Lähellä pientä Mölnin kaupunkia, Lauenburgin maakunnassa, missä tuo
suuri, verinen taistelu oli oteltu, aivan taistelukentän vieressä
oli köyhän talonpojan mökki. Sen olkinen katto oli ränstynyt, ja
viheliäisen saviseinän parittomien ikkunoiden rakkoruudut olivat rikki.
Keväisenä maaliskuun päivänä, kaksitoista viikkoa taistelun jälkeen,
ratsasti vanha, harmaapartainen mies taistelukentän poikki korkealla,
raskaasti kuormitetulla ratsulla. Hänellä oli yllään lauenburgilaisen
talonpojan puku, nahkalakki ja lyhyet häränvuotahousut. Hän piteli
suitsia oikeassa kädessään, ja hänen karvaisen lammasnahkanuttunsa
vasen hiha heilui tyhjänä ja hervottomana hänen sivullaan, missä hänen
vyöstään näkyi suuren puukon varsi. Hän pysähtyi usein tarkastamaan
surumielisesti sellaisia paikkoja taistelukentällä, missä maata
oli kaivettu tai kumpuja luotu. Kaikilla sellaisilla paikoilla hän
laskeutui hevosensa selästä polvistuakseen rukoilemaan ja piirtääkseen
ristejä kosteaan hiekkamaahan.. Tullessaan ränstyneelle mökille
hän näki vanhan vaimon istuvan kynnyksellä villoja kartaten. Hän
säpsähti katsellessaan tämän omituista pukua: vaimolla oli yllään
hienoimmasta keltaisesta nahasta tehty ritarillinen asetakki, ja
hänen viheriäraitainen sarkahameensa oli sidottu asenutun päälle
kallisarvoisella sinisilkkisellä olkavyöllä. "Kirottu rosvojoukko!"
mutisi vanha ratsumies tanskaksi. "Vai tuolla lailla te olette
ryöstäneet meidän ritariemme ruumiit! Kuolema ja kirous!" huudahti hän
astuessaan lähemmäksi, ja ratsukin alkoi hirnahdella ja korskua. "Eikö
tuo olekin minun entisen herrani olkanauha?"
Ratsumies oli vanha Martti, ja korkea hevonen, jolla hän ratsasti,
oli Riisen Kaarlon sotaratsu, jonka uskollinen palvelija oli löytänyt
taistelun jälkeisenä yönä haavoitettuna taistelukentältä, herätessään
käsivarsipuolena tainnoksista, ja verenvuodosta uupuneena etsittyään
turhaan herraansa tuhansien ruumiiden joukosta. Jalon eläimen hän oli
kuitenkin saanut pelastetuksi ja hän oli erään säälivän kyläsepän
luona saanut suojaa ja hoitoa, sekä itselleen että uskolliselle
kimolle. Kun nyt käsivarrennysänsä oli parantunut, vaihtoi hän
varovaisena sepän vanhat, likaiset vaatteet omiinsa ja noustuaan vasta
tautivuoteelta hän ensimäiseksi suuntasi kulkunsa taistelukentälle. Hän
pelkäsi herransa kaatuneen tappelussa; jos Riisen Kaarlo oli saanut
hautansa taistelukentällä, niin tahtoi jumalinen Martti kuitenkin
lukea rukouksen hänen haudallaan ja paraimpansa mukaan puhdistaa
vihkimättömän maan ristinmerkillä.
Kun hän nyt luuli tunteneensa herransa olkanauhan vanhan vaimon
hameenvyötärellä, hyppäsi hän aivan raivostuneena hevosensa selästä ja
ryntäsi eukkoa kohti. "Tänne herrani olkavyö, kirottu vorovaimo!" huusi
hän tanskaksi ja tarttui naisen hameeseen.
"Hullu ihminen!" huudahti vaimo pelästyneenä, pudottaen villat ja
toisen kartan sylistään. Hän hypähti ylös koettaen puolustautua
toisella kartallaan ja terävillä kynsillään.
Martti tointui kuitenkin ja häpesi ahdistaneensa vanhaa, heikkoa
naista. "Mitä hyötyä minulle on hänen vyöstään, jos hän itse kuitenkin
on kuollut ja haudattu?" mutisi hän ja huonolla saksankielellään hän
alkoi nyt lepytellä eukkoa, selittäen hänelle aikoneensa pyytää häneltä
vain vettä janoaan sammuttaakseen.
"Kyllä minä vain sen sanon, ettei sitä viisas ihminen tuolla lailla
juomista pyydä?" ärähti vaimo rohkaistuneena. "Jos minun poikani olisi
kotona, niin totisesti hän antaisi teidän itse nostaa juomisenne kaivon
pohjalta. Jos olette siivosti", lisäsi hän lempeämmin, "niin olisipa
synti kieltää teiltä tuopillista vettä; jos osaatte olla oikein hiljaa,
niin annan teille kohta maitoa. Mutta onko teidän hevosennekin tullut
hulluksi? Sehän päristelee ja vinisee kuin paholainen!"
"Vanha, uskollinen elukka! Sinäkin taidat tuntea olkanauhan?" sanoi
Martti ja taputti levotonta, ratsua sitoessaan sen kiinni ikkunan
vieressä olevaan vanhaan aidanjäännökseen. "Sietääpä puhella koreasti
tuon eukko vietävän kanssa", murahti hän. "Jos hän on ryöstänyt
isäntäni, niin silloin hän myöskin tietää missä hänen hautansa on. --
Enkö saisi levähtää hetkisen teidän tuvassanne, muoriseni?" sanoi hän
nyt ääneen ja niin rauhallisesti kuin taisi huonolla saksallaan.
Vähän aikaa nureksittuaan ja epäröityään vaimo suostui kuitenkin hänen
pyyntöönsä. Mutta tuskin Martti oli saanut jalkansa kynnyksen yli ja
astunut matalaan tupaan, niin hän jo hyökkäsi kuin hullu ison arkun
luo, jonka päällä oli terässininen ritarihaarniska, ja nähtyään takan
luona herransa punaisen, kolmikulmaisen ja valkoisen ristin koristaman
kilven ei hän voinut kauemmin pidättää kiukkuaan. "Kirottu voroeukko!
Minne olette pannut hänet?" huusi hän, ja vaimo alkoi huutaa ja
voivotella. -- "Oi, auttakaa minua, rakas herra?" huusi hän, "täällä
on hullu mies, joka aikoo murhata minut." Samassa vetäistiin nurkassa
olevan korkean vuoteen viheriäraitaiset villauutimet syrjään, ja sieltä
näkyivät keltaisten hiusten ympäröimät kalpeat, nuorekkaat kasvot.
"Martti, vanha Martti!" huusi Riisen Kaarlon tuttu ääni, ja uskollinen
palvelija heittäytyi ilosta huudahtaen herransa vuoteen eteen ja
suuteli hänen käsiään ilokyyneliä vuodattaen.
Kun nyt eukko näki heidän ilonsa ja kuuli kuka seppä oli, tuli hänkin
niin iloiseksi, että hän hyppäsi Martin kaulaan ja suuteli häntä.
Senjälkeen hän sipsutteli ulos hakemaan maitoa ja olutta sekä kaikkea
hyvää mitä vain talosta löysi. Sill'aikaa ritari Kaarlo ja vanha Martti
avasivat sydämensä toisilleen.
Kaarlo kysyi ensiksi kuninkaasta ja kreivi Albertista, ja oliko totta,
että he molemmat nyt istuivat vangittuina Schwerinin linnassa. Martti
huokaili ja vahvisti tämän surullisen totuuden, mainiten joukon
uskollisia ritareita, jotka olivat kaatuneet tai joutuneet vangeiksi.
"Entä minun Rigmorini!" huokasi Kaarlo. "Hän istuu varmaankin
Kaarisessa surren minun kuolemaani. Näithän sinä hänet jouluaattona,
Martti? Mutta miksi et tuonut minulle häneltä kirjeitä? Olihan hän
terve ja hyvällä mielellä?"
"Terve kuin kala!" vastasi Martti ja pyyhkäisi salaa kyynelen
silmästään, kääntyessään hämillään ja alakuloisena selin vuoteeseen.
"Entä viattomat lapseni?" kysyi Kaarlo.
"Terveitä, reippaita ihmisenalkuja!" sanoi Martti. "Mutta antaa nyt
taivaan Isän pitää huolta vaimosta ja lapsista, siksi kunnes te
paranette, rakas herra! Sanokaa te nyt vain minulle mitenkä te itse
voitte? Jos oikein näen, niin taisittepa jo kolkutella pyhän Pietarin
ovelle."
"Jos ei tämä kunnon eukko olisi tahtonut pitää huolta minusta", sanoi
Kaarlo, "niin minut olisi varmasti elävänä haudattu. Hän oli juuri
poikansa kanssa ryöstämässä minua, kun makasin siellä ruumiiden
keskellä; mutta eukko huomasi minussa vielä elonmerkkejä ja ponnisteli
kourin hampain vastaan, kun toiset aikoivat heittää minut kuoppaan.
Minä kuulin kyllä koko kiistan, mutta en voinut liikuttaa muuta kuin
vasenta silmääni, ja sen oli kunnon eukko huomannut. Hän pakoitti
poikansa laahaamaan minut tänne mökkiin, ja niin henkihieverissä kuin
olinkin, olen minä nyt, lähinnä Jumalan apua, tämän vaimon taitavalla
hoidolla melkein parantunut ja terve. Minulta puuttuu vielä vain voimia
voidakseni nousta satulaan. Oi, rakas, uskollinen kimoni" --
"Ratsunne on täällä, terveenä kuin kala!" huudahti Martti iloisena.
"Tuolla se seisoo päristellen ulkona."
Kaarlo nousi vuoteelta ja hoiperteli ikkunaan, minkä rikkinäisestä
rakkoruudusta hän nyt näki tutun valkotäpläisen kuonon.
"Aina uskollinen kimoni!" huudahti hän, ja hänen taputellessaan rakkaan
ratsunsa kuonoa se työntäsi koko päänsä raihnaisen ikkunan läpi ja oli
vähällä repiä koko talon hajalleen hillittömässä ilossaan.
"Voi, joko tekin tulette hulluksi, herra ritari!" huudahti hänen
emäntänsä vetäisten hänet takaisin vuoteeseen niin käskevästi kuin hän
olisi ollut hänen isoäitinsä. "Jos toivotte saada sisälmyksenne oikein
paranemaan, niin minä kehoittaisin teitä makaamaan selällänne vielä
kokonaisen kuukauden. Ja onko tuo nyt laitaa, päästävät hullaantuneen
elukan ikkunasta huoneeseeni!"
"Sehän on minun vanha kimoni!" sanoi Kaarlo. "Elkää olko vihainen,
muori kulta, nythän minä taas makaan hiljaa. Martti, mene toki ulos
tyynnyttämään hevosta!"
Martti meni ulos ja ohjasi hevosen pois ikkunasta, Kaarlo makasi taas
hiljaa ja uupuneena, emäntänsä päivitellessä tanskalaisten hurjuutta.
"Jos Tanska on täynnä teidän ja palvelijanne kaltaisia miehiä", sanoi
hän, "niin hiisi heidät vieköön! He taitavat tulla niin hurjiksi ja
rajuiksi vain paljosta kalan syönnistä. Sillä sen minä kyllä tiedän,
että teidän kuningastanne kutsutaan suureksi kalakuninkaaksi, ja jos
hän tahtoisi myödä koko maansa ja ostaa sillä rahalla lautasia, niin
hän ei saisi mahtumaan kaikkia kalojaan niille lautasille. Mutta mikä
teitä taas vaivaa? Näettekö te kummituksia keskellä päivää? Minun
täytyy laittaa teille sydäntävahvistava juoma tämän mellakan tähden."
Näin sanoen eukko kiirehti ulos tuvasta. Kaarlo ei ollut kuullut hänen
puhettaan, vaan makasi hiljaa katsellen levottomana ja huolestuneena
ritarikilpensä valkoista ristiä.
"Voi Martti!" sanoi hän kalpeana ja tuskaisena vanhan palvelijan
astuessa taas tupaan. "Minne joutui lippu?"
"Sekö kirottu nokkoslippu?" kysyi Martti. "Tuossahan se riippuu teidän
vuoteenne vieressä."
"Niin, tuon pahan onnen lipun minä kuitenkin pelastin!" sanoi Kaarlo.
"Se oli jo vähällä joutua kunnon emäntäni esiliinaksi, mutta minä
annoin hänelle sensijaan olkanauhani. Mutta pyhä ristinlippu, Martti!
Maan ja valtakunnan kallein aarre -- sen minä olin omavaltaisesti
tuonut Slesvigin tuomiokirkosta -- jos se on joutunut viholliselle,
niin minä olen hukassa."
"Heraa siunaa, pyhä lippu!" huudahti Martti, "sitä minä en nähnyt
taistelussa. Jos se olisi liehunut edessämme tuon mokomankin
nokkosrievun asemasta, niin olisi ehkä kuningas nyt kostettu ja vapaa."
"Meidän ei sallittu sitä käyttää!" huokasi Kaarlo, "syynä siihen olivat
kreivi Albertin ennakkoluulot ja hänen onneton ylpeytensä. Minun täytyi
kääriä se kokoon ja sitoa se satulani taakse."
"Jumalan tähden, olkaa sitten huoletta, herrani!" huusi Martti
iloisena, "silloin se on varmassa tallessa. Kaikki teidän tavaranne
ovat yhtä koskemattomina kimon selässä kuin ne olivat hänet
löytäessäni."
Tuossa tuokiossa Martti oli poistunut tuvasta ja pian hän palasi tuoden
mukanaan huolellisesti kokoonkäärityn lipun; hän kieritti sen auki
kotelostaan ja levitti sen kaikessa komeudessaan rauhoittuneen herransa
vuoteelle.
"Jumala ja kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt! Kääri se nopeasti
takaisin, rakas Martti!" sanoi Kaarlo katsahtaen ovelle. "Elä näytä
sitä kunnon emännälleni. Niin vanha kuin eukko onkin, ovat koristukset
ja komeat vaatteet hänen heikko puolensa -- jos hänen päähänsä
pälkähtäisi leikata siitä itselleen kirkkoesiliina" -- --
Martti totteli ja pisti kokoonkäärityn lipun Kaarlon käskystä hänen
päänaluksensa alle.
Samassa toimelias emäntä palasikin keittiöstä, tuoden Kaarlolle
virkistävän juoman, ja uudelle vieraalleen vadillisen lihakeittoa. Hän
pakotti Kaarlon juomaan kitkerän juoman viime pisaraan asti ja kielsi
häntä enää puhumasta sanaakaan. Sitten hän toimitti Martin istumaan
pöydän päähän, kehoittaen häntä syömään ja juomaan sekä jättämään
herransa rauhaan näiden rasittavien yllätysten jälkeen.