Enemmän kuin kaksi merkillistä vuotta oli kulunut Dagmarin kuolemasta.
Suuria ja tärkeitä asioita oli tapahtunut.
Wetemundin, Brandenburgin rajakreivin lujan linnan edustalle, kolme
peninkulmaa etelään Stettinistä, olivat tanskalaiset pystyttäneet
leirinsä, ja siellä varustauduttiin päähyökkäykseen valmistamalla
vallilinkoja ja rynnäkköportaita. Oli kaunis juhannusilta vuonna 1214.
Kreivi Albertin teltasta astui ulos kaksi täyteen sota-asuun puettua
nuorta ritaria, kypäreissä korkeat höyhentöyhdöt, ja pukinnahkaisissa
saappaissa kultakannukset. Ne olivat Lüneburgin Otto-kreivi ja Riisen
Kaarlo.
"Huomenna siis rynnätään linnaan!" -- sanoi Kaarlo. "Kuningas saattaa
meidät häpeään tällä kertaa, kuten tavallisesti; täällä me olemme
vielä, sillävälin kuin hän on valloittanut Muthenin ja ajanut rajakreivin
pesästään. Haa, olisipa siellä saanut olla mukana! Ilo on olla hänen
mukanaan, kun ankara tappelu on kysymyksessä. Kun hän kohottaa kätensä
ja huutaa: eteenpäin! ja kun pienet silmienväliset rypyt pitenevät ja
syvenevät, silloin tietää, että elämä ja kuolema on kysymyksessä, ja
Jumala armahtakoon vihollista, jollei se nelistä. Muistatko, kun hän
ajoi rajakreivin Elben toiselle puolelle? Se oli iloinen päivä; ja kun
otimme Stettinin ja Pazewalkin takaisin -- ja tästä päivästä kaksi
vuotta taaksepäin --"
"Sen päivän sinä kyllä muistat joka kerta kun kuulet kultakannuksesi
helisevän!" vastasi Otto.
"Sinä ansaitsitkin ne kunniallisesti, se täytyy myöntää; mutta
sen sijaan, että sait ritarilyönnin kuninkaan miekan lappealla,
olisit voinut saada sen terästä niin että olisit iskun muistanut
kuolinpäivääsi saakka, mutta onneksi oli sinulla sisaresi keltainen
tukka ja hänen siniset silmänsä."
"Mitä tällä tarkoitatte, ritari Otto?" kysyi Kaarlo loukkaantuneena
ja ihmeissään. "Jollei kuningas olisi uskonut minun ritarilyöntiä
ansaitsevan, niin tuskinpa hän olisi sitä minulle antanut; ja mitä
sisareni tähän kuuluu?"
"Ehkä enemmänkin kuin uskot, kelpo aseveljeni", vastasi Otto. "Elähän
nyt suutu, jos sanon sinulle totuuden. Myönnänhän minä sinun ansainneen
sen kunnian, että kuninkaan omasta kädestä sait ritarilyönnin
taistelupaikalla keskellä kolmituhatlukuista kaatunutta vihollislaumaa.
Mutta olisitpa nähnyt kuninkaan tuiman katseen, kun hän huusi: seis!
ja sinä innossasi yhä ajoit takaa kuurinmaalaisia; -- olisitpa kuullut
hänen jyrähtävän: Jumal'auta, kuka on tuo hävytön sotilas, joka ei
tottele? -- niin myöntäisit minun olevan oikeassa, ja sensijaan että
olet suuttunut minuun, kiittäisit minua henkesi pelastuksesta ja
kultakannuksistasi."
"Kuinka niin?" kysyi Kaarlo. "Hengestäni minä kiitän Jumalaa ja pyhää
Yrjänää, ja kultakannuksista tietääkseni vain kuningasta ja kelpo
miekkaani."
"Anteeksi! minua, hyvää ystävääsi ja aseveljeäsi, on sinun niistä
kiittäminen", jatkoi Otto taas. "Ellen minä olisi huutanut kuninkaalle:
se on Riisen Kaarlo, Kristiina-neidon veli, ja ellei kuningas olisi
huomannut silmiin pistävää yhdennäköisyyttäsi kauniin sisaresi kanssa,
kun sinä vihdoinkin kuulit kuninkaan kutsuneen sinua luoksensa ja
särjetyin kypärin laskeuduit alas hevosen selästä ja polvistuit hänen
eteensä, -- niin olisi varmaankin se miekka, jonka hän suutuksissaan
oli sinua vastaan kohottanut, lävistänyt valkoisen otsasi sensijaan
että se lempeänä ja kunnioittavana laskeutui olallesi."
"Jospa olisin tästä varma", vastasi Kaarlo kuohahtaen, "niin
haluaisinpa mieluummin antaa kultakannukset takaisin kuninkaalle
ja paljastaa pääni hänen kuninkaalliselle miekalleen, kuin olla
sisarelleni kiitollisuudenvelassa kuninkaan armosta ja korkeimmasta
saavuttamastani kunniasta."
"No, no!" sanoi Otto tyynnyttäen, "mikä onnettomuus se oli, ettei
kuningas tehnyt vääryyttä, ja että satunnainen yhdennäköisyytesi
kauniin tytön kanssa joudutti ylennystäsi, jonka ansainneeksi koko
Tanskan ritaristo sinut tunnustaa?"
"Kiusallista, kirotun kiusallista se on!" sanoi Kaarlo, "ja mitä minun
sisareni kuninkaalle kuuluu?"
"Sitä saat kysyä kuninkaalta itseltään", vastasi Otto katkerana. "Vai
oletko sinä niin tietämätön siitä, mistä kaikki ihmiset puhuvat,
että vasta nyt ensi kertaa kuulet, kuinka suuressa arvossa kuningas
kauniin sisaresi pitää? Kristiinahan hoitaa Dagmarin poikaa, nuorta
Valdemar-prinssiä, kuin olisi tämän oma äiti, asuuhan hän vielä
Riiben linnassa -- tietysti kreivitär Idan ystävättärenä ja prinssin
kasvatusäitinä -- mutta kaikkihan tietävät, että häntä totellaan ja
kunnioitetaan puolittain kuningattarena, vaikutusvaltaisena naisena,
jolta vain puuttuu kruunu ja piispan siunaus, ollakseen täydelleen ja
kaikella kunnialla se josta hän käy."
"Haa! Häpeällistä valhetta ja panettelua!" huusi Kaarlo, ja koko
hänen ruumiinsa vapisi mitä suurimman katkeruuden vallassa. "Suoraan
sanoen, olisi sisareni siis kuninkaan jalkavaimo! Ja tämän sanotte
te, kreivi Otto, te, joka olette ollut ystäväni ja aseveljeni, jota
olen rakastanut kuin veljeäni, ja jonka puolesta olisin henkeni ja
vereni uhrannut! Sisareni kunniallisen nimen ja maineen rohkenette te
tahrata näin valheellisin ja hävyttömin syytöksin, ja itsepä kuninkaan,
jalon enonne kunnian tallata sillä tavoin lokaan. Kuolema ja kirous,
se maksaa teille henkenne! Paljastakaa miekkanne, panettelija! Tästä
hetkestä lähtien olette te veriviholliseni -- te olette riistänyt
minulta rauhani ja kunniani!"
Mitä rajuimman kiihkonsa vallassa oli Kaarlo jo paljastanut miekkansa;
hänen loukkaavat sanansa olivat saaneet Oton veren kuohahtamaan; mutta
tapansa mukaan säilytti Otto Kaarlon kiukkuillessa mielenmalttinsa ja
katui mitä mustasukkaisuudesta oli tullut lausuneeksi.
"Kaarlo, rakas Kaarlo!" sanoi hän nyt, taitavasti torjuen hurjat,
kiihkeät miekaniskut, "tarkoitukseni ei ollut loukata sinua. Jos voisin
sydänverelläni ostaa sisaresi kunnian, taivaan Jumalan kautta sen
tekisin: ei yksikään mies ole rakastanut häntä niinkuin minä --"
"Tosiaan, sen kyllä huomaan", huusi Kaarlo, vaikeni silmänräpäyksen
ajan hengähtäen syvään, ja antoi sitten taas kiukkunsa puhjeta
sanoiksi. "Et sinä ensi kertaa puhu loukkaavasti sisarestani.
Muistatko, kuinka pyysit minua sulkemaan hänet luostariin suojellakseni
hänen kunniaansa? Tällaista hän ei ole sinulta ansainnut. Olisitpa
kuullut, kuinka hän on sinusta puhunut, olisitpa nähnyt kuinka hän
pelkäsi henkeäsi silloin kun pyysin häntä varoittamaan sinua kavalalta
papilta" -- -- --
"Onko se totta?" huudahti Otto iloisena. "Mutta mitäpä se minua auttaa?
Olisitpa sinä kuullut, mitä hän oli uskonut Dagmar-kuningattarelle --
josta kuningatar-raukalle ehkä koitui kuolema; -- olisitpa kuullut,
mitä kuningas minulle lausui, kun olin niin sokea ja houkka, että
halusin olla sinun lankosi ja hänen yhtä haavaa" --
"Kirottua valhetta ja panettelua kaikkityyni!" huusi Kaarlo taas.
"Haa, olitpa vaikka kymmenesti kuninkaan sisarenpoika, olitpa vaikka
oma veljeni -- niinkuin olit paras, ainoa ystäväni -- hengelläsi saat
maksaa tämän häväistyksen, verelläsi pestä pois tämän häpeätahran,
jolla olet tahrannut kuninkaan ja viattoman sisareni kunniaa!" Sokeassa
raivossaan hyökkäsi hän jälleen miekka ojona toveriansa kohti, ja
vikkelän Oton täytyi käyttää koko asetaitonsa ja sukkeluutensa
torjuessaan hurjia miekaniskuja luotaan.
Päällikön teltan ulkopuolelta kuuluva tulinen miekankalske herätti
huomiota, eikä tätä miekkailua ollut monta silmänräpäystä kestänyt
kun pitkä, vakava, mustaan sota-asuun puettu Albert-kreivi ryhdikkäänä
ja kookkaana ilmestyi taistelevien keskelle, kiskasi taitavin ottein
miekan tulisen oppilaansa kädestä ja sivalsi Oton miekan syrjään, niin
että se surisi hienotekoisessa kahvassaan.
"Oletteko kumpikin järkenne kadottaneet yhtä haavaa?" kysyi Albert,
kasvoillaan tyyni ja käskevä päällikönilme, ja rinnassaan täysi
tietoisuus ylivoimastaan. -- "Kuninkaan nimessä, miekkanne tänne, Otto,
Lüneburgin kreivi!" Käin sanoen hän kääntyi kylmän ja vieraan näköisenä
orpanansa puoleen, ja vastustelematta ojensi Otto hänelle kohteliaasti
miekkansa, sillä hän tiesi, ettei ankaran orpanansa kanssa käynyt
leikitteleminen.
"Te menette telttaanne", jatkoi päällikkö, "ja pysytte siellä
kaksikymmentäneljä tuntia! Ja te, ritari, Riisen Kaarlo! Ottakaa
miekkanne maasta! Tiedän, ettette olisi sitä kohottanut kuninkaan
sisarenpoikaa vastaan, jollei teitä olisi kovasti loukattu. Mutta te
olette rikkonut sotalakia vastaan, ja minun täytyy teitä rangaista.
Ei kumpikaan teistä saa olla osallisena huomispäivän hyökkäyksen
kunniassa. Tunnin kuluttua olette te matkalla Gentiin, ritari Kaarlo,
ja viette minulta kirjeen kuninkaalle!"
Vastausta odottamatta meni kreivi Albert tyynenä telttaansa.
Tunnin kuluttua ratsasti Kaarlo pahantuulisena Gentiin vievää tietä,
kirje taskussaan, ja Otto-kreivi istui kiukkuisena teltassaan
kuunnellen, kuinka leirissä varustauduttiin hyökkäykseen.
"Olenpa aika pöllö!" sanoi Otto ja löi otsaansa, "kun en osaa sitä
tyttöä unohtaa. Hänen tähtensä annan kunnian ja voiton kiitää ohitseni!
Ja mitäpä Kaarlo voi tähän asiaan! Hän oli aina uskollinen, harras
ystäväni. Ehkäpä asiat eivät ole niin hullusti kuin luulen. Eihän
kuningas ole puoleentoista vuoteen ollut Riiben linnassa -- hänhän
ajattelee vain sotaa ja vainoa, jospa minä Kristiina-paralle sittenkin
teen vääryyttä. Kun minä ratsastin pois ja halveksivin silmäyksin
katsoin ylös ikkunaan, häntä tervehtimättä -- ah, hänen surullista
katsettaan en ikinä unohda! Ja kumminkin -- ei, en tahdo enää koskaan
häntä ajatella!" Uskotellakseen itselleen ja tovereilleen, ettei hän
teltta-arestillaan antanut pilata hyvää tuultansa, tuotti hän itselleen
kannun viiniä ja hyräili iloisia lauluja.
Kaarlolla oli matkalla Flanderiin hyvää aikaa muistella tapahtunutta
ja tutkia syytä Otto-kreivin katkeriin ja loukkaaviin sanoihin,
jotka olivat aiheuttaneet heidän ystävyyssuhteensa äkillisen ja
luultavasti korjaamattoman rikkoutumisen. Hän ei epäillyt sisarensa
viattomuutta eikä voinut uskoa kuninkaan salaa ja moitittavalla tavalla
seurustelevan hänen kanssaan. Mutta Oton sanat ja se häpeällinen
juoru, joka niihin oli aiheen antanut, olivat jättäneet Kaarlon
uskolliseen sieluun katkeran okaan, jota poisnyhtämään hänen mielestään
ei riittäisi suurinkaan kunnianosoitus. Hän päätti ajaa tämän asian
loppuun ja avonaisesti uskoa sen kuninkaalle. "Kristiinan täytyy lähteä
pois, pois Riiben linnasta", sanoi hän itsekseen. "Ehkäpä luostari
olisi sopiva paikka hänelle, juorujen tahraamalle tyttörukalle! Otto
rakastaa itse häntä, hän on mustasukkainen, se on selvää; mutta hän ei
saa koskaan enää Kristiinaa nähdä! Hänen pitää miekoin ja keihäin antaa
meille hyvitys, vaikkakin kreivi Albert, tai vaikkapa itse kuningas
asettuisi välillemme! Pahus pojan periköön! Hm! hän on kuninkaan
sisarenpoika -- mutta en minäkään ole koira, eikä sisareni portto. Sen
minä hänelle vielä näytän, -- en minä saanut ritarilyöntiä sisareni
tähden, en ostanut kunniaani hänen häpeällään."
Kun hän näin hiljaisena, kuutamoisena juhannusyönä laski tulisin,
intohimoisin purkauksin kiukkunsa ilmoille, hevosen ravatessa hyvää
vauhtia eteenpäin yli kanervaisen kankaan, pysähtyi hevonen äkkiä,
hypähti syrjään, ja jäi levottomana seisomaan. Kaarlo tarttui lujemmin
ohjiin ja katseli ympärilleen. Hämmästyksekseen hän huomasi viheliäisen
ihmisolennon, jonka yli hän oli ollut ratsastamaisillaan, makaavan
tiellä poikittain. Tuo outo näky herätti hänessä sekä myötätuntoa
että kauhua: siinä oli keltaisenkalpea kuihtunut, mustaan, rääsyiseen
maallikkoveljen pukuun puettu ihminen; hän vääntelehti maassa kuin
epätoivoisissa kuolemantuskissa ja ojensi käsivartensa pysähtynyttä
ratsastajaa kohti.
"Pyhän Qvirinuksen ja pyhän Valentinin kautta!" vaikeroi kolkko, käheä
ääni huonolla saksankielellä, jonka ääntäminen oli italialaista tai
espanjalaista. "Armahtakaa minua, jos olette kristitty ihminen, ja
viekää minut papin luo, jotta voin tunnustaa syntini ennenkun joudun
iankaikkiseen tuleen."
"Ihmisparka!" sanoi Kaarlo, "vaikken olisi ritari enkä kristitty, niin
enhän voisi jättää teitä tänne makaamaan. Jos voitte pysyä hevosen
selässä takanani, niin vien teidät lähimpään taloon, vaikka aikani
onkin vähissä. Ojentakaa tänne kätenne ja astukaa jalalleni!"
Mitään vastaamatta kohosi maasta pitkä luuranko-olento ja ojensi
hänelle kylmän, kuihtuneen käden; vähemmällä vaivalla kuin mitä
kuolevalta olisi odottanut, pääsi hän hevosen selkään satulan taakse;
suonenvedontapaisesti pusersi hän pitkät, laihat käsivartensa Kaarlon
vyötäisten ympäri. "Ratsasta nyt ennenkuin saatana vie meidät
molemmat!" huusi hän, ja Kaarlo iski kannuksensa hevoin kylkiin ja
nelisti vinhaa vauhtia eteenpäin.
Hän oli näin ratsastanut hyvän aikaa, eikä vieläkään näkynyt taloa
kuivalla kankaalla; kuunvalossa näki hän vain sivullaan hevosen ja
molempain ratsastajien kuvat sekä oudon liehuvan viitan varjon, joka
suurena mustana pilvenä liehui heidän ympärillään. Niin uskalias
kuin Kaarlo olikin, tunsi hän tuon oudon matkatoverin takia kummaa
ahdistusta mielessään. Lapsuudenaikuiset kummitusjutut johtuivat
elävästi hänelle mieleen; luurangon laihat käsivarret puristivat häntä
rinnasta, ja hän tunsi voimakkaasti kiusausta heittää taakkansa pois.
"Elkää puristako minua niin lujaa!" sanoi hän, "tehän tukehdutatte
minut -- haa, kuka olette?"
"Aja, aja!" kuiskasi käheä ääni hänen takanaan. "Minä sanon sinulle
kuka olen, jos osaat olla vaiti. Olen saatanan paras kokki, mutta
minulla ei ole lainkaan halua tulla paistetuksi hänen kyökissään.
Katso, hän pitelee minua jo viitan liepeestä, ja kaksi perkelettä hän
on jo lähettänyt minulle esimauksi: toinen syöpi keuhkoani, toinen
kalvaa selkäydintäni. Nyt sukkelaan, toveri! Jos kuolen ennenkuin tulen
ripitetyksi, saat sinä näin ratsastaa kanssani joka puoliyö. Aja!"
Kaarlo kannusti hevostansa, ja sen enempiä kyselemättä hän ratsasti yli
kankaan himmeää lampun tai kynttilän valoa kohti, joka lohduttavana
loisti häntä vastaan jonkun matkan päässä. Mutta matka sinne oli
pitempi kuin hän luulikaan; monet kankaalla risteilevät tiet eksyttivät
häntä, ja paksut sadepilvet olivat peittäneet täysikuun. Kaarlo ajoi
umpimähkään kivien ja kantojen yli ja rukoili hiljaa, sillävälin
kuin hänen kauhukseen kamala matkakumppani kähein kuiskauksin väliin
rukoili, väliin nauroi, toisinaan taas lasketteli kauheita kirouksia.
"Pidä suusi, saatana!" huusi Kaarlo nyt. "Jos vielä lausut ainoankaan
jumalattoman sanan, heitän minä sinut pois ja jätän raatosi tielle
kaarneiden syötäväksi!"
"Hohoo, toveri, se ei käy niin äkkiä!" kuiskasi kiusanhenki ja
kiristäytyi lujemmin Kaarloon kiinni. "Jos jaksoin saada voiton Tanskan
kuninkaasta, tulen toki toimeen sinunkin kanssasi!"
Mieli tuskaisen jännittyneenä hän ajoi eteenpäin eikä mistään hinnasta
olisi heittänyt pois taakkaansa, niin kamala kuin se olikin. Vihdoin
hän pysähtyi sen talon luona, josta oli valoa nähnyt. Hän huomasi nyt,
että se oli yksinäinen, viheliäinen majatalo, jonka tallin luona hän
näki miehen seisovan sarvilyhty kädessä. Hän tunsi samassa olevansa
äkkiä vapautettu taakastaan. Hän hyppäsi tallin luona pois satulasta,
ja miehen lyhdyn valossa näki hän muutaman askeleen päässä takanansa
tuon pitkän, kuihtuneen luurankohaamun makaavan maassa tiedottomana
kaatumataudin kouristuksissa.
"Jumala varjelkoon, mitä se on, herra ritari?" kysyi mies ja teki
ristinmerkin. "Oletteko tuonut kuoleman vai paholaisen mukananne
krouviin?"
"Se on kuolemansairas pahantekijä, joka arvattavasti on karannut
hirsipuusta", sanoi Kaarlo. "Minä löysin hänet kankaalta. Auttakaa
minua saamaan hänet vuoteelle ja herättäkää hänet henkiin! Olen
luvannut hänelle nopean ripityksen, ja se pitää hänen saada!"
Runsaan juomarahan saatuaan mies ei enää epäröinyt, vaan tarttui
puolikuolleeseen pahantekijään ja kantoi Kaarlon avuksi hänet sisälle.
Ensimäisessä, likaisessa vierashuoneessa istui kolme brandenburgilaista
ratsumiestä laulaen oluthaarikan ääressä iloisia viisuja, ja
nurkassa istui pitkä, kookas, mustaan ritaripukuun puettu herra,
kypäri syvään otsalle painettuna. Kaarlo oli tälle matkalleen
pukeutunut halpaan, ruskeasta alankomaalaisesta pumpulikankaasta
tehtyyn asemekkoon, ja koska hänellä ei ollut muita varustuksia
kuin miekka ja kirkas, höyhenetön teräskypärä, pidettiin häntä
kaikkialla vain halpana saksalaisena ritarinpalvelijana, jollei
huomattu hänen kultakannuksiaan. Nähtyään vierashuoneen olevan
täynnä vihollisia mietti hän, kuinka itseään ilmaisematta voisi
suorittaa mitä oli aikonut. Hän pyysi yksinäistä huonetta itselleen
ja sairaalle toverilleen, ja heti kun ylimäisessä vierashuoneessa
oli tavanmukaisin, kotona opituin keinoin saanut matkakumppaninsa
virkoamaan tainnuksistaan, käski hän isäntää ja tämän väkeä poistumaan.
Sitten sulki hän oven, puhdisti lamppua ja katseli oudon kaameita
kasvoja. Tämä näytti olevan pahantekijä alhaisinta lajia, joka oli
ammattinaan harjoittanut rikoksientekoa ja myynyt sielunsa autuuden
maanmahtavien syntisten rahasta. Hän saattoi olla etelämaalainen, ja
pienet, levottomat silmät ilmaisivat viekkautta ja kavaluutta, jota ei
edes kuolemankauhu eivätkä silminnähtävät omantunnonvaivatkaan voineet
voittaa.
Heti kun hän näytti täysin tointuneen, katsoi Kaarlo häntä jäykästi
silmiin ja laski kätensä hänen olalleen. "Lupasin teille pikaisen
ripityksen!" sanoi hän, "sen saatte, kurja mies! Sanokaa paikalla,
mitä teillä on ollut Tanskan kuninkaan kanssa tekemistä, tai, niin
totta kuin Jumala on, minä lähetän teidät ilman rippiä, ja sakramenttia
helvettiin!" Näin sanoen hän paljasti miekkansa, asetti terävän kärjen
pahantekijän kurkulle ja näytti muka olevan valmis pistämään minä
hetkenä hyvänsä.
"Hohoo!" sanoi vieras ja pyöritti hurjasti pieniä silmiään, "olenko
minä piinapenkissä? Olenpa siellä ennenkin ollut. Mitä Tanskan
kuningasvainaja teihin kuuluu? Enpä minä hänelle myrkkyä antanut --
minä keitin sen vain -- ja siitä synnistä minulla on jo
päästökirja" -- --
"Kuollut -- kuningas Valdemar kuollut -- myrkytetty!" -- vaikeroi
Kaarlo ja pudotti kauhuissaan miekan kädestään, "ja sinä hänen
murhaajansa!". Rajusti tarttui hän taas miekkaan. "Kohdatkoon sinua
siis taivaan kosto niin totta kuin et elävänä pääse käsistäni!"
"Murha! Apua!" kirkui sairas ja tarttui käsiksi miekkaan. "Oletteko
hullu? Enhän minä edes ole nähnyt kuningas Valdemaria! -- Murha! Apua!"
Sairaan hätähuuto synnytti melua sivuhuoneessa. Tuokiossa murrettiin
ovi auki, ja sisään syöksyi kolme brandenburgilaista ratsumiestä sekä
pitkä, mustapukuinen ritari, jälkijoukkona isäntä väkineen.
"Kelvoton mies, kirottu konna, aikooko hän murhata matkatoverinsa?
Katsokaapa, hän vuotaa verta, hän vuotaa verta, tuo ihmisparka!"
huusivat he toinen toiselleen, ja ennenkuin Kaarlo ehti edes ajatella,
olivat nuo kolme vankkaa ratsumiestä hyökänneet hänen kimppuunsa ja
riistäneet aseen häneltä.
"Sitokaa hänet käsistä ja jaloista, kelvoton konna!", huusi tuo pitkä,
outo ritari, "heittäkää hänet kellariin, kunnes päivä koittaa ja hänet
voi kaikkien nähden hirttää!"
Ei kukaan halunnut kuulla Kaarlon itsepuolustusta, vaan ankaran
ritarin käskyä noudatettiin viivyttelemättä: kädet ja jalat sidottuina
heitettiin Kaarlo alas pimeään lattianalaiseen kuoppaan, ja kansi
suljettiin ja lukittiin hänen jälkeensä.
Siihen hän jäi makaamaan puoleksi tiedottomana kovakouraisesta
pahoinpitelystä ja kiristi hampaitaan kiukusta. Yht'äkkiä hän huomasi,
että hänen yllään oli hiljaista, ja luukussa olevan raon läpi hän
saattoi kuulla oudon ritarin äänen.
"Me olemme nyt kahden, ihmisraukka!" -- kuului syvä, voimakas ääni
lausuvan. "Sinä sanot haluavasi ainoastaan paljastaa sydämesi papille.
Hyvä! jollet voi minua nähdä, niin ojenna kätesi tänne! Tunnetko nyt
pyhän tonsuurin? [Pappien paljaaksi ajettu päälaki.] Minä peitän sen
kypärillä, milloin sitä ei tarvita. Olen vihitty Herran palvelija ja
voin päästää sinut kaikista synneistäsi. Rohkaise mielesi, poikani, ja
tomusta! Armon ovi on leveä."
"Ja minä olen kapea, hyvä herra", kuului sairaan käheä ääni hurjan
naurun säestämänä lausuvan. "Ruumiissani ei ole lihaa linnunkaan syödä;
mutta kunhan sielu on erinnyt, luulen sen käyvän niin paksuksi ja
leveäksi siitä paljosta myrkystä, jota olen keittänyt, että armon ovi
sittenkin jää liian soukaksi."
"Siis, murhaaja, myrkyntekijä", sanoi ritaripukuinen pappi, "no,
siitäpä näytätkin. Mutta ole hyvässä turvassa, poikain: sellaisiakin
ihmisiä tarvitaan maailmassa. He ovat yhtä tarpeellisia kuin käärmeet
ja skorpioonit; eikähän Herra Jumala muutoin antaisi heidän elääkään."
"Hohoo, sittenhän minä olenkin onnellisessa asemassa!" vastasi sairas,
"sitä olen ennenkin ajatellut. Mutta olettekohan vain oikea pappi?
Minulla on vanha synninpäästökirja taskussani. Näettekö, tämän on eräs
piispa minulle antanut, mutta minä en vain tiedä, onko se enää pätevä,
sillä hän on sittemmin joutunut pannanalaiseksi."
"Pannanalaiseksi!" mutisi ritari, "se voi parhaimmallekin sattua.
Tunnenpa piispan, joka kahdesti joutui kirkonkiroukseen. Täällä on
vetoa -- panenpa kypärän päähäni taas. Sulje silmäsi valolta! se
häikäisee niitä; lasken lampun syrjään. Nyt asiaan, poikani! Mitä
sinulla on tunnollasi! Aika on vähissä; minulla on muuta tekemistä kuin
viipyä täällä; ja sinulla nähtävästi myös. Mikä murha mieltäsi enimmän
painaa?"
"Viimeinen, viimeinen", sanoi pahantekijä. "Hän oli niin nuori ja
kaunis -- ja se tapahtui neljäntenä päivänä häiden jälkeen -- mutta
mitä keisari teki vihollisensa tyttärellä?"
"Prinsessa Beatrix, nuori keisarinna! Se synti on painava" -- lausui
syvä, surkutteleva ääni. "Sinä olit siinä välikappaleena, kurja, mutta
kuka oli kätenä? Kenen sielussa syntyi tuo myrkyllinen ajatus?"
"Hohoo!" sanoi pahantekijä, "minä olin vain ase -- käsi, joka minua
käytteli, vastatkoon asiastaan, eikö niin, herra pastori! Käsi, joka
kantaa valtikkaa ja omenaa, ei helposti kuihdu, mutta puikko, jolla hän
myrkkykattilaa hämmensi, katsokaa, se on jo kuihtunut! Oi, rukoilkaa,
rukoilkaa, hurskas herra, rukoilkaa puolestani, hankkikaa minulle edes
siedettävä kiirastuli siitä synnistä! -- Mitä tulee kuninkaaseen,
joka sai ruton, niin, hänen tähtensä pitää etusijassa kreivin ja
pannaanlasketun piispan palaman."
"Kuole nyt vain, kurja, ja ole ainaiseksi vaiti tuosta vanhasta
synnistä! Nyt tiedän tarpeeksi!" jyrisi ritarin ääni. "Nyt voin Oton
korvaan kuiskata sen sanan, jota kauan olen etsinyt. Murha, murha! se
on mahtava sana; tulipa se vaikka sinun kuihtuneilta huuliltasi, kalpea
dominikus, saattaisi se hyydyttää veren sydämessäni, ellen olisi veren
ja sinun kielesi herra. Tunnetko minut nyt, ja muistatko valan, jonka
minulle vannoit?"
"Voi, armollisin herra piispa!" tässä vapisi kuolevan ääni -- "tekö
se olette itse, vai tuleeko paholainen teidän haahmossanne kurjan
sieluni noutamaan? Elkää tappako minua, ennenkuin olette vielä kerran
antanut minulle synninpäästön. Enhän minä ole valaani rikkonut, enhän
ole nimeänne maininnut kenellekään kuolevaiselle, en edes teille
itsellenne; enkä elä tuntiakaan enää. Mutta te olette jälleen pyhä
mies, kun olette päässyt kirkonkirouksesta; antakaa minulle siis nyt
uusi, voimakas synninpäästökirja ja ottakaa entinen takaisin -- sen
yli on saatana vetänyt viivan sinä hetkenä, jolloin te jouduitte
kirkonkiroukseen."
"Kuole, kuole, kurja"! vastasi voimakas ääni. "Kas niin, auta nyt
itseäsi parhaiten, mutta elä minulta autuutta odota, -- olen joutunut
uudelleen kirkonkiroukseen."
"Voi, voi!" vaikeroi kuoleva, "ketä te siunaatte, se on kirottu --
teidän sormenne polttavat ilmassa --. Voi, voi, te olette vihkinyt
minut ikuiseen tuleen!"
"Kiemuroi siinä nyt vain ja kuole, kurja sisilisko!" kuului taas
syvä ääni lausuvan, -- "sinä olit syntynyt palvelemaan mahtavia ja
katoamaan. Kuole vain siinä uskossa, että pannaan julistettu piispa on
palava puolestasi: hän palaa, pannan säteet polttavat päälakeani, mutta
minä nauran niitä: kypärä jäähdyttää sitä paloa, kunnes kruunu sen
tyyten sammuttaa. Joko olet kauhusta kuollut, kurja konna!" kuului nyt
kolkko, matala ääni, "hyvä on! Kuihtunut raato ei enää ketään ilmaise."
Sanomatonta kauhua tuntien oli Kaarlo kuullut joka sanan eikä epäillyt,
että mustapukuinen pelottava ritari oli tuo uhkarohkea Valdemar-piispa,
joka nyt oli toistamiseen joutunut kirkonkiroukseen, ja joka nyt
lankonsa, Bernhard-herttuan kuoltua etsi suojaa Brandenburgin
rajakreiviltä ja Otto-keisarilta, joka uhmaili pannaa kuten hänkin.
Kaarlo muisti isä Saxon viimeiset hämäräperäiset sanat, jotka kerran
lapsena oli kuullut maatessaan Pietari-piispan makuusopessa, ja jotka
hän nyt äkkiä tunsi selvästi ymmärtävänsä. "Jos minä näin ihmeellisiä
teitä joudun tietämään vääryyden salaisuuksia", sanoi hän itsekseen
"niin ei se suinkaan suotta tapahdu. Valdemar, suuri kuninkaani, sinun
kruunuasi tavoitellaan ja henkeäsi uhataan, kuten veljesikin, -- sama
rikollinen käsi vainoo sinua kuten häntäkin. Haa, olisinpa vapaa! --
Mitä minun henkeni on kuninkaan rinnalla?"
Hänen yläpuolellaan vallitsi nyt haudanhiljaisuus. Hän rukoili hiljaa
rukouksen ja vaipui uupumuksesta ja rasituksista uneen.
Nukuttuaan muutamia tunteja hän heräsi talosta kuuluvaan kovaan meluun.
Hän kuuli hevosten astuntaa ja koirain haukuntaa. Sitten kävi kaikki
taas hiljaiseksi. Hänen ympärillään oli pilkkosen pimeää; mutta pihalta
kuuluvasta kukonlaulusta hän saattoi päättää, että oli aamuhämärä.
Kohta senjälkeen avattiin kellarinluukku, ja kumaraselkäinen mies astui
lyhty kädessä alas rappuja hänen luokseen. Hän tunsi sen vanhaksi,
itaraksi isännäksi, joka häntä sidottaessa oli riistänyt kultakannukset
hänen saappaistaan ja pistänyt ne taskuunsa.
"Jos vielä olette hengissä", sanoi isäntä, "niin voitte nyt kiittää
suojeluspyhiänne siitä, että brandenburgilaiset saivat muuta
ajateltavaa kuin konnien hirttämistä."
"Ovatko he poissa?" kysyi Kaarlo, "piispakin?"
"Mikä piispa?"
"Outo ritari, aioin sanoa."
"Ovatpa kyllä", vastasi isäntä välinpitämättömänä, asettaen lyhdyn
rappusille ja katsellen Kaarlon pukua tarkkaavaisena, muttei lainkaan
sen näköisenä kuin aikoisi hänet laskea vapaaksi. -- "Tuli tieto, että
rajakreivi ja keisari Otto olivat Primbergissä, tietäkääs, ja silloin
käski ankara herra ritari heti satuloida hevoset ja lähti tiehensä,
kuin piru olisi hänet vienyt, teitä muistamattakaan. Minäkään en
halunnut häntä teistä muistuttaa; minä ajattelin näin: onpa täällä
laki ja oikeus maassa, ja jos kenenkään asiana on johtaa vieraitani
hirsipuuhun, niin kelleppä se lähemmin kuuluisi kuin minulle. Kaunis
toverinne makaa tuolla ylhäällä sängyssä kuolleena, jäykkänä kuin
silli, kuten tietänette. Minulla on kyllä todistajia, että te olitte
lyödä hänet kuoliaaksi ja te olisitte kyllä tehnyt hänestä lopun
kahdenkesken, ennenkuin ehdimme tulla sisälle. Helppo olisi saada
teidät tuomituksi ja hirtetyksi. Mutta te näytätte kunniallisen miehen
pojalta, enkä minä pidä teitä petturina enkä saiturina. Kuollut on nyt
kuollut, ja minulla on kristillinen mieli: mitäpä minua liikuttaa,
haluatteko ottaa ystävältänne hengen vai ette, kunhan vain vastaatte
puolestanne ja maksatte kullekin osansa. Jos nyt suoritatte sekä oman
yösijanne että hänen, ja mitä kumpikin olisitte nauttineet ellette
olisi saaneet esteitä, lisäksi mitä kuolleen hautaaminen maksaa, ynnä
vielä säädyllisen palkkion vaivastani ja levottomuudestani, päästän
minä teidät siteistänne ja lasken teidät menemään, sen enempää melua
tästä asiasta nostamatta. Kumppaninne oli muuten kelvoton petturi!"
lisäsi hän. "Tässä on rahakukkaro, joka hänellä oli vyöllään; siinä ei,
kunniani kautta, ole puolta äyriäkään, kuten itse näette."
"Vai niin!" vastasi Kaarlo. "Vaikka se olisi ollut täynnä kultaa ja
jalokiviä, en kehoittaisi ketään kristittyä ihmistä siihen kajoamaan."
"Kuolema ja kirous! Eihän hän liene kuollut ruttoon?" huusi isäntä
pelästyneenä ja heitti suuren, helisevän rahakukkaron ulos taskustaan.
"Te olette siis omin päinne määrännyt itsenne hänen perilliseksensä",
sanoi Kaarlo. "Jollette pelkää verirahoja, niin olkoon menneeksi minun
puolestani! Ei teidän muuten tarvitse peljätä ruttoa. Hänessä näytti
olevan keuhko- ja kaatumatauti, mutta kyllä hän kai kuoli kalvaviin
omantunnontuskiin."
"Eikö sen kummempaan?" sanoi isäntä ja otti taas kukkaron maasta. "Se
tauti ei minuun tartu. Minulla on yhtä hyvä omatunto kuin kenelläkään
krouvarilla koko kristikunnassa, eikä minun tarvitse verirahoja pelätä.
Mutta koska olette näin antanut selkoa asioista, tahdon vapauttaa
teidät pelkkää vaitiololupausta vastaan, herra ritari, ja antaa teille
kauniit kultakannuksenne takaisin, niin saatte, kuten säätyhenkilö
ainakin, maksaa mielenne mukaan." Näin sanoen pisti hän kukkaron
taskuunsa ja irroitti Kaarlon siteet.
Viipymättä kauemmin kuin oli välttämätöntä, tyydytti Kaarlo itaran
isännän, ja pian istui hän ratsunsa selässä matkalla Gentiin.
Flandernin rajan lähellä saavutti hän eräänä päivänä monilukuisen,
komean ratsumiesparven, ja tultuansa lähemmä näki hän niiden olevan
hyviä ystäviä ja maanmiehiä, iloisena yllätyksestä tervehti hän
heitä ja liittyi heidän joukkoonsa. Siinä oli Junkker Strange, joka
Pietari-piipsan, Absalon Belgin ja kahdenkymmenen Tanskan ylhäisimmän
ritarin kera oli lähetetty keisari Fredrikin luo, kuninkaan nimessä
onnittelemaan vastavalittua Saksan keisaria, ja samalla uudelta
keisarilta pyytämään vahvistusta Valdemarin laajoille Saksassa
oleville perintö- ja valloitusalueille. Tämän tärkeän tehtävän oli
Junkker Strange suorittanut älykkäästi kuten ainakin. Hänellä oli nyt
mukanaan keisari Fredrikiltä kirjelmä, jossa tämä tunnusti Valdemarin
Pohjoisalbingin, Stormarnin, Dittmarskin ja Vagrienin, Hamburgin,
Lübeckin, Lauenburgin ja Mecklenburgin, samoinkuin Schwerinin ja
Slavienin eli Rügenin sekä Pommerin herraksi. Tämän kirjelmän
olivat keisari sekä kaksitoista hengellistä ja maallista ruhtinasta
allekirjoittaneet ja sinetillänsä vahvistaneet.
Junkker Strangen iloiset kasvot ja hänen seurueensa hilpeys sai
Kaarlonkin mielen hilpeäksi karkoittaen ne synkät ajatukset ja kuvat,
joita hänen taistelunsa Oton kanssa sekä seikkailu majatalossa olivat
hänen mielessään synnyttäneet. "Mutta mitä kuningas sitten Gentissä
tekee?" kysyi hän Junkker Strangelta, "minä luulin hänen vielä olevan
Brandenburgin maakunnassa, kun äkkiä ihmeekseni sain käskyn etsiä häntä
Flandernista."
"Sitä on kyllä lupa kysyä", vastasi Junkker Strange, "mutta ihmetellä
ei sovi, missä hän sitten lieneekin. Kuningas ei ole niitä ihmisiä,
jotka löytää sieltä minne ne jättää. Kun hänet viimeksi näin, teki
hän juuri voittoretkensä Stettiniin. Nytpä hoetaan hänen antaneen
määräyksen kapinoiville läänitysmiehilleen Schwerinin kreiville,
että kokoontuisivat kreivi Ferdinandin luona, joka on tarjoutunut
välittämään sovintoa heidän ja kuninkaan välillä. Herra Absalon
Belg on kylläkin esittänyt meille arvelunsa todennäköisestä
syrjätarkoituksesta, joka mahdollisesti onkin päätarkoitus; mutta en
tiedä, sopiiko siitä puhua."
"Miksi ei?" sanoi Absalon Belg ja ratsasti lähemmäksi, "maanmiesten
kesken ei tarvitse olla niin varovainen, ja mitä tanskalainen
sanoo kuninkaastaan, siitä hän kaiketi kyllä vastannee. Mika on
luonnollisempaa, kuin että viisas, ritarillinen kuninkaamme aikoo,
kulkiessaan tärkeissä valtioasioissa Flanderiin, samalla uudistaa
kauniin ja rakkaan ystävyyssuhteen? Ja jos on totta, että prinsessa
Berengaria oleskelee veljensä luona Gentissä, ei tarvita suurta älyä
arvatakseen, miksi tämän rauhanvälityksen pitää juuri siellä tapahtua."
"Prinsessa Berengaria?" kysyi Kaarlo säpsähtäen. "Kerrottiinhan pari
vuotta sitten hänen menneen luostariin Portugalissa."
"Se kai tapahtui vain kokeeksi", sanoi Absalon Belg, "niin ylpeä ja
kaunis prinsessa tuskin todenteolla pukeutuu huntuun niinkauan kuin
hänellä on kruunu odotettavissa."
Kaarlon kasvot kirkastuivat silminnähtävästi hänen kuullessaan tämän.
"Ah, kunpa olisi niin hyvin!" huudahti hän ja ajatteli vain, että jos
kuningas jälleen menisi avioliittoon, niin huhu hänen suhteestaan
Kristiinaan ehkä samalla häipyisi.
"Kuninkaan ja Tanskanmaan tähden minä en sitä toivoisi!" sanoi
Pietari-piispa, joka ratsasti Junkker Strangea lähinnä, "ylpeästä
portugalittaresta ei milloinkaan tule Dagmaria; olipa hän vaikka
tuhannen kertaa kauniimpi, Dagmarin sydäntä hän ei milloinkaan saa."
Junkker Strange puristi piispan kättä ja vaikeni. Kuinka hilpeä ja
huoleton tuo iäkäs ritari olikin, ei hän kuitenkaan koskaan voinut
muistella hurskasta Dagmar-kuningatarta saamatta kyyneliä uskollisiin,
rehellisiin silmiinsä.
"Talonpojat ja papit tuskin kantanevat kopeata portugalitarta
käsillään niinkuin Dagmar-kuningatarta", sanoi Absalon Belg katsahtaen
syrjästä piispaan, "mutta meidän sotaiselle kuninkaallemme on
varmaankin uljas haukka rakkaampi kuin lauhkea tunturikyyhky. Ettehän
suinkaan, herra piispa, usko hänellä olevan sellaisia kerettiläisiä
mielipiteitä, joista häntä syytetään?" jatkoi hän. "Ellette pane
pahaksi, kunnianarvoisa herra, niin uskon minä suoraansanoen, että
häneen kohdistuneet moitteet ovat paras todistus hänen suuresta ja
kuninkaallisesti sielustaan, joka kohoo aikansa ja sen ennakkoluulojen
yläpuolelle. Missä hän joutuu hallitsemaan, siellä ei rahvas pääse
kovin kopeilemaan, ja hengellinen sääty, teidän luvallanne, ehkä saa
osansa ritariston rasituksista, jos mieli sen olla osallisena meidän
vaikutusvallastamme ja maallisesta kunniastamme."
Keskustelu oli kääntynyt vakavaan suuntaan, ja olisi pian voinut
kehittyä loukkaavaksi kunnianarvoisalle Pietari piispalle. Junkker
Strange, joka tunsi Absalon Belgin, ja hänen veljiensä ylimysvaltaiset
mielipiteet sekä pelkäsi Pietari-piispan pikaisuutta keskeytti
sentähden äkkiä keskustelun sukkelalla kokkasanalla. Leikkiä
laskien ja iloisia lauluja laulellen jatkoivat ritarit matkaansa.
Islantilainen runoilija, joka oli heidän mukanaan, lauloi heille
laulun Ragnar Lodbrokista ja uljaasta Aslangistä, jonka hän muutamia
rohkeita lisäyksiä tehden yritti sovelluttaa kuningas Valdemariin ja
Berengariaan.