa.