Kuninkaan suuttumus piispa Valdemaria ja hänen suojelijoitaan
vastaan oli niin suuri, että hän vuoden 1216 ankarana talvena kulki
sotajoukkoineen jäätyneen Elben yli estääkseen siten elintarpeiden
tuonnin piispalle. Hän teki taas hyökkäyksen Stadeen, ryösti ja poltti
pahasti pfalzkreivi Henrikin aluetta, tunkeutuen aina Zelleen asti.
Hän ei poistunut pfalzkreivin maasta, ennenkuin oli valloittanut
kaikki hänen vahvimmat kaupunkinsa ja linnansa ja pakoittanut asukkaat
alamaisikseen sekä ottanut heiltä panttivankeja ja suuria rahasakkoja.
Sitten hän palasi jäätyneen Elben yli, yhtyen kreivi Albertiin, joka
vielä piiritti Hampuria.
Uhkarohkea, pannaanjulistettu piispa oli torjunut jokaisen hyökkäyksen,
ja hän oli varustanut kaupungin sellaisella huolella, että se näytti
melkein voittamattomalta. Kuninkaan suuttumus oli kohonnut ylimmilleen,
ja hän vannoi kalliisti tekevänsä tulella, nälällä ja miekalla
hirvittävän lopun kaupungista, ellei se antautuisi. Tammimetsän
luokse, samalle paikalle, jolle myöhemmin uusi kaupunki rakennettiin,
hän rakennutti uudet varustukset, ja toisella puolella kaupunkia,
laivamäellä, oli kreivi Albertilla vahva linnoitus. Elbe oli tukettu
paaluilla ja rautaketjuilla, siten oli kaikki ruuantuonti niin maitse
kuin vesitse ehkäisty. Säälimättä kuningas oli antanut polttaa kaikki
kaupungin ympärillä olevat kylät, ja nyt hän ahdisti kaupunkia kaikin
voimin, uhaten sitä käsipyssyillä, nuolilla, lingoilla, tulella ja
hehkuvilla kivillä.
Kuninkaan kiukku sekä pitkällinen piiritys olivat virittäneet eloon
sotamiesten kaikki hurjat intohimot. Kuningas istui eräänä päivänä
valkoisella sotaoriillaan Schlatenin luona olevassa leirissä; hänen
ympärillään kaikuivat piirittäjien hyökkäyshuudot, hän aikoi juuri
komentaa suureen, yleiseen hyökkäykseen. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavan minkäänlaisista rauhanehdoista eikä sovitteluista. Silloin
kreivi Albert toi hänelle sanoman, että tuskastunut kaupunki vihdoinkin
oli antautunut kuninkaan armoille, mutta piispa Valdemar oli taas
pakenemalla välttänyt kuninkaan vihan. Kiukustuneena piispan paosta
kuningas käski ritari Iivari Glugin heti miehittämään kaupungin. "Jos
joku niskoittelee, niin lyökää hänet maahan!" käski hän. "Senkin
petturit, he eivät ole ansainneet minulta minkäänlaista armoa."
"Mutta, herra kuningas!" huomautti kreivi Albert. "Malttakaa mielenne
oikeutetussa vihassanne --"
"Minkävuoksi!" keskeytti kuningas hänet äärimmilleen kiukustuneena.
"Jos te, kreivi Albert, ette olisi ollut niin maltillinen, vaan
olisitte polttanut kaupungin jo ennenkuin minä sen näin, niin olisi tuo
kirottu piispa nyt haudattu sen raunioihin."
Kreivi Albert vaikeni, loukkaantuneena ansaitsemattomasta moitteesta.
Piirityksen aikana osoittamastaan urhoollisuudesta ja innosta Ivar Glug
oli saanut kuninkaalta luvan kantaa hopeansinistä leijonaa kilvessään.
Hän kiirehti nyt tämä kunniakas asemerkki käsivarrellaan viipymättä
miehittämään kaupunkia. "Te tottelette sinisen jalopeuran ritaria,
ilmoitti kuningas lähtevälle miehistölle." Mutta monet hurjistuneista
sotilaista olivat nähneet kuninkaan vihan ja kuulleet hänen sanovan,
ettei kaupunki ansainnut armoa. Nämä seurasivat lupaa kysymättä
nuorta, innokasta päällikköä kaupunkiin, toivoen saavansa tilaisuuden
ryöstää. Näiden olosuhteiden vallitessa oli nuoren, kokemattoman ritari
Glugin mahdoton hillitä sotilasten hurjistelua ja estää kaikenlaista
epäjärjestystä kaupunkia miehittäessä.
Kuningas aikoi vielä ennen puoliyötä lähteä leiristä. Hän oli jakanut
siltä varalta tarvittavat käskyt, ja salli sotilaitten pitkällisten
ponnistusten jälkeen huvitella leirissä, missä heille tarjottiin
olutta ja simaa. Itse hän oli synkkä ja alakuloinen piispa Valdemarin
paon johdosta. Puoli tuntia ennen sydänyötä hän istui matkavaatteissa
ratsullaan leirin laidalla, aivan Elben rannalla, sillä paikalla,
minne hevosten juottoa varten oli hakattu suuri avanto jäähän. Oli
kirkas kuutamo. Hän kuuli leiristä lähtömellakan ohella hirveitä
huutoja, mutta arveli niitä humaltuneiden sotilaiden ilohuudoiksi eikä
välittänyt niistä sen enempää. Mutta nyt tuo vihlova huuto läheni,
ja hän näki joukon naisia huutaen ja vaikeroiden tulevan leiristä,
hajalla hapsin ja vaatteet revittyinä. Epätoivoissaan huutaen he
juoksivat hänen ohitsensa ja rukoilivat Jumalaa kiroamaan hänet ja
kaikki tanskalaiset. Muutamat heistä syöksyivät jokeen, missä virta
heti painoi heidät jään alle, toiset taas suistuivat kuolleina maahan
itsetuottamistaan haavoista, ja osa pakeni lakkaamatta vaikeroiden
kaupunkiin.
Kuningas kutsutti heti luokseen kreivi Albertin sekä useita päälliköitä
ja antoi joutuun pelastaa ne onnettomat, jotka vielä olivat
pelastettavissa.
"Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut?" kysyi Valdemar kauhistuksella
aavistaen onnettomuuden. Suuttumuksen ja inhon valtaamana kreivi Albert
kertoi mitä itse juuri oli saanut tietää. Suuri joukko sotureita oli
luvatta seurannut suojelusväkeä kaupunkiin, missä he hurjistuneina ja
ylimielisinä, ennenkuin päällikkö saattoi sen estää, olivat alkaneet
riidan ja tappaneet muutaman porvarin; vieläpä he olivat laahanneet
lapsia taloista ja murhanneet ne. Iltahämärässä he olivat palanneet
takaisin leiriin, mukanaan joukko nuoria vaimoja ja tyttöjä, jotka he
olivat juopuneina hillittömän raakalaisen julmuudella häväisseet.
Tämän kuullessaan kuningas valahti kuolon kalpeaksi. "Pedot!" huusi
hän. "Kuolema ja kirous! Sen he saavat hengellään maksaa. Joutuun
Albert! Kuolemantuomio täytäntöön! Jokainen soturi joka näin on
häväissyt Tanskan nimen, on heti maahan lyötävä ja tuhottava? --
Kiirehdi!"
Kreivi Albert käänsi sotaoriinsa, ja tapahtui niinkuin kuningas oli
käskenyt.
Sillä aikaa kun tämä äkillinen kuolemantuomio pantiin täytäntöön
leirissä, istui kuningas ääneti ratsunsa selässä, ja syvä tuska
kuvastui hänen kasvoissaan. Hän näki kuun rauhallisesti kuvastuvan
Elbeen, minne nuo onnettomat naiset olivat äsken suistuneet. Hän näki
kirkkaan tähtitaivaan kaareutuvan yli aution, hävitetyn seudun, missä
joka puolelta sodan onnettomuudet ja kauhut häntä ympäröivät. "Dagmar,
hurskas Dagmar!" huokasi hän. "Itketköhän sinä nyt minun tähteni
rauhaisessa taivaassasi? Jos sinä et olisi rukoillut tuon paatuneen
piispan puolesta, niin olisi paljon surkeutta vältetty." Hän kuuli
etäiset, kolkot kuolonhuudot ja loi mustat silmänsä maahan. Hän istui
vielä ääneti ajatuksiinsa vaipuneena ratsunsa selässä, kun kreivi
Albert pysäytti mustan oriinsa hänen rinnalleen.
"Teidän tahtonne on täytetty, herra kuningas!" sanoi totinen
sotapäällikkö. "Meidän sotilaissamme ei ole enää lapsimurhaajia eikä
naisraiskaajia. He huusivat rippiä ja ehtoollista! -- Minä sallin
heidän lukea Isämeidän rukouksen, saivat tyytyä siihen."
Totinen, ritarillinen herra katseli osanotolla kuninkaan synkkiä,
alakuloisia kasvoja ja unohti suuttumuksensa niistä kovista,
kohtuuttomista sanoista, jotka kuningas saman päivän aamuna oli
lausunut hänelle. "Miksi olette niin alakuloinen, jalo kuninkaani!"
sanoi hän. "Tapahtunutta ei voi muuttaa. Nyt ei ainakaan kukaan voi
soimata teitä siitä, että te ette pidä väkeänne ankarassa kurissa."
"Niin jälestäpäin, sitten kun onnettomuus on tapahtunut", vastasi
kuningas, "sitten kun minun vihani näkeminen on tehnyt ihmiset
perkeleiksi ja raateleviksi pedoiksi. Noiden naisten huudot ja
kiroukset minä kuulen vielä kuolinhetkelläni."
"Heidän puolestaan on kostettu!" sanoi Albert. "Tuo ritarikunniamme
häpeäpilkku on verellä pesty puhtaaksi."
"Mutta sekin veri olisi voitu säästää!" vastasi kuningas kiivaasti.
"Jos minulla olisi ollut sellaisia ystäviä kuin oli isälläni, niin ei
tuo häpeäpilkku olisi koskaan tahrannut sotilaskunniaani. Jos Axel
tai Esbern olisivat olleet lähelläni silloin kun minä vihastuneena
tuon kirotun piispan paosta unhoitin julistaa rauhan voitetuille,
niin varmasti he olisivat voimakkaasti muistuttaneet siitä minulle
pelkäämättä kuninkaansa vihaista sanaa."
"Ei pelko sitonut minun kieltäni", sanoi ylpeä Albert syvästi
loukattuna, "vaan suuttumus, oikeutettu suuttumus kohtuuttomasta
soimauksesta. Minä en pelkää ketään, kuninkaallinen sukulaiseni! Ani
harvaa kohtaan on kunnioitukseni niin suuri, että hän voisi loukata
minua. Ei koko maailmassa sitä voi kukaan muu kuin te, -- mutta te
olette minun kuninkaani, ja minä vaikenen."
"Elä tee sitä, urhea Albert!" sanoi kuningas ojentaen hänelle kätensä.
"Puhu vain minulle, niin että voin tuntea minulla olevan miehiä ja
ystäviä ympärilläni! Jumala suokoon meille molemmille anteeksi sen,
mikä täällä tänäpäivänä on tapahtunut. Me molemmat olisimme voineet ja
meidän olisi täytynyt se estää."
Sitten kuningas kannusti ratsuaan, ja kreivi Albert seurasi häntä
lähteäkseen liikkeelle sotajoukon etunenässä.
* * * * *
Tämä järkyttävä tapahtuma oli tehnyt niin syvän ja tuskallisen
vaikutuksen kuninkaaseen, että kesti kauan, ennenkuin hän ryhtyi
mihinkään suurempaan sotaretkeen. Palattuaan Riibehuusiin hän tosin sai
sen iloisen sanoman, että kuningatar Berengaria oli synnyttänyt hänelle
pojan, ja hän sulki kiihkeästi iloiten äidin ja lapsen syliinsä.
Mutta melkein samoihin aikoihin saapui kaksi tärkeää kuolemanviestiä,
jotka laimentivat hänen isällisen ilonsa. Hänen lankonsa, Ruotsin
kuningas Eerik, oli kuollut, ja hänen mahtava ystävänsä Pyhän Pietarin
istuimella, rohkea ja tarmokas paavi Innocentius, oli päättänyt
merkillisen elämänsä, sekä saanut seuraajakseen paavi Honoriuksen.
Eräänä päivänä istui kuningas salakammiossaan tärkeästi neuvotellen
kreivi Albertin, arkkipiispa Anteron ja Junkker Strangen kanssa.
"Sallikaa siis minun, herra kuningas, ottaa risti ja lähteä pakanoita
vastaan Liivinmaalle!" sanoi kreivi Albert ja nousi neuvottelun
päätyttyä. "Minua te ette ainakaan voi lähettää uuden paavin luo.
Sill'aikaa kun te hengellisillä aseilla pakoitatte pyhän isän, niinkuin
tähän asti keisarin, vahvistamaan teidän valtanne kristityille ja
pakanoille, ja lainaamalla P. Pietarin avaimet häädätte viholliset
maasta, ei olisi hullumpaa, jos minä toisilla keinoilla valmistaisin
teille tietä ottamalla selvän asioiden kulusta Liivinmaalla, ennenkuin
Veriristiritarit siellä turmelevat meiltä kaiken, rakentamalla
turhanpäiväisiä kirkkojansa juoksevalle hiekalle."
"Te olette oikeassa, kreivi Albert!" vastasi kuningas. "Te tunnette nyt
minun suuren suunnitelmani. Jos se onnistuu, on kolmen vuoden kuluttua
koko Liivin- ja Vironmaa kastettu ja tanskalaisten ansiosta. Suokoon
sen Jumala ja Pyhä Mikael! Mutta minun on huolehdittava siitä, etten
kadota entistä kruunuani toista tavoitellessani. Minun täytyy saada
vanhojen vihollisten! kädet sidotuiksi, ennenkuin lähden Tanskasta ja
alan uusia ahdistella. Hän, jolla yksin on valta sitoa ja päästää,
lainatkoon minulle kätensä, että se onnistuisi. Teidän miekkanne
ei sovellu aukaisemaan senkaltaisia valtiosolmuja, urhokas Albert.
Ritarien kanssa te tulette toimeen, ja teidän nimenne tuntevat sekä
kristityt että pakanat. Lähtekää Jumalan nimeen, ja tulkaa takaisin
silloin kun minä tarvitsen teitä! Ottakaa mukaanne ne ritarit ja
aseenkantajat, jotka ovat asiasta innostuneet, ja jotka haluavat
seurata teitä. Nuorien ritarien ei ole hyvä kulkea toimettomina.
Tuo nuori Riisen Kaarlo, joka ennen oli teidän oppilaanne ja
aseenkantajanne, on kunnon poika. Hän on koko sydämestään ja sielustaan
minulle uskollinen. Mutta hän on alkanut haaveilla ja kulkee nyt pää
kallellaan kuin onnettomin kosija, ottakaa te hänet mukaanne ja pitäkää
hänet toimessa! Jotakin kytee myöskin reippaan serkkumme mielessä:
hänen äkillinen lapsikihlauksensa ja teeskennelty iloisuutensa eivät
miellytä minua. Antakaa hänen puolustaa Traven luona olevaa uutta
linnoitusta ja auttakaa te minua pitämään huoli siitä, etteivät hän ja
ritari Kaarlo joudu yhteen, muuten he taittavat niskan toisiltaan tuon
typerän jutun vuoksi, jonka te kyllä tunnette. Menkää Jumalan haltuun!"
Kreivi Albert otti kuninkaalta jäähyväiset ja poistui heti
Riibehuusista, mukanaan Riisen Kaarlo, Absalon Belg ja monta muuta
nuorta ritaria sekä muutamia hengellisiä herroja. Sekä heillä että
myöskin kreivi Albertilla oli ristimerkki, ja he seurasivat hänen
lippuaan Liivinmaalle.
Kaarlo seurasi nyt entistä asemestariansa levottomin mielin,
ja kreivi Albert aavisti kyllä syyn siihen, vaikkei ollut sitä
huomaavinansa. Nuori ritari ponnisteli huomattavasti saavuttaakseen
hänen kunnioituksensa ja rakkautensa. Hän toivoi nyt varmasti Rigmorin
näennäisen kylmyyden olevan teeskentelyä ja johtuvan isän ankaruuden
pelosta, ja jos hän vain saisi tuon ylpeän kreivin suostumuksen,
niin oli onnensa taattu. Heidän matkustaessaan Vestervigiin hänen
sisarensa oli kertonut hänelle monta pientä kuvaavaa piirrettä Rigmorin
lapsellisesta ja oikullisesta olennosta, jotka kaikki todistavat hänen
olevan kiintyneen lapsuudenritariinsa, ehkä hän salaa rakasti häntä,
niin että Kaarlon epäilyksistään huolimatta täytyi luottaa niihin.
Siitä saakka hän oli turhaan etsinyt tilaisuutta saadakseen puhutella
Rigmoria, ja hänen käytöksensä oli muuttunut niin omituiseksi, että
kuningaskin oli huomannut hänen haaveellisuutensa, sekä oli luullut
parhaiten huolehtivansa hänestä antaessaan hänelle uuden tilaisuuden
niittää kunniaa uskaliaalla yrityksellä.
Tällä keinolla oli myöskin toivottu vaikutuksensa, sillä pian Kaarlo
oli toimeliain ja innokkain kaikista kreivi Albertin ristiritareista.
Kreivi Albertilla oli Riigassa ollut tärkeä neuvottelu saksan
ritariston miekkamestari Volvinin ja sotamestari Herman Balken
kanssa, jotka olivat turhaan koettaneet puhuttelutaidollaan saada
kreivi Albertin estämään kuningasta sen enempää sekaantumasta heidän
yrityksiinsä näitä barbaarisia maita vastaan, missä niin moni
saksalainen ritari jo oli saanut hautansa. Kreivi Albert ei antanut
viekkaan sotamestarin pettää eikä peloittaa itseään, sillä hän arvasi
kyllä tämän aikeet. Solmittuaan näennäisesti rauhallisen liiton
heidän kanssaan, hän lähti ritareineen ja hengenmiehineen kristityn
sotajoukkonsa kanssa Velliniin, missä virolaisten sotapäällikkö Lembit
majaili 6000 miehen suuruisen sotajoukon kanssa.
Ristiritarien sotavoima oli puolta pienempi, mutta kreivi Albertin ja
hänen ritariensa avulla he saavuttivat loistavan voiton Vellinin luona
ja saivat taistelutantereen haltuunsa.
Taistelu oli tauonnut, ja voittosankarit hautasivat kaatuneita. Riisen
Kaarlo seisoi haavoitettuna taistelutantereella kreivi Albertin
vieressä. Hän oli laiminlyönyt sidottaa haavansa pitäessään huolta
rakkaasta päälliköstään ja asemestaristaan, jonka henki oli ollut
vaarassa.
"Ettekö saanut vammoja tai tullut haavoitetuksi, jalo herra?" kysyi
Kaarlo. "Kamalalta näytti, kun makasitte kaatuneen ratsunne alla
raivoavien pakanoiden keskellä. Oli Jumalan onni, että Absalon Belg sen
huomasi aikanaan."
"Uskollinen, uljas Kaarloni", sanoi kreivi Albert liikutettuna. "Sinun
kädestäsi voimakas Lembit sai kuoloniskun, sinä pelastit minun henkeni.
Ilman sinua ei Absalon Belg olisi saanut mitään aikaan, ja minä olisin
nyt ruhjottu tai uhrattu kirotuille epäjumalille. Mutta sinä olet
haavoittunut. Anna sitoa itsesi! Eihän minulla ole mitään hätää. Tule,
minä pysäytän verenjuoksun olkavyölläni!"
"Kiitos, kiitos, rakas herra!" sanoi Kaarlo. "Ei se mitään ole. Kunhan
vain kerran voisin osoittaa, että minun suonissani virtaava veri on
yhtä hyvää ja rehellistä kuin kenen rikkaan lääninkreivin tai hienon
herran tahansa!"
"Miten niin?" kysyi sotapäällikkö säpsähtäen. "Olenko minä koskaan
sanonut sinulle, ettet sinä olisi kyllin rikas ja hieno? Jos me vielä
Jumalan avulla pääsemme elävinä ja voittajina Tanskaan, niin minä
lupaan kuninkaan nimessä sinulle linnan varustuksineen."
"Kyllä minä voin elää ilman linnaa ja varustuksia, rakas herra", sanoi
Kaarlo, "vain yhtä aarretta sieluni halaa, ja jos en sitä saavuta, niin
en milloinkaan muuta onnea halaja kuin rehellisen nimen ja kunniallisen
kuoleman, mieluimmin teidän tai meidän suuren kuninkaamme puolesta."
"Hm!" murahti kreivi Albert synkkänä. "Sen aarteen, jota ikävöit, minä
kyllä tunnen, mutta heitä ne turhat haaveet mielestäsi, Kaarlo! Sinä
olet uljas ja oivallinen ritari, mutta tavoittelemasi voitonseppele on
liian korkealla. Sanon sinulle poikani: Skjöldungen-rungon pieninkään
sivuoksa ei unohda milloinkaan kuninkaallista juurtansa, ja vertaiset
sopivat parhaiten toisilleen."
"Minä kuulin lapsuudessani erään tarinan", sanoi Kaarlo, "enkä minä
unohda sitä koskaan. Siinä kerrottiin nuoresta, uljaasta Hagbartista,
joka salaa voitti ihanimman kuninkaantyttären omakseen ja lauleli
onnellisena uskollisesta rakkaudestaan pyövelin saattaessa häntä
hirsipuuhun. Hän oli kyllä kuninkaanpoika, mutta ritari Folkeson, joka
vei kuningas Sverkerin tyttären luostarista, ei ollut kuninkaanpoika."
"Haa! oletpa kuitenkin tyhmänrohkea, turhamielinen poika!" vastasi
kreivi Albert tulisesti. "Luuletko sinä tytärtäni kevytmieliseksi
Signeksi tai typeräksi nunnaksi, joka luulisi sinua Jumalan enkeliksi,
jonka kanssa karkaisi. Jos sinä kuvittelet kreivi Albertin tyttären
hetkeksikään unohtavan mitä velvollisuuksia hänellä on minua ja sitä
ylhäistä sukua kohtaan, josta hän on syntyisin, niin sinä tunnet hyvin
huonosti uljaan Rigmorini. Sinä et voi saada edes merikivisydäntä
hänen kaulaltaan. Mutta jos minulla olisi tytär, joka minun luvattani
rohkenisi salaa luvata ritarille uskollisuutensa, -- niin ei suinkaan
mikään kunnianhimoinen prinssi tai ruhtinas olisi sinun onnesi esteenä.
Mutta riittää jo siitä asiasta! Kunnia ja onni eivät ole leikinasioita.
Nyt sinä tiedät vakavan ajatukseni tästä asiasta. Jos sinä et saa
karkoitetuksi noita haaveita mielestäsi, niin joudut koko maailman
narriksi ja turmelet elämäsi turhilla unelmilla. Anna sitoa haavasi, ja
pysy hiljaa siksi kunnes se parantuu, niin minä tahdon unohtaa sinun
ajattelemattomat puheesi!"
Näin sanoen kreivi Albert käänsi hänelle selkänsä jättäen hänet omiin
ajatuksiinsa ja haavalääkärin hoitoon. Mutta Kaarlo päätti lujasti olla
välittämättä kreivi Albertin järkähtämättömyydestä ja päätti asettaa
toiveillensa ja Rigmorin rakkaudelle ratkaisevan koetuksen.
Mutta pian sotapäällikkö antoi hänelle muuta ajattelemista kuin
uskaliaita rakkausseikkailuja, sillä hän sai muiden ritarien kanssa
pitkäksi aikaa kylliksi tekemistä Liivinmaalla.
Kun kreivi Albert vihdoinkin monen verisen tappelun jälkeen huomasi,
ettei hän pienellä ristijoukollaan voinut toimittaa mitään lukemattomia
pakanoita vastaan, luopui hän aikeestaan valloittaa Saarenmaan ja
suostui kunnialliseen sovintoon, minkä pakanat tarjosivat heille
Riigassa. Sieltä hän lähti ritareineen Slesvigiin, mihin kuningas
Valdemar oli kutsunut kaikki läänitysmiehensä ja vasallinsa
kruunauttaakseen Dagmarin yhdeksänvuotiaan pojan, prinssi Valdemarin.
Kuninkaan suuri suunnitelma oli sillä aikaa toteutunut: Arkkipiispa
Antero oli toimeliaana saanut vaikutetuksi uuteen paaviin sen, että
kuningas oli saanut paavillisella vahvistuksella keisari Fredrikin
tunnustamaan tanskalaisten yliherruuden Saksassa, ja hän oli sitäpaitsi
saanut lahjakirjeen paavi Honoriukselta kaikkeen mitä hän vastedes tuli
valloittamaan Vironmaalla. Kaikki nämä onnelliset asianhaarat näyttivät
yhdistyneen kiirehtimään pohjoisia pakanamaita vastaan aiottua,
ratkaisevaa retkeä, jota arkkipiispa niin kauan aikaa oli valmistellut,
ja jonka kreivi Albert nyt ilolla näki valmistetuksi ja päätetyksi.
Tärkeät, hiljan saapuneet viestit kertoivat, että keisari Otto, kovasti
katuen paaville osoittamaansa uppiniskaisuutta, oli kovia tunnonvaivoja
kärsien kuollut katumusruoska kädessään Hartesburgissa; myöskin
levoton piispa Valdemar näytti aikovan seurata hänen esimerkkiään ja
vihdoinkin luopua ylpeistä, maallisista aikeistaan, sillä hän oli
syvästi masentuneena antanut vihkiä itsensä cistersiensimunkiksi
Lockumin luostarissa Kalenbergissa. Kuningas näytti nyt rauhassa voivan
jättää isänmaan, varsinkin kun hänen levottomin pohjoissaksalainen
vasallinsa, Schwerinin kreivi Henrik, oli lähtenyt katumusretkelle
pyhälle maalle. Valdemarilla oli voimakas sotajoukko, ja hän toivoi
nyt saavansa suuret valloitussuunnitelmansa toteutetuiksi annettuaan
kansan rauhoittamiseksi ensin kruunata esikoisensa. Hänen uljas
kuningattarensa olisi kernaasti seurannut häntä tälle sotaretkelle,
mutta hänellä oli taas pienoinen poikalapsi vaalittavanaan, niin ettei
hän edes ollut läsnä kruunausjuhlallisuuksissa Slesvigissä, vaan oli
jäänyt Riibehuusiin naisineen. Ei kukaan näyttänyt olevan tästä niin
tyytymätön kuin Riisen Kaarlo, joka salaisesti oli toivonut tapaavansa
Rigmorin tässä juhlassa.
Juhlallisen komeasti olivat kruunausjuhlallisuudet vietetyt. Kuningas
ja kreivi Albert seisoivat Slesvigin linnan ritarisalin ikkunassa
ja katselivat miten tulisesti kreivi Otto ajoi rajulla oriillaan
linnanpihasta.
"Hän on todellakin suuttunut!" sanoi kuningas -- "mutta hän tottelee
kuitenkin. Olette kai pitänyt Riisen Kaarlon virkeässä toiminnassa?"
"Hän on parhaillaan toimittamassa miehistönsä laivaan", sanoi kreivi
Albert. "Minä luulin muuten, että heidän välinen riitansa oli
sovitettu."
"Luuletteko te, urhea Albert, teidän oppilaanne milloinkaan
unohtavan kunnia-asian? Ja luuletteko nuoren sukulaisenne veren
olevan vähemmän tulista kuin meidän? Katselivathan he toisiaan
kirkossa kuin veriviholliset. Sotaretkellä heitä hillitsee sotalaki,
siellä heillä on tilaisuus jäähdyttää kuumaa vertansa. Minä en
mielelläni enää sekaantuisi asiaan. -- Mutta mitä sinä arvelet minun
sotavarustuksistani, urhea Albert?" kysyi kuningas ylpeästi ja
iloisesti. "Ne ovat voittaneet minun uskaliaimmatkin odotukseni, herra
kuningas! Viisisataa pitkälaivaa, ja jokaisessa satakaksikymmentä
miestä. Minun täytyy tunnustaa, että teidän rikkaat läänitysmiehenne
eivät ole säästäneet aarteitaan."
"Eikä myöskään varakkaat kaupunkilaisporvarit", vastasi kuningas
-- "ja meidän hurskas arkkipiispamme on näyttänyt hyvää esimerkkiä
piispoilleen. Vanha, uskollinen Antero on aivan nuortunut. Itse Pietari
piispakin, jonka jo sanottiin kuolleen, on elpyneenä ja voimakkaana
noussut tautivuoteeltaan, tahtoen hänkin mukaan."
"Tämä retki on jo vuosikausia ollut urheiden Sunenpoikien lempiajatus",
huomautti kreivi Albert, "ei ole ihme, että he sitä voimiensa
takaa tukevat. Ja totisesti, hurskas arkkipiispa oli oikeassa:
raakalais-elämä ei sieltä lopu, ennenkuin koko maa on kukistettu ja
kristitty. Minä olen nyt itse nähnyt hirvittäviä jätteitä heidän
ihmisuhreistaan ja heidän julmuudestaan kristittyjä kohtaan:
raatelevien petoeläinten lailla he repivät ulos heidän sisälmyksensä.
Jokainen kristitty siunaa teidän yritystänne, kuninkaani! Eivätkö
talonpojat nurkuneet raskaita sotaveroja? Nuo viisisataa laivaa
miehineen ja muonavarastoineen eivät olleet niinkään pieni avustus."
"Rahvas ei milloinkaan tiedä mitä se tahtoo", -- sanoi kuningas,
"talonpoika halajaa pääasiallisesti vain hyviä päiviä. Kyllä se omistaa
itselleen mielellään kunnian ja voiton, silloin kun sellainen on
saatavissa. Minä olin liian myöntyväinen hurskaan Dagmarin aikoina;
senvuoksi huudetaan minun nyt olevan ankaran, ja varsinkin jalo,
uljas kuningattareni on heille silmätikkuna. Mutta kyllä aikaa myöten
kaikki tasaantuu. Kansansuosio on tuulenlainen, se ei aina puhalla
samalta kulmalta. Se kuningas, joka siitä liiaksi välittää, joutuu
pian jokaisen tuulen ajeltavaksi. Nyt minä tiedän mitä minä tahdon ja
voin. Nurisivathan minun hurskaat herra pappinikin silloin kun minä
ensi kerran heitä verotin; mutta nyt kun ristiretki on kysymyksessä, ei
kukaan ole heitä avuliaampi ja innokkaampi."
"Jos sinä lähdet sotaan, isä, niin otathan sinä minut mukaasi?"
keskeytti pieni, kultakiharainen poika kuninkaan ja kreivi Albertin
puheen, painautuessaan hellästi kuninkaan polvea vasten ja katseli
häntä rukoilevasti ystävällisillä, sinisillä silmillään. Hän oli juhlan
yhdeksänvuotias kuningas, pieni prinssi Valdemar. Kuningas katseli
kaunista poikaa sydämellisellä ilolla.
"Ensi kerran sinä pyydät mukaani", sanoi kuningas ja taputti
ystävällisesti poikaansa poskelle. "Kun sinä tulet kuninkaaksi, niin
elät sovinnossa koko maailman kanssa. Nyt sinä olet tavallasi kuningas,
poikani; mutta on parasta, että pysyt sanassasi, siksi kunnes tulet
isommaksi."
"Minä tahdon aina pysyä sanassani!" vastasi poika. "Minä tahdon elää
rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta hurskas arkkipiispa sanoi,
että ainoastaan Jumalan luona taivaassa on rauha, ja jokainen hurskas
kristitty saa taistella miehuullisesti Jumalan valtakunnan puolesta
täällä maan päällä. Jos minä kerran tulen oikeaksi kuninkaaksi ja käyn
sotia maani puolesta, niin täytyyhän minun siihen myöskin oppia, isä!
Minä tahdon oppia sinusta, voidakseni tulla kelpo kuninkaaksi niinkuin
sinä."
"Hurskaan Dagmarini poika!" sanoi kuningas liikutettuna. "Sinulla on
äitisi lempeä sydän, samoin kuin hänen silmänsä ja tukkansa. Tuskin
sinusta tulee suurta soturia. Mutta minä pidän huolen siitä, että
sinusta Jumalan avulla tulee onnellinen rauhan ruhtinas."
"Eikö minusta koskaan voi tulla oikeaa kuningasta?" kysyi poika, ja
kirkkaat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. -- "Minkätähden sinä
sitten annoit kruunata minut tänään kirkossa? Arvelihan arkkipiispa
minusta tulevan hyvän kuninkaan, ja kansa huusi ääneen ja iloitsi
siitä. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos minä en sinun laillasi voi
puolustaa kansaani ja pakoittaa jumalattomia pakanoita lakkaamaan
kristittyjä kiduttamasta?"
"Tästä päivästä alkaen sinä saat asemestarin, Valdemarini!" vastasi
kuningas. "Kun palaan takaisin, niin saat näyttää minulle mitä olet
oppinut, ja kun minä ensi kerran menen sotaretkelle, seuraat sinä
minua, siitä annan sinulle sanani."
Siten poika oli rauhoitettu. "Elä luule, isä, että olen pahoillani",
sanoi hän iloisesti, "minä uskallan jo ratsastaa harmaalla oriilla,
enkä minä enää koskaan itke, kun loukkaannun; silloin vain, kun sinä
olet vihanen ja sanot minua hennoksi, heikoksi tyttöpojaksi, tai kun
olen kiusannut Nikolaita --"
"Hyvä, hurskas lapseni!" keskeytti hänet Valdemar kiihkeästi,
painaessaan häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä. "Suokoon Jumala
sinun säilyttää rakastavaisen mielesi, siksi kunnes tulet vanhaksi
harmaapääksi; et sinä siltä ole arka ja pelkuri. Hän, joka on väkevä
heikoissa antaa sinulle voimia, niin sanoi autuas äiti-vainajasi."
Sen sanottuaan hän antoi pojan mennä takaisin kreivi Klaun pienen
Nikolain ja toisten leikkitoveriensa luo.
Kuningas oli liikutettu. Hänen hurskaan Dagmarinsa kuva esiintyi
taas elävänä hänen sielunsa silmille, ja hän tunsi mielensä lempeän
surulliseksi. Hän antoi kreivi Albertin valmistaa kaikki lähtöä varten
ja poistui linnan asesaliin pukeutuakseen sota-asuunsa.
"Jos hän nyt olisi elänyt", puheli hän itsekseen, "niin hän varmaankin
olisi rukoillut soaistujen pakanoiden puolesta, -- kenties hän
taas olisi kysynyt tartuinko minä aseisiin vain Jumalan ja pyhän
kristikunnan nimessä. -- Oi, Dagmar, Dagmar, mitä silloin vastaisin
sinulle? -- Ei, ei, minä en ole mikään pyhimys, -- enkä minä tahdo
teeskennellä itselleni. -- Anna minulle anteeksi, hurskas sielu --.
Vielä minä olen entinen maailmanlapsi enkä muuta voi. -- Voittoon ja
onneen Volmari syntyi! Oi Berengaria, uljas Berengariani! Vain sinun
uskalias henkesi ymmärtää minut. Sinun Valdemarisi pyrkii sinne, mihin
ylevät, näkymättömät henget hänet määräsivät."
Hän puki nyt ylleen kultaisen haarniskansa. Senjälkeen hän otti
sydämillä ja hopealehdillä koristellun kilpensä seinältä.
"Nuo uljaat leijonat eivät saa ruostua eikä joutua häpeään", sanoi hän,
"eivät myöskään sydämet. Ei, totisesti minä en tahdo olla julma, raaka
sotilas. Pakanallisten naisten ei tarvitse niiden onnettomien lailla
kirota minua ja tanskalaisia. Minä tahdon pitää ankaraa sotakuria.
-- Lempeys ja armahtavaisuus seuratkoot pyhän ristin ohella minun
miekkaani ja lippuani. Sanokoot minua kuinka maailmallismieliseksi
tahansa, minä sodin kuitenkin sekä kruunun että ristin kunnian
puolesta."
Nyt hänen katseensa osui liuskakivilattialla olevaan punaiseen
pilkkuun, jota turhaan oli koetettu poistaa ja jota oli koetettu
peittää vanhalla panssarilla. "Niin, täällä tuo kamala työ tehtiin,
-- täällä kiltaveljet murhasivat Niilo kuninkaan", sanoi kuningas
miettiväisenä -- "omat kansalaiset murhasivat heidän laillisen
kuninkaansa. Hm? Minuakin vastaan nuristaan -- myöskin Berengaariaa.
Sanotaan, että minä en teekään kansaani onnelliseksi. Haa, mikä onni
on heistä voittoa ja kunniaa suurempi? -- Onko Tanskalla Knuut Suuren
päivistä asti ollut kuningasta, joka olisi voimakkaampi, ja jolla
olisi ollut suurempi sotajoukko kuin minulla tällä hetkellä? Maksakoon
mitä tahansa, Valdemar Seierin täytyy ansaita nimensä." -- Sitten hän
tarttui miekkaansa ja kilpeensä ja poistui asesalista.
Puolta tuntia myöhemmin kuningas ajoi satamaan, ollakseen läsnä
sotaväen asettuessa laivoihin. Seuraavana päivänä nuori, kruunattu
prinssi Valdemar palasi seurueineen takaisin Riibehuusiin. Hänen
mahtava isänsä seisoi kaartuvan purjeen alla lohikäärmelaivallaan
ritariensa ja läänitysherrojensa ympäröimänä. Niiden hengellisten
herrojen joukossa, jotka seurasivat häntä tällä retkellä, oli paitsi
arkkipiispaa ja Pietari piispaa myöskin Slesvigin piispa Nikolaus
ja liiviläiset piispat Herman ja Theoderik. Hänen läänitysmiestensä
joukossa nähtiin tällä kertaa myöskin hänen uskollinen ja luotettava
ystävänsä, Rügenin urhokas ruhtinas Witzlaw. Suurimman pitkälaivan
kannella seisoi kreivi Otto, Sven Vahvan ja Veli Gamlingin kanssa,
friisiläisten joukossa, ja sadan pienemmän laivan etunenässä purjehti
Riisen Kaarlo kepeällä purjeveneellään, jonka keulaan uskalias
rakastaja oli panettanut Rigmorin nimen suurin kultakirjaimin.