Yhdeksäntoista pitkää kuukautta oli melkein kulunut, ja monet
ihmettelivät, ettei vieläkään ollut ryhdytty ratkaiseviin toimiin
kuninkaan ja hänen poikansa vapauttamiseksi. Koko kansaan oli
levinnyt lamauttava pelko siitä, että kreivi Henrik ryhtyisi vieläkin
väkivaltaisempaan rikokseen. Kreivi Albertin ankarat käskyt, kreivi
Oton raju kiivaus ja Riisen Kaarlon väsymätön toimeliaisuus eivät
kyenneet voittamaan tätä yleistä pelkoa, joka sai urhokkaimmatkin
ritarit aroiksi ja epävarmoiksi, vieläpä lamauttaen sotapäälliköiden
ja kuninkaan läheisempien miesten innon. Neuvottomuus kuvastui
kaikkien kasvoilta, itse kreivi Albert epäili salaisesti ryhtyä
tuohon ratkaisevaan toimenpiteeseen, jota hän kuitenkin alati näytti
kiirehtivän.
Kuninkaan poissaololla, ja maan hallinnon hajaannustilalla oli pian
huolettavat seuraukset. Kaikilla aloilla, mistä voimakas ylempi
hallinto puuttui, huomattiin turmiollista velttoutta. Merirosvot,
joita ei miesmuistiin oltu nähty Tanskassa, tulivat nyt rohkeimmiksi,
ahdistellen rannikoita nälkäisten kaarneiden tavoin niinkuin ennen
kansalaissotien onnettomina aikoina, Sven Grathen hallitessa. Metsät
olivat täynnä rosvoja ja ryöväreitä. Talonpoikien karja anastettiin
laitumilta, luostareitakin ahdisteltiin ja rosvottiin. Maan sisäinen
turvallisuus vaati kaksinkertaisen ponnistuksen ja tarkkaavaisuuden.
Sotilaitten, jotka olivat kokoontuneet kreivi Albertin lipun ympärille,
täytyi usein kiirehtiä sen luota rosvoja hätyyttelemään ja ottamaan
kiinni rikoksellisia. Valtionrahasto oli tyhjennetty, ja kansa, joka
oli köyhtynyt niin monissa sodissa, ei voinut suorittaa sotaveroa.
Oli surullinen jouluaatto vuonna 1224. Kaarisenkartanossa istuivat
linnan asukkaat hiljaisina ja alakuloisina takkavalkean ympärillä, eikä
edes Thorgeir Danaskjald löytänyt kanteleestaan yhtään säveltä, jolla
olisi voinut ilahduttaa itseään tai muita.
Tuon onnettoman kevätillan jälkeen, jolloin ritari Kaarlo jätti
heidät, oli heille samoin kuin kaikille tanskalaisille saapunut vain
mitä pelottavampia ja huolestuttavimpia sanomia. Tuo suuri, yleinen
maasuru kuninkaan ja prinssi Valdemarin vankeudesta näytti myöskin
täällä syrjäyttäneen kaikki muut surut ja huolet. Julkisena tunnettuna
tapauksena tiedettiin täälläkin miten kreivi Albert, tästä yhteisestä,
suuresta hädästä huolimatta, oli vastaanottanut uskaliaan vävynsä,
ja Rigmor-rouva näytti nyt luopuneen kaikista sovinnontoiveista.
Kaarlo ei ollut nähnyt vaimoaan eikä lapsiaan tuon illan jälkeen. Hän
seurasi ankaraa sotapäällikköä ääneti ja uskollisesti, kypäränsilmikko
suljettuna, ollen väsymätön täyttäessään kaikki ne toimet, jotka olivat
uskotut hänelle kuninkaan ja maan puolustuksessa. Isä Saxon koulussa
nuori ritari oli oppinut sen taidon, joka niihin aikoihin vielä oli
harvinainen eteviin millekin ritareille: hän kirjoitti sujuvasti kuin
pappi, eikä ollut siten aivan eroitettu Rigmoristaan. Vanha Martti
oli kylläkin hidas, mutta uskollinen ja varovainen rakkausviestien
kulettaja, ja Kaarisenkartanon hiljaisen jouluillan vieton iloksi hän
oli tuonut tervehdykset ja kirjeet nuorelta isännältään. Palkaksi
hän senvuoksi istuikin takan ääressä kauniin emäntänsä vieressä ja
hänen täytyi herransa sijasta, tervetulleena vieraana, tyhjentää
viinipikarinsa ja aterioida rakkaan isäntäväkensä joulupöydässä.
Kaarlon kirje oli kirjoitettu Odenseessa, ja siinä puhuttiin niinkuin
aina enimmäkseen kuninkaasta sekä niistä toimenpiteistä, joihin oli
ryhdytty kuninkaan vapauttamiseksi. Hän kertoi kirjeessään ankaran,
väsymättömän kreivi Albertin vihdoinkin koonneen sotajoukon, kulkien
nyt Hampuria kohti. Hän oli synkkä ja äänetön kuten aina; ei kukaan
aavistanut hänen aikeitaan; hän lähetteli usein sanansaattajia viemään
kirjeitä ja toimittamaan salaisia asioita. Kaarlolle hän oli uskonut
tärkeän sanansaattajatoimen kuninkaan uskollisille miehille Fyenillä
ja sen pienemmillä saarilla. Parin päivän kuluttua Kaarlo palaisi
takaisin pääjoukkojen luo. "Kreivi Henrik pelkää meitä", kirjoittaa hän
edelleen, "hän vapisee mahtavan vankinsa tähden -- ei mikään vankila
ole hänelle kyllin varma. Kuningas ei ole enää Lesnitzin ahtaassa,
pyöreässä vankilatornissa. Oi Rigmor!" kirjoitti tässä osanottavainen
ritari, ja käsiala oli epäselvä ja vaikea lukea. "Siellä ei suurella
kuningas Valdemarilla ole kuin kuuden jalan suuruinen huone vihaansa
purkaakseen -- ja ennen oli kokonainen kuningaskunta hänen suurelle
sielulleen liian ahdas. Eikö jokainen uskollinen ja rehellinen sydän
pakahdu suuttumuksesta ja häpeästä. Siten tuo katala juhtasielu
kostaa vangitulle leijonalle! Ei edes tuo ahdas, lujasti varustettu
häkki ollut kyllin varma petturin mielestä. Elben eteläpäässä olevaan
Dannebergiin, lujaan ja luoksepääsemättömään rosvolinnaan, on nyt
Tanskan ylpeys ja toivo suljettu. Puhutaan keisarin väliintulosta;
mutta ei kukaan luota häneen; he ovat kaikki pettureita." Kirje päättyi
innokkaasen rukoukseen onnettoman kuninkaan puolesta, sekä siunatessaan
lopuksi Rigmoria ja lapsiaan kirjoittaja ilmaisi siinä mitä
voimakkaimmin hillityn jälleennäkemisen ikävän ja salaisen pelon heidän
turvallisuudestaan. Hän pyysi Rigmoria ja Thorgeiria noudattamaan
mitä suurinta varovaisuutta sekä pitämään linnan tarkasti sulettuna
kuin ankarimman sotatilan aikana. Hän tuntui sillä varoittavan heitä
ryöväreistä ja rosvoista. Lopuksi hän lisäsi vielä, että kreivi
Albertin äänettömyys heidän asioistaan oli aivan hirvittävä.
Rigmor oli antanut sytyttää lampun ja luki kirjeen vielä uudelleen. Hän
istui kauan ääneti pergamentti kädessään; sitten hän äkkiä nousi ja
syleili lapsiaan harvinaisen kiihkeästi. Pikku Albert istui Thorgeirin
polvella, ja hänen ilonansa oli heläytellä epävireisiin joutunutta
kannelta. Pieni Hedvig istui nukkuen jakkaralla, pää hiljaisen
Margareta neidon sylissä. Äidin kiihkeästä syleilystä hän säpsähtäen
heräsi ja alkoi itkeä, mutta soma Margareta neito helisteli hänelle
avainnippuaan, ja herttainen lapsi oli taas heti iloinen.
"Näinä rauhattomina aikoina, hurskas Margareta, sinä olisit hänelle
melkein parempi äiti kuin minä!" sanoi Rigmor. "Minä ihailen myöskin
teidän kärsivällisyyttänne, hyvä Thorgeir! Ettehän toki anna tuon
vallattoman pojan aivan rikkoa kanneltanne?"
"Sellaisena se parhaiten soveltuu niihin lauluihin, joita nyt laulan!"
sanoi Thorgeir alakuloisena. "Ei sentään", jatkoi hän, luoden
hellän katseen Kaarlon ja Kristinan kauniiseen sisareen ja näytti
häpeävän alakuloisuuttaan. "Jos Margareta neiti voi hurskaasti ja
kärsivällisesti veisata virsiä teidän arvoisan anoppinne kanssa, ja
vanha Martta äitikin voi rauhallisesti kertoa satuja lapsille, niin
voinen kai minäkin laulaa toivorikkaita lauluja tänä ahdistuksen
aikana, ainakin juhlallisena jouluiltana, jolloin koko maailma iloitsee
suuresta Lunastaja-kuninkaasta."
"Aivan oikein, kunnon Thorgeir", sanoi Rigmor, "laulakaa meille
hurskas, rauhallinen joululaulu, ennenkuin menemme levolle tänä iltana!
Kyllä olemme saaneet tarpeeksi asti kuulla valituslauluja. Niin kauan
kuin kansa vain kädet ristissä suree, ei kuningas Valdemaria vapauteta
vankeudesta."
"Totisesti, te saatatte meidät kaikki häpeään, jalo rouva!" sanoi
Thorgeir sydämellisesti ja nousi. "Seisoessanne tuossa edessäni
te näytätte melkein sankarittarelta. Sill'aikaa kun minä laulan
surulauluja, ja koko Tanska vaikeroi, on teillä tuhannen uskaliasta
ajatusta, ja te olette tuhannella eri tavalla tahtonut pelastaa
kuninkaan."
"Vahinko vain, että ne ovat ainoastaan ajatuksia ja kauniita unelmia!"
vastasi Rigmor. "Ilmalinnoja kykenemme kaikki rakentelemaan; mutta mitä
voi tehdä silloin kun minun voimakas läänikään ei uskalla liikahtaa
peläten tekevänsä pahan pahemmaksi? Oletko sinä nähnyt Dannebergin
linnan, vanha Martti?"
"Olen kerran autuaan herra vainajani kanssa kulkenut sen ohitse",
vastasi Martti. "Se on kuin kotkanpesä vuoren huipulla, joka
äkkijyrkästä kohoaa Elbestä, eikä sinne kissakaan kiipeä. Mutta jos
tunnen oikein mustan kreivi Henrikin, niin ei hän jätä kuningasta sinne
kovinkaan kauaksi aikaa, nähtyään teidän ankaran herra isänne meidän
sotajoukkomme etunenässä Elben toisella rantamalla."
"Onko hänellä vielä muitakin vankilaluolia ja ryövärilinnoja?"
"Voi varjele! Niistä hänellä ja hänen ystävillään ei ainakaan ole
puutetta, jalo rouvani! Pahin niistä kaikista lienee kuitenkin hänen
oma kirottu koiranluolansa Schwerinin linnantornissa; se on kuuluisa
kautta koko Saksanmaan. Hän on rakennuttanut tornin niin lujaksi,
ettei perkelekään sitä valloita; se onkin ollut helppoa: sillä se on
saarella, ja sitä on melkein mahdoton lähetä."
"Mutta minun isäni on kuitenkin kerran osoittanut, ettei se ole
mahdotonta!" vastasi Rigmor rohkeasti. "Mutta sano minulle, Martti!"
kysyi hän oltuaan ensin pitemmän aikaa vaiti. "Näittekö te tänne
tullessanne rosvoja, sanotaan niitä vilisevän joka taholla?"
"Kyllä minä kuulin niistä puhuttavan, jalo rouva, mutta itse minä
en nähnyt mitään. Kyllä minä olisinkin antanut heille sellaisen
kyydin miekallani, että he olisivat maanneet otsa rusennettuna
murskaksi. Muuten minä kehoittaisin teitä pitämään linnaa tarkasti
suljettuna, ja elkää te Margareta neidin kanssa menkö kovinkaan kauas
ilman vartijoita. Sillä, suokaa anteeksi suora puheeni, tuo typerä
roistojoukko kuuluu mielivän melkein enemmän kauniita rouvia ja
neitosia kuin karjaa, kultaa ja vanhaa luostariviiniä."
Rigmor hymyili; mutta Thorgeir Danaskjald kuunteli totisen
tarkkaavasti. "Siten eivät meidän varovaisuustoimenpiteemme kuitenkaan
olleet niin turhia, kuin te väitätte, jalo Rigmor rouva!" sanoi
hän miettivästi. -- "Eikä minun tarvitse hävetä ollessani täällä
Kaarisenlinnan päällysmiehenä suojelemassa näitä jaloja naisia,
silloin kun muut ritarit ja sotilaat kokoontuvat kreivi Albertin lipun
ympärille."
"Minä olen kauan säälinyt teidän asemaanne täällä", vastasi Rigmor
rouva. "Minä en itse puolestani usko vaaraa täällä kovinkaan suureksi,
ainakin omasta puolestani voisin vapauttaa teidät lupauksestanne. Sekä
linnanvouti että talonmiehet voivat pitää linnan suljettuna: olisi
paljon tärkeämpää, että te nyt laulaisitte sotalauluja miehille kuin
surulauluja naisille."
Mutta Rigmor katui heti sydämenpohjasta näitä loukkaavia sanojaan ja
ojensi punastuen Thorgeirille kätensä. "Jalo, uljas Thorgeir!" sanoi
hän lämmöllä. "Vaikka näytänkin kiittämättömyydellä palkitsevan teidän
uhrauksianne tähteni, niin minä siunaan kuitenkin teitä viattomien
lasteni puolesta, joille te olette melkein isää hellempi. Heidän ja
tämän aran neitosen tähden minä kuitenkin pyytäisin teitä pitämään
lupauksenne ja jäämään Kaarisenkartanoon siksi kunnes Kaarlo palaa
takaisin."
Thorgeir suuteli ääneti hänen kättään. Hän tunsi lupauksensa sitovan
itseään, ja vieläkin enemmän pidätti häntä Margaretan hellä ja ujo
katse.
"Siis te jäätte?" kysyi Rigmor-rouva. "Tietysti, jalo rouva! Jos en
voikaan kilpailla mainehikkaiden sankaritöiden ritaripalkinnoista,
enkä innostaa sotilaita laulullani, mihin ehkä kykenisin, niin voinen
kuitenkin täältä levittää lohdutusta ja uskallusta kansaan, eikä kukaan
ole oikeutettu sanomaan, että minä en pitänyt sanaani vaan jätin ne,
jotka olivat uskotut minulle hädässä."
Tähän selitykseen oli Rigmor tyytyväinen, mutta hän ei sietänyt
Thorgeirin juhlallista puhetapaa. Hän ivaili ja nauroi taas viisasten
miesten varovaisuutta, kiusaillen Thorgeiria tavallisuuden mukaan
sillä väitteellä, ettei rakastuneesta runoilijasta ollut naisten
suojelijaksi. Mutta säälien punastuvaa Margaretaa hän aloitti heti
toisen keskustelun, ja pian vallitsi jotenkin iloinen mieliala. Nuori,
oikullinen emäntä sai monta hauskaa pilanaihetta Margareta neidon ja
vanhan Martan ryöväripelosta. Hän innostutti kasvattiäitinsä kertomaan
vanhoja rosvojuttuja; kun sitten vanhan imettäjän ja Margareta-neidon
jännitys oli ylimmillään, hypähti Rigmor äkkiä ylös huutaen: "tuolla he
ovat!" nauraen heille sydämenpohjasta saadessaan heidät pelästyksestä
kirkaisemaan. Mutta Rigmor muuttui usein kesken iloaan totiseksi, ja
illalla lasten maata mennessä hän oli harvinaisen liikutettu; pantuaan
lapsensa nukkumaan heidän pienoisiin korivuoteisiinsa hän palasi
makuuhuoneesta kyynelsilmin.
Jouluiltasta alettaessa Margareta luki tavallisuuden mukaan
pöytärukouksen, eikä kukaan kuunnellut sitä hartaammin kuin Thorgeir
Danaskjald.
Vanha, kuuro anoppi istui ääneti kunniapaikallaan ylinnä pöydän
päässä. Hän huokasi syvään, katsahtaessaan sille paikalle, missä hänen
ritarillinen poikansa tavallisesti istui. Kaikki ymmärsivät hänen
ajatuksensa. Rigmorkin huokasi; mutta samassa hänen tummat silmänsä
loistivat niin veitikkamaisesti ja iloisesti, kuin näkisi hän taas
miehensä istuvan omalla, paikallaan.
Margareta-neito oli, ennenkuin he istuivat pöytään, virittänyt salaa
Thorgeirin kanteleen, minkä taidon hurskas mestari oli hänelle
opettanut. Nyt hän ojensi sen Thorgeirille ja pyysi häntä laulamaan.
Thorgeir otti mielellään kanteleen polvelleen ja lauloi ylistyslaulun
kuninkaan ja hänen miestensä kunniaksi, kuvaillen innostuksella
Volmar-taistelua sekä Dannebrog-lipun ihmetyötä. Senjälkeen hän tarttui
pikariinsa, juoden ensiksi Valdemar Seierin vapauttamisen ja onnen
maljan, ja sitten hänen uskollisten miestensä terveydeksi, etupäässä
kreivi Albertin ja Riisen Kaarlon. Kun nyt näin rohkeasti muistettiin
kaikkia poissaolevia ystäviä, puhelivat Margareta-neiti, Rigmor ja
vanha imettäjä surumielin myöskin Kristina parasta, joka nyt vietti
toisen jouluaattonsa vihittynä nunnana Vestervikin luostarissa.
Antamansa lupauksen muistaen Thorgeir lauloi vielä hurskaan,
rauhallisen joululaulun, ja liikutettuina suuren taivaallisen kuninkaan
kunniaksi viritetyistä sydämellisistä ja mieltä ylentävistä sävelistä
kaikki toivottivat toisilleen rauhallista joulua sekä onnellisempaa
uutta vuotta, mennen sitten kukin levolle.
Vanha Martti aikoi matkustaa aikaisin seuraavana aamuna. Ettei muka
talossa siitä syntyisi minkäänlaista häiriötä, oli Rigmor asettanut
niin, että hän voi kaikessa hiljaisuudessa poistua kartanosta niin
aikaisin kuin halusi.
Kun Kaarisenkartanon asukkaat seuraavana aamuna kokoontuivat
aamiaiselle, kaivattiin nuorta talonrouvaa. Häntä odotettiin
messuaikaan asti, mutta häntä ei vain kuulunut, ja pelästyneinä
etsittiin häntä turhaan kaikkialta.
Thorgeir oli epätoivoissaan. Hän kuuli nyt vasta linnanportin olleen
Rigmor rouvan käskystä auki koko yön Martin vuoksi, ja hän pelkäsi
joko ryövärien tai kreivi Albertin salaa antaneen ryöstää tyttärensä.
Mutta sitten hän lopulta huomasi pienen kirjelapun kanteleensa kielten
välissä ja luki hämmästyksekseen leikillisen soimauksen Rigmorilta
siitä, ettei muka ollut paremmin suojellut häntä ryöväreiltä. Kirjeensä
lopussa hän vakuutti vakavasti, että oli sekä turhaa, että hänelle
ja heille kaikille vaarallista etsiä häntä. Hän kielsi myöskin heitä
lähettämästä ritari Kaarlolle minkäänlaisia huolettavia tietoja
Kaarisesta.