Kolme kuukautta oli kulunut kuninkaan ja kuningattaren lähdöstä
Schweriniin. Oli kylmä lokakuunyö. Pimeässä, ahtaassa kammiossa
Lockumin luostarissa, Calenbergin maakunnassa, istui kookas,
katumusta harjoittava munkki kyyristyneenä mustaan ruumiskirstuun,
joka oli hänellä vuoteena. Rukousjakkaralla hänen vieressään
paloi lamppu tuntilasin ja pääkallon välillä. Hänen jalot,
melkein kuninkaallispiirteiset kasvonsa olivat hirvittävästi
kuihtuneet. Enin osa kasvoja oli harmaantuneen, punertavan parran
peittämä, joka ympäröi takkuisena likaisia poskia. Hänen kamalasti
laihtuneen sankarivartalonsa alaosan peitti suuri, repaleinen
sistersiensiläis-viitta, joka aikoinaan oli ollut valkoinen. Muuten
hän oli alasti vyötäröihin asti. Hänen selkänsä ja leveät hartiansa
olivat täynnä verisiä naarmuja, solmuinen katumusruoska hänen oikeassa
kädessään osoitti mikä ne oli aiheuttanut. Tämä katuva itsensäkiduttaja
oli piispa Valdemar. Hän oli ankarilla katumusharjoituksillaan täällä
luostarissa tullut hyvin kuuluksi pyhyydestään, ja hän ikävöi nyt yhtä
kiihkeästi tätä kunniaa kuin ennen maallista valtaa ja mainetta.
Tänä yksinäisenä yön hetkenä raskaat tunnonvaivat näkyivät häntä
ahdistavan; hän tuijotti hurjan näköisenä eteensä ja teki ristinmerkin.
"Väisty edestäni, saatana!" mutisi hän. "Tuotko sinä taas kirotun
kruunusi, tikarisi ja myrkkysi! Pakene tai kumarru tomuun ja polvistu!
Etkö näe, että minä olen pyhä mies? Etkö sinä näe miten he polvistuvat
eteeni, kun minä istun tuolla ulkona terävällä kivellä ruoskien
itseäni. Kun sädekehä pääni ympärillä alkaa loistaa auringonpaisteessa,
silloin hurskaat pyhiinvaeltajat kumartuvat minun jalkoihini. Haa, onko
sekin harhakuva -- sinun työtäsi, sinä vanha ylpeydensaatana! Niin
kauan kuin on pisarakin verta minun syntisessä ruumiissani, minä en
saa sinua ruoskituksi sieltä. Nyt on taas keskiyö. Minä sulen oveni --
ettei vain musta pääse sisään -- se on kuitenkin pahin."
Nyt hän alkoi kiihkeästi rukoilla, mutta aina vähän päästä hän kirosi
kamalasti ja siitä hän sitten ruoski itseään vieläkin kovemmin
ruoskallaan. Samassa avattiin ovi raolleen: hurjat, karsaasti katsovat
silmät tirkistelivät sieltä häntä, ja tuhkanharmaan pyhiinvaeltajahatun
alta näkyi mustan, kiharan parran ympäröimät uskaliaat kasvot.
"Säästäkää selkäparkaanne, hurskas pyhimys", sanoi pilkallinen ääni
nauraen. "Te ette kuitenkaan saa ruoskituksi vanhaa piispa Valdemaria
pyhimysnahastanne!"
"Väisty minusta, saatana!" huudahti piispa ja tuijotti kauhistuneena
yölliseen vieraaseensa.
"Ettekö te enää tunne vanhaa ystäväänne, kunnianarvoisa herra?"
sanoi pyhiinvaeltaja astuessaan sisään. "Elkää toki pitäkö
hurskasta pyhiinvaeltajaa paholaisena! Vaikka minä tulenkin vain
myöhänlaiseen yöllä, ja vaikka minua kutsuvatkin mustaksi, niin ei
minulla vielä kuitenkaan ole ei kynsiä eikä kavioita. Katsokaa tänne,
tunnetteko te minut nyt, arvoisa pyhimys?" Hän heitti päähineen
ja pyhiinvaeltajanviitan yltään, ja musta kreivi Henrik seisoi
ritarillisessa puvussaan, komea rubiinikaulakoriste rinnallaan munkin
edessä.
"Kreivi Henrik! Mitä te minusta tahdotte?" sopersi piispa
hätääntyneenä, heittäen viitan paljaille hartioilleen ja astuen
pois ruumiskirstusta. "Minkävuoksi tulette tänne häiritsemään
minun katumusharjoituksiani? Minä olen luopunut maailmasta ja sen
turhuudesta, ja ymmärrättehän te, että teidänlaisenne eksynyt
maailmanlapsi on vain kiusaaja, jonka paholainen lähettää minun
luokseni tehdäkseen minulle pyhyydentien vieläkin ahtaammaksi."
"Minä tulen pyhiinvaellusmatkalta, kunnianarvoisa isä, ja huonosti
käy sen, joka ei tästälähin kutsu minua hurskaaksi herraksi. Eihän
ainoakaan pyhiinvaeltaja kule Lockumin luostarin ohi näkemättä teitä.
Pitäisikö minun, teidän vanhan ystävänne, kulkea ovenne ohi teitä
tervehtimättä? Siitä on jo pitkälti aikaa kun me viimeksi tapasimme,
ja onko maailmassa mikään ihmistä muuttuvaisempi. Mutta tuollaisena en
toki luullut tapaavani teitä. Ruumiskirstuko olikin se valtaistuin,
jonka puolesta te taistelitte? Oliko viheliäinen katumusruoska se
valtikka, jota te olitte syntynyt kantamaan? Tähänkö päättyi uljaan
piispa Valdemarin, kuninkaan pojan pyrkimys?"
"Näin päättyy maailman kunnian ja turhuuden tavoitteleminen! Elä puhu
minulle valtikoista ja valtaistuimista! Ne turhat unelmat ovat jo
haihtuneet minun mielestäni."
"Mutta, jos te kuulisitte, että tarvitaan vain hiukan rohkeutta
pannaksemme jonakin suotuisana yönä täytäntöön sen, mitä me turhaan
kymmenen vuotta olemme ajatelleet."
"Kiusaaja, kiusaaja! Tuoko on hurskaus, jonka pyhältä maalta toitte
mukananne?"
"Minä olin myöskin viisaiden maassa, arvoisa isä. Egyptin ihmemaassa
opin tietämään mitä ihmisvoima ja ihmistahto voi, kun se on luja ja
kestävä."
"Entä käärme, joka ei kuole, -- tuli, joka ei sammu, minkä neuvon
siihen saitte viisaiden maassa?"
"On silläkin neuvonsa, arvoisa isä. Minä tuon mukanani aarteen, joka
korvaa minulle kaikki pyhiinvaellukset ja katumusharjoitukset. Jos
tietäisitte minkä arvaamattoman kalliin mehun tämä kallisarvoinen
jalokivi sisältää, ja jos teillä olisi vain pisarakin sitä -- niin
voisitte säästää syntistä ruumistanne eikä teidän koskaan tarvitsisi
pelätä sielunne puolesta." Näin sanoen kreivi Henrik otti esille
kirkkaan, hiotun kiven, minkä sisään punaista nestettä oli suljettu ja
piteli sitä lampun valoa vasten.
"Verta, verta!" huusi piispa. -- "Haa, eikö jo ole kylliksi verta
sielujamme polttamassa."
"Mutta tämä veri, kunnianarvoisa isä, sammuttaa iäksi kaiken verenpalon
-- se sammuttaa kaikki kiirastulen ja helvetin liekit, -- se sovittaa
kaikki vanhat ja uudet synnit; niin sanoi minulle hurskas Pelagius.
Eikö sellainen aarre ole kuningaskunnan arvoinen veljesten kesken?"
"Haa, mitä sanotte, mutta onko se todellista?" Piispan laihat sormet
kouristuivat suonenvetoisesti, ja hän koetti tarttua pyhäinjäännökseen,
jonka kreivi äkkiä sieppasi pois.
"Uskotteko te paavillisen lähettilään -- uskotteko te, hurskaan piispa
Pelagiuksen Albasta vannoneen minulle autuutensa kullasta? Sieluni
autuuden kautta, veri on todellista, ja kalliisti minä sen olenkin
maksanut. Joko Pelagius ja pyhä kirkko ovat iäti kirotut -- tai minulla
on meille molemmille synteinanteeksiantamus ja autuus."
"Yksi pisara, yksi ainoa pisara vain polttavalle päälaelleni!" huudahti
piispa polvistuen. "Kaksinkertainen pannansäde välähtelee yhäti siellä,
taistellen pyhimyskehän kanssa."
"Ymmärrän, ymmärrän, kunnianarvoisa, isä", vastasi kreivi Henrik
kylmästi ja piiloitti pyhäinjäännöksen ilkeästi nauraen, "sitten, kun
taas tavataan, mutta yhdellä ehdolla: minä näen kyllä teidän olevan
liian pyhän ottamaan osaa minun maailmallisiin yrityksiini, mutta
pyhäkin ystävä voi olla minulle tarpeen. Kun kuulette kerrottavan
rohkeasta työstä, jonka vuoksi pannansäde uhkaa kiharaista päätäni,
silloin näyttäkää, mitä saatte aikaan paavi Honoriuksen luona! Kyllä
sitten vielä ehditte miettimään, mikä paremmin jäähdyttää polttavaa
päälakeanne, pisara tähän jalokiveen säilytettyä verta, luuloteltu
pyhimyssädekehä, vai Tanskan kuninkaan kruunu!"
"Haa! Minä ymmärrän sinut. Sinä olet kuitenkin viekas saatana. Pakene
minusta, kiusaaja! pakene minusta, ikuinen valehtelija! Sinun pyhä
veresi sekä sinun kruunusi ovat perkeleen petollisia häikäisykeinoja.
Vain pilkkasanasi olivat tosia --, niin, tässä on valtaistuimeni, tässä
on valtikkani; sillä minä vielä uhkaan sinua!" -- Onnettoman piispan
katse oli hurjistunut, ja hän istuutui nyt ylpeänä ruumiskirstunsa
laidalle ja heilutti ruoskaa kaljun päänsä yli.
"Mieletön houkkio! Teille ei enää voi mitään!" mutisi kreivi Henrik
suuttuneena heittäen pyhimysvaipan ylleen ja poistui pilkallisesti
nauraen.
"Naura sinä vain niin että helvetti tutisee!" murahti piispa Valdemar
tehden ristinmerkin. "Sinun täytyi kuitenkin väistyä!" Senjälkeen hän
vaipui kalpeana ja uupuneena ruumiskirstuun.
Seuraavana aamuna toinnuttuaan hän nousi juhlallisen ja voitonriemuisen
näköisenä ja kertoi hartaille luostariveljille olleensa tämän yön
kovan koettelemuksen alaisena, mutta pyhän neitsyen avulla ja
ankarilla katumusharjoituksilla hän oli saanut paholaisen ajetuksi
ulos kammiostaan. Hän toivoi nyt päässeensä, samoin kuin pyhä
Antonius, iäksi irti kiusaajastaan, ja he saisivat kohta veisata hänen
sielumessunsa ja sulkea hänen kirstunsa kannen.
* * * * *
Sillävälin kreivi Henrik jatkoi hartaana pyhiinvaeltajana
kotimatkaansa, ja suuresti kunnioittivat hänen maalaisensa hänen
hurskauttaan ja nöyryyttään, kun hän Jalkasin kulki oman kreivikuntansa
kautta Schweriniin.
Eräänä kirkkaana talvi-iltana laskeuva aurinko näytti hänelle
vihdoinkin Schwerinin järven, sekä linnan korkeiden tornien siintävän
etempänä. Hän pysähtyi miettimään mitenkä parhaiten voisi yllättää
kauniin puolisonsa ja tulla vakuutetuksi hänen uskollisuudestaan;
sillä ärtyinen mustasukkaisuutensa ei ollut vähääkään parantunut
hänen pyhiinvaellusretkellään. Kuta lähemmäksi hän tuli kotiaan sitä
typerämmältä tuntui hänestä luottaa kauniin vaimon uskollisuuteen, jota
ei oltu ankarasti koeteltu. Kävellessään näissä ajatuksissaan hitaasti
eteenpäin läpi hämärän, lehdettömän tammimetsän hän näki pienen,
kyyryselkäisen hengellisen herran suurella kiireellä ratsastavan
linnasta, ja hän tunsi maastakarkoitetun Riiben arkkidiakoni Arnfredin
jonka hän oli ottanut suojelukseensa sekä nimittänyt linnanpapikseen.
"Tervetuloa, tervetuloa, armollisin suosijani ja herrani!" huusi
Arnfred ja laskeutui hevosensa selästä. "Huhu teidän onnellisesta
kotiintulostanne on saanut minut jättämään iltamessun pitämättä ja,
niinkuin näette, tehnyt minusta innokkaan ratsastajan. Minä olen niin
suuresti kiitollinen teille, ja minä saan nyt ensimäisenä lausua teidät
tervetulleeksi teidän -- oi, linnaanne oli aikomukseni sanoa!" Hän
tekeytyi tämän sanoessaan hyvin surkean näköiseksi.
"Mitä tällä rukouspäivänaamallasi tarkoitat, pappi? Kyllä kai linna
vielä on minun? Miten siellä voidaan? Elävät kai vielä puolisoni ja
veljeni?"
"Ohhoi, kyllä toki, miltä puolin vain asia otetaan. Mutta teidän on
sanottu kuolleen, ankara herra! Vahinko että te ette" -- --
"Mitä, perhana vieköön! ettäkö minä en ollut kuollut, ethän suinkaan
aikonut niin sanoa?"
"Pyhä Augustinus kieltäni varjelkoon! Vahinko, ettette tullut kotiin
kolme kuukautta sitten, oli aikomukseni sanoa. Silloin olisi moni asia
jäänyt tapahtumatta!" -- --
"No, huuda suusi puhtaaksi, turmanlintu! Mitä onnettomuuksia täällä
sitten on tapahtunut?"
"Kuningas -- Tanskan kuningas on ollut täällä!"
"Kuningas Valdemar? Haa! Yksinkö!"
"Ei, hänen ylpeä kuningattarensa oli mukana tervehtimässä teidän
puolisoanne."
"No, mikä onnettomuus siinä oli? Oli kai veljeni kotona? Ja heidät
tietysti vastaanotettiin kohteliaasti?"
"Ohhoi, _erinomaisen_ kohteliaasti, ankara herra! Ei teitä itseännekään
olisi voitu sen kohteliaammin vastaanottaa. Kuningas oli kuin
isäntänä talossa, ja ennen lähtöään hän oli, herra veljenne sekä
teidän myöntyväisen puolisonne suostumuksella, holhokkinsa puolesta
ottanut puolen kreivikuntaa ja Schwerinin linnan haltuunsa, teidän
sisarenpoikanne, nuoren Nikolai-kreivin laillisena perintönä ja
omaisuutena."
"Mitä! Oletko hullu? Onko hän uskaltanut esittää sellaisen vaatimuksen?
Ja typeryydessään he ovat tainneet suostua?"
"Niinkuin sanoin, herra kreivi! Kuningas oli kuin herra ja isäntä
täällä linnassa, ja teidän kaunis, hyväsydäminen puolisonne ei voinut
mitään kieltää häneltä -- sitäpaitsi hän luuli teidän kuolleen."
"Ei mitään, -- hän ei voinut mitään kieltää häneltä? Kuolema ja kirous!
Sinä valehtelet senkin saatana!"
"Te ymmärrätte minut väärin, ankara kreivi. -- Pyhä Augustinus
varjelkoon kieleni panettelemasta! -- Minä puhuin ainoastaan hänen
vaatimuksistaan kreivikunnan ja linnan suhteen. Muusta en uskalla puhua
--"
"No, miksi sinä änkytät? En minä nyt kysy kreivikuntaani enkä linnaani:
minun perintöni ja läänitykseni keisari ja Saksanmaan laki palauttavat
minulle. Se anastus on minulle vain tervetullut; sen kuningas Valdemar
katkerasti katuu, mutta mitä vielä?"
"Ei sen enempää, ankara herra! Vain todistetuista tosiasioista te
voitte vaatia hänet edesvastuuseen."
"Katseita ja hymyilyjä minä en rupea selostelemaan. Eikä niistä välitä
keisari, ja Saksanmaan lait vieläkin vähemmän."
"Katseita ja hymyilyjä? Haa, jos valehtelet, senkin saatana, niin saat
sen maksaa hengelläsi!"
"Minä en puhu mitään varmuudella, ankara herra. Minulla on vain
omat epäilykseni, ja huolenpitoni teidän kunniastanne ja omasta
turvallisuudestani eivät salli minun salata näitä arveluitani. Teidän
kaunis rouvanne oli, niinkuin jo sanoin, hyvin kohtelias komealle,
kaunopuheliaalle kuninkaalle. Kuningatar Berengaria tuli päivä päivältä
täällä ollessaan yhä tyytymättömämmäksi ja kiiruhti lähtöä, mutta aina
ilmeni uusia esteitä ja viivytyksiä. Kun vihdoinkin, toissapäivänä,
ylhäiset vieraat matkustivat, itki teidän kaunis rouvanne hyvin
kiihkeästi. Kerrotaan pienen riidan hänen ja kuningattaren välillä
pahoittaneen hänen mieltään. Ylhäisten vieraiden lähdettyä hän on ollut
raskasmielinen, ja komeaa rannerengasta, jonka kuningas lahjoitti
hänelle lähtiessään, katselee hän usein kyynelsilmin."
"Kuolema ja kirous, Arnfred! Voinko uskoa sinua? Sinä kannat vanhaa
kaunaa kuningasta kohtaan; sinä iloitsisit jos näkisit hänen joutuvan
hätään ja onnettomuuteen."
"Sitä en suinkaan kiellä, ankara herra. Kunnon kristittynä minä vihaan
kaikkea pahuutta ja minä vihaan teidän vihollistanne niinkuin vihaan
kaikkia jumalattomia hirmuvaltiaita ja viattomien viettelijöitä.
Mutta huomatkaa, minä en syytä häntä: tässä asiassa minä en uskalla
langettaa syytöstä; ettekä te voi pakottaa minua ilmaisemaan sitä, mikä
minulle sielunpaimenena on uskottu. Sillä ette te, ankara herra, eikä
mikään maallinen voima saa sitä minun huulteni yli. Se, minkä minä
uskallan sanoa, ei syytä ketään rikoksesta, ja varokaa kuvittelemasta
sitä suuremmaksi kuin mitä se on! Minä tahdoin vain antaa teille
viittauksen" -- --
"Kauniin viittauksen, hurskas herra! Se näyttää minulle helvetin
avoimena. Sinulle on siis uskottu salaisuuksia, joita ei kukaan saa
pakoitetuksi sinua ilmaisemaan? Hyvä, hyvä! Kunhan saan tietää mihin
se helvetin aarre on kaivettu, niin on oma asiani haluanko sen sieltä
nostaa tai en. Haa, se häpeä ja häväistys kostetaan vielä kalliisti! --
Mutta voi sinua, jos olet minut pettänyt!"
"Tutkikaa itse, ankara herra! Jos huomaatte minun sanoneen ainoankaan
totuudesta poikkeavan sanan, niin kohdatkoon teidän oikeutettu kostonne
ensiksi minua!"
Kreivi Henrik vaikeni ja loi viekkaaseen pappiin läpitunkevan
katseen. Hän näki riemuitsevan ilmeen tämän inhoittavilla kasvoilla,
ja ajattelematta sen enempää hän tarttui tikariinsa ja asetti sen
epäilyttävän syyttäjän kurkulle: "tunnusta nyt kaikki, tai joutuun
helvettiin, senkin alhainen panettelija ja valehtelija!" huusi hän
vaahtoavan vihan vimmassa.
Arnfred heittäytyi polvilleen ja pyysi hänen muistamaan, että
tunnontarkin pappikin on vain vaivainen ihminen sekä ajattelemaan miten
suuri synti oli näin äärimmilleen kiusata häntä ja pakoittaa häntä
rikkomaan pyhä virkavalansa.
"Jaaritusta, kurja teeskentelijä! Sinä tahdoit tulla pakoitetuksi:
jos sinä olisit tahtonut vaieta ja pysyä valassasi, niin et olisi
kertonut minulle puoliakaan. Nyt lyhyesti: kuole myrkyllisenä
kunniansolvaisijana, tai tunnusta! Yksi sana on kylliksi: syyllinen
tai syytön? Sinä tiedät ketä minä tarkoitan. -- Vanno, että joudut
iankaikkiseen kadotukseen, jos valehtelet!"
"Jumala ja pyhä neitsyt suokoon teille anteeksi tämän synnin, ankara
herra! Mutta minä pesen käteni: minä en tahdo valheella peittää
rikosta. Tietäkää siis: kaunis syntinen tunnusti minulle kaikki
rippituolissa katumuksen valtaamana; mutta häntä harmitti heti
avomielisyytensä, ja hän pelkäsi minun ilmaisevan hänet. Tietääkseen
varmasti minun vaikenevan, hän uhkasi kaiken lisäksi, jos minä
ilmaisisin hänet, kannella teille minun lähennelleen alhaisesti häntä.
Nyt te tiedätte sen, herra kreivi! Nyt se on sanottu. Uskokaa sitten
ketä haluatte. Minä lausun sanan -- olkoon se kiroukseni, jos minä
valehtelen! -- syyllinen! Syyllinen!"
"Hyvä on, minä uskon sen verran kuin sinun näköistäsi pappia voi uskoa.
Mutta pidä myös suusi kiinni kuin kuollut koira! Ei ainoakaan ihminen
saa tietää häpeästäni. Minä kannan sen viisaan miehen tavalla ja kostan
kuin pappi. Minä en käynyt turhaan viisaitten maassa. Kypsyköön kostoni
ennenkuin se osuu, mutta se osuukin tarkasti ja varmasti, ja koko
Eurooppa kuulee hämmästyksellä mitä saksalainen kreivi uskaltaa! Seuraa
minua linnaan, Arnfred. Ole vaitelias ja uskollinen, etkä sinä tule
sitä katumaan!"
"Minä olen koko sielullani ja ruumiillani teille uskollinen, ankara
herra!" sanoi Arnfred pidellessään nöyrästi jalustinta, kreivin
hypätessä satulaan. Pelottava pyhiinvaeltaja ratsasti nyt papin
hevosella linnaa kohti.
"Minä saan hänet mihin vain tahdon!" mutisi Arnfred hiipiessään
hitaasti hänen jälessään -- "Kyllä minä siitä vastaan mistä syytinkin:
syyllinen, syyllinen, -- sitä on tässä kuitenkin niin hyvin yksi kuin
toinenkin. -- Se joka tekee yhdessä syntiä, tekee kyllä enemmässäkin.
Sanokoon nyt viekas kreivitär mitä hyvänsä, kreivi ei kuitenkaan usko
häntä. Ja kuningas haa, -- kunpa saisin elää niin kauan, että voisin
kostaa hänelle, kreivi Otolle ja koko ylpeälle suvulle, silloin vasta
katoaisi tuo koiranruoskan vanha kirvellys."
"Mutta skorpioniruoskan kirvellyksen saat ikäsi tuntea!" kuiskasi ääni
aivan hänen takanaan. Hän katsoi kauhuissaan taakseen: siellä seisoi
nainen köyhän kattilanpaikkaajan vaatteissa, ja karvaisen päähineen
alta tuijotti häneen kaksi mustaa, säkenöivää silmää. Kädellään, missä
kimalteli kallisarvoisia sormuksia, hän heilutti kirjavaa ruoskaa,
joka näytti olevan käärmeen nahoilla peitetty. "Kiitos viimeisestä,
käyräleuka saatana!" kuiskasi nainen tarttuen häntä kaulukseen.
"Silloin ei ollut pitkältä hirsipuuhun. Ha, ha, haa! Sillä kertaa toit
minulle hyvän saaliin. Mutta nyt oletkin tehnyt mestarityösi! Se oli
oikein! Valehtele ja petä ja vanno itsesi perkeleelle, se ei merkitse
mitään. Mutta kostoa, kostoa! Sepä vasta iloa on!" Sen sanottuaan
nainen alkoi tanssia Arnfredin kanssa metsän kuivilla lehdillä,
niin että ne lentelivät ympäri hänen korviansa, ja itse hän hurjana
kostonhengettärenä heilautteli käärmeruoskaa hänen päänsä päällä.
"Auttakaa, auttakaa!" huusi kauhistunut pappi ja oli kuin halvattu
pelästyksestä. "Päästä minut, päästä minut, sinä helvetin kiusanhenki!"
Mutta mitä enemmän hän huusi, sitä vinhemmin pyöritteli nainen häntä
yli kivien ja kantojen hämärässä metsässä, kunnes hän pelon ja kauhun
valtaamana kaatui tiedotonna maahan.
"Sven, Sven!" huusi nyt nainen kimakalla äänellä, ja heti juoksi
pensaikosta esiin kömpelö puolikasvuinen poika, puettuna repaleisiin
vaatteisiin, sauva kädessä ja suuri nuolipyssy selässä.
"Tässä olen, armollinen rouva! Minä olin linnassa, mutta ainakin tällä
kertaa valehtelivat teidän tähtenne: Kuningas ja kuningatar ovat
toissapäivänä matkustaneet, eikä linnankappalaiselle ole tapahtunut
mitään onnettomuutta."
"Katso, tuossa hän makaa", keskeytti nainen hänet, "siitä
onnettomuudesta on hänelle tarpeeksi. Kaikki on hyvin, eivätkä minun
tähteni kuitenkaan valehdelleet."
"Mitä! Oletteko itse saanut hänet kiinni ja laulanut hänet tainnoksiin.
Lyönkö minä nyt kuoliaaksi tuon koiran!"
"Ei, antaa hänen maata. Hän on saanut palkan töistään. Eikä hän elä
tätä auringonlaskua pitemmältä. Mutta hänen kylvönsä minä korjaan. Nyt
minä tiedän enemmän kuin itse vanha Thord. Missä ovat hevoset?"
"Ne seisovat tuolla aidan luona."
"Eteenpäin siis! Sinun isoisäsi oli oikeassa: tässä neuvotteli
skorpioni jousimiehen kanssa, -- mutta ei tässä vielä uljasta otusta
kaadeta. Joutuun Riibeen, onko sinulla jousipyssysi?"
"Oi, armollinen rouva, mieluummin kymmenen miestä kuin yksi nainen. Hän
kuuluu olevan niin kaunis!"
"Ei se häntä auta, siitä eivät tähdet välitä. Katso minua! Minäkin olin
kerran kaunis, mutta välittivätkö kylmät tähdet siitä? Voi, voi, nyt
minä olen käärmeruoskaa heiluttava raivonhengetär, -- nyt minä olen
helvetillinen kiusanhenki, joka kuutamossa voin pelotella kuoliaaksi
kaikki roistot: ei tunne enää kukaan ihanaa herttuantytärtä, hän syntyi
kuitenkin valtikkaa ja kruunua kantamaan." Näin sanoen hän piteli
käsiään silmillään ja itki katkerasti.
"Oi, elkää itkekö taas, arvoisa rouva! Te olette vielä niin kaunis,
enkä minä voi nähdä teidän itkevän; tanssikaa mieluummin, ja naurakaa
ja laulakaa. Minä seuraan kyllä teitä maailman loppuun asti ja teen
kaikki, mitä vain tahdotte."
"No, tule sitten orja, tule uskollinen sudenpenikkani! Kunhan pääsen
valtakuntaani, teen sinusta kreivin, tai herttuan niinkuin Knuutistani!
Kultaa ja jalokiviä minulla on kylliksi; ota ne kaikki -- mutta auta
minua kostamaan!"
"Oi, te olette niin hyvä ja antelias, ihana rouva! Mutta miten voitte
olla niin julma, kun ajattelen" --
"Uskallatko ajatella, sudenpenikka! Vaiti, vaiti! Elä ajattele
mitään, tottele vain, -- siihen sinä olet syntynyt ja luotu, -- minun
silmiäni sinun täytyy totella, minä tottelen noita taivaan tulisilmiä!
Eteenpäin, joutuin, ennenkuin taas on täysikuu, sen täytyy tapahtua.
Jos sinä et tahdo, niin tahtoo sata muuta!" Hän tarttui poikaa
kiivaasti käsivarteen ja katosi pikaisesti hänen kanssaan lehdettömään,
rapisevaan pensaikkoon.
Kalpeana ja vavisten seisoi Arnfred seuraavana päivänä Schwerinin
linnankappelin alttarilla messua lukien. Komeassa kirkonpenkissään,
aivan alttarin vastapäätä, kreivi Henrik istui puolisonsa kanssa.
Kreivi oli synkän ja levottoman näköinen, ja kaunis kreivitär Audacia
oli peittänyt hunnulla itkettyneet kasvonsa. Kreivi loi häneen vähän
väliä terävän, epäluuloisen katseen. Mutta kreivitär heitti hunnun
syrjään ja käänsi kärsivät kasvonsa alttariin päin, ja polvistuneena
rukousjakkaralle hän näytti vaipuneen hartaaseen rukoukseen. Kun
hän vihdoinkin loi kauniit, rukoilevat silmänsä ylös, kohtasi
hänen katseensa vapisevan munkin. Hermohalvauksen kohtaamana tämä
kaatui samassa silmänräpäyksessä hirveästi huutaen alttarille, ja
kauhistuneina ihmiset kantoivat hänet kappelista. Hän soperteli kreivi
Henrikin nimeä, jolle hänellä näytti olevan tärkeää sanottavaa; mutta
ennenkuin tämä oli palannut linnaan, oli hän kuollut.
* * * * *
Slesvigissä kuningas Valdemar viipyi muutaman päivän, sieltä hän
nyt ratsasti eräänä kauniina talvipäivänä kuningattarensa rinnalla
Riibeä kohti. Lukuisa seurue ritareja ja naisia seurasi kuninkaallisia
kunnioittavan välimatkan päässä, etteivät häiritsisi heidän
keskusteluaan.
"Minä erehdyin, jalo Valdemarini!" sanoi kuningatar lempeästi
ja hellästi, väistäessään kärpännahkaisen viittansa syrjään ja
ojentaessaan hänelle kätensä. -- "Minä luulin olevani tuollaisen kurjan
intohimon yläpuolella. Minä en milloinkaan uneksinut tuon heikkojen
sielujen taudin saavan minua valtoihinsa. Suo minulle anteeksi!"
"Kaikki on unohdettu ja anteeksi annettu; mutta minä en vain käsitä" ---
"Kyllä sinä sen käsität. Tunnusta vain minulle, rakkahin Valdemar, hän
on ainoa nainen maailmassa, joka voisi saattaa minut mustasukkaiseksi.
Hänessä on kaikki se, mikä minusta puuttuu: lempeämpi ja miellyttävämpi
olento, ja herkempää, naisellisempaa sydäntä kuin Audacian, minä en ole
koskaan tuntenut, enkä minä ihmettele, jos mies sydämestään ihastuu
häneen."
"Minä en kuitenkaan usko hänen miellyttävän minua enemmän kuin muutkaan
kauniit, ystävälliset naiset."
"Hiukan enemmän sentään, mutta mitä siitä. Minun olisi pitänyt iloita
siitä, että minun ystävättäreni miellytti sinua, mutta olipa ikäänkuin
paha henki olisi mennyt minuun, ja jokainen ystävällinen sana, jokainen
ystävällinen katse, jonka te vaihdoitte, oli minulle tikarinisku!"
"Käsittämätöntä, että minä en sitä huomannut!"
"Minä teeskentelin: minä ylönkatsoin itse heikkouttani, ja minä olin
liian ylpeä ilmaistakseni sitä, kunnes se sai minut niin valtoihinsa,
että olin tulla hulluksi. Kaikki nuo hämärät puheet ja viittaukset,
joita kauan sitten olin kuullut sinusta, mutta joita näihin asti olin
ylönkatsonut, johtuivat nyt mieleeni ja alkoivat selvitä minulle.
Minä en ollut niistä vähääkään välittänyt, vaan olin aina nauranut
kaikille noille puheille kauniista ruotsalaisesta leskestä sekä Riisen
Kristiina-neidosta, joka niin äkkiä katosi meidän hääpäivänämme.
Kuin hornanhenkinä hyökkäsivät nuo ajatukset sieluni syvimmästä
sopukasta hämmentämään mieleni rauhan, saattaen minut epäilemään
sinun rakkauttasi ja uskollisuuttasi. Minä muistin myöskin sinun
kohteliaisuutesi Audaciaa kohtaan meidän ensi kerran tavatessamme,
ja mitenkä sinä jätit meidät molemmat rientääksesi kolmannen syliin.
Hurskas, viaton Dagmar tuntui minusta olleen sinun kevytmielisyytesi ja
huikentelevaisuutesi uhri. Ja sinä, ainoa mies maailmassa, jota minä
kunnioitin ja rakastin, muutuit heikoksi tusinasieluksi ja uskottomaksi
naisviettelijäksi."
"Berengaria, ihana Berengariani! Sinun mustasukkaisuudestasikin minä
ylpeilen: se on vain uusi osoite rakkaudestasi, enkä minä soimaa
sinua. Minä tunnustan kyllä heikkouteni: minä osoitan liian suoraan
miellyttäville naisille suosiotani, ja senkautta olenkin usein joutunut
pahansuovan panettelun alaiseksi. Siitä heikkoudesta minä en vieläkään
ole päässyt. Mutta olkoon se nyt unohdettu. Tulenhan minä päivä
päivältä vanhemmaksi: katso miten hiukseni jo alkavat harmaantua.
Vain sinut nähdessäni minä tunnen itseni vielä kyllin nuoreksi ja
voimakkaaksi, vaikka koko maailmaa hallitsemaan. Minä en vielä kanna
suuren Knuutin kruunua, vielä kajastaa minulle toimekas kuningaselämä
sinun rinnallasi, -- heti kun tulemme Riibeen" -- --
"Oi, ettei minun enää koskaan tarvitsisi nähdä Riibehuusia!" keskeytti
kuningatar hänet kiihkeästi ja huokasi syvään. "Minä vihaan sydämeni
pohjasta tätä synkkää, kolkkoa linnaa, missä vain viha ja ylönkatse
odottavat minua."
"Jumalan tähden, Berengariani, jos et huomiseen mennessä ole
muuttanut mieltäsi, niin matkustamme ylihuomenna Roskildeen tai
Slesvigiin tai johonkin muuhun minun linnoistani. Mutta usko minua,
ei viihtymisemme riipu yksinomaan paikasta. Jos voisit seurata minun
neuvoani, jalo kuningattareni, ja lähestyisit vähän tuttavallisemmin
ja ystävällisemmin oikullista kansaa, joka tarvitsee vain hymyn tai
ystävällisen katseen meitä jumaloidakseen, -- niin sinä näkisit
miten hyväksi kaikki muuttuisi. Vain suuret sielut käsittävät ja
kunnioittavat ulkonaisen ylevyyden ja suuruuden piirteen, mutta
ahdasmielinen, itserakas alhaiso kiihtyy siitä ja sanoo sitä
ylpeydeksi."
"Täytyisikö Tanskan kuningattaren alentua nöyryyttäviin ilveilyihin ja
häikäisykeinoihin mielistelläkseen raakaa, alhaista kansanjoukkoa!"
vastasi Berengaria ylpeästi. "Ei, jos olen kuningatar niin tahdon
tuntea ja esiintyä kuningattarena, ja jos alamaiseni eivät tahdo
rakastaa minua -- niin ei heidän ainakaan tarvitse minua ylenkatsoa!"
"Ymmärrä minut oikein, jalo, ylevä Berengariani! Sen lempeyden ja
ystävällisyyden, joka niin voimakkaasti valloittaa sydämet, ei
tarvitse olla naamari eikä ulkokultaista teeskentelyä, vaan johtuu
se rakastavasta sydämestä. Opi rakastamaan minun kansaani koko
sydämestäsi, kallis kuningattareni! Rakasta sitä kuin äiti lapsiaan,
ja sinä tulet näkemään, etteivät minun uljaat tanskalaiseni palkitse.
sinun rakkauttasi vihalla!"
Äkkiä kuningatar vaikeni, ja hehkuva puna kohosi hänen poskilleen.
Hän kamppaili sielussaan kovan taistelun. "Oi, sinä olet kuitenkin
oikeassa, minun Valdemarini!" huudahti hän lopulta. "Minä tunnen
tuskallisesti sinun lempeän, säälivän soimauksesi. Minä en ollut
koskaan äiti sinun kansallesi. Dagmar vain oli. Mutta elköön sydämesi
liian ankarasti tuomitko minua. On helppo rakastaa siellä, missä on
käsin kannettu, mutta kun tulee ennakkoluuloilla vastaanotetuksi
eikä kuule ainoatakaan ystävällistä sanaa, silloin on rakastaminen
raskaan velvollisuuden täyttämistä. Kuitenkin lupaan sinulle pyhästi,
Valdemarini, Jumalan avulla koetan tästälähin muuttua!"
Kaunis kuningatar oli liikutettu, ja kyyneleitä kimalteli hänen
tummissa silmissään. Kuningas painoi hänen kätensä huulilleen ja
kuiskasi: "Amen, siihen suokoon Jumala siunauksensa, ja minä olen
maailman onnellisin kuningas."
Nyt seurue tuli heitä lähemmäksi, eikä oltukaan enää kaukana Riibestä.
"Meitä riennetään jo vastaan, herra kuningas!" sanoi Junkker Strange.
"Näettekö miten ihmisiä vilisee tuolla joen luona. Kuulkaa! miten he
meluavat ja huutavat!"
"Tuontapainen vastaanotto ei miellytä minua!" kuiskasi kuningatar
tuskastuneena. "He meluavat niinkuin odottaisivat vihollista."
"Sitä vapautta ei voi kieltää kansalta, jalo kuningattareni!" vastasi
Valdemar. "Minä iloitsen sydämestäni, kun rakkaat alamaiseni iloisina
ja hilpeinä rientävät vastaani."
"Kun minä ratsastin sinun rinnallasi sotajoukkosi etunenässä keisarin
monia tuhansia vastaan, Valdemarini, silloin minä olin iloinen ja
peloton, mutta tänä päivänä tuntuu minusta, niinkuin sinä saattaisit
minut erämaahan, tuhansia villipetoja vastaan, jotka tahtovat raadella
minut kuoliaaksi sinun rinnallasi."
"Rauhoitu, rauhoitu, rakas Berengaria. Elä anna kenenkään huomata
perättömiä epäluulojasi! Etkö sinä olisi turvattu minun rinnallani
meidän omien alamaistemme joukossa?"
Sill'aikaa kun kuninkaalliset näin hiljaa ja salaperäisesti
kuiskailivat keskenään, läheni väkijoukko meluten ja iloisesti huutaen.
Kuningas tervehti ystävällisesti joka taholle; mutta tuskastuneen
kuningattaren oli mahdoton katsella meluavaa väkijoukkoa rauhallisesti
ja ystävällisin katsein, ja hänen tervehdyksensä oli vielä entistäkin
jäykempi ja kankeampi.
"Katsokaapas, miten ylpeä hän on! Hän tuskin viitsii katsoa
meihin!" kuiskasivat katsojat toinen toisilleen. Nyt alkoi kuulua
ilohuudahduksia kuninkaalle, mutta sieltä täältä alkoi taas kaikua
tuo vanha häväistyslaulu. Berengaria kuuli nyt itse selvästi tuon
solvaisevan ja ilkeämielisen kertaussäkeen:
"Häpeä hälle Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!"
"Kuuletteko kuninkaani, kuinka teidän kuningatartanne tervehditään?"
kuiskasi Berengaria syvästi loukattuna ja heitti nopeasti hunnun
kalvenneille kasvoilleen, salatakseen katkerat kyynelensä.
"Kuolema ja kirous!" huusi kuningas vimmastuneena. "Kuka uskaltaa
loukata majesteettia! Lyökää heidät heti maahan!"
Kuninkaan käskystä joukko ritareita ratsasti heti paljastetuin
miekoin siihen osaan väkijoukosta, mistä julkea pilkkalaulu kuului.
Suuri ihmisjoukko hajaantui meluten ja huutaen, paljon lapsia ja
naisia loukkaantui tungoksessa, ja siten moni syytön joutui kärsimään
syyllisten kanssa.
Nekin, jotka eivät ennen olleet vihanneet kuningatarta, kiukustuivat
tästä, ja vaikka monet vielä tervehtivät kuningasta äänekkäästi
ja kahta vertaa innokkaammin, kaikuivat kuitenkin häväistyshuudot
kuningattarelle vieläkin voimakkaimpina joka puolelta. Äärimmilleen
suuttuneena kuningas itse paljasti miekkansa, aikoen hyökätä
häväisijöitten kimppuun. Mutta hän huomasi sen sopimattomaksi ja
pysäytti äkkiä ratsunsa. Koko seurue pysähtyi Eteläportin sillalle, ja
kuningas vaati hiljaisuutta.
"Hiljaa, hiljaa! Kuningas tahtoo puhua!" kaikui nyt sorinana ympäri
kansanjoukon. Silmänräpäyksessä oli niin hiljaista hänen ympärillään
kuin olisi suuri ihmisjoukko lumoussanalla kivettynyt.
Nyt kuningas korotti mahtavan äänensä ja puhui voimakkaita sanoja
kansalle, saattaen häpeään ja pelkoon kaikki kapinalliset. Hän puhui
kuningattarensa kunniaksi, josta jokaisen jalon ja ylevän kansan
tuli olla ylpeä. Hän vannoi kuninkaallisen valtansa ja oikeuksiensa
kautta syyttävänsä maan petturiksi sekä röyhkeänä kapinoitsijana
tuomitsevansa pyövelin teloitettavaksi jokaisen, joka ei tunnustaisi
Tanskan laillisesti kruunatulle kuningattarelle yhtä suurta kunnioitusta
kuin hänelle itselleen. Kun hän mahtavalla valtiasäänellään näin oli
jyrisyttäen peloittanut tyytymättömät kapinoitsijat, kääntyi hän ylevän
arvokkaasti uskollisten tanskalaisten miestensä puoleen, muistuttaen
heille Tanskanmaan kohoamista viimeisinä, merkillisinä vuosina. Hän
osoitti heille mitenkä hän, saatuaan rinnalleen uljaan kuningatar
Berengarian, oli korottanut Tanskan nimen ja Tanskan valtaistuimen
loistoon ja maineeseen. Hän osoitti näihin suuriin ja tärkeisiin
yrityksiin tarvittavien uhrauksien välttämättömyyden, ja hän selitti
ääneen ja kuuluvasti, että jos hänen voittonsa katsottiin liian
kalliisti ostetuiksi, ja jos Tanskan kansa oli niin siveellisesti
rappeutunut, että se katsoi kunnian kultaa halvemmaksi, silloin hän
häpesi kantaa sitä valtikkaa, jota hänen esi-isänsä olivat ylpeydellä
kantaneet. "Jos te kutsutte minua Valdemar Seieriksi", sanoi hän
lopulta, kohottaen kiivaasti asestetun kätensä, "ja jos ylpeilette
siitä, että Tanskan kuningas kantaa oikeudella sitä nimeä, niin kuinka
te silloin voitte rukoilla Jumalaa minun puolestani ja kuitenkin
häväistä minun ylevää kuningatartani, joka jakaa minun valtani ja
kunniani? Jos tanskalaisten mielestä minun hallitukseni on ansainnut
tulla häväistyksi ja pilkatuksi, niin kohdistukoon se pilkka ja
häväistys vain minuun. Minun aloitteestani ovat kaikki ankarat lait
julaistut, ja minä vastaan niistä viimeisenä tuomiopäivänä kuninkaiden
kuninkaalle. Minun kädessäni ovat laki ja miekka, mutta onni ja voitto
tulevat ylhäältä. Mahtavana ja ylevänä se asettui rinnalleni, ja
katsokaa, Tanskan miehet! Tässä on se, joka toi onnen ja voiton, toi
ilon ja riemun, voiman ja kunnian Tanskan kuninkaalle. Hän seurasi
minua pelkäämättä mahtavaa vihollista vastaan. Jokainen tanskalainen
sotilas, joka näki hänet, oli voittamaton; mutta Tanskan viholliset
kalpenivat ja pakenivat. Ja sellaista kuningatarta te ette tahdo
kunnioittaa ja rakastaa?"
"Eläköön kuningatar! -- Eläköön kuningas!" huusi nyt tuhatääninen
joukko ääneen ja meluten.
"Kiitos, Valdemarini!" kuiskasi Berengaria liikutettuna ja väisti
hunnun itkettyneiltä kasvoiltaan. "Sinun tähtesi minä kuulen ensimäisen
ystävällisen sanan sinun tanskalaisiltasi. Suokoon Jumala ja pyhä
neitsyt, ettei se olisi viimeinen!"
Kuningas aikoi vielä jatkaa, mutta kuuli samassa vihisevän äänen
läheltään kuin nuolen suhinan. Hän ojensi pelästyneenä käsivartensa
kuningatarta kohti, joka kaatui samassa satulasta hänen syliinsä.
"Murha! Murha! Petos! Kuningatar on murhattu!" huusivat tuhannet äänet
kauhistuksissaan ja peloissaan. Kuningas seisoi kalpeana ja äänetönnä,
pidellen haavoitettua ja pyörtynyttä kuningatarta sylissään. Suuri,
ruostunut nuoli oli tunkeutunut hänen ihanaan rintaansa, mutta ei
kukaan nähnyt mistä se oli tullut.
"Jumalan tuomio! -- Jumalan tuomio!" kuultiin muutamien kansan joukosta
murahtelevan. Mutta kauhunhuudot katalan teon johdosta ja valitukset
kuninkaan suuresta, sanattomasta tuskasta vaimensivat kaikki vihan ja
tyytymättömyyden purkaukset.
Ritarit muodostivat tiheän piirin kuninkaallisten ympäri, ja sill'aikaa
kun mestari Harpestreng nopeasti tutki haavan ja veti nuolen
kuningattaren rinnasta, mentiin hakemaan kuninkaallisia vaunuja. Mutta
haava oli kuolettava, ja ennenkuin vaunut saapuivat, oli kuningatar
kuollut onnettoman kuninkaan syliin.
Kuningas Valdemarin tulo Riibeen, mukanaan kuningatar Berengarian
ruumis samoissa kultaisissa vaunuissa, joissa kerran kansan
riemuhuutojen raikuessa kuningatar Dagmar oli saatettu rannasta, oli
niin surullinen näky, ettei ainoakaan tanskalainen, joka sen oli
nähnyt, sitä unohtanut. Nekin, jotka innokkaimmin olivat laulaneet
pilkkalauluja ylpeästä, onnettomasta kuningattaresta, surkuttelivat
nyt häntä ja kirosivat hänen murhaajiaan nähdessään kauniin ruumiin,
kalpeana ja verisenä, surun sortaman kuninkaan sylissä. Kauhistuneiden
ja säälittelevien katsojien joukossa veti erityistä huomiota puoleensa
pieni, kyttyräselkäinen mies, yllään talonpoikaisnuttu. Hän juoksi
hirveästi ulisten aivan vaunujen vieressä, huutaen käheällä äänellään
"vivat" [eläköön] mitä omituisimmin elein ja liikkein. Se oli entinen
hovinarri, Klaus Klumpe. Kuningas ei syvässä surussaan näyttänyt
huomaavan häntä eikä mitään muutakaan ympärillään. Kun viimeinkin
vaunut pysähtyivät Riibehuusin linnanportaiden eteen, ja kuningattaren
ruumis kannettiin pois vaunuista, oli tuo vaivainen raajarikko
polvistunut vaunun astinlaudan eteen. Kuningatarta nostettaessa hänen
kylmä, verinen kätensä luisui hänen rinnaltaan ja sattui pudotessaan
kääpiön nytkähteleviin kasvoihin. Vihlovasti huutaen tämä hypähti
ylös, tunkeutui ulvoen ihmisjoukon läpi ja syöksyi kaiteen yli syvään
linnankaivoon. Mutta yleisen, suuren surun ja hämmennyksen vallitessa
ei kukaan välittänyt mielipuolesta kääpiöstä.