Kun nuo molemmat nuoret ritarit eivät palanneet, tuli kuningas hyvin
levottomaksi ja lähetti suuren sotilasjoukon tutkimaan seutua ja
vihollisen asemaa. Etenkin arkkipiispa sekä Pietari piispa olivat
levottomia Riisen Kaarlosta, ja Pietari piispa sulkeutui äänetönnä ja
miettiväisenä luolaansa.
Varustukset olivat valloitetut ja vahvistetut. Kun vihollista ei
alkanut näkyä, aikoi kuningas kulkea eteenpäin sisämaahan. Muutamia
päiviä kului neuvotteluihin ja varustautumiseen. Eräänä päivänä,
kun kaikki jo olivat lähtövalmiina, ilmoittautui suuri lähetystö
virolaisten vanhimpia. Kuningas, joka paraikaa oleskeli Liivinmaalta
karkoitetun piispa Theoderikin teltassa, vastaanotti heidät siellä ja
kuunteli iloisesti ihmetellen heidän asiaansa. He lupasivat nimittäin
täydellisesti antautua ja halusivat tulla kastetuiksi. Arkkipiispa sekä
muutamat muista piispoista kastoivat heidät heti riemuiten rannalla,
minne kuningas tärkeimpine sotapäälliköineen ja ritareineen oli
saattanut heidät.
Mutta Pietari piispa astui ulos luolastaan ja pudisti arvelevan
näköisenä päätään. Hän ei halunnut kastaa ketään heistä, vaan
lähestyessään kuningasta hän kuiskasi salaa muutaman sanan hänen
korvaansa. Mutta kuningas ei siitä välittänyt, sillä kiihkeä piispa
näytti hänen mielestään päivä päivältä käyvän yhä sekavammaksi ja
omituisemmaksi. Pakanalliset lähettiläät olivat vakuuttaneet kaikkien
heidän heimolaistensa antautuvan ja saapuvan kastettaviksi, he olivat
myöskin luvanneet vapauttaa molemmat vangitut ritarit. He vahvistivat
nämä lupauksensa valalla ja monin omituisin elein heitellen kiviä
päänsä yli veteen. Saatuaan runsaat lahjat kuninkaalta he palasivat
takaisin maanmiestensä luo.
Heidän poistuessaan Pietari piispa seurasi heitä vähän etempää ja näki
mitä oli epäillytkin: he pesivät huolellisesti päänsä ensimäisessä
vedessä, mikä heidän tielleen osui. Hänen mielestään tämä oli varma
osoitus siitä, että he olivat ainoastaan petollisessa tarkoituksessa
käyneet kristittyjen leirissä ja vain ulkokultaisesti ottaneet kasteen,
mistä he näin huuhtoutumalla jouduttautuivat vapautumaan. Hän kiirehti
heti kertomaan sen kuninkaalle ja kreivi Albertille. Mutta hänen
salaperäinen olentonsa sekä omituiset, kiihkeät liikkeensä vahvistivat
vielä enemmän sitä luuloa, joka jo oli levinnyt hänestä, että hän oli
sairas ja mielenhäiriössä, eikä senvuoksi otettu ollenkaan huomioon
hänen varoituksiaan. Hän uhkaili kuningasta Jeremian ankarin sanoin ja
palasi uhkaavana onnettomuusprofeettana takaisin luolaansa.
Vangitut ritarit eivät olleet vielä seuraavan päivän iltanakaan
palanneet, eikä vihollistakaan ollut sen enempää näkynyt tai kuulunut.
Kuninkaalla oli vakava sotaneuvottelu teltassaan, mutta sotaväki
vietti leirissä iloista elämää, uskoen koko sotaretken loppuneen ilman
ainoaakaan miekanlyöntiä.
Eräässä suurimmista teltoista Sven Väkevä ja Veli Gamling istuivat
oluthaarikan ääressä själlantilaisten ratsumiesten, haarniskasoturien
ja jousimiesten kanssa. He puhelivat Otto keisarin paosta ja
kaksintaistelustaan molempien keisarillisten ritarien kanssa. Kaikki
ylistivät kuninkaan urhoollisuutta.
"Mutta mitä sanotte kuningattaresta?" alkoi Veli Gamling puhua.
"Enpä ole ikinä nähnyt ihanampaa ja uljaampaa naista. Totisesti,
keisarilliset pelkäsivät enemmän häntä kuin meitä kaikkia yhteensä."
"Eipä se mikään ihme ole", sanoi eräs vanhemmista ratsumiehistä. "Kuka
ei häntä pelkäisi? Paholainen itse kimmeltää hänen mustista silmistään.
Ettekö ole kuulleet mitä hän sanoi kuninkaalle hääpäivän jälkeisenä
aamuna, ja mitä kansa yleisesti hänestä laulaa Tanskassa. Hän tarttui
haarikkaan ja alkoi laulaa:
"Jo aamulla, ennen koittoa koin,
Hän huomenlahjaa pyysi noin:
'Herrani, Samsö mulle anna,
Ja joka immeltä kruunu kanna.'
Voi häntä Bengjerdiä, voi!"
[Katso laulua kuningatar Beengjerdistä keskiaikaisissa tanskalaisissa
kansanlauluissa.]
"Suu kiinni, se on typerä häväistyslaulu!" huusi Veli Gamling, "sen
on kyttyräselkäinen Klaus Klumpe sepittänyt senvuoksi, ettei saanut
toivomiaan rikkauksia typeryyksiensä palkaksi."
"Laulakaa te vain laulunne loppuun!" huusi joukko själlantilaisia
ratsumiehiä. "Laulu on hyvä, eikä hän ole sen parempaa ansainnut. Mitä
kuningas vastasi?"
"Kuningas sanoi: ei", jatkoi vanhus. "Hän puhui köyhien neitosten
puolesta. Mutta nainen kärtti yhä häntä." Ja nyt hän taas lauloi:
"Suvaitkoon, herrani, tahtoni täyttää:
Ei naiset saa punakangasta käyttää
Ja tuota ma, herrani en nähdä julkee,
Kun ratsulla hyvällä talonpoika kulkee!
Voi, häntä Bengjerdiä, voi!"
"Kyllä hän joutuu häpeään, jos rohkenee ottaa meiltä meidän hyvät
hevosemme, häpeä totta maar' tulisi osakseen!" huusivat kaikki
ratsumiehet ja toistivat laulun loppusäkeen. "Jatka! mitä kuningas
siihen vastasi?"
"Hän vastasi kieltävästi ja puhui kauniisti sekä naisten että
talonpoikien puolesta, mutta nainen yhä kiusasi häntä. Hän tahtoi
ympäröidä rautakahleilla koko maan, niin ettei ainoakaan elävä olento
pääsisi ulos eikä sisään joutumatta tullin kiusattavaksi, sitäpaitsi
köyhät talonpojat saivat viedä hiiliä ja puita Riiben sepille, joille
porvarit saivat palkat maksaa; mutta silloin kuningas löi vuoteen
laitaan niin että jyrähti." Näin sanoessaan puoleksi humaltunut
ratsumies löi telttapöytään ja lauloi:
"Mun taattoni ennen vallitsi maan,
Ja hän peri valtikan taatoltaan.
Tavaroita talonpoikain, porvareiden
Tanskan kuninkaat ei ryöstä turhaan."
"Hyvin vastaakin Valdemar kuningas -- eläköön kuningas Valdemar! Konna
se, joka ei juo tätä maljaa!" huusivat kaikki ratsumiehet kilvan ja
tyhjensivät haarikkansa.
"Sen maljan minä juon sydämeni pohjasta!" sanoi veli Gamling ja
joi haarikkansa tyhjiin. "Eläköön kuningas, mutta totta totisesti
kuningatar myöskin, ja jos te laulatte vielä ainoankin häväistyslaulun
uljaasta, jalosta kuningattaresta -- niin kaikkien pyhimysten ja
perkeleiden kautta, te joudutte tekemisiin minun kanssani, vaikka teitä
olisi sata roistoa ja ryökälettä ympärilläni!" Hän löi samalla niin
voimakkaasti haarikkansa pöytään, että se halkesi.
"Elkää välittäkö tuosta karanneesta munkista, toverit!" huusi nyt
eräs nuori, voimakas haarniskasoturi ja nousi. "Noilla friisiläisillä
suupalteilla ei ole oikeutta kieltää meitä laulamasta eikä juomasta!"
"Laula, laula!" huusivat kaikki ratsumiehet ja jousimiehet nousten
paikoiltaan.
"Niin, mihin me nyt lopetimmekaan?" sanoi vanha soturi epäröiden,
luoden aran katseen Veli Gamlingiin ja Sven Väkevään, jotka
kuiskailivat keskenään ja puivat mahtavia nyrkkejään.
"Pahus vieköön, toveri, etkö sinä uskalla enää laulaa?" huusi
nuori, riidanhaluinen haarniskasoturi. "Kyllä meitä on täällä siksi
monta själlantilaista, ettemme anna parin friisiläisen täällä meitä
komennella. Jos sinä et uskalla, niin minä uskallan, ja jos tahdotte
tietää mitä kuningatar sanoi, niin kuulkaa!" Ja nyt hän lauloi
rehennellen:
"Mitä tarvitseisi talonpoika enempää
Kuin vitsasoven sekä veräjän?
Mitä muuta tarvitseis hän konnulleen
Kuin yhden lehmän sekä härkämullikan?
Voi häntä, Bengjerdiä, voi!"
Mutta tuskin nuori haarniskasoturi oli ehtinyt laulaa laulun loppuun,
ennenkuin hän kellahti kumoon, raskaan oluthaarikan sattuessa hänen
otsaansa. Samassa Veli Gamling ja Sven Väkevä hypähtivät pöydän
yli ratsumiesten joukkoon, ja siellä syntyi niin tuima ottelu,
että molemmat friisiläiset urhot väkevyydestään ja taitavuudestaan
huolimatta olivat vähällä menettää henkensä, elleivät he olisi saaneet
pikaista apua tovereiltaan ja maanmiehiltään, jotka joukottain
riensivät sinne ja sekaantuivat tappeluun.
Tästä johtunut meteli kuului pian kuninkaankin telttaan, ja hän lähetti
heti kreivi Albertin pitämään ankaraa tutkimusta sekä rankaisemaan
syylliset. Suurella vaivalla, ainoastaan sotamiesten joukossa
nauttimansa kunnioituksen nojalla, vakavan sotapäällikön onnistui
rauhoittaa heidät. Kun tappelu viimeinkin oli tauonnut, ja muutamat
soturit olivat saaneet rangaistuksensa, lauloivat själlantilaiset vielä
myöhään yöhön häväistyslauluja kuningattaresta, ja kuningas kuuli
suuttuneena tuon vihatun loppusäkeen:
"Voi häntä, Bengjerdiä, voi!"
tai niinkuin muutamat lauloivat:
"Häpeä hälle, Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!"
Kuninkaan suuttumus oli kohonnut ylimmilleen, ja hän aikoi juuri
lähettää ankaran käskyn tyhmänrohkeiden kapinallisten rankaisemiseksi,
kun samassa kaikui kautta leirin huuto: "Vihollinen! vihollinen!"
ja silmänräpäyksessä vallitsi koko leirissä sellainen epäjärjestys
ja sekaannus, että päälliköiden oli mahdotonta koota miehistöänsä.
Kuningas tarttui aseisiinsa ja kiirehti ulos teltastaan. Oli pimeä,
myrskyinen yö. Tulisoihdut sammuivat. Sotilaat juoksivat edestakaisin.
Viideltä eri taholta leiristä kaikui kauhunhuutoja ja aseiden
kalsketta, ja joka viideltä taholta hyökkäsivät viholliset esiin
hurjin, ulvovin sotahuudoin. Kuningas, kreivi Albert sekä kreivi Otto
heittäytyivät ratsujensa selkään. Turhaan kuningas koetti palauttaa
sotajoukkoa järjestykseen. Kun vihollinen oli saatu hätyytetyksi
pois yhdeltä puolelta, tunkeutui se sitä voimakkaammin neljältä
muulta suunnalta, ja pimeys teki kaiken vastarinnan turhaksi. Joukko
pakanoita, petolliset lähettiläät etumaisina, tunkeutuivat piispa
Theodorikin telttaan, missä he edellisenä päivänä olivat nähneet
kuninkaan. He arvelivat sen kuningasteltaksi ja murhasivat piispan,
luullen häntä kuninkaaksi. He laahasivat pahoin runnellun ruumiin
mukanaan ja huusivat: "Kuningas on kaatunut! Kuningas Valdemar on
kaatunut!"
Kun tanskalaiset kuulivat tämän, oli pelko ja sekaannus vieläkin
yleisempi.
Uupuneena turhista ponnistuksistaan kuningas pysäytti ratsunsa ja loi
epätoivoisen katseen taivasta kohti. "Armias jumala!" huudahti hän.
"Oletko hyljännyt minut tänä onnettomuuden yönä!"
"Jos te vain teette parannuksen, soaistu kuningas, niin Jumala kyllä
armahtaa teitä!" kaikui samassa tuttu, voimakas ääni hänen korvaansa.
Pietari piispa oli pysäyttänyt mustan oriinsa hänen viereensä pidellen
palavaa tulisoihtua kädessään. Hänen lumivalkea tukkansa liehui
kalpeiden soihdun valaisemien kasvojen ympärillä, ja hänen palava
katseensa melkein hirvitti kuningasta.
"Herra rankaisee ylpeitä", sanoi piispa käheällä äänellään ja heilautti
säkenöivää soihtuaan, "vain nöyrille Hän antaa armonsa. Nöyrtykää,
herra, kuningasten kuninkaan edessä! Vannokaa hänelle tekevänne
katumuksen ja parannuksen! Luvatkaa minulle pyhästi, ettette ikinä
enää tahdo kuunnella ylpeän Berengarian neuvoja ja rasittaa kansaa yli
sen voimien! -- Antakaa takaisin pyhän Nikolauksen kirkkovero, se oli
julkeaa kirkonryöstöä!"
"Kuolema ja kirous! Mitä te uskallattekaan sanoa minulle, hurja
mielipuoli!" huudahti kuningas katkeroituneena ja kohotti kiukustuneena
miekkansa piispan kalpeita kasvoja ja valkeata päätä kohti.
"Taivaan Jumalan nimessä! Hillitkää vihanne, herra kuningas!" -- huusi
nyt arkkipiispa Antero ja ratsasti, arkkipiispallinen juhlapukunsa
yllään, kuninkaan ja Pietari-piispan vähin. "Elkää tehkö väkivaltaa
Herran palvelijalle senvuoksi, että hän sanoo teille totuuden! Minäkin
tahdon sanoa sen teille: Herran suojeleva käsi on jättänyt teidät
teidän syntienne tähden, ja jos te ette tänä hetkenä lupaa katua, niin
totisesti me kaikki hukumme."
"Jumal'auta, ovatko he kaikki riivattuja", mutisi kuningas. "No niin,
kunnianarvoisa herra!" sanoi hän ääneen ja tyyntyneenä. "Minä lupaan
katua ja tehdä parannuksen, jos se on niin välttämätöntä. Mutta tässä
ei ole aikaa katumusharjoituksiin. -- Minkä neuvon voitte te antaa
minulle tässä helvetillisessä hädässä ja sekaannuksessa?"
"Nyt on pyhän Vitiuksen ja Modestuksen päivä" [15 päivä kesäkuuta],
alkoi Pietari piispa taas puhua. "Se on oleva merkkipäivä Tanskan
historiassa, samoinkuin pyhän Laurentiuksen ilta. Olkoon se kaikkien
Tanskan miesten katumus- ja paastoilta, herra kuningas, kahdentoista
vuotiaasta pojasta ikäloppuun vanhukseen!"
"Hyvä on, paastotkaamme Jumalan nimeen vaikka iankaikkisesti!" huudahti
kuningas kärsimättömänä. "Mutta mitä apua meillä siitä nyt on?"
"Mikä apu Herran valosta on, sen voivat teidän ruumiilliset silmänne
jo nyt nähdä", vastasi Pietari piispa viitaten itään, mistä ensimäisen
aamunsarastuksen valo levisi leiriin, "ja katsokaa tuonne, herra
kuningas! Jos näen oikein, niin pakenee nyt vihollinen rantatörmältä
urhoollisen Winzlawin takaa-ajamana."
"Tältä vuorelta minä rukouksen voimalla näytän teille tien voittoon!"
sanoi arkkipiispa rauhallisesti ja liitti kätensä yhteen.
"Mutta tuolla pakenevat tanskalaiset ratsumieheni. Eteenpäin!" huusi
kuningas ja käänsi ratsunsa.
"Ei, jääkää, minä rukoilen teitä, herra kuningas!" huusi Pietari
piispa niin käskevästi, että kuninkaan tahtomattaankin täytyi totella.
"Näettekö minne virolaiset pysähtyvät? Ja katsokaa, tuolla palauttaa
kreivi Albert pakenevat. Tuolta tulee kreivi Otto ja friisiläiset!
Antakaa sotajoukon rauhallisesti kokoontua teidän ympärillenne ja elkää
laiminlyökö aamurukousta! Ennen auringon nousua ei meidän aikamme ole
tullut."
"Jumalan nimessä, oletteko loihtija, hurskas herra?" huudahti kuningas
ihmeissään. "Te olette oikeassa, nyt kaikki järjestyvät! Kiitetty
olkoon Herra!"
"Iankaikkisesti, amen!" lisäsi Pietari piispa. "Mutta turvatkaa Häneen,
ja kuulkaa minua. Viholliset peräytyvät vain palatakseen heti entistä
lukuisampina. He ovat nähneet meidät heikkoudessamme, -- osoittakaamme
heille mistä me etsimme voimaa!"
"Hän on oikeassa, herra kuningas!" sanoi arkkipiispa. "Antakaa
sotajoukon polvistua rukoukseen. Se hetki ei ole hukkaan kulutettu,
jona varustaudutaan taivaallisilla aseilla."
"Minun täytynee uskoa teitä, te hurskaat herrat!" sanoi kuningas,
ja heti kun sotajoukko oli kokoontunut, hän antoi sen rauhallisesti
asettua taistelurintamaan leirin edustalle ja -- välittämättä vähääkään
vihollisten uhkaavista pilkkahuudoista, ja sen yhä kasvavien joukkojen
voimakkaista hyökkäyksistä -- hän käski sotajoukon polvistua ja yhtyä
tavanmukaiseen aamuvirteen.
Kuningas laskeutui myöskin hevosensa selästä ja polvistui yhdessä
arkkipiispan ja Pietari piispan kanssa sotajoukon etunenään. Syvät
virrensävelet kohosivat voimakkaina ja juhlallisina kohti rusottavaa
aamutaivasta, ja pakanasotajoukon hurjat, ulvovat huudot vaikenivat.
Samassa aurinko nousi.
"Nyt Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimeen, eteenpäin!" huusi kuningas
ja hypähti valkoisen, panssaroidun sotaratsunsa selkään. Ja niin alkoi
tuo suuri, merkillinen Volmar-taistelu, jolla oli niin merkitsevä
vaikutus Vironmaan kohtaloon.
Oikeastaan taistelun nimi johtui Valdemarista, eikä Volmar kaupungista,
jonka lähistöllä se ei ollut. Lähellä Lindanisseä ja myöhemmin
rakennettua Rääveliä, niinsanotun suuren Rantavuoren takana olevilla
monilla kukkuloilla oteltiin tuo merkillinen taistelu.
Pakanoiden miesvoima oli tuntuvasti suurempi, ja vanha Westhard
johti heitä erinomaisen viisaasti ja taitavasti. Missä vain hänen
sotalakkinsa punainen kukko loisti, sieltä useimmin tanskalaiset
väistyivät. Mutta kun kuningas huomasi tämän, hyökkäsi hän itse
sotajoukon päävoiman etunenässä tätä paikkaa kohti. Sillävälin kreivi
Albert torjui onnellisesti urhokkaiden venäläisten apujoukkojen
hyökkäykset, ja kreivi Otolla ja hänen keveillä ratsumiehillään oli
täysi työ tehdessään vastarintaa nuorelle, uskaliaalle Kyriawanille.
Yli puolen päivää jatkettiin taistelua molemmin puolin urhoollisesti
ja sitkeästi; mutta viimein tanskalaiset alkoivat uupua; vihollinen
sitävastoin sai yhä uusia virkeitä sotilaita, ja heidän joukkonsa
oli niin suuri, että vaikka heitä olisi kuinka paljon kaatunut, he
näyttivät vain sitä moni lukuisimmilta. Mutta nyt sattui tapahtuma,
joka kokonaan näytti vievän voiton pakanoiden puolelle. Urhokas
Kyriawan oli huomannut tanskalaisten taistelevan parhaimmassa
järjestyksessä ja voitollisimmin siellä, missä joukkojen päälippu
liehui. Kuningatar Dagmarin hurskas käsi oli kirjaillut lippuun
kuninkaan vaakunan: kolme hopeansinistä leijonaa. Lippu oli pystytetty
kukkulalle, mistä sen koko sotajoukko voi nähdä. Lähinnä sitä
taistelivat Otto kreivin johdolla juutilaiset ja urheat friisiläiset,
Veli Gamling ja Sven Väkevä ensimäisinä. Kyriawan sai viekkaan
sotajuonen avulla houkutelluksi tulisen Otto kreivin ja molemmat
friisiläiset urhot ratsumiehineen poistumaan kukkulalta. Kyriawan
antoi virolaistensa paeta heitä ja itse hän ratsasti pienen, valitun
ratsumiesjoukon kanssa vastakkaiselta taholta kukkulalle, ryöstäen
sieltä lipun uskomattoman rohkeasti.
Kun nyt tanskalaiset eivät enää nähneet suuren, kuninkaallisen lippunsa
liehuvan, olivat he kuin salaman lyömiä pelästyksestä, ja sotajoukossa
syntyi niin suunnaton sekaannus, että itse kuningas ja kreivi Albert
menettivät kaiken toivon, arvellen heidän varmasti joutuvan tappiolle.
Mutta nyt huusi Pietari piispa kovalla äänellä: "Katsokaa taivaalle,
kristityt miehet! Elkää joutuko epätoivoon! Näettekö merkin ylhäällä?"
Sotilaat pysähtyivät ja katsoivat taivaalle missä valkoisen ristin
koristama suuri, punainen lippu liiteli myrskyn pyörteessä heidän
ylitsensä.
"Mitä korkeammalle se kohoaa, sitä lähempänä on voittomme!" kaikui
voimakas ja valtava ääni ikäänkuin jättiläistorvesta, eikä kukaan
huomannut mistä se kuului, mutta moni uskoi sen tulleen taivaasta.
"Katsokaa, se on taivaallisen kuninkaamme lippu!" huusi Pietari piispa.
"Vain sen avulla me voitamme, mutta jos se joutuu vihollisten käsiin,
niin silloin me olemme totisesti hukassa!"
"Ihme! ihme!" huusivat kaikki hämmästyneinä, lipun liidellessä
korkealla heidän päänsä päällä. Myrsky kuletti sen vihollisen leiriä
kohti, eikä kukaan ulottunut sitä kiinniottamaan.
"Eteenpäin! Eteenpäin!" huusi piispa. "Pelastakaa taivaallinen lippu!"
ja sillä innolla ja voimalla, minkä ainoastaan jumalallinen ihme näytti
voivan heissä sytyttää, syöksyivät kiihoittuneet sotilaat eteenpäin.
Lipun näin liidellessä molempien sotajoukkojen yli Riisen Kaarlo ja
Absalon Belg seisoivat aseettomina virolaisen jalkaväen ympäröimällä
kukkulalla. Heiltä oli aseet riistetty, ja heidät, sekä joukko muita
kristittyjä vankeja, oli määrätty uhrattaviksi heti taistelun jälkeen
epäjumalille. He olivat molemmat alakuloisia. Absalon Belg kiroili
Riisen Kaarlon uhkarohkeutta, joka oli syynä heidän onnettomuuteensa;
mutta Kaarlo oli vaipunut polvistuneena rukoukseen eikä kuunnellut
häntä. Hän ja Absalon Belg olivat ainoat vangeista, jotka eivät olleet
sidotut; sillä uljas Kyriawan oli heidän rohkeuttaan kunnioittaen
antanut vapauttaa heidät siteistä täksi viimeiseksi päiväksi, jonka he
vielä saivat elää.
Kun Kaarlo innokkaasti rukoillessaan kuninkaan ja maamiestensä puolesta
kohotti silmänsä taivasta kohti, näki hän loistavan ristilipun liitävän
aivan päänsä päällä. "Merkki! Merkki! -- Taivaan lähettämä pelastus!"
huusi hän kuin mieletönnä ilosta ja hypähti paikaltaan. Lippu laskeutui
aivan kukkulan huipun kohdalle, hän tarttui siihen ja heilutti sitä
innostuneena päänsä ylitse.
Aurinko paistoi valkealle ristille, ja kaikki tanskalaiset tunsivat
kookkaan Riisen Kaarlon hänen taivaansinisistä, kiiltävistä
sotavarustuksistaan. Kypärä oli pudonnut hänen päästään. Hänen pitkät,
keltaiset kiharansa liehuivat myrskyssä hänen hartioillaan. Siinä
seisoessaan hän muistutti enkeli Mikaelin kuvaa, sellaisena kuin
hänet usein on kuvattu: voitonlippu kädessä, ja voitetut hornanhenget
jalkainsa alla.
Kukkulan juurella riehui ankarin taistelu. "Katsokaa! Katsokaa!" huusi
Pietari piispa. "Taivaallinen lippu on kristityn kädessä keskellä
vihollisten leiriä!" Sven Väkevä ja Veli Gamling rinnallaan kreivi Otto
hyökkäsi sen virolaisen jalkaväen kimppuun, joka vartioi kukkulaa,
ja ennenkuin nämä ehtivät estämään vankiensa uskaliaita yrityksiä,
makasivat he ruhjottuina hevoskavioiden alla, ja tanskalaiset
ratsumiehet ympäröivät kukkulan.
Otto oli heti tuntenut kauniin, uskaliaan lipunryöstäjän Kristina
neidon veljeksi. Hän toimitti kohta hänelle ja hänen tovereilleen
aseita ja hevosia, jääden itse ahdistamaan vihollista. Molemmin käsin
kohottaen pyhää lippua Kaarlo ratsasti nyt korkealla, valkoisella
hevosella sille paikalle, missä kuningasta ja kreivi Albertia kovimmin
ahdistettiin. Absalon Belg taisteli miehuullisesti Kaarlon rinnalla,
ja eräs nuori, Uffo niminen nuorukainen, sekä kolmekymmentäneljä
aseenkantajaa seurasivat häntä. Kaikkien katseet kohdistuivat
ihmeelliseen ristilippuun, ja sieltä, missä se kuninkaan sivulla
liehui, täytyi vihollisen väistyä. Sill'aikaa seisoi arkkipiispa
Antero piispojensa ja pappiensa ympäröimänä niinsanotun Rantavuoren
kukkulalla, mihin joukko linkoja ja suuria sotakoneita oli asetettu;
täältä hän voi seurata molempien sotajoukkojen liikkeitä, ja
taistelun kestäessä hän lähetti usein kuninkaalle tärkeitä neuvoja
ja viittauksia. Syvästi liikutettuna hän näki sen suuren vaaran,
mihin hän tämän ristiretken innokkaimpana kehoittajana hurskailla
ja hyväätarkoittavilla neuvoillaan oli syössyt kuninkaan ja hänen
läänitysmiehensä. Kun hän näki Kyriawanin anastavan kuninkaallisen
lipun, lähetti hän pikaviestin kuninkaalle ja antoi panna kaikki
sotakoneet toimimaan. Mutta linkojen voima oli liian heikko kantamaan
vihollisiin asti, jotka sitäpaitsi nyt olivat katkaisseet häneltä
kaiken yhteyden kuninkaan ja sotajoukon kanssa. Hän näki vihollisen
suuren ylivoiman, ja kohottaen kätensä taivasta kohti, hän rukoili
polvillaan palavan hartaasti ja kuumia kyyneleitä vuodattaen.
Kauan hän makasi tässä, asennossa ja nyt hän kuuli pappiensa ilohuudot:
"Tanskalaiset voittavat! -- Vihollinen väistyy!"
Hän kiitti Jumalaa ja jatkoi rukoilemistaan; mutta kun hänen kohotetut
kätensä vaipuivat väsymyksestä alas kuuli hän pappien huutavan: "Voi,
tanskalaiset väistyvät!" Silloin vanhan Anteron valtasi omituinen
mielenliikutus; hän muisti miten Mooses voimallisella rukouksellaan oli
rukoillut voiton taivaasta Israelin kansalle. "Armias, suuri Jumala!"
rukoili hän, "kuule minun palava rukoukseni ja suo sinun sankareillesi
voitto sinun nimesi kunnian tähden, ja minä tahdon huutaa sinua
avukseni viimeiseen hengenvetooni asti!" Ja hän kohotti taas vapisevat
kätensä taivasta kohti.
"Vihollinen pakenee! -- Kuningas voittaa!" huusivat nyt piispat ja
papit hämmästyneinä. Kun sama omituinen sattuma vielä kerran uusiutui,
ja tanskalaiset väistyivät väsyneen arkkipiispan käsien vaipuessa alas,
-- silloin kiirehtivät piispa ja papit polvistuneina tukemaan hurskaan
arkkipiispan käsiä. Näin he tukivat häntä, rukoillen yhdessä hänen
kanssaan niin kauan kuin taistelua kesti, kunnes viimeinkin auringon
laskiessa koko virolainen sotajoukko pakeni monien tuhansien ruumiiden
yli, ja tanskalaiset ajoivat heitä takaa riemullisin voittohuudoin.
"Kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala!" sanoi arkkipiispa, aikoen
nousta, mutta vaipui kalpeana ja uupuneena piispojen ja pappien syliin.
Mutta kun kuningas ja kaikki sotapäälliköt iloisin voitonhuudoin
kokoontuivat hänen ympärilleen, nousi hän taas voimakkaana ja
aloitti juhlallisen Te Deumin [Kiitosvirsi], mihin kuningas ja koko
sotajoukko iloisesti ja hartaasti yhtyivät, Riisen Kaarlon kannattaessa
ihmeellistä ristilippua kuninkaan pään yläpuolella.
Danebrog nimisenä säilytettiin sittemmin tätä ristilippua Slesvigin
tuomiokirkon pyhienjäännösten joukossa. Muutamat selittivät tuon
ihmeellisen tapahtuman aivan luonnollisella tavalla, ja moni uskoi
cruciatin [vihityn lipun] olleen paavin lähettämän. Mutta tarina sen
taivaallisesta kotiperästä säilyi kansan kesken viime aikoihin asti, ja
tämä kansallinen suojeluskuva oli niin pyhä kansalle, että valkea risti
punaisella pohjalla on kautta vuosisatojen osoittanut tanskalaisille
merisotilaille tien valtaan ja kunniaan. Dannebrog-ritarikunnan
merkkinä siihen liitettyine kirjoituksineen: Jumalan ja kuninkaan
puolesta, siitä tuli kunnianosoitus maan ansiokkaimmille miehille.
Kun Te Deum taistelukentällä oli laulettu, paljasti kuningas miekkansa
ja kutsui luokseen ne nuoret aseenkantajat, jotka yhdessä Riisen
Kaarlon ja Absalon Belgin kanssa olivat suojelleet taivaallista
lippua, ja sen ihmeellisellä vaikutuksella vieneet hänet ja sotajoukon
voittoon. Sotajoukon nähden hän löi heidät kaikki ritareiksi ja salli
heidän kilvessään kantaa valkoista ristiä punaisella pohjalla. Riisen
Kaarlolle ja Absalon Belgille hän antoi saman arvokkaan asemerkin,
sitäpaitsi hän lupasi Riisen Kaarlolle, että hänen isänsä menetetty
läänitys, Kaarisen kartano tiluksineen, annettaisiin nyt vanhan
Radulfin kuoltua hänelle ja hänen rintaperillisilleen ikuisiksi
ajoiksi, ja lupasi kuningas huolehtia Radulfin pojista, etteivät he
joutuisi vahinkoon. Kaarlo polvistui suutelemaan kuninkaan kättä,
kiitollisena ja sydämestään iloiten, ei vain takaisinsaamastaan
isientilasta, jota hän hyvin rakasti, vaan etupäässä senvuoksi, että
hän nyt toivoi uskaltavansa kosia kreivi Albertin kaunista tytärtä.
Sillä hän toivoi yhä vielä Kristiina sisarensa vakuutusten olleen
tosia, kun hän oli kertonut oikullisen, kauniin Rigmorin salaa häntä
rakastavan.
Ilo oli ylimmillään leirissä koko yön, ja seuraavana päivänä oli jo
ritari Kaarlolla ja monella muulla nuorista ritareista kilvessään tuo
uusi, kunniakas merkki.
"Onneksi olkoon, ritari Kaarlo!" sanoi kreivi Albert seuraavana aamuna
nuorelle Riisen läänitysherralle, joka silmät ilosta säteillen astui
sotapäällikkönsä telttaan, äsken maalattu kilpensä käsivarrellaan,
kertoen hänelle, että hän nyt kun ristiretki oli näin onnellisesti
päättynyt, oli saanut kuninkaalta luvan palata Tanskaan ottamaan
läänitystiluksensa haltuunsa.
"Te olette onnen suosikki!" sanoi totinen sotapäällikkö hiukan kylmällä
ja vieraalla äänellä luoden häneen läpitunkevan katseen. "Arkkipiispan
kasvattina ja Pietari piispan uskottuna te taidatte ymmärtää vähän
muutakin kuin isämeitänne, koska te miekkaanne kuluttamatta osasitte
toimittaa meille voiton taivaasta."
"Siitä minä en kiitä omaani enkä kenenkään ihmisen viisautta, ankara
herra!" vastasi Kaarlo vilpittömän rehellisesti. "Tuo outo lipun
ilmestyminen on minulle yhtä käsittämätön Jumalan ihme kuin se on
arkkipiispalle ja kaikille muille täällä. Mutta te olette oikeassa:
minun täytyy olla onnellinen siitä, että niin mitätön kuin olenkin
sain kunnian tarttua tuohon pyhään aarteeseen, silloin kun se meille
lähetettiin."
"Olkaa suora, ritari Kaarlo!" sanoi kreivi Albert synkkänä. "Jättäkää
mokomatkin pappien puheenparret! Minä en pidä teitä typeränä
haaveilijana. Mutta sanokaa minulle totuus, muuten minun täytyy pitää
teitä viekkaana teeskentelijänä! Lippu-ihme oli teidän ja hurskaiden
hengellisten herrojen yhteinen sopimus. He halusivat tällä retkellä
olla sekä sotapäällikköinä että profeettoina, jopa itse taivaan
Herrana, jos se vain oli mahdollista. Sen mitä puolihullu Pietari
piispa uneksi ja ennusti, on viekas arkkipiispa pannut täytäntöön.
Ainakin on varmasti todettu lipun tulleen vuorelta, missä arkkipiispa
pappinensa seisoi."
"Elävän Jumalan nimessä! Herra kreivi!" huudahti Kaarlo hämmästyneenä,
tuntien kunniantuntoansa loukatun. "Te loukkaatte suuresti sekä minua,
että noita hurskaita, kunnianarvoisia herroja, jos te uskotte meidän
tahtoneen petollisella ilveilyllä pilkata Jumalaa ja pitää kuningasta
sekä kaikkia kristityitä narreinamme. Mitenkä olisimme voineet tehdä
sopimuksia keskenämme, olinhan minä vankina keskellä vihollisten
joukkoja."
"Kyllä jokainen tiesi mistä tuuli kävi, ja miten pitkälle linkojen
voima kantoi; teidän asevarustuksenne kukkulalla seisoessanne myöskin
tunnettiin. Ettekö te lipun pudotessa sanonut Absalon Belgille ja
kaikille muille sotavangeille sen olleen merkin taivaasta, jota te
odotitte? Ja kuka muu kuin Pietari piispa tai arkkipiispa on pyytänyt
teidän odottamaan merkkejä ja ihmeitä?"
"Ei kukaan muu. Se on totta, herra kreivi. Ja jos te pidätte sitä
sopimuksena ja harkittuna ilveilynä -- niin" --
"Niin minä sitä nimitän, vaikka olisikin siihen onnensattuma ollut
osaksi avullisena!" keskeytti Albert hänet kiivaasti. "Elkää koettako
uskotella minulle Jumalan enkelien tai jonkun räätälipyhimyksen
taivaassa asettuvan ompelemaan meille kauniita silkkilippuja. Antaa
vain kansan uskoa sellaisiin satuihin, ja jos tuo usko antaa sotilaille
rohkeutta, niin se on tervetullut sekä minulle että kuninkaalle; mutta
minä olen jo siksi vanha, etten heittäydy pappien ja karanneiden
oppipoikien narriksi. Jos te ette tunnusta minulle totuutta, Riisen
Kaarlo, niin elkää enää milloinkaan uskaltako astua silmieni eteen!
Minä olen teidän herranne ja asemestarinne, enkä minä ottanut teitä
lapsena luokseni antaakseni teidän nyt soaista minun ja muiden
rehellisten ritarien silmiä, ja salliakseni teidän himmentää sitten
minun sotapäällikönkunniaani typerällä ilveilyllä!"
"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, jalo herra!" vastasi Kaarlo
käsi sydämellä. "Jos minä olen valehdellut teille, tai milloinkaan
ajatellut pettää teitä tai yhtäkään kristittyä sielua, niin rutistakoon
pyöveli rikki minun ritarillisen kilpeni ja vetäköön sitä kurjimmalla
kaakilla lokaista tietä pitkin. Silloin hävitettäköön ritarikunnan pyhä
merkki kiehuvalla vedellä minun olkapäiltäni, ja te saatte ikuisin
kirouksin laahauttaa minut petollisena ja kunniattomana ritarina
mestauspaikalta ruumispaarille."
"Hyvä on!" vastasi kreivi Albert hymyillen säälivästi ja taputti häntä
olkapäälle. "Minä uskon siis teidän olleen sokean ja herkkäuskoisen
välikappaleen muiden käsissä. Nyt minä tahdon antaa teille vain
yhden hyvän neuvon. Ruvetkaa papiksi mitä pikemmin sitä parempi
ja tehkää Kaarisenkartanosta luostari. Pankaa risti ja pääkallo
laivanne kylkeen sen neitosennimen sijaan, jonka te kohteliaisuudesta
olette sinne panettaneet! Hurskaalle sielulle, jolle jo on uskottu
taivaallisia salaisuuksia, ovat maalliset mainetyöt ja onni kuitenkin
sulaa turhuutta. Minä jään nyt tänne suojelemaan kirkkoa halvoilla,
maailmallisilla aseillani sekä vahvistamaan kuninkaan valtaa täällä;
ja sen ajattelen voivani tehdä ilman ihmetöitä. Minä täydellisesti
kunnioitan piispoja ja pappeja sekä myöskin kaikkia profeettoja ja
ihmemiehiä. Mutta se ritari, joka vaaran uhatessa odottaa taivaan
ihmeitä avukseen, ei ole minun miehiäni, olkoon hän vaikka kuinka
kuninkaan ja papiston suosikki."
Kreivi Albert käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä, ja Riisen
Kaarlo poistui sydän syvästi murheisena entisen asemestarinsa teltasta.
Hänen ihana, uljas toiveensa päästä kerran Pohjoisalbingin kreivi
Albertin vävypojaksi näytti iäksi haihtuneen petollisena harhakuvana.
Kalpeana surusta ja suuttumuksesta, epätoivon ilme kasvoillaan, hän
riensi alas rantaan. Kreivi Albertin kylmyys ja ylenkatse näyttivät
ikäänkuin syösseen hänet onnentaivaastaan tyhjään, ilottomaan
maailmaan, joka oli täynnä pettymyksiä ja kavaluutta, ja missä ehkä
pyhinkin oli valhekuorta ja kurjaa silmiensokaisua. Sillä kreivi
Albertin epäilys näytti hetkeksi saaneen hänenkin epäilemään kaikkea
sitä, minkä kuitenkin uskoi nähneensä ja kokeneensa.
Tullessaan rantaan hän näki siellä suuren ihmisjoukon koolla.
Kuninkaan ja useiden ritarien läsnäollessa arkkipiispa ja Pietari
piispa kastoivat suuren joukon pakanoita. Kaarlo tunkeutui soturien
lomitse, ja se, mitä hän siellä kuuli ja näki, palautti taas rauhan
hänen sieluunsa sekä uskon tuohon ylentävään ihmetyöhön, joka hänen
mielestään näytti saavan täällä uutta vahviketta siunausta tuottavan
vaikutuksensa kautta. Hän nimittäin ihmeekseen tunsi pakanoiden
joukossa hurjan, uljaan Kyriawanin, joka riuhtaisi mustan leijonan
kypärästään ja sotki sen jalkoihinsa.
"Nyt minä tiedän kristittyjen Jumalan olevan kaikkia muita
voimakkaamman!" huudahti pakana. "Antakaa meille hyvä Jumala pahan
sijaan! Häneen, joka teille hädässänne antoi tuon lipun, häneen enkä
keneenkään muuhun, minä tahdon nyt uskoa kuolemaani asti!"
"Täytyykö hurjimman pakanan tulla tänne minua nöyryyttämään!" sanoi
Kaarlo itsekseen ja loi punastuen katseensa maahan. Kohottaessaan
katseensa hän näki arkkipiispan kunnioitusta herättävät kasvot
ja hän pyysi häneltä sydämessään hartaasti anteeksi, että oli
silmänräpäyksenkin voinut epäillä hänen ja hänen innokkaan veljensä
rehellisyyttä. Kaarlon tavallinen rohkeus ja ilomielisyys olivat taas
palanneet. Ihanan Rigmorin kuva liiteli jälleen elämän haluisina
unelmina hänen sielussaan. "Herran käsi on voimallinen minussa, enkä
minä tahdo pelätä!" puheli hän puoliääneen itsekseen katsellessaan
uutta kilpimerkkiänsä. "Minä näytän epäuskoiselle kreiville rakkauden
olevan pelkoa voimakkaamman."
"Aivan oikein, poikani! Usko rakkauteen! Rakkaus on voimallinen!"
kuiskasi ystävällinen ääni hänen korvaansa. Pietari piispa oli kädet
ristissä astunut hiljaa hänen ohitsensa luolaansa.