Kuningas Valdemarin ja kuningatar Berengarian hääpäivän jälkeen
näytti huomattava muutos tapahtuneen sekä kuninkaassa itsessään että
koko Riiben hovielämässä, samoin myöskin valtakunnanhallituksessa ja
sotalaitoksessa. Kuninkaan uljaat, nuoret sankarikasvot näyttivät
ikäänkuin nyt vasta saaneen sen jalon kuninkaallisen ilmeen ja sen
miehekkään horjumattoman vakavuuden, jotka olivat olleet niin ominaiset
hänen suurelle isälleen, mutta jotka piirteet esiintyivät pojassa
vieläkin voimakkaampina. Niin mahtava valtiashenki ilmeni koko hänen
olennossaan, että itse kreivi Albert ja arkkipiispakin hämmästyivät
sitä uhmailevaa itseluottamusta ja voimaa, joka näytti tekevän kaikki
hänen päätöksensä tarpeellisiksi ja vastustamattomiksi.
Hovissa vallitsi paljoa suurempi komeus kuin ennen, sekä vakavampi,
ankarampi henki, joka ei miellyttänyt nuoria, iloisia ritareita.
Nuoren, ylpeän kuningattaren sanottiin tuoneen mukanaan nämä jäykät
espanjalaiset hovitavat, ja kuninkaan intohimoista kiintymystä häneen
moni piti suurena onnettomuutena maalle. Kuningatar Berengaria istui
usein tuntikausia salakammiossa kuninkaan luona, joka tunsi itsensä
vapaaksi ja onnelliseksi vain hänen rinnallaan. Mutta ainoastaan
ne, jotka eivät tunteneet kuninkaan voimakasta hallitsijaluonnetta,
uskoivat hänen noudattavan puolisonsa vehkeitä ja neuvoja silloin kun
hän julisti mahtikäskyn, jota hänen vanhat, varovaiset neuvonantajansa
eivät hyväksyneet.
Voidakseen pontevasti ryhtyä suuriin sotaisiin aikeisiinsa hän ei ollut
epäillyt säätää tullia ja määrätä papistolle isoja veroja. Alemmat
kansanluokat, jotka Dagmarin aikana olivat tulleet vapautetuiksi
monista rasituksista, saivat nyt myöskin osaltaan suorittaa yhä
kasvavia sotakulunkeja. Tämän johdosta tyytymättömyys oli pian yleinen.
Mutta kansan rakkaus kuninkaaseen oli siksi suuri, ettei häntä siitä
moitittu, vaan kuningatarta syytettiin jokaisesta uudesta asetuksesta
ja verosta, joilla kansaa rasitettiin. Hänestä laulettiin katkeria
häväistyslauluja, ja esiintyessään kansan keskellä hän sai usein tuntea
solvaisevia osoituksia siitä vihasta, minkä hänen uljas, yritteliäs
henkensä näytti herättäneen.
Samsön herrainpäivillä kuningas oli heti häiden jälkeen julistanut
Dagmarin pojan, pienen Valdemarin, tulevaksi seuraajakseen. Niin
täyttyi kansan hartain toivo; se ei koskaan voinut unohtaa hurskasta
Dagmaria eikä rauhoittua, ennenkuin se varmasti voi toivoa kerran
näkevänsä hänen poikansa valtaistuimella, joka asia kenties olisi
voinut tulla epävarmaksi niin pian kuin Berengaria synnytti
Valdemarille pojan.
Heti kun tämä toimitus oli suoritettu, täytyi kuninkaan ajatella
maan puolustusta keisari Ottoa ja pohjoissaksalaisia ruhtinaita
vastaan. Huolimatta siitä suuresta tappiosta, jonka pannaan julistettu
keisari oli kärsinyt Ranskassa Bovinen luona, missä kuningatar
Berengarian veli, urhea kreivi Ferdinand, oli joutunut vangiksi, ei
keisari kuitenkaan ollut luopunut aikeistaan Tanskaa vastaan, joita
suunnitelmia pannaan julistettu piispa Valdemar oli kehoittanut
häntä mitä innokkaimmin toteuttamaan. Sill'aikaa kun keisari Fredrik
kruunattiin Aachenissa, ja koko eteläinen Saksanmaa tunnusti hänet
hallitsijakseen, oli keisari Otto taas koonnut mahtavan sotajoukon
Pohjois-Saksaan, aikoen nyt valloittaa itselleen takaisin ainakin
isänsä Henrik Leijonan maat, jotka suurimmaksi osaksi kuuluivat
Ranskan kruunulle. Oli epätietoista ulottuisivatko keisari Oton
aikeet pitemmälle. Mutta hänen uskollisella neuvonantajallaan,
piispa Valdemarilla, ei näkynyt olevan sen vähempää tarkoitusperää
silmämääränään, kuin syöstä kuninkaallinen serkkunsa hallituksesta,
noustakseen sitten itse Tanskan valtaistuimelle, joskin aluksi vain
keisari Oton läänitysmiehenä ja tämän mahtavan suojelijansa näennäisenä
vasallina.
Piispa Valdemar oli sillävälin tehnyt ensimäisen hyökkäyksen
hävittämällä Stodon linnan. Kuningas oli piirittänyt Stadea, mutta hän
oli lakkauttanut piirityksen ja vetäytynyt Dannevirkeen, vastustaakseen
koko sotajoukollaan niitä suuria, yhdistyneitä joukkoja, joilla keisari
Otto ja hänen veljensä, pfalzkreivi Henrik, Brandenburgin rajakreivin
ja piispa Valdemarin kanssa kulki Hampuria kohti.
Ennenkuin kuningas ehti Hampurin avuksi, olivat nuo hyvin vähän
tanskalaismieliset hampurilaiset antautuneet vihollisille, ja
piispa Valdemar käytti nyt jo toisen kerran ankaraa oikeutta tässä
kaupungissa, vaikka sille oli annettu keisarillisen vapaakaupungin
arvo. Sotaisa piispa oli liittynyt saksalaiseen sotajoukkoon, joka jo
oli kulkenut Elben yli ja anastanut osan Pohjoisalbingia.
Keisarillinen leiri oli suurella tasangolla, ja keisari neuvotteli
teltassaan Brandenburgin rajakreivin kanssa oliko paras tässä odottaa
kuningasta vai kulkea eteenpäin. Kalpea, mitättömän näköinen keisari
käveli levottomana edestakaisin komeassa tulipunaisessa teltassaan,
mutta voimakas, leveäharteinen rajakreivi seisoi rauhallisesti nojaten
miekkaansa ja kehoitti kulkemaan eteenpäin. Samassa astui telttaan
lähettiläs, ilmoittaen Tanskan kuninkaan suuren sotajoukon etunenässä
rientävän heitä vastaan. Häntä seurasi komea nainen, joka ratsasti
korkealla, valkoisella sotaoriilla, eikä hän kertomusten mukaan
ollut oikean ihmisen näköinen: sanottiin hänen rintahaarniskansa
loistavan auringon kirkkaudella, ja hänen punaisen höyhentöyhtönsä
leimuavan tulenliekkinä, ja sotajoukko, jota he johtivat, oli 60,000
miehen suuruinen. Toinen vakoilija saapui toisen jälkeen, vahvistaen
tämän kertomuksen. Kukin heistä luuli nähneensä vieläkin lukuisamman
vihollisjoukon, ja kaikki kertoivat tuskallisen levottomasti nähneensä
kuninkaan vieressä oudon, kalpean ja uljaan sankarittaren, joka heidän
mielestään oli vaarallinen, yliluonnollinen olento, ja jota heidän
keisarin käskystä täytyi mitä tarkimmin kuvata.
"Mikähän ihmeellinen nainen hän on?" sanoi keisari levottomasti,
ollessaan taas kahden kesken rajakreivin kanssa. "Pitkä -- kalpea --
musta -- säkenöivät silmät, kaksipäinen kotka vaipassa. Noiden typerien
ihmisten kuvaukset ovat luoneet sieluuni kuvan, jota minä en tahtoisi
katsella ruumiillisilla silmilläni, vaikka minä siten voittaisin koko
maailman."
"Minä en ymmärrä teitä, herra keisari!" sanoi vanha rajakreivi. "Tuo
nainen ei varmasti ole kukaan muu kuin kuningatar Berengaria. Minä
tunnen tuon ylpeän haaveilijattaren! Hänen hartaimpana toiveenaan on
ollut kerran päästä sotajoukon etunenään ja mieluimmin sinne, missä
vaara on uhkaavin ja kunnia suurin. Hän voi nyt saada sen toiveensa
täytetyksi: hän ja hänen ylpeä puolisonsa saavat nyt kokea mitä niin
pienelle herralle kuin Tanskan kuninkaalle seuraa siitä, että uhmailee
keisaria ja koko Pohjois-Saksan yhdistyneitä voimia!"
"Elkäämme kerskailko liian aikaisin, herra rajakreivi!" vastasi
keisari. "Ei kuningas Valdemar ensi kertaa kohtaa saksalaista keisaria
valtakuntansa rajalla. Minun täytyi itse kuunnella tanskalaisten
voittolaulua keisari Fiilipin pakomatkasta. Pitäkäämme nyt huoli siitä,
etteivät tanskalaiset laula sitä meille toista kertaa!"
"Voiko Henrik Leijonan keisarillinen poika epäillä tämän retken
onnellista päättymistä?" kysyi rajakreivi. "Me emme tarvitse kuin
puolta pienemmän sotajoukon valloittaaksemme Skandinavian."
"Sotaonni on oikullinen ja epävarma", vastasi keisari alakuloisesti,
"sen minä olen itse kokenut äskettäin Bovinen luona. Jos ei meidän
suojeluspyhämme ole meille suosiollinen, niin ei koko meidän voimamme
paljoakaan auta. Elkäämme vain ylönkatsoko vihollistamme. Eikö sama
kuningas Valdemar osoittanut teillekin, herra rajakreivi, maaperän
olevan liukkaan tällä puolen Elbeä, niin ettei sillä seiso vakavasti!"
"Sen opetuksen minä tahdonkin nyt maksaa hänelle!" murahti kreivi
suuttuneena. -- "Muuten olisi varmaankin viisainta, herra keisari,
että me nyt muistelisimme voittojamme emmekä johtaisi mieleemme
onnettomuuksiamme ja tappioitamme. Jos me itse ensiksi alamme epäröidä,
niin voi heikoinkin vihollinen helposti voittaa meidät."
Nyt astui telttaan pitkä, kookas herra, yllään kypärä ja haarniska.
Hänen valkoinen asetakkinsa muistutti lyhennettyä messupaitaa,
ja punaisen haarniskan selkäpuolella oli suuri kultaristi kuin
messupaidassa; hänen kolmikulmaiseen kilpeensä oli kuvattu
kolminkertainen kultakruunu, jota käsi ojensi salamoivasta
ukkospilvestä, ja sen alla oli puoleksi valtikan näköinen taitettu
käyräsauva. "Vihollinen on seisattunut ja asettuu leiriin", sanoi
hän, "ehkä hän epäilee ryhtyä ratkaisevaan taisteluun, nähdessään
meidän joukkomme. Mutta minä pyytäisin teitä, herra keisari, elkää
suostuko minkäänlaisiin rauhanehtoihin! Voiton herra sanoo teille
minun kauttani: Hävitä vihollisesi maan päältä! Minä olen tänä päivänä
antanut hänet sinun käteesi."
"Jos te tahdotte olla profeetta, piispa Valdemar", vastasi keisari,
"niin antakaa minulle merkki osoitukseksi siitä, että voitto on
varma! Tanskan kuninkaalla on mukanansa nainen, jota pidetään noitana
tai pyhimyksenä. Herra rajakreivi arvelee hänen olevan Berengaria
kuningattaren. Mutta olkoon hän kuka tahansa, niin minusta ei ole hyvä
merkki, että heikko nainen Valdemar Seierin rinnalla uskaltaa näin
ratsastaa meitä vastaan, se osoittaa ettei vihollinen meitä pelkää."
"Minä ymmärrän teidät, herra keisari!" vastasi piispa Valdemar. "Te
olette liian sivistynyt välittääksenne sellaisesta taikauskosta.
Kuningatar Berengaria kuuluu olevan jossakin määrin teidän nuoren
vaimovainajanne näköinen; hän kuuluu myöskin pukeutuvan samalla tapaa
kuin keisarinna Beatrix, hän on myöskin pitkä ja hiukan kalpea, --
eikä muuta tarvita, niin jo talonpojat pitävät häntä aaveena. No hyvä,
väki on herkkäuskoista, ja sen mielestä jokainen satunnainen, oudompi
sattuma on huono enne. Senvuoksi, jos me keksimme heille onnellisen
enteen, joka voittaa tuon uhkarohkean naisen heissä herättämän
taikauskoisen pelon, niin silloin on voitto varmasti meidän. Kuulkaa
minun neuvoani, herra keisari! Ovatko ne molemmat sankariväkevät
turnajaisritarit vielä joukossanne, joita ei perkelekään heitä
satulasta? Antakaa heidän näyttää taitojaan molemmille sotajoukoille,
ja sitten vaatia pari vihollisten miehistä taisteluun. Samassa
silmänräpäyksessä, jolloin he ovat heittäneet vastustajansa hietikolle,
annamme me kaikkien sotatorvien törähtää ja hyökkäämme taisteluun.
Vannonpa pääni kautta, herra keisari, että me nujerramme allemme koko
tanskalaisen sotajoukon kuin parven heinäsirkkoja!"
"Se neuvo ei ole hullumpi!" sanoi keisari. "Jos te muutamalla
voimallisella raamatunlauseella rohkaisette heidät, etteivät he tee
pahaa pahemmaksi, niin luulisinpa tuon sotakujeen säästävän meiltä
paljonkin verta."
"Ilveilyjä!" -- murahti vanha rajakreivi. "Minä uskoin meidän kulkeneen
Elben yli ryhtyäksemme oivalliseen otteluun ja saavuttaaksemme
kunniallisen voiton eikä katsellaksemme typerää ilveilynäytelmää, jonka
tuloskin voi olla aivan epävarma, ja joka yhtähyvin voi koitua meille
häpeäksi ja onnettomuudeksi kuin hyödyksi."
"Sitä te ette ymmärrä, herra rajakreivi!" sanoi keisari
loukkaantuneena. "Neuvo on kyllä hyvä, kunhan se vain kunnollisesti
suoritetaan: minä tunnen nuo molemmat turnajaisritarit; he ovat kuin
rautaa ja terästä. Jos piispa Valdemar suostuu pitämään heille yhtä
hyvän saarnan kuin hän piti minulle, suostutellessaan minut tälle
retkelle, niin minä olen varma siitä, että onni meitä seuraa, -- ja
niin on asia päätetty!"
"Se on siis teidän käskynne, herra keisari?" -- kysyi piispa Valdemar,
joka tunsi keisarin vaihtelevan mielen. "Voitteko te luottaa
turnajaisritarienne voimaan ja rohkeuteen? Kyllä minä heihin sytytän
innostuksen asiaan, niin totta kuin kieli on suussani! Minä annan
nyt järjestää kaikki tämän suunnitelman mukaan. Vielä ennen auringon
laskua voimme vaatia vastustajat voimienmittelyyn, ja huomenna auringon
noustessa kaksintaistelu ja ottelu."
"Ja voitto, suokoon sen pyhä Magdaleena ja pyhä Mikael!" sanoi keisari
ja suuteli huoaten pyhäinjäännöstä, jota kantoi kaulassaan. -- "Uskokaa
minua, herra rajakreivi, ilman tämmöistä onnea tuottavaa kappaletta
ovat kaikki meidän voimakkaat ponnistuksemme turhat tätä Valdemar
Seieriä vastaan. Hänen nimensä kaiku on onneton hänen vihollisilleen."
Rajakreivi vaikeni huomatessaan vastaväitteet turhiksi, ja piispa
Valdemar poistui pannakseen täytäntöön oman ja keisarin aikeet.
Tanskalaisten leirissä ilo oli ylimmillään. Menestys, jolla Valdemar
samalla paikalla oli karkoittanut keisari Fiilipin, ja sotaonni, joka
aina oli seurannut voittorikasta kuningasta, herättivät tanskalaisissa
sotureissa sellaisen luottamuksen hänen johtoonsa, että he eivät
vähääkään pelästyneet vihollisten suurempaa miesvoimaa. Moni
tanskalainen oli nähnyt mitättömän näköisen keisari Oton Riibessä,
eivätkä he välittäneet hänestä enemmän kuin lapsesta; hänen huono
sotaonnensa sekä viimeinen pakonsa Ranskasta olivat sitäpaitsi
saattaneet hänet kaikkien ritarien ja aseenkantajien pilkan alaiseksi.
Siellä tunnettiin myöskin rajakreivin leveä selkä; pannaanjulistettu
piispa oli kyllä heidän mielestään uskalias mies, mutta yleisesti
uskottiin, ettei onni eikä siunaus seurannut häntä tai keisari Ottoa,
niin kauan kuin he olivat kirkonkirouksen alaisina.
Oli jo iltahämärä. Valdemar istui Berengaria-kuningattaren vieressä
teltassaan, suunnitellen seuraavan päivän hyökkäysjärjestystä ja
iloiten sotajoukossa vallitsevasta hilpeästä mielialasta. Sankarirunot
ja iloiset sotalaulut kaikuivat leiristä; samassa kuului torventoitotus
teltan ulkopuolelta, ja keisarillinen airut ilmoitettiin saapuneeksi.
Kahden kumaraniskaisen torvensoittajan saattamana kookas sanansaattaja
astui sisään, tuoden tuon omituisen taisteluvaatimuksen.
Hän sanoi kahden keisarillisen ritarin tahtovan -- keisarin, hänen
herransa suostumuksella -- antaa tanskalaisille osoituksen siitä,
mitä heillä oli odotettavissa tahtoessaan potkia tutkainta vasten ja
koettaessaan voimiaan heitä väkevämpien kanssa; he vaativat senvuoksi
kahta kuningas Valdemarin sotilaista mittelemään voimia heidän kanssaan
molempien sotajoukkojen nähden.
"Tervehtikää teidän herraanne ja keisarianne", vastasi Valdemar, "että
minä en ole tullut tänne katselemaan leikkiä tai turnausratsastusta,
vaan huomenna Jumalan avulla karkoittamaan hänet sekä koko hänen
joukkonsa pois minun rajojeni sisältä. Minä en epäile hänen miestensä
rohkeutta; mutta jos hän kenties pelkää, ettei itse joutuisi näkemään
miestensä urhoollisuutta, niin minä suostun kernaasti tekemään hänelle
mieliksi ja annan kahden miehistäni koetella voimiaan hänen urostensa
kanssa ennen taistelua."
Tämän vastauksen saatuaan keisarillinen airut palasi joukkonsa luo.
Heti senjälkeen Valdemar kutsutti luokseen etevimmät päällikkönsä
ja ritarinsa ilmoittaakseen heille, että seuraavana päivänä oli
päätaistelu taisteltava heti kun sovittu kaksintaistelu oli loppunut,
päättyköön se miten hyvänsä. Mutta nyt oli ratkaistava kenelle
kahdelle ritarille uskottaisiin tämä kansalliskunnian puolustus, joksi
tämänlainen kaksintaistelu nähtävästi oli katsottava.
Kreivi Albert, kreivi Otto, Junkker Strange ja Absalon Belg astuivat
heti esiin, pyytäen itselleen tätä kunniaa. Riisen Kaarlo astui
myöskin lähemmäksi, mutta oli liian nöyrä ääneen tarjoutuakseen. Hänen
silmäyksensä kreivi Ottoon ilmaisi myöskin, että hän, ajatellessaan
kaksintaistelua ja kunnianasiaa, palavasti halusi päästä ratkaisemaan
toista yksityistä taistelua, minkä sotalaki ja kuninkaan palveluksessa
olo kielsivät hänen mainitsemasta.
Kuningas silmäili mielihyvällä uljaita ritarejansa, mutta pudisti
päätänsä. "En voi laskea ketään teistä!" -- sanoi hän päättäväisesti.
"Taistelu ja voitto ovat nyt pääasiana, ja siihen minä tarvitsen teidät
kaikki. Tämä kaksintaistelu on oikeastaan suurenmoista narripeliä,
jolla ei ole minkäänlaista merkitystä, vaikka sen onnellinen suoritus
voisikin olla jonkinlaisena rohkaisuna sotajoukolle. Kreivi Albert,
te olette minulle ylimäisenä sotapäällikkönä liiankin tärkeä ja
välttämätön. Samoin sinä, reipas Otto! Huolimatta reippaudestasi
ja uljuudestasi sinä et kuitenkaan ole mikään Goljat, ja tässä
tarvitaan enemmän raakaa ruumiillista voimaa ja ratsastajatemppuja
kuin ritarinmieltä ja urhoutta. Te ette myöskään sovellu siihen,
Junkker Strange, vaikka te olitte minun asemestarini ja paras
keihäänheittäjä. Te alatte jo olla ikämies ja te voitte tehdä minulle
suurempia palveluksia lähettiläänä ja sopimusten laatijana kuin
miekkailumestarina. Ja te, kunnon Absalon Belg! Te olette, totta
puhuen, liian paksu! Teitä ei hevillä heitetä satulasta, mutta jos
teidän ratsunne sortuu, niin te jäätte sen alle. Minä näen ritari
Riisen Kaarlon myöskin mielivän tähän seikkailuun; mutta minä tarvitsen
hänet muualla. Ei, minä olen jo tehnyt valintani. Kutsukaa tänne
Sven Väkevä ja Veli Gamling! He ovat tukevimmat ja samalla ovelimmat
tappelijat mitä milloinkaan olen nähnyt."
"Mutta, herra kuningas!" huudahti kreivi Albert. "Nekö kaksi raakaa,
friisiläistä hevoshuijaria?"
"He ovat kuitenkin sotureita ja ritareita!" vastasi kuningas. "Ja
vaikka he eivät ole hovimiehiä eikä hienokäytöksisiä herroja, niin ei
kuitenkaan kukaan ritari voi kieltäytyä astumasta taistelemaan heidän
kanssaan."
"Mutta he ovat kuitenkin friisiläisiä, eivätkä oikeita tanskalaisia!"
sanoi Absalon Belg, "mikä kunnia meille siitä on, jos he voittavat?"
"Pois kateus, herra ritari, ei saa olla eroa friisiläisten ja
tanskalaisten välillä!" vastasi kuningas kiivaasti. "Jokainen, joka
mielellään ja uskollisesti palvelee Tanskan kuningasta, on tanskalainen
sielultaan ja sydämeltään. Parin saksalaisen ja tanskalaisen miehen
käsivoimat eivät sitäpaitsi ratkaise kysymystä siitä, onko tanskalainen
vai saksalainen väkevämpi, -- sellaiset lapsellisuudet jääkööt
koulupoikien asiaksi!"
Kuninkaan käskystä astui heti senjälkeen sisään kaksi jäntevää ja
leveäharteista nuorta miestä, yllään lyhyet, friisiläiset asetakit ja
kädessä pitkät keihäät, joiden avulla he olivat tottuneet hyppäämään
soiden ja ojien yli. Se keveys ja taitavuus, millä friisiläiset
osasivat käyttää keihästään, oli jo vanhoista ajoista asti ollut
tunnettu.
Paitsi tätä asetta kantoi veli Gamling selässään raskasta nuijaa, ja
puoleksi kaljun pään peitti karvainen pukinnahasta tehty sotalakki;
tämä, sekä pitkä, musta parta tekivät hänet hyvin hurjan näköiseksi.
Sven Väkevä oli saanut nimensä tunnetusta painimistaidostaan;
senvuoksi hänen maanmiehensä pitivätkin häntä suuressa arvossa,
eikä kukaan muu ollut hänen vertaisensa voimienmittelyssä kuin veli
Gamling, joka siinäkin oli häntä etevämpi. He olivat langoksia ja
hyviä ystäviä. Friisiläisten rajalla olevista isoista karjataloistaan
he tavallisesti kiertelivät ratsain maita, harjoittaen tuottavaa
hevoskauppaa juutilaisten ja saksalaisten naapuriensa kanssa. He eivät
halveksineet tätä esi-isiensä elinkeinoa, jonka kautta he sodan aikana
kykenivät asestamaan melkoisen määrän ratsumiehiä. Senvuoksi kuningas
ei välittänytkään heidän raa'asta, epäritarillisesta olennostaan,
vaan empimättä antoi heille herrainkilven ja täyden äänestysoikeuden
herrainpäivillä. Viimeisessä sodassa keisaria vastaan he olivat
taistelleet niin erinomaisen rohkeasti, että olivat ansainneet
ritarilyönnin. Mutta pukuaan ja käytöstään he eivät olleet siltä
muuttaneet, ja astuessaan nyt kuninkaan eteen he tervehtivät häntä
kömpelösti ja avosydämisesti: "Mitä kuuluu, herra kuningas!"
"Luuletteko voivanne keikauttaa nurin kaksi keisarin väkevintä
ritaria?" kysyi Valdemar.
"Vaikka kaksi yhtä aikaa, herra kuningas!" tokaisi Sven Väkevä
välinpitämättömän rauhallisesti, ja katsellessaan kuningasta
rehellisesti ja hyvänsuovasti hymyillen hän hieroskeli käsivarttaan.
"Totta toisenkerran, sen kyllä teemme; minä nutistin kerran kolme
yhdellä haavaa, -- mutta eipä heistä ollutkaan paljon mihinkään!"
lisäsi hän suopeasti.
"Yhdentekevää onko heitä muutama enemmän tai vähemmän, herra kuningas!"
alkoi veli Gamling puhua ja otti nyt vasta pukinnahkalakin puoleksi
kaljusta päästään, laskettuaan nuijan ensin lattialle. "Heitettyäni
kirjat nurkkaan ja päästyäni kirotusta luostarin paastosta olen Jumalan
kiitos taas täysissä voimissani!"
"Oletko sinä aikonut ruveta hengenmieheksi ja luopua maailmasta?" kysyi
kuningas rotevalta soturilta. "Et sinä ainakaan ole sen näköinen."
"Sellainen oli aikomukseni, herra kuningas!" vastasi veli Gamling.
"Mutta minä luovuin siitä ajoissa, pitkät paastot ja rukoukset
eivät olleet minulle terveellisiä. Se olikin vain hurskas
päähänpisto lyötyäni muutaman hevosvarkaan kuoliaaksi. Kun sitten
aamujumalanpalveluksessa tulin lyöneeksi rukouskirjalla luostarin
esipappia otsaan, sain sieltä pötkiä tieheni pää puoleksi paljaaksi
ajettuna; senvuoksi säänkin kulkea kuolinpäivääni asti Veli Gamlingin
nimellä."
Kuningas selitti nyt heille asian, ja he suostuivat ilolla kohtaamaan
keisarilliset ritarit, jos vain saisivat tapella omalla tavallaan,
ilman mutkikkaita ritaritemppuja.
"Ottakaa kuitenkin mukaanne teidän kultakannuksenne ja ritarikilpenne",
vastasi kuningas, "ettei vihollinen teitä halveksi. Jos te ette vain
riko turnaussääntöjä, niin teidän on paras tapella niinkuin olette
tottuneet; siitä ei kukaan voi teitä estää."
Näin oli asia päätetty, ja kuningas käski molempien väkevien
friisiläisten palaamaan toveriensa iloisiin juominkeihin, mistä he
äsken olivat lähteneet.
"Ja nyt, jalo Berengariani!" sanoi Valdemar kääntyessään hellästi
kuningattaren puoleen, sitten kun sotapäälliköt ja ritarit olivat
poistuneet kuninkaan teltasta taisteluvalmistuksiin ryhtyäkseen. "Lupaa
minulle nyt, että sinä et huomenna tarpeettomasti heittäydy vaaroihin.
Minä olen suostunut sinun innokkaisiin pyyntöihisi, ja sinun läsnäolosi
täällä leirissä on tehnyt pelkurimmankin soturin rohkeaksi, mutta
voidakseni rauhallisesti ohjata taistelua täytyy minun tietää sinun
olevan hyvässä turvassa."
"Minä tahdon jakaa sekä vaaran että kunnian sinun kanssasi, rakas
Valdemar!" vastasi Berengaria. "Jos minä, silloin kun sinun henkesi ja
kunniasi on kysymyksessä, hiipisin suojaan turvaa etsimään, niin en
ansaitsisi tulla mainituksi Valdemarin kuningattarena."
"Mutta muista, Berengariani! Sinä panet kaksinkertaisesti kalliin
elämän vaaralle alttiiksi: toivo, millä hiljan ilahdutit minua", --
"Elä senvuoksi ole levoton!" keskeytti kuningatar hänet punastuen.
"Reipas liikunto ja tämän sotaretken tuottama virkeä mielenjännitys
ovat minulle varmasti paljon terveellisemmät kuin levottomuus,
josta kärsisin, ellen saisi sinua seurata. Vaihteleva elämä täällä
sotatantereella saattaa minut kahta virkeämmäksi ja iloisemmaksi.
Epätietoisuus sinun kohtalostasi tappaisi minut ja heikon toivomme."
"No hyvä, seuraa siis minua, uljas, voittamaton lumoojattareni",
vastasi Valdemar syleillen häntä tulisesti. "Voittoon ja onneen Volmari
syntyi. -- Nähdessäni tulen silmissäsi tunnen tähtien puhuneen totta,
enkä minä epäile voittoa ja onnea."
Seuraavana aamuna auringon noustessa molemmat sotajoukot seisoivat
taisteluvalmiina vastatusten. Näiden välillä seisoi yhtä suuri joukko
saksalaisia ja tanskalaisia ritareita turnausten kilpatuomareina.
Kaksi niinsanottua asekuningasta, töyhtöhatut päässä ja valkoiset
marsalkansauvat kädessä, mittailivat taistelupaikan yhdessä airueiden
ja niinkutsuttujen persevanttien kanssa. Keisarillisista riveistä astui
nyt esiin pari uljasta ritaria, joiden komeus ja aseloisto näyttivät
häikäisevän kaikkien silmät. He ohjasivat mustia ratsujansa hyvin
taitavasti, antaen niiden tehdä mitä rajuimpia käänteitä, ja samalla he
heiluttivat keihäitänsä vaatien kovaäänisesti vastustajiaan taisteluun.
Kuningas pysyttelihe rauhallisena Berengarian rinnalla tanskalaisten
joukkojen keskustan etunenässä, ja heitä ympäröivät arkkipiispa
Antero, Pietari piispa, Ivar Glug, Absalon Belg sekä sata etevintä
tanskalaista ritaria. Junkker Strange ja Riisen Kaarlo pysytteleivät
lähinnä kuningatarta: he olivat saaneet kuninkaalta käskyn olla
väistymättä hänen luotaan, sekä hengellään ja kunniallaan vastaamaan
hänelle kuningattaren turvallisuudesta. Kreivi Albert istui
hiljaisena ja totisena oikealla sivustalla hevosensa selässä, yllään
musta sotisopansa, ja vasemmalla sivustalla Otto kreivi ohjaili
kärsimättömästi korskuvaa sotaorittansa.
Kuninkaan viittauksesta Sven Väkevä ja Veli Gamling ratsastivat
friisiläisten sotarivistä pienillä, vilkkailla hevosillaan, pitkät
keihäät käsissään. Heidän pienet, ympyriäiset kilpensä riippuivat
hihnasta heidän selässään, ja heidän lyhyet, leveät miekkansa olivat
yksinkertaisilla rautaketjuilla vyöhön kiinnitetyt. Heillä oli yllään
tavalliset pukunsa eikä heillä ollut ei kypärää eikä haarniskaa.
"Lähettääkö Tanskan kuningas vastaamme kaksi halvinta
aseenkantajaansa?" kysyi toinen keisarin ritareista. "Te olette
kaiketi tottuneet taistelemaan kantapäillänne, koska kannatte kilpeä
selässänne. Sellaisten miesten kanssa me emme ryhdy taistelemaan."
"Emme tahtoneet peloittaa teitä kilpiemme vaakunoilla", sanoi Veli
Gamling, "senvuoksi me asetimme ne selkäämme. Kantapäillä me ahdistamme
muuten vain nautojamme."
"Mitä näen! Onhan teillä oikein kultakannukset. Milloin teidät
ritariksi lyötiin?" kysyi toinen keisarillinen ritari ivallisesti
hohottaen.
"Sen minä kyllä sanon teille", vastasi Sven Väkevä. "Kultakannukset me
voitimme hyvin helposti kun viimeksi ajoimme keisarilliset Elben yli."
"Hävytön roisto!" murahti keisarillinen turnausritari ja kääntyi
toverinsa puoleen. "Ryhdymmekö taisteluun heidän kanssaan vai ei?"
"Tämä on häpeällistä ilveilyä", vastasi toinen, "mutta jos te olette
yhtä mieltä minun kanssani, herra ritari, niin annamme noille
tyhmänrohkeille karvajusseille selkään, olkoot he ritareita tai ei.
Vannoimmehan kalliisti piispalle nutistavamme kenen hyvänsä, joka
meitä vastaan tulisi, eikä tässä sovi kuluttaa aikaa turhaan. Ottakaa
te tuo, jolta saitte niin törkeän vastauksen, minä otan osalleni tuon
pukinnahkalakkisen."
Senjälkeen ritarit vetäytyivät paikoilleen, asettuivat
hyökkäysasentoon, ja ratsastivat keihäät ojoina vihollisiaan vastaan.
Nämä eivät näyttäneet siitä välittävän, istuivat vain rauhallisina
pienten hevostensa selässä siihen asti, kunnes vahvasti varustetut
ritarit panssaroiduilla sotaratsuillaan näyttivät syöksyvän heidän
päälleen, ruhjoakseen heidät. Mutta silloinpa friisiläiset äkkiä
pyörähtivät syrjään ja hyppäsivät hevostensa selästä. Pitkien
keihäittensä avulla he tekivät muutaman aimo hyppäyksen sill'aikaa kun
turnausritarit kääntyivät asettuakseen uuteen hyökkäysasentoon. Mutta
nyt oli keisarillisilla herroilla vihollisensa jalkaisin aivan heidän
vasemmalla sivullaan, ja he saivat sellaisen sysäyksen sydänalukseen
friisiläisten pitkistä keihäistä, että he huolimatta kaikesta
voimastaan ja ritaritaidostaan syöksyivät maahan satulasta.
Sven Väkevä ja Veli Gamling seisoivat nyt hiljaa ja antoivat
vastustajilleen aikaa tointumiseen. Kun nämä olivat päässeet
jaloilleen, heittivät he keihäät luotaan ja syöksyivät niin äkkiä
vastustajiensa kimppuun, ettei kumpikaan ehtinyt ottaa esille miekkaa
tai tikaria, joten voitto nyt yksinomaan riippui käsivoimista ja
painimisen taidosta. Ensi otteella Veli Gamling heitti vastustajansa
maahan, mutta kun kaatunut ei kuitenkaan tahtonut tunnustaa itseänsä
voitetuksi, vaan veti tikarinsa esille sillä lävistääkseen hänet,
silloin ei Veli Gamling miettinyt kauempaa, vaan työntäsi miekan hänen
rintahaarniskansa alle, antaen hänelle kuolinhaavan.
Vielä Sven Väkevä painiskeli voimakkaan ja vikkelän vastustajansa
kanssa. Mutta kun sitä hänen mielestään kesti liian kauan, löi hän
nyrkillään turnausritaria otsaan niin voimakkaasti, että kypäränlaita
tunkeutui hänen aivoihinsa, ja mies kaatui kuolleena siihen paikkaan.
Tukahutettu valitushuuto kaikui keisarillisista joukoista, ja äänekäs
riemuhuuto tanskalaisten puolelta. Friisiläiset soturit tarttuivat taas
äkkiä keihäisiinsä, hypähtivät muutamalla voimakkaalla keikauksella
voitettujen ritarien ratsujen selkään ja ratsastivat takaisin
paikoilleen sotariviin; heidän omat pienet hevosensa potkaisivat
takajaloillaan ilmaan ikäänkuin pari vallatonta varsaa ja seurasivat
heitä. Mutta ennenkuin he ehtivät rintamaan, komensi Valdemar:
"Eteenpäin!" Molemmin puolin soivat sotatorvet. Salaman nopeudella
kreivi Otto hyökkäsi vasemmalta sivustalta ratsujoukkoineen vihollisen
oikeaa sivustaa vastaan, sill'aikaa kun kreivi Albert malttavaisena
teki voimakkaan hyökkäyksen vihollisen vasenta sivustaa kohti, ja
Valdemar itse kuningattaren rinnalla sadan ritarinsa ympäröimänä
hyökkäsi vihollisen keskustaa kohti.
Oton tulisuus saattoi kyllä silmänräpäykseksi tanskalaisten rintaman
epäjärjestykseen; mutta sekaannus, minkä hän aiheutti sillä vihollisten
riveihin, oli sitäkin suurempi. Mutta nyt hän huomasi Brandenburgin
rajakreivin ja hänen poikansa aivan vastapäätä itseään. Hän pysähtyi
ehdottomasti silmänräpäykseksi, ja hänen sydäntään kirveli, nähdessään
vanhan, hänelle ystävällisen herran ja nuoren ystävänsä, reippaan
Juhana ritarin, lähimpinä vastustajinaan. Mutta hän ei kauan arvellut.
"Eläköön kuningas Valdemar Seier!" huusi hän äänekkäästi, ikäänkuin
siten vaientaakseen jokaisen muun ajatuksen sielustaan, ja tällä
tunnussanalla hän hyökkäsi ratsumiehineen niin voimakkaasti eteenpäin,
että rajakreivin ja hänen poikansa täytyi väistyä.
Kreivi Albertin jousimiehet olivat sill'aikaa täydessä toimessa;
mutta hänellä olikin piispa Valdemarissa voimakas ja melkein hurja
vastustaja. Kuitenkin ennenkuin taistelu vielä oli oikein alkanutkaan,
ja kuningas vielä kuningattaren rinnalla ratsasti rauhallisesti
eteenpäin armeijan päävoiman etunenässä, huomasi keisari Otto
hämmennyksen oikealla sivustallaan. Hän näki kuningas Valdemarin
aivan edessään; hän näki myöskin kookkaan, ylpeän kuningattaren,
jonka koko olento, jalot liikkeet ja puku nyt taas, niin kuin ennen
hänestä kerrottaessa, näyttivät keisarin sielussa herättävän kuvan,
joka ihmeellisellä tavalla kauhistutti ja järisytti häntä. "Nousevatko
kuolleetkin minua vastaan?" mutisi hän kalveten ja peräytyi päistikkaa
sotajoukon keskuksen kanssa. Tästä syntyneen pelästyksen ja häiriön
johdosta useimmat keisarilliset joukot käänsivät viholliselle selkänsä,
ja silmänräpäyksessä pako oli yleinen. Suuttuneena täytyi myöskin
piispa Valdemarin vetäytyä takaisin. Kreivi Albert seurasi kuningasta,
joka ryntäsi vihollisten leiriin, pakoittaen sen pääjoukon jättämään
kaikki voittajan saaliiksi, ja kärsien suurta mies- ja hevoshukkaa hän
pakeni keisarin ja rajakreivin kanssa Elben yli. Piispa Valdemar pääsi
pakenemaan pitkin länsirantaa ja kiirehti ratsuväkineen Hampuriin.
Kuningas pysähtyi Elben luo ja käski lopettamaan takaa-ajon.
"Tämmöistäkö sota onkin?" sanoi Berengaria. "Vai oliko keisari Oton
tarkoituksena huvitella meitä kilparatsastuksella? Näin ollen olisivat
kaikki hovinaiseni voineet olla mukana, eikä kenelläkään heistä olisi
ollut tilaisuutta pyörtyä."
Kuningas hymyili. Monet ritareista nauroivat, pian jo kajahti nauru
koko sotajoukosta, ja kohta alettiin laulaa pilkkalauluja keisarin
lyhyestä käynnistä ja kovasta kiireestä. Mutta kuningas puisti päätään:
"Tämä on minusta aivan käsittämätöntä!" sanoi hän. "Täällä seisoi meitä
vastassa monta urhoollista miestä. Voimakkaampi käsi on taistellut
meidän puolestamme. Elkäämme kerskailko tästä voitosta. Jos tuommoinen
sotajoukko pakenee miekanlyönnittä, mitä on silloin ihmisvoima?"
Nyt kuningas huomasi nuolen, joka oli takertunut kuningattaren
purppuravaippaan. "Elkäämme pilkatko vihollista!" sanoi hän
vakavasti. -- "Kuolema on ollut lähempänä teitä kuin aavistattekaan,
kuningattareni." Hän irroitti nuolen kuningattaren vaipasta ja huomasi
kauhuksensa sen kärjen kääntyvän ulospäin, joten se ei mitenkään ollut
tullut vihollisen puolelta. Hyvin miettiväisenä ja ääneti hän kiinnitti
nuolen asetakkiinsa.
"Minkävuoksi olet niin kalpea, Valdemar?" kuiskasi Berengaria hellästi.
"Sinun rinnallasi nuoli ei voinut minua vahingoittaa. Minua vain
ihmetyttää, etten huomannut mistä se tuli."
"Ne viholliset, joita emme näe, ovat juuri kaikkein vaarallisimmat!"
sanoi kuningas. "Tuo nuoli on surettanut minua enemmän kuin kokonaisen
taistelun häviö."
Kuningatar painoi hellästi hänen kättänsä, katsoen tuon voimakkaan
huudahduksen olleen vain innokkaan osoituksen hänen rakkaudestaan.
Iloisia ja vallattomia lauluja laulaen enin osa sotajoukosta palasi
takaisin Dannevirkeen. Kuningas oli määrännyt Sven Väkevän ja veli
Gamlingin heidän maanmiestensä ylipäälliköiksi, jättäen heidät yhdessä
Otto kreivin ja suuren sotamiesjoukon kanssa Elben varrelle. Hän
lähetti kreivi Albertin Hampuriin, ja saattoi itse kuningattarensa
takaisin Riibeen. Hän piti tarkkaa huolta siitä, että kuningatarta aina
ympäröivät hänen uskollisimmat ritarinsa ja hän päätti, ettei enää
koskaan suostuisi ottamaan häntä mukaansa sotaretkelle.
Paluumatkalla kuningatar oli hilpeä ja iloinen. Kuningas peitteli
levottomuuttaan ja salasi häneltä sen syyn. Heti ensimäiseksi
Riibehuusiin palattuaan hän pani toimeen salaisen ja ankaran tutkinnon
tuon petollisen nuolen johdosta. Hän näytti sen Junkker Strangelle ja
Riisen Kaarlolle, jotka olivat ratsastaneet lähinnä kuningatarta, ja
he vakuuttivat, etteivät olleet nähneet lähitienoilla jousimiestä.
Kuningas antoi kaikkien Riiben aseseppien tarkastaa nuolta, mutta ei
kukaan heistä omistanut sitä työkseen. Hän vertasi sitä asevarastossaan
oleviin muihin nuoliin ja huomasi sen eniten muistuttavan sitä nuolta,
joka Lenan tappelutantereella oli vedetty kaatuneen Ebbe Sunenpojan
rinnasta. Mutta eniten huolestutti kuningasta kirjoitus, joka
huomattiin nuolessa, ja jota pidettiin salaisena uhkauksena. Siihen oli
riimukirjoituksena piirretty sanat: "Minulla on veljiä!"
Mutta kuninkaalla ei ollut aikaa mietiskellä kauan tuota asiaa. Hänen
täytyi käyttää hetkeä hyväkseen eikä antaa aseiden levätä, sillä talvi
näytti lähenevän ja uhkasi käydä ankaraksi. Hän tiesi kyllä mikä
uhkaava merkitys piispa Valdemarin kilvessä olevalla kruunulla oli,
ja hän oli päättänyt olla lepäämättä, niin kauan kuin tällä hänen
vaarallisella vihollisellansa oli Hampuri vallassaan ja ystäviä sekä
suojelijoita Saksanmaalla.