Kaksi viikkoa tämän jälkeen ratsastivat Junkker Strange, Otto-kreivi ja
Absalon Belg kolmenkymmenen tanskalaisen ritarin seurassa Flandernin
rajalla olevan tienristeyksen ohi Gentiin päin. Muutamia päiviä
myöhemmin kulki sama ritarijoukkue takaisin, seuranaan yhtä monta
flandernilaista ritaria ja näiden keskellä kookas, komeasti koristettu
ja hunnutettu nainen sekä useita muita, vähemmin silmiinpistävästi
puettuja ylhäisiä naisia ja kamarineitsyitä. Heidän kulkiessa rajalla
olevan tammimetsän läpi alkoi hämärtää.
"Sytyttäkäämme soihtumme!" sanoi Junkker Strange, "nyt ei ole kuutamoa,
ja tie on eksyttävä."
Pian oli kuusikymmentä soihtua sytytetty, ja komeaa oli soihtujen
häälyvässä valossa katsella pimeässä tammimetsässä välkkyviä aseita ja
liehuvia pukuja sekä hyppelehtiviä ratsuja.
Jokin tavattoman hauska pila näytti huvittavan kaikkia, ja vakavatkin
ritarit nauroivat niin ääneen, että metsä näytti muuttuneen
Hanswurstteatteriksi.
"Tämä on liian hullua", sanoi Junkker Strange vihdoin, "jättäkää jo
pila sikseen, kreivi Otto!"
"Prinsessalla ei ole mitään pilaa vastaan", kuului Otto-kreivin ääni
naisten keskellä, "minä olen sitäpaitsi havainnut, että se on aivan
tarpeellinen varovaisuustoimenpide näillä turvattomilla seuduilla."
Samassa syntyi takimaisten ritarien joukossa levotonta liikettä.
"Tanskanmaan kuningas! Tie auki!" kuului nyt suusta suuhun, ja
hämmästyksekseen näkivät Junkker Strange sekä tanskalaiset ritarit
kuninkaansa tutun muodon. Kuningas näkyi istuvan valkoisen ratsunsa
selässä, puettuna tavanmukaiseen kultaiseen sota-asuunsa, kilvessä
kultaiset sydämenmuotoiset koristukset. Hän ratsasti ääneti,
kypärinsilmikko suljettuna, aukenevain ritaririvien välitse. Hänen
rinnallaan ratsasti, kypärinsilmikko samoin suljettuna, mustaan
sotapukuun puettu herra, jonka kaikki tunsivat kreivi Albertiksi.
Sanaakaan sanomatta ratsastivat nuo odottamatta saapuneet kookkaan,
hunnutetun naisen luo. Tuo voimakas kuninkaannäköinen ritari
vei kätensä kaunottaren vyötäisille ja nosti hänet, terhakasta
vastustuksesta huolimatta, satulansa eteen istumaan. Sill'aikaa
kun kaikki ihmettelivät tuota kummallista menettelyä eivätkä
kunnioituksesta kuningasta kohtaan osanneet sanoa mitään, oli
tekokuningas naisineen ja tovereineen tuokiossa kadonnut pimeään
metsään.
"Petos! Konnan juonia!" huusi Junkker Strange! "Ajakaa heitä takaa,
Absalon Belg, ajakaa heitä takaa, nuoret herrat, jotka ratsastatte
reippaimmin! Minä en nyt uskalla jättää naisiamme. Me saamme kaikesta
tästä huolimatta kiittää onneamme! Tämä on sekä naurettavaa että
harmittavaa."
Viipymättä lähti Absalon Belg, kymmenen nuorta ritaria mukanaan,
metsään pakenevia takaa-ajamaan; muut ritarit painautuivat lähemmäksi
toisiansa naisten molemmin puolin sekä jatkoivat matkaansa metsän läpi
jännitetyn tarkkaavaisina.
Molemmat schweriniläiset metsästäjät, jotka kuninkaan ja ritarin
valepukuun puettuina olivat toimeenpanneet tuon rohkean konnantyön,
kulkivat sillävälin tuttuja salapolkuja eteenpäin metsässä; ja vaikka
heillä olikin täysi työ vastahakoisen saaliinsa hallitsemisessa,
pääsivät he kuitenkin onnellisesti pakoon, kun ensin olivat suurella
vaivalla saaneet terhakan, levottoman kaunottaren kädet ja jalat
sidotuksi. Vaikkeivät ihmeekseen olleet kuulleet ääntäkään hänen
huuliltaan, olivat he kuitenkin varmuudeksi sitoneet vaatteen hänen
suullensa.
"Hän on liian ylpeä huutaakseen tai lausuakseen sanaakaan meille",
sanoi väärä kreivi Albert "se on hänen kaltaistansa."
"Hän on väkevä kuin paholaisen isoäiti", mörisi valekuningas ja puhkui:
"häntä on vaikeampi käsitellä kuin metsäkarjua."
He pysähtyivät nyt metsän aukeamassa, missä pari naamioitua herraa
näkyi, hevosten selässä istuen, heitä odottavan.
"Onko hän teidän hallussanne?" kysyi toinen. "Hyvä! He ovat hänet
saaneet. Nyt viekää hänet luostariin! Näyttäkää heille tie,
kunnianarvoisa herra, ja pitäkää Te lopusta huoli. Nyt saa Tanskan
kuningas viettää häitä -- kamarineitsyensä kanssa."
Nämä sanat kuullessaan liikahti vangittu nainen niin rajusti, että oli
siteensä katkaista ja pudota satulan nupulta.
"Odottakaa hiukan, jalo prinsessa", mörisi ritari ja kiinnitti hänen
siteitään; "tällä kertaa ette vietä häitä kuninkaan kanssa. Jos aina
olette näin hillitön, niin olkoon hiisi Teidän sulhasenne."
Nyt kuljettiin hyvää vauhtia yli kivien ja kantojen aamunkoittoon asti.
Silloin pysähtyivät ratsastajat suuren porttiholvin eteen. Aivan ääneti
avautui portti. Ratsastajat hyppäsivät hevosten selästä ja kantoivat
vangitun läpi pimeäin käytävien holvikattoiseen kivihuoneeseen. Siellä
laskivat he vangitun naisen lavitsalle lepäämään ja lähtivät hiljaa
pimeästä huoneesta. Kohta sen jälkeen astui joku hengellinen herra,
lamppu kädessä, sisälle ja lähestyi vitkaan hunnutettua kaunotarta.
"Voitteko antaa anteeksi, jalo prinsessa", kuiskasi hän, "voitteko
antaa anteeksi teon, johon epätoivoinen rakkaus on minut vietellyt?
Ah, antakaa minun irroittaa nuo kelvottomat siteet, jotka Teitä
ahdistavat. Nyt olen minä Teidän vankinne, ja nyt sopii Teidän
kietoa minut ruusukahleisiinne. Mutta se olkoon ikuinen salaisuus
Teidän armonne. Olettehan luopunut maailmasta, kuten kerrotaan;
se on minunkin surullinen osani. Sulostuttakaamme nyt toistemme
yksinäisyyttä, hurskaina ja siveinä nöyrtyen Herran tahdon alaisiksi."
Näin sanoen vapautti hän vangitun kädet ja jalat siteistä, ihmetellen
hänen äänettömyyttään ja liikkumattomuuttaan. "Ah, nainen on heikko
astia", sanoi hän, "hän on pyörtynyt." Silloin näki hän vaatteen,
joka oli sidottu kaunottaren suulle; nopeasti repäisi hän sen auki
ja aikoi vetää hunnun kasvoilta. Mutta nyt hyppäsi vapautettu
vanki äkkiä ylös lavitsalta, kiskasi päästään hunnun ja kiiltävän,
höyhentöyhtöisen hatun sekä suuren, irtonaisen hiuslaitteen, viskasi
silkkiviitan sivulleen, ja nyt seisoi hengellisen herran edessä
siro, hoikka nuorukainen, joka oli puettuna ahtaaseen, keltaiseen
nahkanuttuun, silkkihousuihin ja pukinnahkaisiin puolisaappaisiin. Se
oli Otto-kreivi, joka naisten huviksi oli pukeutunut matkalle tähän
valepukuun, ja joka nyt todella naisena oli ryövättykin.
Hän purki kauan salatun kiukkunsa ilmoille siten, että heti tarttui
hengellisen herran kaulukseen ja voimakkain ottein löi hänet lattiaan.
Tästä putosi lamppu lattialle ja sammui, ennenkuin he olivat ehtineet
nähdä ja tuntea toisiansa. Kauhistunut pappi aikoi huutaa, mutta Otto
laski käden hänen suullensa. "Olette oikeassa, kunnianarvoisa herra,
nyt Te olette minun vankini;" sanoi hän, "ja lumoovat ruusukahleeni
saatte heti tuntea."
Ilmaisematta itseään tai ryhtymättä mihinkään lähempiin selityksiin,
hän sitoi tuokiossa hengellisen herran suulle saman vaatteen, joka
hänellä itsellään äskettäin oli ollut, ja köytti hänen kätensä ja
jalkansa vasta avatuilla siteillä kiinni. Sitten puki hän yllensä
papin matka viitan ja lakin, toivotti hänelle hyvää yötä ja löysi
onnellisesti oven, joka oli sisäpuolelta lukittu. Hän salpasi sen
jälkeensä, otti avaimen mukaansa ja koetti etsiä ulospääsyä pimeistä
käytävistä.
Tuskin hän oli astunut muutaman askeleen, kun paksu luostariveli lyhty
kädessä tuli häntä vastaan. "Joko nyt, herra piispa?" kuiskasi hän.
Otto nyökkäsi ja painoi lakin syvemmälle päähänsä, matki papin
piipittävää ääntä ja sanoi käskevästi: "Eteenpäin! Hevoseni! Suu
kiinni!"
"Hetipaikalla, kunnianarvoisa herra", sanoi nöyrä luostariveli ja
valaisi hänelle tietä käytävien läpi, kulkien edellä hiljaa, hiipivin
askelin.
"Hevonen seisoo portin ulkopuolella ladon tykönä, minne itse sen
jätitte."
Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Otto aikoi pakoittaa munkkia
laskemaan hänet ulos; hän kopeloi vyöstään pientä tikaria, jota hän
aina siinä kantoi ja jota hän tällä ryöväysretkellä oli turhaan
koettanut käsiinsä saada; ja nyt sitä etsiessänsä huomasi hän
mielipahoikseen sen kadonneen.
"Oletteko unhoittanut sen, kunnianarvoisa herra?" kysyi munkki: "eikö
se ole sivutaskussanne?"
"Avainko? Oikein, tässä se on!" huudahti Otto iloisena ja löysi vieraan
viitan sivutaskusta suuren avaimen, mutta unohti vääristää ääntänsä.
Munkki säpsähti ja alkoi aavistaa pahaa; hän antoi äkkiä lyhdynvalon
langeta Oton puoleksi peitetyille kasvoille.
"Jesus Maria, petos!" huudahti hän ja hypähti syrjään. Silloin
tempasi Otto äkkiä lyhdyn hänen kädestään ja tarttui samassa niin
kovakouraisesti hänen kaulukseensa, ettei luostariveli voinut huutaa
ääneen.
"Jos päästät ääntäkään, munkki, olet kuoleman oma", kuiskasi hän.
"Laske minut heti ulos, taikka ajan veitseni rintaasi!"
Otto huomasi paksun munkin vapisevan hänen käsissään; hän ei
hellittänyt kaulasta, antoihan vain vapisevan oppaansa silloin
tällöin vetää henkeä ja pakoitti hänen siten äänetönnä kulkemaan
edellä viimeisen pimeän käytävän ja luostarinpihan läpi portille.
Täällä täytyi hänen uskoa munkille avain, mutta yhä piteli hän häntä
kauluksesta kiinni, sill'aikaa kun luostariveli väänsi auki lukon.
Äkkiä liikahti paksu munkki, ikäänkuin riuhtaistakseen itsensä irti;
mutta Otto piti hänestä kiinni ja veti hänet mukaansa portista ulos.
Hän pakoitti munkin lukitsemaan portin heidän jälkeensä, jonka jälkeen
Otto otti avaimen takaisin ja pisti sen taskuunsa.
"Nyt hankitte minulle hevosen, kunnianarvoisa herra, sekä teette hyvin
ja saatatte minut tielle", sanoi hän kohteliaasti; "muuten täytyy minun
tehdä äkillinen ja väkivaltainen loppu kallisarvoisesta elämästänne."
Munkki katsoi karsaasti kättä, jonka Otto viisaasti oli kätkenyt
viittansa sisälle, ikäänkuin siinä salaisi tikaria, ja ääneti saattoi
pappi hänet ladolle, jonka vieressä seisoi korkea, satuloitu hevonen.
Otto näki nyt tien aivan edessään; hän laski pelästyneen munkin
menemään, hyppäsi reippaasti satulaan ja lähti sieltä puolipimeässä
aamuhämärässä, luottaen hyvään onneensa, tietämättä mihin päin oli
mentävä. Luostarinportin avaimen heitti hän luotaan ja olisi nyt
tuntenut olevansa täysin turvassa, jos hänellä vain olisi ollut miekka
vyöllään.
Otto-kreivi ei koskaan ollut hurjemmalla ja vallattomammalla päällä,
kuin milloin hänelle oli sattunut vastoinkäymistä, jonka hän oikein
pani sydämellensä ja jota koetti salata sekä itseltään että muilta.
Riideltyään Riisen Kaarlon kanssa hän oli uudelleen joutunut salaisen,
Kristiinaan kohdistuvan lempensä pauloihin. Otto päätti tosin joka
päivä olla koskaan enää Kristiinaa ajattelematta, mutta ripitti
kumminkin itseään joka päivä Kristiinaan kohdistuvasta häpeällisestä
epäluulostaan ja loukkaavista ajatuksistaan, joihin hän usein yhä
uudelleen vaipui. Jos hän uskoikin Kristiinan käytöksen nuhteettomaksi,
ei hän kumminkaan voinut saada päästänsä sitä ajatusta, että Kristiina
salaa rakasti kuningasta.
Kuninkaan Gentissä oleskellessa oli kreivi Albert onnellisesti
valloittanut brandenburgilaisen linnoituksen, ja Oton täytyi tyytyä
toimettoman syrjästäkatsojan osaan. Tämä oli loukkaus, joka kävi
ritarillisen nuorukaisen kunnialle enemmän kuin hän tahtoi muille
näyttää. Kun kuningas oli palannut Gentistä ja kreivi Albertin leirissä
valinnut sen lähetyskunnan, jonka tuli saattaa Berengaria prinsessa
hänen kihlattuna morsiamenansa Tanskanmaalle, oli Otto virkistynein
toivein keskustellut kuninkaan kanssa Kristiina neidosta. Mutta
vaikkei hän enää voinut epäillä kuninkaallista enoansa salaiseksi
kilpakosijaksensa eikä myöskään mistään luvattomasta yhteiselämästä
Kristiinan kanssa, oli kuitenkin tapa, jolla kuningas vältteli hänen
utelemisiaan sekä ankaruus, jolla hän nuhteli häntä tappelustaan
Kaarlon kanssa, yhä enemmän vahvistanut Oton epäluuloa, että Kristiina
salaa rakasti kuningasta. Sensijaan, että olisi Valdemarin ja
Albert-kreivin kanssa palannut Riibeen, hän olikin pyytänyt lupaa
saada seurata Junkker Strangea Flanderniin. Eikä koko tällä matkalla
kukaan ollut iloisemmalla päällä kuin Otto-kreivi. Viimeinen vallaton
valepukupila oli sekin ilmaus tuota hurjaa uhkamieltä, jolla Otto
tahtoi rakkauttansa masentaa.
Hengelliseen matkaviittaan puettuna, lakki syvään silmille painettuna
ratsasti hän nyt eteenpäin minne hevonen häntä vain halusi viedä.
Ryöväys tuntui hänestä nyt huvittavalta arvoitukselta, ja häntä
harmitti vain se, ettei ollut ehtinyt tiedustella, kuka oli
toimeenpannut tämän seikkailun, jonka hän kyllä ymmärsi tarkoittavan
Berengaria-prinsessaa. Pian hän unhoitti kuitenkin kaiken tapahtuneen
ja rupesi uneksimaan Kristiina-neidosta ja muistelemaan kaikkia niitä
ystävällisiä sanoja ja silmäyksiä, joilla Kristiina oli hänelle
hyvänsuopeuttaan osoittanut. Hevonen, joka huomasi ratsastajan
vaipuneen ajatuksiinsa, alkoi myös omalla tavallaan vaipua ajatuksiinsa
ja oli kauan seisonut kaikessa rauhassa ruohoa syöden ojan reunalla,
ennenkuin Otto sen huomasi.
"Onko tuo tyttö lumonnut minut?" virkkoi hän vihdoin unelmistaan
heräten ja ajoi ratsunsa liikkeelle taas. "Enhän minä ole Valdemar,
ja hän on nyt kerta kaikkiaan Kristiinan epäjumala. Haa! ei, nyt ei
hän enää saa nähdä minua, ennenkuin olen iäksi vapaa ja irti näistä
noidankahleista. Tekisipä mieleni kihlata ensimäinen prinsessa tai
vaikkapa mustalaisvaimo, joka tielleni sattuu, ainoastaan näyttääkseni
Kristiinalle ja kuninkaalle" -- --
Tässä keskeytyivät hänen mietteensä, hän kuuli takanansa hevosen
kavionkapsetta ja luuli samain vihollisten, joiden käsistä juuri
oli päässyt, ajavan häntä takaa. Päivä oli jo valennut, ja hän näki
ison ratsastajaparven takanansa. Häntä harmitti, että oli muuttunut
aseettomaksi papiksi ja aikoi poiketa syrjäpolulle välttääkseen
ratsastajia. Mutta outo hevonen ei tahtonut totella uutta,
levotonta isäntäänsä; mitä enemmän hän sitä tahtoi komentaa, sitä
ylimielisemmäksi ja hurjemmaksi se kävi. Kun nyt Otto peuhasi hevosen
kanssa ja pudotti lakin kultakutrisesta päästään, huomasi hän äkkiä
ympärillään ratsumiehet, jotka vanhan ritarin käskystä sulkivat häneltä
tien. Sillävälin ratsasti vanha, vakava herra, mukanaan kaksi nuorta
ritaria, lähemmäksi häntä ja katseli häntä tarkkaavaisena.
"Niinkuin sanoin Teille, isäni, hän se on eikä kukaan muu", sanoi
nuorempi ritari, siro, mustatukkainen nuorukainen, "mutta hän on
aseeton; pyydän Teitä, sallikaa hänen mennä rauhassa! Hän säästi
henkeni paluumatkallamme Elben yli."
"Kirottu muisto!" mörisi vanha herra. "Otto, Lüneburgin kreivi", huusi
hän äreästi, "laillisen keisarimme ja Saksan valtakunnan nimessä ottaa
Brandenburgin rajakreivi Albert Teidät vangiksi." Samassa viittasi hän
kädellä ratsumiehilleen, jonka jälkeen nämä sulkivat Oton keskellensä
ja ryhtyivät toimenpiteisiin häntä sitoakseen.
"Hyi!" huusi nuori, mustatukkainen ritari. "Tämä ei voi olla isäni
tarkoitus: kahleet ovat orjia ja pahantekijöitä eikä ritareita ja
ruhtinaita varten."
"Olen aseeton, kuten näette", sanoi Otto ratsumiehille; "tämän
vikurikaakin selässä en suinkaan pääse teiltä pakoon. Antakaa minulle
lakkini."
Ratsumiehet katselivat noloina ja epäröivinä herraansa, mutta yksi
heistä hyppäsi heti alas ratsultaan ja ojensi kunnioittavasti Otolle
pudonneen lakin.
"Sattuma on tehnyt minut vangiksenne, herra rajakreivi", sanoi Otto,
kääntyen avomielisesti vanhan herran puoleen. "Tiedän, ettette tahdo
väärinkäyttää satunnaista ylivoimaanne. Jos olisitte saanut minut
kiinni taistelukentällä keihäs ja miekka kädessä, saisitte vaatia
miekkaani ja ratsuani sekä pitää minua vankinanne, kunnes minut
lunastettaisiin. Nyt Teidän korkeintaan sopii vaatia, että olen
vieraananne tänään, ja siihen minä olen valmis."
"Teitä kohdellaan niinkuin ruhtinaalliselle säädyllenne ja arvollenne
sopii", vastasi rajakreivi, "ja jos annatte minulle ritarillisen
kunniasananne ettette aio paeta, kohtelen minä Teitä enemmän
kunnioitettuna vieraana kuin vankina."
"Täksi päiväksi saatte sanani, herra rajakreivi", vastasi Otto, "mutta
kuningas Valdemarin hääpäivänä aion minä tanssia Riiben linnassa."
"Viettääkö Tanskan kuningas häitä?" kysyi rajakreivi säpsähtäen.
"Siksi hän siis läksi paluumatkalle; -- minusta luulee hän kaiketi jo
olevansa selvä. Hän kai luulee minun noudattavan Schwerinin kreivien
kaunista esimerkkiä ja nöyrtyvän edessään, ikäänkuin hän olisi Saksan
keisari? -- Ei toki! Ylpeä enonne pelaa rohkeata peliä, kreivi Otto.
Tapausta, joka tänään toi meidät yhteen, minä pidän onnellisena enteenä
niin minun ja Pohjois-Saksan asialle kuin Teille itsellennekin. Te
olette Tanskan kuninkaan sisarenpoika, se on totta, ja se puolustaa
nuoruutenne erehdystä. Mutta oletteko unohtanut, että olette suuren
Henrik Löven pojanpoika ja laillisen keisarimme veljenpoika? Te
olette syyllä enemmän Saksan kuin Tanskan oma, uljas nuorukainen, ja
minä iloitsisin, jos voisin Teidät jälleen voittaa isänmaallenne ja
avata silmänne näkemään sitä kuilua, jonka partaalle olette joutunut,
sokeasti ihaillessanne rohkeaa anastajaa ja vallanhimoista tyrannia".
"Ei yhtään loukkaavaa sanaa kuninkaallisesta enostani, herra
rajakreivi", keskeytti Otto hänet nopeasti.
"Olenko saksalainen vai tanskalainen, omistanko työni ja elämäni isän
vai äidin suvulle, keisarille vai kuninkaalle sen saa sydämeni ja
hyvä miekkani osoittaa maailmalle viimeiseen hetkeeni asti. Vaikka
olenkin Teidän vankinne, ette Te voi saada minusta laillisen herrani ja
kuninkaani pettäjää." Hän kääntyi nyt syrjin vanhaan rajakreiviin ja
tervehti kunnioittavasti kahta nuorta ritaria, rajakreivin Juhana- ja
Otto-poikaa.
Juhana ritari, joka oli nuorempi ja Otto-kreivin kanssa yhdenikäinen,
puristi lämpimästi hänen kättään ja oikeinpa iloitsi saadessaan tehdä
lähempää tuttavuutta nuoren, kuuluisan sankarin kanssa, jonka hän ennen
oli nähnyt vain miekka kädessä kepeän sotaratsunsa selässä voittoisan
vihollisen puolella.
Oton täytyi nyt seurata rajakreiviä ja hänen poikiansa Primbergin
lujaan linnaan, ja hänestä tuli pian niin hyvä tuttava Juhana-ritarin
kanssa, että hän tälle kertoi, kuinka hän oli joutunut pukeutumaan
hengelliseen valepukuun, ja kuinka hän epäilemättä näin omituisella
tavalla oli vapauttanut Berengaria-prinsessan joutumasta luostariin.
Iloinen Juhana-ritari nauroi sydämestään tälle sukkelalle seikkailulle
eikä hartaammin toivonut muuta, kuin että kerta saisi uljaasta
Lüneburgin Otto-kreivistä ystävän ja aseveljen.
Absalon Belg ja nuo kymmenen tanskalaista ritaria olivat sillävälin
tuloksetta harhailleet sinne tänne metsässä. Lopulta olivat ritarit
hajautuneet ja eksyneet toisistansa, niin että Absalon Belg ja ritari
Glug nyt aamulla huomasivat olevansa kahden ulkopuolella metsää
tiellä, josta eivät oienneet, minne se vei. He eivät vielä olleet
nähneet ketään ihmistä, kun yht'äkkiä saivat näkyviinsä monilukuisen
ratsujoukon, jonka kiiltävät aseet loistivat jonkun matkan päässä.
Jott'eivät olisi joutuneet ylivoimaisen vihollisen käsiin, hyppäsivät
he nopeaan satulasta ja kätkeytyivät hevosineen tienviereiseen
pensaikkoon, josta huomiota herättämättä saattoivat tarkata ohikulkevia.
Ratsujoukon lähetessä tunsivat tanskalaiset ritarit siinä Brandenburgin
rajakreivin poikinensa, ja suureksi ihmeeksensä näki Absalon Belg
Otto-kreivin papin valepukuun puettuna, keskellä näitä kuninkaan
julkisia vihollisia sekä kuuli hänen hilpeästi ja tuttavallisesti
haastelevan Juhana-ritarin kanssa. Hän ei tiennyt, mitä tästä sai
uskoa; sillä niin epäiltävältä kuin tämä seura näyttikin, ei hän
millään ehdolla osannut epäillä Otto-kreivin rehellisyyttä ja
uskollisuutta kuningasta kohtaan. Ritari Glug ei ollut tuntenut
Otto-kreiviä hengellisessä puvussa, eikä Absalon Belg puhunut
havainnostaan mitään. Hän kehoitti nyt ritari Glugia pyrkimään vain
Junkker Strangen ja hänen ritariensa pariin tai ainakin Riibeen päin
ja jättämään Oton etsimisen hänen huolekseen. Sitten he nousivat taas
ratsuilleen ja läksivät kumpikin omaa tietänsä. Absalon Belg kulki
loitolta Brandenburgin rajakreivin jälkiä suoraan Primbergin linnalle ja
kätkeytyi linnan lähellä olevaan talonpojan majaan, tietämättä vielä
itsekään, mitä tekisi.
Seuraavana aamuna hän mietti, ratsastaisiko ylös linnaan vai eikö.
Hän seisoi talon pihalla tallin luona ja asetti kuolaimia hevosen
suuhun. Täältä hän saattoi puoliavoimen portin läpi nähdä ylös linnaan
asti. Hän näki nyt kahden reippaan ritarin ratsastavan alaslasketun
nostosillan yli ja tunsi piilopaikastaan pian toisen Otto-kreiviksi,
toisen nuoreksi rajakreiviksi, Juhanaksi, jotka molemmat, kepeään
metsästäjäpukuun puettuina, laskivat virkeillä oriillansa hyvää vauhtia
alas tietä pitkin, nauraen ja leikkiä laskien kuin hyvät ystävät
ainakin; heidän jälessään tuli joukko brandenburgilaisia ratsumiehiä.
Tanskalainen ritari oli hetken epätietoinen siitä, pitikö lähestyä
heitä ja ilmaista itsensä; mutta pian hän jätti kaikki arvelut sikseen
ja luottaen Otto-kreivin rehellisyyteen, jota hänen joka tapauksessa
oli mahdotonta epäillä, vaikkakin asiat näyttivät niin paljon häntä
vastaan todistavan, pyörähti hän ratsulleen ja ratsasti heidän luokseen.
"Mitä näen? Tanakka ystäväni, Absalon Belg!" huusi Otto ylimielisenä ja
tervehti häntä ystävällisesti.
"Minä olen kauan turhaan etsinyt Teitä", sanoi Absalon Belg vakavana,
"enkä suinkaan arvannut saavani nähdä Teitä näin."
"Minulla on siis ilo valmistaa Teille yllätys", vastasi Otto; "Olen
ollut brandenburgilaisten vankina, tietäkääs, ja jaloa ritarillista
rajakreivi Juhanaa, jonka tässä näette, saan kiittää nopeasta
vapautuksestani. Lähden nyt rajakreivin suojelusluvalla Riibeen ja
toivon ajoissa ehtiväni kuninkaan häihin."
Absalon Belg tervehti nyt nuorta rajakreiviä kylmän kohteliaasti ja
seurasi heitä. Hänen saapumisensa näkyi saaneen heidät totisiksi ja
äänettömiksi. Näin ratsastivat he hetkisen yhdessä.
"Minun täytyy nyt jättää sinut, rakas Otto", sanoi vihdoin nuori
rajakreivi pysähtyen ja ojentaen kätensä Otolle. "Mutta minä toivon,
että se veljellinen liitto, jonka olemme solmineet, kestää kaikki
riidat ja että kerran tulee aika, jolloin ei mitkään epävarmat ehdot
meitä eroita."
"Seitsemässä vuodessa voi paljon muuttua", vastasi Otto, "mutta tiedän,
ettei minun ystävyyteni sinua kohtaan muutu kohtasivatpa meidän kätemme
tai miekkamme ensiksi toisensa, ja pitipä sisaresi liittonsa tai ei."
Sitten syleilivät nuoret ritarit toisiansa, ja Juhana ritari palasi
linnaan.
Otto kannusti hevostaan ja ratsasti ääneti Absalon Belgin kanssa
kappaleen matkaa brandenburgilaisten ratsumiesten edellä.
"Omituisella vankeudellanne, kreivi Otto", sanoi nyt Absalon Belg,
"näyttää minusta olleen tärkeitä seurauksia, ja jos ymmärsin Teitä
oikein, on vielä rajakreivi osannut sitoa Teidät kahleilla, jotka ovat
yhtä pitkät kuin elämänne lanka."
"Se oli oma sukkela päähänpistoni", vastasi Otto. "Minä en halunnut
nähdä Riibeä jälleen muutoin kuin sulhasena, nähkääs, ja nyt on
Brandenburgin prinsessa Mechtild morsiameni."
"Hänkö Teidät ryöväsikin?" kysyi Absalon Belg. "Taitaapa hän olla
väkevä ja reima nainen."
"Ei, niin hullusti eivät asiat kuitenkaan ole", vastasi Otto ja nauroi
"hän on vasta kahdeksanvuotias ja hänestä minä olin kaunis ja pitkä ja
leikkikumppaniksi sopiva. Heillä ei ole kiirettä, näettekös; minulla
on aikaa kehittyä vakavaksi aviomieheksi. Nyt tahdon olla iloinen
ritari ja taistella naisen puolesta, joka ei helposti rakastu muihin ja
joka ei saa harmaita hiuksia ennenkuin olen lakannut olemasta narrina
kauniiden impien silmissä."
"En ole kunnian mies, jos ymmärrän sanaakaan kaikesta tästä!" sanoi
Absalon Belg; "tahdotteko pitää minua narrina, Otto-ritari, vai
oletteko saanut vamman aivoihinne?"
"En kumpaakaan, ritari Belg. Te saatte vapaasti onnitella minua.
Olen tosiaankin tavallani mennyt kihloihin; ellei meillä seitsemän
vuoden kuluttua ole rauha Brandenburgin kanssa, saapi pieni morsiameni
lähettää kihlasormuksen minulle takaisin, jos tahtoo. En olekaan
sen kummemmin sidottu: olen ainoastaan pantannut perintöoikeuteni
Braunschweigiin --."
"Entä kunnianne?"
"En; kunniani on omani, niinkuin käsivarteni ja uskollisuuteni ovat
kuninkaan."
"Entä sydämenne, Otto-kreivi parka?"
"Se on Tanskan ja vapauden oma", vastasi hän kiivaasti, "ja kaikkien
kaunottarien maailmassa, jotka ovat yhtä puhtaat ja viattomat kuin
kahdeksanvuotias morsiameni." Nyt hän kannusti orittaan ja lähti
menemään niin nopeasti, että Absalon Belg ja brandenburgilaiset
ratsumiehet töintuskin jaksoivat pysyä mukana.
Brandenburgin rajalla palasi rajakreivin suojelusväki takaisin, ja
esteettä jatkoivat Otto-kreivi ja Absalon Belg matkaansa Riibeen.
Niistä muutamista katkonaisista selityksistä, jotka Otto näki hyväksi
antaa Absalon Belgille, tämä sai kumminkin kokonaiskäsityksen hänen
omituisesta seikkailustaan.
Ratsastaessaan Sönderportin sillalla he näkivät suurta väenliikettä
Riiben kaduilla ja huomasivat seuraavaksi päiväksi määrättyä hääjuhlaa
varten tehtävän komeita varustuksia. Mutta eivät he kuulleet mitään
ilonpurkauksia eikä hauskoja, hilpeitä kansanlauluja. Kansa tuntui
vielä surevan Dagmar-kuningatarta ja katselevan hänen ylpeää,
loistavaa seuraajaansa karsain, ennakkoluuloisin, melkeinpä pelokkain
silmin. Sillä Berengarialla ei ollut Dagmarin lempeää, ystävällistä
kasvojenilmettä eikä hän osannut -- mikä oli luonteenomaista Dagmarille
-- yhdellä hymyllä, yhdellä tervehdyksellä voittaa tuhansia sydämiä.
Ken oli ollut Riibessä kuningatar Dagmarin sinne saapuessa ja hänen
häissään, oli ihmeeksensä nähnyt suuren eron kansan käytöksessä ja sen
silminnähtävän kylmyyden, jolla talonpoikainen kansa oli vastaanottanut
uuden kuningattaren.
Hääpäivä tuli. Kaunis, jalo morsiuspari kulki komean hääsaattueen
etunenässä tuomiokirkkoon. Nyt kaikui tosin innokas ja sydämellinen
ilohuuto kuninkaan kunniaksi, etupäässä ihastuneiden sotilaiden
riveistä; mutta Berengarian nimeä huusivat vain jotkut harvat,
enimmäkseen oudot äänet, joiden heikko suosionhuuto ja epätanskalainen
_Vivat_ [eläköön] siellä täällä herätti kansan seassa naurua. Tällaista
iloa lisäsi vielä osaltaan pieni kyttyräselkäinen Klaus Klumpe, joka
rääkyväliä äänellään säesti tätä huutoa seisoen päällään kuningattaren
edessä ja tehden mitä ylimielisimpiä kujeita.
Kaunis, ylpeä prinsessa hymyili kansan epäkohteliaisuuden huomatessaan
hymyä, joka ei ollut omiaan voittamaan noita itsepintaisia sydämiä.
Kuningas heitti vihaisen silmäyksen epäkohteliaaseen kansanjoukkoon.
Kaikki tämä ynnä se satunnainen seikka, että rääkyvä kaarneparvi
lensi morsiusparin yli, levitti kansanjoukkoon, joka oli halukas
keksimään pahoja enteitä tälle hääjuhlalle, pelonsekaisia aavistuksia.
Tämän lisäksi tapahtui, että joku tummaihoinen, kuljeskelevan
kattilanpaikkaajan näköinen naisolento oli asettunut n.k.
Kissanpäänovelle, josta morsiuspari astui kirkkoon. Sill'aikaa kun
arkkipiispa siunasi kuninkaallista morsiusparia ja kirkossa kuului
rukouksia ja virrenveisuuta, peloitteli kattilanpaikkaaja-vaimo
kirkon ulkopuolella odottavaa kansaa kummallisella laululla, joka oli
täynnä ennustuksia kalliista ajasta, sodasta ja kaikenkaltaisista
onnettomuuksista ja maanvaivoista. -- Tosin vartija ajoi hänet pois,
ja monet palkitsivat häntä pilkalla ja naurulla; mutta mitä hän oli
laulanut, kulki kuitenkin suusta suuhun, ja pian oli liikkeellä
huhu, että pahat henget olivat laulaneet kuningas Valdemarin ja
Beengjerd-kuningattaren häissä. Outo nimi Berengaria muuttui nimittäin
Tanskan kansankielessä heti Beengjerdiksi, johon nimeen tämän
kuningattaren historiallinen muisto liittyy.
Illalla kuului linnasta harpunhelinää ja viulunsoittoa, ja Olof
Hvitaskjald lauloi taidokkaan, loppusoinnuiltaan omituisen laulun
kuningattaren kunniaksi. Mutta talonpoikaiskansalle ei toimitettu
minkäänlaista huvia; Thorgeir Danaskjald oli vaiti, eikä islantilaisen
runoilijan soma laulu herättänyt minkäänlaista vastakaikua totisissa
häävieraissa.
Kuningas ei kuitenkaan näyttänyt tätä panevan merkille. Hän katseli
vain Berengariaa, joka, komeaan portugalilaiseen pukuunsa puettuna,
kultakruunu painettuna mustille, palmikoiduille suortuvilleen,
kolminkertaiset timanttivitjat korkealla povellaan ja kultatähdet
tummansinisessä silkkipuvussaan, loisti hänen silmissään ihanana
kuin yön suuri juhlallinen kuningatar. Tosin oli Berengarian kauan
salassapidetty, intohimoinen rakkaus ja hänen maailman- ja ihmisten
halveksumisensa, lyöneet häviämättömän surumielisyyden leiman hänen
kalpeahkoihin, kauniisiin kasvoihinsa; mutta hänen mustien silmiensä
tuli levitti voimakasta loistettaan, ja kun hän silmäili jaloa,
kuninkaallista ylkäänsä, rusotti taas heikko puna hänen poskillaan.
Kun nyt juhlamarsalkki oli kaikki järjestänyt tanssia varten, kääntyi
Valdemar sydämellisenä Berengarian puoleen. "Muistatko tanssia, jonka
yhdessä tanssimme Schwerinin linnassa, ylhäinen morsiameni?" hän kysyi
hellästi. "Siitä hetkestä lähtien minä olen usein unelmissani nähnyt
sinun siten ohitseni liitävän, milloin hellänä ja hymyilevänä, milloin
kasvot poiskäännettyinä, ikäänkuin et enää milloinkaan maailmassa
olisi halunnut minua nähdä. Tule nyt, jalo kuningattareni, tanssimaan
kerallani sisälle elämään! Nyt vasta oikea elämäni alkaa; tähän saakka
ilo oli minulle vain unelmaa, ja elämäni hurjaa, huumaavan miekan
kalskeen ja liehuvain voitonlippujen säestämää hyörinää, ilotonta ja
lemmetöntä."
Berengaria puristi tulisesti kuninkaan kättä, näin ilmaisten kauan
salassapidetyn lempensä ja hehkuvan etelänlapsen sielun. "Niin, tule,
oma Valdemarini!" kuiskasi hän, "tanssikaamme sisälle siihen elämään,
jossa ei enää ole vihaa eikä epäilyksiä, ja jossa ylpeät unelmani
rakkaudesta, korkeudesta ja suuruudesta eivät enää ole turhia ja
petollisia virvatulia." Hän nousi, ja kuninkaan viittauksesta alkoivat
nyt huilujen ja viulujen soittajat antaa soittimistaan kuulua sen
komean, juhlallisen tanssin säveleen, joka muistutti Berengariaa hänen
ihanasta isänmaastaan, ja siitä Schwerinin linnassa vietetystä illasta,
jolloin hän ensi kerran näki kuninkaan ja tanssi hänen kanssansa samaa
ritarillista tanssia.
Kuningas vei nyt morsiamensa kiillotetulle lattialle. Kaikki katselivat
ihaillen jaloa, kuninkaallista paria. He tanssivat kahden, eikä
jalompaa näkyä yksikään tanskalainen ritari ollut nähnyt.
Kun tanssi oli lopussa, ja kuningas oli vienyt morsiamensa hänen
ylhäiselle istuimelleen, vallitsi ritarisalissa sellainen hiljaisuus
ja juhlamieli, että se tuntui Valdemarista melkein tuskalliselta. "Nyt
oikea tanskalainen kilpitanssi, hyvät ritarit!" keskeytti hän äkkiä
äänettömyyden, "antakaa minun kuulla kilpienne helinää turnauslaulun
säestyksenä!"
Kuninkaan viittauksesta astui heti ritareita esiin, miekat ja kilvet
käsissään; aseiden helistessä ja torvien pauhatessa tanssivat he
kilisevin kannuksin kivilattialla niin että jyrisi, jonka ohessa
voimakkaat bassoäänet lauloivat tuttua turnauslaulua, jossa muuan
kertosäe kuuluu näin:
"Maa kavioista kumisee,
miss' ajaa Tanskan ritarit!"
"Ihanaa!" sanoi Berengaria, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät.
"Tuollaisten tanssijain kanssa, rakas Valdemar, ei keisarin tee mieli
leikitellä. Teidän rinnallanne, ylevämielinen kuninkaani, ja tällaisten
miesten etunenässä uskaltaisin minä lähteä koko maailmaa valloittamaan."
"Nyt vasta", vastasi kuningas ja puristi uljaan morsiamensa kättä, "nyt
vasta voi Eurooppaa syyllä antaa minulle nimen Valdemar Seier [Valdemar
voittaja]."