Ei ainoastaan Riisen Kaarlolla ollut kovia ja pitkällisiä kärsimyksiä
haavoistaan, jotka jäytivät elämän jaloimpia ja syvimpiä juuria.
Koko Tanskan kansa kärsi ikäänkuin yhtä ainoaa parantumatonta haavaa
sairastaen, koko kansan voima oli välillisesti liittynyt suureen
kuningas Valdemar Seieriin. Tulinen kreivi Otto, joka hädin tuskin
oli pelastunut Mölnin onnettomasta taistelusta, oli suuttumuksen ja
syvän surun valtaamana turhaan ponnistaen koettanut koota sotajoukkoa.
Maan sotavoimat olivat tyhjennetyt, ja kaikkialla vallitsi mitä suurin
kurjuus. Jos ei kuningas ennen vuoden loppua tulisi vapautetuksi,
näytti kansa ja maa ehdottomasti joutuvan perikatoon.
Senjälkeen kun kreivi Albert oli joutunut vankeuteen, ei Tanskalla
ollut sotapäällikköä, joka yleistä luottamusta nauttien olisi
voinut johtaa uutta sotaretkeä. Sillä, joskin kreivi Otto oli
tunnettu rohkeaksi ja uljaaksi, niin ei hänellä kuitenkaan ollut
sitä maltillisuutta, jota ylipäälliköltä vaadittiin. Kaikki uudet,
väkivaltaiset yritykset osoittautuivat sitäpaitsi nyt hyvinkin
vaarallisiksi, sillä kreivi Henrik oli ylimielisen uhmailevana
sotaonnestaan, ja tietäen tärkeiden vankiensa olevan täydellisesti
vallassaan, lausunut mitä kamalimpia ja raaimpia uhkauksia.
Nyt täytyi suostua kaikkiin ehtoihin. -- Kuninkaan elämää ja vapautta
ei voitu liian kalliisti ostaa. Tähän surulliseen tulokseen oli
valtakunnanneuvosto tullut päättäessään ruveta kreivi Henrikin kanssa
neuvottelemaan kuninkaan vapaaksi lunastamisesta. Tiedettiin veli
Gunnarin saapuneen Schweriniin mukanaan paavin uhkauskirjeet. Useat
saksalaiset ruhtinaat näyttivät nyt vakavasti ryhtyneen asiaan, ja
kreivi Otto otti suorittaakseen katkerimman tehtävän kaikista: hän
lähti rauhallisena lähettinä Schweriniin. Marraskuussa hän ratsasti
Riibestä, kuninkaan uskollisimpien ritarien saattamana, joiden joukossa
myöskin Riisen Kaarlo oli. Tämä uskollinen, uljas ritari oli nyt
täydellisesti parantunut; mutta paitsi suurta, yleistä maasurua, joka
painoi syvästi häntä niinkuin kaikkia tanskalaisia, oli hänellä vielä
toinenkin sydänsuru kannettavana, joka yksinään oli kyllin voimakas
lannistamaan rohkeimmankin mielen. Hänelle oli saapunut tuo melkein
musertava tieto, että hänen vaimonsa oli äkkiä kadonnut Kaarisesta.
Ei tiedetty oliko hän paennut vapaaehtoisesti, mihin Kaarlo ei voinut
keksiä minkäänlaista syytä, tai olivatko rosvot hänet ryöstäneet,
ehkäpä hänen oman isänsä toimesta. Martti ei uskaltanut kertoa
herralleen asioiden todellista kulkua, niin kauan kuin hän, ollen
osallinen Rigmorin uhkarohkeaan yritykseen, ei tiennyt oliko hänet
vangittu kreivi Albertin kanssa, vai oliko hän kaatunut taistelussa.
Kreivi Oton matkaseurue Schweriniin muistutti hiljaista, surullista
ruumissaattuetta. Moni maan rikkaimmista ja ylhäisimmistä miehistä
seurasi häntä, ostaakseen tiluksillaan ja koko omaisuudellaan
kuninkaan vapaaksi tai mennäkseen hänen edestään panttivankeuteen.
Näiden kuninkaan uskollisten miesten joukossa oli myöskin arkkipiispan
veli, harmaatukkainen herra Jaakko Sunenpoika Monesta. Hän oli Möenin
herra ja hän oli elänyt aivan eristettynä muusta maailmasta aina
Lenen tappelusta asti, missä hän oli taistellut yhtä uljaasti kuin
onnettomasti Pietari-piispan rinnalla, sekä nähnyt molempien uljaiden
veljiensä kaatuvan.
Vanha arkkipiispa ei enää kyennyt tälle matkalle; mutta hän osaltaan
vaikutti enemmän kuin kukaan muu kuninkaan vapauttamiseksi sekä
järkevillä neuvoillaan että lukuisilla kirjeillään paaville ja
Euroopan mahtavimmille ruhtinaille. Tämän kuninkaan ja maan uskollisen
ystävän kohtalo oli ehkä vieläkin säälittävämpi kuin kuninkaan.
Parantumaton spitalitauti, jonka vuoksi hän oli ollut pakoitettu
luopumaan arkkipiispan arvostaan, oli pitänyt häntä jo yli vuoden
vapaaehtoisessa vankeudessa. Lähellä Skånen rannikkoa, pienellä Ifön
saarella saman nimisessä järvessä, eli jumalinen vanhus erillään koko
muusta maailmasta. Oppinut, hurskas herra oli sulkeutunut pienen
kivirakennuksen synkkien muurien sisään, ja hänen ainoana seuranaan
olivat hänen kirjansa. Ne muutamat palvelijat, jotka hän oli ottanut
mukaansa, eivät saaneet tulla liian lähelle häntä vaarallisen tartunnan
vuoksi; he asuivat erillään omassa rakennuksessaan, ja määrättyinä
aikoina, suurinta varovaisuutta noudattaen, he ojensivat, luukun
kautta hänelle hänen yksinkertaisen ruokansa ja välttämättömimmät
tarpeensa. Näin hän oli itse järjestänyt asiat, huolehtien siten
heidän terveydestään. Erakkohuoneensa ahtaan oven hän oli teljennyt
sisäpuolelta suurella rautakangella, eikä hän avannut sitä kenellekään.
Luukku, joka samalla täytti ikkunan tehtävän, oli niin ylhäällä
muurissa, että hän tuskin kädellään ulotti vastaanottamaan mitä hänelle
tuotiin; hän saattoi itse nähdä siitä vain taivaan, eikä ainoakaan
ihminen voinut nähdä häntä tai hänen kurjuuttaan. Vain perjantaisin,
paastotessaan, hän nautti raitista ilmaa. Sinä päivänä kaikkien
palvelijoiden täytyi poistua saarelta, ja silloin hän avasi ovensa
ja kantaen selässään suurta, raskasta ristiä hän astui korkealla
kukkulalla oleville vanhoille Bratesborgin linnan raunioille, mistä
hän näki rakkaiden kotimaanrantojen siintävän Itämeren takaa. Hän
ei enää toivonut minkäänlaista apua maalliselta ja inhimilliseltä
taholta, joutumatta siltä epätoivoon kovissa koettelemuksissaan.
Yksinäisyydessään hän kulutteli aikaansa viimeistelemällä tärkeää
lakiteostansa sekä tutkien pyhää raamattua ja ollen väsymätön
hurskaihin katumusharjoituksiin. Makuupenkki, puutuoli, rukousjakkara
ja tamminen pöytä, joka samalla oli hänen kirjahyllynsä, olivat hänen
niukka huonekalustonsa. Se suuri risti, jota hän perjantaisin kantoi
muistoksi, vapahtajansa vaelluksesta Golgatalle, oli hänen vuoteensa
vieressä. Katumustaharjoittavana erakkona hänellä oli yllään kurjan
ruumiinsa verhona karkea Bernhardinivaippa eikä mitään entisen
arvoasemansa merkkiä. Sen kivituvan viereen, missä hän työskenteli
ja makasi, oli hän rakennuttanut pienen, siron kotikappelin, jota
ristiinnaulitun ja neitsyt Marian kuvat koristivat, siellä oli myöskin
hänen arkkipiispallinen käyräsauvansa ja lakkinsa; siellä riippui
messupaita ja kaksi kallisarvoista kuorikaapua sekä muita hänen entisen
ylhäisen arvoasemansa komeita merkkejä. Muun muassa hän säilytti siellä
muiden pyhienjäännösten joukossa kolmen pyhän kuninkaan kuvan sekä
pyhienjäännöksiä sisältävän kristallirasian, ja taidokkaasti taotun
hopeakirstun, jotka mainitaan hänen testamentissaan. Jobin kirja oli
aina avoimena hänen pöydällään. Hän oli omaksi lohdutuksekseen ja
opikseen kirjoittanut itselleen otteen niistä kohdista, joilla hän
voi vahvistaa nöyrää alistumistaan Jumalan tahtoon. Paitsi hänen
suuritöisiä selityksiään Davidin psalmeihin, joista hän oli pitänyt
esitelmiä Riigassa, oli hänen pöydällään paljon kirjoituksia, jotka
todistivat hänen oppineisuuttaan ja ahkeruuttaan sekä hänen ja
aikakauden hurskautta. Paitsi roomalaista ja kanoonista oikeutta sekä
vanhojen tanskalaisten lakien suurta nidosta, joita hän käytti tärkeän,
maallisen työnsä apuna, ja paitsi Pietari Lombardin skolastista
historiaa sekä erästä apotti Stefanin kirjoittamaa opettavaista kirjaa
pyhästä Genovevasta, oli siellä jäljennöksiä viidestä Mooseksen
kirjasta, Paavalin kirjeistä ja evankelioista sekä iso joukko
vertauksellisia ja siveysopillisia sääntöjä, jotka olivat johdetut
vanhasta ja uudesta testamentista. Hänen rakkaimpia kirjojaan oli isä
Saxon omakätinen jäljennös Tanskan historiasta, jossa sen rakkaat
omistussanat olivat usein hänelle suuressa yksinäisyydessään kuin
osanottavan ystävän ääni henkimaailmasta. Hänen oma rakkain työnsä,
nyt täydellisesti valmiiksi silailtu Hexaëmeron, mistä hänen Jaakko
veljensä oli hänelle toimittanut siron jäljennöksen pergamentille,
oli usein hänen kädessään, ja siitä hän luki ääneen lempipaikkojaan
äänettömille muureille, lohdutellen itseään sillä, että jos hän olikin
köyhä ja halpa runoilija, niin ei suuri taivaallinen herra, jonka
kiitokseksi ja ylistykseksi hän oli laulanut ja runoillut, kuitenkaan
ylönkatsoisi hänen työtään, vaikkapa koko maailmassa ei olisi
ainoatakaan ihmistä, joka niistä välittäisi. Kun hänen ruumiilliset
tuskansa sallivat, eikä murhe kuninkaan ja Tanskanmaan onnettomuudesta
kokonaan lannistanut hänen rohkeuttaan ja voimiansa, virkisti hän
usein mieltänsä lakitieteellisillä tutkimuksilla sekä jumalallisella
runoilemisella. Hän sepitteli uutta runoa seitsemästä sakramentista
sekä muutamia n.s. seqvensejä neitsyt Marian kunniaksi. Pyhä neitsyt
oli ainoa nainen, jota hurskas herra milloinkaan oli rohjennut
ajatella, ja hänelle arkkipiispa oli avannut sydämensä. Pienen, puuhun
veistetyn korkokuvan alla kotikappelissaan, mihin neitsyt Maria oli
kuvattu pyhä lapsi käsivarrellaan, poltti ukko aina huolellisesti
lamppua. Arkkipiispana ollessaan hän oli määrännyt pyhän Neitsyen
syntymä- ja taivaaseenastumisen päivän vietettäväksi suuremmalla
kirkollisella loistolla ja komeudella kuin tähän asti. Kun Antero
näin yksinäisyydessään istuessaan kirjoitteli latinalaisia virsiä
hänen kunniakseen, joita häntä itseään lukuunottamatta ei kukaan ollut
kuullut eikä nähnyt, tuli hän usein iloiselle ja luottavalle mielelle,
ja hänestä tuntui kuin olisi ihana, jumalallinen neitsyt ollut hänen
lähellään, tuoden lievennystä ja lohdutusta hänen tuskilleen.
Tuon onnettoman vuoden jouluaattona, istuessaan kirjoituspöytänsä
ääressä, oli hänellä tuollainen valoisa innostuksen hetki. Hän
hyräili hiljaa äsken sepittämäänsä uutta laulua neitsyt Marian
kunniaksi, missä hän rukoili neitsyt Marialta ja hänen jumalalliselta
pojaltaan kuninkaan ja maan pelastusta. Vaikka oli juhlailta, ei
hän kuitenkaan ollut tahtonut nauttia muuta kuin vettä ja palasen
paahdettua kauraleipää, joka oli hänen tavallinen ateriansa. Kun hän
nyt työnsä päätettyään istui yksinäiselle aterialleen, muistuivat
entiset ajat hänen mieleensä, jolloin hän suuren kuninkaansa rinnalla
oli viettänyt tämän pyhän illan ystävien ja sukulaisten iloisessa
seurassa, nauttien virkistävää viiniä kuninkaan kultaisesta pikarista.
Hän huokasi syvään ja liitti kätensä yhteen, ja kun hän tavallisen
pöytärukouksen luettuaan kohotti vesimaljakon huulilleen, huomasi hän
ilokseen ja ihmeekseen sen olevan täynnä sitä samaa kallista viiniä,
jota hän tavallisesti jouluaattona oli juonut kuninkaan pöydässä.
Etsimättä luonnollista syytä tähän odottamattomaan tapaukseen hän
lankesi polvilleen rukoilemaan, ja unohtaen kaiken maallisen murheen ja
kurjuuden hän hartaasti kiitti Jumalaa tästä saamastaan ihmeellisestä
merkistä, joka kaikesta pienuudestaan huolimatta näytti lupaavan hänen
hartaimpien ja kiihkeimpien rukoustensa tulleen kuulluiksi.
Kun hän vielä oli polvillaan ja kuuluvalla äänellä lauloi iloista
jouluvirttä, koputettiin vastoin tavallisuutta ikkunaan. Oli jo
myöhäinen ilta, eikä tavallisesti kukaan uskaltanut tähän aikaan häntä
häiritä. Hän nousi ja avasi luukun. "Iloitkaa onnettomuudessanne,
kunnianarvoisa isä", kuului voimakas miehenääni ulkoa. "Kuningas on
vapaa. Hän lähettää teille tämän kirjeen."
"Siunattu olet sinä, joka tuot minulle sellaisen joulusanoman",
vastasi vanhus. "Jos en aivan erehdy, olet sinä rehellinen, uskollinen
kasvattipoikani, Riisen Kaarlo!"
"Niin olen, arvoisa isä!" vastasi ulkopuolelta Riisen Kaarlon ääni
syvään huoaten. "Minä olen Kaarlo, josta te lapsena ollessani piditte
niin isällistä huolta, mutta minä en saa nyt teidän vanhoilla
päivillänne huolehtia teistä pojan tavoin. Te ette suo minun edes nähdä
kunnianarvoisia kasvojanne, enkä minä saa suudella kättännekään."
"Ei yksikään, joka tahtoo valkeuden nähdä, saa katsella kasvojani!
Kättäni ei saa koskea se, joka elää tahtoo!" vastasi erakko
surumielisesti. "Mutta anna minun nyt iloita poikani ja saattaa
rukousteni kiitosuhri Herran kasvojen eteen. Hän on tänään pelastanut
Israelin. Hän ja Hänen pyhimyksensä ovat kuulleet rukoukseni: Hän
on päästänyt voideltunsa kahleista." Tämän sanottuaan hän polvistui
kuninkaan kirje yhteenliitetyissä käsissään, ja ritari Kaarlo seisoi
kauan ulkopuolella uskaltamatta häiritä hänen hartauttaan.
"Milloin pääsi kuningas vapaaksi?" kysyi arkkipiispa nousten ylös.
"Pyhän apostoli Tuomaan päivänä", vastasi Kaarlo. "Ja millä ehdoilla?"
"Se mainitaan kirjeessä, kunnianarvoisa isä. Säästäkää minua niitä
mainitsemasta! Se kauhea sopimus jäytää sydäntäni ja täyttää sieluni
myrkyllä ja sapella."
"Ole rauhallinen, poikani! Katkerimmankin kalkin, minkä Herra meille
antaa, saamme nauttia nurkumatta. Suo palvelijani virvoittaa sinua, ja
tule takaisin puolen tunnin kuluttua."
Näin sanoen arkkipiispa sulki luukun ja istuutui rauhallisena
puutuolilleen. Hän siirsi lampun lähemmäksi ja alkoi lukea kuninkaan
kirjettä. Hän luki äärettömistä summista kultaa, jotka eri aikoina
olivat maksettavat; turhanpäiväisistä vaatteiden, flanderilaisen
purppuravaatteen ja turkisaineiden hankkimisesta kreivi Henrikin
ritareille; neljästäkymmenestä panttivangista, joiden piti astua
vankeuteen kuninkaan puolesta, siksi kunnes kaikki oli maksettu, niiden
joukossa olivat nuoret prinssit ja arkkipiispan oma veli mainitut
maan tärkeimpien miesten joukossa. Tätä lukiessaan ei ainoakaan
ilme muuttunut arkkipiispan totisilla kasvoilla. Hän luki edelleen,
että nuoren kuningas Valdemarin vankeus kestäisi pääsiäiseen asti.
Hän huomasi, ettei vielä lainkaan ollut puhetta kreivi Albertin
vapauttamisesta, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Mutta nyt hän luki
miten kreivi Henrik jokaisesta tuhannesta markasta, mitkä puuttuivat
lunastusrahoista, saisi valita panttivangiksi kenen tanskalaisen
miehen tahansa. Siihen oli kuitenkin lisätty, ettei saanut ottaa
panttivangiksi muita kun niitä, jotka vapaaehtoisesti siihen
suostuivat. Silloin vanhuksen katse kirkastui: "Suurenmoista", sanoi
hän. "Ei kukaan löydä tässä ristiriitaisuutta eikä kukaan epäile,
ettei jokainen tanskalainen menisi ilolla vankeuteen kuninkaansa
puolesta." Nyt hän tuli niihin tärkeisiin pykäliin, jotka koskivat
kaikkien pohjoissaksalaisten ja slaavilaisten maiden luovuttamista
sekä Rendsborgin takaisin antamisesta herttua Aadolfille. Sitten hän
luki tuon hirveän valan, jonka kuninkaan ja hänen miestensä tuli
vannoa: he eivät saaneet koskaan kostaa tätä loukkausta, eivät myöskään
ajatella luovutettujen maiden takaisin valloittamista. Mitä pitemmälle
hän ehti häpeällistä sopimusta lukiessaan, sitä levottomammaksi kävi
hänen katseensa, ja hän puristi suonenvedontapaisesti laihan kätensä
nyrkkiin. "Kaikkivaltias taivaallinen tuomari!" hän huokasi. "Elä
johdata meitä kiusaukseen! Elä anna suuni kirota häntä, jolle annoit
vallan väkevän yli. Elä salli sieluni kysyä: onko oikeutta taivaan
alla?"
Hän oli lukenut ennenkuulumattoman nöyryyttävän sopimuksen loppuun asti
saaden tietää, että oma Jaakko veljensä, rohkea Björn juomanlaskija,
Astrad Fracke, vieläpä uljas Otto, Lüneburgin kreivi sekä monta muuta
rehellistä tanskalaista olivat kirjoittaneet sen alle nimensä ja
vahvistaneet sen sinetillään. Sitten hän luki kuninkaan omat sanat.
Hän oli todellakin vannonut käsi pyhällä verenpisaralla ja toinen
pyhällä raamatulla kalliin valan, luvaten luopua kaikesta kostosta
ja hyvitysvaatimuksista. Hurskas vanhus joutui mitä syvimmän tuskan
valtaan lukiessaan mitä kuningas vapisevalla kädellä oli lisännyt:
"minä en voi enkä tahdo sitä valaa pitää. Minä rikon sen sopimuksen,
vaikka se maksaisi iankaikkisen autuuteni! Jos tahdot vapauttaa minun
sieluni kadotuksesta, niin toimita pyhä isä päästämään minut valastani."
Hiukset nousivat pystyyn hurskaan arkkipiispan päässä, ja hän lankesi
kasvoilleen kivilattialle, missä hän itkien ja huokaillen rukoili
onnettoman kuninkaansa sielun puolesta.
Maattuaan siinä hetkisen kolkutettiin taas kovaa luukulle. Hän nousi
ylös säkenöivin silmin ja yhtä voimakkaana ja arvokkaana kuin ennen
pääalttarilla seisoessaan. Hän työntäsi suurella ristillä auki luukun
ja huusi mahtavalla äänellä: "Kaarlo Riiseläinen! Sano herrallesi
ja kuninkaallesi: Kosto on Jumalan, eikä valapatto saa nähdä Hänen
kasvojansa!"
"Kuolema ja kirous! Mitä sinä höpiset, vanhus!" kajahti mahtava ääni
ulkopuolelta, joka ei ollut Riisen Kaarlon. "Uskallatko sinä lähettää
sellaisen vastauksen herrallesi ja kuninkaallesi palvelijasi kautta?"
"Valdemar kuninkaani! Onko mahdollista että te olette täällä?" huudahti
arkkipiispa epäröivällä äänellä. "Tuleeko kuninkaani itse spitalisen
huoneelle noutamaan lääkkeitä tuskaantuneelle sielulleen?"
"Keneen paitsi teihin, arvoisa isä, minä nyt turvautuisin, kun sieluni
rauha on kysymyksessä?" vastasi kuningas lempeämmin. "Niitä kahleita,
jotka olen heittänyt pois, minä olisin vielä kantanut, ellette te
olisi saanut pyhää isää uhkaamaan verivihollistani pannalla. Mutta
entiset kahleet olivat kuitenkin keveämmät kuin ne, joita nyt kannan.
Vankilassa olin levollinen! Nyt ei minulla ole missään rauhaa.
Polttavat kahleet painavat sieluani ja raatelevat sydäntäni. Jos ei
minua voida vapauttaa näistä helvetillisistä siteistä, kuolen minä
kiukusta ja häpeästä."
"Valdemar, herrani ja kuninkaani!" vastasi arkkipiispa vapisevalla
äänellä, "ennen surin teidän kohtaloanne, mutta murheeni oli hiljainen
Jumalassa; nyt te saatatte sieluni murheelliseksi kuolemaani asti.
Oi! jos saisin nähdä kasvonne ja viimeisen pasuunan kaltaisella
äänellä kutsua teidät takaisin siitä kadotuksen kuilusta, jonka
partaalla hoiputte. Teidän olisi parempi maata kahleissanne kostamatta
tuomiopäivään asti kuin ostaa vapautenne ja kostonne sielunne
iankaikkisella kuolemalla."
"Kuunnelkaa minua ensin, niin ette uskalla minua tuomita!" huusi
kuningas, "Kunniatonta ritaria, kirottua valapattoa ja rosvoa kohtaan
ei minulla ole mitään velvollisuuksia. Minä vannoin hänelle hätävalan,
mutta jos olisin uskonut sen sitovan minua, elävän Jumalan kautta,
ennen olisin vannoutunut perkeleelle. Huuleni lausuivat sanat, mutta
mahtava ääni rinnassani vannoi toisen valan, jonka suuri kostaja
tuolla ylhäällä on kuullut. Hän, jolla on valta sitoa ja päästää
iankaikkisesti, hän voinee kai päästää minut tuskistani ja antaa
takaisin sielunrauhani. Yksi ainoa pyhän isän sana voi Jumalan ja
maailman edessä päästää minut pakoitetusta valastani, jonka vannoin
valapattoiselle petturille ja rosvolle."
"Kanooninen oikeus on sanova: niin herra kuningas!" vastasi
arkkipiispa, "ja kaikki papit suostuvat siihen; aikakautenne on ehkä
sanova: se oli oikein ja kohtuullista! Mutta Jumalan laki sanoo:
ei, ei koskaan! Se laki, jonka Herra kirjoitti pakanoiden sydämiin,
huutaa synneille kirousta, vaikka kaikki maailman viisaat ja taivaan
enkelitkin sanoisivat niitä oikeudeksi. Kuningas Valdemar, jos
valapattoinen pakoitti sinut valalle, elä tule hänen kaltaiseksensa!"
jatkoi arkkipiispa juhlallisesti, "minkä vannoit Herrasi veren ja nimen
kautta, tulee sinun pitää tuomiopäivään asti!"
"Kuolema ja kirous!" huusi kuningas, "jos et sinä tahdo kirjoittaa
puolestani paaville, osaan minä itsekin. Jos sinusta on tullut
ulkokullattu pyhimys ja pelkuri, on minulla piispojen joukossa vielä
uskollisia ja järkeviä palvelijoita."
"Muista Saulia ja Simeonia herra!" huusi arkkipiispa tuskallisella
äänellä, "muista Antiokusta ja Alcimusta, eläkä anna Herran rankaisevan
käden tehdä sinua rammaksi ja halvatuksi."
"Minä en tullut tänne kuulemaan katumussaarnaa!" huusi kiukustunut
kuningas. "Antero Sunenpoika, jos olet kuninkaallesi uskollinen ja
alamainen, niin kirjoita! Minä käsken sinun tekemään sen!"
"Ei, ei koskaan, iankaikkisesti ei!" huusi arkkipiispa niin
voimakkaasti kuin olisi outo ja mahtava ääni puhunut hänen kauttaan.
"Kuule Valdemar Valdemarinpoika! Näin, sanoo Herrani ja tuomarini:
Uskoton Zedekias rikkoi vihollisille vannomansa valan, ja minä annoin
hänen poikansa teurastettavaksi hänen silmäinsä edessä ja annoin hänen
silmäinsä valon sammua."
Samassa, kun nämä kauheat sanat soivat kuninkaan korvissa, kuului
kolahdus erakon majasta; lamppu sammui, ja synkeässä kivihuoneessa
vallitsi haudankaltainen pimeys ja äänettömyys.
Kuningas seisoi ulkopuolella polkaisten jalallaan maahan. Hänen
vieressään seisoi Riisen Kaarlo tulisoihtu kädessään. Tulisoihdun loimu
valaisi mahtavan kuningasvartalon, jota onnettomuus ei vielä ollut
lannistanut. Tummansininen viitta yksinkertaisen ritaripukunsa yllä, ja
litteä, leveälaitainen hattu pitkillä, vaaleilla hiuksillaan, kuningas
seisoi korskeana ja peljättävänä yön pimeydessä, kalpeilla, ankarilla
sankarinkasvoilla uhkaava ilme. Hän tempasi tulisoihdun hämmästyneen
seuralaisensa kädestä ja singahutti sen kiukuissaan kivihuonetta
vastaan, niin että se säkenöiden sammui. "Pois, pois mielipuolen
ruttoasunnolta!" huudahti hän, "paras, viimeinen ystäväni on tullut
petturiksi henkeäni ja kunniaani kohtaan. Hänet on vallannut sokeus ja
hulluus spitalitautinsa tähden. Mutta vaikka hän olisi Samuel itse tai
pyhä profeetta, ja vaikka hirmuisimmat kirouksensa ruhjoisivat minut
-- iankaikkisen kostajan kautta tuolla ylhäällä -- minä tahdon kostaa,
maksoi mitä maksoi." Senjälkeen hän poistui pitkin askelin, ja Kaarlo
seurasi häntä ääneti ja kauhistuneena.
He lähestyivät venettä, mistä palvelijoiden äänet kuuluivat, ja he
näkivät heidän soihtujensa valon heijastuvan lumelle rauhallisessa
talviyössä. Kuningas pysähtyi äkkiä: "Ritari Kaarlo", -- sanoi hän
matalalla äänellä, --"oletko kuninkaallesi uskollinen ja uhrautuvainen?"
"Suuri herrani ja kuninkaani, voitteko sitä epäillä?" -- vastasi
Kaarlo käsi sydämellään, ja hänen rehellisissä silmissään kimmelsi
tukahdutettu kyynel.
"Jokainen sana, jonka olet kuullut tänä yönä", käski kuningas ankaralla
ja varoittavalla silmäyksellä, "olkoon haudattu sinun sieluusi kuin
syvyyden kuiluun."
"Ei mikään hauta ole minua äänettömämpi, herra kuningas! Mutta elkää
vihastuko uskolliselle palvelijallenne, vaan antakaa minun sanoa, mikä
minua suuresti huolestuttaa."
"No mitä nyt? Tahdotko sinäkin olla pappi ja profeetta?"
"Elkää antako hurskaan arkkipiispan uhkauksien toteutua" virkkoi
Kaarle tuskallisella kiireellä, "hän on pyhä Jumalan mies; hän on sen
todistanut merkeillä ja ihmetöillä. Kysykää hänen palvelijoiltaan, ja
saatte kuulla sen todeksi."
"Rehellinen, herkkäuskoinen uneksija", sanoi kuningas hymyillen.
"Senjälkeen kun tartuit Danneborgin lippuun, näet sinä ihmetöitä
kaikkialla. No, mitä ihmeitä se Jumalan mies on tehnyt?"
"Näettekö noita vanhoja raunioita tuolla ylhäällä mäellä, herra
kuningas?" sanoi Kaarlo viitaten muutamiin puoleksi rappeutuneihin
muureihin, jotka peittyivät sammaliin ja lumeen, ja jotka alkava
kuutamo kauniisti valaisi. "Siellä kuuluu olleen ritarilinna ennen
aikaan, ja sieltä löysivät arkkipiispan palvelijat suuren aarteen
vanhoja, pakanallisia kultarahoja. He alkoivat elää iloisesti räyhäten
ja mässäten siihen määrin, että häiritsivät hurskasta arkkipiispaa
hänen hartaudenharjoituksissaan. Silloin hän kiivastui niinkuin
ennenaikaan ja kirosi väärää mammonaa, joka vietteli hänen palvelijansa
syntiin ja jumalattomuuteen. Kun palvelijat seuraavana päivänä aikoivat
käydä käsiksi aarteeseensa oli se muuttunut pieniksi kiviksi. Elkää
naurako sille, herra kuningas! Minä olen itse nähnyt muuttuneet rahat,
ja katsokaa, tässä minulla on yksi niistä."
"No, kas lempoa!" virkkoi kuningas katsellen litteätä ja ympyriäistä
kiveä, jonka Kaarlo hänelle antoi. "Sehän on todella vanhan rahan
kaltainen No hyvä, sen ihmetyön voin kuitenkin selittää, mutta mitä
siitä seuraa? Vaikka hurskas herra tuolla kivihuoneessa voisikin
muuttaa kivet kullaksi -- Jumala auttakoon -- hän ei kuitenkaan voi
tehdä kuningas Valdemarista pelkuria. Minä olen kyllä osoittanut
olevani yhtä vahva uskossa kuin kuka tahansa kristityistä kuninkaista.
Mutta mikään pyhimys en ole, ja sitä, minkä kristikunnan isä tunnustaa
oikeaksi, tahdon minä puolustaa koko Euroopan ritariston ja kaikkien
oikeauskoisten edessä."
Senjälkeen kuningas astui pitkin askelin rantaan veneensä luo,
Kaarlon seuratessa häntä äänetönnä. Hitaasti lykättiin vene vesille,
ja rauhallisena, tähtikirkkaana jouluyönä seisoi kuningas yksinään
perässä, katsellen taaksensa Bratesborgin raunioille, ja synkät
silmänsä säkenöivät hurjista, levottomista ajatuksista. Mutta
Riisen Kaarlo seisoi teräksensininen haarniskansa yllään, rukoillen
äänetönnä kädet ristissä suuren kuninkaansa sielun puolesta, ja
kadonneen Rigmorinsa edestä, aavistamatta vähääkään miltä avaran
maailman kulmalta häntä etsisi. Myös leppymättömän kreivi Albertin
vankihuoneeseen kiiti hänen säälivä ajatuksensa; mutta Kaarlo ei
voinut aavistaakaan, että vangittu sotapäällikkö sillä hetkellä nukkui
kahleissaan rauhallisesti nojaten päätänsä uskollisen tyttärensä
olkapäähän, jota hän ei kuitenkaan tuntenut, ja jonka hän aikoja sitten
oli tuominnut ikuiseen vankeuteen luostarissa.
Kuningas ei vielä ollut näyttäytynyt murheelliselle kansalle. Hän
oli heti vapaaksi päästyään lähtenyt laivalla Travemündestä, ettei
hänen tarvitsisi kulkea kapinallisen ja rauhattoman Pohjoisalbingin
kautta. Hirmuisissa sieluntuskissaan hän oli ensin käskenyt purjehtia
Skånen koillista rantaa kohti. Salaa ja valepukuisena hän oli
jouluaattona noussut maihin ritari Kaarlon ja muutaman palvelijan
kanssa, ja vähän matkaa jalkaisin vaellettuaan hän oli lähtenyt
pienellä kalastajaveneellä tälle öiselle retkelle Iföhön, vanhan
sielunpaimenensa ja uskollisen neuvonantajansa luo. Hän jätti nyt
saaren ja sen hurskaan erakon melkein vielä rauhattomammalla sydämellä
kuin sinne tullessaan. Kalastajien airojen hiljaa loiskuessa lipui
venhe rauhallisesti järven yli. Noustiin maihin likellä kalastajan
mökkiä, ja vaieten vaelsi kuningas seurueineen lyhyen matkan takaisin
rantaan, missä aluksensa ja muu väkensä häntä odottivat.
Toisena joulupäivänä kuningas astui maihin Vordingborgin luona ja
riisui siellä valepukunsa. Katkera viha kalvoi hänen rintaansa
ja synkeä pilvi peitti hänen otsansa, kun hän ensikerran pitkän
vankeutensa jälkeen tervehti rakasta, uskollista kansaansa. Hän
kulki kylästä kylään, käräjiltä käräjille, näyttäytyäkseen kansalle
ja vastaanottaakseen alamaistensa sydämelliset tervehdykset ja
uskollisuuden osoitukset. Huolimatta rauhattomuudesta, joka jäyti
hänen suurta, nöyryytettyä sieluaan, tuli hän kuitenkin syvästi ja
hartaasti liikutetuksi, saadessaan vastaanottaa monet, liikuttavat
todistukset kansan osanottavaisuudesta ja uhrautuvasta rakkaudesta.
Vaikka kansan köyhyys olikin suuri, ei kuitenkaan tarvinnut määrätä
mitään veroa sitä melkoista summaa kootessa, mikä oli suoritettava
ennenkuin Dagmarin poika, nuori kuningas Valdemar, pääsisi vapaaksi.
Missä ikinä kuningas näyttäytyi ja puhui syvästi liikuttavia sanoja
kansalle siitä hädästä, jota hän ja poikansa olivat kärsineet sekä
miten kalliisti hänen täytyi ostaa omansa ja poikansa vapaus, siellä
kilpailivat miehet ja naiset, vieläpä klasetkin tuodessaan viimeisen
roponsa kalliimpine koristuksineen ja esineineen hänen jalkojensa
eteen. Kiittäessään heitä heidän rakkaudestaan kuvastui hyväntahtoinen
ilme kuninkaallisille kasvoille. Hänen ratsastaessaan yhdestä
käräjäpaikasta toiseen, tunkeutuivat vaimot ja lapset, vieläpä sairaat
ja raajarikotkin katsomaan häntä ja suutelemaan hänen vaippansa
lievettä. Hänen kaulassaan ja käsissään oli vielä näkyvissä kaularaudan
ja kahleiden tuoreet arvet. Näitä kauheita muistojaan rääkkäyksestään
ja nöyryytyksestään hän ei tosin näyttänyt kenellekään, mutta tuhannet
silmät näkivät kyyneltensä läpi sellaista, joka liikutti kovimman
ja tylyimmänkin sydämen. Surun sekaisella ilolla, surkuttelevilla
huokauksilla ja äänekkäillä mieltymyksen huudoilla vastaanotettiin
kuningas kaikkialla melkein marttyyrina ja pyhimyksenä. Liikuttavalla
tavalla lauloikin kansanrunoilija:
"Ylistys naisten ja neitosien!
Oli heissä rakkaus hallitsijaan;
Hänen tähtensä korunsa kalleimmat,
he riensivät uhraamaan.
Kun kuningas kahleista vapautui,
Oli Tanskassa ilo suuri,
Kuin enkelein, silloin kun Herramme
oli noussunna kuolleista."
Vanha kansanlaulu, joka kaikui kaikkien huulilta, todistaa, että
kansa iloitessaan kuninkaansa näkemisestä samalla tunsi povessaan
sammumatonta vihaa Schwerinin kreiviä tai mustaa Henrikkiä kohtaan,
joksi häntä nyt kahdestakin syystä kutsuttiin ja yleisesti toivottiin
hänelle pikaista kostoa. Etenkin Tanskan soturit ottivat osaa suuren
kuninkaansa kiukkuun, ja huolimatta kalliista valasta, jonka tiesivät
vannotuksi, lauloivat he usein ääneen kuninkaan nähdessään:
"Vahingon kostavi eläessään
Vielä kuningas Valdemar Seier." --
Valdemar vaaleni vaieten, ja puristi voimakkaalla kädellään miekkansa
kahvaa, joka kerta kun kuuli sitä laulettavan, mutta hän näytti jonkun
aikaa ajattelevan vain maan puhdistamista rosvoista ja pahantekijöistä
palauttaakseen rauhan ja järjestyksen valtakuntaan.
Kuningas oli palannut Riibehuusiin. Hän jakeli synkkänä ja äänetönnä
käskyjään, ja joka hänet näki joulun ja pääsiäisen välisenä aikana,
huomasi hänen kasvoillaan kauhistavan ilmeen. Pääsiäinen oli saapunut.
Nuoren Valdemarin lunnaat olivat jo melkein maksetut. Tulisella
riemulla vastaanotti Valdemar rakkaimman poikansa ja vankeustoverinsa,
Dagmarin hurskaan kuvan, sulkien hänet syliinsä vapaana ja
pelastettuna. Tähän asti kuningas näytti kovien sisällisten taistelujen
jälkeen sulkeneen jokaisen koston ajatuksen syvälle sieluunsa.
Mutta kolmantena pääsiäispäivänä Riisen Kaarlo ratsasti kimollaan
kaupungista, mukanaan Martti ja kymmenen aseenkantajaa. Hänellä oli
povellaan tärkeä kirje kuninkaalta, jonka hän oli luvannut henkensä
uhalla viedä määräpaikkaansa. Hänen matkansa tarkoitus ja päämaali
olivat tosin salaisuus, jota ei kukaan uskaltanut kysellä. Mutta joka
tämän päivän jälkeen tarkasteli kuninkaan kasvojenilmeitä, luuli
niissä huomaavansa kamalan toivon välkkeen. Kun hän istui hiljaisena
ja ajatuksiinsa vaipuneena ritariensa joukossa, näytti sama ajatus
välähtelevän kaikkien mielissä, tuntui siltä kuin olisivat ritarit
odottaneet ratkaisevaa sanaa kuninkaansa suusta tarttuakseen aseisiinsa.
Sill'aikaa kreivi Henrik istui ylpeänä ja turvallisesti Schwerinin
linnassa, ajatellen vain valtansa laajentamista ja vahvistamista.
Hän ei enää välittänyt onnettomasta puolisostaan, vaan antoi hänen
asua erillään etäisessä linnan kylkirakennuksessa. Saatuaan ilmi
kreivittären onnistumattoman pakoyrityksen, jolloin tämä samalla oli
aikonut vapauttaa kuninkaan, oli hän arvellut olevansa oikeutettu
kohtelemaan häntä kovuudella. Talonvouti ja kamarineito, jotka
olivat olleet osallisia tuossa pakoyrityksessä, olivat joutuneet
hänen ankaran kotioikeutensa kouriin. Hän uskoi Mölnin tappelussa
pesseensä ritarikunniansa puhtaaksi häpeätahroista, ja vangitessaan
pakollisen lääninherransa hän ei mielestään käyttänyt kavaluutta
miehuuden ja sotakunnon puutteessa. Ylpeänä sotaonnestaan ja siitä
urhoollisuuden maineesta, jonka hän oli saavuttanut voitettuaan
urhoollisen ja kuuluisan kreivi Albertin, hän oli mielestään
voittamaton sotapäällikkönä ja asetti Lauenburgin luovuttamisen kreivi
Albertin vapauden ainoaksi ehdoksi. Tähän ei vangittu sotapäällikkö
voinut eikä tahtonutkaan suostua. Hän kantoi kahleitaan synkkänä
ja äänetönnä niinkuin se, jolla ei ole mitään kadotettavaa tässä
maailmassa, eikä hän katsonut kreivi Henrikin esitystä edes vastauksen
arvoiseksi. Suuttuneena tästä ylenkatseesta, kreivi Henrik kohteli
vieläkin julmemmin kuningas Valdemarin uljasta sisarenpoikaa, ja
ylpeänä turvallisuudessaan hän antoi nuorten prinssien samoinkuin
Junker Strangen, Astrad Fracken, Björn juomanlaskijan sekä monen
muun uskollisen miehen, jotka olivat hänellä panttivankeina, monella
nöyryyttävällä tavalla kokea ylivoimaansa. Hän tunsi ritarillisen
kuninkaan liian hyvin pelätäkseen tämän puolelta rauhan rikkomista,
niinkauan kuin hän kristikunnan ja ritarilakien mukaan oli sidottu
omantuntonsa ja kunniansa kautta. Viekas kreivi oli hyvässä sovussa
Saksan keisarin ja ruhtinaiden kanssa. Vieläpä itse paavi, joka oli
uhannut häntä pannalla ja iankaikkisella kadotuksella, kutsui häntä
kuitenkin jaloksi mieheksi (nobilis vir). Hänellä oli sitäpaitsi
mahtavia ystäviä piispojen ja pappien joukossa, jotka olivat siksi
ylhäisiä, että saivat paavin hovissa estetyksi sen, mitä hänellä
ehkä siltä taholta oli pelättävänä. Suurimmaksi varmuudeksi hän oli
asettanut rajalle salaisia vartijoita ja vakoojia, joiden tuli vangita
kaikki Roomaan aikovat tanskalaiset matkustajat.
Syyskuun alkupäivinä oli kreivi Henrikin luona koolla iloinen
metsästysseurue, suurimmaksi osaksi rikkaita, schweriniläisiä
tilanomistajia, jotka saatuaan kreiviltä ritarinarvon nyt senvuoksi
katsoivat velvollisuudekseen ylenmäärin ylistellä hänen miehuuttaan ja
urhoollisuuttaan. Monien outojen ritarien ja ruhtinaallisten herrojen
joukossa oli hänen vieraanaan myöskin Holsteinin kreivi Aadolf. Tämä
hiljainen ja totinen herra, jonka isä oli istunut vankina Sjöborgin
linnassa, oli menettänyt kaikki maansa, ollen syyllä Valdemarin
leppymättömimpiä vihollisia. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut voinut
hyväksyä kreivi Henrikin petollista ja epäritarillista käytöstä
kuningasta kohtaan. Hän oli sen avulla kostanut kuningas Valdemarille
sekä saanut takaisin Pohjoisalbingin ja kaikki isänsä entiset oikeudet.
Mutta hänellä ei ollut siitä suurtakaan iloa, sillä vanha isänsä kärsi
vielä vankeutensa ja monien kovien koettelemuksiensa seurauksista.
Vanha herra oli luopunut maailmasta ja muuttanut yksinäiseen
linnaansa Schawenborgiin, ja murehtiessaan isänsä kovaa kohtaloa
nuori ritarillinen herttua oli muuttunut yhä synkkämielisemmäksi.
Pitkä, sammumaton viha oli kaivanut syvät jäljet hänen uljaisiin
sankarikasvoihinsa, mutta hänen kasvonilmeittensä ankaruutta lievensi
hiljainen, jumalinen haaveellisuus, mihin hän lapsuudesta asti oli
ollut taipuvainen. Hän istui tässä hauskassa seurassa vaiteliaana
ja ajatuksiinsa vaipuneena, yllään herttuallinen purppuraviittansa,
ja pudisteli päätään, kun kreivi Henrik, vieraitaan huvittaakseen
ja osoittaakseen uskaliaisuuttaan, antoi ylpeän välinpitämättömästi
uuden, nöyrän kappalaisensa kääntää ja selittää paavin viimeisen
uhkauskirjeen. Se oli kirjoitettu kesäkuun 19 päivänä, ja siinä
kehoitettiin Schwerinin kreiviä viipymättä päästämään kuninkaalliset
tanskalaiset vangit vapaiksi sekä kokonaan luopumaan niistä lunnaista,
jotka kuningas Valdemarilla vielä olivat maksamatta.
Kaikkien muiden mielestä olivat nuo vakavia sanoja, mutta kreivi
Henrik vain nauroi, laskien rohkeata pilaa vanhoista, voimattomista
vatikaanin ukonnuolista, joista ei vapaiden ja rohkeiden ruhtinaiden
enää tarvinnut välittää. "Jos minä vapaana Saksan valtioruhtinaana
olen uskaltanut karistaa päältäni kuninkaan itsevaltiuden ja hävittää
kolmannen luvun Schwerinin laista", sanoi hän mahtipontisesti, "niin
varmasti vielä koittaa sekin aika, jolloin Saksankin maaperällä
uskalletaan tallata tämänlainen kirja maahan." Näin sanoen hän painoi
likaisen saappaankorkonsa paavin sinetille.
Arka kotikappalainen teki vaieten ristinmerkin, ja raa'at
schweriniläiset herrat tarttuivat iloisina maljoihinsa tyhjentäen ne
rohkean kreivin onneksi. Mutta herttua Aadolf työntää inhoten pikarin
luotaan. "Muistakaa keisari Ottoa ja Slesvigin piispa Valdemaria,
kreivi Henrik!" sanoi hän vakavasti. "Elkää katsoko ylen sitä
voimakasta kättä, joka kuitenkin voi päästää ja sitoa meidät kaikki,
vaikka olisimmekin kuninkaita ja keisareita."
"Minä voin itse sitoa ja päästää kuninkaita ja keisareita", vastasi
kreivi Henrik, "sen olen osoittanut paaville ja koko maailmalle."
"Totta kyllä, kreivi Henrik", sanoi herttua. "Heidän kätensä ja
jalkansa te voitte sitoa, ei ainoastaan silloin, kun he ovat
päihtyneitä ja nukkuvat, vaan myös julkisessa, rehellisessä
taistelussa. Sen te olette osoittanut urhoolliselle kreivi Albertille.
Mutta kuningasten ja ruhtinasten sielut" -- --
"Nekin minä voin sitoa", vastasi kreivi Henrik nauraen. "Tai voitteko
kieltää, etten minä sitonut kuningas Valdemarin ylpeää kostonhimoista
sielua, niin että hän nyt saa puhkua voimattomassa vihassaan
kuolinpäiväänsä asti? Katsokaa vain uskaltaako hän nostaa kättänsä
minua tai teitä vastaan, vaikka hän istuu vapaana valtaistuimellaan."
"Hyvä kreivi, te olette sitonut suurimman ja ylpeimmän sankarisielun
minkä tunnen", sanoi herttua, jalo ilme vakavilla kasvoillaan. "On
totta, että minun täytyy vihata häntä kuolemaani asti, mutta minä olen
kuitenkin aina kunnioittanut hänen sielun voimiansa. Minä ihailin
häntä hänen nöyryytyksessään, silloin kun hän oli teidän kahleissanne.
Sitä omantunnon sidettä, jolla te sidoitte hänen tahtonsa, hän ei
omavaltaisesti riko. Mutta minä ihmettelen vain, että te kreivi Henrik
olette siitä niin varma!"
"Miten niin? Tunnenhan minä hänet yhtähyvin kuin te, jalo herttua."
"Mutta olittehan te itse kerran samanlaisessa asemassa", vastasi
herttua, ja hänen katseessaan oli ylenkatseellinen välähdys. "Sillä
kertaa te ette kuitenkaan viisaana valtiomiehenä epäillyt omalla
edesvastuullanne rikkoa pakoitettua valaanne."
Kreivi Henrikin posket hehkuivat, ja hänellä oli jo katkera
vastaus valmiina, mutta hän hillitsi itsensä. "Me jouduimme pois
puheenaineestamme", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä ja tyhjensi
pikarinsa.
"Me puhuimme pyhästä isästä", jatkoi herttua rauhallisesti, "me
myönnämme hänen olevan voimallisemman sitä ruhtinasta, joka valalla
sitoo yipeimmänkin kuninkaan sielun. Katsokaa, sen minä kuitenkin
tahdon sanoa teille, kreivi Henrik: Pyhä isä on siinä mahtavampi
meitä kaikkia, että hän voi yhdellä ainoalla sanalla päästää sen,
jota sitoaksenne te tarvitsette kuninkaiden ja ruhtinasten sinettejä,
kalliita pyhäinjäännöksiä ja pyhiä kirjoja, vieläpä jalon vihollisenne
rehellisyyden ja ritarillisen mielen."
Kreivi Henrik kalpeni. "Tultuanne Pohjoisalbingin herttuaksi
voisi melkein luulla teidän tunnustavan itsenne Tanskan kuninkaan
vasalliksi. Teidän pitäisi kuitenkin muistaa ketä te saatte kiittää
herttuakunnastanne eikä halveksia kättä, joka kukisti verivihollisenne."
"Minun tarkoitukseni ei ollut loukata teitä, uskalias liittolaiseni",
vastasi rauhallinen herttua. "Minä vain paheksun sitä, että te ette
tunnusta yhteisen vihollisemme suuruutta, ollen maallisista syistä
ja voitonpyynnistä välittämättä siitä, mihin kristikunnan pyhä isä
oikeuden ja ihmisyyden nimessä teitä kehoittaa."
"Siitä minä kyllä itse vastaan sekä tässä että tulevaisessa
elämässä", sanoi kreivi Henrik teeskennellyn välinpitämättömästi
tyhjentäen pikarinsa. "Teidänlaisenne herran kanssa en halua väitellä
omantunnonkysymyksistä. Jokaisella on omatuntonsa, kuten tiedätte, ja
minullakin on omani. Minä luulen vielä eläväni sen päivän", jatkoi
hän katkeralla ivalla, kääntyen muihin läsnäoleviin, "jolloin hurskas
herttua Aadolf, papinviitta yllään ja kunnianarvoisena kaljupäänä,
käännyttää meidät kaikki rippituolissa."
Kaikki ritarit hymyilivät; mutta ruhtinas Aadolf vastasi yhtä
levollisesti kuin ennenkin:
"Se aika voi kyllä pian koittaa, jolloin minä pidän Herranhuoneen
kynnystä ruhtinaallisen linnan valtaistuinta parempana, mutta minä
epäilen suuresti saisinko ketään näistä herroista suostumaan sellaiseen
tyhmyyteen."
Samassa aukeni ovi, ja tomuinen ritari astui sisään ojentaen kreivi
Henrikille kirjeen. "Onneton sanoma, jalot herrat", sanoi hän
hengästyneenä, "Tanskan kuningas on päästetty valastaan."
Raivostuneena kreivi Henrik hypähti paikaltaan. "Päästetty valastaan!"
huusi hän. "Kuolema ja kirous! Silloin ei ole aikaa istua tässä."
Kaikki hypähtivät paikoiltaan paitsi herttua Aadolf, joka jäi
rauhallisena samaan asentoon istumaan kuin ennenkin ja tyhjensi
pikarinsa. Kreivi Henrik vilkaisi kirjeeseen ja heitti sen vihasta
vaahdoten lattialle. "Hänen sotajoukkonsa on jo aseissa", huusi hän.
"Kirottua! Hän kulkee Ditmarskenia kohti. Kuuletteko, herttua Aadolf?
Hän uhkaa ensin teitä ja Pohjoisalbingia."
"Minä olen sitä odottanut", sanoi herttua ja nousi. "Senvuoksi minä
tulin tänne. Sotajoukkoni seisoo valmiina taisteluun."
"Minun on valmiina vuorokauden kuluttua", sanoi kreivi Henrik. "Tuossa
on käteni, jalo herttua. Me olemme ystäviä ja uskollisia liittolaisia
elämässä ja kuolemassa. Meillä on yhteinen vihollinen ja yhteiset edut.
Eivät mitkään eroavat mielipiteet saa rikkoa meidän liittoamme."
Ääneti ja rauhallisena herttua Aadolf vastasi hänen kädenlyöntiinsä.
Nyt päätettiin, ettei kiukustuneelle kuninkaalle suotaisi aikaa
Rendsborgin valloittamiseen eikä Elben luo pääsyyn, vaan oli jouduttava
häntä vastaan ja mitä pikemmin estettävä hänen etenemisensä.
* * * * *
Se sanoma, joka niin äkkiä oli pannut koko Schwerinin linnan
liikkeelle, oli aivan tosi. Uskollinen Riisen Kaarlo oli mitä
suurimmalla varovaisuudella ja viekkaudella osannut pettää ja karttaa
kreivi Henrikin Tanskan rajalla olevat vakoojat ja salaväijyjät. Hän
oli onnellisesti saapunut Roomaan, ja paluumatkansa oli onnistunut yhtä
hyvästi, vaikka hänen muutamien aseenkantajiensa kanssa oli täytynyt
Pohjoisalbingin rajalla murtautua naamioidun sissijoukon läpi. Se
kirje, jonka hän oli vienyt paaville kuninkaalta, oli kirjoitettu
taitavasti ja kaunopuheisesti. Paavillisen istuimen omia etuja oli
siinä hienotunteisesti kosketeltu, viittaamalla siihen, että voitaisiin
toivoa kuningas Valdemarin avustavan Pyhän maan vapauttamisessa, kun
hänet itse ensin oli vapautettu painavasta ikeestään. Tämä tärkeä
syy, sekä paavin hyväntahtoinen suosio sankarillista, pahoinpideltyä
kuningasta kohtaan, eivät olleet tekemättä vaikutusta. Kirjeellään
29:ltä päivältä kesäkuuta paavi oli muodollisesti päästänyt hänet
valasta, vapauttaen kirkon nimessä hänet kaikista omantunnon
soimauksista sekä hänen ritarillisen ja kuninkaallisen kunniansa
kaikesta häpeästä ja tahrasta, jos hän asevoimalla anastaisi
kapinallisilta läänitysmiehiltä takaisin ne oikeudet, jotka keisari ja
paavi jo aikaisemmin olivat tunnustaneet.
Voimakkaan vapauden tunteen valtaamana kuningas oli, tämä kirje
levottomalla sydämellä, ottanut seinältä kypäränsä ja kilpensä ja
hypähtänyt hurjasti iloiten sotaratsunsa selkään. Hänen nuori poikansa,
prinssi Valdemar, ratsasti nyt ensi kerran taistelukuntoisena hänen
rinnallaan. Hänen kullankiiltävä haarniskansa välkkyili salaman
kirkkaana, ja samoinkuin isänsä kilpeen, oli hänenkin kilpeensä kuvattu
kolme hopeansinistä leijonaa ja kaksikymmentäneljä kullattua sydäntä.
Kreivi Otto, Riisen Kaarlo, Juhana Ganz, Absalon Belg lankoineen sekä
monta urhokasta ritaria seurasivat kuningasta. Suuren sotajoukkonsa
etunenässä hän levitti hirvittävänä tuomarina ja kostajana kauhua
Pohjoisalbingin kapinalliseen väestöön. Urhokkaat friisit olivat
pysyneet hänelle uskollisina; Sven Väkevän ja Veli Gamlingin johdolla
he yhtyivät suurissa joukoissa häneen. He olivat kuninkaalle
tervetullut apu, sillä ei kukaan kyennyt sotimaan rahkasoilla niin
hyvin kuin reippaat friisiläiset keihäsmiehet vilkkailla hevosillaan.
Kun kuningas ensiksi oli pakoitettu alkamaan sotaretkensä kukistamalla
kapinalliset ditmarskilaiset, jotka tekivät sitkeää ja urhokasta
vastarintaa, olivat kreivi Henrik ja herttua Aadolf sill'aikaa
kulkeneet suoraan Eideriä kohti. Iltaa ennen pyhän Mikaelin päivää
he olivat leiriytyneet aivan joen varrelle. He olivat samana
päivänä kuulleet pakolaisilta kuninkaan voittaneen ditmarskilaiset
sekä kulkeneen Rendsborgia kohti. He olivat tulleet varoviksi ja
huolestuneiksi huomatessaan kuninkaan sotaonnen palaavan. Myöhään
yöllä he istuivat totisina ja äänettöminä viinipikarin ääressä kreivi
Henrikin teltassa. Kuu kuvastui tyynen virran kalvoon, yhdistyen
teltassa palavan yksinäisen soihdun valoon. Ulkopuolelta kuuluivat
vartiosotilaiden säännölliset ja yksitoikkoiset askelet, ja aseiden
hiljaista helinää. Kreivi Henrikin käskystä vallitsi leirissä
täydellinen hiljaisuus, eikä näkynyt mistään valoa tai leirinuotioita.
"Mitä sitten, jos hänen entinen pirullisen häikäisevä onnensa palaisi?"
murahti kreivi Henrik lopulta ja kopautti pikarinsa pöytään. "Hm,
typerä olin, kun päästin hänet kahleista!"
"Sitä tekoa ei teidän tarvitse katua!" vastasi herttua. "Nyt vasta
voimme saavuttaa sen, mistä ennen emme edes voineet uneksia. Jospa vain
emme olisi käyttäneet muita aseita häntä vastaan kuin niitä, joita
nyt kannamme! Mutta tapahtunutta ei voi toiseksi muuttaa. Te, kreivi,
olette opettanut hänet tuntemaan onnettomuuden! Nyt hän tietää miltä
jalosukuisesta ruhtinaasta tuntuu kantaa kahleita. Ja niin totisesti
kuin asiani on oikea, ja iankaikkinen kostaja on tuolla ylhäällä, ei
hän ole väistävä isäni miekkaa, joka on minun kädessäni!"
"Hän on lankeava omiin tekoihinsa!" sanoi kreivi Henrik. "Mutta
elkäämme hätäilkö, jalo herttua. Olkoon teidän asianne oikea tai ei,
niin meidän taivaallinen kostajamme, johon te luotatte, ei kuitenkaan
lähetä meille ratsumiehiä. Me emme voi ryhtyä julkiseen taisteluun
kuninkaan kanssa, ennenkuin Saksin herttua yhtyy meihin tuhannen
kypäripäänsä kera."
"Minkävuoksi tulimme sitten tänne?" kysyi herttua säpsähtäen. "Eikö
Valdemar matkallaan Rendsborgiin kohtaa meitä täällä?"
"Me kohtaamme hänet täällä, missä hän vähimmin sitä odottaa! Näettekö
te tuon suuren rahkasuon, jalo herttua?" jatkoi kreivi viekkaasti
hymyillen ja viittasi ulos teltasta. "Tuolta puolen kulkee tie
Rendsborgiin. Tuo viidakko peittää meidän leirimme; hän ei odota
tapaavansa täällä vihollisia. Heti kun minun vakoilijani tuovat
minulle tiedon, että hän lähenee joukkoineen suon toista laitaa,
silloin annamme äkkiä keveän ratsujoukon karauttaa suon yli, ja
ennenkuin! he käsittävät, mistä vihollinen ilmestyy, olemme me tehneet
suuremman vaurion hänen hajaantuneille joukoilleen kuin suurimmalla
kenttäottelulla!"
"Siis me olemme täällä väijyksissä?" sanoi herttua suuttuneena ja
nousi. "Sitä minä en tiennyt, kreivi Henrik. Se ei ollut ainakaan minun
aikomukseni eikä meidän yhteinen sopimuksemme."
"Suokaa minulle anteeksi tämä pieni muutos, jalo herttuani!" alkoi
kreivi lepytellen puhua ja täytti herttuan pikarin. "Minä tiesin teidän
vihaavan sotajuonia. Teillä on siksi arka omatunto, etten uskaltanut
ilmaista teille tätä aikomustani. Nyt on koko edesvastuu siitä minun,
ja minä olen pelastanut teidät kaikista tunnonvaivoista. Joko meidän
täytyy antaa kuninkaan valloittaa Rendsborg aivan silmiemme edestä tai
me kulemme urheasti suon yli ja pysäytämme hänen kulkunsa. Tässä ei nyt
ole aikaa eikä tilaisuutta sopivaan taisteluun."
"Te aijotte kulettaa meidät voittoon alhaista ja väärää tietä, kreivi
Henrik!" vastasi herttua syvästi loukattuna. "Tällä kertaa minä en edes
voi kehua teidän viekkauttanne. Oletteko mitannut suon syvyyden? Mistä
tiedätte, vaikka se olisi pohjaton, ja kaikki saisimme sieltä syvän ja
kunniattoman haudan?"
"Meillä on kestävät, voimakkaat hevoset. -- Joka tahtoo paljon voittaa,
hän saa myöskin jotakin uskaltaa. Syvimmän paikan yli saavat minun
mieheni ratsastaa ensiksi. Minä uhraan sata miestä ja hevosta meidän
sillaksemme; ne voivat säästää meiltä monta tuhatta. Luulin kreivi
Aadolfin vähimmin vaaraa karttavan. -- Vaaran tie onkin kunnian."
Nyt vartiosotilas astui kiireesti telttaan. Hän tervehti
kunnioittavasti päälliköltään keihäällään. "Minä kuulen melskettä
suon takaa, ankarat herrat!" ilmoitti hän levottomana, "varmaankin
kuninkaallinen joukko lähenee."
Melkein samassa tuli vakoilija todeten vartiosotilaan puheen. Ja nyt
tuli toinen päällikkö toisen jälkeen, jääden odottamaan sotapäällikön
käskyjä. Nyt ei ollut aikaa pitkiin arveluihin. Herttua Aadolfille
oli ylen tärkeää estää kuninkaalta pääsy Rendsborgiin, ja kreivi
Henrikin suunnitelma pantiin heti täytäntöön. Suurimmalla kiireellä
kreivi Henrik hypähti kepeäjalkaisimman ratsunsa selkään. Herttua
Aadolf puisti päätään, mutta seurasi häntä, ja mahdollisimman hiljaa
ratsumiehet seurasivat ruhtinaallisia päälliköltään.
Päivä alkoi jo sarastaa, mutta paksu sumu leijaili suon yläpuolella.
Rendsborgiin johtava tie suon toisella puolen oli täynnä ratsumiehiä
ja vaunuja. Ensimäisten ratsumiesten rinnalla kuningas ratsasti
poikansa ja Otto-kreivin välillä vesisen, vihreän niityn poikki,
joka keinui hevoskavioiden alla. He puhelivat ditmarskilaisten
sitkeydestä ja vendiläisten kaupunkien kapinallisuudesta. Se tapa,
millä lyybekkiläiset, muka rauhallista kansanjuhlaa viettäen,
olivat hyökänneet tanskalaisen varusväen kimppuun, oli tehnyt mitä
tuskallisimman vaikutuksen nuoren Valdemarin hurskaaseen ja lempeään
mieleen, eikä hän koskaan voinut puhua siitä kiivastumatta. "Taivaan
Jumalan nimessä, isäni!" huudahti hän kiihkeästi ja korotti kätensä.
"Jos te itse ette elä sitä päivää, että voitte ankarasti kurittaa
noita uskottomia ja kavaloita pettureita, niin toivon minä sen kerran
tekeväni, vaikka se olisi elämäni ainoa sota."
"Minä olen hädässäni oppinut tuntemaan ystäväni", vastasi
kuningas rauhallisesti. "Minä en ole koskaan luottanut näihin
rihkamakauppiaihin: heidän isänmaansa ei ulotu puolta jalkaakaan
heidän kaupungin muurejaan etemmäksi. He tinkivät rakkaudellaan ja
uskollisuudellaan kuin pippurin ja suolan kaupalla. -- Sinä olet
uljaasti taistellut näinä päivinä, poikani!" jatkoi hän ja katseli
mielihyvällä koston tulistamaa poikaansa. "Erehdyin uskoessani sinun
syntyneen vain kotona käräjillä istumaan ja rauhan valtikkaa kantamaan.
Mutta tahdon kuitenkin antaa sinulle hyvän neuvon, poikani! Elä
koskaan ajattele mitä aiot tehdä kymmenen vuoden päästä, silloin kun
sinun seuraavana päivänä on rynnättävä linnoitukseen. Elä myöskään
tuhlaa vihaasi mokomiin epäritarillisiin elukoihin, jotka kerskailevat
leijonan poissaollessa ja potkaisevat sitä, kun luulevat sen
kuolleeksi. Siltä suvulta ei voita mitään kunniaa, vaikka sen juurineen
hävittäisi maan päältä."
Kreivi Otto hymyili ja kysyi voiko kuningas siinä tapauksessa vihastua
Schwerinin kreiville ja hänen ystävilleen.
"He eivät kuulu elukkojen sukuun, hyvä Otto!" vastasi kuningas
ankaran totisena. "Kreivi Henrikistä olisi voinut tulla suuri mies,
jos ei ahnas tiikeri olisi ollut hänen sukulaisensa. Ei hänen
verivihollisensakaan voi kieltää hänellä olevan leijonan verta
suonissaan. Muistele vain Mölnin taistelua, sisarenpoikani! Me voimme
vihata häntä kuin perkelettä -- ylönkatsoa häntä ritarina, mutta emme
sotilaana ja sotapäällikkönä."
Kreivi Otto punastui ja vaikeni.
"Mitä taas kreivi Aadolfiin tulee", jatkoi kuningas lempeämmin ja
melkein surumielisesti, "niin toivoisinpa, ettei hän olisi minun
viholliseni, ja ettei hän tuomitsisi minua ankarammin kuin minä
tuomitsen mustaa kreivi Henrikkiä."
"Miten niin, herrani ja kuninkaani?" kysyi kreivi Otto hämmästyneenä,
ja nuori Valdemar loi isäänsä hellän ja osanottavan katseen.
"Hänen isälleen olen tehnyt vääryyttä, suurta vääryyttä", sanoi
kuningas, "istuessani kahlehdittuna tornissa minä muistin joka päivä
vanhaa kreiviä ja Sjöborgin linnaa, ja ostaessani itselleni vapauden
luovuttamalla heille valtakuntia ja maita, näin minä mielessäni
nöyryytetyn Holsteinin kreivin, kun hän allekirjoitti luopumisensa
Pohjoisalbingin herttuakruunusta."
Oli syntynyt pysähdys kulkueessa; mutta sumuisessa aamuhämärässä ei
voinut nähdä oliko sotajoukko koolla tai ei. Nyt tulivat Absalon
Belg ja Riisen Kaarlo täyttä nelistä ajaen ja huusivat: "Viholliset!
Viholliset! Herra kuningas!"
"Mitä? Uneksitteko te?" kysyi Valdemar ja katseli nopeasti ympärilleen.
"Missä! Minä en näe ketään."
"He tulevat suon yli", sanoi Kaarlo. Nyt kuulivat kuningas ja hänen
miehensä etempää kahlaavien ja ponnistelevien hevosten sohlaamista ja
hengästynyttä puhkumista, ja kohta alkoi eroittaa aseita ja ratsumiehiä
sumun läpi.
"Onko tämä mahdollista?" huusi kuningas. "No, pyhän Mikaelin nimessä!
Tuon uhkarohkeuden he saavat vielä katua! Ratsumiehet rintamaan, Otto!
mutta ei jalanvertaa suolle, ennenkuin minä itse tulen! Minä en tahdo
haudata ratsumiehiäni vetelään suohon. Nielköön maa nuo tyhmänrohkeat!"
"Mutta kreivi Henrik on mukana -- minä näen hänen punaisen
höyhentöyhtönsä!" huusi Riisen Kaarlo.
"Eteenpäin sitten, vaikka maa halkeaisi!" käski kuningas ja kannusti
ratsuaan. Nuori Valdemar ja kaikki ritarit seurasivat häntä, ja kreivi
Otto ja soturit hyökkäsivät heidän jälestään.
Katkeroituneet viholliset kohtasivat toisensa keskellä suota. Moni
hevonen ja ratsumies upposi, ja tulinen ottelu alkoi. Paksu sumu
esti heidät näkemästä toisiaan, ja näytti siltä, kuin näkymättömät
henget olisivat täällä pilvissä taistelleet. Tuiman ottelun kestäessä
kuninkaan hurjistunut katse etsi vain kreivi Henrikin punaista
höyhentöyhtöä, joka vähän väliä katosi, tullen taas näkyviin. Taistelun
tulisuudessa he joutuivat yhä etemmäs suolle. Voimakas miekanlyönti
huikaisi kuninkaan kypärän, juuri kun hänen hurjistunut sotaratsunsa
upposi takajaloillaan suohon. "Kostajalta!" kajahti voimakas, kolkko
ääni sumupilvistä. Taas miekka välähti kuninkaan valkoisen pään
yläpuolella; mutta Riisen Kaarlon kilpi vastaanotti iskun. Nuori
Valdemar kohottautui satulastaan, tempasi kypärän päästään ja laski sen
isänsä paljastettuun päähän. Kaikki ritarit ympäröivät kuninkaan -- ja
hurja vihollinen oli kadonnut.
Kuninkaan ratsu oli taas jaloillaan. "Kuolema ja kirous!" huusi
kuningas. "Mistä se lyönti tuli? Haa! Minä en näe enää punaista
höyhentöyhtöä, -- eteenpäin, eteenpäin! Ei minua mikään vaivaa!"
Kaikki ritarit ratsastivat taas kuninkaansa jälestä eteenpäin, mutta
pian oli taistelu päättynyt. Kreivi Henrikin ja herttua Aadolfin
täytyi paljon väkeä menetettyään etsiä pelastuksensa pakenemalla.
Myöskin kuningas oli menettänyt monta urhoollisista miehistään. Mutta
kun aurinko nousi valaisten kammottavan taistelupaikan, oli kuningas
päässyt voitolle. Nyt vasta nähtiin miten paljon tämä onnistumaton
uhkarohkeus oli maksanut vihollisille, ja miten lähellä kuningas ja
kaikki hänen ritarinsa olivat olleet sitä samaa pohjatonta kuilua, joka
oli nielaissut kreivi Henrikin parhaat ratsumiehet.
Tämän urhokkaan, vaikka ratkaisemattoman taistelun jälkeen kuningas
jatkoi esteettömästi matkaansa Rendsborgiin. Hän puristi ääneti urhean
poikansa kättä ja antoi hänelle takaisin hänen kypäränsä, jonka hän nyt
vasta huomasi, kun se oli painanut syvän uurteen hänen otsaansa. Suuri,
musta rynnäkkölakki, minkä kuningas valitsi sen sijaan, teki hänet
hurjan ja peloittavan näköiseksi. Hän ratsasti synkkänä ja ajatuksiinsa
vaipuneena, ja häntä vaivasi jokin ajatus, josta hän ei näyttänyt
tahtovan puhua.
Pian Valdemarin viholliset kuulivat kauhukseen hänen valloittaneen
rynnäköllä Rendsborgin linnan sekä kukistaneen melkein koko
Pohjoisalbingin. Hän kohteli ankarasti kapinallisia ja antoi ryöstää
monta kaupunkia; hän piiritti Itzehoen sekä Segebergin, osoittautuen
yhtä voimakkaaksi ja voittamattomaksi kuin ennenkin. Mutta kuninkaan
sydämessä oli levottomuus, jota eivät hänen tuntuva aseonnensa eikä
hänen povellaan oleva paavin rauhoittava kirje voineet vaimentaa.
Kaikkialle minne hän meni, hän kuuli tuon saman mahtavan äänen, joka
voimakkaan iskun sattuessa oli huutanut hänelle: "Kostajalta!" ja
hurskaan arkkipiispan uhkaava varoitus kaikui usein kammottavana hänen
sielussaan. Rendsborgissa hän oli antanut erään papin lukea itselleen
kuningas Zedechiaan historian pyhästä raamatusta, ja siitä asti hän oli
vielä entistäkin synkempi ja vieläkin enemmän ajatuksiinsa vaipunut,
ellei hän taistelun hurjassa mäiskeessä koettanut unohtaa ja tukahuttaa
tunnonvaivojaan.