Neljä viikkoa senjälkeen seisoi Rigmor-neito kuningatar Berengarian
vieressä Riibehuusin parvekkeella, iloisena katsellen kuninkaan komeaa
voittokulkua linnaan. Ylevä, uljas kuningatar oli häikäisevän kaunis
komeassa puvussaan. Viimeisen lapsivuoteen jälkeen hän oli saanut
takaisin raikkaan tuoreen värinsä sekä sen häikäisevän, neitseellisen
kauneuden, joka niin voimakkaasti oli vaikuttanut Valdemariin hänen
nähdessään hänet ensi kerran. Sitävastoin oikullisen Rigmor neidon
kalpeat posket ilmaisivat salaisen sydänsurun häntä kalvavan,
vaikka hänen vilkkautensa ja iloiset liikkeensä eivät suinkaan sitä
osoittaneet.
Etumaisena iloisten ristiritarien jonossa ratsasti nyt kuningas
linnansillan yli, arkkipiispan ja Pietari piispan välissä, ja suuri,
punainen, valkoristinen lippu liehui loistavana höyhentöyhtöjen yli.
Ritari, yllään taivaansininen haarniska ja kypäränsilmikko suljettuna,
kannatti sitä korkealla, ja Rigmor luuli tykkivin sydämin tunteneensa
Riisen Kaarlon.
Kuningatar naisineen tervehti kuningasta ja hänen seuruettaan
liehuvilla hunnuillansa, ja nuori prinssi Valdemar juoksi riemuiten
isäänsä vastaan linnanpihalle, kertoakseen heti hänelle, että hän nyt
osasi ratsastaa kilpaa suurimpien soihtupoikien kanssa.
Kuningas hypähti valkean ratsunsa selästä, painoi pojan rintaansa
vasten ja kiirehti ylös linnaan sulkeakseen ihanan kuningattarensa
syliinsä.
Kuningatar tervehti häntä innostuneena ja iloisena: "Terve
kuninkaallinen urhoni!" sanoi hän. "Voittoon ja onneen Volmari syntyi,
eikä koko maailmassa ole sinun vertaistasi kuningasta!"
Riemuiten kuningas painoi hänet rintaansa vasten. "Niin, Berengariani!"
sanoi hän onnesta huumautuneena. "Nyt vasta on minun onneni ja iloni
täydellinen. Vasta tänä hetkenä minä uskallan kutsua itseäni Valdemar
Seieriksi ja kysyä onko koko maailmassa ketään minua onnellisempaa!"
"Oi, katso poikiamme, Valdemarini! Katso, miten he ovat kasvaneet!"
Samassa juoksi pieni, kolmivuotias Eerik iloisena ja ystävällisenä
häntä vastaan, ja onnellinen isä otti hänet syliinsä ja suuteli häntä
sydämellisesti.
"Hänestä tulee isänsä näköinen!" sanoi kuningatar. "Mutta elä unohda
minun pientä, itsepäistä Aabeliani. Kaikki sanovat hänen olevan minun
näköiseni. Mutta kas poikaa: hän tulee mustasukkaiseksi, kun sinä
hyväilet Eerikkiä."
Kuningas laski nyt soman, ystävällisen pojan takaisin lattiamatolle ja
kääntyi pientä yksivuotiasta, mustasilmäistä poikaa katsomaan, joka
istuen hoitajattarensa käsivarrella rypisti otsaansa ja pui pientä
nyrkkiään veljelleen. "Tuhat tulimmaista, mikä poikaa vaivaa?" kysyi
kuningas nauraen. "Enpä ole mokomaa ennen nähnyt! Onko hän todellakin
vihainen? Jos minä en olisi niin iloinen ja onnellinen tänä hetkenä,
jalo kuningattareni", sanoi hän totisesti, "ja jos ei poikanen olisi
niin siunatusti sinun näköisesi, niin rankaisisin häntä ankarasti
pienuudestaan huolimatta. Poika, etkö soisi veljellesi siunaustani tai
etkö jaksa odottaa vuoroasi? No, tule nyt! Kyllä minä sinuakin pidän
hyvänä. Kas vain, hän ei tahdokaan!"
"Hyi Aabel!" -- sanoi kuningatar ja otti pojan käsivarrelleen. Nyt
juoksi poika iloisena isänsä syliin. Valdemar suuteli pientä itsepäistä
veitikkaa ja tunsi itsensä kaikin puolin onnelliseksi.
Voittorikkaan kuninkaan kotiintulopäivää vietettiin juhlapäivänä
koko maassa. Riibehuusissa ei ollut koskaan vietetty suuremmoisempaa
ja komeampaa voittojuhlaa. Arkkipiispa Antero toimitti kirkollisen
kiitosjuhlan tuomiokirkossa juhlallisen innostavasti, kehoittaen kansaa
ylistämään ja kiittämään suurta, taivaallista kuningasta, joka niin
ihmeellisesti oli lähettänyt Tanskan uskollisille ristisotureille sekä
heidän urhoolliselle kuninkaallensa pelastuksen ja voiton taivaasta.
Hän kuvasi taivaallisen ihmeen loistavin värein ja sellaisella
totisuudella ja hartaudella, että jokaisen, joka kuuli ja näki
kunnianarvoisen vanhuksen, täytyi polvistua ja nöyrällä luottamuksella
kääntyä rukouksessa sen Käsittämättömän puoleen, jolle ei mikään
maailmassa ole mahdotonta.
Hurskaan arkkipiispan sanat näyttivät syvästi liikuttaneen kuningasta.
Mutta kuningatar katseli häntä ja arkkipiispaa tutkivin silmäyksin
ja näytti ihmettelevän, että he molemmat olettivat tuon omituisen
tapahtuman todellakin ihmeeksi.
Kirkkojuhlan päätyttyä kuningas vastaanotti linnan isossa ritarisalissa
vasalliensa ja etevimpien miestensä onnittelut. Hän istui, kruunu
päässä ja valtikka kädessä, kuningattaren rinnalla komealla
norsunluisella valtaistuimellaan, ja heidän yllänsä liehui pyhä
ristilippu. Kun valtakunnan neuvosto ja etevimmät läänitysmiehet olivat
kuninkaalle lausuneet omansa ja kansan ilon hänen onnellisesta ja
voitollisesta kotiintulostaan, astui Pietari piispa esiin, piispansauva
oikeassa kädessään ja iso pergamenttikirja vasemmassa. Outo tuli loisti
hänen intoa hehkuvista silmistään, mutta kasvonsa olivat kalpeat kuin
kuolevan. Hänellä oli yllään piispallinen juhlapukunsa, ja hänen
astuessaan juhlallisesti esiin kaikki väistyivät kunnioittavasti
syrjään. Katse kohdistuneena ristilippuun hän notkisti polvensa ja
laski kirjan valtaistuimen juurelle. Sitten hän nousi hitaasti: "se
hetki on tullut, jota minä odotin!" aloitti hän. "Herra lannisti
vihollisemme ja antoi lipun niille, jotka häntä pelkäsivät. Hän on
elämän lähde, ja hänen valossaan me näemme valkeuden. Terve kuningas
Valdemar, Valdemarin poika!" jatkoi hän. "Te olette saavuttanut
suurimman voittonne! Nyt ihmiset tietävät Herran käden suojelevan
teitä ja isänmaata. Tällaisena hetkenä minä lupasin tuoda teille tämän
tärkeän kirjan. Se on vanhan Saxo-isän perintö teille ja Tanskan
kansalle. Se on todenperäinen todiste kansan ja teidän autuaan
isävainajanne elämästä ja mainetöistä. Te näette siitä kuin peilistä
mihin Tanskan kansa on syntynyt ja luotu, sekä miten kaikkien niiden
suurten ja mahtavien kävi, jotka unohtivat Herran kunnian omansa tähden
ja sielunsa pelastuksen tavoitellessaan maailman turhuutta. Tämän
pelastuksen lipun ohella, jonka Herra meille lähetti hädässämme, näytti
minusta sopivalta antaa teille tämä kallisarvoinen sielunlahja -- --"
Tässä kuningas keskeytti hänet äkkiä ja ylisti autuaan Saxo vainajan
ahkeruutta ja suuria ansioita, sekä kiitti Pietari piispaa siitä
huolellisuudesta, millä hän oli toimittanut kirjan jäljennetyksi.
Mutta Pietari piispa ei ollut vielä sanonut sanottavaansa; hän tuijotti
terävästi kuninkaan valtijassilmiin ja jatkoi: "Armon ja siunauksen
hetki on tosin tullut, herra kuningas. Mutta ettei armo muutu
kuritukseksi ja siunaus kiroukseksi, niin muistakaa mitä lupasitte
minulle Jumalan kasvojen edessä tuona tuskan ja hädän yönä ennen pyhän
Vituksen ja Modestuksen päivää! Elkää unohtako onnenne päivinä, että
sama käsi, joka korotti, voi teidät maahan masentaa, sillä Herra on
ylpeitä vastaan, mutta antaa nöyrille armonsa! Armias Jumala siunatkoon
ja varjelkoon teitä elonne loppuun! Mutta jos ette pidä lupaustanne,
niin muistakaa minun viimeiset sanani, silloin kun ankara tuomio kohtaa
teitä ja kansaa! Sillä väkevä on tuleva rohtimeksi, sanoo Herra Zebaot,
ja hänen työnsä kipinäksi, eikä ketään löydetä sitä sammuttamaan."
"Kauheata!" kuiskasi kuningatar. "Onko hurskas herra tullut
mielipuoleksi?"
Hilliten suuttumuksensa kuningas nousi ja selitti arvokkaasti ja
voimakkaasti antavansa yksin Kaikkivaltiaalle kunnian onnestaan ja
voitostaan, toivoen Jumalan avulla sen hädän ja ahdistuksen olevan
kaukana, millä hurskas piispa sairaloisessa tilassaan ja liioitetulla
innollaan uhkasi häntä ja kansaa. Hän lisäsi vielä, ettei tämä
tilaisuus ollut sopiva katumussaarnojen kuulemiseen, ne kuuluivat
kirkkoon ja rippituoliin.
Piispa ei näyttänyt kuulevan näitä sanoja, hän tuijotti lakkaamatta
jäykästi pyhään ristilippuun. "Voi, voi!" huusi hän hirvittävällä
äänellä. "Lippu leimuaa sinun pääsi päällä, kuningas Valdemar! Jos
rikot lupauksesi, sulaa kruunu pääsi päältä -- katso, kiusaaja on
lähelläsi -- ja verivihollisesi valvoo" -- -- Hän olisi jatkanut, mutta
ei saanut enää puhutuksi. Hän pudotti piispansauvan kädestään ja vaipui
voimatonna polvillensa. Arkkipiispa Antero ja muutamat kaniikeista
kiiruhtivat häntä auttamaan nostaen hänet ylös lattialta; hän kohotti
vielä kerran kätensä taivasta kohti kuin rukoillen, hänen katseensa
kirkastui niinkuin olisi hän nähnyt taivaallisen näyn kuninkaansa pään
yläpuolella ja vaipui sitten kuolleena heidän syliinsä, ystävällinen
rauhanilme kunnianarvoisilla kasvoillaan.
Tämä tapahtuma oli järkyttänyt kaikkien mielet ja suuresti häirinnyt
yleistä iloisuutta. Ääneti ja miettiväisenä poistui kuningas
ritarisalista hämmästyneen kuningattaren seurassa, jonka kanssa hän
kauan ja hartaasti keskusteli kahdenkesken.
Rigmor-neito oli ritarisalin juhlassa seisonut kuningattaren vieressä
hänen naistensa joukossa turhaan katseellaan etsien Riisen Kaarloa
ritarien riveistä. Hän tiesi, ettei Kaarlo ollut jäänyt Vironmaalle
hänen isänsä ja kreivi Oton kanssa, ja hän luuli melkein varmasti
Kaarlon olleen sen ritarin, joka kuninkaan riemukulussa kantoi
ristilippua; mutta, että hän oli ratsastanut kypäränsilmikko suljettuna
eikä senjälkeen tullut näkyville, se oli hänelle käsittämätön
arvoitus. Hän ei katsonut soveliaaksi kysellä Kaarloa, vaan istui
vielä illemmalla ajatuksiinsa vajonneena ja levottomana huoneessaan,
silloin kun hänen vanha imettäjänsä Martta tavallisuuden mukaan tulla
sipsutteli, hänen tulipunainen vaippansa käsivarrellaan, hakemaan häntä
tuomiokirkon iltamessuun.
"Hyvä Martta, minä taidan lukea iltarukouksen tänä iltana kotona!"
sanoi Rigmor nyreästi. "Päätäni kivistää, enkä minä ole vielä toipunut
pelästyksestä. Hirvittävää oli nähdä Pietari piispan kuolevan aivan
meidän nähden."
"Niin totisesti, se näky oli varmaankin hirvittävä!" sanoi Martta
silitellessään pukunsa poimuja. "Kiitänpä Jumalaani siitä, etten ollut
kylliksi hieno joutuakseni sitä näkemään. Mutta hirveintä siinä oli
kuitenkin se, mitä tuo hurskas jumalanmies kuuluu sanoneen kuninkaalle
juuri ennen kuolemaansa."
"Sitä minä en oikein ymmärtänyt", sanoi Rigmor, "mutta kuningatar
sanoi hänen puheensa olleen niin hurjaa ja sekavaa, ettei siinä ollut
minkäänlaista järkeä."
"Ohhooh, niin, niin!" huokaili Martta. "Kuolevaisen puheessa on usein
enemmän järkeä kuin mitä tämän maailman lapsi haluaa ymmärtää. --
Mutta kuuletteko, iltamessun kellot soivat! Täytyykö minun siis tänä
iltana mennä yksin? No niin, jos se on tahtonne, sydänkäpyni. Siellä
on varmaankin tänä iltana hyvin juhlallista ja ylentäväistä. Kuningas
ja kuningatar tulevat sinne sekä kaikki nuoret ritarit. Sodan touhussa
ne raukat eivät ole pitkiin aikoihin saaneet kuulla rauhallista
Jumalan sanaa, ja moni on tullut siellä pahastikin ruhjotuksi. Nuori
Riisen Kaarlokin -- ohhoi --" tässä keskeytti vanhuksen pahanlainen
yskänkohtaus.
"No, mitä hänestä?" kysyi Rigmor kärsimättömän kiivaasti.
"No, pakanat ovat lyöneet häneltä nenän ja korvan pois", huokaili
Martta. "Senvuoksi hänellä nykyään aina on kypäränsilmikko suljettuna."
"Taivaan Jumala!" huudahti Rigmor kalveten.
"Ohhoi, sellaista se sodankäynti on!" jatkoi Martta. "Hänen
sisar-raukkansa ja äitinsä tulivat niin iloisina tänne vastaanottamaan
häntä, ja sitten he tapasivat hänet näin surkeasti ruhjottuna. Mitä
häntä nyt auttaa vaikka hän olisi päässytkin Kaarisen lääninherraksi!
Ei ole kuitenkaan koko maassa ainoatakaan tyttöä, joka huolisi
hänestä, vaikka hänellä olisi kymmenen linnaa ja tilusta. Sitäpaitsi
kuuluu hänellä olevan raskas sydänsuru, poika parka! Heti kotiin
palattuaan hän joutui vuoteenomaksi, ja se tauti taitaa olla hänen
kuolemantautinsa: se kuuluu alkaneen salaisesta rakkaudesta erääseen
kauniiseen, ylhäiseen neitoon. Ohhoi, niin, niin, paljon on huolta ja
murhetta tässä syntisessä maailmassa."
"Kaarlo raukka!" huokasi Rigmor hiljaa. "Mutta kuka sinulle on kertonut
kaikista näistä onnettomuuksista, Martta? Minä toivon sinun tapasi
mukaan lisänneen siihen puolet."
"Olenpa totta totisesti kuullut sen itse Kristiina-neidolta, tuolta
soimatulta tyttöraukalta, jota kerran niin pahasti paneteltiin. Minä
jo luulin hänen kuolleen ja haudatuksi, mutta kulkiessani hevostorin
yli kuulin jonkun huutavan: 'Martta, hyvä, hurskas Martta äiti!' ja kun
katsahdin taakseni, niin tottamaar' seisoikin tyttöparka itkien mestari
Troelsin ovella. Hän oli kutsunut minut luokseen vain kertoakseen
veljeään kohdanneesta onnettomuudesta. Samalla hän kysyi tuletteko te
tänä iltana tuomiokirkon messuun. Hän haluaisi niin hartaasti tavata
teitä, mutta ei tahtoisi ilmaista itseään kenellekään täällä! Ja minä
lupasin vaieta kuin muuri. Katkerasti itkien hän valitteli, ettei nyt
tiennyt muuta neuvoa veljelleen kuin käydä kirkossa rukoilemassa hänen
puolestaan. Hohhoi sentään!"
"Tuo tänne vaippani, Martta! Seuraa minua joutuun kirkkoon! Miksi sinä
et sitä heti kertonut minulle?"
"Olinhan minä luvannut vaieta, rakas sydänkäpyni. Minä ajattelin
myöskin, että te hurskaana kristittynä ette laiminlöisi iltamessua."
Hän heitti pikaisesti komean vaipan neidon olkapäille ja seurasi häntä
ovelle. "Kristiina-neito tahtoisi niin kovin mielellään puhella teidän
kanssanne", jatkoi hän. "Ehkäpä hänen veljensäkin vielä voi parantua,
jos me kaikki rukoilemme hänen puolestaan, ja sen te mielellänne
teette, rakas neitini. Kyllä minä olen huomannut, että te ainakin
hiukan olette pitänyt tuosta uljaasta, kauniista pojasta! Mutta pahus
vieköön! nyt hän onkin suuri ja kuuluisa ritari. Hän juuri tarttui
tuohon pyhään lippuun, jonka enkeli lentäen toi taivaasta. Hän on
varmaankin hurskas ja jumalinen herra, koska niin suuri armo tuli hänen
osakseen, -- ja nyt hänellä on sekä linna että varustukset. Kun vain
nuo jumalattomat pakanat eivät olisi häntä niin pahaksi ruhjoneet! No
niin, kukapa tietää, mitä vielä voi tapahtua. Minä näin viime yönä
hänestä unta ja teistä myös, Rigmor-neiti! Hän oli minusta aivan eheä
ja niin terve ja virkeä kuin kala vedessä. Kuka tietää vaikka taivaan
enkeli antaakin hänelle nenän ja korvan takaisin, yhtä hyvin kuin tuon
siunatun lipun, ynnä kaiken onnen ja kunnian?"
Martta jatkoi näin juttelemistaan Rigmorin kiirehtiessä vaiti
ja huolestuneena hänen edellään tuomiokirkkoon. Helläsydäminen
neitonen ajatteli vain rakasta lapsuudenritariaan, jota oli näin
pahasti runneltu, moittien itseään sydämessään siitä, että voi
niin paljon ajatella hänen ulkonäköänsä, silloin kun Kaarlo makasi
hengenvaarallisesti sairaana rakkaudesta häneen, ja kuitenkin hän
oli itse niin sydämen pohjasta rakastanut. Martalla oli täysi työ
seurata levotonta Rigmoria, jota hän ei hämärässä uskaltanut jättää.
"Odottakaa hiukan, sydänkäpyni!" huohotti hän rykien. "Kunniallisen
neidon ei sovi juosta noin kovaa, vaikka matka kulkisikin kirkkoon,
enkä minä totta totisesti jaksa seurata teitä. Te ette kuitenkaan löydä
Kristiina-neitoa, ellen minä ole teidän kanssanne."
Rigmorin täytyi nyt tyytyä astumaan hitaammin. "Sinä käveletkin tänään
verkkaan kuin vanha etana, Martta!" sanoi Rigmor kärsimättömästi.
"Iltamessu on pidetty ennenkuin me ehdimme sinne."
"Tällä tavalla minä en ole juossut kahteenkymmeneen vuoteen!" ähkyi
Martta. "Suokoon Jumala, että aina olisitte yhtä harras rukouksiin ja
laupeudentöihin, sydänkäpyseni! Ohhoi, kyllä minäkin nuorena ollessani
olisin juossut kilpaa teidän kanssanne."
Kun he olivat astuneet suureen hämärään kirkkoon ja ruiskuttaneet
itseään vihkivedellä, polvistui Martta ensiksi hartaaseen rukoukseen.
Rigmor seurasi hänen esimerkkiään; sitten hän astui imettäjänsä kera
erään syrjäisen rukoustuolin luo, missä kookas neito oli polvillaan,
yllään silkkiviitta ja kimalteleva kultapäähine. Hän oli yksin
rukoustuolissa, polvistuneena rukousjakkaralle, rukousnauha ja
rukouskirja kädessään.
"Tuolla hän on!" kuiskasi Martta; ja Rigmor tunsi heti Kristiina-neidon
pyhävaipan ja kimaltelevan päähineen, jonka hän itse kerran oli
lahjoittanut tälle. Mutta hän näki vain vilahdukselta hänen rakkaat,
ystävälliset kasvonsa, sillä niin pian kun joku lähestyi, veti
Kristiina heti hunnun kasvoilleen.
Rigmor kiiruhti rukoustuoliin ja polvistui hänen viereensä. "Kristiina,
rakas Kristiina!" kuiskasi hän, ojentaen hänelle salaa kätensä.
"Oi, rakkahin Rigmor neito!" kuiskasi Kristiinan tuttu ääni, ja
Rigmorin kädenpuristukseen vastattiin lämpimästi ja kiihkeästi.
"Minulla olisi niin paljon sanottavaa teille, mutta minä en uskalla:
minä en tahtoisi tulla tunnetuksi täällä."
"Seuraa minua sitten huoneeseeni! Mutta sano minulle nyt vain yksi
sana: onko sinun veli raukkasi todellakin niin pahasti ruhjottu?"
"Oi, ikävä kyllä!" huokaili Kristiina. "Mutta vielä ikävämpää on, että
hän kuolee rakkaudesta teihin."
"Kaarlo parka!" huokasi Rigmor.
"Virgo amata, ora pro nobis" [Rukoile puolestamme, rakastettu pyhä
neitsyt], lauloi Martta ja käski heidän vaieta. He eivät puhuneet enää
keskenään, ennenkuin olivat lukeneet Ave Mariansa loppuun, ja voivat
huomiota herättämättä poistua kirkosta.
Nyt he astuivat, käsi toisen kainalossa Martan saattamana, linnaan, ja
Rigmor ahdisteli surumielistä ystäväänsä tuhansin hellin kysymyksin
Kaarlosta, joihin hän enimmäkseen sai vastaukseksi vain tulisen
kädenpuristuksen.
"Oi, rakkahin Kristiina, tiedäthän sinä miten paljon minä aina olen
pitänyt hänestä! Ja minä kadun niin katkerasti, että sillä tavoin
teeskentelin hänelle kuninkaan hääiltana. Minä en voinut kärsiä hänen
tyytyväistä ja tuttavallista esiintymistään, aivan niinkuin hänestä
olisi ollut niin luonnollista, että minä rakastin häntä."
"Mutta te rakastitte kuitenkin häntä oikein sydämestänne."
"Tietysti! Mutta tiedäthän sinä miten ankara minun isäni on, ja hän on
määrännyt minut eräälle ulkolaiselle ruhtinaalle tai luostariin. Jos
Kaarlo todenteolla ajattelee minua, niin hän kyllä kestää sellaisen
koetuksen eikä pelästy kylmää esiintymistäni. Hänen täytyy olla yhtä
uskalias ja nöyrä, ja yhtä kestävä ja uskollinen minua voittaakseen
kuin pelkäämätön ja rohkea esteitä väistäessään."
"Sellainen hän varmasti onkin. Mutta kun te nyt näette hänet
yksikorvaisena ja ruma naarmu nenän päällä" --
"Mitä? Eikö muuta?" huusi Rigmor iloisena. "Se ei häntä kovinkaan
rumenna, ja kun oikein juttelen, rakas Kristiina, niin minä pidän
hänestä yhtä paljon, vaikken milloinkaan enää saisi nähdä muuta kuin
hänen uskolliset silmänsä, ja niitä hän ei ainakaan ole menettänyt?"
"Rakas, siunattu Rigmor!" kuiskasi hänen saattajansa iloisesti ja
suuteli häntä vetämättä huntua kasvoiltaan. Ja nyt he juoksivat ylös
linnanrappusia Rigmorin yksinäiseen huoneeseen. Vanha Martta poistui
viemään Rigmorin vaippaa, ja he olivat kahden.
"Mutta heitä toki tuo turha huntu kasvoiltasi, hyvä Kristiina. Tuskin
olen vielä nähnyt lempeitä sinisilmiäsi." Näin sanoen Rigmor työnsi
syrjään tiheän hunnun rakkaan vieraansa kasvoilta, joita hän suuteli ja
ystävällisesti taputteli. Hänen hyväilyihinsä vastattiin lämpimästi ja
kiihkeästi. Mutta äkkiä vetäsi Rigmor pois kätensä ja suunsa, sävähtäen
tulipunaiseksi häpeästä, ilosta ja suuttumuksesta. Sillä nyt vasta hän
huomasi karkeata leukaa koskettaessaan suudelleensa Riisen Kaarloa
ja uskoneensa hänelle rakkautensa. Hän purasi huuleensa ja päätti
sopivalla tavalla kostaa tämän uskaliaan juonen.
"Istu, rakas, hyvä Kristiina!" sanoi hän äkkiä. "Oletpa sinä
aikatavalla kasvanut, ja miten hirveästi sinä olet päivettynyt siellä
luostarissa. Oletpa tainnut myöskin hiukan vilustua matkalla: minun
mielestäni sinun äänesi on painuksissa. Mutta puhukaamme nyt vakavasti
pari sanaa sinun veljestäsi! Kyllähän sinä ymmärrät, että äskeinen
puheeni oli vain leikkiä. Onko Kaarlo vielä sama herkkäuskoinen narri
kuin ennenkin ja kuvitteleeko hän todellakin minun pitävän itsestään?
Koeta sinä toki saada ne haaveet hänen mielestään. Jos häneltä nyt
lisäksi vielä toinen korva on poissa, ja arpi on keskellä nenää, niin
voithan sinä toki ymmärtää, että minä en voi häntä millään lohduttaa,
vaikka hän olisikin kymmenennen kerran kuoleman kielissä rakkaudesta
minuun. Jos kerran naimisiin menen, niin kauniin miehen minä ainakin
tahdon itselleni. Mutta enimmät miehet ovat sellaisia kiusanhenkiä,
että minä noudatan kernaimmin isäni tahtoa ja menen luostariin kuin
antaudun jonkun typerän aviomiehen kiusattavaksi ja hallittavaksi."
Riisen Kaarlo valahti aivan kalpeaksi tämän puheen kuullessaan. Kun
oli jo pimeä, ja hän oli hyvin sisarensa näköinen, ei Kaarlo arvannut
tulleensa tunnetuksi. Hän vetäsi äkkiä hunnun kasvoilleen ja oli
ääneti, mutta syvä huokaus ilmaisi hänen sydämensä tunteet.
Niin iloinen kuin Rigmor olikin nähdessään hänet terveenä ja
vahingoittumattomana, ei hän vielä ollut mielestään kylliksi kostanut.
"Tervehdä veljeäsi, hyvä Kristiina", sanoi hän välinpitämättömällä
äänellä, "ja sano hänelle, että minä toivon hänelle kaikkea hyvää enkä
suinkaan ole unohtanut niitä pieniä, kohteliaita ritaripalveluksia,
joita hän osoitti minulle meidän lapsena ollessamme. Mutta toiset
ajat, toiset suhteet! Vaikken minä menisikään luostariin, niin enhän
minä koskaan voisi ruveta halvan ritarin vaimoksi. Minulla on monta
ruhtinaallista kosijaa, joiden rinnalle minä en koskaan voisi häntä
asettaa."
"Jo riittää, Rigmor neiti!" huudahti nyt Kaarlo epätoivoisena ja
heitti hunnun, vaipan ja päähineen lattialle. "Te olette hirvittävästi
pilkannut tätä sydänparkaa. Hyvästi ijäksi!"
"Hyvänen aika! Mitä minä näen? Voinko uskoa silmiäni? -- -- Kaarlo
herra! Mikä tyhmänrohkeus!" huudahti Rigmor, muka hämmästyneenä ja
loukkaantuneena. "Uskallatteko näin pitää minua pilkkananne?"
"Suokaa minulle anteeksi tämä viimeinen, epätoivoinen yritykseni
tutkia sydämenne tunteita minua kohtaan, neiti Rigmor! Nyt minä vasta
tiedän miten onneton olen. Niin, te olette oikeassa: minä olin typerä,
haaveileva uneksija, kun muistaessani ihanaa lapsuuttamme painoin
nämä kuihtuneet lehdet sydäntäni vasten. Ne olivat ainoan ja parhaan
ystäväni hautajaiskukkia, ja minä hullu luulin niiden vielä virkoavan
ja seuraavan mukanani hääpäiväni iloon ja onneen." Näin sanoen hän otti
poveltaan pienen, kuihtuneen seppelen, aikoen repiä sen rikki, mutta
hän pysähtyi äkkiä ja painoi sen huulilleen. "Ei, seuratkoon tämä ainoa
katoavainen muisti teidän hyväntahtoisuudestanne minua hautaani!" sanoi
hän. "Ja kohta peittäköön Kaarisen hautausmaa tai taistelukenttä minut
ja turhat unelmani. Rigmor, Rigmor! Jumala suokoon sinulle anteeksi
sen! Minä tahdoin Hagbartin lailla kuolla autuaana sinun puolestasi,
mutta uskollista ja hellää Signeä ei ole enää tässä maailmassa. --
Hyvästi!"
Hän astui nopeasti ovea kohti, aikoen poistua, mutta samassa Rigmor
heittäytyi hänen kaulaansa, yhtaikaa itkien ja nauraen. "Kaarlo, rakas
Kaarloni!" huudahti hän. "Olisitko todellakin tahtonut antaa hirttää
itsesi minun tähteni! -- minä olen kauheasti kiusannut sinua. Suo
minulle anteeksi! Kaikki mitä sinulle kirkosta tullessamme puhelin, on
totta. Mutta miksi et ajanut paremmin leukaasi, kun tahdoit neitosta
näytellä?"
"Rigmor, rakas siunattu Rigmorini!" huudahti Kaarlo ilon huumauksessa
ja sulki rakastettunsa syliinsä. "Voinko uskoa sinua? Sinä siis tunsit
minut ja tahdoit rangaista minua?"
"Usko minua, usko minua Kaarlo!" kuiskasi Rigmor hellästi ja suuteli
häntä, "Vaikka kiduttaisin sinut kuoliaaksi, niin en kuitenkaan rakasta
ketään niinkuin sinua. Mutta miten uhkarohkea olet! jos joku sattuisi
näkemään meidät täällä? -- Jos Martta tulee" --
"Martta tietää kaikki, Rigmorini! Tuo hyvä vanhus ei voinut nähdä minun
kuolevan rakkaudesta."
Nyt tuli Martta kiireellä sisään ja tapasi molemmat rakastuneet
hellässä syleilyssä. "Joutuun pois, Kaarlo herra! Viitta ylle! Harso ja
päähine kiireellä päähän. Minä kuulin jonkun tulevan -- ja voi, voi!"
päivitteli hän levottomana, "sitä nuoruutta, sitä nuoruutta!" Sitten
hän taas puki Kaarlon ylle naispukimet, sipsutellen aina vähin ovelle
kurkistamaan.
"Hyvästi, hyvästi, Kaarlo!" kuiskasi Rigmor. "Sinun täytyy mennä, ja
näin me emme uskalla, enää milloinkaan tavata! Minun hyvän maineeni ja
nimeni vuoksi -- ja isäni tähden --"
"Hänen suostumustaan me emme saa, ennenkuin sinä olet minun aviovaimoni
Jumalan ja maailman edessä. Jos sinulla on rohkeutta, rakas Rigmorini,
niin näytä se minulle nyt. Antakaamme papin vihkiä meidät salaa vielä
tänä yönä, nyt heti! Anna minä vien sinut Kaariseen, eikä mikään mahti
maailmassa voi meitä erottaa!"
"Armias Jumala! Siitä ei onni seuraa --"
"Minä olen turhaan kosinut sinua isältäsi, hän on taipumaton -- --"
"Mitä? isältäni, ennenkuin minulta?" Tämän sanoessaan Rigmor pui pientä
nyrkkiään uhkaavasti hänelle. "Jos olisin sen tiennyt, niin olisin
kiusannut sinua kahta vertaa kauemmin. No, mitä hän sitten sanoi?"
"Hän luotti niin varmasti sinun kuuliaisuuteesi ja kunnioitukseesi
hänen ankaruuttaan kohtaan, että hän puoleksi pilkalla lupasi sinut
minulle, jos minä ilman hänen suostumustaan voisin voittaa edes
merikivisydämen, jota kannat."
"Tuossa sinä sen saat, senkin toisen ohella!" sanoi Rigmor rohkeasti ja
uhmaillen. "Jos hän todellakin uskoo minun olevan sellaisen pelkurin
ja hänen itsepintaisten ja turhanpäiväisten oikkujensa orjan, -- niin
tule, Kaarlo, me uskallamme! Jos ei minulla ole omaa tahtoa, niin en
ole kreivi Albertin tytär. Olisipa toki ihme, jos minä en saisi häntä
lepytetyksi. Olkoon hän vaikka kuinka ankaran näköinen, niin hän ei
kuitenkaan ole muuta kuin mies."
"Minun morsiameni, rohkea, uljas morsiameni!" riemuitsi Kaarlo
iloissaan ja syleili häntä kiihkeästi.
"Voi, Rigmor, lapseni! Rakkahin paras Rigmor neiti! Ei iki maailmassa
se käy päinsä!" valitteli nyt Martta tuskissaan ja väänteli käsiään
juostessaan edestakaisin huoneessa. "Mitä sanoo teidän ankara herra
isänne? Minä olen onneton, -- minä olen kuoleman oma, kun hän saa sen
tietää."
"Sinä tulet meidän mukanamme Kaariseen!" sanoi Kaarlo, "kuningas ja
arkkipiispa saavat sovittaa kreivi Albertin."
"Sinä jäät ainiaaksi meidän luoksemme, rakas, hyvä Martta!" -- sanoi
Rigmor ystävällisesti ja taputti hänen ryppyistä poskeaan.
"Voi sentään, olenhan minä aina uneksinut niin käyvän, ja tapahtukoon
taivaan tahto!" huokaili hyväntahtoinen vanhus poistuessaan hakemaan
Rigmorin vaippaa. "Mennään sitten, Jumalan ja pyhän neitsyen nimeen!"
jatkoi hän palatessaan mytty kainalossaan. "Jos te itse uskallatte
vastata siitä, voi sentään -- niin, kyllähän minulla olisi eräs
sukulainen kapitulitalossa, joka voi vihkiä teidät nyt heti. Mutta
minä pelkään, että meidät on saatu ilmi. Minä kuulen jonkun tulevan
käytävässä."
"Sulje käytävän ovi!" sanoi Rigmor hädissään. "Ja seuraa meitä keittiön
kautta takapihalle. Voi Kaarlo, Kaarlo! minua kuitenkin pelottaa.
Kunnioita isääsi ja äitiäsi" -- --
"Rohkeutta, Rigmorini! Kunnioita isääsi siten, että olet rohkea ja
päättäväinen niinkuin hän! Sanotaanhan raamatussakin: sinun pitää
luopuman isästäsi ja äidistäsi. Pyhä kirkko siunaa meidän liittomme.
Jumala suojelee uskollista rakkautta. Tule! Koko minun maallinen onneni
on kysymyksessä. Minä olen valmis kaikkeen!" -- Sen sanottuaan hän
otti reippaasti Rigmoria vyötäisestä ja vei hänet salaa ja huomaamatta
linnasta, toteuttaakseen uhkarohkean yrityksen.
* * * * *
"Kirottu kepponen!" huudahti kuningas kävellessään seuraavana päivänä
matkapukimissa, avonainen kirje kädessään edestakaisin kuningattaren
huoneessa. "Senvuoksi hän kiirehtikin läänityskirjansa vahvistamista,
ja pyysi lomaa, siksi kunnes minä lähden sotaretkelle. Jumal'auta!
Sellaista tyhmänrohkeaa yritystä ei ole tapahtunut sitten ritari
Folkesonin ja kuningas Sverkerin tyttären jutun jälkeen. Ja mitä nyt
on tehtävä? Kreivi Albert ei anna hänelle ikinä anteeksi. Kotiin
palattuaan hän hajoittaa Kaarisen kartanon maan tasalle ja vaatii
paavin ja papiston kumoamaan avioliiton."
"Minä säälin kaunista Rigmoria!" sanoi kuningatar. "Jalo kuninkaani,
miten voisi heitä auttaa, eikö millään voida lepyttää kreivi Albertia?"
"Sitä ei voi ajatellakaan. En voi tehdä muuta kuin antaa heidän olla
rauhassa niin kauan kuin mahdollista ja koettaa pidättää kreivi Albert
Vironmaalla niin kauan kun siihen on vähänkin syytä. Urhokas Albert on
sielustaan ja sydämestään minulle uskollinen, mutta minä tunnen hänet.
Hän on rautaa ja terästä, silloin kun hänen isänoikeutensa ja hänen
perheasiansa ovat kysymyksessä; niihin hän ei salli kuninkaan eikä
keisarin sekaantua. Mutta tule nyt, Berengariani, sitä ei kannata sen
enempää ajatella. Sinä saat nyt pian tavata rakkaan Audaciasi."
"Kiitos, Valdemarini!" sanoi Berengaria puristaen kiihkeästi hänen
kättään. "Sinä et tiedä miten minä iloitsen tästä matkasta. Tunnen
itseni kyllin voimakkaaksi ylönkatsoakseni alhaista joukkoa ja sen
typerää vihaa: jaloimman miehen rakkaus on antanut minulle rohkeuden
kestämään koko maailman soimaukset. Mutta on raskasta tuntea olevansa
vihattu, ja minä tunnen itseni usein silloin kun sinä et ole lähellä,
hyvin yksinäiseksi ja vieraaksi näiden vihamielisten ihmisten joukossa,
jotka kadehtivat minulta sinun rakkauttasi ja luottamustasi, ja
selittävät väärin jokaisen sanani ja katseeni. Ainoa nainen, joka
täällä ymmärsi minua ja osoitti minulle ystävyyttä, oli kaunis,
oikullinen Rigmor. Nyt hänkin on jättänyt minut, ja minä ikävöin
kahtavertaa enemmän rakasta, ystävällistä Audaciaa."
"Hän oli sinun nuoruutesi ensimäkien uskottu", sanoi kuningas
osanottavasti, "enkä ihmettele, että sinä mielelläsi tahdot nähdä
häntä. Mutta minua surettaa syvästi, että sinun täytyy vieraiden
joukosta etsiä sitä rakkautta, jota täällä kaipaat. Elä anna sen
häiritä onneamme, jalo, ylevä kuningattareni! Kansa on itsepäinen,
oikullinen lapsi eikä se käsitä sitä ylevyyttä, joka ei esiinny
lempeyden ja lähentelevän ystävällisyyden verhoamana. Mutta sen
mieli on hyvänsuopa ja vaihteleva kuin lapsen. Suo sen nähdä
sinun hymyilevän ja sinä saat nähdä meidän palatessamme, etteivät
minun kunnon tanskalaiseni ole unohtaneet sinun olevan Tanskan ja
Valdemarin kuningattaren. Minäkin iloitsen tästä matkasta", jatkoi
hän nopeasti huomatessaan katkeran paheksumiskyynelen kuningattaren
kauniissa silmissä, -- "elä luule minun sillä tekevän mitään
uhrausta, rakastettuni. Jos kreivi Henrik todellakin on kuollut
pyhiinvaellusmatkallaan, kuten sanotaan, niin tämä ei ole minulle
yksinomaan huvimatka, kreivillisen huoneen holhoojana minä samalla
järjestän pienen Nikolain perintöasiat. Tuskinpa kreivi Gunzelinissa on
miestä panemaan vastaan, ja Tanskan kuninkaana minä en välitä Saksan
laeista."
"Mutta, jos Audacia ei suostu, Valdemarini, niin annathan sinä asian
jäädä sikseen. Minä en mitenkään soisi meidän ystävällisen vierailumme
tuottavan hänelle ikävyyksiä. Ehkä kreivi Henrik vielä elää ja voi
tulla takaisin."
"No, saadaanpa nähdä. Minulla ei ole erikoisempaa syytä suosia
Schwerinin kreivillistä perhettä, mutta jalon kreivittären puolesta
teen kaiken voitavani."
Näin sanoessaan Valdemar tarjosi kuningattarelle käsivartensa ja vei
hänet ritarisalin kautta linnanportaille. Kahdessa pitkässä rivissä
odottavat, matkapukuiset herrat ja naiset tervehtivät kunnioittaen
kuninkaallisia. Autettuaan kuningattaren hänen komean ratsunsa selkään,
kuningas itse hypähti valkean oriinsa satulaan. Senjälkeen komea
seurue ratsasti ulos linnanpihasta Riiben katuja, missä suuri, utelias
ihmisjoukko tunkeili sitä katsomaan.
"Mitähän tuokin matka taas maksanee köyhälle maallemme!" ihmetteli
paksu, pyylevä porvarismies, yllään lyhyt nahkanuttu, painaessaan
vihaisesti likaisen lakkinsa syvemmälle otsalleen. Hän oli Riiben
lukuisien rautaseppien ammattivanhin. "Nämä ovat nyt taas niitä
kuningattaren juonia!" jatkoi hän. "Emme me typerät tanskalaiset
ymmärrä niin kalliin helmen arvoa, pitäkööt sen saksalaiset hyvänään!
Kyllä me nyt kohta saamme kuulla millä kirkunalla ja rähinällä siellä
on ylistelty hänen ihanuuttaan ja ylevää olentoaan. Siellä häntä käsin
kannetaan, jotavastoin me täällä vain voivottelemme hänet nähdessämme."
"No, no, mestari Klaus!" sanoi pieni, korea mies, joka seisoi hänen
vieressään valkoinen puuvillalakki kädessään.
"Mitä onnettomuutta siitä on, jos hän tahtoo nauttia hiukan raittiista
ilmasta ja katsella ympärilleen maailmassa? Ei suinkaan kuningattaren
tarvitse vuodet läpeensä istua rukkinsa ääressä niinkuin teidän
vaimonne. Jos ei kuningatarta sen enempää kunnioiteta ja rakasteta,
niin eipä ole ihme, että hän kaipaa ystäviään ja sukulaisiaan. Katkeraa
hänen on tuntea itsensä vieraaksi ja vihatuksi siellä, missä hänen
pitäisi tuntea olevansa kotonaan."
"Kyllähän teidän on hyvä häntä ylistellä", vastasi paksu rautaseppä.
"Vuoden kuluessa te ansaitsette aika rahat hioessanne hänen jalokiviään
ja hänen kultakoristeitaan takoessanne. Teidän valmistaessanne
rannerenkaita ja kultakoristeita ylpeälle kuningattarellemme,
minä saan puolesta hinnasta takoa kahleita ja kaularautoja
niille talonpoikaraukoille, jotka eivät tahdo maksaa hänelle
kuningatarveroaan. Ei, toista oli Dagmar kuningattaren aikana: silloin
rikas talonpoika maksoi minulle enemmän auranterästä kuin nyt saan
sadasta kahlerenkaasta."
"Häpeä hälle Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!" laulettiin nyt joka
kadulla heti kun saattue oli kulkenut ohi.
"Kuulkaa noita hävyttömiä!" sanoi pieni kultaseppä. "Eivätköhän vain
taas laula tuota häpeällistä laulua kuningattaresta!"
"Se oli hänen jäähyväisiksensä, ja hän saa kiittää onneaan, jos
tervetuliaistervehdys ei ole sen pahempi", mutisi seppä. "Onpa hyvä,
että he ovat jo kaukana!" lisäsi hän. "Olisi sääli, jos kuningas sen
kuulisi: hänellä on kuitenkin jo tarpeeksi ristiä hänestä."
"Onpa onni noille hävyttömille nulikoille, että kuningas ei kuule mitä
he laulavat", sanoi kultaseppä. "Kyllä hän on mies, joka osaa pitää
sekä pienet että suuret kurissa."
"Elkää laverrelko kurista, mestari kultasirkka!" murisi seppä. "Ellette
halua laulaa vertaistenne lintujen joukossa, niin varokaa, etteivät
ne nypi teiltä höyheniä! Menkää vain kotiin takomaan kultasanka
espanjalaiseen maljakkoonne! Kyllä se kantaa siihen asti vettä, kunnes
korvatonna kotiin palaa."
Kiukkuinen seppä palasi ahjonsa ääreen, ja hieno kultaseppä livahti
viisaana pian pois väentungoksesta.