Neljä päivää tuon suuren, onnettoman tapahtuman jälkeen oli valtakunnan
neuvosto koolla Riibehuusin suuressa ritarisalissa, ja monet kuninkaan
uskollisimmista läänitysmiehistä ja ritareista riensivät sinne.
Keskellä neuvotonta ja pelästynyttä valtakunnanneuvostoa seisoi
Pohjoisalbingin kreivi Albert, yllään musta sota-asunsa ja kasvoillaan
mitä syvimmän surun ja pelottomimman vihan ilme. Hänen vieressään
seisoi kreivi Otto hehkuvin poskin ja käsi suonenvedontapaisesti
pusertaen miekan kahvaa. Vanha arkkipiispa Antero istui äänetönnä ja
kalpeana nojatuolissa, kyynelet himmeissä silmissään. Paitsi sitä
raskasta surua, joka painoi hänen mieltään, rasitti kunnianarvoisaa
vanhusta sen lisäksi myöskin vaikea ruumiillinen tuska. Parantumaton
ihotauti oli pakoittanut hänen pyytämään eron, ja hän oli jo
jonkun aikaa vain odottanut paavin suostumusta luopuakseen
arkkipiispansauvastaan ja kokonaan eroittautuakseen ihmisten
yhteydestä. Tämä suuri, yleinen hätä oli nyt kutsunut hänet tänne
kapitulihuoneen yksinäisestä lukukammiosta. Hän istui yksinään pöydän
päässä syviin ajatuksiin vaipuneena, apotti Gunnarin kävellessä vihasta
säihkyvin silmin kiivaasti edes takaisin liuskakivilattialla.
"Hän elää! Hän elää! Kreivi Albert tietää sen!" kuiskasi toinen
toiselle; ja kaikki odottivat jännityksellä mitä äsken saapunut
sotapäällikkö puhuisi.
"Niin, hän elää, meidän herramme ja kuninkaamme elää", sanoi kreivi
Albert vihdoinkin matalalla äänellä. "Minulla on varma tieto siitä.
Hän on tuotu vaarallisesti haavoitettuna, mutta elävänä Meklenburgiin.
Kaikkien arveluiden mukaisesti he nääntyvät prinssin kanssa nyt
jossakin tuon paatuneen Henrik Borwinin vankilatorneista, ehkä
Lentzenissä tai Lesnitzissä."
Yleistä osanoton huudahdusta seurasi syvä alakuloinen äänettömyys, ja
silmänräpäyksen ajan vallitsi salissa haudanhiljaisuus.
"Jalot herrat ja tanskalaiset miehet", alkoi kreivi Albert taas
puhua -- "Tämä on kauhistuttava onnettomuus, ei koskaan ole suurempi
onnettomuus kohdannut Tanskanmaata. Tuskin historia mainitsee tämän
veroista tärisyttävää konnantyötä; senvuoksi tämä ennenkuulumaton
rikos onkin lamauttanut meidät kauhulla ja pelolla. Mutta niin kauan
kun Valdemar Seier elää, ja uskollisia Tanskan miehiä on olemassa, ei
hätä ole toivoa suurempi -- niin kauan kun on pisarakin uskollista ja
rehellistä verta meidän suonissamme, olisi häpeä kysyä: mitä on Tanskan
tehtävä vapauttaakseen ja kostaakseen suuren kuninkaansa? -- Kaikkeen
me olemme valmiit! -- Minä näen sen teidän kasvoistanne, jalot Tanskan
miehet! Me olemme valmiit kaikkeen, ei ole niin suurta uhria, ettemme
me siihen kantaisi viimeistä ropoamme, viimeisen veripisaramme me
olemme valmiit vuodattamaan" -- --
"Kostoa! Kostoa!" huusivat läsnäolijat kuin yhtenä miehenä, ja kaikkien
kädet kohosivat, ja kaikkien silmät säkenöivät.
"Eivät mitkään ajatukset omasta rauhasta, omasta onnesta ja
menestyksestä, ystävistä ja sukulaisista, vaimosta ja lapsista --
eivät mitkään suhteet, ei rakkauden eikä vihan -- ei edes meidän oma
ajallinen kunniamme, jos niin sattuisi, saa estää tästä hetkestä
asti meidän käsivartemme voimaa, meidän henkeämme ja sieluamme
antautumasta suuren kuninkaamme palvelukseen hänen suuressa hädässään
ja onnettomuudessaan, -- sen minä vannon, ja sen vannoo jokainen
uskollinen tanskalainen minun kanssani! Ennemmin joutukoon maa ja
valtakunta häviöön -- ja ennemmin kuihtukoon kätemme, ja tanskalaisten
uskollisuus ja miehuus joutukoon maailman pilkattavaksi -- ennemmin
kuihtukoon sydämemme, ja meidän silmiemme valo sammukoon iäisen
kadotuksen yöhön -- ennenkuin jätämme sen häpeän ja häväistyksen
kostamatta, ja suuren herramme ja kuninkaamme muukalaisten valtaan ja
häpeälliseen vankeuteen. -- Siihen auttakoon meitä Jumala ja hänen pyhä
sanansa."
"Amen!" sanoi arkkipiispa ja nousi -- "Amen!" huusi apotti Gunnar.
Kaikki vahvistivat tämän hirvittävän valan ja synkkä sotapäällikkö
jatkoi: "Te vanhat, kunnianarvoisat herrat ja valtakunnan neuvosto,
jotka ette enää miekalla ja keihäällä voi kostaa ja vapauttaa
kuningasta! Hallitkaa te maata viisaudella, sill'aikaa kun minä ja
jokainen tanskalainen mies, joka voi keihästä ja kilpeä kantaa, kuin
yhtenä miehenä yhdistymme poistamaan tuon häpeätahran Tanskanmaan
kunniasta. Me tahdomme kostaa tuolle kunniattomalle ritarille, me
tahdomme oikeudenmukaisesti rangaista koko kristikunnan alhaisimman
petturin, jonka vertaa maan päällä ei ole ollut, siitä asti kun se
nielasi hirviön joka kavalalla suutelolla petti meidän taivaallisen
herramme ja kuninkaamme! -- Kuolema ja kirous Schwerinin kreivi
Henrikille! Kuolema ja kirous hänen ystävilleen ja suojelijoilleen!"
"Kuolema ja kirous heille!" toistivat katkeroituneet ja kiihoittuneet
ritarit.
"Eikä kyselkö mitenkä sen toteutamme!" jatkoi uljas kreivi Albert.
"Tässä minä seison, petetyn kuninkaan ystävä ja sisarenpoika. Tässä
seisoo urhoollinen serkkuni Otto, Lüneburgin kreivi; tanskalainen
äiti on meidät molemmat synnyttänyt; Tanska on meidän syntymämaamme
ja Tanskan suuri kuningas meidän sukulaisemme ja herramme. Me olemme
hänen rinnallaan monta kertaa johtaneet Tanskan sotajoukot kunniaan
ja voittoon, ja kreivi Henrikin ystävät, ruhtinaat ja keisarit ovat
häveten paenneet Pohjoisalbingin rajoilta. Jokainen ritari ja mies
joka nyt tahtoo taistella meidän lippumme alla kuninkaan vapauden ja
Tanskan kunnian puolesta, hänet me otamme avosylin vastaan, ystävänä ja
aseveljenä, vaikka hän olisi verivihollisemme. Tästä lähtien, siihen
asti kunnes kuningas istuu vapaana ja kostettuna valtaistuimellaan,
on meillä vain yksi verivihollinen, yksi viha ja yksi tahto: Vapaus
Valdemar Seierille! Kuolema ja kirous hänen ystävilleen!"
Meluava hyväksymishuuto kajahti salissa.
Nyt astui lattian yli kookas ritari sininen teräspanssari yllä,
kypäränsilmikko suljettuna ja valkoinen risti punaisessa kilvessään.
Hän tervehti kokoontuneita jääden seisomaan kreivi Albertin vastapäätä.
"Vapaus Valdemar Seierille! Kuolema ja kadotus hänen vihollisilleen!"
sanoi hän lyöden auki kypäränsilmikkonsa. Riisen Kaarlo seisoi
säkenöivin silmin peloittavan appensa edessä, ja synkän kreivin
silmistä osui häneen salamoiva katse; ehdottomasti kreivin käsi
puristautui miekankahvan ympäri. Mutta Kaarlo katsoi rohkeana ja
rauhallisesti hänen ylpeisiin, katkeroituneisiin kasvoihinsa. "Ankara
kreivi Albert! Minun entinen asemestarini ja herrani!" sanoi hän. "Te
näette sen miehen silmienne edessä, joka odottaa kiroustansa teidän
suustanne ja kuolemaa teidän voimakkaasta kädestänne. Minä annan teille
ritarisanani siitä, etten minä tahdo välttää tuomiotanne ja kostoanne
sitten kun sen aika joutuu. Mutta Jumala taivaassa ja teidän jalo,
tanskalainen ritaristonne on kuullut teidän valanne ja ritarillisen
sananne: Tästälähtien siihen asti, kunnes kuningas istuu vapaana ja
kostettuna valtaistuimellaan, on meillä vain yksi tahto, yksi viha ja
yksi verivihollinen!"
"Oikein, se on vannottu!" vastasi kreivi kolkolla äänellä ja kalpeni
hillitessään suuttumustaan. "Mutta jos ette tahdo ärsyttää minua yli
voimieni, Riisen Kaarlo", jatkoi hän äänellä, joka tuntui kuuluvan
kuin maan alta -- "niin sulkekaa kypäränsilmikkonne ja elkää näyttäkö
minulle teidän vihattuja kasvojanne, ennenkuin minä autuuteni valaa
rikkomatta koko maailman nähden voin rusentaa julkean otsanne."
Kaarlon silmissä kiilsi kyynel; mutta hän kumarsi ääneti ja sulki
kypäränsilmikkonsa sekä palasi hiljaa hämmästyneiden ritarien joukkoon.
Yleinen äänettömyys seurasi; vasta muutaman silmänräpäyksen kuluttua
oli kreivi Albert toipunut ja voittanut entisen rauhallisuutensa. Vanha
arkkipiispa Antero oli lähestynyt sanoakseen muutaman sovittavan sanan,
mutta nähdessään sotapäällikön raudankovilla kasvoilla leppymättömän
vihan ilmeen, hän liitti kätensä yhteen ja näytti rukoilevan; mutta
hänen huuliltaan ei kuulunut ainoaa sanaa.
Kreivi Albert jakoi nyt lyhyesti ja vakavasti tarpeelliset
käskyt päälliköille, johtajille ja ritareille. Jätettyään
valtakunnanneuvostolle ja arkkipiispalle huolenpidon sotaveron
lähettämisestä kansalle hän poistui kokouksesta.
Kreivi Albertin musta ratsu odotti levottomana linnanpihalla. Synkkä
sotapäällikkö astui lujin, kiivain askelin alas linnan portaita.
Hänen raskas sotamiekkansa kilahti kiviä vasten, ja hänen ankarasta
katseestaan loisti suuren ja kamalan koston toivo. Hän hypähti
satulaansa, ja nuori aseenkantaja, joka piteli oritta, hypähti syrjään,
pelästyen sen rajuja liikkeitä. "Seis!" huusi kreivi äreästi, ja
tulinen eläin seisoi liikkumattomana. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän
ihmetellen avatessaan ja lukiessaan pienen viestikapulan, joka oli
silkkilangalla kiinnitetty hänen satulaansa. Kreivi tuijotti kapulaan
ja kalpeni: "Poika, kuka on käynyt hevosen luona?"
"Ei kukaan, ankara herra!" vastasi aseenkantaja vavisten. "Ei kukaan
muu kuin eräs mielipuoli naisparka, joka äsken teitä kysellessään
taputteli oritta. Hän poistui heti, enkä minä nähnyt minne hän meni."
"Helvetillinen ajatus!" mutisi kreivi ja ratsasti hitaasti
linnanpihalta.
Kun Riisen Kaarlo astui ulos ritarisalista, antaakseen kreivi Albertin
käskyn mukaan heti koota ja varustaa lippumiehistönsä, tunsi hän
voimakkaan kädenlyönnin olkapäällään. Hän kääntyi, ja kreivi Otto
seisoi hehkuvin poskin hänen edessään katsellen häntä ystävällisesti ja
osanottavasti. "Uskollinen, kunnon Kaarlo!" sanoi Otto. "Emmekö enää
koskaan voi tulla ystäviksi niinkuin ennen? Yhdistäähän onnettomuus nyt
kaikkien sydämet ja kädet."
Kaarlo löi kypäränsilmikkonsa auki, ja hänen rehellisillä kasvoillaan
oli syvän tuskan ilme; hänen sielussaan risteilivät kaikki vanhat
muistot omituisen sekavien ystävyyden ja suuttumuksen tunteiden
ohella. "Te olette ollut minulle hyvin rakas, kreivi Otto!" sanoi hän
liikutettuna. "Ja, elävän Jumalan kautta, minä rakastan teitä vieläkin
kuin omaa veljeäni. Tässä on käteni: siksi kunnes kuningas on vapaa ja
kostettu, kunnes tämä suuren onnettomuuden aika on ohitse, olemme me
ystäviä elämässä ja kuolemassa" -- --
"Aivan oikein, uljas Kaarlo, elämässä ja kuolemassa!" toisti Otto ja
puristi lämpimästi ja kiihkeästi hänen kättään.
"Mutta jos elävinä pääsemme tämän kuninkaan ja maan kovan koetusajan
läpi", jatkoi Kaarlo, ja hänen kasvoillaan oli taas synkkä,
intohimoinen ilme, "eikä kreivi Albertin leppymätön käsi ole saanut
minua rusennetuksi -- niin minä olen ritari ja veli, ja onnettoman
sisareni kunnian puolesta minä taistelen teidän kanssanne elämästä ja
kuolemasta. Ottakaa siitä pantiksi tämä minun ritarillinen hansikkaani!"
"Mitä? Oletko tosissasi, Kaarlo!" kysyi Otto. "Tahdotko matkia
asemestariasi olemalla yhtä leppymätön ja itsepäinen kuin hän? Eikö tuo
vanha, typerä juttu jo voi unohtua?"
"Ei, ylpeä Lüneburgin kreivi!" vastasi Kaarlo heittäen hansikkaansa
hänen jalkoihinsa. "Ei ennenkuin häpeä on poistettu, ja se häväistys on
tehty voimattomaksi, jolla te hurjassa ylimielisyydessänne loukkasitte
puhdasta ja rehellistä ritarinimeä. Jos te olette mielestänne liian
ylhäinen ja hieno vastaanottamaan halvan ritarin hansikasta, ja jos te
kuninkaallisen syntyperänne nojalla tahdotte välttää minun loukatun
kunniani puhdistamista, niin totta totisesti minä tahdon sinä päivänä,
jona näen kuninkaan vapautettuna, julistaa teidät hänen ja koko Tanskan
ritariston nähden kunniattomaksi ritariksi."
"Haa, kuolema ja kirous!" huudahti Otto ja tarttui kiivaasti
hansikkaaseen. "Uskallatteko te näin puhua minulle! No, tulkaa siis
heti! Teidän ei tarvitse hetkeäkään kauemmin epäillä, ettei Lüneburgin
kreivi Otto uskaltaisi vastaanottaa teräshansikasta!"
"Sitä en ole milloinkaan epäillyt, uljas Otto!" vastasi nyt Kaarlo
rauhallisena. "Ilman panttiakin minä uskon sinua. Mutta anna nyt
minulle hansikkaasi niinkuin sinäkin sait minun, ja siihen asti
kunnes aika joutuu, jolloin miekka, ratkaisee välimme niin, Pyhän
Mikaelin kautta, sinun ei tarvitse kuulla ainoaakaan loukkaavaa sanaa
huuliltani. Minä luotan myöskin siihen, että sinä et mainitse sitä
nimeä, joka meidän välillämme olkoon kuolemantaistelun tunnussana!
Siihen hetkeen asti olkaamme yksimielisiä aseveljiä, ja vaikka minä
kaatuisinkin miekkasi kautta, säilyy ystävyyteni sinuun kunniani
kanssa!"
"Omituinen haaveilija!" sanoi Otto leppyneenä, vetäessään hansikkaansa
kädestään ja ojentaessaan sen hänelle. "Tuossa saat panttini! Minä
lunastan sen milloin sinä vain tahdot. Mutta jos meidän todellakin
täytyy taittaa niska toisiltamme, niin olet aivan oikeassa siinä, että
se voi tapahtua muulloinkin, sillä nyt meillä on muutakin tekemistä."
Sitten he syleilivät sydämellisesti toisiaan ja poistuivat käsitysten
linnasta.
Vasta senjälkeen kun kreivi Albert ja nuo molemmat nuoret, kiivaat
ritarit olivat poistuneet valtaneuvostosta, voi rauhallisempi ja
vakavampi neuvottelu alkaa. Kreivi Albertin ja kaikkien ritarien
kiihkoinen into vapauttaa ja kostaa kuningas katsottiin sekä turhaksi
että vaaralliseksi.
"Minä sain aamulla salaisen viittauksen", sanoi arkkipiispa, "enkä minä
tiedä onko se vihollisen tai ystävän lähettämä: tämä viestikapula oli
rukouslavitsallani; minä pyydän teidän pitämään sen sisällön salassa,
ettei minkäänlainen perätön huhu lamauttaisi kansan intoa kuninkaan
pelastamisessa. Kuulkaa mitä siinä sanotaan!" Ja nyt hän luki ne samat
sanat, jotka samanlaisessa viestikapulassa olivat pelästyttäneet kreivi
Albertin: "Elä härnää sutta, niinkauan kun sinun kätesi on sen kidassa!"
Kaikki vaikenivat ja tuskallinen levottomuus kuvastui vanhojen herrojen
kasvoilla.
"Tulkoon tämä varoitus joko viholliselta tai ystävältä", alkoi
viimeinkin apotti Gunnar puhua, "niin me emme saa sitä ainakaan
ylönkatsoa: kuningas ja hänen poikansa ovat hänen verivihollisensa
vallassa. Jos tuo viekas petturi itse tällä varoitussanalla tahtoo
sitoa kaikkien tanskalaisten kädet, niin on kuitenkin totta: vain yksi
viittaus hänen kätyreilleen, ja silloin on Tanskan ylpeys ja viimeinen
toivo menetetty. Vain pelkonsa keisaria ja toisia ruhtinaita kohtaan
estää hänet murhaamasta, kuninkaallisia vankejaan. Minä neuvoisin
senvuoksi, jalot herrat, että te viipymättä lähettäisitte pikaviestin
tapahtuneesta rikoksesta keisari Fredrikille Capuaan, sekä hänen
pojalleen, kuningas Henrikille Saksaan, vaatien heiltä avustusta. Sillä
vaikka he salaisesti iloitsisivatkin meidän voittorikkaan kuninkaamme
onnettomuudesta ja ehkä toivoivat siitä hyötyvänsä, niin täytyy heidän
kuitenkin kunniansa säilyttääkseen ryhtyä asiaan, joka välittömästi
koskee kaikkia voideltuja ja on rikos kaikkien laillisten kuninkaiden
majesteettia vastaan."
Apotti Gunnarin myönnettiin olevan oikeassa. Mutta arkkipiispa arveli
vieläkin tehokkaammaksi esittää asian paaville kaikessa kauhistavassa
valossaan ja vaatia häntä jumalallisen virkansa nojalla julistamaan
rauhan Herran voidelluille sekä murtamaan pannansäteellä hänen
vankilansa.
Päätettiin seurata molempia neuvoja. Apotti Gunnar laati heti kirjeet
keisarille ja hänen pojalleen. Hurskas arkkipiispa tarttui itse melkein
nuorekkaan tulisesti kynään ja sommitteli kirjeen paaville esittäen
mitä hehkuvimmin värein voittoisan Valdemarin suuret ansiot kirkon ja
kristikunnan palveluksessa. Hän kuvaili Valdemarin kuninkaallisena
ristiritarina, joka mahtavammin ja voimakkaammin kuin kukaan pyhän
haudan puolesta taistelijoista oli lujittanut ja vahvistanut kirkon
vallan Pohjolassa. Sitten hän kertoi kreivi Henrikin kunniattomasta
ja törkeästä rikoksesta sillä voimalla, minkä hänessä herätti hänen
rakkautensa kuninkaaseen ja hänen kauhistuksensa kreivi Henrikin
menettelystä. Hän todisti, ettei Schwerinin kreivin käytöstä mitenkään
voinut lieventää heikomman itsepuolustuksena ylivoimaista anastajaa
ja pakollista lääninherruutta vastaan. Hän myönsi kyllä kuninkaan
läänitysherruuden Schwerinissä perustuvan väkevämmän ylivoimaan ja
aseonneen. Mutta samalla hän kuitenkin huomautti, että tämä oikeus oli
saavutettu ritarilain mukaan avonaisessa ja rehellisessä taistelussa,
eikä se ollut ainoastaan keisarin ja paavin vahvistama, vaan itse
voitettu läänitysmieskin oli alistunut siihen uskollisuusvalallaan.
Sitä valaa ei ainoakaan kristitty ritari ole oikeutettu omavaltaisesti
rikkomaan. Hän todisti lopuksi, että kreivi Henrik sekä ritarikin että
roomalaisen kirkontunnustuksen mukaan ehdottomasti oli tuomittava
valapattoisena, kunniattomana ritarina ja jumalattomana petturina,
koska hän, ilman kristikunnan pyhän isän vapauttamista valastaan,
omavaltaisesti oli sen rikkonut, ja koska hän ilman muodollista
sotajulistusta, jopa valheellisen ystävyyden nojalla, oli häpeällisesti
pettänyt läänitysherransa ja kuninkaansa.
"Mutta jumalallisen totuuden nimessä!" sanoi hurskas arkkipiispa
lakaten kirjoittamasta. "Minä en voi salata teiltä, hyvät herrat, sitä
mikä kirjoittaessani joka rivillä tunkeutuu mieleeni, mutta josta minä
en tahdo kirjoittaa pyhälle isälle. Niin totisesti, voimakkaampi ja
vanhurskaampi käsi kuin Schwerinin kreivi Henrikin, on kohdannut meidän
suurta mainehikasta kuningastamme. Samassa kun tuo viheliäinen turve
vieritti kumoon suuren kuorman, kohtasi ankara Herran rangaistus jaloa
sankarihenkeä, joka hurmautuneena suuruudestaan ja valtiasvoimastaan
unohti korkeimman kunnian omansa tähden; mutta kuningasten tuomari on
armahtavainen -- elkäämme joutuko epätoivoon!"
Hän vaikeni ja sulki kirjeen.
"Oi, jospa olisin vielä voimakas ja terve!" huokaili hän luettuaan
kirjeen ja annettuaan sen toisille. "Minun sanani ovat laimeat. Herra
suokoon niille siunauksensa ja voimansa. Mikä olen minä, että tahdon
pelastaa hänen voideltunsa? Olenko minä oikeutettu väistämään Herran
rankaisevaa kättä kuninkaan pään päällä? Herra itse on rangaissut minut
saastaisella taudilla, joka lamauttaa minun jalkani ja saattaa minut
arvottomaksi astumaan Pyhän Pietarin valtaistuimen eteen puhuakseni
herrani ja kuninkaani puolesta elävin ja hehkuvin sanoin. Kuka ottaa
nyt viedäkseen pyhälle isälle tämän minun viimeisen rukoukseni hänelle
ja kristikunnalle?"
"Minä, minä!" huudahti apotti Gunnar tulisesti ja hypähti paikaltaan.
"Enhän ole läheskään niin arvokas tähän lähettilästoimeen kuin te,
arvoisa Herra. Onnettomassa taudissannekin, josta huokailette, te
olisitte kuitenkin tuhat kertaa puhtaampi kuin minä Pyhän Pietarin
valtaistuimen edessä. Ainoastaan rakkauteni isänmaahan ja kuninkaaseen
uskallan asettaa teidän rinnallenne. Jos Jumala ja pyhä neitsyt sen
suovat, niin ei minulta puutu voimakkaita eikä sattuvia sanoja, silloin
kun on kysymyksessä kuningas Valdemarin vapaus ja pelastus. Uskokaa
minulle kirjeen vienti, arvoisa herra! Vielä tällä hetkellä minä lähden
täältä, enkä minä lepää, ennenkuin olen nähnyt pyhän kaupungin! Enkä
minä palaa Tanskaan enkä teidän hurskaiden kasvojenne eteen, ennenkuin
minä, samoinkuin teidän uljas veljenne aikoinaan, voin kohdata kuningas
Valdemarin verivihollisen taivaallinen salamansäde mukanani, sillä minä
rusennan hänet, vaikka hän seisoisi korkeimman alttarin edessä!"
"Ainoastaan teille, apotti Gunnar!" vastasi arkkipiispa, "me voimme
uskoa toivorikkaimmin ja suurimmalla luottamuksella tämän viestin.
Menkää Jumalan nimeen! Herran enkelit olkoot mukananne tällä
vaarallisella matkalla! Ehkä te ette enää näe minun kasvojani tässä
maailmassa, mutta jos nerokkaasti toimitatte tämän työn, kiitän
ja ylistän minä teitä siitä, kun kohtaamme toisemme taivaallisen
valtaistuimen edessä viimeisenä tuomiopäivänä. Rauha olkoon teille!"
Näin sanottuaan hän ojensi apotille kirjeen tehden kolmella sormellaan
siunauksen merkin häntä kohti kuitenkaan koskematta häneen.
Apotti Gunnar polvistui ja lausui liikutettuna tavanmukaisen
kaavakkeen: "Kuolemaan!" [in articulo mortis] ja aikoi tarttua hurskaan
arkkipiispan käteen painaakseen sen huulilleen; mutta arkkipiispa veti
äkkiä pois kätensä: "Elä kosketa minuun!" sanoi hän surumielisesti ja
tuskallisesti: "Elkää antako minun onnettoman tautini tarttua teihin
ja estää teidän pyhää retkeänne! Minä toivon hänen kauttansa, joka
spitalisetkin parantaa, että minä, kun me taas tapaamme, voin silloin
ojentaa teille puhtaamman käden ja antaa teille veljessuudelman
armiaan Isämme valtaistuimen juurella. Herra olkoon meidän ja kaikkien
teidän kanssanne!" Näin sanottuaan hän purskahti itkuun, peittäen
kunnianarvoiset kasvonsa piispanvaippaansa ja kumartui yhteenliitetyin
käsin pöytää vasten rukoilemaan.
Apotti Gunnar nousi hyvin liikutettuna ja poistui kiireesti
arkkipiispan ja äänettömän, vakavan valtaneuvoston luota.
Ennen tunnin kuluttua voimakas ja innokas Gunnar apotti ratsasti
Riibestä lukuisan aseenkantajajoukon saattamana, mukanaan ritari Juhana
Ganz ja herra Niilo Mule, joiden piti viedä kirjeet keisarille ja hänen
pojalleen.