Yli kolme vuotta oli kulunut tuosta onnettomasta tapahtumasta. Oli
kaunis kevätilta toukokuussa, ja Själlandin vaaleanvihriät pyökkimetsät
olivat vasta puhjenneet kaikessa komeudessaan. Kaarisenkartanon luona
olevaan ihanaan pyökkilehtoon oli tuttavallinen joukko ritarillisia
naisia ja herroja istuutunut n.k. Martta-rouvan lähteen ympärille.
Etempää kuuluivat rauhalliset iltakirkonkellot, ja laskeuva aurinko loi
viimeiset säteensä valkoisen, neliskulmaisen kirkontornin ikkunoihin.
Kookkaan, vaaleatukkaisen ritarin vieressä istui kaunis, nuori
ritarinrouva, kultaverkko ruskeilla palmikoillaan, ja nukkuva tyttönen
sylissään. Pieni, kaksivuotias poika ratsasti meluten pensaikossa
ritarin suurella sotamiekalla ja oli iloissaan päästessään karkuun
vanhalta sipsuttavalta hoitajaltaan. Vanha, arvokkaan näköinen rouva,
päässään musta, kultareunainen pitsihuivi, levitteli illallisliinan
tuoreelle nurmikolle, ja soma nuori neitonen, kullalla kirjailtu pusero
yllään, autteli häntä asettamalla sille maukkaita maalaisruokia.
Kaatuneella puunrungolla istui matkapukuinen herra, suuri kultarengas
käsivarren ympärillä. Hän istui hiljaisena ja totisena, pidellen
sylissään kanteletta ja lauloi laulua Junkker Strangen kotiintulosta
Dagmar kuningattaren kanssa; hänen lempeät, siniset silmänsä
viivähtivät usein sydämellisellä mielihyvällä katselemaan kukoistavaa,
nuorta neitosta, joka hiukan muistutti Dagmaria, mutta vieläkin enemmin
Riisen Kristiina-neitoa hänen onnensa päivinä.
"Ihana ilta, Rigmorini!" sanoi ritari, puristaen kauniin vaimonsa kättä
-- "nukkuuko pieni Hedvigimme vielä?"
"Nukkuu kyllä, eikä hän juuri näy välittävän kauniista illasta!"
vastasi Rigmor nyrpeästi. "Kuinka voit olla niin rauhallinen, Kaarlo,
ja mitenkä voimme istua täällä vanhoja lauluja kuuntelemassa tai
ajatella minkäänlaisia maallisia iloja, ennenkuin olemme tehneet
päätöksemme. Jos minun isäni nyt todellakin palaa Virosta niinkuin hyvä
Thorgeir sanoo, niin mitä silloin teemme? -- Martta, pidä toki silmällä
hurjaa Albertia, elä anna hänen juosta metsikköön!"
"Olkaamme iloisia niin kauan kuin voimme, rakas Rigmor!" alkoi ritari
Riisen Kaarlo rauhallisesti puhua. "Hän ei ole vielä saapunut Riibeen,
eikä vaara ole suurempi tänään kuin se on ollut näinä kolmena vuotena.
Totta on, että se nyt on lähempänä. Mutta kaikella on loppunsa, ja minä
olen melkein iloinen kuullessani sen ukonilman lähenevän, jonka me
kuitenkin olemme tietäneet olevan tulossa. Jos sinun isäsi nyt tulisi
tänne ja näkisi meidän istuvan näin rauhallisina, niin ehkä hän antaisi
meille anteeksi, ellei meidän tähtemme niin viattomien lastemme vuoksi.
Mutta jos hän vielä tahtoo eroittaa meidät, ja tulee asevoimalla
vaatimaan sinua minulta, niin hän saa nähdä, ettei vallit ja muurit ole
turhan tähden linnani ympärillä. Mutta minä luotan vielä kuninkaaseen
ja arkkipiispaan."
"Voi, mitä sinä luulet kuninkaan meistä välittävän? Senjälkeen kun
onneton kuningatar murhattiin aivan hänen silmiensä edessä on hän
vanhentunut ja harmaantunut surusta; ja arkkipiispa ei ajattele muuta
kuin kirjoja ja hengellisiä asioitaan."
"Jumala auttakoon kuningasta! Me olemme kuitenkin tuhat kertaa
onnellisempia, Rigmorini. Sureeko hän vielä yhtä syvästi kuningatar
Berengariaa, hyvä Thorgeir?" näin sanoessaan Kaarlo kääntyi äsken
saapuneeseen vieraaseen. "Millä mielellä hän oli kun hänet viimeksi
näitte?"
"Minä ihailen häntä sekä surussa että onnessa!" vastasi Thorgeir
Danaskjald pannen kanteleen pois. "Kyllä hän on hyvin vanhentunut,
hänen tukkansa on tuhkan harmaa ja hänen otsansa uurteinen; mutta
hänen suurten sankarisilmiensä tuli ei ole sammunut, ja hän on ehkä
näinä kolmena suruvuotena toiminut enemmän Tanskan kansan hyväksi kuin
kaikilla voitollisilla sotaretkillään. Hän työskentelee päiväkaudet
salakammiossaan arkkipiispa Anteron ja oppineen Gunnar-veljen
kanssa uutta lakikirjaa valmistaen. Hän ei koskaan ole poissa
valtakunnanneuvostosta eikä käräjiltä. Puhutaanpa paljon siitäkin,
että hän aikoo vielä toteuttaa uhkarohkean suunnitelmansa uskaliaasta
sotaretkestä Englantiin. Usein hän valvoo yökaudet ja hyvin harvoin
hän lähtee virkistymään metsästysretkelle, niinkuin hän näinä päivinä
kuuluu tehneen. Mutta kreivi Henrikin vierailu näyttää ilahduttaneen
häntä."
"Schwerinin kreivi Henrik?" huudahti Kaarlo, ponnahtaen seisomaan.
"Onko hän vieraillut kuninkaan luona? Sepä omituinen uutinen! Olivathan
hän ja kuningas verivihollisia?"
"Niin he ovat usein olleet ja ovat taas sopineet. Kuninkaan suuttuessa
viekas kreivi turvautuu aina rukoukseen. Tuon vanhan Juhana Ganzin
jutun jälkeen kuningas on jo kaksi kertaa pakoittanut hänet alistumaan.
Oletteko kuullut kuninkaan viimeksi Schwerinissä vieraillessaan
ottaneen holhokkinsa puolesta puolen linnasta ja kreivikunnasta
haltuunsa? Siinä hän ei kuitenkaan ollut aivan oikeudenmukainen, mutta
ne sai kreivi tällä vierailullaan takaisin. Hän ei uskaltanut tulla
ilman turvallisuusvakuutusta, mutta nyt he taas ovat kuninkaan kanssa
parhaita ystäviä. Kreivi on reipas ja iloinen seuramies, ja kuningas
tarvitsee vaihtelua ja hauskaa seuraa."
"Sanoitteko heidän todellakin lähteneen yhdessä metsästämään?"
"He metsästävät innokkaasti yhdessä, ja se on suureksi virkistykseksi
kuninkaalle. Minä olin eilen heidän mukanaan, kun he purjehtivat
Fyeniin, enkä minä ole näinä viime vuosina nähnyt kuningasta
niin iloisena. Kreivi kertoili Egyptiin ja pyhälle maalle
tekemästään pyhiinvaellusmatkasta sekä eräästä sieltä tuomastaan
pyhäinjäännöksestä, jonka hän oli lahjoittanut Schwerin kirkolle. Hän
vannoi pyhästi sen olevan Vapahtajan todellista verta. Hänen piispansa
näyttää sitä aina helatuorstaisin kaikille Schweriniin saapuville
pyhiinvaeltajille, jotka nyt voivat saada häneltä synninpäästön yhtä
hyvin kuin Rooman paavilta. Hän on kyllä uskalias ja rohkea herra,
mutta hänen hurskauteensa minä en paljoakaan luota."
"Minä vieläkin vähemmän, Thorgeir. No, mitä sanoi kuningas hänen
kerskailustaan?"
"Hänen nauruhermojaan kutkutteli kehuessaan kreivin hurskautta.
Kreivi vuorostaan taas mielisteli häntä, arvelemalla kuninkaan olevan
erityisen taivaan suosikin, koska hänelle voitonliput putosivat suoraan
taivaasta heti kun hän ja piispansa niin tahtoivat, eivätkä naisetkaan
voineet häntä vaaratta katsella. Mutta tätä kohteliaisuutta ei kuningas
sietänyt. Hän tuli äkkiä totiseksi ja pyysi kreivin muistamaan
kaiken onnen ja siunauksen tulevan ylhäältä, sillä hänen maallinen
rakkausonnensa oli nyt kolme vuotta ollut kuollut ja haudattu."
"Kuningas parka! Hän ei koskaan voi unohtaa kaunista Berengariaa."
"Tietysti hän ajatteli vain Berengariaa, mutta kreivi Henrik
näytti ymmärtäneen hänet toisin, sen minä huomasin hänen karsaasta
katseestaan. Tiedättehän te, että kreivi aina on ollut hiukan
mustasukkainen. Olette kai tekin kuullut tuon typerän huhun,
että kuningas viimeksi vieraillessaan Schwerinissä, vähän ennen
kuningattaren onnetonta kuolemaa, kreivi Henrikin poissaollessa, olisi
ollut rakkaussuhteessa hänen kauniin rouvansa kanssa? Minä uskon
varmasti tuon huhun perättömäksi valheeksi."
"Se on häpeällinen valhe ja alhaista panettelua!" sanoi Kaarlo
kiihkeästi.
"Se puhe onkin jo aikoja sitten unohdettu", jatkoi Thorgeir. "Tuota
silmäystä lukuunottamatta ei kreivistä voinut huomata muuta kuin, että
hän oli sydämestään kiintynyt kuninkaasen."
"Ketä kuninkaan uskollisia miehiä oli mukana?" kysyi Kaarlo kauan
ääneti oltuaan.
"Nuori kuningas Valdemar ja Junkker Strange olivat mukana sekä drotsi
ja vanha kamarimestari, lukuunottamatta tavallisia haukkapoikia ja
palvelijoita. Heillä oli mukanaan paljon koiria ja haukkoja, ja
he aikoivat Fyenin luona oleville pienemmille saarille. Minäkin
olisin seurannut heitä, jollen olisi katsonut tarpeellisemmaksi
ja tärkeämmäksi tuoda teille mitä pikemmin tiedon kreivi Albertin
kotiintulosta."
Kaarlo vaipui syviin ajatuksiin. "Hm! Jospa olisin nyt kuninkaan
luona!" sanoi hän lopulta. "Milloin aikoi hän taas palata Riibeen, ja
milloin odotetaan kreivi Albertia?"
"Kolmen päivän kuluttua heitä kumpaakin odotetaan Riibeen. Teidän
appi-isänne oli vielä Holsteinissa."
"Ja arkkipiispa kehoittaa minua pakenemaan?"
"Niin, elleivät hänen ja kuninkaan esirukoukset mitään auta, niinkuin
hän pahasti pelkää."
Kaarlo istui hetken syviin ajatuksiin vaipuneena. "Jos olet samaa
mieltä kanssani, Rigmor!" huudahti Kaarlo vakavasti ja päättäväisesti,
"niin me matkustamme kaikki huomenna Riibeen. Heti kun kuningas palaa
kotiin, heittäydymme me hänen jalkoihinsa ja pyydämme häntä lepyttämään
sinun isäsi. Jos minä voisinkin puolustautua täällä häntä vastaan
tai pakenemalla välttää hänen vihaansa, niin minä en voi enkä saa
kauemmin olla poissa kuninkaan luota, etkä sinäkään tule tyytyväiseksi
ja onnelliseksi, ennenkuin sinun isäsi on leppynyt meille ja antanut
meille ja viattomille lapsille siunauksensa."
"Kyllä sinä taas ajattelet oikein", huokaili Rigmor, "ja minua
suututtaa, että sinä aina olet minua viisaampi. Ei auta potkia
tutkainta vastaan. Minä olen nyt kolme vuotta koettanut kaikkeni
ollakseni niin rohkea ja iloinen kuin mahdollista. Mutta sinä et voi
aavistaa missä määrin minä olen salaa kärsinyt. Minä en voi nukkua
ainoatakaan yötä rauhassa, niin kauan kuin tämä pelko ja epätietoisuus
minua kiusaavat. Ja kuitenkaan minä en ole arimpia mielestäni; mutta
nyt minä en ymmärrä minkä vuoksi minä yhä enemmän pelkään sitä hetkeä,
jona vaivaisena syntisenä saan seisoa hänen edessään. Minä uneksin niin
usein hänen kiroavan minut ja riistävän minut pois sinulta ja lapsilta.
Oi! miten pelkään nähdä häntä. Niin, minä varmasti kuolisin pelosta,
jos näkisin isäni leppymättömänä edessäni niinkuin viime yönä unissani
näin --"
"Sellaisena ei sinun tarvitse häntä tavata. Minä matkustan yksin, rakas
Rigmor! Ja me emme tapaa, ennenkuin minä Jumalan ja kaikkien pyhimysten
avulla tuon sinulle rauhan ja anteeksiannon sanoman!"
"Jeesus, Maria! Jäisinkö minä yksin tänne linnaan? Entä jos he tulevat
riistämään minut täältä vankilaan tai luostariin?"
"Ole sinä vain rauhallinen, kyllä minä pidän huolen turvallisuudestasi!
Thorgeir! Jalo Thorgeir!" näin sanoen Kaarlo tarttui hiljaisen
runoilijan käteen. "Minulla on ollut todisteita teidän ystävyydestänne.
Nyt on minun elämäni ja korkein onneni kysymyksessä. Te ette ole
sotilas; mutta kun on kysymyksessä jalojen naisten ja näiden viattomien
pienokaisten suojeleminen, niin minä tiedän teillä olevan rohkeutta ja
miehekkyyttä kylliksi pitämään Kaarisentalo suljettuna vihollisilta
siksi kunnes minä palaan."
"Jos te uskallatte luottaa minun suojelukseeni, jalo rouva", sanoi
Thorgeir kääntyessään huolestuneeseen Rigmoriin, "niin minä lupaan
ritari Kaarlolle, ettei kukaan, joka tahtoo teitä vahingoittaa, astu
jalallaan Kaarisen linnanmuurien sisäpuolelle, niin kauan kuin minun
käsivarteni on vapaa teitä puolustamaan. Niin, vaikka kuningas itse
käskisi minun avaamaan linnan -- --"
"Kuningas, ei, häntä meidän täytyy totella. Vaikka hän vaatisi meidän
henkemme, niin meidän on toteltava. Mutta siinä suhteessa minä olen
rauhallinen: jos kuningas ei voi meitä pelastaa, niin hän ei myöskään
ojenna kättään tuhotakseen meitä."
"Mutta isäni, minun isäni!" keskeytti Rigmor hänet tuskallisena.
"Hän ei etsi minua täältä. Minä tahdon itse mennä häntä vastaan.
Minun poissaollessani hän ei kiivaimmassakaan vihassaan voi ryhtyä
minkäänlaisiin väkivaltaisuuksiin sitä linnaa vastaan, jossa hänen
lapsensa ja lapsenlapsensa asuvat. Kunhan vain pidätte linnanportit
suljettuina, niin te olette täällä kaikki turvassa! Minä lähden
ukkosilmaa vastaan, mutta elä pelkää, jalo vaimoni! Kuningas tahtoo
ja voi pelastaa meidät. Minä etsin kuninkaan, missä hän lieneekin ja
kohtaan sinun isäsi hänen rinnallaan!"
"Se liekin parasta!" sanoi Thorgeir. "Minä olen siis huomisesta alkaen
Kaarisen linnanpäällysmies."
"Ei, onko se mahdollista?" huudahti soma, sinisilmäinen Margareta
neito, Kaarlon ja Kristinan nuorin sisar. Luotuaan Thorgeir
Danaskjaldiin ihmettelevän ja rakastuneen katseen ja asetettuaan korin
maahan hän astui lähemmäksi. "Tekö tulette tänne linnanpäällysmieheksi
puolustamaan meitä kaikkia? Minä luulin teidän osaavan sepitellä vain
kauniita runoja ja laulaa niitä kanteleenne säestyksellä."
"Minä en tosin voi kerskailla suurista uroteoista, jalo neiti!"
vastasi Thorgeir punastuen, "mutta minä olin kuitenkin mukana Puolan
ja Saksan voittoisalla retkellä. Sitäpaitsi tiedän palkinnon", lisäsi
hän rohkeammin, "jonka saavuttaminen voisi tehdä minusta rohkeankin
sankarin, jos se olisi tarpeen."
Margareta neito sävähti hehkuvan punaiseksi ja tarttui äkkiä koriin
asettaakseen hinaile suolalihan sekä hillomaidon.
"Jos nyt haluatte illallista, lapset, niin on kaikki valmiina", sanoi
nyt Kaarlon äiti, vanha, toimekas Ella-rouva niiaten niin kohteliaasti,
että avainnippu kilahti hänen silkkitaskunsa vieressä. Hän oli jo
melkein kuuro vanhuudesta, eikä välittänyt muusta kuin taloustoimista.
"Kiitos, kiitos, rakas äiti!" sanoi Kaarlo kovalla äänellä.
"Ruvetkaamme Jumalan nimessä aterialle ja olkaamme iloisia, ettei
hyvä, vanha äitimme mitään huomaisi!" sanoi hän toisille, ja kaikki
asettuivat liinan ympärille. Margareta-neito luki iltarukouksen
hurskaan sydämellisesti; kaikki koettivat näyttää rauhallisilta ja
iloisilta. Kaarlon luotettava rauhallisuus ja Rigmorin herkästi
vaihtuva mieliala sai pian tuon teeskennellyn iloisuuden muuttumaan
todelliseksi ja luonnolliseksi. Erinomaisen viinin elähyttämänä ja
istuen soman Margareta neidon vieressä, Thorgeir Danaskjald lauloi
intoa hehkuvan laulun Tanskan ja tanskalaisen naisen ylistykseksi,
saaden siitä ystävällisen hymyn palkakseen kauniilta vierustoveriltaan.
Mutta Kaarlo oli taas vaipunut syviin ajatuksiin.
"Jumala siunatkoon ja varjelkoon kuningasta!" huudahti hän äkkiä ja
tarttui pikariin. "Suokoon Jumala, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu!
Siunatkoon Jumala myöskin minun entistä herraani ja asemestariani,
sinun ankaraa, kunnon isääsi, Rigmor kulta." Hän tyhjensi liikutettuna
pikarin. Sitten hän nousi kiireisesti: "Ja nyt hyvästi, rakas
Rigmorini! Hyvästi rakkaat lapsukaiseni ja te kaikki, hyvät ystävät!
Minä en enää ole rauhallinen täällä -- minun täytyy lähteä!"
"Jeesus, Maria! Joko nyt!" huusi Rigmor pelästyneenä.
"Minun täytyy lähteä! Tuntuu niinkuin maa polttaisi jalkojeni alla. --
Minun täytyy joutua kuninkaan luokse! Ole hyvässä turvassa ja rukoile
minun puolestani! Jos Jumala suo, niin palaan pian rauhan ja onnen
sanoma mukanani."
"Minne, poikani?" kysyi vanha äiti, kootessaan kaikessa rauhassa
illallisentähteet palvelijoilleen.
"Hoviin, äiti! Kuninkaan palvelukseen --"
"Mene Jumalan nimeen, poikani! Elä vain unohda lämmintä sotaviittaasi!
Yöt ovat vielä kylmiä."
Voimallisesti itseään hilliten Kaarlo syleili vielä kerran vaimoaan ja
lapsiaan ja heitä kaikkia, sekä varoitti Thorgeir Danaskjaldia tarkasti
huolehtimaan heidän turvallisuudestaan. Pitentämättä sen enempää
tuskallista hyvästijättöä hän kiirehti oikotietä kartanoon ja antoi
Thorgeirin lasten ja naisten kanssa tulla jälestä.
Kun ystävällinen runoilija, jonka käsivarteen Kaarlon äiti nojasi,
sekä Rigmor rouva pieni, nukkuva Hedvig sylissään ja pidellen kädestä
Albertia, Margareta neidin ja vanhan Martan saattamina, seisoivat
linnanpihalla, viittaili ritari Kaarlo heille vielä sydämelliset
tervehdykset ratsastaessaan nostosillan yli. Häntä seurasi vanha
harmaahapsinen palvelija, joka oikealla kädellään nuorasta ohjaili
kahta vilkasta, raskaasti kuormitettua ratsua. Vanha palvelija oli
Pietari piispan uskollinen Martti, joka heti piispan kuoltua oli
ruvennut Riisen Kaarlon palvelukseen.
Kaarlo ratsasti sanaakaan hiiskumatta kauan aikaa Martin rinnalla.
Vanha, uskollinen palvelija tunsi herransa jo siksi hyvin, ettei hän
enää kiusannut häntä puheliaisuudellaan, kun huomasi hänen olevan
huonolla tuulella. Saadessaan käskyn varustaa mukaan suuren matkalaukun
ja kaksi virkeää varahevosta, tiesi Martti heillä olevan edessä pitkän
ja tärkeän matkan, sekä myöskin sen, ettei ritari Kaarlo aikonut
hitaasti ratsastaa. Kun he nyt ratsastivat täyttä nelistä myöhään yöhön
Korsööriin vievää tietä, kysyi Kaarlo mistä päin tuuli, ja silloin
Martti arveli varmasti hänen aikovan Fyeniin tai Jyllantiin.
Näin he olivat ratsastaneet pitkän matkan ja ajattelematta lepoa he
vain vaihtoivat hevosia.
"Miten kaunis, valoisa ilta!" sanoi Kaarlo. "Monesko päivä meillä on?"
"Tänään on kuudes päivä toukokuuta, ankara herra ritari, ja kohta on
kai seitsemäskin", vastasi Martti, "sillä jos oikein katson kuuta,
niin ei ole enää pitkältä keskiyöhön. Kuudennen päivän toukokuuta
muistan niin selvästi aina autuaan herravainajani ajoilta", jatkoi
hän huomatessaan ritari Kaarlon jo kyllästyneen pitkään vaitioloon.
"Silloin hänen piti aina olla kuninkaan luona eikä hän saanut missään
muualla rauhaa. Se oli yksi hänen omituisia päähänpistojaan. Kristus
suokoon ijäisen ilon piispan sielulle! Kun se aika joutui, silloin oli
hänen kanssaan tukalaa olla."
"Sepä omituista", sanoi Kaarlo, "etkö tiennyt siihen mitään syytä?"
"Kyllä hänellä siitä oli omat ajatuksensa; mutta sellaisen ymmärtää.
Kerran kun olimme Velskien maassa, ja ryövärit olivat vähällä tappaa
meidät, kertoi hän meille jotakin eräästä salaisesta kirjasta, johon
hän oli kurkistanut; mutta minä melkein luulen, ettei se ollut hänelle
onneksi. Se oli varmaankin tuo saakelin Cyprianus, tai mikä lienee
ollut hänen nimensä. Mutta Jumala varjelkoon meitä puhumasta niistä
tähän aikaan!" Näin sanottuaan Martti teki ristinmerkin ja alkoi
mutista rukousta.
Martin sanoista Kaarlo oli taas tullut äänettömäksi ja vaipunut
mietteisiinsä. Hän muisti tuon ihmeellisen tapahtuman Seebyyn
linnantornissa, ja vaikka hän silloin vielä oli lapsi, näki hän
ilmielävänä edessään tuon käsittämättömän ja pelottavan tapahtuman,
jolloin kynttilät sammuivat, ja piispa kaatui lattialle. Hän muisti
myöskin kaikki nuo omituiset tapahtumat elämänsä varrelta, jotka
näyttivät siihen liittyvän. Hän kuuli taas Saxon puheet vuorimiehestä,
joka oli seisonut hänen tuolinsa takana sinä yönä, jona kuningas Knuut
kuoli; hän muisti salaisen, katkonaisen salaripin Pietari-piispan
uudinten takana. Hän näki peloitta van vuorimiehen Saxon haudalla.
Hän oli taas ajatuksissaan tuossa pimeässä kellarissa, mistä hän oli
kuullut pannaanjulistetun piispan puhuvan uhkaavasti kuolevan murhaajan
kanssa. Hän muisteli mitä Pietari-piispa omituisen kiihoittuneessa
mielentilassaan, ikäänkuin profeetallisen hengen innostamana, oli
puhunut Lindanissen luolassa vähän ennen Volmar-taistelua sekä
Danebrog-lippuihmeen. Kaikki nämä risteilivät Kaarlon mielessä, ja
heidän lähestyessään Slagelsetä hän muisti myöskin pyhän Andreaksen ja
sen hämmästyksen, minkä tieto hänen kuolemanpäivästään oli herättänyt
kreivi Albertissa ja Pietari-piispassa, hänen seuratessaan heitä
Seebyyn kartanosta Helena-rouvan kanssa.
"Mitä sinä tuumiskelet?" kysyi vihdoinkin Kaarlo unelmistaan
herättyään. "Sanoppas, uskotko sinä onnea ja onnettomuutta tuottaviin
päiviin, tähtien vaikutukseen, ennustuksiin ja sen semmoisiin, joista
minä niin paljon kuulin lapsuudessani?"
"Koska itse oppinut Pietari piispa ei uskaltanut kieltää niitä, herra
ritari, ja kun te itse olette nähnyt Danebrog-lipun putoavan taivaasta,
niin minä en tiedä olevan mitään niin käsittämätöntä, ettemme voisi
sitä uskoa."
"Mutta Kaarisen linnan järkevä Vilhelm-isä väittää vaaralliseksi uskoa
liian paljon moisiin asioihin. Hän on hyvin innokkaasti varoittanut
minua liian paljon ajattelemasta näitä asioita, joiden hän arvelee
tekevän meidät haaveilijoiksi ja uneksijoiksi, niin ettemme enää kykene
mitään toimittamaan maailmassa. Näinä kolmena viime vuotena minä
olen seurannut hänen neuvojaan, eikä minulla ja alustalaisillani ole
siitä suinkaan ollut vahinkoa. Se, mihin ei järkemme ulotu, Martti,
jättäkäämme omaan arvoonsa, elkäämme ruvetko sitä turhaan miettimään:
Kaikki se, joka ei tee meitä paremmaksi tai onnellisemmaksi, on
pahasta, sanoo isä Vilhelm."
"Olkoot isä Vilhelmin maalliset tiedot kuinka hyviä tahansa, ankara
herra!" vastasi Martti, -- "niin hän ei kuitenkaan ikinä saa minua
uskomaan, etteivät pyhä apotti Vilhelm, autuas herra Andreas
Slagelseesta sekä minun hurskas piispavainajani ymmärtäisi tuhat kertaa
enemmän taivaallisista asioista kuin hän on uneksinutkaan, eivätkä he
siltä ole niitä paholaiselta oppineet. Jos minun herravainajani vielä
eläisi, niin hän varmasti olisi voinut antaa teille hyvän neuvon. Te
olisitte voinut avata hänelle sydämenne eikä teidän olisi tarvinnut
lähteä pahimpaan yönselkään ratsastamaan."
"Niinkö todellakin uskot, Martti? Minkä neuvon olisit luullut piispasi
antaneen minulle, jos minä olisin sanonut hänelle kreivi Albertin
tulevan kotiin näinä päivinä ja tahtovan eroittaa minut rakkaasta
vaimostani sekä kuninkaan makaavan tänä yönä saman katon alla pahimman
verivihollisensa kanssa?"
"Olivatpa ne pahoja uutisia, ankara herra! Mutta jälkimäinen --
jälkimäinen, suokaa anteeksi, on totisesti pahin. Jos ette pahaksenne
pane, ankara herra, niin kyllä minä tiedän mitä Pietari piispa olisi
sanonut!"
"No, sano suoraan!"
"Ajatelkaa ensiksi kuningasta ja sitten vasta itseänne, niin hän
olisi sanonut. Ja jos hän olisi vielä elänyt, niin varmasti hän olisi
valvonut tänä yönä kuninkaan luona."
"Jumala antakoon anteeksi viisaalle rippi-isälleni, jos hän ei ole
viisaampi kuin sekä sinä että minä ja sinun vanha piispavainajasi!"
sanoi Kaarlo levottomana ja ratsasti kiireemmin. "Minä olen monasti
aikonut lähteä, mutta hän on aina päivän selvään osoittanut minun
haaveilevan turhia. Sinun hurskas piispavainajasi varoitti minua
koskaan poistumasta kuninkaan luota toukokuussa, mutta hän oli niihin
aikoihin sairas ja omituinen. Isä Vilhelm on vapauttanut minut siitä;
hän on selittänyt sen minulle sekä paljon muutakin, samoin kuin kreivi
Albert ja Absalon Belg puolestaan yrittivät, mutta terävästi ja pyhän
raamatun avulla. Tänä vuonna on jo kolmas kevät, jolloin minä en ole
nähnyt kuningasta; minä kuulin hänen olleen suutuksissaan minulle.
Kuningattaren hirvittävän kuoleman jälkeen hän ei ole halunnut nähdä
ketään."
"Niin, kyllä sekin oli katala teko", huokasi Martti. "Kuka enää tässä
maailmassa on turvattu, kun ei edes kuningatar niin mahtavan kuninkaan
rinnalla? Eikö vieläkään tiedetä kuka nuolen ampui?"
"Kyllä, totisesti, vanha Martti!" sanoi Kaarlo ja loi katseensa
taivasta kohti. "On yksi, joka sen tietää eikä hän sitä unohda
tuomiopäivänä."
"Siinä te olette oikeassa, ankara ritari. Kaikkitietävä Herra Jumala
nujertaa kyllä kerran kaikki roistot ja murhaajat. No niin, kuningatar
sai totisesti kamalan lopun, mutta eipä häntä tainnut surra muut kuin
kuningas; mutta jos kuninkaalle sattuisi yhtä onnettomasti --"
"Siitä Jumala maata ja valtakuntaa varjelkoon!" huokasi Kaarlo ja
kannusti ratsunsa. Mutta samassa se hypähti syrjään ja nousi pystyyn;
myöskin Martin hevoset pelästyivät, ja hänellä oli täysi työ niitä
kiinnipidellessä. He pysähtyivät kahden korkean kukkulan väliselle
rotkotielle, ja nyt oli mahdoton saada hevosia kulkemaan eteenpäin.
"Mitä ne pelkäävät?" huusi Kaarlo. "Herra siunatkoon! Ettekö te näe
hirsipuuta tuolla ylhäällä! Ja katsokaa, kaksi paholaista tappelee
siellä kuolleesta." Kaarlo katsahti ylös ja näki kauhukseen kukkulalla
aivan rotkotien yläpuolella hirsipuun ja kahden hämärän olennon
liikkuvan hirsipuun alla, missä he näyttivät paraillaan kaivavan hautaa.
"Siellä varmaankin haudataan salaa jokin pahantekijä", sanoi Kaarlo
rauhallisesti. "Lue isämeitäsi, Martti, ja ajakaamme Jumalan nimessä
edelleen!"
Mutta nyt hän kuuli naisäänen laulavan kimakasti ja kirkuen sieltä
ylhäältä:
Hän meiltä saa vuotehen mullassa --
Vaikk' ennen multa aarteita sai kullassa:
Niin ylpeän hän voi masentaa!
Kaarloa kauhistutti ja hän koetti turhaan pakoittaa hevostaan
eteenpäin, se seisoi kuin kiinninaulittuna maahan. Hän liitti kätensä
yhteen ja loi hiljaa rukoillen katseensa taivaalle, missä hän näki
pitkän, kauniin tähdenlennon kuin etäisen tulikuulan hitaasti liukuvan
taivaanrantaan.
"Nyt putosi pohjoisen kruunun suuri tähti!" huusi naisääni hirsipuun
alta. "Minä näin sen, vanhus! Minä näin sen. Sammuuko nyt myöskin tähti
leijonan silmästä?"
"Ei vielä!" vastasi kolkko miehen ääni. "Mutta se himmenee, sillä
vesimies hallitsee ja jousimiehellä on valta."
"Noituutta ja paholaisen metkuja!" sanoi Martti tehden ristinmerkin.
-- "Kunhan te vain saisitte kimonne eteenpäin, herra, niin kyllä minun
hevoseni tulevat jälestä."
Kaarlo kannusti taas ratsuaan; salaman nopeudella se kiiti rotkotien
kautta. Martti seurasi herraansa; ja pian molemmat olivat jättäneet
hirsipuumäen ja sen oudot oliot taakseen.