Samana kauniina kevätpäivänä, jona Thorgeir Danaskjald illemmalla
oli tullut vierailemaan Riisen Kaarlon luo tuoden hänelle tärkeitä
sanomia, oli kuninkaallinen metsästysseurue aikaisin aamulla, iloisten
metsästystorvien raikuessa koirineen ja haukkoineen noussut maihin
Fooborgia vastapäätä olevalle pienelle, somalle Lys-saarelle. Kuningas
oli antanut pystyttää telttansa lähelle rantaa äsken puhjenneen
pyökkimetsän laidassa olevan lähteen viereen. Kreivi Henrik oli muka
edellisenä päivänä metsästäessään loukannut jalkansa ja oli senvuoksi
tänään estetty tulemasta mukaan, jääden laivaansa, mutta kuningas
ja hänen poikansa, nuori Valdemar, samoilivat saarella koirineen ja
haukkoineen Junkker Strangen, Astrad Fracken ja muutamien metsästäjien
kanssa.
Vanha kamarimestari Andreas oli sill'aikaa uutterasti puuhaillut
koristaessaan kuninkaallista telttaa, missä kuningas ja prinssi
aikoivat syödä illallisen ja viettää yönsä. Vanha, uskollinen
kamarimestari oli koettanut parhaansa mukaan valmistaa kaikki
kuninkaallisten hauskuudeksi ja mukavuudeksi. Hän oli koristanut teltan
punaisilla matoilla ja somistanut sen kevään vihertävillä lehdillä,
ja hän oli huolehtinut siitä, että kuninkaan ja prinssin vuoteet
olivat mukavia ja pehmeitä. Hän oli Björn-juomanlaskijan auttamana
täyttänyt hopeakannut viinillä ja hopeapikarit olivat kiilloitettuina
pantu esille; sillä välin hän ei unohtanut toruskella kyökkimestaria
ja kokkipoikia. Teltan eteen hän oli pystyttänyt lehtikujan suurista,
lehtevistä pyökkipuunoksista, ja niiden välissä palaisivat tervasoihdut
iltasella; vaikka tämä kaikki ei ollutkaan hänen mielensä mukaista,
niin hän tiesi kuitenkin sen huvittavan kuningasta. Ja vaikka hän itse
ei sietänyt soitantoa, oli hän kuitenkin kuninkaan torvensoittajille
asettanut penkit ja virvokkeita teltan lähellä olevalle kukkulalle,
mistä oli hyvä kaiku metsää vasten. Kuninkaan koirista jopa
haukoistakin hän oli pitänyt huolta.
Aurinko oli laskenut; oli jo myöhäistä, eikä kuningas ollut vielä
palannut metsästämästä. Vanha kamarimestari alkoi olla kärsimätön
ja toruskeli palvelijoita. Hän oli jo pari kertaa antanut sytyttää
soihdut, mutta oli taas sammuttanut ne säästäväisyydestä. Viimeinkin
kuultuaan koirien haukuntaa ja metsästystorven äänen hän kiirehti
sytyttämään kaikki kynttilät ja soihdut.
Kuninkaallinen metsästysseurue läheni telttaa. Kuningas astui edellä
prinssin ja Junkker Strangen välissä.
"Nyt minä olen sekä väsynyt että nälissäni", sanoi kuningas. "Kyllä
minä huomaan meidän vähitellen jo vanhenevan, Strange. Eivät taida
sinunkaan jalkasi enää jaksaa seurata?"
"Jaksavat kyllä, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange päivitellen.
"Kyllä te samoilittekin saaren tarkkaan: ei ole sitä suota, ei someroa
tällä saarella, jolla me emme olisi olleet."
"Minä tahdoin vielä kerran koettaa jaksaisinko kestää koko päiväisen
retken auringonlaskuun asti", sanoi kuningas.
"Minä luulisin teidän voivan jatkaa vielä kuunkin noustua!" virkkoi
iloinen herra Strange. "Päivän säteilevä kuningas, Olavi Hvitaskjaldin
sanoja käyttäen, on jo aikoja sitten häpeissään mennyt levolle."
"Mutta se kuningas kulkikin tänään vähän pitemmältä kuin Lys-saaren
ympäri", vastasi kuningas. "Miten monta tuhatta vuotta hän onkaan
kulkenut maailman ympäri rauhallisen loistavana ja majesteetillisena,
ja tuhansien vuosien kuluttua hän paistaa yhtä rauhallisena ja ylpeänä
meidän haudoillamme. Kun oikein ajattelen sitä, Strange", jatkoi
kuningas totisena, "niin eipä meidän mahtavuutemme ja suuruutemme ole
kovinkaan suuren arvoista, emmekä me tämän lyhyen elämämme aikana saa
paljoakaan aikaan, mistä voitaisiin puhua vielä sadan vuoden kuluttua;
mutta vasta vanhaksi tultua sen huomaa. Katso, enkö ole melkein
saavuttanut sitä, mihin voimakkaana nuorukaisena pyrin, ehkä vähän
enemmänkin? Mutta mitä siitä on? Eikö Valdemarin elämä ole enemmän
arvoinen? Suoraan sanoen, Strange, keisarienkin valta ja mahtavuus
näyttävät minusta aivan mitättömiltä ajettuani nuo kaksi keisaria Elben
yli."
"Ehkäpä teidän mielenne lopulta tekee pyhän Pietarin korkealle
istuimelle", jatkoi Junkker Strange taas entiseen leikilliseen
tapaansa. "Täytyyhän teidän sentään tunnustaa pappiskeisarin vallan ja
mahtavuuden jotakin merkitsevän maailmassa, ainakin niin kauan kuin
kuninkaat ja keisarit eivät pidä itseään liian hyvinä pitelemään hänen
jalustintaan."
"No niin, vanha Strange, sielujen hallitsija lienee kuitenkin mahtavin
valtias maan päällä. Ne aivot, jotka tuon uskaliaan ajatuksen
synnyttivät, olisivat ansainneet kantaa jalomman kruunun kuin
kuninkaitten ja keisarien on. Senvuoksi minä aina olenkin kunnioittanut
tuota mahtavaa roomalaispiispaa enemmän kuin kaikkia maailman
vartijoita! Mutta minä kiitän kuitenkin Jumalaa, etten ole hänen
sijallaan."
"Miten niin, herra kuningas? Te ette totisesti nukkuisi pyhällä
istuimella."
"Oikein, Strange, niin minäkin ajattelen. Herran huoneenhaltijan ei
pitäisi koskaan nukkua, ja jos hän ei uskoisi sitä olevansa -- niin
nukkuisi hän vieläkin vähemmän."
"Minä en oikein tiedä, ymmärsinkö teidät oikein, herra kuningas!"
"Katsopas Strange!" jatkoi kuningas. "Pyhän Andreaksen ja pyhän
Pietarin uskolla minä olisin siirtänyt vuoria, omallani saan tyytyä
vain valtaistuimia siirtelemään, ja ennenkuin Knuut Suuren valtaistuin
on kokonaan vanhalla paikallaan" --.
"Ei, mutta katsokaa!" keskeytti nuori Valdemar heidät viitaten
taivaalle, "tulikuula!"
Kaikki katsoivat taivaalle ja ihmettelivät harvinaista luonnonilmiötä.
"Ihana näky!" sanoi kuningas, ja kuun valaistessa hänen voimakkaita,
mutta syväuurteisia hallitsijakasvojaan ja tuulen liehuttaessa hänen
harmahtuneita kiharoitaan, surumielinen ilme levisi äkkiä hänen
otsalleen, ja hänestä tuntui kuin näkisi hän pilvissä ystävävainajansa.
Ääneti ja vakavana kuningas astui Junkker Strangen kanssa edelleen.
Dagmarin neljäntoista vuotias poika seisoi vielä kirkkaat,
siniset silmät luotuina taivasta kohti. Hän oli nojautunut
metsästyskeihääseensä, ja seisoessaan siinä pienillä kultakruunuilla
koristettu nahkamekko yllään, kultareunainen purppurabaretti peittäen
vain osaksi hänen tuuheat, kellertävät hiuksensa, jotka kiharoina
somasti kiertyivät liinakaulukselle ja terveille, hienohipiäisille
poskille, hän oli melkein kauniin, valepukuisen tytön näköinen.
Nuorukaisen kasvoilla ilmeni puhtaimpien lempeyden piirteiden
ohella myöskin rohkeuden ja herkän kuvastumisen ilme, joka osoitti
hänen olevan Valdemar Seierin pojan. Hän oli vaipunut katselemaan
tähtikirkasta taivasta ja ihmettelemään sitä suurta, ääretöntä rauhaa,
missä kuningasten kuningas hallitsee levotonta maailmaa. Hänen täytyi
kiirehtiä askeleitaan saavuttaakseen isänsä.
He seisoivat nyt kuningasteltan luona, ja kuningas oli ihastuksissaan
odottamattomasta kauniista tulituksesta.
"No, mutta kas vain meidän vanhaa kamarimestariamme!" sanoi kuningas.
"Hän on unohtanut säästäväisyysintonsa ja on puuhannut edestämme
laittamalla tänne oikean juhlaillan! Se oli oikein, kunnon Andreas!"
sanoi hän kamarimestarille, joka lähestyi jäykkänä, ja kuninkaan
taputtaessa häntä ystävällisesti olkapäälle hän kumarti nöyrästi.
"Illallinen on valmis, kaikkein armollisin kuningas!" sanoi vanhus, ja
kuninkaan tyytyväisyys ja ystävällinen puhuttelu saivat hänen silmänsä
kyyneltymään.
Kuningas astui seurueineen telttaan.
"Ikävä, ettei kreivi Henrik ollut mukana!" sanoi hän ja heittäytyi
väsyneenä pöydän ääreen leirituolilleen. "Tänään minun Turvani saavutti
mestaruuden, eikä hänen rinnalleen kykene ainoakaan schweriniläisistä
koirista!"
"Ja minun uljas haukkani lensi niin korkealle, etten minä enää voinut
sitä nähdä", sanoi nuori Valdemar.
"Mutta se ei tuonut sinulle mitään saalista, poikani! Ei sinusta
koskaan tule metsästäjää!"
"Minusta on hauskempaa nähdä lintujen lentävän kuin putoavan, herra
isäni, ja samoin tekin ajattelette: kun lennosta osuitte ylpeään
kotkaan, surkuttelitte sitä kuitenkin kun se putosi."
"Sinä taidat olla oikeassa, Dagmarini poika!" sanoi kuningas vakavana.
"On raakaa ja itsekästä iloa pysäyttää kotka lennossaan ja katsella
kuningaslinnun putoavan petollisen, kurjan nuolen satuttamana. Minä en
enää koskaan ammu kotkaa. Mutta missä viipyy meidän iloinen kreivimme?
Kas, tuossapa hän onkin."
Kreivi Henrik astui kuninkaan telttaan, yllään vihreä samettinen
metsästysnuttu, ja kaulassa rubininen ja smaragdinen rukousnauha,
sekä kädessä Gardarikesta tuomansa töyhtöhattu. Hän ontui hiukan
toisella jalallaan. Hänen synkät kasvonsa olivat rauhattomat, hänen
katseensa levoton ja karsas, ja hän näytti vaivoin voittavan salaisen
levottomuutensa, koettaessaan näyttää ystävällisen näköiseltä.
"Anteeksi, armollisin herrani ja kuninkaani!" sanoi hän epävarmalla
äänellä tervehtiessään kuningasta tavallista nöyremmin. "Minun on
täytynyt koko päivän maata jalkakääreissä ja vähällä olin jäädä vaille
tätä kunniaa ja onnea, että pääsin teitä tervehtimään."
"Tulkaa istumaan kreivi ja elkää kursailko!" vastasi kuningas. "Elkää
rasittako jalkaanne seisomalla! Kun tulemme Riibehuusiin, niin saa
mestari Harpestreng kyllä teidät pian kulkemaan tasaisesti molemmilla
jaloilla. Hän on erinomainen luumurtumien parantaja; hän tietää kyllä,
etten minä kuolemakseni siedä nähdä kenenkään ontuvan."
"Minkä vuoksi se on niin vastenmielistä teidän armollenne?" kysyi
kreivi Henrik lähestyessään kuninkaan vasemmalla puolen olevaa
kenttätuolia, mutta hän ei istuutunut, ennenkuin nuori kuningas
Valdemar oli asettunut paikalleen isänsä oikealle puolelle.
"Kysytte miksi ontuminen on minulle vastenmielistä", jatkoi kuningas.
"En sitä oikein tiedä itsekään. Mutta kaikenlainen horjuvaisuus ja
epävakaisuus, kaikenlainen epäsuhtaisuus ja karsaus sekä käytöksessä
että kasvojenilmeessä johtuu sisällisestä huonoudesta, niin sanoi
arkkipiispa Antero, ja vaikka minä en sitä usko, niin johtuu se
kuitenkin usein mieleeni."
Kreivi Henrik kalpeni, ja Junkker Strange iski hämillään salaisesti
silmää kuninkaalle; mutta Valdemar ei sitä huomannut, eikä hän
näyttänyt muistavan kreivi Henrikin silmien synnynnäistä karsauden
vikaa.
"No, tuhat tulimmaista, miksi te ette istu?" sanoi kuningas
kärsimättömästi, kun kaikki vielä seisoivat hänen ympärillään. "Emmehän
me täällä ole hovissa. Täytä pikarit, Björn! Me tarvitsemme sydämen
vahvistusta."
Kaikki asettuivat nopeasti paikoilleen. Björn juomanlaskija täytti
pikarit, ja kuningas, joka nähtävästi oli hyvin janoinen, tyhjensi heti
omansa.
"Nyt vasta minä ymmärrän", jatkoi kuningas, joka laskettuaan pikarin
kädestään ryhtyi syömään suuresta suolalihavadista odottamatta
paistettua metsänriistaa, "nyt vasta minä ymmärrän, miten Esau voi
myödä esikoisoikeutensa hernekeitosta; hän oli varmaankin käytellyt
jalkojaan ylitä innokkaasti metsästäessään kuin mekin. Jos te olisitte
ollut mukanamme tänään, kreivi Henrik", jatkoi hän hetken kuluttua,
"niin ettepä taitaisi niin hienostellen maistella pikaristanne ja
lautaseltanne."
"Koska te ette voi kärsiä ulkonaisia karsauksia, herra kuningas!"
vastasi kreivi Henrik hymyillen, "niin suonette minun, katuakseni
sisäisiä, paastota tänä iltana. Minä tein lupauksen pyhällä maalla, ja
sen suorittamisen minä olen laiminlyönyt tähän iltaan asti."
"No, antaa kuulua! Mikä lupaus se oli?"
"Etten minä olisi iloinen enkä nauttisi rypäleen mehua, niin kauan kuin
minun armollisen herrani ja kuninkaani otsassa on ainoakin ryppy, mihin
minä olen syyllinen."
"Se oli kaunis ja hurskas ajatus, uljas kreivi Henrik, vaikka se nyt
vasta johtuikin mieleenne. No hyvä, ne rypyt, joista te puhutte, ovat
jo silinneet, ja jälellä olevat eivät koskaan siliä, vaan syventyvät
vain päivä päivältä. Kuitenkin tänä iltana me tahdomme iloita ja
unohtaa kaikki vanhat surut. Eläköön arvoisa vieraamme, kreivi Henrik!"
Kuningas tyhjensi pikarinsa, ja kaikki hänen miehensä tekivät samoin,
paitsi vanha, kuiva kamarimestari Andreas, joka ei koskaan rikkonut
mestari Henrik Harpestrengin lääkekirjan kohtuudensääntöjä.
Kuningas antoi taas täyttää pikarit ja alkoi leikillisen keskustelun
Junkker Strangen ja Astrad Fracken kanssa, jota kreivi Henrik hyvin
viisaasti ja hienosti osasi pitää vireillä. Pikarit tyhjenivät
sillävälin nopeasti, ja kaikki tulivat iloisiksi paitsi vanha
kamarimestari, joka tavallisuuden mukaan istui harvasanaisena pöydän
päässä, syrjempänä muista. Mutta sieltä hän piti tarkasti silmällä
kaikkia, ja erityisellä huolella hän tarkkasi viekasta kreiviä, joka
kyllä hyvin ahkerasti kohotteli maljaa huulilleen, mutta ei juonut
melkein yhtään, näyttäen kuitenkin olevan iloisin heistä kaikista.
Kamarimestarin toimesta torvensoittajat nyt alkoivat teltan vieressä
olevalta mäeltä soittaa iloisia metsästyskappaleita ja reippaita
sotalauluja. Vanha Andreas huomasi tämän yllätyksen miellyttävän
kuningasta, ja hänen teräville kasvoilleen ilmeni omituinen ilme
siitä aiheutuneesta ilosta, mihin sekautui se vastenmielisyyden
tunne, joka hänellä aina oli soittoa kuullessaan. Kuningas uneksi
nuoruutensa onnellisista päivistä; hän näki teltan edustalla olevat
tulisoihdut vihertävien oksien välistä, ja onnellisten sotaretkien
sekä Riibehuusissa vietettyjen loistavien voittojuhlien monet
vanhat, rakkaat muistot välähtelivät elävinä hänen sielussaan. Mutta
nyt torvensoittajat alkoivat soittaa kuninkaan lempikappaletta,
sitä uljasta, espanjalaista ritaritanssia, jota hän oli tanssinut
Berengarian kanssa tavatessaan hänet ensi kerran Schwerinin linnassa,
ja jonka hän oli toistanut hänen kanssaan heidän hääiltanaan. Omituinen
surumielisyys sekautui kuninkaan iloon; hän tarttui pikariin ja
tyhjensi sen ääneti kuolleen nuoruuden morsiamensa muistoksi.
"Tämä elämä on kuitenkin vain ihmeellinen seikkailu", sanoi hän
hiljaa laskiessaan pikarin kädestään, "mutta korkein onni ja ilo ovat
kuitenkin vain kesäyönunelman ihania taikalinnoja."
"Se oli tosi sana, herra kuningas!" vastasi kreivi Henrik tekopyhästi
hymyillen. "Mutta mitä vaihtelevampia seikkailut ovat, sitä hauskempia
ne ovat minusta", lisäsi hän. "Kun minä näen oikein hauskaa unta,
niin minun täytyy olla vuoroon taivaassa ja vuoroon helvetissä. Ei
mikään ole ikävämpää kuin yksitoikkoinen onni; ei, ylös, alas! se on
luonnonlaki, ja kristittynä me saamme tyytyä kaikkeen."
"Mutta ei kuitenkaan helvettiin menemiseen, hyvä kreivini. Elkäämme
toki pilkatko niin julkeasti!"
"Onnesta ja onnettomuudesta sallittakoon kunnon kristityn laskea
leikkiä!" sanoi kreivi Henrik. "Ja mitä muuta ovatkaan taivas
ja helvetti? Ennen pyhiinvaellusmatkaani minäkin tulin usein
tyytymättömäksi kesken iloani ajatellessani miten vaihtelevaa ja
katoavaista se oli; mutta katsokaa, herra kuningas, tässä minulla on
kaksi kalleutta, jotka minä sain pyhällä haudalla eräältä erakolta.
Niitä katsellessa oppii oikean kristityn tavoin huomaamaan onnen
vaihtelevaisuuden olevan meille sekä tarpeellisen että hyödyllisen.
Katsokaa, tässä on jäännöksiä niistä palmunlehdistä ja jätteitä niistä
purppuravaatteista, joita heitettiin meidän Herramme tielle hänen
ajaessaan Jerusalemiin. Hurskas erakko vannoi minulle sakramentin
kautta niiden olevan oikeita ja hän vakuutti varmasti, että se, joka
kantoi niitä, ei joutuisi koskaan epätoivoon, vaikka hänen onnensa
maailmassa vaihtelisikin. Jos tahdotte vastaanottaa ne minun kädestäni,
herra kuningas, niin minä en ole tehnyt turhaan pyhiinvaellusmatkaani."
"Kiitos, kiitos!" sanoi kuningas miettiväisenä, ottaen vastaan
kuihtuneet ja valjenneet pyhäinjäännökset. "Mutta oletteko niin
varmasti vakuutettu siitä, hyvä kreivi, ettette itse tule niitä
tarvitsemaan?"
"Minulla on monta samanlaista, herra kuningas, ja minä suon niin
kernaasti ne teille", vastasi kreivi, "mutta te, joka olette niin
onnellinen taivaan suosikki, ette tietysti koskaan niitä tarvitse.
Mutta, jos sallitte, niin minä laulan teille hauskan laulun, jonka
sama hurskas erakko lauloi minulle; kun hän, eräänä iltana pitkän
paastoamisen jälestä kaikesta pyhyydestään ja hurskaudestaan huolimatta
oli joutunut pieneen hutikkaan." Vastausta odottamatta kreivi Henrik
alkoi naurettavan kimakalla lauluäänellään laulaa puoleksi hengellistä,
puoleksi pilkallista juomalaulua, jonka mukaan aina joka värssyn
loputtua oli juotava. Laulu oli hullunkurinen sekoitus saksaa ja
latinaa. Kaikki nauroivat kreivi Henrikin sukkelasti sorahtelevalle
äänelle, eikä kukaan muu kuin kamarimestari huomannut sen sopimattomia
sanoja, joista hän vain osaksi sai selvän. Kaikki nauroivat ja joivat
ahkerasti, niin että pian sekä kuningas, Junkker Strange että Astrad
Fracke olivat päihtyneet; myöskin nuori Valdemar joi tavallista
enemmän, mutta hän tuli siitä uniseksi eikä iloiseksi. Paksu Björn
juomanlaskija ei ollut laiminlyönyt pitää huolta sekä omasta että
muiden pikareista; nauraen ja hoiperrellen hän innokkaasti täytti
virkatehtävänsä. Ainoastaan vanha kamarimestari oli selvä ja hän istui
hiljaisena paikallaan, ottamatta osaa yleiseen iloisuuteen.
"Nyt on jo myöhäistä!" sanoi kuningas lopulta, tarmokkaasti saaden
entisen arvokkaan ryhtinsä. -- "Hulluudella on aikansa niinkuin
kaikella muullakin. Nyt me lopetamme, niinkauan kuin leikki vielä on
hyvä -- onhan huomenna pyhäpäivä."
Vanha kamarimestari Andreas, jota kuninkaan nälkä oli estänyt lukemasta
ruokarukousta ennen ateriaa, tahtoi nyt tavallisuuden mukaan lukea
ruokakiitoksen; hän nousi kädet ristissä paikaltaan pöydän päästä,
odottaen hiljaisuutta ja rauhaa. Mutta kuningas viittasi hänelle ja
puisti päätään. "Antaa olla!" sanoi hän. "Tänä iltana meidän täytyy
tulla toimeen ilman sitä, me emme tahdo pilkata Herraa sopimattomalla
rukouksella! Viini on nyt melkein meidän mestarimme."
Kreivi Henrik hymyili ja vakuutti hänkin saaneensa osansa; hän nousi
hoiperrellen muiden mukana, näyttäen ylenmääräisessä ilossaan ottaneen
esittääkseen Klaus Klumpen entisiä ilveitä, lisäten hullunkurisilla
liikkeillä ja kaikenlaisilla hovinarrin eleillä yleistä iloisuutta.
Hän toivotti kuninkaalle ja kaikille heille hyvää ja rauhallista yötä
poistuen teltasta muka nukkumaan kohmelonsa laivalla.
Junkker Strange, Astrad Fracke ja Björn juomanlaskija hoipertelivat
nauraen ja leikkiä laskien kuningasteltan vieressä olevaan telttaansa.
Kuningas ja nuori Valdemar poistuivat kuninkaallisen teltan sisimpään
osaan, missä he, malttamatta riisuutua, heittäytyivät huolettomina ja
väsyneinä vuoteilleen.
Kuningasteltan ulkopuolella olevat tulisoihdut olivat palaneet
loppuun. Junkker Strangen ja Atsrad Fracken sekä syrjempänä olevassa
palvelijoiden teltassa olivat kynttilät sammutetut. Kaikki kuninkaan
palvelijat nukkuivat; he olivat seuranneet herransa esimerkkiä
eivätkä olleet säästellen maistelleet olutta tai simaa. Pienellä,
rauhallisella saarella oli hiljaista kuin makuuhuoneessa. Kun ei
minkäänlaista rauhattomuutta ollut odotettavissa, ei ollut ollenkaan
asetettu vartijoita. Ainoastaan kuningasteltan uloimmassa osassa paloi
vielä yksinäinen tulisoihtu. Vanha kamarimestari Andreas askarteli
siellä hiljaa ja aavemaisena, puoleksi riisuutuneena valmistellen
yksinkertaista, kovaa vuodettansa aivan kuninkaan ja prinssin
vuodeosastoon johtavan käytävän eteen. Ennenkuin hän ajatteli levolle
menoa, hän laski huolellisesti hopeapikarit ja viinikannut, ja talletti
ne suureen, vaskihelaiseen kirstuun, missä sitäpaitsi säilytettiin
iso joukko hopeaa ja kultaa. Senjälkeen hän otti kuninkaan rahat sekä
jalokivet ja muut kalleudet ja muutamat tärkeät paperit, jotka kuningas
oli jättänyt hänelle talletettaviksi, kätkien nämä tärkeät kapineet
päänaluksensa alle. Sitten vasta, kun kaikki oli mitä huolellisemmin
järjestetty, heittäytyi hän vuoteelleen, liitti laihat kätensä ristiin
rinnalleen ja luki iltarukouksen. Hän nousi vielä kerran katsomaan
tarvitsivatko kuningas tai prinssi hänen palvelustaan. Hän veti teltan
sisemmän osan edessä olevan purppura esiripun syrjään ja kuultuaan
heidän nukkuvan rauhallisesti, hän palasi hiljaa takaisin vuoteelleen,
mutta jätti kuitenkin tulisoihdun palamaan.
"Syntinen, jumalaton ilta!" mutisi hän. "Ovathan sentään kuninkaat ja
ruhtinaatkin ihmisiä! Ei pöytärukousta, ei siunausta! -- Mutta kreivi
nauroi häjysti. -- Hm! Jos minulla tänä yönä olisi täällä valveilla
edes yksi selvä mies! Ei edes valpas Turva ole täällä, -- minkävuoksi
koiratkin vietiin kreivin laivaan?"
Oli kulunut jo pitkältä yli puolen yön. Tulisoihdut olivat palaneet
loppuun. Vanha kamarimestari nousi taas huolestuneena vuoteeltaan.
"Mitä hyödyttää minun täällä maata?" mutisi hän. "Onhan teltalla
tuhannen aukkoa, joista voi pujahtaa sisään -- hm, musta kreivi lauloi
ja nauroi kuin oikea piru." Teltassa oli pilkkosen pimeä. Hänen
mielestään joku kuiskasi hänen läheisyydessään, ja kauhukseen hän
kuuli jonkun liikkuvan aivan vieressään. Hän tarttui miekkaansa, mutta
samassa hän tunsi neljän väkevän käsivarren tarttuvan itseensä, ja
ennenkuin hän ehti huutaa, oli kapula hänellä suussa. Hän löi hurjasti
ja epätoivoisesti ympärilleen; mutta hän oli vanha ja heikko eikä
voinut mitään äänettömille, väkeville vastustajilleen.
Samaan aikaan, jolloin tämä tapahtui teltan uloimmassa osassa, makasi
kuningas vielä ensi unessaan. Prinssi Valdemar nukkui levottomasti
ja oli juuri huutanut unissaan. Silloin kuningas heräsi hiljaiseen
kahinaan ja aseiden helinään: hän nousi unen horroksissa vuoteelleen
puoleksi istumaan ja hapuili miekkaansa.
"Auttakaa, auttakaa, isä! minut on sidottu!" huusi nyt prinssi
Valdemar; ja samassa kuningas tunsi jääkylmän, rautapanssarisen käden
tarttuvan kaulaansa. "Vaiti, tyranni! tai te olette kuoleman oma!"
kuiskasi kreivi Henrikin tuttu ääni. -- -- "Pankaa kapula pojan suuhun,
miehet!"
"Meidät on kavallettu!" huusi kuningas ja vapautti voimakkaalla
liikkeellä itsensä väkivaltaisesta otteesta. Hän hypähti ylös ja
työntäsi kavaltajan luotaan, mutta tunsi samassa syvän tikariniskun
oikeassa sivussaan. Hän suistui maahan, ja lyödessään raivoisasti
väkevillä, aseettomilla käsillään ympärilleen pimeässä, hän tunsi
jalkansa köytettävän lujasti kiinni, ja hänen päänsä kiedottiin niin
tiukasti vuodepeitteeseen, ettei hän voinut äännähtää ja tuskin
hengittää. Pian hänen kätensäkin olivat sidotut, ja hän tunsi
kahdeksan väkevän käsivarren kantavan itseään kylmään yöilmaan. Oli
kirkas kuutamo, mutta kuningas ei nähnyt eikä kuullut mitään; hän oli
melkein tukehtua. Suuttumus ja tuska olivat uuvuttaneet kaikki hänen
aistimensa. Neljä aseellista miestä kantoi myöskin nuorta prinssiä,
jonka kasvot olivat ilman peitettä; hänenkin kätensä ja jalkansa olivat
sidotut, ja kapula teki hänet mykäksi. Kuu paistoi hänen silmiinsä,
ja hän näki, että hänet ja isänsä vietiin metsään. Hän tunsi kreivi
Henrikin, joka tarkasti kietoutuneena viittaansa ja paljastettu miekka
kädessään, kalpeana ja vapisten astui heidän rinnallaan sekä matalalla
äänellä kiirehti palvelijoitaan.
"Saitteko ne toiset sidotuiksi?" kysyi kreivi kuiskaten.
"Ne kolme ylhäistä herraa me sidoimme ja kapuloimme nukkuvina, ankara
herra!" murahti raaka, karkea ääni. "Palvelusväki oli myöskin hyvässä
hutikassa ja helposti ne käsiteltiin; meiltä pääsi pakoon vain pari
pientä poikaa."
"Puhu hiljaa, hiidessä, koira! Jos joku on päässyt pakenemaan, niin
meidät saadaan pian ilmi. -- Vanhan lohikäärmeen saitte toki kuitenkin?"
"Hän löi ja puri minua kuin paholainen. Hän sai kapulan pois suustansa,
ja minun täytyi tukkia hänen suunsa tikarillani. Veljeni otti arkun ja
rahat."
"Hyvä on, kelpo Kunzini! Jos pääsemme kunnialla täältä, niin saat sinä
veljesi kanssa puolet aarteesta. Nyt rivakasti ja varoen, Kunz! Ensiksi
metsään -- sitten viidakon läpi laivaan! Tuuli on aivan vastainen --
kylläpä tuuleekin aivan kirotusti. Teidän täytyy soutaa niin, että veri
tirskuu sormienne päistä, mutta sitä ette tulekaan katumaan!"
"Siitä te saatte itse vastata taivaalliselle isällemme!" mutisi vanha
metsästäjä. "Minä pesen käteni, ankara herra! Jos joku tämän tähden
joutuu helvetin paloon" -- --
"Ole vaiti, koira! Se on minun asiani!" kuiskasi kreivi. Ja metsä
peitti levottoman kuninkaanryöstäjän ja hänen saaliinsa.
"Näitkö sinä heidät? Näitkö sinä heidät?" kuiskasi pieni kymmenvuotias
poika, yllään vihreä, lyhyt nuttu ja vuohennahkalakki päässä,
juostessaan viidakosta haukka molemmissa käsissään. "Hui, ne olivat
rosvoja, Jens! Kenenkä he mahtoivat viedä mukanaan saaliina?"
"Oi, armias Jumala!" valitteli hänen toverinsa, vieläkin pienempi
poika, joka piteli kädessään nuoraa ja tyhjää haukanhäkkiä. "Minä
annoin kuninkaan haukan lentää, -- oi, armias Jumala! Toinen oli nuori
kuningas Valdemar, minä näin hänen kasvonsa, sillä kuu valaisi ne aivan
selvästi. Hän oli aivan samannäköinen kuin Pietari Jenssenin Olavi, kun
hän oli kirstussa."
"Herra siunatkoon! Juostaan kuninkaan luo. Huudetaan apua! -- Auttakaa,
auttakaa! Ryövärejä, ryövärejä!" huusivat nyt molemmat voimiensa
takaa ja juoksivat kuningasteltalle. Siellä makasi kamarimestari
Andreas verissään kuninkaan tyhjän vuoteen vieressä. Pelästyneet
pojat pudistelivat häntä; hän hengähti vielä kerran syvään hapuillen
kuninkaan vuodetta ja heitti henkensä. He juoksivat viereiseen
telttaan. Siellä olivat Junkker Strangen ja Astrad Fracken vaatteet
sekä aseet, ja Björn juomanlaskijan suuri tuppipuukko, mutta ei
näkynyt ainoatakaan ihmistä. Meluten ja huutaen pojat juoksivat
rannalle. Siellä seisoi kaksi kuninkaan palvelijoista neuvottomina ja
alakuloisina käsiään väännellen, sill'aikaa kun eräs reipas, nuori
venemies koetteli saada kuningaslaivaa tai jotakuta veneistä vesille,
mutta kaikkiin oli porattu reijät, ja ne olivat vettä täynnä. "Mihin se
musta saatana on kätkenyt oman veneensä!" huusi venemies.
"Tänne viidakkoon -- mutta kuuletteko airojen loiskeen!
He ovat jo vesillä. Jumala armahtakoon. Mitä nyt teemme?"
"Heidän jälestään! Heidän jälestään!" huusi venemies.
"Pieni vene kestää kyllä myrskyn. Tulkaa miehet, tarttukaa kiinni!
Tulkaa mukaan, pojat! saatte äyskäröidä vettä!"
Sen enempää arvelematta molemmat palvelijat sekä vanhin haukkapojista
hyppäsivät veneeseen. Nuorempi pelkäsi ja viivytteli. Hänen annettiin
olla. Vene työnnettiin rannasta, ja he soutivat voimiensa takaa.
Voivotellen juoksenteli pieni poika yksin rannalla. Myrsky riehui
kauheasti. Kirkkain kuutamo ja sysimustin pimeys vaihtelivat nopeasti,
mustien pilvenhattaroiden riidellessä aivan saaren yläpuolitse. Nyt
poika kuuli etempää hätähuutoja. Vuotava vene oli uponnut, mutta
moniairoinen laiva eteni tuimasti taistellen kuohuvien laineiden halki.
Huhu tuosta kuulumattomasta petoksesta ja kamalasta väkivallanteosta
levisi kulovalkean tavoin maahan, eikä koskaan ole suurempi ja
musertavampi suru kohdannut Tanskan kansaa. Huhut vielä suurentelivat
onnettomuutta, ja muutamina päivinä jo kerrottiin kuninkaan ja hänen
poikansa tulleen murhatuiksi. Nyt vasta huomattiin miten suuresti
kansa oli rakastanut voittorikasta Valdemaria, hänen ankaruudestaan
huolimatta. Kaikki jokapäiväiset askareet pysähtyivät. Näytti kuin
salama olisi iskenyt kaikkiin linnoihin ja mökkeihin; lapset ja naiset
vaikeroivat. Syvän surun ja kiihkeän suuttumuksen valtaamina miehet
kokoontuivat kyläkokouksiin ja käräjille neuvottelemaan -- ei uudesta
kuningasvaalista eikä siitä, miten maata nyt hallittaisiin -- vaan
ainoastaan kostosta ja kuninkaan vapauttamisesta, jos hän vielä oli
elossa.