Lindanissessa, lähellä sitä paikkaa, mihin Tallinna sittemmin
rakennettiin, ulkonee iso hietasärkkä Suomenlahteen. Siellä oli
linnoitus, jonka virolaiset olivat vahvasti miehittäneet kuullessaan
huhut Valdemarin tulosta, koska he pelkäsivät tanskalaisten juuri
siellä nousevan maihin.
Urhokkaat pakanat olivat kauan odottaneet tätä hyökkäystä, ja he olivat
varustautuneet puolustamaan epäjumaliaan ja vapauttansa viimeiseen
hengenvetoon. He olivat koonneet äärettömän joukon uskonveljiään
Preussista, Liettuasta, Semigalliasta ja Venäjältä, sekä olivat
uskoneet sotajoukkojen johdon etevimmälle semigallien vanhimmista,
vanhalle Westhardille. Hän oli yhtä tunnettu julmuudestaan kristittyjä
kohtaan kuin taisteluissa osoittamastaan viekkaudesta, urhoollisuudesta
ja pelkäämättömyydestä.
Näillä seuduin ei ollut milloinkaan ennen nähty näin suurta
sotilasjoukkoa koolla. Heidän voimansa oli niin suuri, että vanha
Westhard uskoi rohkeimmankin vihollisen peräytyvän heidät nähdessään.
Vaikka hän ei aikonutkaan ryhtyä ratkaisevaan taisteluun Lindanissessa,
missä hän ei edullisesti voinut käyttää yhtaikaa koko voimaansa, oli
hänen mielestään kuitenkin suuri terassimainen hiekkasärkkä erittäin
sopiva hänen suunnitelmilleen. Hän antoi senvuoksi miehittää sen
ylhäältä alas asti niin taajaan, etteivät soturit voineet toisiltaan
liikahtaa. Samalla tapaa hän antoi miehittää sotureilla kaikki
senpuoleiset kukkulat, niin ettei meren puolelta voinut nähdä muuta
kuin kimaltelevia keihäitä ja kilpiä, ja ranta-alue näytti isolta
sotatantereelta, ollen niin täyteen ahdettu taisteluun valmiita miehiä,
ettei edes näkynyt jäävän sijaa ainoallekaan viholliselle.
Ylinnä töyrällä, suurella urhojen hautakivellä, seisoi vanha, kookas
pakanapäällikkö, yllään lyhyt karhunnahkanuttunsa, käsivarrellaan
vaskihelaisella häränpäällä koristettu tamminen kilpi ja kädessään
raskas sotanuija. Kaikki tunsivat hänen sankarivartalonsa ja punaisen
lentävän kukon, jota hän Rhadegas epäjumalan tavoin kantoi koristeena
karvaisessa lakissaan. Suurta sotakirvestä hän käytti sekä aseena
että johtosauvana, ja liikauttaessaan sitä, joko taivasta tai maata
kohti tiesi jokainen sotilas oliko hänen mentävä eteenpäin vai
peräydyttävä. Häntä lähinnä seisoivat virolaisten vanhimmat sekä
kaikki nuoret, voimakkaat sotapäälliköt, joiden joukossa erittäinkin
veti huomion puoleensa nuori, kaunis mies, jonka sotalakkia koristi
musta leijonanpää. Kukkuloilla paljasjalkaiset pakanapapit toimittivat
hirvittävän ihmisuhripalveluksen, uhreina olivat vangitut kristityt.
Hurjin, ulvovin lauluin he vihkivät sotilasten miekat onnettomien
uhrien verellä.
Kolme päivää pakanasotajoukko oli tässä asemassaan toimittanut
uhripalveluksensa. Neljäntenä päivänä aurinko oli jo korkealla
taivaalla, ja vanha Westhard neuvotteli kärsimättömänä virolaisten
vanhimpien ja päälliköittensä kanssa arvellen suuren laivaston, joka
oli nähty Itämerellä, kulkeneen toista tietä. Samassa kaikui huuto:
"Tuolta he tulevat, he tulevat!" Ja nyt nähtiin suuren mastometsän
liukuvan Suomenlahteen, ravakan kaakkoistuulen pullistaessa purjeita.
"Montako laivaa luulet heillä olevan, Kyriawan?" kysyi sotapäällikkö
nuorelta pakanalta, jonka lakkia leijonanpää koristi, annettuaan ensin
määräyksensä ja nähdessään nyt laivaston ohjaavan Lyndanissea kohti.
"Pitkälaivat ja purjelaivat yhteenlaskettuina kohonnee niiden luku
tuhanteen", vastasi nuori päällikkö, "mutta puolet niistä ovat aivan
pieniä."
"Siten siellä ei voi olla täyttä 70,000 miestä, soutumiehet siihen
laskettuina", sanoi sotapäällikkö. "Voitko nähdä siellä kuningaslaivan?"
"Minä näen suuren purppurapurjeisen laivan, jonka kokkaa koristaa
kultainen lohikäärme."
"Se on vanhan Volmarin lohikäärme!" sanoi Westhard. "Silloin on
kuningas heidän mukanaan, eivätkä he pelkää maalle nousua. Olkaamme
vain maltillisia, Kyriawan? Ei siitä ole apua, vaikka meitä olisi
kymmenenkin yhtä vastaan, ja sen, joka astuu askeleenkin eteenpäin,
silloin kun minä käsken peräytymään, annan minä nylkeä elävänä kuin
kristityn koiran!"
"Suuren Jumalani kautta!" sanoi Kyriawan synkkänä ja kosketti lakkinsa
leijonapäätä. "Jos minä saisin määrätä, niin ei ainoakaan tanskalainen
pääsisi elävänä täältä. Mutta te kai ymmärrätte asian paremmin, ankara
päällikkö."
"Joko he kaikki pakenevat, ennenkuin minun sotakirveeni laskeutuu",
sanoi Westhard, "tai he jäävät kaikki tänne minun korppieni
raadeltaviksi. Ymmärrätkö sinä nyt minut?"
Kyriawan kumarsi ääneti ja ratsasti heti senjälkeen pois kukkulalta
jakaakseen sotapäällikön käskyt.
Valdemar seisoi, yllään kultavarustukset, lohikäärmekeulassa
arkkipiispa Anteron ja Pietari-piispan välillä ja hän katseli
ihmeissään vihollisen rannikolle, missä keskipäivän auringon
hohteessa tuhannet kilvet ja keihäät kimaltelivat. Noin suunnatonta
sotilasjoukkoa hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt ja ensi kerran
elämässään hän tunsi olevansa ilman sitä rauhaa ja varmuutta, jolla hän
tavallisesti niin pelotonna kulki ylivoimaistakin vihollistaan vastaan.
Hän vaikeni ja huomasi monen urhokkaimmista sotureistaan kalpenevan:
itse kreivi Albertin rohkeat kasvot olivat hämmästyksestä jännittyneet
osoittaen hänen pitävän maallenousua täällä mahdottomana.
"Kirottua!" huudahti viimeinkin kuningas ja polkasi laivankantta. "Onko
tuo noituutta vai perkeleen häikäisypeliä? Vai ovatko koko maailman
pakanat kokoontuneet tänne minua pilkkaamaan? Kaikki purjeet alas!
Täällä olisi mieletöntä nousta maihin. Purjeet alas!" Kuninkaan käsky
kajahti nyt laivasta toiseen, ja kaikki purjeet liukuivat hitaasti
alas, ja koko laivasto seisattui. Hurja, hirvittävä pilkkahuuto kajahti
rannoilta, ja kauheasti meluten pakanat kohottivat rantakukkuloilta
pitkien seipäiden nenään uhrattujen kristittyjen vankien veriset päät.
Kuningas ja kaikki soturit seisoivat ääneti ja suuttuneina. Pietari
piispa asteli levottomana edestakaisin kannella ja toivoi vain voivansa
purkaa suuttumuksensa sanoiksi. Arkkipiispa Antero seisoi sillä aikaa
rauhallisena kädet yhteenliitettyinä ja näytti rukoilevan.
"No, mitä te sanotte, hurskas herra!" keskeytti viimeinkin kuningas
suuttuneella äänellä hänen hiljaisen hartaushetkensä.
"Tässä olisi hyvä neuvo parempi kuin parhain rukouskirja."
"Minun sieluni turvaa Herraan!" vastasi arkkipiispa juhlallisesti.
"Sillä hän on minun tukeni ja minun turvani."
"Jos hän on teidän kallionne, herra kuningas, niin silloin ette horju.
Hän on auttava meitä nimensä kunnian tähden ja vapauttava meidät, ja
hän antaa meille meidän syntimme anteeksi hänen nimensä tähden."
"Nyt ei ole aikaa saarnata meidän synneistämme, arvoisa herra!" sanoi
kuningas kärsimättömästi. "Sanokaa minulle vain voimmeko nousta täällä
maihin?"
"Eikö mikään raskas synti paina sieluanne, herra kuningas?" vastasi
arkkipiispa yhtä tyynesti, välittämättä kuninkaan kiivaudesta.
"Uskallatteko käsi sydämellänne sanoa: kuninkaan valtakunnan ja hänen
kunniansa puolesta tartuin miekkaan. Nouskaa maihin Jumalan nimeen.
Ja hän, joka on turvanne, ei anna meidän joutua häpeään ja pakanoiden
pilkattavaksi."
"Kuka on viaton ja vanhurskas Jumalan edessä?" sanoi kuningas
miettiväisenä. "Jos täällä tarvitaan synnitön sotajoukko voittoa
anastamaan, niin minun olisi pitänyt toivoa pyhimykset sotilaikseni ja
Jumalan enkelit ratsumiehikseni. Mitä te sanotte, piispa Pietari?"
"Me olemme kaikki syntisiä Jumalan edessä!" huudahti kiihkeä piispa
ja nousi ampumatelineille, niin että kaikki voisivat kuulla häntä.
"Jos Herra nyt vaatisi meidät tuomiolle, niin varmasti me kaikki
joutuisimme tuhon omiksi. Mutta meidän Vapahtajamme elää, ja hänen
avullaan me elämme ja voitamme. Katsokaa, tuolla he seisovat, Jumalan
nimen halveksijat, nuo pakanalliset hirviöt, jotka ovat murhanneet
meidän veljemme, ja repineet kristityiltä sydämet epäjumaliensa
verisiksi uhreiksi, -- katsokaa, tuolla he heiluttavat veljiemme päitä
keihäittensä nenässä. Elä laske vihollisten lukua, eläkä puhu hänen
voimastaan! Nouse maihin Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimeen, herra
kuningas, ja minä sanon pyhän psalmien laulajan kera: Jumalattomat
ovat miekkansa paljastaneet ja pyssynsä jännittäneet tuhotakseen ne,
jotka vanhurskaat ovat; mutta ei liha meille mitään voi, kun henki on
mukanamme; heidän miekkansa tunkee heidän sydämiinsä, ja heidän luunsa
muserretaan, -- he hajoavat kuin akanat tuuleen, ja Herran enkelit
karkoittavat heidät pois, -- heidän tiensä on oleva pimeä ja liukas, ja
Herran enkeli seuraa heitä. Mutta meidän sielumme iloitsee Herrassa, --
se iloitsee hänen pelastamisestaan."
"Amen!" sanoi arkkipiispa, ja kuningas sekä kaikki sotilaat toistivat
sen.
Pietari piispa oli äskettäin toipunut ankarasta taudista. Hänen
kasvonsa olivat kuolemankalpeat, mutta hänen silmänsä loistivat, ja
hänen äänensä soi mahtavana kuin profeetallisen hengen innostamana.
"Aivan niin, uljas Pietari piispani!" sanoi kuningas iloisena ja mieli
rohkaistuna. "Te puhutte kuin oikea Jumalan mies, ja teidän sanaanne
minä tahdon luottaa. Purjeet ylös, maihin!" kajahti hänen voimakas
sotapäällikönäänensä, ja yleisten riemuhuutojen kaikuessa nostettiin
taas tuhannet purjeet. Laivasto ohjattiin suoraan rantaa kohti ja
ankkuroitiin. Taukoamattomassa nuolisateessa sotaväki soudettiin
maihin, samalla kuin viholliset peräytyivät päällikkönsä käskystä
rannikolta, antaen Valdemarin, hänen suureksi hämmästyksekseen,
esteettä tuoda koko väkensä maihin ja miehittää lahden ympärillä olevat
kukkulat.
"Hyökkää sinä, uljas Ottoni, friisiläistesi kanssa varustuksia
vastaan!" sanoi kuningas nuorelle sisarenpojalleen heti kun sotaväki
oli maissa. Ja kreivi Otto iloitsi saatuaan heti näin tärkeän tehtävän.
Nyt kuningas kääntyi kreivi Albertin puoleen. "Vihollinen koettaa
viekotella meitä satimeen", sanoi hän. "Tuskinpa he pelosta
peräytyivät. Heti kun varustukset ovat meidän, laajennetaan ja
vahvistetaan ne turvataksemme laivaston ja paluumatkan. Elkäämme
hätäilkö, Albert. Tänne me pian asetumme leiriin. Anna Riisen Kaarlon
ja Absalon Belgin sill'aikaa urkkia vihollisten liikkeitä."
Viisas sotapäällikkö hyväksyi kuninkaan varovaisuuden ja kiiruhti
täyttämään hänen käskyjänsä. Absalon Belgin hän löysi heti. Tämä
hypähti ratsunsa selkään ja lupasi hakea Riisen Kaarlon, mutta etsi
häntä turhaan puolen tuntia.
Jyrkän rantaäyrään seinämään oli muodostunut syvä luola: Tämän
syrjäisen paikan oli Pietari piispa valinnut asunnokseen teltan
asemesta, ja Riisen Kaarlo oli ollut avullinen valmistamaan hänelle
sinne olkivuoteen, tuoden hänelle laivasta ne vähät elintarpeet,
jotka hän halusi. Ihmeekseen Absalon Belg löysi vasta täältä luolan
ulkopuolelta Riisen Kaarlon harmaan ratsun, ja Ritari Kaarlo astui itse
niin omituisen juhlallisen näköisenä sieltä, kuin olisi hän nähnyt
henki-ilmestyksiä.
Heti kun ritari Kaarlo oli kuullut kuninkaan käskyn, hän tointui ja
hypähti sanaakaan sanomatta hevosensa selkään.
Sill'aikaa kun kreivi Otto reippaasti ja onnellisesti ryntäsi
vihollisen linnoitukseen uljaine friisiläisineen, ja muu osa
sotajoukkoa pystytti telttoja sekä vahvisti leiriä paaluilla ja
turpeilla, ratsastivat Riisen Kaarlo ja Absalon Belg korkealle mäelle,
mistä luulivat voivansa nähdä koko seudun. Oli kaunis ilta kesäkuun
alussa. Tie oli autio ja hiljainen. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä,
ja ilta-aurinko paistoi rauhallisesti sotaväen polkemalle ruohikolle
vihollisen lakeuksilla.
Kaarlo ritari ratsasti yhä ääneti ja mietteissään, ja Absalon Belg
odotti malttamattomana seuralaisensa itsestään kertovan mitä kummia
hänelle oli tapahtunut.
"Oliko siellä luolassa, mistä tulitte ulos, enkeleitä vai piruja,
ritari Kaarlo?" kysyi hän viimein. "Olettehan menettänyt siellä
puhelahjannekin. Minä voisin yhtä hyvin ratsastaa vakoilemaan jonkun
puupölkyn seurassa."
"Minä olin hurskaan piispa Pietarin luona", vastasi Kaarle; "hän tahtoo
elää erakkona tuossa luolassa, niin kauan kun leiri on Lindanissessa.
Hän on omituinen mies, ja elkää epäilkö, ettei keskustelu hänen
kanssaan voisi antaa maallikolle yhtä ja toista ajateltavaa."
"Piispa Pietari?" toisti Absalon Belg. "Jos tahdotte viisastua hänestä,
niin on teillä kylläkin ajattelemista. Minä luulen, että hän viimein
tekee meidät kaikki hulluiksi. En koskaan ole nähnyt häntä niin
omituisena kuin näinä päivinä. Hän on aivan haudasta nousseen ruumiin
kaltainen. Ja jokainen sana, minkä hän lausuu, vaikuttaa kuninkaaseen
ja meihin kaikkiin, aivan kuin hän olisi henkien näkijä tai profeetta.
Viisas Henrik Harpestreng pudistaa päätään arvellen, että hänen
tautinsa ja palava intonsa pyhään retkeen ovat sekoittaneet hänen
järkensä. Hän kuuluu sairastaessaan sanoneen olleensa viisi vuotta
kuolleena, mutta hän oli rukoillut Jumalaa, että pääsisi takaisin
ruumiiseensa, voidakseen ottaa osaa tähän ristiretkeen."
"Vaikka hän olisi sanonut taudistaan mitä hyvänsä", sanoi Kaarlo, "niin
minä tiedän varmaan, ettei Henrik Harpestreng eikä kukaan meistä tule
elinaikanamme niin viisaaksi kuin hän. Lukuunottamatta hänen veljiään
arkkipiispaa ja abotti Gunnaria Ömissa, lienee tuskin koko Tanskassa
niin oppinutta miestä."
"Olkoon hän kuinka viisas hyvänsä", sanoi Absalon Belg, "minä en
maksa paljoakaan hänen viisaudestaan, kun hän voi nähdä Roskikten
P. Luciuksen kirkontornissa enkelin uhkaavan miekallaan kuutamossa,
tai niinkuin hän hiljattain Ebeltolftin luostarissa kuuluu nähneen
vahakynttilöitä ja taivaallisia tulisoihtuja abotti Vilhelmin haudalla.
Huonon onnensa jälkeen Lenan taistelussa hän on varmaan katumuksesta
valvonut ja paastonnut yli voimainsa. Eikä ole ihmekään, että hän nyt
näkee niin monta aurinkoa ja kuuta taivaalla."
"Sanottakoon mitä tahansa", virkkoi Kaarle totisesti. "Hän on hurskas
ja jumalinen mies, ja jos jotakin ihmistä pidettäisiin taivaallisten
ilmoitusten antajana, niin minä en tiedä ketään, joka olisi siihen yhtä
arvokas kuin hän."
"Mutta hiisi vieköön, onhan se hulluutta!" kiivaili paksu ritari;
"hänhän luulottelee olevansa kuninkaan suojelushenki, ja ettei onni
seuraisi kuningasta, jos hän jättäisi hänet. Vieläpä hän väittää
lukeneensa kuninkaan elämänvaiheet kirjasta, jota kellään muulla ei
ollut muka valta avata -- ja mitä liekään vanha Saxo puhunut hänelle
kuolinhetkellään" -- --
"Ei puhuta sellaisista hämäristä ja salaperäisistä asioista, jalo
ritari", keskeytti Kaarlo hänet levottomana. "Sellaisia ei ole hyvä
mietiskellä: niihin ei järkemme ulotu. Pitäkäämme täällä silmät auki ja
elkäämme unohtako mitä varten olemme tänne lähteneet."
"Täällä ei näy missään vihollisia", virkkoi Absalon Belg hämmästyneenä
Kaarlon levottomuudesta ja hänen salaperäisestä harvasanaisuudestaan,
jolla hän yritti saada keskustelun lakkaamaan. "Mutta enhän minä
saanutkaan tietää mitä suuri Pietari-erakko on saarnannut teille
luolassaan", jatkoi hän. "Sieltä ulos tullessanne näytitte siltä
kuin olisitte ladelleet alas yläilmoilta. Taisipa hurskas piispamme
ajaa haaveet teidänkin päähänne! Olkaa varuillanne, ritari Kaarlo.
Haaveileminen kuuluu olevan hyvin tarttuvaista. Olen jo kauan huomannut
teidän olevan liian herkkätunteisen. Lapsuudessanne te olette kuullut
Saxon kertovan niin monta ihmeellistä kertomusta ja satua, että kaikki
yliluonnollisimmatkin asiat näyttävät teistä mahdollisilta."
"Anteeksi, jalo ritari", vastasi Kaarlo kiivaasti. "Turhanpäiväisessä
viisastelussanne ja tyhmänylpeydessänne te ja kaikki itserakkaat
ihmiset luulette ainoastaan sen olevan totta ja varmaa, jota voi
käsin koskea ja tunnustella. Ellen uskoisi jo tässä maailmassa olevan
korkeampaa luontoa, puhtaampaa hengen ja ruumiin, taivaallisen ja
maallisen yhtymää, kuin minkä jokapäiväisestä elämästä tunnemme,
olisi kaikki mitä näen ja kuulen täällä maailmassa minulle hyvinkin
vastenmielistä. En voi sanoa teille enkä kenellekään sitä, minkä
Pietari piispa minulle tänään uskoi. Te vain pilkkaisitte sitä tai ehkä
säälien puistaisitte päätänne sekä minulle että Pietari piispalle, ja
sanoisitte meidän olevan hiukan päästä pyörällä."
"Nyt te ette saa minulta rauhaa, ennenkuin olette sanonut minulle sen!"
alkoi Absalon Belg taas puhua, käyttäen kaikki suosittelukeinonsa
voittaakseen Kaarlon luottamuksen. Näyttipä hän jo lopulta olevan
taipuvainen pitämään Pietari piispan innostusta tähän pyhään sotaan
jonkinlaisena jumalallisen ilmestyksen aiheuttamana.
"Jos te ritarikunnianne kautta takaatte minulle vaitiolonne", sanoi
vihdoinkin Kaarlo myöntyen, koska itsekin suuresti halusi jollekin
keventää sydäntään, "niin ei mikään estä minua puhumasta."
Absalon Belg lupasi olla siitä puhumatta.
"Tietäkää siis", alkoi Kaarlo kiihkeästi kertoa, "meitä uhkaa täällä
suuri onnettomuus. Mutta jos kadumme syntimme ja teemme parannuksen,
lähettää Herra meille avun hädässämme; ainoastaan siten me voimme
voittaa -- ja minä", tässä hän pysähtyi punastuen, "elkää uskoko sitä
ylvästelyksi! minä tunnen liiankin hyvin miten arvoton olen siihen
-- minut on määrätty pelastuksen välikappaleeksi monelle, jos minä
vain nöyränä ja hurskaana tottelen ja otan vaarin ylhäältä tulevasta
merkistä."
"Elkää pahastuko rohkeaa huomautustani, ritari Kaarlo!" vastasi
Absalon Belg, koettaen vaivoin pidättää nauruaan. "Joko hurskas piispa
on mielipuoli tai hän aikoo käyttää hyväkseen teidän ja sotamiesten
herkkäuskoisuutta hurskaaseen ilveilyyn. Heittäkää mielestänne mokomat
ajatukset! Elkäämme odottako muita ihmetekoja kuin niitä, jotka teidän
miekkanne ja uskollisuutenne kuninkaalle saavat aikaan, taistellessamme
aivan luonnollisin keinoin kristinuskon ja oikean asian puolesta!"
"Minä kunnioitan suuresti teidän tervettä järkeänne ja ritarillista
kuntoanne", vastusteli Kaarlo suuttuneena, "mutta minun täytyy suoraan
sanoa, etten usko teidän ymmärtävän henkisiä asioita. Minua ei
ihmetytä, että te näette vain hulluutta ja viekasta juonittelua siellä,
missä minä kunnioitan näkymättömien voimien ihmeellisiä viittauksia ja
sallimuksen määräyksiä. Minua vain suututtaa, että avomielisyydessäni
olen joutunut teidän pilkkanne ja halveksimisenne esineeksi. Mutta
olkoon menneeksi! Me saamme kohta nähdä paljonko meitä täällä auttaa
teidän maailmallinen viisautenne ja kaikki ihmisvoima!"
Sen sanottuaan Kaarlo kannusti kimoansa ja ratsasti nelistäen ylös
mäentöyräälle, mistä hän laskeutuvan auringon viimeisten säteiden
valossa silmäili seutua. Iso metsä rajoitti näköalan eteläpuolelta, ja
hänen terävä katseensa huomasi metsän laidassa vihollisen etuvartion.
"Te olitte oikeassa!" huusi Absalon Belg ja saavutti hänet nopeasti.
"Meidän olisi ollut parasta pitää silmät aula eikä lörpötellä merkeistä
ja ihmeistä. Katsokaapas vain taaksenne, Riisen Kaarlo!"
Kaarlo loi pikaisen katseen taakseen ja huomasi hämmästyksekseen kahden
vihollisparven vastakkaisilta puolin ajavan heitä kohti, siten aikoen
sulkea heiltä paluumatkan. "Nyt meidän täytyy antaa heidän lyödä meidät
kuoliaiksi tai antautua", sanoi Absalon Belg.
"Tai murtautua miehuullisesti läpi!" huudahti Kaarlo paljastaen
miekkansa.
"Jos minä olisin teidänlaisenne harras ihmeidenuskoja, niin luulisin
sen mahdolliseksi!" vastasi Absalon Belg paljastaen hänkin miekkansa.
"Ehkä tämä onkin se onnettomuus, jota meille on ennustettu. Pitäkää
nyt huoli siitä, että löydätte merkin millä pelastumme tästä
pälkähästä! Jos se teille onnistuu, niin uskonpa teidän todella olevan
ihmeidentekijän."
"Elkää pilkatko, herra ritari, ettemme häpeällisesti riidellen kohtaisi
vihollista. Tehkäämme Jumalan nimessä minkä voimme. Jos kaadumme, ei
meiltä enää vaadita sen enempää tässä maailmassa. Täyttäkööt sitten
muut sen, mihin meitä ei ole katsottu kyllin arvokkaiksi!"
Näin sanoen Kaarlo ratsasti vihollisten suljettua ratsuparvea kohti,
katsomatta seurasiko hänen asetoverinsa häntä vai ei. Absalon Belg
saavutti hänet heti hengästyneenä, ja heidän uhkarohkea yrityksensä
oli vähällä onnistua. Heidän ensimäinen, tulinen hyökkäyksensä kaatoi
kaksi vihollisen ratsumiestä, ja jono oli murrettu. "Nyt joutuin
eteenpäin!" huusi Absalon Belg ja kannusti kepeää juoksijaansa. Mutta
Kaarloa hävetti kääntää viholliselle selkänsä; hän käänsi ratsunsa
hillittömässä taisteluinnossaan. Absalon Belg kirosi hänen kiivauttaan,
mutta kääntyi myöskin ja kiirehti hänen avukseen. Vielä kaatui yksi
vihollisten ratsumies, mutta samassa silmänräpäyksessä ympäröi
uskaliaita ritareita sata ojennettua keihästä. He olisivat epäilemättä
tulleet joka puolelta muserretuiksi, ellei voimakas, miehekäs ääni
olisi huutanut muutamia sanoja, joita he eivät ymmärtäneet, ja nuori
pakanapäällikkö osoitti sotalakiansa mustaa leijonaa.
"Me antaudumme uskollisuus- ja suojeluslupaa vastaan!" huusi Absalon
Belg ja ojensi vihollispäällikölle miekkansa. Kaarlo purasi suuttuneena
alahuuleensa pudottaen miekan haavoittuneesta kädestään. Päällikön
viittauksesta molemmat olivat silmänräpäyksessä sidotut.
"Jos Musta suo meille voiton, niin hän saa teidät luineen, lihoineen",
ärjäsi hurja Kyriawan. "Te olette jalompi uhri kuin sata härkää."
Vangitut ritarit kalpenivat. Ja ratsujoukon ympäröiminä täytyi heidän
nyt seurata Kyriawania ja hänen ylpeitä maanmiehiänsä metsään.