Gentin kreivillisen linnan ritarisalissa istui eräänä iltana kuningas
Valdemar suuren, viheriän pöydän ääressä, toisella puolellaan
Flandernin kreivi Ferdinand, toisella arkkipiispa Antero. Kuningas
kuunteli hajamielisenä ja tyytymätönnä, mitä tulinen Ferdinand-kreivi
portugalinvoittoisella saksankielellään ja vilkkain elein puheli
puolustaakseen Schwerinin kreivejä ja heidän julkista liittoansa, sekä
edellistä, jonka he olivat tehneet keisari Fiilip-vainajan kanssa, että
nykyistä, jonka olivat solmineet Brandenburgin rajakreivin kanssa.
Joskin ritarillisen portugalilaisen puolustuspuheesta toisinaan puuttui
yhtenäisyyttä, korvasi sen hänen mielensä vilpittömyys ja lämpö, ja
kun puheen lanka häneltä joskus katkesi, puuttui hänen tyyniluontoinen
vierustoverinsa, tarkkaälyinen ja sukkelasanainen Hildesheimin
piispa, puheeseen ja kehoitteli Valdemaria kristilliseen lempeyteen
ja sovinnollisuuteen, kuvaten Henrik-kreiviä kuninkaan uskolliseksi
ystäväksi ja ihailijaksi, joka vain senaikuisten olosuhteitten pakosta
oli vähän joutunut harhaan.
Kuningas oli jo kolme päivää oleskellut linnassa ja joka päivä kuullut
samat puolustelut ja selitykset. Mutta Schwerinin kreivit eivät
vielä itse olleet tulleet saapuville, ja kuningas kieltäytyi lujasti
taipumasta sovintoon, ennenkuin nämä itse tulisivat ja alistuisivat
kaikkiin ehtoihin. Sitäpaitsi oli jotakin, joka teki kuninkaan
alakuloiseksi ja veti hänen huomionsa pois ikävästä keskustelusta --
eräs särkynyt toive, jota hän ei kuitenkaan antanut kenenkään huomata.
Absalon Belgin arvelu ei näet ollutkaan ihan perätön. Kuningas oli
salaa toivonut saavansa taas nähdä kauniin Berengaria-prinsessan
linnassa; mutta vielä hän ei ollut häntä nähnyt, ei edes sanaakaan
hänestä kuullut. Kuningas ei halunnut tiedustella, oliko prinsessa
linnassa vai eikö, eikä Ferdinand-kreivillä näyttänyt olevan muuta
mielessä kuin Schwerinin kreivien sovintoasia ja oma uskalias tuumansa
ryhtyä sotaan Ranskan kuningasta Fiilipiä vastaan. Tälle yritykselleen
odotti hän Valdemarin puolelta tehokasta apua sillä perusteella, että
Ranskan kuninkaan ja hänen kuningattarensa Ingeborgin, Valdemarin
sisaren kesken oli syntynyt eripuraisuutta.
Tällaisiin keskusteluihin olivat päivät menneet; päivästä päivään kävi
kuningas kiukkuisemmaksi ja vaikeammaksi suostuttaa sovintoon.
"Jollei kreivi Henrik itse tahdo tulla tekemään minulle tiliä
menettelystään ja puolustautua", näin sanoen nousi Valdemar vihdoin
kärsimättömänä puhumaan, "niin lähden täältä jo tällä hetkellä, ja
tämä on viimeinen kerta, jolloin suostun hyvällä keskustelemaan
kapinallisten vasallieni kanssa."
Samassa aukeni ovi ja Schwerinin kreivi Henrik astui sisään veljensä
Gunzelinin rinnalla. Henrik-kreivi oli kalpea ja näytti taistelevan
ankaraa taistelua itsessään. Kylmänkohteliaasti ja näköjään nöyränä
tervehti hän suuttunutta lääniherraansa, puolustaen pitkällistä
viipymistänsä sillä, että kun hän aivan liian innokkaasti oli
kiirehtinyt noudattamaan kuninkaan kutsua, oli hän pudonnut hevosensa
selästä, eikä ollut neljään päivään kyennyt matkaansa jatkamaan.
Kun hän näki vihanryppyjen kuninkaan silmäin välissä silenevän,
kasvoi hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa. Voimakkaasti,
tosi kaunopuheliaasti antoi hän asemastaan sellaisen kuvauksen ja
esitti huonon asiansa niin edullisessa valossa, että itse kuninkaan
täytyi ihailla hänen harvinaisia puhelahjojaan ja kuunnella häntä
myötätuntoisesti. Viekas kreivi kehui, kuinka paljon hän oli alttiiksi
antanut asettuessaan niin mahtavaa valloittajaa vastustamaan, ja mihin
vaaraan hän vasta antautui luopuessaan pohjoissaksalaisten ruhtinasten
puolueesta. Hän osasi yhtä juonikkaasti ja taitavasti imarrella
kunnianhimoista kuningasta kuin rohkeasti ja lujasti puolustaa
itsenäisyyttään sekä voittaa kuninkaan kunnioituksen, jota Valdemar
aina osoitti viisaita ja uljaita vihollisiaan kohtaan.
"Toivoisin, että Te teoissa olisitte yhtä uljas kuin puheessa",
vastasi kuningas. "Mutta pysykäämme asiassa! Tunnustatteko minut
Schwerinin kreivikunnan lääninherraksi ja sitoudutteko täyttämään ne
velvollisuudet, jotka nyt olette rikkonut liittoutuessanne vihollisteni
kanssa?"
Henrik-kreivi vetosi vanhempien, hänen suhdettaan Tanskan kruunuun
koskevien sitoumusten ja asiakirjojen sana- ja lausemuotoihin,
jotka hän tulkitsi omaksi edukseen, ja selitti olevansa oikeutettu
liittymään mihin puolueeseen hyvänsä nyt, kun Saksan ruhtinaat
olivat jakaantuneet tärkeässä, Saksan keisarin arvoa koskevassa
riidassaan. "Jokaisen allekirjoittamani ja sinetillä vahvistamani
sitoumuksen minä muuten tunnustan", sanoi hän rauhallisena, "ja minä
pyydän Teitä, suurivaltaisin kuningas, näiden oikeamielisten herrain
nähtäväksi laskemaan ne sopimuskirjat ja sitoumukset, jotka minä Teidän
mielestänne olen rikkonut."
Valdemar tunsi olevansa pahassa pulassa ja harmitteli, ettei voinut
tuoda esille asiakirjoja, jotka häneltä oli viekkaasti anastettu.
"Pidin tarpeettomana esittää teille kirjallisia todistuksia siitä,
minkä Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, kreivi Henrik", vastasi hän
kiukkuisena. "Kenties Te muuten voisitte itse helpommin kuin kukaan muu
tuoda esille ne rikkomuksienne kirjalliset todistuskappaleet, joiden
suhteen olette niin rohkean varma siitä, ettei minulla niitä ole. Mutta
minä vakuutan Teille: mitä minä ja korkeasti autuas veljeni kelpo
miekallamme olemme voittaneet rehellisessä ja julkisessa taistelussa,
sen minä samalla miekalla voin ottaa uudelleen minä hetkenä hyvänsä,
jos se tehdään riidanalaiseksi."
"Se on väkevämmän oikeus, suurivaltaisin herra!" vastasi Henrik-kreivi,
"se on valitettavasti meidän päivinämme voimassa kristittyjen
kuningasten ja ruhtinasten kesken paljon enemmän kuin pitäisi.
Tässä ei ole puhe siitä, mitä Te väkivoimalla voitte, mutta siitä,
mitä Te todennäköisellä oikeudella ja kohtuudella, ehdottoman
yliherruuden perustuksella, voitte vaatia, siitä, mitä minä, pakosta
tai vapaaehtoisesti, mutta joka tapauksessa täydellä järjellä olen
muka tunnustanut. Te näytte epäilevän minun Teiltä riistäneen ne
todistuskappaleet, joihin väitteenne perustatte; mutta minä uskallan
pyhän sakramentin kautta vannoa, ettei minun hallussani ole eikä
koskaan ole ollut sellaista asiakirjaa."
Kuningas säpsähti ja katsoi häneen tutkivin silmäyksin. "Väärää valaa
en usko teidän enkä kenenkään kunniallisen ritarin voivan tehdä",
sanoi hän, "olkoon siitä asiasta kylliksi! Koska vanhemmat, Teidän
suhdettanne Tanskan kruunuun koskevat sopimus- ja asiakirjat ynnä
muutamat muut tärkeät paperit ovat minulta käsittämättömällä tavalla
joutuneet pois, ja koska Te vaaditte rikkomuksistanne muita todistuksia
kuin mitä itse tiedätte ja minkä kaikki tietävät, niin täytyy minun
tässä ensisijassa, tuomarina ja lääninherrana, vaieta. Mitä on
tapahtunut, olkoon siis unohdettu, ja nyt on vain kysymys siitä,
tahdotteko edeskinpäin tunnustaa minut lääninherraksenne vai ettekö?"
Keskustelu keskeytyi nyt, kun sanoma saapui Junkker Strangen ja hänen
seurueensa tulosta. Kuningas käski kreivi Henrikin ja hänen veljensä
miettimään ratkaisevaa selitystä seuraavaksi päiväksi ja läksi
ritarisalista silminnähtävästi harmistuneena vastaanottamaan omassa
huoneessaan tärkeitä uutisia.
"Senmukaan mitä kuningas itse on selittänyt", näin sanoen kääntyi
Henrik-kreivi voitonriemuisena arkkipiispa Anteron ja muiden herrojen
puoleen, "emme me, veljeni ja minä, olekaan tässä rikollisia, jotka
olisivat rikkoneet Tanskan kruunua vastaan, vaan itsenäisiä saksalaisia
ruhtinaita, joiden vapaasta tahdosta ja valinnasta riippuu, tahdommeko
vasta olla kuningas Valdemarin miehiä vai emmekö, ja siitä minä
huomenna annan kuninkaalle ja teille päätöksemme."
Kreivi Ferdinand katsoi ihmetellen rohkeaa miestä, joka niin
käsittämättömällä tavalla oli puhdistanut itsensä, ja Hildesheimin
piispa kuiskasi salaa hänen korvaansa: "Hyvä, kreivi! Se oli sukkela
kepponen; nytpä saavutte onnellisesti satamaan."
Ilta oli tullut. Tunnin keskusteltuansa kuninkaan kanssa Junkker
Strange oli lähtenyt hänen huoneestaan. Keisari Fredrikin tärkeä kirje
kädessään käveli kuningas vakavin askelin edestakaisin yksinäisessä
huoneessaan, kun Riisen Kaarlo astui sisään ja ojensi hänelle kreivi
Albertin kirjeen. Kuningas avasi kirjeen ja luki sen nopeasti läpi.
"Hyvä!" sanoi hän ja ihmetteli, että Kaarlo yhä jäi seisomaan. "Onko
Teillä muuta minulle ilmoitettavaa, ritari Kaarlo?"
"Herra kuningas", vastasi Kaarlo ujona, "pelkään näin sopimattomaan
aikaan pyytää Teiltä hetken huomiota. Matkallani tänne olen omituisen
seikkailun kautta saanut tietooni, että orpananne, pannaanlaskettu
Slesvigin piispa vielä salaa väijyy Teidän henkeänne ja kruunuanne. Hän
on mennyt Brandenburgin rajakreivin ja keisari Oton luo. Hän on kauhea
ihminen."
"Ei se ole uutta minulle", vastasi kuningas.
"Myöskin Schwerinin Henrik-kreivistä tahtoisin varoittaa Teitä,
herra kuningas, jollette pane pahaksenne, että käskemättä sekaannun
asioihinne -- --."
"Sinä tarkoitat minun etuani, kelpo Riisen Kaarlo", keskeytti hänet nyt
Valdemar taputtaen häntä olkapäälle; "mutta tiedä, että minä tunnen
viholliseni paremmin kuin sinä ja itse parhaiten tiedän, mitä minun
tulee tehdä ja tekemättä jättää."
"Vielä yksi pyyntö, herra kuningas", virkkoi Kaarlo taas, "Suokaa
minulle paikka niiden ritarien joukossa, joille kuninkaallisen
persoonanne vartioiminen lähimmin on uskottu! Se on lapsuudestani
saakka ollut unelmaini huippu, ja senlisäksi on minun tällä haavaa
mahdotonta noudattaa sotalakia ankaran asemestarini ja päällikköni
kreivi Albertin lipun alaisena ja pidättyä kaksintaistelusta leirissä,
niinkauan kuin on ratkaisematta se kunnianriita, joka minulla on Teidän
sisarenpoikanne, kreivi Oton kanssa."
"Mitä? Kunnianriita?" kysyi Valdemar kiivaana. "Mistä tappelette,
kukonpojat?"
"Se on asia, herra kuningas, jossa ei kukaan paremmin sovi olemaan
tuomarina kuin Te itse. Otto-kreivi on syyttänyt viatonta sisartani
Kristiinaa sellaisesta liitosta ja sellaisesta suhteesta, joka loukkaa
sekä hänen että paljon arvokkaamman henkilön kunniaa -- --."
Kuningas säpsähti. "Tyhmää juorua ja ämmäinpuhetta", keskeytti hän
äkkiä Kaarlon. "Siitä herra sisarenpoikani saa minulle vastata!
Sisaresi kunniasta saat olla rauhassa; sitä ei kreivi Otto eikä kukaan
muukaan voi tahrata. Minä tahdon kuninkaallisesti pitää huolta sekä
hänestä että sinusta. Muutoin ei sanaakaan enää tästä asiasta. Sinä
saat nyt jäädä tänne. Junkker Strange saa näyttää sinulle paikan
henkivartijaini joukossa."
Kaarlo katseli epäilevin silmäyksin kookasta, voittoisaa kuningastaan
eikä tiennyt, mitä piti uskoa siitä huolenpidosta, jota Valdemar lupasi
hänelle ja hänen sisarelleen. Mutta äkkiä voitti hänet Valdemarin
olennon ylevyys sekä se sielun suuruus ja aateluus, josta kuninkaan
jalo katse puhui. Epäilyksiään häveten Kaarlo notkisti vaistomaisesti
polvensa ja suuteli kuninkaan kättä, hehkuvan punan peittäessä hänen
poskensa. "Ilolla tahdon mennä kuolemaan henkenne ja kunnianne
puolesta, herra kuningas!" sanoi hän luottavaisena, "ja turvallisesti
lasken oman henkeni ja kunniani Teidän oikeamieliseen käteenne." Sitten
tervehti hän kunnioittavasti kuningasta ja lähti huoneesta.
"Miten voikaan yksi ainoa naisenoikku synnyttää hämminkiä monessa
sydämessä!" sanoi Valdemar ja katseli osanottavasti hänen jälkeensä.
"Uskollinen, rehellinen poika! Nyt kiusaavat hän ja Otto itseänsä
ja toisiansa, ja melkeinpä pitävät minua suurempana narrina kuin
itse ovat, ainoastaan sentähden, että tyttölapsi on saanut päähänsä
leikkiä kuninkaisilla. Hm! lapsia me olemme sittenkin kaikki!" jatkoi
hän, "miksi minä tässä harmittelen näiden pikkuherrain viheliäisiä
kepposia? Voisinhan yhdellä ainoalla viittauksella nujertaa heidät
maahan. Minkätähden tein ison asian parin vähäpätöisen vasallin
uppiniskaisuudesta? Enhän sittenkään nähnyt häntä, ylpeätä kaunotarta,
jota en milloinkaan voi unohtaa. Asunko nyt saman katon alla kuin
hän, vai istuuko hän nyt kaukana jossakin luostarissa? Onko hän minua
lähellä ja vihaako hän minua? Vai onko hän kaukana ja liekö minut
unohtanut? Ah ei, unohtanut hän ei ole minua, arvoton en ole ollut
hänelle; hänen täytyy joko rakastaa tai vihata Valdemaria iäti. Mutta
sopiiko minun toivoa jälleennäkemistä? Eikö minun pitäisi paeta häntä
sensijaan että häntä etsin? Hm, kuinka kauan tuo hurskas, kalpea
vainaja varoittavana seisoo minun ja elämän välillä? Väkisin vetää
minua ensimäinen, sammumaton lempi puoleensa. Miksi en siis voi unohtaa
hurskaan kuolevan sanoja? Eiväthän ne tulleet hänen rakastavasta
sydämestään, sillä kuoleman sumu peitti jo hänen katseensa, ja hän näki
vain pimeyttä siinä niissä minä näen valoa ja elämää. Pois, pois, rakas
varjo! Elä tee Valdemarista alakuloista uneksijaa!"
Näin ajatellen hän avasi linnan puutarhaan vievän oven, hengittääksensä
raitista ilmaa -- niin hän uskotteli itselleen; mutta pikemmin näytti
siltä, kuin aikoisi hän salaa tutkia linnaa. Hän heitti purppuraviitan
yllensä ja meni ulos. Linnan molempia ulkonevia kylkirakennuksia
katseli hän erinomaisen tarkasti etenkin itäistä, joka näytti aivan
pimeältä ja luostarimaiselta. Koko tämä osa linnaa oli rakennettu
vanhempaan tyyliin kuin muu linna, ja näkyi yhdessä vanhan kivikappelin
kanssa muodostavan erikoisen rakennuksen. Se osa linnan puutarhaa,
joka oli kylkirakennusta lähinnä, oli myös korkealla aidalla eroitettu
muusta suuresta puutarhasta, joka oli koristettu suihkulähteillä
ja korkeilla taxuspyramiideilla. Valdemar kulki aidan viertä, joka
oli puoliksi vadelma- ja metsäruusupensaiden peitossa. Hän etsi
sisäänkäytävää ja löysikin sen vihdoin, mutta se oli soukka ja kasvanut
melkein umpeen orjantappurapensaita, ja kuningas astui sisälle
pienempään, aidattuun puutarhaan, jonka hän nyt näki olevan samalla
hautuumaan.
Oli kaunis juhannusilta. Kiiltomadot loistivat ruohossa hautojen
välillä, ja helminä loisteli yökaste kuunvalossa kukkasten terillä.
Hiljaisissa, surumielisissä mietteissä kulki kuningas eteenpäin
ja joutui avoimen hautakappelin luo, missä paloi lamppu veistetyn
madonnankuvan alla. Hän astui sisään ja näki ympärillänsä kuvilla,
vaakunoilla ja kirjoituksilla koristettuja marmorisia ruumisarkkuja.
Vaakunoista hän näki, että tässä arvatenkin oli Flandernin entisen
kreivisuvun hautapaikat. Hän pysähtyi ja luki kuuluisan Balduinin
nimen sekä kunnioittavan omistuskirjoituksen, jonka tämän vävy, kreivi
Ferdinand, oli siihen hänen kunniakseen kaiverruttanut. Balduinia
mainittiin siinä jaloksi ristin sankariksi, Flandernin kreiviksi ja
Konstantinopelin keisariksi. Valdemar katseli myötätuntoisena jalon
urhon muistokiveä; sillä ettei hän voinut olla tähän haudattuna, sen
tiesi Valdemar kyllä. "Mitä onkaan koko maailman komeus ja kunnia?"
sanoi hän ja aikoi palata; silloin kiintyi hänen huomionsa uuteen,
kiiltävään marmoriarkkuun, jota lampunvalo kirkkaimmin valaisi.
Hän astui lähemmä ja näki, että marmoriseen kanteen oli hakattu
kookkaan naisen kuva luonnolliseen kokoonsa. Tuolla kookkaalla
naisella oli päässään komea pyöreä tukkalaite, kaulassaan hänellä oli
poimutettu kaulus, ja yllään avoin, reunuksilla koristettu viitta;
kaulasta riippui rinnan yli kolminkertaiset suuret kultavitjat, ja
alusvaatteisiin oli epäselvästi uurrettu kaksipäisen kotkan kuva.
Hämmästyksekseen tunsi Valdemar puvun siksi, jonka oli nähnyt prinsessa
Berengarian yllä hänet ensi kerran tavatessaan. Kuvan pituus ja jalo
vartalo oli myöskin hänen; mutta kasvoja peitti kynttiläjalan voimakas
varjo, joka esti häntä niitä näkemästä.. Tuskasta ja säikähdyksestä
kalpeana hän tarttui vapisevin käsin madonnankuvan edessä palavaan
lamppuun ja valaisi kalpean marmorikuvan kasvoja; hän näki heikon
jäljennöksen Berengarian kauniista kasvoista, ja syvä, raskas huokaus
kohosi hänen rinnastaan. Jalat hänen allansa vapisivat, ja jäykin,
tuijottavin silmin hän luki sanat: "Berengaria, Portugalin prinsessa,
syntynyt vuonna 1190 jälkeen Kristuksen syntymän -- kuollut -- --."
Enemmän hän ei nähnyt. Lamppu putosi hänen vapisevasta kädestään ja
sammui; itse kumartui hän äkkiä marmorikuvan ylitse ja kostutti sitä
kuumilla kyynelillä.
Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, kulki hän ääneti ja kumarassa läpi
pimeän, hiljaisen hautakappelin ja löysi pian uloskäytävän, johon kuu
paistoi kirkkaasti. Hänestä tuntui, kuin olisi koko maailma ylt'ympäri
kuollut, ja hän olisi yksin jälellä kulkemassa keskellä hautoja. Hän ei
itsekään tiennyt, minne jalkansa häntä veivät; vihdoin herätti hänet
horroksistaan harpun ääni ja hän kuuli kauniin naisäänen, jonka sävy
oli katkeran surumielinen, laulavan:
"Näin unta: taivaan kaupunkiin
mä kiidin kultaiseen;
syliss' armasta hoivasin, -- avaruus
jäi allemme pilvineen."
Valdemarille oli tuttu tuo vanha tanskalainen laulu, jonka hän itse
oli Berengarialle opettanut, hänelle oli tuttu tuo kaunis ääni, joka
oudosti äänsi tanskaa. "Berengaria, Berengaria, sinä elät!" huudahti
hän ja syöksähti avonaiseen huvimajaan. Kirkkaassa kuunvalossa hän näki
naisolennon istuvan harpun ääressä. Tämä nousi ylös ja astui ylevänä
ja ääneti kuningasta kohti. "Berengaria, Berengaria!" huusi kuningas
ihastuksensa vallassa ja ojensi kätensä häntä kohti, "jos sinä vielä
elät ja rakastat minua, niin ei elävät eikä kuolleet meitä enää eroita!"
"Valdemar, Valdemar, ylpeä, uskoton Valdemar!" sanoi ylpeä, kaunis
prinsessa ja astui askeleen taaksepäin, "minä olen kuollakseni sinua
vihannut -- mutta rakastan sinua kumminkin -- olen luopunut maailmasta
sinun tähtesi -- ruumisarkkuni oli valmiina minua odottamassa -- en
tahtonut sinua milloinkaan enää nähdä -- ja kumminkin -- omasi olen --
iäti omasi!"
Tulisen kyynelvirran vallassa vaipui hän Valdemarin syliin, ja Valdemar
tunsi itsensä rajattoman onnelliseksi ja rakastetuksi.
Kun kuningas seuraavana päivänä astui ritarisaliin kokoontuneiden
herrain ja ruhtinasten pariin, hämmästyivät kaikki hänen
kirkastuneita kasvojansa. Ei kukaan niistä, jotka olivat nähneet,
kuinka harmistuneena kuningas edellisenä päivänä lähti kokouksesta,
voinut selittää tätä silmiinpistävää muutosta. Hän astui sisälle
kuin onnellinen voittaja, kädessään komentosauvana kokoonkääritty
pergamentti.
Kreivi Henrik katsoi karsaasti pergamenttikääröä heittäen levottoman
silmäyksen Hildesheimin piispaan, ja väri hänen kasvoillaan
vaihtui. Sillä hän luuli, että kuningas oli nyt saanut takaisin nuo
kadonneet asiakirjat ja että hän aikoi nyt kaikkien nähden häväistä
niillä viekkaat vasallinsa. Mutta kreivi Henrikin iloksi selitti
Valdemar, ettei hän nyt enää tahtonut riidellä pikkuasioista, vaan
oli valmis rauhaan ja sovintoon, kunhan vain Schwerinin kreivit
tahtoisivat vannoa hänelle uskollisuutta vastaiseksi ja tunnustaa
hänet Schwerinin kreivikunnan lääninherraksi, joksi keisari Fredrik
ruhtinaallisine neuvoskuntineen hänet tässä sopimuskirjassa oli
tunnustanut. Hän antoi sitten arkkipiispa Anteron lukea sopimuskirjan.
Kun arkkipiispa lukemisessaan saapui allekirjoituksiin, kuuntelivat
kaikki jännitettyinä, ja kun hän oli maininnut keisarin sekä kaikkien
eteläsaksalaisten ruhtinasten nimet sekä laskenut tuon useilla suurilla
sineteillä varustetun arvopaperin pöydälle kaikkein nähtäväksi, nousi
kreivi Henrik rohkean päättäväisenä ja selitti, ettei tätä arvokirjaa,
jota ei yksikään Pohjois-Saksan ruhtinaista ollut allekirjoittanut eikä
sinetillään vahvistanut, voinut pitää edes laillisena, saati hänelle ja
hänen veljellensä sitovana, sitä vähemmin koska kaikki Saksan ruhtinaat
eivät vielä olleet tunnustaneet eivätkä asianomaisella tavalla
vahvistaneet Sisilian kuningasta Fredrikkiä hänen keisarinarvoonsa.
Helppo oli Böömin kuninkaan, Baijerin, Itävallan ja Lothringin
herttuain samoinkuin Mainzin, Triverin ja Besanconin arkkipiispain
tunnustaa Tanskan kuningas niiden maiden herraksi, joista heillä ei
ollut mitään sanomista; mutta tässä tarvittiin etupäässä niiden herrain
ja ruhtinasten nimiä ja sinettejä, jotka tästä puuttuivat, koska asia
koski heitä eikä ketään muita.
Kaikki hämmästyivät Henrik-kreivin rohkeaa vastalausetta, ja
kuningas nousi kiivaana istuimeltaan, niin että pelättiin pahinta.
Mutta ennenkuin hän ehti purkaa kiukkuansa, muutti Henrik-kreivi
äkkiä kasvojenilmettään ja käytöstään sekä selitti kohteliaasti,
että huomioon ottamatta tätä sopimuskirjaa ja kaikkien keisarien ja
ruhtinasten omavaltaisuutta, tahtoivat he, hän ja hänen veljensä,
kumminkin vapaaehtoisesti antaa Tanskan kuninkaalle todistuksen
kunnioituksestaan ja alistuvaisuudestaan: he tahtoivat ottaa
kreivikuntansa lääninä häneltä ja avustaa häntä kuudellakymmenellä
hevosella ja ratsumiehellä hänen vihollisiaan vastaan, ainapa meren
toisellekin puolen.
Siihen oli Valdemar tyytyväinen. Hän istuutui jälleen rauhallisena,
ja piti tämän selityksen jälkeen tarpeettomana käydä käsiksi kreivi
Henrikin keisarin sopimuskirjaa koskevaan vastalauseeseen. Heti
kirjoitettiin läänityskirja, jonka Schwerinin kreivit allekirjoittivat
ja varustivat sinetillänsä sekä vahvistivat juhlallisella valalla.
Tässä asiakirjassa mainitsi Valdemar itseänsä -- keisarin
sopimuskirjaan nojautuen -- slaavilaisten ja vendiläisten kuninkaaksi,
eikä kreivi Henrik uskaltanut lausua mitään vastaväitöstä sitä vastaan.
Toimitus näytti niinmuodoin päättyneen kaikkien mielihyväksi, ja
kuningas puheli nyt niin lempeästi ja ystävällisesti kreivi Henrikin
ja hänen veljensä kanssa, kuin ei heidän keskensä olisi milloinkaan
riitaa ollut. Hän kiitti kreivi Ferdinandia tämän ystävällisestä
välittäjäntoimesta, mutta kehoitti häntä olemaan ryhtymättä sotaan
Ranskaa vastaan sekä luottamasta Otto-keisariin, joka varmaankin
jättäisi hänet pulaan, jos retki ei onnistuisi. Kreivi Ferdinand, jota
lupauksensa sitoi, ei kuninkaan kehoituksesta luopunut sotatuumastaan,
mutta kun hänellä nyt oli täysin selvillä Valdemarin ja Otto-keisarin
huonot välit, ojensi hän hänelle avomielisenä kätensä. "Teillä on
syytä arvostella Henrik Lövenpoikaa toisin kuin minulla!" sanoi
hän. "Niiden toimenpiteiden jälkeen, joihin olette ryhtynyt, ja
siihen puolueeseen katsoen, johon olette liittynyt, olisi osanotto
minun hankkeisiini Teidän puoleltanne epäviisasta ja ristiriitaista
menettelyä. Minä lähden nyt, jos Jumala ja Pyhä Neitsyt suo, vähän ajan
kuluttua täältä; ehkäpä en enää milloinkaan näe rakasta Flanderniani;
ehkäpä emme myöskään milloinkaan enää näe toisiamme tässä maailmassa,
ylhäinen, kuninkaallinen vieraani! Mutta jos saan Teidän ystävyytenne
ja kunnioituksenne mukaani, olen sitä pitävä suuriarvoisena, ja
vihollistennekin keskellä olen ylpeä siitä, että saan mainita uljaan
Tanskanmaan Valdemar Seierin ystäväkseni ja ritarilliseksi veljekseni."
Valdemar vastasi lämpimästi tulisen portugalilaisen ystävyyden
vakuutuksiin ja keskusteli vielä ennen lähtöänsä kahdenkesken hänen
kanssaan.
Kun kuningas vielä samana päivänä Schwerinin kreivin ja Hildesheimin
piispan seurassa lähti Gentistä, ei kukaan hänen miehistään
uneksinutkaan, että hän ajatteli muuta kuin valtioasioita. Kuninkaan
oleskellessa linnassa ei kukaan ollut nähnyt Berengaria-prinsessaa,
ja huhua, että kuningas oli tullut häntä kosimaan, väitettiin nyt
perättömäksi. Prinsessa oli muka kokonaan luopunut maailmasta ja
vannonut, ettei milloinkaan menisi naimisiin.
Puolisoltaan oli Henrik kreivi saanut tietää, että prinsessa eleli
luostarinkaltaisessa yksinäisyydessä Gentin linnassa eikä koskaan
näyttäytynyt kenellekään. Hän oli jo aikoja sitten arvannut kuningas
Valdemarin tunteet prinsessaa kohtaan ja pelkäsi, että kuninkaan
oleskelu Gentissä myös tarkoitti mahdollisesti kihlausta tämän kanssa.
Ei näet ollut Henrik-kreiville yhdentekevää, luopuiko Flandernin kreivi
Valdemarin lankona Otto-keisarin puolueesta ja tuliko hänestä kentiesi
vasta Tanskan kuningasperheen harras ystävä. Prinsessan näkymättömyys
ja se täydellinen vaitiolo, joka hänen persoonaansa ympäröi, oli
kuitenkin Henrik-kreiviä rauhoittanut; mutta nyt näyttivät kuninkaan
iloiset kasvot ilmaisevan onnea, joka pani kreivi Henrikin hiukan
arvelemaan.
Kun Schwerinin kreivit ja Hildesheimin piispa nyt Flandernin rajalla
jättivät jäähyväiset kuninkaalle, ja Valdemar hilpeän ystävällisenä
pyysi Henrik-kreiviä viemään terveiset kauniille puolisolleen, lausui
kreivi Henrik pari sanaa kuninkaan edellisestä oleskelusta Schwerinin
linnassa ja kysyi samassa sivumennen, eikö kuningas sittemmin ollut
nähnyt oikullista Berengaria-prinsessaa, joka nyt oli muuttunut yhtä
ikäväksi ja ihmisaraksi, kuin hän ennen oli ollut hilpeä ja iloinen.
Kuningas ei ollut tätä kysymystä kuulevinaan. "Unhoittamattomia olivat
ne päivät, jotka silloin vietin luonanne", sanoi hän. "Mieltäni
pahoittaa, ettei muisto minun läsnäolostani voi olla Teille ja
kauniille vaimollenne yhtä miellyttävä. Pyytäkää häntä suomaan anteeksi
se häiriö, jonka sotilaani sittemmin aikaansaivat kauniissa linnassa.
Aion niin pian kuin suinkin käskeä puolustusväkeni siirtymään sieltä
pois. Olkoon siis kaikki väärinkäsitykset välillämme unohdetut! Olen
iloinen siitä, kreivi Henrik, että ilman vihaa ja vilppiä voin ojentaa
Teille käteni jäähyväisiksi. Suokoon Jumala, että Te olisitte yhtä
vakuutettu minun vilpittömyydestäni ja hyvänsuopeudestani, kuin minä
luotan Teidän sanaanne ja ritarillisuuteenne."
Kreivi Henrik vastasi mitä kohteliaimmin, sulkien itsensä
kuninkaan suosioon, ja viipyi kunnioittavasti pienine seurueineen
tienristeyksessä kunnes kuningas suurine ritarijoukkueineen oli siitä
ohi kulkenut.
"Kaiken ylpeytensä ja itsevaltaisuutensa ohessa on hänessä jotakin
erinomaisen miellyttävää", sanoi kreivi Henrik Hildesheimin piispalle,
kun tomupilvi jo peitti heiltä kuninkaan ja hänen seurueensa.
"Vaikka minä vihaisinkin häntä kuolemaan saakka, on minun kumminkin
tunnustaminen, että hänellä on sellainen kuninkaallinen olento, joka
kyllä voi tehdä syvän vaikutuksen naisiin ja heikkoihin miehiin." "Se
on hänen isänperintönsä", vastasi piispa. "Ettehän liene mustasukkainen
siitä, että hän lähetti terveiset kauniille puolisollenne? Tyytykää
nyt kristillisen kärsivällisesti asemaanne, jalo herra. Niinkuin asiat
nyt ovat, on kaikki hyvin. En osaa kylliksi ihmetellä tuota omituista,
onnellista sattumaa, että asiakirjat hukkuivat. Totta puhuen, kreivi
Henrik, Tehän tietänette, missä ne ovat?"
"Luuletteko, että minä tahtoisin tehdä väärää valaa, herra piispa?"
kysyi Henrik-kreivi loukkaantuneena.
"Jumala varjelkoon, herra kreivi! Mutta jotain hurskasta petosta --
mitä me kutsumme nimellä _fraus pia_ -- saanen kuitenkin, Teidän
luvallanne, tässä epäillä. Oli miten oli, asianhaaroihin katsoen
Teidän asemanne on mitä parhain, ja jos todenteolla nyt pian lähdette
pyhiinvaellusretkellenne, voi Teistä helposti vielä tulla pyhä."
"Oikeinko totta, kunnianarvoisa herra!" kysyi Henrik-kreivi puoleksi
tekohurskaan, puoleksi viekkaan näköisenä, "vaikka minulla vielä olisi
mielessä tehdä pieni muutos kunnon lääninherrani suunnitelmiin, johon
katsoen eilinen valani voitaisiin pitää pakoitettuna, viattomana
hätävalheena?"
"Pyhiinvaellus voi aikaansaada ihmeellisiä asioita", vastasi piispa.
"Jos sellaiselta matkalta voisitte tuoda vaikka yhden ainoan pisaran
pyhää verta _in natura_ mukananne, voisitte sillä pyyhkiä pois
kokonaisen kansan synnit."
"Koko pullollisen tuon minä mukanani!" vastasi Henrik. "Mutta
ennenkuin ajattelen tuota pyhää retkeä, haluaisin saada selville, eikö
miellyttävällä lääninherrallani liene ollut salainen ja onnellinen
lemmenseikkailu Gentissä. Toisena päivänä oli hän äreä ja tuima
kuin karhu, toisena lempeä kuin sulhanen; sellaiseen täytyy löytyä
syynsä. Minun tekee myöskin mieleni pientä seikkailua. Minua ei haluta
palata Schweriniin nähkääs, ennenkuin ilma siellä on puhdistettu ja
tanskalainen varusväki poissa. Siihen saakka aion olla rajavahtina
täällä Flandernin tiellä ja pitää silmällä, ettei viedä ulos kiellettyä
tavaraa. Ymmärrättekö, herra piispa?"
"Puolittain!" vastasi piispa.
"Mutta olkaa varuillanne, herra kreivi, siitä voi Teille koitua
kallista huvia, ja minun tuskin sopinee ottaa siihen osaa."
"Teidän korkea-arvoisuutenne ei joudu vaaraan, sen vakuutan Teille.
Minulla on täällä lähellä väkeä, jotka ennenkin ovat kyyhkyjä
pyydystäneet. Mutta ellen liene väärinymmärtänyt hurskasta katsettanne,
kunnianarvoisa herra, lienee tuskin Teillekään vastenmielistä sulkea
rakas otus johonkin luoksepääsemättömistä salakammioistanne ja varjella
hurskasta sielua tämän maailman turmelukselta ja turhuudelta."
"Vai niin!" kuiskasi piispa ja laski salaperäisenä sormensa
yhteenpuristetuille huulilleen, "mutta se ei käy päinsä -- se on liian
rohkeaa" --
"Jättäkää se minun huolekseni!" sanoi kreivi, "se on joka tapauksessa
vain koe; jos se epäonnistuu, maksaa se minulle vain pari metsästäjää.
Kaikki ylipäänsä riippuu siitä, kuinka taitavia olemme arvaamaan. Jos
täältä kolmen viikon kuluessa kulkee komea lähetyskunta ohitse, niin
tiedämme, koska haukan pitää lentää!"
Kreivi Gunzelin oli ratsastanut edelle muun seurueen kera. Nyt
kannustivat Henrik-kreivi ja Hildesheimin piispa ratsujansa
saavuttaakseen hänet.