Sykkivin sydämin ja posket hehkuvina Kristiina oli saapunut
kuningatar Dagmarin luo, ja kuningatar oli lähettänyt luotaan muut
seuraneidot, jotka hän siksi päiväksi oli valinnut suodakseen
rakkaalle Kristiinalleen ilon olla mukana juhlassa. Kun Kristiina
nyt oli kahdenkesken kuningattaren kanssa ihmetteli Dagmar hänen
vaiteliaisuuttaan ja sitä ilmeistä mielenliikutusta, jota tämä turhaan
koetti salata. Kuningatar katseli häntä hellällä osanotolla.
"Sinä et tule iloisena ja vapaana lintuna tämän päiväisestä juhlasta,
hyvä lapsi!" sanoi hän ystävällisenä, tarttuen Kristiinan käteen.
"Mielesi on liikutettu ja kätesi vapisee. Mikä sinun on?"
"Ah, ei mikään, jalo kuningatar! Minä vain juoksin liian kiivaasti
käytävän läpi."
"Kristiina!" sanoi Dagmar ja katseli tyttöä lempeän varoittavasti. "Nyt
sinä et puhu totta. Sydämelläsi on jotakin. Eikö sinulla ole ensinkään
luottamusta minuun? Etkö sitten vielä tiedä, että minä rakastan sinua
niinkuin omaa sisartani?"
"Ah, jalo kuningatar", huokasi Kristiina. "Kuinka köyhän ritarin tytär
voi lähestyä teitä niinkuin jotakin vertaistaan? Onhan niin tavaton
ero välillämme." Nyt juolahtikin hänen mieleensä äkkiä, mikä ero oli
hänen ja kuninkaan sisarenpojan välillä, ja hän suuteli kuningattaren
kättä syvällä kaihomielisyydellä, kuumien kyynelten virratessa hänen
silmistään.
Kuningatar taputti häntä kyyneleisille poskille. "Hyvä ja hurskas
sydän, lapseni", sanoi hän rakkaasti, "tekee halvimman ja köyhimmän
yhtä rikkaaksi kuin kuningatar on Jumalan edessä. Hänen edessään ei
kelpaa kuninkaallinen veri eikä korkea sukuperä. Luota minuun, lapsi,
minä en voi nähdä sinua surullisena."
Kristiina huokasi syvään, mutta vaieten. Kuningatar siveli vaaleat
kiharat pois hänen otsaltaan. "Sinä olet siinä iässä, hyvä lapsi",
jatkoi hän, "jolloin nuorilla tytöillä sanotaan olevan salaisia
sydänsuruja, -- joita minä en Jumalan kiitos koskaan ole tuntenut. Sano
minulle, rakas Kristiina, onko joku mies syynä niihin kyyneliin, joilla
sinä kostutat kättäni, sekä siihen levottomuuteen, joka ahdistaa sinun
mieltäsi?"
Kristiina luuli sydämensä salaisuuden tulleen ilmi ja punastui kaulaa
myöten. "Mies!" sammalti hän. "Jalo kuningatar miten siihen johdutte.
Minähän olen vasta viisitoistavuotias."
Nyt katkesi keskustelu, ja Kristiina luuli toipuneensa hämilläolostaan
sillä kuningas astui sisään katsomaan kuningatarta, ottaakseen itse
selvän hänen voinnistaan. Dagmarin posket olivat punertuneet, ja
hänen silmiinsä oli tullut eloisuutta keskustelusta Kristiinan kanssa
ja siitä mielenliikutuksesta, johon hän oli joutunut. Hän vastasi
kuninkaan tervehdykseen ja tiedusteluun hänen voinnistaan vilkkaalla
äänellä ja nousi vaivattomasti puolisoaan vastaan ottamaan. Kristiinan
silmiin pusertuivat pian kyyneleet. Hän oli tervehtinyt kunnioittaen
kuningasta ja aikoi vetäytyä sivuhuoneeseen; mutta kuningas, joka
tuli iloisena juhlasta ja huomasi kuningattaren tilan paremmaksi kuin
oli toivonutkaan, taputti kainoa tyttöä poskelle. "Jäähän, pikku
Kristiina!" sanoi hän. "Ja auta minua ilahduttamaan kuningatarta! Minä
näen sinun osaavan sen paremmin kuin minä itse. Olen kuullut sinun
laulavan kauniita lauluja." Hän kääntyi nyt taas ystävällisenä Dagmarin
puoleen. "Oletteko niin hyvissä voimissa, jalo kuningattareni, että
voitte sietää sellaista huvitusta? Minä haluaisin nyt kuulla joitakuita
niitä lauluja, joilla olette sanonut pikku Kristiinan huvittaneen teitä
minun poissaollessani."
"Kuten tahdotte, rakas herrani ja kuninkaani!" sanoi Dagmar, ojentaen
Valdemarille kätensä, kun tämä istuutui hänen vierelleen. "Laula,
lapseni, jos voit!" sanoi hän kehoittaen aralle tytölle. "Elä pelkää.
Kuninkaalle ei liene tänään vaikea laulaa. En ole teitä nähnyt pitkään
aikaan niin iloisena", ja hän käänsi taas ystävälliset silmänsä
kuninkaaseen. "Vaikka en voinut ottaa osaa juhlaan, olen minäkin hyvin
iloinnut hiljaisuudessa siitä siunauksesta, minkä Herra lahjoittaa
meille tänään. Pikku Valdemarimmehan on ollut hyvä ja hiljainen
kirkossa; kas, hän nukkuu nyt suloisesti ja uneksii rakkaista Jumalan
enkeleistä."
Hän katseli sydämellisellä mielihyvällä nukkuvaa lasta, joka lepäsi
kultakehdossaan hänen leposohvansa vierellä. Valdemarinkin silmät
kiintyivät iloisina lapseen, mutta Kristiina seisoi punaisena ja
hämillään nyplien vyötään.
"Enpä ole pitkään aikaan saanut istua kotona näin rauhallisena ja
perheenisän tavalla!" keskeytti Valdemar äänettömyyden. "Sinä näytät
tänään hyvin terveeltä ja iloiselta, hyvä Dagmar, ja minä toivon, että
sinä voit pian näyttäytyä hovin ja kansan iloksi. -- Mutta entä laulu?
Tänään minä tahdon kuulla vain laulua ja iloa!"
"Laula, rakas Kristiina!" sanoi Dagmar, ja Kristiina rohkaisi vihdoin
itsensä ja lauloi vanhan laulun neidosta, joka muuttui satakieleksi
["Danske viser fra Medeltiden" ("Tanskan keskiaikaisia kansanlauluja")]
ja jota vieras ritari tuli pyytämään, että hän laulaisi laulun, jonka
palkaksi hän antaisi kullata linnun höyhenet ja ripustaa sen kaulaan
helmiä. Kristiina tuli laulaessaan ihmeellisen liikutetuksi; hän lauloi
nyt mitä satakieli vastasi ritarille:
"En taida kultasulkias
ma kantaa edessäs.
Oon outo, orpo lintu vain,
mua tunne et ikänäs."
Hänen äänensä värähteli ja hänestä tuntui niinkuin olisi laulanut
itsestään, ja kun hänen nyt piti laulaa satakielen vastaus ritarin
kysymykseen, eikö tuo muutettu neito kärsi nyt nälkää ja kylmää ja
janoa, silloin hänet valtasi kaihomielisyys niin että hän vain vaivoin
sai esiin sanat:
"Mua nälkä ei murra, ei lumikaan,
mi kattaa kaiken tien:
mua suru salainen murtelee
ja ma siihen sortuva lien."
Ja nyt hän ei voinut kiivaalta ja äänekkäältä itkulta laulaa enempää.
"Sinä et voi hyvin, lapseni!" sanoi kuningatar. "Mene vahvistamaan
itseäsi. Kuningashan ei halunnut kuulla itkua ja surulauluja."
"Lapsi parka, mikä sinun on?" sanoi kuningas osanottavaisesti tarttuen
hänen käteensä.
"Suokaa minulle anteeksi ja antakaa minun mennä, armollinen herra
kuningas!" pyysi Kristiina. "Minä itse olen vieras, villi-lintu, joka
en voi laulaa niin suurelle ja mahtavalle herralle."
Kuningas jätti hänen kätensä, ja molemmat kädet kasvojensa edessä tyttö
riensi pois huoneesta.
"Mikä tuon hyvän, sievän lapsen on? Ei kai hän sentään noin pelkää
minun läsnäoloani?"
"Minä en ymmärrä häntä tänä päivänä. Hän on niin sydämestään iloinnut,
saadessaan teiltä kiitosta, ja kun tuli tietoja teidän voitoistanne,
hän oli niistä yhtä iloinen ja onnellinen kuin minäkin; hän puhuu
teistä aina mitä suurimmalla ihailulla ja lämmöllä. Mutta nyt hän
pakenee teitä itkien eikä voi laulaa teille loppuun asti lauluaan.
Varmaankin hänelle on tapahtunut jotakin; mutta hän luottaa minuun, ja
minä aion kyllä saada selville, mikä tuo häntä painava salainen suru
on."
"Sääli tuota nuorta, kaunista tyttöä; pitääkö hänelläkin nyt näin
varhain olla sydänsuru", sanoi kuningas. "Mutta hänen surunsa ja
ahdistuksensakin somistaa häntä erinomaisesti; ei hän kuitenkaan enää
ole lapsi, hänestä on tullut täysikasvuinen kaunotar, kuten huomaan."
"Sinun jälkeesi, rakas Valdemar", sanoi Dagmar, "en ketään koko
Tanskassa rakasta niin paljon kuin häntä. Hän on muuten iloinen ja
järkevä, eikä kukaan tiedä paremmin kuin minä, kuinka hyvä sydän
hänellä on."
"Mutta tuhannen tulimaista, mikä hänen on?" kysyi kuningas miltei
kärsimättömästi. "Minä en kuolemaksenikaan voi sietää jonkun surevan.
Ota selvä hänestä, rakas Dagmar. Jos sinä häntä niin rakastat, niin
hänen täytyy Jumalan tähden myös olla onnellinen!"
"Kiihkeä armaani!" sanoi Dagmar hymyillen. "Sinä unohdat voimasi ja
mahtavuutesi päivinä, että Hän, joka ohjaa onnenkin, hallitsee kaikkien
kuninkaitten ja ruhtinaitten yläpuolella."
Kuningattaren lempeä huomautus saattoi nyt kuninkaan vakaviin
ajatuksiin kansan ja valtakunnan onnesta. Hän koetti esittää Dagmarille
suuria tulevaisuuden-tuumiaan ja viipyi hänen huoneessaan vielä hauskan
ja tuttavallisen hetken.
Kuninkaan lähdettyä kuningatar Dagmarin huoneesta, palasi
Kristiina-neito ja pyysi kuningattarelta anteeksi sen lapsellisen
pelon, joka oli keskeyttänyt hänen laulunsa kuninkaalle.
"Eikö siinä todella ollut muuta?" kysyi Dagmar "Luota minuun,
hyvä Kristiina, ja avaa minulle kokonaan sydämesi; sinulla ei ole
vilpittömämpää ystävää kuin minä, ja kuningas itse on sanonut
tahtovansa tehdä sinut onnelliseksi, jos se on hänen vallassaan."
"Kuningas!" kertasi Kristiina iloisena ja säikähtäen. "Tuo suuri, ihana
sankari! -- Ah, ei. Se ei ole mahdollista. -- Sitä ei voi hän ettekä
te, jalo kuningatar! Köyhän ritarin tytärparka ei koskaan uskalla
ajatella omakseen onnea, mihin hän ei ole syntynyt. En minä tahdokaan
koskaan ajatella sitä. Elkää minulta kyselkö enää siitä, hyvä, siunattu
kuningatar! Minä en kuitenkaan tohdi tunnustaa teille enkä kellekkään
muulle, mitä vain taivaan Jumala tietää -- ja mitä ehkä myös on synti
ja rikos ajatellakin."
"Synti ja rikos!" toisti kuningatar säpsähtäen. "Siitä sinua Jumala ja
kaikki pyhät varjelkoot! Tiedän kyllä, että vielä sinä et voi moittia
itseäsi ainoastakaan jumalattomasta tai rikollisesta työstä. Säilytä
tästä puoleen salaisuutesi povessasi! Nyt minä en tahdo enkä uskalla
udella sitä."
"Ah ei, jalo hurskas, kuningatar!" rukoili Kristiina polvistuen
hänen jalkojensa juureen ja painoi itkien päänsä kuningattaren
syliin. "Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, elkää toki uskoko mitään
pahaa Kristiina-raukasta. Mielellänihän minä tunnustan teille, että
sydämestäni rakastan häntä, häntä, jota en koskaan uskalla kutsua
omakseni -- maailman uljainta ja rakastettavinta miestä; mutta hän ei
tiedä siitä mitään eikä saa sitä koskaan tietää. Ei se varmaankaan
ole synti eikä rikos, kun sitä ei tiedä kukaan paitsi minä ja taivaan
Jumala, kun minä hiljaisesti kunnioittaen kannan hänen kuvaansa
sielussani, mutta en koskaan, enää salli hänen tarttua käteeni ja lukea
salaisuuttani silmistäni -- --"
"Onneton!" huudahti Dagmar kalveten, sillä hän uskoi nyt varmasti tytön
tarkoittavan Valdemaria.
"Niin, onnettomaksi te voitte minua kutsua, jalo kuningatar! Mutta mitä
minä siihen voin! Synti ja rikos se olisi vain, jos minä hetkeksikään
voisin unhottaa meitä eroittavan pohjattoman kuilun, -- ja ennemmin
minun sydämeni murtukoon! Jos minun suonissani ei virtaakkaan
Skjöldungien verta kuten hänen suonissaan, niin virtaa niissäkin
sentään ylpeätä, jaloa aatelisverta, ja hyvä ja tahraton nimi on minun
ainoa perintöni ja omaisuuteni."
"Kristiina, Kristiina-parka, minä ymmärrän sinut!" sanoi kuningatar
syvästi, tuskallisesti huoaten. "Jumala sinua vahvistakoon ja
lohduttakoon, eksynyt lapsiparka, minä en sitä voi! Minä voin
ainoastaan rukoilla sinun edestäsi ja sen minä tahdonkin tehdä; viime
hetkellänikin tahdon rukoilla sinun edestäsi. Elä kiellä; kuka tietää,
mitä voi tapahtua. Elomme ja onnemme on Kaikkivaltiaan käsissä!"
Kiihkeästi väristen Dagmar painoi päänsä Kristiinan rinnalle ja itki.
-- Hän oli pyörtymäisillään ja Kristiina kutsui säikähtyneenä hänen
hovineitojaan. Nuorelle, heikolle äidille oli sattunut vaarallinen
kohtaus, ja Henrik Harpesträng kutsuttiin. Tämä pudisti päätään ja
huomasi hänen tilansa arveluttavaksi. Säikähtynyt Kristiina-neito oli
onneton ja moitti syystä kyllä itseään, että hänen sydämenasiainsa
takia jaloa kuningatarta oli hänen osanottavaisuutensa vuoksi kohdannut
tällainen onnettomuus.
Kuningattaren äkillinen ja vaarallinen huonontuminen keskeytti
Riiben linnan juhlat yleiseen pelkoon ja murheeseen. Kuningas heitti
pelipöydän kumoon ja riensi kuningattaren luo. Regitza lähti myös
kuninkaallisen sulhasensa luota häntä katsomaan. Mutta lääkäri oli
kieltänyt kaikilta sisäänpääsyn ja vaati vain rauhaa sairaalle.
Kuninkaan käskystä olikin linnassa kohta niin hiljaista ikäänkuin
kaikki sen lukuisat asujamet olisivat kuolleet, ja Riibessä ja sen
ympäristöllä todistivat vain levottomat väkijoukot ja monet poistuvat
vieraat päivän juhlallisuutta ja keskeytynyttä iloa.
Oli myöhäinen ilta. Linnan portin ulkopuolella seisoi
tanskalaisrunoilija Thorgeir hiljaisena ja alakuloisena Riisen Kaarlon
sivulla ja katseli suurta, tummaa linnaa, josta äsken loistivat soihdut
ja kynttilät ja kuului maljain kilinä ja juhlahumu --, mutta mistä nyt
ilo ja juhlallisuus oli kadonnut ikäänkuin salama olisi iskenyt. Nyt
loisti vain heikko valo sairaan kuningattaren huoneesta, ja siellä
täällä liikkui joku lamppu levotonna likimmillä käytävillä ja huoneiden
läpi. Taivas oli tumma ja pilvinen. Näytti niinkuin kuolema olisi
uhaten häilynyt raskaissa sadepilvissä kuninkaan linnan yllä.
"Olisiko nyt jo ilo ja onni mennyttä Riiben linnasta?" huokasi
Thorgeir. "Enpä olisi uskonut silloin kun täällä viimeksi paloivat
häätulet ja talonpojat tanssivat niin iloiten täällä linnan pihalla."
"Jo purjein rientävät Strange ja Dagmar-kuningatar!"
Minä lauloin silloin niin iloisena; nyt on minusta niinkuin minun
pitäisi laulaa:
"Kera hurskaan Dagmarin lentää nyt Jumalan enkelit!"
"Mutta miksi seisomme täällä niin kauan, hyvä Kaarlo! Tehän seisotte
kuin kiinnikasvettuneena ja vaanitte ohi kulkijoita ikäänkuin olisitte
vahtina täällä ja pitäisitte vihollisena jokaista linnasta tulevaa
ihmistä."
"Niinpä teenkin", vastasi Kaarlo. "Mutta jos näen oikein, niin silmäni
ovat keksineetkin jo etsimäni. Näettekö tuon kumaraisen, synkän
olennon, joka hiipii tuon kaivon ohi, kainalossaan kirjakäärö tai mitä
lienee."
"Mitä te hänestä? Antakaa hänen mennä rauhassa, sehän on vain joku
köyhä pyhiinvaeltaja-raukka, joka on matkalla Pyhään maahan."
"Se on susi lampaan vaatteissa, joka on matkalla helvettiin!" sanoi
Kaarlo. "Se on maanpakolaispappi, joka väijyy Otto-kreivin henkeä ja
aikoo kavaltaa kuninkaan salaisuuksia viholliselle. Minä olen vaaninut
koko päivän häntä mutta hän kai on huomannut sen ja aina päässyt
pakoon. Nyt hän on varmasti minun saaliini. Linnassa en uskalla nostaa
melua, mutta kohta kun hän astuu portin ulkopuolelle, minä tartun häntä
kaavun kaulukseen ja vien hänet torniin. Kas, nythän hän pysähtyy ja
katselee ympärilleen. Tulkaahan hiukan syrjään; saatte uskoa että
sillä miehellä ei ole hyvää mielessä, ei kuningasta eikä Otto-kreiviä
kohtaan. Hänhän on löytänyt suojan Schwerinin kreivien luona. Ja jos
hän on heidän palveluksessaan, niin hän on täällä varmasti vakoojana
ja kavaltajana. -- Mutta minne hän taas katosi, kun en näe häntä?
Hän on koko noita! Minä olen valmis uskomaan, että hän voi tekeytyä
näkymättömäksi. Tulkaa, rakas Thorgeir, auttakaa minua löytämään hänet."
"Jos hän on vielä linnan pihassa, niin hyvinhän me löydämme hänet",
sanoi Thorgeir. "Jos niin on asiat, niin minä en sääli häntä ensinkään."
Kun Kaarlo ja Thorgeir menivät nyt linnanpihaan etsimään viekasta
Arnfrediä, oli tämä takapihan kautta päässyt pakoon ja ratsasti kohta
täyttä neliä Riiben katujen kautta, kainalossaan käärö tärkeitä
papereita, jotka hän juhlahumussa oli verrattomalla yltiöpäisyydellään
saanut käsiinsä kuninkaan salakammiosta.
Ovela pappi oli pian huomannut, että Kaarlo oli hänet tuntenut
Kissanpään-ovella, kun hänen Ottoon heittämänsä kostonhimoinen katse
oli ilmiantanut hänet. Siksi hän oli viisaasti lykännyt mieskohtaisen
kostonsa parempaan tilaisuuteen ja kiiruhti suorittamaan tärkeämpää
konnantekoa, minkä onnellisesta päättymisestä riippui koko hänen
menestymisensä Schwerinin kreivien luona. Nuo tärkeät paperit
kainalossaan ja hiottu tikari viittansa alla hän oli palatessaan
kuninkaan salakammiosta piiloittautunut linnan hämäriin käytäviin,
vartoakseen pimeään saakka ja toivoen vielä tapaavansa Otto-kreivin.
Mutta kun juhla niin äkkiä keskeytyi, täytyi hänen lopulta pitää huolta
turvallisuudestaan ja nyt vasta, kun hän ratsasti eteläportin sillan
yli, hän hengitti vapaammin ja ratsasti hiukan hitaammin sen kappaleen
joen viereistä tietä, joka ulottui metsään saakka.
Näin ratsastaessaan hän kuuli äkkiä loisketta joesta, ja hänen
hevosensa pillastui ja syöksyi sivulle. Hän säikähti siitä niin
että menetti suitset käsistään, mutta vielä enemmän kauhistutti
taika-uskoista pappia ja hänen pahaa omaatuntoaan se että hän näki
kalpean naishahmon, joka päässään ruohoseppele tanssi tummin, liehuvin
hiuksin kuun valossa ja lauloi hurjaa laulua, keskeyttäen sen usein
kaikuvalla naurulla. Hiukset nousivat pystyyn syntisen papin päälaella.
Hänen kauhuaan lisäsi vielä likellä oleva hirsipuu-mäki, missä
muuan pahantekijä makasi teloitettuna ja mistä pari käheä-äänistä
korppia liitti huutonsa naisen lauluun ja nauruun. Hän luki kaikki ne
rukoukset, jotka hän hädässään muisti; mutta hänen hevosensa nousi
korskuen pystyyn ja pian hän loikoi voimatonna jokirannan ruohikossa.
Kun hän tointui, katsoi hän hätääntyneenä ympärilleen. Hän näki
vain hirsipuun ja kuuli joen solinan; mutta noita, jonka hän luuli
nähneensä, oli hävinnyt, ja hän nousi rohkeasti. Hänen hevosensa oli
poissa. Ruohossa hänen vierellään välkkyi hänen tikarinsa, siihen hän
tarttui nopeasti; mutta turhaan hän etsi tuskaisen vaanivin katsein
papereita; niitä hän ei löytänyt mistään. Hän oli taas kuulevinaan
loiskinaa joesta ja kaukaista naurua kaislain välistä, ja kauemmin
etsimättä papereita hän pakeni tikari kädessään niin nopeasti kuin
tutisevat jalkansa kantoivat, ja katosi hirsipuumäen taakse niinkuin
pahantekijä, joka pakenee hirrestä ja pyövelin käsistä.
Seuraavana aamuna astui Henrik Harpesträng iloisena kuninkaan luo
kertoen hänelle kuningattaren olevan parantumassa sekä uskovansa,
ettei hengenvaaraa ollut, jos muuten oli Jumalan tahto että kuningatar
toipuisi.
"Hänen hurskautensa, herra kuningas", sanoi lääkitystaitoinen pappi,
"auttaa häntä kuitenkin enemmän kuin minun maallinen taitoni. Sillä
pyhyys, arvoisa herra, on paras lääkitys sekä sielulle että ruumiille.
Jos kuningatar sen lisäksi välttää kaikkia kiihkeitä mielenliikutuksia,
samoinkuin vanhaa naudanlihaa, sianlihaa, vuohenlihaa sekä savustettua
jäniksen lihaa, samoin lohta, suolaista silliä, toutainta ja
kaikenlaista suolaruokaa, niin minä toivon Pyhän Neitsyen apuun
luottaen, ettei tarvitse pelätä mitään vaaraa."
Kuningas tuli siitä itse pian vakuutetuksi. Hän kävi nyt usein
kuningattaren luona ja huomasi hänen päivä päivältä paranevan. Hän
iloitsi siitä sydämellisesti eikä lähtenyt Riiben linnasta. Mutta tämä
sairashuoneen hiljainen elämä ja ilma, johon hän ei ollut tottunut,
ikäänkuin ahdisti hänen elinvoimaista mieltään ja oli hänen kiihkeätä
luontoaan vastaan. Vielä enemmän sai hänet synkäksi se ikävä tieto
Roomasta, että pannanalainen piispa Valdemar, joka oli nöyrtynyt
paavin edessä, Otto-keisarin vaikutuksesta oli päässyt vapaaksi
pannanalaisuudesta, ja sen lisäksi vielä oli saanut oikeuden pitää
messuja piispanpukuun puettuna. Mutta sitten kerrottiin vielä, että
Saksenin herttua Bernhard oli keisarin tahdon mukaan, vaikka vastoin
paavin nimenomaista päätöstä, asettanut hänet uudelleen Bremenin
arkkipiispaksi. Vielä kerrottiin, että paavi oli kruunannut keisari
Oton vähän aikaa sitten, kun tämä oli nöyrtynyt pitämään hänelle
jalustinta. Näiden tietojen saapuessa Junkkeri Strange oli kuninkaan
huoneessa.
"Mitä sinä siihen sanot, Strange?" lausui kuningas heittäen suuttuneena
kirjeen pöydälle. "Yltiöpää serkkuni istuu taas arkkipiispan
istuimella. Keisari Otto puuhaa Roomassa salaisesti minua vastaan.
Nyt kun Fiilip on kuollut, ei hän enää tarvitse minun kättäni. Minä
luin sen hänen viekkaista, teeskentelevistä silmistään, kun hän lähti
täältä. Hän ei olisi suonut minulle tuota voittojuhlaa eikä hänelle
ollut mieluista iloni hänen maanmiestensä paosta. Jonkun ajan kuluttua
hän on jo joukkoineen minun maani rajoilla."
"Jumalan nimessä, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange iloisena.
"Osaattehan te näyttää talvitien yhdelle keisarille niin kuin
toisellekin. Paavin kanssa hän tuskin kauan on liitossa, ellei paremmin
pidä valaansa ja lupauksiansa kuin mitä tuntuu tekevän. Sisilian
Fredrik-kuninkaasta hän pelkää, syystä kyllä, saavansa vaarallisen
kilpailijan. Mutta jos hän todella hyökkää häntä vastaan Apuliassa, on
hänen ja paavin liitto lopussa."
"Tuo minulle paavin viimeinen kirje, Strange!" sanoi kuningas,
heittäytyen väsyneenä lepotuoliinsa. "Se on siellä hyllyllä
ulkomaalaisten asiapaperien joukossa."
"Missä, herra kuningas!" kysyi Strange, etsittyään turhaan kirjettä.
"Schweriniläisten asiapaperien joukossa."
"En näe niitäkään."
"Mitä", huudahti Valdemar hypähtäen ylös, "oletko tullut sokeaksi?" Hän
meni nyt itse hyllyn luo ja huomasi hämmästyen, että hänen tärkeimmät
paperinsa olivat kadonneet.
"Kuolema ja kirous! Kuka on ollut täällä?" huusi hän peloitta van
vihaisena. "Eikö ovi ole ollut teljettynä ja lukittuna? Vai onko
kavaltajia keskellämme?"
Nyt alettiin mitä tarkimmin etsiä kadonneita papereita; mutta niitä ei
löytynyt mistään, ja kuningas kiukutteli turhaan tästä yltiöpäisestä
ja käsittämättömästä, ryöstöstä. Hurskas Dagmar huomasi kuninkaan
mielialan ja oli jo useita kertoja yllyttänyt häntä metsästykseen
ja ritaripuuhiin. Eräänä päivänä hän toisti tämän pyyntönsä Henrik
Harpesträngin läsnäollessa.
"Kuningatar on todellakin oikeassa, armollinen herra kuningas!" sanoi
lääkäri, tarkasti katsoen kuningasta. "Kotkan täytyy lentää, ja valaan
uida. Ei kumpikaan niistä jaksa kuulla messua loppuun saakka. Tupatyöt
eivät ole niitä varten, herra kuningas! Teidän täytyy metsästää ja
puuhata ja senlisäksi muutamina päivinä juoda rautaa viinin seassa!
Muuten te voitte saada keltataudin. Sitäpaitsi en tiedä parempaa neuvoa
kuin hurskaan ja tyytyväisen mielen."
Kun Henrik Harpesträng lisäksi vakuutti kuningattaren olevan täysissä
voimissaan, myöntyikin Valdemar Dagmarin hartaaseen pyyntöön ja läksi,
mukanaan lukuisa jahtiseurue, Skanderborgiin, missä hän aikoi muutamina
päivinä huvikseen yritellä haukkametsästystä, joka lapsuudesta saakka
oli ollut hänen lempihuvinsa. Kreivi Albert, ritari Otto ja Absalon
Belg olivat mukana, mutta Junkker Strangen hän jätti Riiben linnaan,
sillä tämä kuningattaren uskollinen ja harras ritari osasi usein
iloisella ja hyvänsävyisellä pilalla ilahduttaa häntä. Ja hänellä oli
määrä viipymättä lähettää kuninkaalle pikaviesti, jos kuningattaren
tila mitenkään huononisi.