Kirkkaana tammikuun pakkasaamuna aurinko kimalteli huurteisilla
sarkateltoilla Elben varrella, minne kreivi Albert oli pystyttänyt
leirinsä, ja missä tuhannet kiiltävät keihäät ja sotakirveet hohtivat
vaunujen, vallilinkojen ja liehuvien lippujen välillä. Siellä
tungeskeli edestakaisin ratsumiehiä, jousimiehiä ja haarniskasotureita.
Suuren päällikköteltan eteen pystytteli nuori, kookas ritari
valkorististä Danebrog-lippua. Kreivi Albert oli saanut tärkeitä
sanomia Saksasta. Hän istui nahkatakki yllään telttapöydän ääressä,
nojaten poskeaan käteensä ja tuijotti tärkeisiin kirjeisiin, aina vähän
päästä puistellen arvelevasti päätään. Eräässä teltan nurkkauksessa
seisoi hinterä sinisilmäinen poika, posket likaisina ja mullan
värisinä, lakki syvään otsalle painettuna. Hänen vihreä asetakkinsa,
oli tavallista pitempi, ja pitkäkarvaisten väljien nahkahousujen alta
näkyivät pukinnahkaiset puolisaappaat, jotka näyttivät olevan aivan
liian suuret, ollen sidotut hihnalla hoikan nilkan ympäri, etteivät
putoaisi. Poika hieroi hyvin ahkerasti tomua ja likaa sotapäällikön
kannuksista, mutta hän näytti olevan tottumaton tähän työhön, sillä
hän pudotti usein nahkapalasen kädestään. Hänen liikkeensä olivat
harvinaisen kepeät ja sulavat, mutta samalla ujot kuin lapsen, silloin
kun se ensi kerran saa ylleen uuden puvun.
Kreivi Albert viittasi, ja ujo soihtupoika toi hänelle kultakannukset.
"Huonosti puhdistettu!" murahti päällikkö ja antoi hänen kiinnittää
ne jalkaansa. "Jos et huomenna tee työtäsi huolellisemmin, saat mennä
matkoihisi! Tänne haarniska!"
Soihtupoika juoksi kepeästi kuin lintu hakemaan mustaa haarniskaa ja
kiinnitti vapisevin käsin sen hihnat.
"No, miksi vapiset?" kysyi kreivi lempeämmin. "Etkö uskalla katsoa
minua silmiin? Poika, jos tahdot palvella kreivi Albertia, täytyy
sinun olla rohkea ja pelkäämätön sekä voida sietää kovempiakin sanoja.
En minä sinulle pahaa tarkoittanut. Hyvä on, anna nyt ritarin astua
sisään!" Soihtupoika juoksi teltan ovelle ja sanoi muutaman sanan
vahdille, jonka tehtyään hän palasi soppeensa ja alkoi puhdistella
herransa kypärän töyhtöä.
Heti senjälkeen Riisen Kaarlo astui sisään kypäränsilmikko suljettuna,
seurassaan kaksi voimakasta ritaria, jotka hänen viittauksestaan
kantoivat raskaan nahkasäkin sisään ja poistuivat laskettuaan sen
sotapäällikön jalkojen juureen.
"Tässä on kultaa ja hopeaa pyhän Knuutin kiltaveljeksiltä!" sanoi
Kaarlo. "Nyborgin vanha linnanherra Ludolph oli kuollut; mutta kirje
täytti tehtävänsä. Minun käskettiin palauttaa se teille takaisin,
ankara herra, sekä sanomaan, että kahta vertaa isompi summa voidaan
vielä saada kootuksi, kun sama kirje lähetetään pormestari Yvaldille
Roskildeen tai Odenseen kiltaveljille. Sitäpaitsi seuraa mukanani 400
hyvin asestettua ratsumiestä porvareita ja talonpoikia."
Kreivi Albert kuunteli Riisen Kaarlon kertomusta kertaakaan häneen
katsomatta, tai vastaamatta hänelle sanallakaan. Hän ojensi vain
kätensä vastaanottaakseen kirjeen sekä nyökäytti hänelle ja näytti
senjälkeen liikutettuna katselevan suurta vahasinettiä, mihin pyhän
Knuutin kuva ynnä valtikka, ja kruunu olivat kuvatut.
Kaarlo kumarsi ääneti ja poistui hiljaa, syvästi huoaten.
Kreivi Albert jäi joksikin aikaa istumaan samaan asentoon. Sitten hän
viittasi vartioille, ja nyt kokoontuivat päälliköt ja ritarit telttaan.
Riisen Kaarlo oli myöskin heidän joukossaan, mutta hän jäi seisomaan
kaikkien takimaiseksi. Soihtupoika asettui nöyrästi ylipäällikön tuolin
taakse. Nyt kreivi Albert nousi ja tervehti kokoontuneita ritareita.
"Jalot ritarit ja Tanskan miehet!" sanoi hän. "Te ihmettelette
luultavasti kaikki, että niin monta kuukautta on kulunut, enkä minä
ole vielä vienyt teitä kuningas Valdemarin vankilaan irroittamaan
hänen kahleitaan ja rusentamaan kuoliaaksi hänen verivihollistaan.
Minä olisin voinut sen tehdä: sydän on polttanut rinnassani ja miekka
kädessäni, mutta salainen viittaus on lamauttanut käsivarteni voiman
ja täyttänyt sieluni pelolla -- voitonkin suhteen. Mitä auttaisi meitä
ja Tanskaa, jos murtaudumme kuninkaan vankilaan ja löydämme hänet ja
hänen kuninkaallisen poikansa salamurhattuina kahleissaan? Ei ole niin
alhaista konnantyötä, ettei Schwerinin kreivi Henrik uskaltaisi ryhtyä
siihen. Katsokaa, senvuoksi minä olen epäillyt. Voiko joku ritari tai
jalosukuinen mies syyttää minua velttoudesta tai pelkuruudesta?"
"Ei, ei kukaan maailmassa!" vastasivat kaikki. "Kuninkaan henki ennen
kaikkia."
"Niin, ennen kaikkea!" toisti kreivi Albert katkerasti. "Vieläpä
ennen omaa hyvää nimeämme ja ajallista kunniaamme. Mutta pyhän
Mikaelin nimessä, se uhri on minulle kalliimpi kuin tuhat ihmishenkeä.
Aikakirjat mainitsevat ehkä nimeni häpeän tahraamana; ehkä soaistut
jälkeläisemme sanovat pilkaten ja ylenkatsoen: Pohjoisalbingin kreivi
Albert antoi kuninkaallisen enonsa, nääntyä vankilassa eikä ottanut
askeltakaan pelastaakseen häntä. Haa, jos se, joka niin sanoo, tietäisi
mitä rehellisen ritarin täytyy kärsiä nähdessään paljastettu miekka
kädessään käärmeen veljensä kaulalla, mutta ei voi murskata sitä
rusentamatta heitä molempia! -- Kuningas ei ole enää Dannebergin
linnassa: hänet on viety Schweriniin" -- --
"Schweriniin!" huusivat kaikki. "Voi, sitä linnaa on mahdoton
valloittaa."
"Ei mikään linna ole voittamaton, Schwerin kaikkein vähimmin, sen olen
kokenut", jatkoi ylipäällikkö. "Mutta missä pyövelinmiekka riippuu
hiuskarvasta jalon vangin pään päällä, siellä on kurjinkin hökkeli
mahdoton valloittaa."
"Mutta suokaa anteeksi, ruhtinaallinen serkkuni!" keskeytti kreivi
Otto hänet kiivaasti. "Miksi me seisomme täällä? Miksi seisomme miekka
kädessä, kun emme uskalla sitä käyttää? Minkävuoksi olemme suurilla
ponnistuksilla koonneet tämän sotajoukon? Mitä varten Riisen Kaarlo
kokosi kiltaveljesten kullan? Mitä tekemistä on kaikilla näillä
urhokkailla miehillä, jotka nyt ovat kokoontuneet teidän lippunne
ympärille?"
"Rauhoitu, uljas serkkuni!" vastasi ylipäällikkö. "Kuulkaa minua
loppuun, aseveljeni! Arkkipiispa ja valtakunnanneuvosto on
kiinnittänyt kaiken toivonsa neuvotteluihin. Kaikki sellainen on
minulle vastenmielistä. Mutta minä kyllä myönnän sen tähän asti
näyttäneen järkevimmältä. Te tiedätte, että jo kauan sitten lähetettiin
pikaviestit sekä keisarille että paaville. Paavilta ei vielä ole
saapunut minkäänlaisia kuulumisia; mutta keisari neuvottelee kreivi
Henrikin, uskollisen, rakkaan miehensä kanssa, joksi hän kutsuu häntä,
ja viekas Hildesheimin piispa Konrad on välittäjänä. He vaativat
kaikkien vendiläisten ja pohjois-saksalaisten maiden luovuttamista,
mutta kuningas kieltäytyy jyrkästi suostumasta. Kuulkaa edelleen!"
jatkoi hän katkerasti nauraen. "Nordhausenin valtiopäivillä keisarin
poika on tinkinyt kuin hevoshuijari kruunatuista päistä, tarjoamalla
kreivi Henrikille viisitoista kannua Reininviiniä molemmista
kuninkaista. Eivätkö ole arvokkaita neuvottelijoita ja jaloja ystäviä?"
"Häpeä ja häväistys molemmille ystävyksille!" huusivat katkeroituneet
ritarit.
"Ja mitä luulette heidän ystävyytensä ja sovittelunsa tarkoittavan?"
jatkoi kreivi Albert. "Kuninkaan vapauttamistako? Ei, siitä on ollut
vain näön vuoksi puhetta. Ei, keisarillinen vankeus kreivillisen sijaan
-- se on tarkoituksena" -- --
"Kuolema ja kirous niille roistoille!" huusivat kaikki.
"Täytyykö meidän siis odottaa siksi kunnes mokomakin kunniallinen
sovittelu on allekirjoitettu ja sinetillä varustettu?" alkoi kreivi
Albert taas puhua. "Holstein on eronnut heistä; kreivi Henrik piirittää
Lauenborgia; Nuori, maanpakolainen kreivi Aadolf, Werlen Henrik sekä
Bremenin uusi piispa ovat yhtyneet häneen. Vihollinen ei enää piile,
vaan uskaltaa ryhtyä meitä ahdistamaan. Sitä vain minä olen odottanut.
Taivas olkoon kiitetty! Nyt se on tapahtunut. Kun nyt etenemme, täytyy
taistelun syntyä, ja silloin on hetki käsissä, jolloin me voimme kostaa
ja vapauttaa suuren, onnettoman kuninkaamme!"
"Eteenpäin, eteenpäin, taisteluun!" huusivat kaikki ritarit
ja päälliköt, ja kreivi Albertin käskystä koko leiri ryhtyi
lähtövalmistuksiin.
Keskellä pahinta, yleistä hälinää, ratsumiesten ja vaunujen lähtiessä
leiripaikalta, kreivi Albertin uusi soihtupoika seisoi ylipäällikön
teltan edustalla, pidellen suitsista herransa sotaoritta, ja hänellä
oli täysi työ hillitessään tulista eläintä. Samassa tuli vanha Martti,
hyvin pelästyneenä ja hätäisenä ja alkoi rauhoittaa kärsimätöntä ratsua.
"Taivaan Jumalan nimessä, jalo rouva!" kuiskasi hän. "Elkää toki enää
jatkako tätä vaarallista leikkiä! Ette suinkaan te aio taisteluun?"
"Luulitko sinä minun lähteneen tänne vain saappaita ja kannuksia
puhdistamaan?" kysyi Rigmor, jonka vain vanha, uskollinen palvelija
tunsi tässä valepuvussa. Rigmor oli vastustamattomalla puhetaidollaan
ja melkein ruhtinaallisella mahtavuudellaan pakoittanut Martin olemaan
hänen uhkarohkean yrityksensä äänettömänä auttajana.
"Voi sentään, jos minun nuori herrani saa tämän tietää, olen minä
kuoleman oma!" valitteli Martti ja väänteli käsiään. "Minä rukoilen
teitä kaikkien pyhimysten ja marttyyrien nimessä, armollinen rouva,
sallikaa minun viedä teidät turvalliseen paikkaan, ennenkuin taistelu
alkaa!"
"Uskotko sinä kreivi Albertin tyttären pelkäävän nähdä paljastettuja
miekkoja?"
"Voi en, te olette liiankin rohkea! Mutta jos teille tapahtuisi jokin
onnettomuus, rakkahin, armollisin rouva!"
"Vaiti, vanhus! Minä en enää ole lapsi. Voin kai minäkin suorittaa yhtä
paljon kuin jokin soihtupoika. Tuo vain tänne pieni norlantilaiseni!
Kyllä minä sill'aikaa pitelen ratsua".
"Mutta sehän potkii teidän päänne puhki, armollisin rouva! Te pitelette
suitsia liian tiukalla. Voi minua typerää pöllöä, kun en ymmärtänyt
mikä onnettomuus tästä seuraisi!"
"Jos et vaikene kuin muuri, niin on sekä minun että nuoren herrasi
henki vaarassa!" kuiskasi nyt Rigmor nähdessään isänsä täysissä
sotavarustuksissa astuvan teltasta.
Martti vaikeni äkkiä ja kiirehti hakemaan pientä norlantilaista, jolla
hänen itsepäinen rouvansa oli paennut hänen kanssaan Kaarisesta.
"Sallitteko te, ankara herra, minun kantaa ja puolustaa pyhää
ristilippua?" sanoi nyt Riisen Kaarlo, astuen kypäränsilmikko
suljettuna kreivi Albertin eteen.
"Meidän aikomuksemme ei ole tällä kertaa voittaa taivaallisilla
merkeillä ja ihmeillä!" vastasi kreivi Albert katkeran
ylenkatseellisesti. "Se joka omavaltaisesti toi tuon ihmelipun
Slesvigistä, säilyttäköön sen, ja vastatkoon siitä kuninkaalle ja
kirkolle. Mutta, joka tahtoo taistella minun johdollani -- seuraa
Pohjoisalbingin herttuan lippua!"
"Jos uskotte nokkoslehden onnea tuottavammaksi kuin ristin, ankara
päällikkö", vastasi Kaarlo tukahuttaen suuttumuksensa, tuntien
samalla syvää surua, "niin sallikaa siis Riisen Kaarlon puolustaa
Pohjoisalbingin herttuan lippua sydänverellään!"
"Hyvä on, herra ritari!" vastasi synkkä ylipäällikkö, "puolustakaa siis
nokkoslehteäni, mutta elkää pudottako sitä vaikka se polttaisi!"
Riisen Kaarlo kumarsi äänettömänä, käsi uskollisella rinnallaan,
ja poistui molempien lippujen luokse. Alakuloisena hän otti
suuren ristilipun ja säilytti sen huolellisesti kokoonkäärittynä
nahkakoteloon, minkä hän kiinnitti satulansa taakse. Senjälkeen hän
tarttui vihreiden nokkoslehtien koristamaan herttualliseen lippuun ja
hypähti reippaasti sotaratsunsa selkään.
"Sinä rakas, uskollinen Kaarlo!" kuiskasi valepukuinen soihtupoika.
"Jos tietäisit missä Rigmorisi nyt seisoo, niin taitaisipa lippu
polttaa kättäsi" -- --
"Poika, kuinka kauan annat minun odottaa!" huusi kreivi Albert äreästi.
"Mitä sinä siinä jaarittelet ratsulleni?"
Rigmor talutti heti rauhoittuneen ratsun lähemmäksi telttaa. Sotaratsu
tunsi isäntänsä äänen, seisoen hiljaa kuin lammas, siksi kunnes hän oli
päässyt sen selkään; sitten se hirnahti ylpeydestä ja ilosta. Salaman
nopeudella ylipäällikkö ratsasti kokoontuneen sotajoukon etunenään.
Häntä seurasi hinterä soihtupoika norlantilaisellaan sekä vanha Martti,
joka ei tällä kertaa epäillyt jättää isäntäänsä.
* * * * *
Sill'aikaa kun molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa Mölnin luona,
ja siellä oteltiin aamusta iltaan kestävä taistelu, jonka onnettomat
seuraukset ovat kylläkin tunnetut, oteltiin toinen, vaikka salainen
taistelu vangitun kuninkaan vapauden puolesta erään naisen sydämessä,
jota yhteinen hätä ja onnettomuus vastustamattomasti vetivät tuon ennen
niin mahtavan sankarin puoleen.
Onneton kreivitär Audacia, joka varomattomasti ihaillessaan kuningasta
oli menettänyt sekä rauhansa että maineensa, huokaili nyt myöskin
jonkinlaisessa vankeudessa melkein saman katon alla kuin kuningas.
Mustasukkainen kreivi Henrik oli hirmuhaltian julmuudella antanut
sulkea puolisonsa samaan syrjäiseen, vankilantapaiseen huoneeseen
Schwerinin linnassa, missä kreivitär Ida ennen oli asunut. Kreivittären
peittämätön osanotto vangittua kuningasta kohtaan tämän istuessa
vangittuna Lesnitzissä ja Dannebergissä oli yhä vain vahvistanut
kreivi Henrikin epäluuloja hänen uskottomuudestaan. Kiusatakseen häntä
vieläkin enemmän hän oli sulkenut kuninkaan juuri siihen torniin, joka
oli aivan vastapäätä sitä huonetta, minne kreivitär oli lukittu. Sieltä
hän joka päivä näki miten kurjasti ja nöyryyttävästi ylhäistä vankia
kohdeltiin.
Siitä hetkestä asti, jolloin kreivitär Audacia omin silmin oli
nähnyt kuljetettavan suurta kuningasta kahlehdittuna kuin alhaisinta
pahantekijää ristikkoikkunansa ohi torniin, siitä hetkestä oli kaikki
usko hänen hirmuvaltiaan puolisonsa ihmisyyteen sammunut hänen
sielustaan. Hän ylenkatsoi ja vihasi häntä nyt yhtä paljon kuin hän
sääli vangitun kuninkaan surkuteltavaa alennustilaa. Hän näytti
vapautuneen kaikista velvollisuuksista puolisoa kohtaan, joka oli niin
halpamaisesti häväissyt ja kohdellut häntä, ja hän mietti vain miten
voisi pettää hirmuvaltiaan ja vapauttaa sekä itsensä että kuninkaan
julmasta vankeudesta.
Kreivitär Audacia ei ollut enää sama kaunis, kukoistava nainen, jonka
miellyttävä olento ihastutti raainta, huimapäistä soturiakin. Huolet
ja surut olivat vuosien kuluessa voimakkaasti vaikuttaneet hänen
ulkomuotoonsa; siihen vaikutti osaltaan myöskin salainen katumus
suuren kuninkaan osoittaman suosion aikaansaamasta turhamaisesta
itserakkaudesta, joka oli tuottanut hänelle niin paljon tuskaa ja
häpeää. Hänen kärsimystensä jalompi puoli loi usein hänen olentoonsa
ylevän, hiljaisen ristinkantajan leiman. Mutta hänen miehensä raaka
mustasukkaisuus ja häpeällinen kohtelu oli tehnyt hänen mielensä
katkeraksi, samalla antaen hänen kärsiville kasvoilleen terävän ja
vähemmän kauniin ilmeen, ja vahvistaen monessa tuon yleisen epäluulon,
ettei hän ollutkaan aivan syytön kärsimyksiinsä. Hänen käytöksensä ja
koko olentonsa ylevyys herätti kaikkialla osanottoa ja kunnioitusta.
Erittäinkin linnan naispalvelijat tunsivat syvää sääliä häntä kohtaan,
ja hänen salaisena suosijanaan oli Kunz Punanenän veli, vanha
rajavahti, joka tuolla tärkeällä ryöstömatkalla tekemiensä ansiokkaiden
palveluksien palkaksi oli korotettu linnan pihavoudiksi. Sinä päivänä,
jona kuningas vangittiin, hän oli vienyt kreivin salatut palvelijat
hyvin varovasti laivasta metsään, mistä hyökkäys tehtiin. Hän oli
ollut poraamassa reijät kuninkaallisiin laivoihin sekä viemässä pois
kaikki kalleudet ja kultaa ja hopeaa sisältävän arkun, joita uskollinen
kamarimestari Antero oli puolustanut viimeiseen asti. Mutta kun hän
ja hänen veljensä eivät saaneetkaan niin suurta osaa kuin heille
oli luvattu, alkoi myöskin tästä raa'asta hurjasta miehestä kreivi
tuntua liian ankaralta sekä puolisoaan että vangittua kuningasta
kohtaan. Erään uskollisen palvelijattarensa avulla kreivitär oli nyt,
puolisonsa poissaollessa, ryhtynyt neuvottelemaan pelastuskeinoista
viekkaan pihavoudin kanssa, ja lupaamalla hänelle suuret palkinnot hän
oli kokonaan voittanut tämän puolelleen. Kreivitär oli lopullisesti
ilmaissut hänelle pakosuunnitelmansa, pannen sen viekkaaseen ja
varovaiseen täytäntöönpanoon kaiken toivonsa.
Juuri kun tähän uhkarohkeaan yritykseen salaisesti valmistauduttiin,
tuotiin linnaan tieto Mölnin luona syntyneestä suuresta taistelusta,
vain muutaman peninkulman päässä Schwerinistä -- kerrottiinpa voiton
epäilemättä kallistuneen kreivi Henrikin ja hänen liittolaistensa
puolelle. Nyt täytyi kiirehtiä, ja pako määrättiin samaksi illaksi,
pari tuntia Ave Marian jälkeen. Vanha pihavouti oli toimelias ja
varovainen; hän lörpötteli tuttavallisesti äreän vanginvartijan
kanssa ja kutsui hänet hauskoihin juominkeihin kreivi Henrikin
voiton kunniaksi. Kreivitär vietti koko päivän mitä tuskallisemmassa
jännityksessä. Vangitulla kuninkaalla ei ollut minkäänlaista aavistusta
siitä, miten uutterasti työskenneltiin hänen vapauttamisekseen.
Oli ilta. Neljä satuloitua hevosta oli piiloitettu linnansillan
lähelle. Ankara, sydämetön vanginvartija makasi päihtyneenä
vuoteellaan. Linnan palvelijat ja vartijat laulelivat iloisina
linnantuvassa, juoden niin innokkaasti herransa terveydeksi, ettei
yksikään heistä enää pysynyt jaloillaan. Pihavouti oli ottanut
haltuunsa vankilan avainkimpun sekä sulkenut vahtikoirat talliin,
kreivitär Audacia käveli matkapukimissa, kalleutensa kainalossaan,
edestakaisin huoneessaan. Ovi oli raollaan, hän odotti vain uskollisen
kamarineitonsa viittausta, lähteäkseen omasta vankilastaan, ja
ystävällisenä vapaudenjulistajana astuakseen vangitun kuninkaan luo
hänen vankilaansa. Toinen tunti Ave Marian jälkeen oli melkein kulunut
loppuun, ja oli pilkkoisen pimeää. Kärsimättömänä ja tuskallisesti
kreivitär katseli ristikkoikkunastaan linnanpihalle. Laulu linnatuvassa
oli vaiennut. Linnanvartijat ja juopuneet palvelijat liikkuivat
levottomina rappusilla; heti senjälkeen hän näki soihtuja sytytettävän;
hän kuuli kavionkopsetta linnanpihalta, ja kauhukseen hän tunsi
puolisonsa äänen, joka kamalasti kiroillen huusi luokseen pihavoutia ja
vanginvartijaa.
"Kaikki on menetetty! Minä olen hukassa!" voivotteli hän ja kaatui
tainnoksiin lattialle.
Yllätyksestä tupertuneena pihavouti oli heti luovuttanut vankilan
avaimet ankaralle isännälleen. Mutta hän koetti kuitenkin viekkaasti
tehdä tästä onnistumattoman yrityksen merkistä uskollisuuden ja
varovaisuuden todisteen, teennäisellä palvelevaisuusinnolla kertoessaan
huhun armollisen herran voitoista saattaneen kaikki hänen uskolliset
palvelijansa hulluiksi ilosta, olipa vanginvartija juonut itsensä niin
juovuksiin, ettei hänen haltuunsa voinut uskoa tärkeitä avaimia. "Sinä
et siis ole uskollinen palvelija, koska yksin olit viisas, senkin
vanha kettu!" murisi kreivi, luoden häneen karsaan ja epäluuloisen
katseen. "Sinä menet nyt koiranluolaan, siksi kunnes asia on tutkittu.
Viekää hänet sinne, miehet!" Pari aseenkantajaa kreivin seurueesta vei
heti pois pihavoudin. Kreivi sieppasi tulisoihdun erään soihtupojan
kädestä ja kääntyi sitten sen tärkeän sotavangin puoleen, jonka hän toi
mukanaan.
"Suvaitkaa nyt seurata minua enonne luo, arvoisa ruhtinas! Luulenpa
teidän jo ikävöivän häntä", sanoi hän pilkallisen kohteliaasti. "Teidän
hieno hovipalvelijanne voi seurata teitä, kyllä sinne mahtuu vaikka
koko Tanskan hovi." Ylpeä, voitonriemuinen hymy kasvoillaan kreivi
Henrik puhdisteli tulisoihdun karstan kiviseinää vasten, niin että
säkenet singahtelivat hänen mustanruskeille poskilleen; sitten hän
astui lujin askelin vankitornin ovelle. Yllään musta haarniska ja
ilman kypärää, verinen olkavyö köytettynä otsan ympäri, sekä kädet ja
jalat kahleissa, tärkeä sotavanki seurasi aseellisten ratsumiesten
ympäröimänä linnanherraa. Hento soihtupoika tuki hänen horjuvia
askeliaan.
Näin läheni ylpeä, tähän asti voittamaton kreivi Albert kuninkaan
vankilaa.
Kokonaisen päivän kestäneen rasittavan taistelun jälkeen uljas
sotapäällikkö oli haavoittuneena ja verta vuotaen joutunut kreivi
Henrikin vangiksi. Hän ei ollut siitä asti puhunut sanaakaan eikä
tuonut ilmi tuskiaan tai suuttumustaan. Hän näytti liikkuvalta
ritaripatsaalta astuessaan hitaasti vankilaan soihtupoikaansa nojaten,
joka uskollisesti oli ottanut osaa hänen kohtaloonsa, ja jota hän ei
vielä ollut tuntenut tyttärekseen.
Rigmor huomasi saavuttaneensa surullisella tavalla uhkarohkean
yrityksensä vaarallisen päämäärän. Hän oli nimittäin ensin ajatellut
etsiä tien kuninkaan vankilaan, jonka hän silloin luuli olevan
Dannebergin linnassa. Uskaliaassa innostuksessaan hän toivoi sillä
kertaa todellakin naisen oveluudella saavansa aikaan yksin enemmän
kuin kaikki miehet pitkillä neuvotteluillaan. Mutta heti leiriin
saavuttuaan ja kuultuaan, että kuningas oli viety Schweriniin, hän oli
muuttanut suunnitelmansa, ja seuratessaan sotajoukkoja ratkaisevaan
taisteluun kuninkaan vapauttamisen puolesta hän toivoi voivansa halpana
palvelijana voittaa isänsä rakkauden ja anteeksiannon. Hänellä oli
ollut suuri kiusaus voitettavanaan siinä, ettei ilmaissut itseään
rakkaalle Kaarlolleen. Mutta hän pelkäsi Kaarlon tulisuudellaan
ilmaisevan hänet ja siten estävän hänen uskaliaiden suunnitelmiensa
toteutumasta. Hän oli nähnyt Kaarlon taistelevan rohkeasti lippu
kädessään. Vielä silloinkin kun Rigmor polvistui haavoittuneen isänsä
viereen, hän oli kuullut Kaarlon huutavan ja taistelevan lähellään.
Kun samassa vihollinen piiritti heidät, sitoen sekä hänet että hänen
tainnoksiin menneen isänsä, oli hän niin tuskan huumaama, ettei hän
ollut tointunut, ennenkuin huomasi olevansa sidottu vieraan hevosen
selkään ja matkalla Schweriniin isänsä kanssa.
Kun hän nyt lähestyi nöyryytetyn isänsä rinnalla vankihuonetta,
välähtivät taas hänen sieluunsa nuo ensimäiset uskaliaat aikomukset,
jopa huolensa Kaarlonkin suhteen täytyi väistyä näiden rohkeiden,
uljaiden unelmiensa tieltä. Kreivi Henrik oli kulettanut uutta
vankiaan pimeän tornikäytävän kautta alas jyrkkiä kiertoportaita.
Nythän seisattui vaskihelaiselle ovelle, kolistellen lukkoja ja
kankeja. Ovi aukeni, ja vangit astuivat suureen, mutta kosteaan ja
pilkkosen pimeään holviin. Kreivi Henrik jäi soihtua pidellen seisomaan
ovelle, kasvoillaan ilkeämielisen ilon ilme, katsoakseen sieltä mikä
vaikutus uudella tulokkaalla olisi vangittuun kuninkaaseen, ja myöskin
senvuoksi, ettei kreivi Albertilta valon puutteessa jäisi näkemättä oma
ja kuninkaansa kurjuus.
"Nukutko sinä, poikani!" kysyi matala ääni holvin perältä. "Onko tuo
helvetillinen harhakuva, vai seisooko minun uljas Albertini vangittuna
ja verisenä minun edessäni?"
Vasta nämä sanat kuultuaan kreivi Albert näytti heräjävän
horrostilastaan; hän tuijotti soppeen, mistä voimakas ääni kuului, ja
nyt valaisi soihdun valo jalon kuningasvartalon: rääkätty kuningas
istui rauhallisena ja majesteetillisena suurella kivellä, kaulassa
kahle, joka oli seinään kiinnitetty, raskaat rautakahleet käsissä ja
jaloissa; hänen vaatteensa olivat rikkirevityt ja likaiset. Hänen
vieressään makasi hänen nuori, kalpea vankeustoverinsa. Hän oli samalla
tavalla muuriin kahlehdittu ja näytti nukkuvan rauhallisesti.
"Minun herrani ja kuninkaani!" huudahti kreivi Albert, ja ensi kerran
eläessään hän notkisti polvea ihmiselle.
"Elä pilkkaa minua vasten tahtoasi!" sanoi kuningas. "Tule minun
syliini, rakas Albert! Valtaistuimesta, johon minä olen kahlehdittu,
minä en voi ylpeillä. Sinä viivyit kauan, sisareni poika!" jatkoi hän
katkeran surullisesti, "mutta tuonlaisena sinä kuitenkin tulit liian
aikaisin. No niin, senkin minä kestän!" lisäsi hän rauhallisena,
"vielä minä olen kuningas. Minun vihollisteni ei tarvitse kuulla minun
valittavan! Tervetuloa onnettomuustoverini!"
Kreivi Albert nousi ja horjui kuninkaan syliin, jota helähtelevät
kahleet estivät liikkumasta. Samassa katosi soihdunvalo; vankilan ovi
romahti kiinni, ja kiukkuinen ivanauru ulkopuolelta osoitti kreivi
Henrikin turhaan iloinneen.
"Hän ei ole meitä onnellisempi", sanoi kuningas. -- "Rauhoitu, uljas
ystävä! Milloin oli taistelu? Ketkä kaatuivat? Kerro minulle kaikki.
Minä jaksan sen kuulla!"
Kuninkaan tyyneys palautti masentuneen sotapäällikön levollisuuden ja
rauhan, ja hän kertoi nyt kuninkaalle tarkasti mitä oli tapahtunut,
kuvaillen ensiksi voittamattomat esteet sekä yleisen pelon kuninkaan
ja prinssin hengestä, jotka olivat estäneet toteuttamasta kaikki
vapautussuunnitelmat. Syvän surun valtaamana hänen täytyi vielä kertoa
huonosta sotaonnestaan tässä taistelussa, mihin hän ja tanskalaiset
olivat kiinnittäneet heidän viimeisen toivonsa, ja kuninkaan täytyi
lohduttaa häntä sillä, ettei hänellä itselläänkään olisi voinut olla
parempia suunnitelmia, ja ettei rohkeinkaan päällikkö voinut määrätä
voittoa itselleen.
"Isä, kenen kanssa sinä puhut?" kysyi nyt lempeä, ystävällinen ääni.
"Minä näin unta, että sinä istuit valtaistuimellasi, ja kreivi Albert
toi sinulle voittosanoman. Onko kreivi Albert todella täällä?"
"Teidän unenne oli tosi, kuninkaallinen herrani!" vastasi
sotapäällikkö. "Minä tapasin kuninkaani vankeudessaan suurempana
kuin maailman suurimmalla valtaistuimella, ja vaikka minä toin
hänelle sanoman tappiostamme, niin minä sain kuitenkin nähdä voiton,
jota suurempaa minä en koskaan ole voittanut: sankarin voiton
onnettomuudestaan."
Prinssi Valdemar huokasi syvään, myöskin valepukuinen Rigmor osoitti
kuuluvasti osanottoaan.
"Sinä et tullut yksin, Albert!" sanoi kuningas. "Kenen toit mukanasi?
Minä kuulen täällä olevan vieraan häväistyksemme todistajana."
"Uskollinen palvelijani ja soihtupoikani seurasi minua tänne. Hänen
nimensä on Kaarlo. Jos ei hänellä olisi tuota inhottavaa nimeä, olisi
hän miellyttävä poika."
"Albert, Albert! Eikö vielä onnettomuuskaan ole opettanut sinua
anteeksi antamaan?"
"Antaisitteko te anteeksi verivihollisellenne? Herra kuningas!" vastasi
hän syvällä ja soinnuttomalla äänellä. "Jos tunnen teidät oikein, niin
eivät mitkään kahleet voi masentaa teitä niin syvästi, että te voisitte
unhoittaa teidän suonissanne virtaavan kuninkaallisen veren."
"Onhan ero uskollisen ystävän ja kirotun verivihollisen välillä.
Joutuiko myöskin Riisen Kaarlo vangiksi?"
"Hän taisteli urhoollisesti, sitä en voi kieltää. Hän on ollut
kiihkeämpi kuin minä kiiruhtamaan ratkaisevaa askelta. Luultavasti hän
taas odotteli ihmeitä. En tiedä kaatuiko hän vai joutuiko hän vangiksi.
Mutta jos te ette tahdo tehdä tätä helvetin kuilua minulle vieläkin
synkemmäksi, kuninkaallinen sukulaiseni, niin elkää enää mainitko hänen
nimeään!"
Kuningas mukautui leppymättömän ystävänsä pyyntöön; hän kyseli nyt
arkkipiispasta, apotti Gunnarista, kreivi Otosta ja kaikista muista
uskollisista miehistään. Mutta Rigmor huokaili syrjäisessä sopessaan
ajatellen uskollista Kaarloaan, joka nyt ehkä makasi kuolleena
taistelukentällä, ja viattomia lapsiaan, jotka hän oli jättänyt. Pimeys
ja vankilan tukahuttava ilma lannistivat hetkeksi hänen rohkeutensa;
hän kietoutui hiljaa vaippaansa ja itki; mutta hän ei antanut
vankilatoveriensa huomata alakuloisuuttaan. Uupuneena liiallisesta
jännityksestä ja ponnistuksesta hän nukahti lopulta soppeensa ja
uneksi taas onnellisesta elämästä Kaarisessa, paosta ja uskaliaista
yrityksistä.