Sillävälin kun kuningas antautui lemmenonnen synnyttämiin
voittounelmiin, istui kreivi Albert, mustaan ritaripukuun puettuna,
mietiskelevänä arpapöydän ääressä Antero-arkkipiispan vieressä
ja vaihtoi hänen kanssaan monta vakavaa sanaa Otto-keisarin ja
Pohjois-Saksan ruhtinasten vihollismielisistä aikeista Tanskaa
kohtaan sekä siitä, kuinka välttämätöntä olisi tehdä Viron- ja
Liivinmaalle uusi, tehokas ristiretki. Mutta vähitellen kreivi
Albertin huomio kääntyi pois sekä pelistä että keskustelusta, sillä
hänen terävä sotapäällikönsilmänsä huomasi, miten erinomaisen
hartaasti Kaarlo-ritari yritti miellyttää hänen tytärtään, iloista,
oikullista Rigmoria, joka nyt oli täysikasvuinen neiti ja kuului
juhlan loistavimpien kaunotarten joukkoon. "Katsokaapa vain nuorta
Kaarlo-ritaria", sanoi kreivi Albert vihdoin arkkipiispalle; "Pyhän
Mikaelin kautta, minä luulen, että tyttäreni on löytänyt armon hänen
silmissään. Hän oli tyttäreni ritari molempien vielä ollessa lapsia;
vanhan oikeutensa hän nyt näkyy haluavan uudistaa."
"Jos nyt niin olisi, kreivi Albert", vastasi hurskas arkkipiispa,
"niin on hänestä Teidän sankarikoulussanne tullut uljas, kelpo ritari,
eikä kuninkaalla ole uskollisempaa palvelijaa. Hänellä on hurskas ja
rakastavainen sydän. Köyhä hän on, se on totta: koko hänen rikkautensa
on hänen miekkansa ja hyvä nimensä, mutta jos minä jätän jälkeeni
maallista tavaraa, tulee hänestä minun perilliseni, ja minä kyllä
luulen" -- --
"Ettehän aikone kosia tytärtäni kasvatillenne." kysyi kreivi
ihmeissään, "siinä tapauksessa tahdon vain sanoa pari sanaa Teille
kahdenkesken. Tyttäreni käsi on hamasta lapsuudesta määrätty nuorelle
ruhtinaalle, Thyringin maakreiville, jota hän ei vielä ole nähnyt,
mutta jonka vanhat lupaukset ja sitoumukset syyllä liittävät mitä
lähimmin minuun ja perheeseeni. Tämä liitto oli vaimovainajani hartain
toivo, ja lähinnä ritarillista kunniaani on Hedvig-vainajan muisto,
kuten tiedätte, ainoa, joka ilottomalle elämälleni antaa merkitystä ja
arvoa."
"Ja ylevän vaimovainajanne harkitsemattoman toivomuksen takia ette
epäile hävittää kahden jalon sydämen onnea? Sellainen rakkaus vainajia
kohtaan on syntiä eläviä kohtaan, jalo herra. -- Jos itse olette
tuntenut, mitä rakkaus ja onnellinen avioliitto on, ihmettelen
minä" -- ---
"Elkäämme enää puhuko siitä, kunnianarvoisa herra", keskeytti kreivi
Albert hänet synkän vakavana, "minä tiedän, mitä tyttäreltäni voin
vaatia ja mihin hurskas ja jumalaapelkäävä sydän kykenee. En aijo
koskaan häntä pakottaa kenellekään; mutta jos hänen sydämensä hylkää
sen yljän, jonka aion hänelle antaa, saa hän valita sen, jonka Teidän,
pyhän virkanne puolesta, pakostakin täytyy tunnustaa suurimmaksi ja
jaloimmaksi."
"Vai niin!" huokasi arkkipiispa. "Vapahtajan morsian siis, tai
ruhtinaan, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt! Rigmor parka! -- Kaarlo
parka!"
"Teidän Kaarlollanne ei ole hätää", vastasi Albert, "ja tyttärelläni
vielä vähemmän: jos oikein näen, tekee hän hiukan pilaa tuosta
nuoresta, itserakkaasta herrasta. Näettekö, kuinka sydämellisesti hän
nauraa ja kuinka nolona Kaarlo hypistelee olkanauhaansa?"
Kreivi Albert ei nähnyt aivan väärin, Rigmor-neiti näkyi todellakin
tekevän hiukan pilaa rakastuneesta Kaarlosta ja jutteli hänelle mitä
hilpeimmällä tuulella, että hän oli vakaasti ja varmasti päättänyt
mennä luostariin. Kaarlon mielestä Rigmorin katseet ja kasvojenilmeet
olivat tätä tunnustusta vastaan, jonka Kaarlo itse oli pusertanut
esille siten, että liian rohkeasti ja tuttavallisesti muistutti
Rigmoria heidän ystävällisistä lapsuudenaikuisista väleistään vihjaten
vielä onnellisempaan tulevaisuuteen; mutta mitä enemmän hän nyt katseli
kaunista, täysikasvuista impeä, sitä nolompana ja arempana huomasi
hän, ettei enää puhunut lapsen, vaan Pohjoisalbingin herttuattaren,
Albert-kreivin tyttären kanssa. Nyt vasta hän oikein katkeruudekseen
huomasi, että hän, köyhä, omaisuutta ja lääniä vailla oleva ritari,
tosin hätätilassa kelpasi tanssittamaan kreivin tytärtä ja käymään
kaksintaisteluihin hänen kunniakseen, mutta että hänen täytyi olla
lääninherra tai ruhtinas, voidaksensa toteuttaa sen, mikä lapsuudestaan
saakka oli kannustanut häntä uljailla retkillään ja sankaritöissään.
"Suokaa minulle anteeksi, jalo Rigmor-neiti", sanoi hän nyt, tuskakseen
tuntien asemansa halpuuden ja heidän välillään olevan nöyryyttävän
etäisyyden, josta Rigmorin oikullinen, ylimysmielinen olento häntä
liian selvästi muistutti; "suokaa anteeksi, että muistutin teitä
ajasta, jolloin kreivi Albertin tytär ei hävennyt tarjota kättään
köyhälle, hyljätylle Kaarlolle ja ojentaa hänelle puksipuun ja talvikin
lehtiä Saxo-isän hautakummulta. Silloin minä kylläkin syyllä pidin
Teitä lapsuusseikkailujeni pienenä prinsessana, mutta en osannut
arvata, että Te kerta tahtoisitte olla suuri prinsessa tai ylhäinen
nunna."
Hän oli sydämestään liikutettu, ja vedet olivat kihota hänen silmiinsä,
mutta silloin Rigmor nauroi.
"Kaikki on anteeksi annettu, ritari Kaarlo", sanoi hän leikillään.
"Mitäpä pahaa siinä, että muistutatte minulle lapsellisuuksiani.
Enhän ole vielä mikään prinsessa, ja vaikka vuoden päästä menenkin
luostariin, niin voinhan silti pyörähtää kerta lattian ympäri
kanssanne; sehän olikin oikeastaan kohteliaan puheenne tarkoitus."
Kaarlo kumarsi nyt kylmästi ja ojensi hänelle kohteliaasti käsivartensa
viedäkseen hänet tanssivien pariin. Alkoi vilkas tanssi, ja Rigmor
näytti olevan pelkkää iloa ja eloa. Kaarlo, joka yleensä oli reipas
ja notkea tanssija, liikkui nyt jäykästi ja kylmästi eteenpäin, kuin
kulkeva kuvapatsas, ja erehtyi niin usein tanssiessaan, että Rigmorilta
loppui kärsivällisyys. "Eipä minulla koskaan ole ollut kummallisempaa
tanssittajaa", sanoi hän puoliääneen, ja Kaarlo hämmentyi entistä
enemmän.
"Elähän kulje unissasi, rakas Kaarlo!" kuiskasi hän nyt ystävällisesti
Kaarlon korvaan tutulla, lapsellisella äänellään, ja kuin noidannuolen
satuttamana katseli Kaarlo häntä ihmeissään ja iloisena yllätyksestä.
"Rigmor, Rigmor!" kuiskasi hän ja lähti äkkiä lemmenhuumauksen vallassa
liitämään neitosensa kanssa läpi tanssivien rivien, kuin aikoisi
autuaassa tunnetilassaan suoraan taivaaseen. Mutta pian putosi hän alas
taivaastaan ja suurimmaksi katkeruudekseen tuli tajuihinsa, kuullessaan
Rigmorin kylmänä ja vieraana sanovan ääneen ja välinpitämättömästi:
"Olette joutunut pois tahdista, herra ritari, parasta lienee, että
lopetamme."
Kaarlo kumarsi ja päästi hänen kätensä. Rigmor hypähti kepeänä ja
iloisena hänen luotansa, ja Kaarlo kuuli hänen äänekkäästi nauraen
kertovan nuorille naisille, että Riisen Kaarlo-ritari oli sotaretkellä
unohtanut tanssitaitonsa ja tahtoi nyt piirihypyssä joko pitää vahtia
tai tehdä rynnäköitä.
Nuoret naiset nauroivat, ja Kaarlo riensi, posket katkeruudesta ja
loukatusta ylpeydestä hehkuvina, linnan puutarhaan. Täällä kulki hän
kiihtyneenä edestakaisin pitkin lehmuskujaa purkaen mielenkuohuansa,
kuten tavallisesti, katkonaisiin lauseisiin. Vanha tuttu huokauksensa:
"paha on koiranpennun leikitellä karhunpenikan kanssa", pääsi taas
hänen huuliltaan. Silloin kuuli hän takanansa tepastelevia askeleita.
"Riisen Kaarlo pikku Riisen Kaarlo!" kului Klaus Klumpen käheä ääni;
"jos aiot hirttää itsesi, poikani, niin odota hiukan ja ota minut
mukaasi!"
"Mitä tarkoitat, vanha narri?" kysyi Kaarlo suuttuneena, "mene tiehesi;
minun ei lainkaan tee mieli laskea leikkiä."
"Kunniani kautta, ei minunkaan", vastasi kääpiö itkien ja otti,
itseään pilkatakseen, kiven maasta ja pyyhki siihen silmiänsä. "Nyt
ei enää sovi laskea leikkiä Tanskassa. Se on kauheaa, nuori ystäväni,
se on taivaaseenhuutavaa, se voi saada vanhan isänmaanystävän silmät
kyyneltymään, joka on nähnyt maan menestyvän, karjanhoidon ja
maanviljelyksen vaurastuvan, kuninkaan voittavan maalla ja merellä sekä
vanhat, hyvät tavat pidettävän kunniassa ja arvossa. -- Mutta saapas
nähdä, kuinka nyt käy."
"No, mikä onnettomuus nyt on tapahtunut?" kysyi Kaarlo.
"Nythän on alkanut kaunis hallitusmeno", vikisi kääpiö. "Ei mitään
narrinkepposia, ei kujeita eikä nokkaviisautta. Nyt alkaa kaunis
hallitus, korkeasti kunnioitettu ystäväni. Oi, Dagmarin onnelliset
päivät ovat ohi! Tahdonpa ylistää Dagmarin onnellista aikaa: hän oli
hieno kuin taivaan enkeli, mutta ei koskaan sairastunut siitä, että
minä tein kuperkeikkoja tai pyörin tuulimyllyä juhlapäivinä. Hän ei
tehnyt koirallekaan pahaa. Rehellinen narri sai sanoa mitä tahtoi,
kunhan vain jätti Jumalan ja kuninkaan rauhaan. Ah, Dagmarin valkoinen
käsi on monta kertaa taputtanut syntistä kyssäselkääni", jatkoi hän
nyyhkyttäen, "sentähden olen minä, jos Jumala suo, seisova hänen
edessään päälläni taivaanvaltakunnassa. Mutta ylpeä Beengjerd vihaa
kaikkia narreja. Sitä harhaoppia hän saa katua. Saadaanpa nähdä! Hän
saa katua sitä, niin totta kuin nimeni on Klaus Klumpe. Aika on tuleva,
jolloin hän toivoo, että koko maa olisi täynnä sellaisia narreja, jotka
huutaisivat hänelle _Vivat_! ja seisoisivat hänen edessään päälaellaan
loassa. Hyvästi, toveri! Olen ollut suupaltti ja saan nyt pötkiä
tieheni."
"Täytyykö sinun raukan mennä pois?" kysyi Kaarlo osanottavasti. "Mihin
sitten aiot? Sinä olit jokatapauksessa sukkela veitikka, jota kyllä
vielä toisinaan tarvitsisimme, kun laskemme maailman liian raskaasti
sydämellemme ja unhotamme, että kaikki auringon alla on turhuutta."
"Minä aion juosta ympäri maata", vastasi tuo pieni epäluoma olento ja
vääristeli kasvonsa hurjiin kostonhimoisiin eleihin; "minä aion laulaa
lauluja pienille, niin että isojen pitkät korvat rupeevat soimaan.
Osaanpa myös olla runoilija, jos lujalle otetaan:
"Voi häntä, Beengjerdiä! Mitä pidät tästä kertosäkeestä? Ei, se ei
kelpaa --
"Beengjerdin hukka periköön!
Kuningasta Herra suojaa!"
"Kas tästä tulee kaikkien laulujen kertosäe. Ja nyt hyvästi, Riisen
Kaarlo. Jos korkeasukuinen sydänkäpysesi tekeytyy ylhäiseksi ja
kopeaksi kuin ylpeä Beengjerd, elä kumminkaan hirttäydy, ennenkuin
minut saat mukaasi. Sano hänelle: hyvää yötä, armaimpani, tervehdä
vanhempiasi, sydänkäpyseni!" Näin sanoen viraltapantu hovinarri löi
puumiekallaan kömpelösti Kaarloa jäähyväisiksi ja pötki tiehensä.
"Oi! narrinlohdutus ei paljoa auta!" huokasi Kaarlo. "Hyvästi,
armaimpani, hyvästi, elämä ja onni, hyvästi, taivas ja paratiisi! Tätä
on vaikea sanoa, kun ihmisellä on enemmän menetettävää kuin pelkkä
narrinlakki."
Seisoessaan näihin raskaihin ajatuksiin vaipuneena näki Kaarlo
naisolennon kävelevän edestakaisin ulkona linnan ikkunan kohdalla,
silminnähtävästi mitä suurimman epätoivon vallassa. Se oli komeasti
puettu neitonen, päässä hopeanvärinen päähine, ja purppurainen viitta
yllä. Kaarlo unohti hetkeksi oman mielipahansa ja murheensa sekä
lähestyi osanottavana onnetonta kaunotarta.
"Kaarlo, Kaarlo, sinäkö se olet?" kuului hellä ääni häneltä kysyvän.
Kristiina-sisko juoksi hänen syliinsä ja painoi itkettyneet kasvonsa
hänen rintaansa.
"Kristiina, rakas Kristiina, mikä sinua vaivaa?" kysyi hän
huolestuneena ja veti nopeasti vapisevan tytön mukaansa lehmuskujaan.
"En minä jaksa enää!" vaikeroi hän, "vie minut pois täältä, rakas
veljeni! Kauas, kauas pois -- luostariin, missä ei kukaan ihminen enää
minua näe. Jumala antakoon sen hänelle anteeksi! Se pilkka ja häpeä on
kuolemaa katkerampi."
"Kuka sinua on pilkannut ja häväissyt? Rakas sisareni, puhu suusi
puhtaaksi, ja, niin totta kuin Jumala elää, minä kostan sinun
puolestasi! Kreivi Otto -- eikö totta? Onko Otto-kreivi se konna? Niin
totta kuin minä elän, saa hän sen sydänverellänsä maksaa."
"Ah ei, ah ei, rakas veljeni! Minä rakastan häntä sittenkin kuin omaa
sieluani. Hän oli varmaankin juovuksissa. Hän tuijotti minuun hurjana
ja pelottavana ja ehkei itsekään tiennyt mitä sanoi" --
"Haa, mitä hän sanoi, sisareni? Jokaisesta sanasta hän saa tilin tehdä."
"Oi, tokko tietänenkään kaikkea, mitä hän sanoi. Olin vaipua maahan
häpeästä ja säikähdyksestä. Hän käski pilkaten minun onnittelemaan
itseänsä, sillä nyt ei hän enää ollut se narri, joka luotti Tanskan
tyttöjen rehellisyyteen; hän oli kihlannut melkein kapalolapsen
Saksassa -- sanoi hän nauraen -- jottei enää joutuisi kenenkään
tanskalaisen tytön petettäväksi, ei kukaan muka enää ollut uskollinen
-- sekin, joka hänen mielestään oli ollut viattomin, oli rohjennut
sydämessään ylläpitää syntistä rakkautta kuningasta kohtaan ja surmata
Dagmarin sellaisella julkealla tunnustuksella. Minua hän tarkoitti --
sen hänen leimuavat silmänsä minulle ilmaisivat -- minua hän pitää
sinä halpamielisenä olentona, joka hurskaalle kuningatar-vainajalle
on tehnyt sellaisen jumalattoman rakkaudentunnustuksen. Voi sitä
onnetonta erehdystä! Kuningas itse kuuluu sen uskovan -- koko maa
kuuluu sen uskovan; vieläpä ilkeät panettelijat sanovat minua kuninkaan
jalkavaimoksi. Ah, veli, veli, sitä häpeää minä en jaksa kestää!"
"Kirottua!" huusi Kaarlo jalkaansa polkien; "mutta kuinka sinä olet
antanut aihetta sellaiseen juoruun? Sisareni, mitä olet kuningattarelle
tunnustanut?"
"Että rakastin Ottoa, täytyi minun kuningattarelle tunnustaa;
hän saattoi sen jo nähdä minusta -- hän pyysi ja pakoitti minun
tunnustamaan; mutta etten luullut koskaan joutuvani Oton omaksi,
sen sanoin myöskin, ja kuningas -- Jumala varjelkoon! -- hänestä en
milloinkaan ole edes uneksinut!"
"Siskoseni, siskoparkani!" huokasi Kaarlo. "Mitä oli sinulla ja minulla
tekemistä ylhäisten parissa? Isämme onneton kohtalo vainoo meitä. --
Nyt ymmärrän minä onnettomuutesi: hurskas Dagmar varmaankin ymmärsi
sinut väärin ja luuli sinun kuningasta tarkoittavan. Kaikki sanovat
hänen viimeisillään pyytäneen kuningasta ottamaan sinut puolisokseen.
Siitä koko tuo juoru. Ja kreivi Otto -- minä ymmärrän hänetkin -- niin,
siskoseni, hän on rakastanut sinua, mutta hän ei ansaitse enää koskaan
nähdä sinua, hän on hurja, tulinen ja mustasukkainen -- mutta" --
"Veljeni, veljeni!" Kristiina kavahti äkkiä hurjan iloisena
masentuneesta mielentilastaan. "Puhutko totta? Onko mahdollista?
Taivaan Jumala, niin, se on mahdollista -- ilmaisivathan sen minulle jo
aikoja sitten hänen silmänsä -- sanoihan hänen äänensä sen minulle --
sen sanoi minulle hänen pilkkansa ja ylenkatseensakin hänen lähtiessään
-- ja nyt hurja kiivautensa ja loukkaavat sanansa -- niin, nytpä sen
tiedän -- hän on rakastanut minua -- hän rakastaa minua vieläkin, niin
syvästi kuin hän ylenkatsookin ja niin väärin kuin tuomitseekin minua.
Jumala sinua siunatkoon, veljeni, noista sanoistasi! Nyt jaksan kärsiä
onnettomuuteni -- nyt en jättäydy epätoivon valtaan; hän vain ei saa
ylenkatsoa minua; hän vain ei saa tuomita minua väärin. Sano hänelle
se, rakas veljeni, sano hänelle totuus, jonka olen sinulle uskonut,
sano hänelle, että olen salaa häntä rakastanut -- hänen tähtensä
pilkkaa ja häpeää kärsinyt. Sano hänelle myöskin, etten enää koskaan
voi häntä nähdä, mutta että sydämeni pohjasta annan hänelle anteeksi ja
uskollisesti rakastan häntä kuolemaani saakka! Sano hänelle, että pidän
tallella hänen sinettisormuksensa! Minä otan sen mukanani hautaan;
sillä kihlaudun minä hänelle iankaikkisesti, Sano hänelle kaikki tämä,
ja että Kristiina-raukka oli viaton, sano se hänelle, jollet ennen,
niin silloin, kun olen kuollut! -- Ja nyt pois, pois täältä, tänä
yönä, tällä hetkellä! Vie minut Vestervigin luostariin, Kaarlo, hyvän,
hurskaan tätimme luo ja pienen Kristiinan haudalle, hänen, joka kuoli
prinssi Buriksen tähden! Siellä aion minäkin löytää levon ja rauhan,
siellä tahdon unohtaa maailman pilkan ja häpäisyn, ja hiljaisuudessa
itkeä hukkaanmennyttä elämääni, kunnes sydänparkani pakahtuu; mutta
epätoivoinen en tahdo olla; en, veljeni, epätoivoinen en tahdo olla --
hänhän rakastaa minua kuitenkin."
"Kristiina-parka, minä ymmärrän sinut", huokasi Kaarlo, "sydäntäni
vihloo sinun tähtesi, ja sinä olet kaikkine onnettomuuksinesi kuitenkin
minua onnellisempi. Jos hän, joka minua halveksii, rakastaisi minua,
voisin minäkin kentiesi luopua maailmasta; en sentään, en, en voisi.
-- Tule, siskoparka. Varustaudu matkalle; sinä pääset Vestervigiin.
Hevoset ovat pian satuloidut. Puolen tunnin kuluttua odotan minä sinua
linnan portilla."
"Kiitos, hyvä, uskollinen Kaarlo", vastasi Kristiina pyyhkien silmiään
keltaisilla palmikoillaan.
"Sinä olet yhdellä sanalla antanut minulle elämän takaisin. Et sinäkään
saa epäillä. Usko minua, Kaarlo! Rigmor-neiti pitää sinusta enemmän
kuin luuletkaan."
"Ah, ei, siskoseni, sen tiedän minä paremmin", huokasi Kaarlo, "se uni
on mennyt."
Sydämellisen hellästi syleilivät onnettomat sisarukset toisiansa ja
palasivat syrjätietä linnaan. Puolen tunnin kuluttua he ratsastivat
hiljaa ja ääneti Riiben kaupungista Vestervigiin vievää tietä.