Kuninkaan lähdön jälkeisenä päivänä voi kuningatar niin hyvin, että hän
ensi kerran pääsi linnan puutarhaan nauttimaan raitista kevätilmaa,
jota hän niin kaipasi. Oli kaunis, selkeä toukokuun päivä. Kristiina
neito ei voinut saattaa kuningatartaan; hän näet sairasti ankaraa
kuumetta eikä ollut nähnyt kuningatarta tuon onnettoman juhlaillan
jälkeen. Regitza kuningatar oli häiden jälkeisenä päivänä lähtenyt
kuningaspuolisonsa kanssa Ruotsiin. Mutta kreivitär Iida, joka
itsekin vielä oli hiukan heikkona, seurasi kuningatarta parin neidon
kanssa. Suurempaa seuruetta Dagmar ei suosinut. Hän halusi mielellään
taas nähdä lempipaikkansa joen luona; mutta hänellä oli ollut
vielä kuitenkin salainen pelko tätä paikkaa kohtaan, ja ainoastaan
Kristiina-neito tiesi syyn siihen. Vaikka kuningatar senvuoksi kohta
paikan etäisyyden takia luopui aikeestaan lähteä joen luo, luulivat
kreivitär Iida ja neidot tekevänsä ilon viemällä hänet sinne. He saivat
hänet houkutelluksi istuutumaan kantotuoliin, ja erästä kuningattarelle
outoa syrjätietä he kannattivat hänet joen rannalle lehtimajaan.
Iloisesti yllätettynä, mutta kuitenkin puoleksi pelästyneenä, Dagmar
huomasi äkkiä olevansa lempipaikallaan. Oli valoisa päivä ja pian oli
kaikki pelko haihtunut. Hän istui iloisena penkillä keinuvan veneen
vieressä, ja uneksi taas lempeänä lapsuudestaan ja onnellisesta
tulevaisuudestaan. Niin hän oli istunut kai jo tunnin verran ja
aijottiin jo lähteä palaamaan linnaan. Silloin neidot ja kreivitär
Iida näkivät ihmeekseen köyhän kerjäläisnaisen lähenevän, musta huntu
vedettynä alas silmille ja repalaiset vaatteet märkinä. Hän kulki
kumarassa, kuten vanha, sairas vaimo, kainalosauvaan nojaten. Mutta
hunnun alta he näkivät kalpeat, nuorekkaat kasvot, joista välkkyi musta
silmäpari.
"Mistä tuo vieras vaimo on tänne päässyt? Mitä hän meiltä tahtonee?"
lausui kreivitär Ida. Kuningatar, joka tähän saakka oli katsellut
uneksien joen pikku aaltoja, huomasi nyt vasta vieraan olennon ja
huudahti säikähtyneenä.
"Elkää pelätkö, jalo kuningatar!" sanoi kreivitär Ida. "Se on varmaan
joku köyhä kerjäävä vaimoparka; mutta on anteeksiantamatonta, ettei
puutarhan portti ole ollut lukittuna tähän aikaan. Menkää tiehenne,
pikku muori", sanoi hän naiselle. "Täällä ei ole paikka puhutella
kuningatarta."
"Kyllä, juuri täällä!" vastasi vieras nainen, nauraen äänekkäästi ja
samalla hän tungetellen läheni kuningatarta. "Oletteko unhottanut, mitä
vellamoinen ennusti teille, kuningatar Dagmar?" jatkoi hän puolittain
alakuloisesti, puolittain ilkkuvasti hymyillen. "Ei auta taistella
virtaa vastaan: mitä siinä suuressa sinisessä kirjassa tuolla ylhäällä
sanotaan, sitä ei kuitenkaan voi estää. Minä voin ennustaakkin:
Ojentakaa minulle kätenne, kuningatar Dagmar, niin minä sanon, puhuiko
vellamoinen totta."
"Pois, pois!" sanoi Dagmar kalveten. "Minä en halua kuulla ennustuksia
-- en tahdo tietää kohtaloani -- ah, minähän tiedän sen liiankin hyvin.
Tahdotko tappaa minut, paha nainen!"
"Minä olen liian vähäinen tahtomaan, ja te myös!" vastasi ennustajatar.
"Meidän täytyy, niin se on! Tähdet eivät kysy parin tomussa matavan
madon tahtoa. Te olette kyllä ylpeä, koska teitä kutsutaan Tanskan
kuningattareksi, ja itse kutsutte maailman suurinta sankaria
puolisoksenne; mutta sen takia ei teidän pidä katsoa kurjaa, kirottua
vaimoa yli olkain? Minäkin olen kerran uneksinut olevani kuningatar.
Sentähden minun ukkoni täytyi pudota rappusilta, sanoivat pahat kielet.
Mutta siitä minä en tiedä mitään; siitä vastatkoon Musta. Te ette ole
paljonkaan enemmän kuningatar kuin minä, kaunis Dagmar!" jatkoi hän
hymyillen.
"Ei, -- kuningatar on kaunis portugalilainen prinsessa Berengaria --
hänellä on mustat silmät kuten minullakin, ja hän tahtoo kantaa kruunua
meidän molempain puolesta. Hänelle Valdemar lauloi lemmenlauluja, kun
te seisoitte alttarin edessä hänen palvelijansa kanssa. Jos tunnette
kuningas Valdemarin käsialan ja sinetin, niin lukekaa ja katsokaa,
valehtelenko minä. Elkää uskoko, että kuningas ajatteli teitä, kun hän
kohteliaisuudesta ja säälistä syleili kuningatar Dagmaria!"
Näin sanoen hän ojensi kuningattarelle revityn kirjeen, ja keveästi
kuin hirvi hän katosi pensaikkoon. -- Kalpeana ja vavisten tuijotti
kuningatar repaleista kirjettä: hän tunsi Valdemarin käsialan ja
sinetin. Kirjaimet sulivat yhteen hänen silmissään; mutta hän ehti
kuitenkin nähdä, että siinä käskettiin Junkker Strangen palata Böömistä
ilman kuninkaanmorsianta, ellei se ollut myöhäistä; myöskin Berengarian
nimen hän näki. Mutta sitten hän pudotti kirjeen kädestään ja vaipui
voimatonna maahan.
Neitojen huudot kuultuaan kiiruhtivat Junkker Strange ja Henrik
Harpesträng tuotapikaa paikalle. Hyvin säikähtyneinä ja huolestuneina
he veivät kuningattaren takaisin linnaan. Junkker Strange oli nähnyt
tutun, onnettoman kirjeen ja hävittänyt sen. Vasta kuningattaren
huoneessa onnistui mestari Harpesträngin saada kuningatar tajuihinsa.
Hän katseli ihmetellen ympärilleen ja näytti muistavan vain hämärästi,
mitä oli tapahtunut. Mutta hänen mieltään ahdisti, eikä hän voinut
nähdä kylläksi ihmisiä ympärillään. "Sytyttäkää valot!" sanoi hän.
"Onhan synkkä yö. Tuokaa luokseni kaikki Tanskan naiset, tuokaa kaikki
viisaat ja oppineet. Ei, tuokaa vain pikku Kristiina, hän yksinään
kuitenkin teistä kaikista ymmärtää minua! Hänkin kuuli mitä Vellamoinen
lauloi:
"Sa poian synnytät puhtoisen;
emo lämmin, kylmäpä isä sen."
"Eikö hän laulanutkin sillä tavalla, pikku Kristiina --" nyt hän
kääntyi harhailevin katsein lääkäriin ja itki.
Saatuaan tiedon kuningattaren tilasta Kristiina-neito oli kuumeisenakin
hypännyt sängystä ja kiireesti heittänyt ylleen kulta-reunuksisen
hovihameen. Hän tuli nyt kuningattaren luo ja hänen silmänsä täyttyivät
kyynelistä, niin ettei hän nähnyt kuningattaren käskystä sytytetyitä
kynttilöitäkään. Kun Dagmar näki hänet, kohosi hän vuoteeltaan ja
syleili häntä.
"Jos voit lukea, lapsi", sanoi Dagmar, "niin ota Raamattu ja lue minun
sieluni lepoon! Sittenkun minä olen kuollut ja haudattu, saat sinä
kantaa punaista purppuraa ja ratsastaa minun hevosellani!"
"Ah, jospa voisin vaan auttaa teitä, jalo kuningatar, jos voisin
pelastaa henkenne omallani -- minä tekisin sen niin mielelläni." Hän
otti kirjan käteensä ja tuijotti siihen. "Ah, taivaan isä Jumala
auttakoon teitä, rakas Kristus armahtakoon teitä! Teidän tuskanne on
rautaa kovempi."
"Lue, lue, rakas Kristiina!" rukoili Dagmar tuskallisesti. "Kuulkaa,
nyt Vellamoinen laulaa taas:
"Hiuskulta se poika on. Onni vaan
sill' ei ole kauan seuranaan."
"Antakaa minulle lapseni, antakaa minulle lapseni! Se paha vaimo ei saa
ryöstää minulta häntä! Lue, lue!"
Dagmar pusersi lasta rintaansa vastaan, ja Kristiina-neito luki
Raamattua parhaansa mukaan, kyynelten virratessa hänen käsilleen ja
kirjalle. "Ah jos Jumala sen tahtoo niin tapahtukoon niin", sanoi
Dagmar vihdoin tyynemmin, "lähettäkää viesti Skanderborgiin ja pyytäkää
herraani ja kuningastani palaamaan!"
Ennenkuin kuningatar oli toivomustaan lausunutkaan, oli se jo
täytetty. Junkker Strangen käskystä oli lähetetty jo kaksi pikaviestiä
Skanderborgiin kuninkaalle. Riisen Kaarle oli viimemmäksi lähetetty,
mutta hän ratsasti niin nopeaan, että hän ehti paljon ensimäisen
edelle. Hänen saapuessaan täyttä neliä Skanderborgin linnan luo,
kuningas seisoi linnan parvekkeella katsoen tielle.
"Jumala varjelkoon minua siltä viestiltä, minkä tuo poika tuopi", sanoi
Valdemar. "Hän ratsastaa kuin henkensä edestä. Jumala tiennee, kuinka
nyt on Dagmarin laita."
Pian Riisen Kaarle toi tuon surullisen uutisen. Hän oli itse niin
liikutettu, että hän vaivoin voi puhua. Kuningas nojautui parven
rauta-aitaan niin että se taipui. "Jumala estäköön hänet kuolemasta,
ennenkuin minä saavun!" sanoi hän rientäen hevosensa luo. Satojen
ritarien ja asemiesten kera hän lähti Skanderborgista. Kun hän ratsasti
Randbölin nummen yli, voi vain viisi miestä seurata häntä; kun hän
saapui Gristedin sillalle, seurasi häntä vain Riisen Kaarlo vaivoin
uupuneella juoksijallaan, ja kun hän ajoi Riiben sillan yli, hän oli
yksin.
Naistuvassa vallitsi suuri suru ja valitus. Kuningatar oli saanut
sakramentin ja viimeisen voitelun, ja kun kuningas ratsasti linnaan
vievää tietä, kuului koko linnassa valitushuuto, että kuningatar
oli kuollut. Hän lepäsikin kalpeana ja elonmerkkiä ilmaisematta
Kristiina-neidon sylissä.
Kovin hengästyneenä kovasta ratsastuksesta kuningas astui ovelle.
"Kuollut -- kuollut?" kysyi hän. "Ja sanomatta minulle viimeistä
hyvästiä."
Itkien polvistui Kristiina-neito leposohvan ääreen ja kannatti
vielä kalpeata kuningatarta oikealla käsivarrellaan. Hän ojensi
sydämellisellä säälillä kuninkaalle kätensä: "Elkää surko jalo
kuningas!" sanoi hän. "Kuningattaren viimeinen sana oli teidän nimenne
-- hän olisi niin halunnut nähdä teidät vielä kerran."
"Rukoilkaa, rukoilkaa kanssani kaikki, jotka olette täällä!" sanoi
kuningas polvistuen. "Rukoilkaa kristittyinä minun puolestani, että hän
avaisi silmänsä ja minä saisin puhua vielä jonkun rakkaan sanan tässä
elämässä hänen kanssaan."
Kuninkaan pyynnöstä kaikki polvistuivat rukoilemaan, ja kaikista oli
kuin ihme, kun kuolonkalpea kuningatar nyt todella avasikin silmänsä
vielä kerran ja tuijotti heihin kuin henkimaailman vieras. Monet
työntyivät kauhistuneina syrjään, mutta kuningas lähestyi häntä ja
tarttui hänen käteensä.
"Ah, ankara herrani ja kuninkaani!" sanoi kuningatar. "Miksi herätitte
minut autuaasta unestani mahtavalla rukouksellanne ja valituksellanne?
-- Elkää minua pelätkö!" jatkoi hän, oudoin katsein tähystäen vapisevia
omaisia. "Minun syntini ei ollut suuri, sanoi Herra, minun tuomarini
-- ah, kunpa en olisi sunnuntaisin sitonut silkkihihojani! Mutta
menkää, menkää kaikki. Jumala siunatkoon teitä ja tuomitkoon teitä yhtä
armollisesti kuin minua. Jää sinä yksin, rakas Valdemar! Sinun kanssasi
on Herra suonut minun puhua pari lyhyttä jäähyväissanaa." Kaikki
menivät, ja Valdemar jäi kahdenkesken kuolevan kanssa.
"Sinä olet sentään rakastanut minua, rakas Valdemar!" sanoi kuningatar
alakuloisesti. "Minä näin sen kalpeista kasvoistasi ja ankaran silmäsi
kyyneleistä. -- Sinä rakastit minua kuin lempeätä sisarta, ja ikävällä
minä sinusta eroan. Mutta kun kynttilä on sammutettu ja ovi sulettu,
niin kaikki vieras on unohdettu --"
"Dagmar, Dagmar!" huokasi Valdemar tuskallisesti. "Voitko sinä epäillä
minun rakkauttani ja uskollisuuttani?"
"En, en, sitä minä en epäile, enkä minä moiti sinua mistään viimeisellä
hetkelläni! Mitä sinä sille voit, että näit ylvään Berengarian ennen
minua?"
"Haa, mistä sinä tiedät, kuka sinulle on sanonut?" sammalsi Valdemar,
hehkuvan punan levitessä hänen kalpeille poskilleen. "Taivaan Jumalan
nimessä, Dagmar, minä olen sinulle ollut uskollinen -- enkä minä
ole nähnyt Berengariaa sen hetken jälkeen, jolloin vannoin sinulle
uskollisuutta."
"Jos rakastit minua, niin et näe koskaan häntä enään? Mutta ei, --
seuratkoon se sana minua hautaan -- on kylliksi että minä vaivasin
sinua eläissäni, -- kuoltuani minä tulen sinun hyväksi hengeksesi. --
Mutta elköön mikään lupaus sitoko sinun ylevää kuningassieluasi. Ah,
mutta varo, rakas Valdemar; Berengaria on ylpeä ja kunnianhimoinen,
sinun mielesi on myös suuruuteen ja valtaan. Muista Dagmaria ja
ajattele kuolematonta sieluasi, kun kätesi on ojennettuna tämän
maailman turmiollista suuruutta kohti!"
Valdemar vaikeni syvästi huoaten.
"Vielä sana, rakas Valdemar! Kun suru minun poistumisestani on
häipynyt, etkä sinä enää jaksa elää yksin maailmassa -- niin ajattele
sitä neitoa, jota minä enimmän rakastin, ja joka sinua rakastaa ylimmin
miesten joukossa. Minulle vain hän on ilmaissut, mitä muuten yksistään
taivaan Jumala tietää. Sinä itse näit, kuinka hän kärsii sen salaisen
rakkauden tähden, mikä hänellä on sydämessään sinua kohtaan. Hän on
paljon kauniimpi ja parempi kuin minä, ja jos tahdot antaa Tanskalle
ja pojallemme äidin niin elä kysy korkeata sukuperää ja kuninkaallista
verta, vaan sydämen hyvyyttä ja sielun ylevyyttä -- ojenna Riisen
Kristiinalle kätesi, anna hänen periä Dagmarin kruunu!"
Hämmästyen kuunteli kuningas näitä sanoja ja luuli Dagmarin vielä
hourivan: "Elä puhu siitä, rakas Dagmar!" sanoi hän surumielisesti.
"Sinun kruunuasi ei hovineito voi periä, -- mitä sinä olet ollut
minulle ja Tanskalle, -- ei mikään nainen voi maan päällä korvata."
"Muista minun sanani, kun minä olen kuollut!" kuiskasi Dagmar. "Ja nyt
voi hyvin tässä maailmassa, anna rauha kaikille rauhattomille! Minun
viimeisen rukoukseni takia vapauta kaikki katuvat syntiset kahleistaan.
Hoivaa rakasta, nuorta poikaamme, minun kalleinta perintöäni! Jätä
hänelle Tanskan kruunu, kun Herra kutsuu sinut minun luokseni ja
ikuisen lepoon!"
Nyt kuningattaren katse alkoi taas harhailla ja hänen kasvonsa tulivat
tuskallisiksi: hän taisteli viimeistä, kevyttä taisteluaan. "Ah, kunpa
en olisi tuona sunnuntaina sitonut hihojani ja pannut nauhoja niihin",
huokasi hän. "Kunpa minun tunnollani ei olisi sitä syntiä, niin ei
minulla olisi niin vaikeata yötä."
"Hurskas, viaton lapsi!" -- huokasi Valdemar. "Siinäkö sinun koko
syntitaakkasi on? Oi autuas, autuas ken niin voi kuolla!"
"Autuas, autuas!" kuului nyt selkeästi kuolevan huulilta. "Autuas, ken
näkee, mitä minä nyt näen! -- Autuas, ken kuulee, mitä minä nyt kuulen!
-- Tuolla ne istuvat, kaikki taivaan Herran enkelit -- katso, ne
odottavat minua -- minä tulen. Ja kuule, minua kutsuvat taivaan kellot!
Kuinka minä kaipaankin sinne!"
Kasvot taivaallisen kirkastuneina hän levitti kätensä; kun ne vaipuivat
alas, olivat hurskaat silmät sulkeutuneet -- ja hänen autuas sielunsa
oli poissa.
Kauan seisoi kuningas ääneti ja murheellisena kauniin vainajan vuoteen
äärellä, katsellen sitä taivaallista hymyä, millä kuningatar vielä
kuoltuaankin näytti tahtovan lohduttaa häntä. Hän suuteli kalpeita,
kylmiä käsiä, ja risti ne vainajan rinnan alle. Samassa hän pyyhkäisi
kädellä kuuman kyyneleen silmästään.
"Hyvästi tuomiopäivään asti, rakas Dagmar!" lausui hän värisevällä
äänellä. "Rukoile minun ja kaikkien tanskalaisten puolesta Ikuisen
valtaistuimen edessä?" -- Hän otti äidittömän lapsen kätkyestä ja astui
hitaasti sivuhuoneeseen, vaikeroivien naisten luo. Hän ojensi lapsen
kreivitär Iidalle ja pyysi tätä hoivaamaan sitä kuin omaansa. Sitten
hän meni ääneti salakammioonsa eikä tahtonut koko päivänä nähdä ketään.
Suru kuningatar Dagmarin kuolemasta oli koko maassa niin suuri,
että tuskin koskaan, ennemmin tai myöhemmin, on niin yleisesti
itketty tanskalaista kuningatarta. Suusta suuhun kierteli nyt
tarina vellamoisesta, joka oli ennustanut hänen kuolemaansa, ja
pian se muuttui, mitä kummallisimmilla lisillä varustettuna,
kansanlauluksi, joka on säilynyt kansan keskessä viime aikoihin
asti. Hänen kuolemansakin ja ihmeellinen heräämisensä kuninkaan ja
hurskasten naisten rukouksen tähden, samoinkuin muutamat hänen viime
sanansa kuninkaalle, jotka kai kuuluivat sivuhuoneeseen ja levisivät
kansanjoukkoon, antoivat kohta aiheen kansanlauluun, jota yleisesti
pidettiin runoilija Thorgeirin sepittämänä. Eräät sen kauneimmat
ja liikuttavimmat piirteet, kuten kuninkaan kiivas ratsastus
Skanderborgista, hurskaan, lapsellisen kuningattaren tunnonlevottomuus
siitä, että oli silkkihihoillaan rikkonut pyhäpäivän, sekä hänen
viimeiset, sielukkaat sanansa, kun hän näki Jumalan enkelit ja kuuli
taivaan kellojen soivan, ovat sanasta sanaan, niinkuin ne tässä
kerrotaan, tuossa vanhassa kansanlaulussa. Se huolellisuus ja rakkaus,
millä nämä tarinat ja nämä rakastettavat piirteet Dagmarin elämästä ja
kuolemasta ovat säilytetyt, todistavat kyllin hyvin, ettei Tanskalla
koskaan ole ollut kuningatarta, jonka osaksi olisi tullut suuremmassa
määrin kansan rakkaus.
Suurella surusoitolla, ja kansan yleisesti kaivatessa ja murehtiessa
kuningatarta, hänen ruumiinsa vietiin Ringstediin kuninkaan ja kaikkien
hänen ritariensa saattamana, ja yli koko maan soivat hautauskellot.
Pyhän Pentin kirkkoon, ensimäisen suuren Valdemarin ja hänen
kuningattarensa Sofian haudan viereen, haudattiin kuningatar suurin
juhlallisuuksin, rukousten ja sielumessujen kaikuessa, ja arkkipiispa
Antero piti kuninkaalle ja kansalle puheen, jota kuullen ei kenenkään
sydän pysynyt kylmänä, eikä kuivana yksikään silmä.
Kun surukulkue palasi kirkosta, ratsasti kuningas hiljaisena
arkkipiispan ja Albert-kreivin välissä äänettömien, totisten
kansanjoukkojen välitse. Mutta vain kuninkaan ratsastaessa ohi he
vaikenivat kunnioittaen, tervehtiäkseen ja katsellakseen häntä.
Sitävastoin kreivi Otto, joka nuorempien ritarien kera päätti pitkän
surukulkueen, kuuli pysähdyttäessä monien sydämellisen säälin ja
osanoton ilmaisujen ohella monimielisen väkijoukon keskeltä myös monta
kevytmielisen uteliaisuuden ja laverteluhalun sanaa.
"Ah, niin kaunis ja nuori kuningas, ja leski jo!" sanoi eräs nuori,
sievä myllärin vaimo eturintamassa.
"Ah, niin, lapseni, sellaisia iskuja maailma antaa!" sanoi hänen
vierellään vanha, paksu eukko --. "Kun minä menetin ensimäisen
miesvainajani, minä olin melkein yhtä murheissani -- ja enemmänkin --
tämähän ei itkenytkään. Mutta kun on nuori ja kaunis ja on jotakin
takana, niin ei sitä, Jumalan kiitos, kauan istu yksin. Kuninkaalla ei
ole mitään hätää: vaikkapa ei olisi kaunis eikä nuorikaan, kyllä hän
saa satakin vaimoa yhden sijaan."
"Mutta niin lempeätä ja hyvää kuningatarta me emme sentään saa koskaan
enää!" sanoi myllärin vaimo. "Jumala armollisesti varjelkoon meitä vain
siitä Portugalin kopeasta prinsessasta."
"Siitä ei mitään huolta!" vastasi joku kolmas. "Kuninkaanhan
piti vannoa, ettei koskaan enää näe häntä. Mutta se ruotsalainen
Helena-rouva, joka jo niin kauan on ollut maanpakolaisuudessa ja
epäsuosiossa, se voi taas kyllä päästä suosioon; vanha rakkaus ei
ruostu, sanotaan."
"Vähän te siitä tiedätte!" alkoi paksu eukko taas. "Hänhän on jo
päästään vialla, ilkeä noita hän lisäksi onkin. Mutta jos on totta,
mitä olen kuullut jonkin linnun laulavan, niin ei kauan kestä,
ennenkuin kuningatar-vainaan kaunein hovineito tulee hänen kruununsa
perimään; häneen kuningas on jo aikoja sitten iskenyt silmänsä,
sanotaan, ja hyvä kuningatar-vainaa rukoili polvillaan kuningasta viime
hetkelläänkin, ettei hän turmelisi tytön kunniaa, vaan ottaisi hänet
todella kuningattarekseen."
Otto-kreivi tuli tarkkaavaisemmaksi. "Mitä kirottua lavertelua!"
kivahti hän tähystäen niin suuttuneena suupalttia eukkoa, että tämä
säikähtäen väistyi väkijoukkoon.
Kulkue läksi edelleen. Mutta Otto-ritari ei voinut unohtaa tuota
lavertelua kuningattaren kauneimmasta neidosta, jota hän ei voinut
ajatella muuksi kuin Kristiinaksi, tätä kun aivan yleisesti mainittiin
siksi. Vaikka hän arvasi ettei tuossa puheessa ollut pontta eikä perää,
teki se hänet kuitenkin levottomammaksi kuin hän tahtoi itselleenkään
myöntää.
"Kyllä ne osaavatkin jaaritella!" sanoi hän Absalon Belgille, joka
ratsasti hänen vierellään Riiben tietä. "Tuskin rakastettavin
kuningattaremme on ehtinyt sulkea silmänsä, ennenkuin nuo roistot jo
tietävät hänen ajattelevan uutta naimista. Eikä morsiamista kuulu
olevan puutetta, heillä on jo ainakin kolme tiedossa. Teidän kaunista
äiti-rouvaannekin on kunnioitettu ottamalla hänet luetteloon."
"Se on vanhaa juorua, jonka luulin jo aikoja unohtuneen", vastasi
Absalon Belg suuttuneena. "Onnettomaan äitipuoleeni ne juorut koskivat
pahemmin kuin olisivat ansainneet. Hän on nyt kokonaan luopunut
maailmasta ja on syventynyt tähtitieteeseen, Kullenin vanhan Thord
Knuutinpojan luona, niin että kansa luulee hänen menettäneen järkensä.
-- Itse melkein uskon samaa", jatkoi hän. "Hänestä saamani tiedot
eivät juuri ole ilahduttavia. Veljeni ovat turhaan yrittäneet tuoda
häntä ihmisten ilmoille; näissä haaveissaan hän on yhtä itsepäinen ja
oikullinen kuin kaikissa muissakin. Ehkäpä hänen mielessään joskus
on kruunu kummitellut. Kuningas osoitti aikoinaan erikoista suosiota
hänelle. Mutta kertovat myöskin jostakin kamarineidosta, luultavasti
sillä tarkoitettiin Riisen Kristina-neitoa. Kuningatar kuului
todellakin viimeisillään ollessaan, luultavasti houreissaan, pyytäneen
kuningasta ottamaan tämän puolisokseen."
"Onko se mahdollista?" huudahti Otto hämmästyneenä. "Mutta mistä
tällaiset tiedot? Kuka siinä oli saapuvilla!"
"Minun tietääkseni ei ketään", vastasi Absalon Belg, "mutta hovissakin
on seinillä ja ovilla korvat. Eikä tuo olisikaan niin ihmeellistä.
Kristiina-neito on todellakin kaunein tyttö mitä tunnen, hän on
kunnianarvoisen ritarin tytär ja jokainen tietää hänen olleen enemmän
kuningattaren ystävän kuin kamarineitsyen. Kukapa voisi kieltää
kuningasta korottamasta häntä jonakin päivänä herttuattareksi ja
toisena kuningattareksi?"
"Uskotteko sen voivan olla mahdollista?" kysyi Otto-kreivi, posket
hehkuvina.
"No, no, hyvä ruhtinas!" vastasi Absalon Belg hymyillen. "Elkää pelätkö
halpa-arvoisia sukulaisia. Minä näen jo ruhtinaallisen verenne olevan
kuohuksissa. Ehkei se todenteolla juolahdakaan kuninkaan mieleen,
vaikka kuningatar täysin tietoisena on lausunut sitä toivovansa.
Kuningas suree niin syvästi hurskaan Dagmarin kuolemaa, että kestänee
kauan ennenkuin hän ryhtyy uuteen valintaan Jos se joskus tapahtuu
niin saatte nähdä että hän vielä kosii ylpeätä Portugalin prinsessaa.
Kuningas näki hänet Schwerinissä, ja tuodessani hänelle tiedon
kuningatar Dagmarin saapumisesta, sain kuulla yhtä ja toista tästä
tapaamisesta."
"Meidän ritarillisesta kuninkaastamme sepitetään yhtenään
lemmentarinoita!" sanoi kreivi Otto mieli keveämpänä. "Uljas, nuorekas
enoni käy aina vilkkaaksi kauniiden naisten seurassa, ja kenties
lausuu heille silloin tällöin kohteliaan sanan, jonka merkitys
käsitetään liian tärkeäksi. Näin on luultavasti käynyt Schwerinissäkin.
Eipä epäilty myöskään sanoa kaunista Audacia-kreivitärtä hänen
lemmityksensä."
"Mustan Henrik-kreivin puolisoako?" kysyi Absalon Belg. "No täytyypä
sanoa ihmisten hyvällä halulla tahtovan tehdä kuninkaastamme Salomon
sekä viisaudessa että hulluudessa. Mutta totta on: ei savua ilman
tulta; se ainakin on varmaa, että teidän kuninkaallinen enonne on
hyvällä tuulella ollessaan vaarallinen naisille, ja pahalla päällä
ollessaan pelottava miehille."
Tämä viimeinen huomautus sai Otto-kreivin taas vakavaan mietiskelyyn,
eikä hän enää puhunut sanaakaan matkalla Riibeen. Hän huomasi vasta
nyt, miten suuresti hän rakasti kaunista Kristiina-neitoa, ja häntä
kiusasi ajatus, että hän mahdollisesti joutuisi jonkun toisen miehen
kanssa kilpailemaan tuon rakastettavan naisen sydämestä. Hän oli näihin
asti nähnyt kauniissa ritarintyttäressä ainoastaan kuningattaren
hienoimman hovineidon, jota hän, muistaen ylhäisen syntyperänsä,
kohteli alentuvasti, antautuen kevytmielisenä ja huolettomana sen
miellyttävän tunteen valtaan, että oli Kristiinassa herättänyt
rakkautta. Tämä puoleksi tiedoton tunne muuttui nyt äkkiä vakavammaksi,
ja hän alkoi pitää ruhtinaallista kreivinkruunuansa ja kuninkaallista
syntyperäänsä kylläkin kauniina, mutta tilapäisenä ylellisyystavarana,
jonka Kristiina-neidon sulous kuitenkin kokonaan himmensi.
Kuin unissa saapui Otto-kreivi Riiben linnaan. Kuninkaan puheille
ei voinut päästä ensi päivinä hänen kotiin tulonsa jälkeen. Hän oli
Dagmar-kuningattaren muistoksi alkanut rakennuttaa Dronningholmin
linnaa, seudulla, johon kuningatar siellä matkustaessaan oli
erikoisesti mieltynyt.
Tuskin oli kuningas hilpeännäköisenä näyttäytynyt taas kansalle
sekä valtaneuvostolle, kun Otto-kreivi pyysi saada häntä puhutella
hänen salakammiossaan. Tärkeät valtioasiat täyttivät taas kuninkaan
mielen. Hän oli hiljattain vastaanottanut sanoman Otto-keisarin
pannaanjulistuksesta, jonka ankara ja voimakas paavi oli suorittanut
viime pitkänäperjantaina tavanmukaisin pelottavin juhlamenoin, koska
keisari vastoin valaansa ja sopimustaan yhä oli jatkanut sotaa Sisilian
kuningas Fredrikkiä vastaan. Olipa myöskin Böömistä saapunut tuo
tärkeä tieto, että kuningas Fredrik oli valittu Saksan keisariksi, ja
että mahtava puolue kannatti häntä, koska sekä Böömin kuningas, että
Baijerin ja Itävallan herttuat, samoinkuin Thüringin maakreivi ja
Magdeburgin ja Trierin arkkipiispat olivat julkisesti menneet hänen
puolelleen pannaan julistettua Otto-keisaria vastaan. Suuri, sisällinen
sota oli pakostakin syttyvä Saksanmaalla, ja Valdemar oli päättänyt
jättää epäluotettavan Oton ja mennä uuden keisarin puolelle. Tärkeät
neuvottelut kreivi Albertin ja arkkipiispan kanssa olivat varmentaneet
häntä päätöksessään, ja keisari Fredrikin kanssa hän parhaillaan solmi
liittoa. Valdemarin päätöstä eivät saaneet horjumaan nekään huhut,
joiden mukaan viekas keisari Otto aikoi sopia pohjoissaksalaisten ja
murhatun Fiilip-keisarin puolueen kanssa, naimalla tämän jälkeenjääneen
tyttären. Hän näki niissä vain uuden todisteen juonittelevan
Otto-keisarin Tanskalle vihamielisistä aikeista, samoinkuin hänen
kieroudestaan. Sillä tosin Otto-keisari oli julistanut keisari Fiilipin
murhaajan valtiokirouksen alaiseksi ja henkipatoksi, mutta moni
arveli hänen itsensä olevan liitossa murhaajan kanssa, ja jos tässä
epäluulossa oli perää, niin täytyihän kauhistua sitä rakkautta, jota
hän nyt teeskenteli murhatun vihollisensa tyttärelle. Valdemarin mieltä
kuohutti liittonsa ja ystävyyssuhteensa pannaanjulistettuun keisariin,
johon niin synkkä epäluulo kohdistui, ja hän tahtoi Otto-keisarista
mieluummin saada ilmivihollisen kuin petollisen ystävän.
Kuninkaan miettiessä näitä valtioasioita, ilmoittautui Otto-kreivi
ja sai kutsun astua sisään. Mutta Valdemarin ajatukset olivat niin
kaukana siitä mitä hänen tulisella ja rakastuneella sisarenpojallaan
oli hänelle sanottavana, ettei hän kotvaseen saanut selville mitä tämä
oikeastaan tarkoitti. Eikä Ottokaan halunnut suoraan tuoda esille
sydämenasiaansa, vaan puhui niin peitetyin sanoin kunniasta ja onnesta,
kuninkaallisesta verestä ja sydämen aatelista, ennakkoluuloista
ja vapaasta päättämisvallasta elämän tärkeissä kysymyksissä, että
kuninkaalta viimein loppui kärsivällisyys.
"Mitä hemmettiä sinä oikein tahdot?" keskeytti hän tuon sopertelevan
nuorukaisen. "Onko sinusta tullut pappi tai runoilija, tai oletko
järkesi menettänyt? Sillä niin totta kuin olen kunnian mies, niin minä
en ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanot."
"Aikomukseni oli vain sanoa teille, kuninkaallinen enoni", -- sai Otto
sanotuksi, "että teidän luvallanne aion kosia rakastettavaa nuorta
naista."
"No, Herran nimessä, kosi vaikka kymmentä, jos haluat!" sanoi
Valdemar hymyillen. "Se on sinun oma asiasi, kelpo sisarenpoikani.
Sydämenasioihin minä en milloinkaan sekaannu. Minä oletan, ettei
valintasi tuota itsellesi eikä kuninkaalliselle perheelle häpeää."
"Sitäpä juuri halusin teille selittää, herra kuningas!" jatkoi Otto.
"Vaikka tässä asiassa olenkin oma herrani, niin en kuitenkaan soisi
valintani olevan teille vastenmielisen, -- ja koska te tunnette sen
nuoren naisen, jonka oma sieluni ja sydämeni on, niin haluaisin
ennenkuin lopullisesti asiani esitän, saada tietää --"
"Ehkä missä määrin sinun kaunottaresi minua miellyttää?" keskeytti
Valdemar hänet kärsimättömänä. "Mitä se sinua hyödyttää? No sano nyt
suoraan, kuka se on?"
"Hän ei tosin ole ruhtinaallista syntyä eikä ylhäistä sukua", --
vastasi Otto, "mutta hän on kelpo ritarin tytär, olipa Herrassa
nukkuneen kuningattaremme rakkahin ja paras ystävä --"
"Ei suinkaan vain Riisen Kristiina?" kysäsi kuningas säpsähtäen. "Jos
olen oikein arvannut, niin minä säälin sinua, reipas Ottoni!"
"Miten niin, herrani ja kuninkaani?" kysäsi Otto äkkiä ja katseli
Valdemaria levottomin ja tutkivin katsein. "Hänen siveyttään ja
kunniaansa vasten teillä ei kaiketi ole mitään muistuttamista, enkä
minä pelkää ainoatakaan kilpakosijaa --"
"No, no, elähän liiaksi ylvästele, nuori ystäväni!" keskeytti hänet
Valdemar, salaa tuntien olevansa paremmalla puolella. "Tosin sinä
olet nuori ja kaunis, ja osaat puheesi sievästi sommitella, mutta
näetkös nuorilla naisilla on usein kummallisia päähänpistoja, ja onpa
nähty, ettei se nuori haivenleukainen ritari, joka tanssiaisissa ja
keihäspelissä veti enimmän huomiota puoleensa, kuitenkaan tehnyt
tuohon jaloon naissydämeen niin syvää ja vakavaa vaikutusta kuin
pelipöydän ääressä istuva tuima ja parrakas ritari, ryppyotsainen
ja naarmuposkinen, joka ehkä oli valloittanut useamman linnan kuin
sydämen."
"En minäkään ole uunin loukossa loikoillut, herra kuningas", vastasi
Otto kuohahtaen, "silloin kun te ritarinenne sotaretkelle läksitte. Ja
jollen ota lukuun teitä ja mahdollisesti orpanaani Albert-kreiviä, ei
Tanskanmaassa ole yhtään sankaria eikä ritaria, jota väistäisin."
"Olisipa väärin sanoa sinulta puuttuvan itseluottamusta, reipas
Ottoseni!" vastasi kuningas. "Myönnän nähneeni sinun suorittaneen
suurempia ja rohkeampia tekoja kuin monen vanhemman ja maltillisemman
ritarin. Mutta minulla on hyvä syy uskoa, että niin uljas ja reipas
kuin oletkin, sinä et kuitenkaan ole se ritari, josta Kristiina-neito
enimmän pitää. Mitä hänen säätyynsä ja syntyperäänsä tulee, ei hän
tosin siinä ole sinun vertaisesi, mutta siihen kyllä neuvo keksitään.
Hänen siveytensä ja kunniansa on tahraton, ja toivoisinpa minä itse
-- ei, en sentään -- en koskaan toivoisi näkeväni sinua ja häntä
onnettomina. Lyhyesti sanoen: siitä ei voi tulla mitään. Jollet minua
usko, niin koeta itse onneasi, mutta ennakolta sanon sinulle: sinä saat
rukkaset, niin totta kuin nimeni on Valdemar Valdemarinpoika. Heitä nyt
mielestäsi nämä houreet, eläkä niistä enää minulle puhu, -- minulla on
tärkeämpää ajateltavaa!"
"Kuninkaallinen enoni!" virkkoi Otto kiihkeänä. "Elkää käskekö minua
noin kylmästi luotanne nyt, kun elämäni suurin onni on kysymyksessä!
Sanokaa minulle rehellisesti ja suoraan: Oletteko itse minun onnellinen
kilpakosijani?"
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Valdemar kiukustuneena. "Mitä
sinä minusta oikein ajattelet. Luuletko minun jo unohtaneen sen
kuningattaren, jota koko Tanskanmaa suree, ja joka tuskin on ehtinyt
kylmetä haudassaan? Luuletko sinä minun milloinkaan lahjoittavan hänen
kruunuansa kamarineitsyelle!"
"Jalolle ritarintyttärelle, herra kuningas!"
"Olkoon menneeksi! Kutsu häntä vaikka prinsessaksi, jos haluat, mutta
elä minua pidä kilpakosijanasi. Vaikkakin minulla olisi syytä uskoa
tulevani onnellisemmaksi kuin sinä, niin ei tämä kuitenkaan juolahtaisi
edes minulle mieleen, vaikka sekä elävät että kuolleet minua siihen
kehoittaisivat. Mitenkä sellainen juoru on päässyt leviämään kansan
keskuuteen? -- Kuka on sinulle sen kertonut?"
"Eikö tuo puhe siis olekaan tyhjää juorua?" kysyi Otto, posket
mustasukkaisuudesta hehkuen. "Teillä on syytä uskoa että te, herra
kuningas, tässä asiassa menestyisitte minua paremmin. -- Te sanotte
minun varmasti saavan rukkaset. Teillä on nähdäkseni ollut parempi
tilaisuus kuin minulla tutkia neiti Kristiinan mielenlaatua. Hyvä,
herra kuningas! Minä väistyn mahtavamman ja onnellisemman tieltä, joka
on liian ylpeä kutsumaan itseänsä minun kilpakosijakseni ja antamaan
Tanskan kruunua kamarineitsyelle. Kiitokset suoruudestanne! Se estää
minua tekemästä tyhmyyksiä. Mutta Jumala suokoon teille anteeksi, että
olette vienyt rauhan kahdelta ihmiseltä, jotka ehkä olisivat antaneet
henkensä teidän kunnianne ja onnenne edestä!"
Sen enempiä jäähyväisiä jättämättä, kiiruhti Otto-kreivi kiihtyneen
näköisenä pois, ja kuningas katsoi hänen jälkeensä hämmästyneenä ja
surumielisenä.
"Rakastunut poika parka!" sanoi Valdemar. "Ehkäpä olen puhunut
hänelle samalla kertaa liian paljon ja liian vähän. Tuo urhea, reipas
nuorukainen pitää minusta joka tapauksessa, ja minä olen tahtomattani
asettanut esteitä hänen pyrkimyksilleen. Tyttöä minun myöskin tulee
sääli. Hm! Lastenhaaveita kaikki tyyni! Jos taputan kaunista,
nuorta tyttöä poskelle, niin ei hän siltä kuole rakkaudesta. Ja jos
oikullisen neitosen pistää päähän suosia enemmän minua kuin ylpeätä
sisarenpoikaani, niin ei tämä luultavastikaan siltä heti hyppää
linnankaivoon. Ajan mukana tulevat neuvot. Kunpa vain voisin unohtaa
Berengarian!" -- Pitemmälle hän ei päässyt mietteissään: kun hän tämän
nimen mainitsi, kohosi veri väkisinkin hänelle kasvoihin. Hän loi alas
silmänsä kuin olisi itseään hävennyt, ja hänen harhaileva katseensa
osui pieneen, pöydällä olevaan kultarasiaan, jossa oli hurskaan
Dagmarin kuva. Hän katseli sitä kauan, hellin, surumielisin silmäyksin.
Hänen mieleensä muistuivat kuningattaren viimeiset, Berengariaa
koskevat sanat. Hänestä tuntui kuin olisi vainajan hiljainen, hurskas
henki hänen lähellään ja hän istuutui rauhallisena jatkamaan sitä
tärkeätä työtä, jossa hänen nuori, tulinen sisarenpoikansa oli häntä
häirinnyt.
Kuningas oli nyt kokonansa valtiomies ja soturi, ja tärkeät
valtiolliset toimensa saivat hänen nähtävästi päivä päivältä yhä
enemmän unohtamaan muut murheet. Kuukausi kului toisensa jälestä.
Kansa puhui yhä vielä Dagmarista, eikä kukaan toivonut näkevänsä hänen
kruunuansa kenenkään muun päässä.