Riiben linnan suuret juhlat olivat vetäneet linnan ja kaupungin
täyteen vieraita. Kuningas oli varhain aamulla käynyt kuningattaren
luona ja tavannut hänet iloisena ja tyynenä. Kruunauspukuunsa
pukeutuneena, hän oli sitten mennyt kaksinkertaisen juhlajoukon kera
kirkkoon. Ensin siellä laulettiin juhlallinen Te Deum kiitokseksi
kristinuskon leviämisestä sekä kuninkaallisen ristiritarin suurista
voitoista Preussissa ja Puolassa; sitten arkkipiispa Antero kastoi
pienen Valdemar-prinssin komeain juhlaohjeiden mukaan, ja viimeksi
toimitettiin kihlaus Ruotsin kuninkaan ja Regitza-prinsessan välillä.
Näiden juhlallisuuksien kestäessä seisoi kirkossa erään pilarin
vieressä ritari Otto Riisen Kaarlon kera.
"Enpä ole nähnyt kylmäkiskoisempaa sulhasta", kuiskasi Otto. "Enemmän
on mieleeni tuo kookas, uljaannäköinen ritari, joka seisoo etummaisena
kuningas Eerikin henkivartijain joukossa, se on urhea ritari Sune
Folkenpoika, joka viime vuonna vei kuningas Sverkerin tyttären Vretan
luostarista sekä kuninkaan että piispan ja koko papiston uhalla."
"Sepä oli huimapää teko", kuiskasi Kaarlo. "Miten hän siitä suoriutui?"
"Kuten näet. Hän on kerrassaan uuden kuninkaan ensimäinen mies. Se oli
reipas ja ovela temppu. Hän oli pukenut itsensä ja miehensä enkeleiksi,
ja niinpä uskoivatkin kaikki hurskaat nunnat, että hän vei kauniin
Helena-prinsessan taivaaseen. Nyt on neito hänen vaimonsa, ja hänellä
on jo reipas poika, eikä koko Ruotsin maassa kukaan uskalla kärventää
hiustakaan rohkean Sune Folkenpojan päästä."
"Jos ruotsalainen ritari vie kuninkaan tyttären luostarista ja onnistuu
hyvin", sanoi Kaarlo, "niin voi kai tanskalainenkin ritari koettaa
onneaan".
"Tuletko hulluksi, Kaarlo?" kysyi Otto. "Et toki ajattele sellaista
seikkailua."
"Varjelkoon! Enhän ole vielä ritari."
"Jos ryöstäisin jonkun neidon täältä kirkosta, niin kyllä tietäisin
kenet ottaisin!" kuiskasi Otto ylimielisenä ja katsahti Kaarlon
sisarta, solakkaa Kristiina-neitoa, joka kantoi morsiamen laahusta.
"Mutta en aikoisi jäljitellä ruotsalaista ritaria", lisäsi hän nopeaan.
"Minä tekisin enemminkin päinvastoin ja veisin tytöistä kauneimman
luostariin. Hovissa ne lapsiraukat turmeltuvat, saat uskoa. Eiköhän
sinun sisartasi tähtääkin useampi silmä kuin morsianta! Enoni,
kuningaskin, katsoo häntä useammin kuin minä sietäisin, jos olisin
tytön veli."
"Sisareni on rehellinen ja siveä tyttö!" vastasi Kaarlo loukkautuneena.
"Hänen ei tarvitse olla telkeiden takana säilyttääkseen kunniansa."
"Hänen kunniansa puolesta minä uskaltaisin taistella koko ritariston
kanssa!" sanoi Otto. "Mutta ennenkin on kuultu rehellisen neidon
joutuvan huonoon huutoon vain siksi, että on ollut kaunis ja
ystävällinen kaikkia kohtaan."
"Tiedänpä hyvin, ettei kukaan puhu pahaa minun sisarestani", sanoi
Kaarlo posket harmista hehkuvina. "Jos minä olisin ritari, kuten te
kreivi Otto, niin totisesti ei kukaan siitä asiasta laskisi leikkiä
säilyttäen eheän otsan iltaan saakka!"
"Vaiti, vaiti, tyynemmin, asemies Kaarlo! Ymmärrättehän leikin", sanoi
Otto käyden syrjään, sillä Kaarlo alkoi tulla äänekkääksi ja herättää
ympäröivien huomiota.
Kaarlo ja ritari Otto olivat viimeisellä sotaretkeltä useissa
yhteisesti suorittamissaan urotöissä tulleet aseveljiksi ja läheisiksi
ystäviksi. Mutta he riitaantuivat melkein joka toinen päivä ja
sanoivat toisilleen kovia sanoja; sillä ritari Otto ilmaisi vapaalla
käytöksellään jonkinlaista turvautumista korkeaan sukuperäänsä ja
ylempään ritariarvoonsa, mikä loukkasi Kaarloa; yksinkertaisella,
köyhällä ritarinpojalla sitävastoin oli töykeä ja rohkea tapa esittää
vaatimuksensa ensinkään ottamatta huomioon sukuperää ja säätyä, vaan
ainoastaan miehuuden ja ritarikunnian; ja siihen nähden hän nyt toivoi
pian olevansa korkealentoisen, ruhtinaallisen asetoverinsa veroinen.
"Isä Saxo oli oikeassa: Paha on koiranpennun leikitellä karhunpojan
kanssa!" sanoi Kaarlo itsekseen mielellään joka kerta kun hänen ja
Otto-kreivin välit noin sotkeutuivat solmulle; mutta seuraavana
päivänä he kyllä taas olivat maailman parhaat ystävykset, ja jos Otto
todellakin oli loukannut, niin hän oli kohta altis tunnustamaan sen ja
sovittamaan tekonsa.
Kun nyt kuningas Eerikin ja kuningatar Regitzan hääjoukkue läksi
tuomiokirkosta, astui Kaarle kainosti syrjään, antaakseen tietä ja
tullakseen jälessäpäin kuningas Valdemarin ja hänen ritarinsa takana,
muiden asemiesten joukossa. Ritari Otto asteli nyt likinnä kuningasta
Albert-kreivin sivulla uljaana ja reippaana hänen ohitseen, ja Kaarlo
tunsi nöyryytettynä kuinka vähäpätöinen hän oli ruhtinaallisen
aseveljensä rinnalla. Tunkeilevassa kansanjoukossa hän näki niin
sanotun Kissanpäänoven luona köyhän, kumaraisen pyhiinvaeltajan, joka
viekkain, ilkein katsein tarkasteli kreivi Ottoa, kadottamatta häntä
näkyvistään. Kaarlo tuli tarkkaavaiseksi, ja oli pyhiinvaeltajapuvun
sisältä näkevinään arkkidiakooni Arnfredin, joka häneen kohdistuneen
vakavan epäluulon takia oli karkoitettu kuninkaan alueilta. Kohta kun
ritari Ottoa ei enää voinut nähdä kirkon ovelta, oli tuo epäilyttävä
pyhiinvaeltaja kadonnut väkijoukkoon. Kaarlo unohti nyt hetkessä sen
pienen kiistan, mikä hänellä äsken oli ollut Oton kanssa, ja päätti
etsiä hänet ensi tilassa varoittaakseen häntä. Hän riensi linnaan,
mutta hän ei päässyt koko päivänä niin likelle Otto-kreiviä, että
olisi voinut viitata hänelle; hän ei näet voinut tunkeutua ritarien ja
ylhäisten hovimiesten joukkoon, jotka olivat likimpänä kuninkaallisten
ympärillä, ja niiden joukossa oli ritari Ottokin, joka kuninkaan
sisarenpoikana ei sellaisena juhlapäivänä voinut jättää paikkaansa
kuninkaan läheisinten joukossa.
Iltapuolella, kun juhlallisuuksien pääosa oli ohi ja iloiset vieraat
alkoivat jo vapaammin hajaantua eri tahoille, sai Kaarlo kuitenkin
tilaisuuden antamaan merkin sisarelleen, kun tämä aikoi jättää
kuningatar Regitzan, jota palvelemaan hänet oli siksi päiväksi
määrätty, ja lähteä kuningatar Dagmarin huoneisiin.
"Mitä tahdot, rakas veli!" sanoi Kristiina pudistaen rakkaasti hänen
kättään. "Tänään emme ehdi puhelemaan kunnollisesti keskenämme. Minun
on mentävä kuningattaren luo; hän raukka istuu yksinään, eikä voi
ensinkään ottaa osaa tähän hauskuuteen."
"Sana vain, rakas Kristiina! Jos näet kreivi Oton, ja sopivasti voit
lausua hänelle pari sanaa, niin pyydä häntä olemaan varuillaan, sillä
täällä on hänen verivihollisensa, se maanpakolaispappi, jonka hän
ruoskitti ulos kuninkaan kartanosta! Minä itse olen nähnyt hänet,
varmasti hän on väijymässä, saadakseen salaisesti kostaa."
"Jeesus Maria, mitä sanot!" huudahti Kristiina säikähtäen ja tullen
kuolonkalpeaksi.
"No, mikä sinun on, sisar? Sinulla ei ole mitään pelättävää. Pyydä vain
kreivi Ottoa olemaan varuillaan ja pitämään joka hetki ase mukanaan!
Mutta sano hänelle se siten, ettei sitä kukaan selitä pahoin. Elä
katso liian lempeästi häneen tai kehenkään muuhun ylhäiseen herraan.
Ah, rakas sisar! Muista, että isämme oli köyhä ritari, sekä että pyhä,
tahraton nimi on ainoa perintömme ja omaisuutemme!"
"Miten johdut siihen, rakas veli?" kysyi Kristiina ihmeissään.
"Kyllin tästä, rakas sisar! Elä vain unhoita, mitä sanoin sinulle!"
"Ah en -- teen sen pian! Kas tuollahan ritari Otto seisookin kuninkaan
luona; minä riennän hänen luokseen sanomaan sen --"
"Elä Jumalan tähden, sisar! Ei se sovi!" väitti Kaarlo aikoen pidättää
häntä. Mutta tyttö oli jo poissa, ja kohta Kaarlo näki, miten tämän
onnistui saada kreivi Otto parvekkeelle, missä nuori ruhtinaallinen
herra näytti erittäin innokkaasti alkavan keskustella hänen kanssaan.
"Ei siitä mitenkään tule hyvää!" sanoi Kaarlo levotonna itsekseen.
"Miten minä en uskaltanutkaan itse yrittää noiden suurellisten
joukkoon! Sisareni on paremmin kotiutunut hoviin kuin minä, mutta Otto
oli oikeassa, hänen täytyy olla varuillaan!"
Kaarlo seisoi ritarisaliin vievän avoimen oven luona, missä
palvelijoita ja asemiehiä tungeksi sisään ja ulos. Hän sattui
hetkeksi katsahtamaan etusaliin ja kauemmin huolimatta sisarestaan ja
Otto-ritarista hän tunkeutui äkkiä oven kautta ja katosi.
Sillävälin ritari Otto seisoi parvella kahdenkesken Kristiinan kanssa,
eikä antanut kainostelevalle, säikähtyneelle neitoselle sanan vuoroa,
niin hän oli iloinen tältä saamastaan salaisesta, tuttavallisesta
viittauksesta; tosin hän ei pitänyt sitä sopivana tytölle, mutta se
miellytti häntä kuitenkin suuresti, ja hän sanoi nyt Kristiinalle niin
monta kaunista ja kohteliasta sanaa, että tyttö-parka vuoroin punastui
ja kalpeni.
"Mutta minulla on teille jotakin sanottavaa, ritari Otto!" sai tyttö
vihdoinkin sanotuksi. "Elkää Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä uskoko,
että minä olisin tahtonut keskeyttää puheenne kuninkaan kanssa tai
viittoa teille niin kainostelematta, ellei minulla olisi ollut
vakavampaa asiaa; mutta teidän henkenne on vaarassa, jalo herra!"
"Henkeni!" keskeytti Otto hänet riehakkaasti ja hymyillen. "Vapauttani
kai tarkoitatte, kaunis neito! Ja siinä taidatte olla oikeassa. En
koskaan unhoita ystävällistä osanottoanne minua kohtaan, silloin kun
kaikki täällä ymmärsivät minut väärin. Silloin minun täytyi rientää
pois ehtimättä edes kiittämään teitä; mutta uskokaa minua, kaunis
Kristiina, mitä minä jätin -- --"
"Ah, sinettisormuksenne!" keskeytti Kristiina nopeasti. "Tosiaan, se on
minulla -- minä löysin sen ja talletin teitä varten. Kas täällä se on!"
Näin sanoen hän otti poveltaan esiin hopeavitjat, irroittaakseen niistä
sormuksen. "Mutta mitä minä tulinkaan ilmoittamaan teille -- --"
"Mitä minä näen, vanha sinettisormukseni!" keskeytti Otto hänet. "Ja
sellaisessa tallessa! Oh, älkää irroittako sitä, kaunis Kristiina!
Säilyttäkää sitä aina noin, ja antakaa minun ilokseni toivoa, ettei se
ole teille epämieluisa muisto!"
"Mutta Jumalani, herra kreivi!" sanoi Kristiina sävähtäen
veripunaiseksi. "Kuinka minä voin pitää sormuksenne, onhan siinä teidän
ruhtinasvaakunanne?"
"Katsos, minulla on toinen!" vastasi Otto. "Ja jos todella tahdotte
antaa minulle korvauksen siitä, niin antakaa tuo pieni merivaharisti,
joka riippuu sen vieressä."
Vastaamatta irroitti Kristiina merivaharistin kaulaketjusta ja ojensi
sen kreivi Otolle, joka otti sen ihastuneena; samalla hän tarttui
neidon käteen ja painoi sen huulilleen.
"Mutta rakas kreivi Otto, teidän henkenne on todella vaarassa;", alkoi
Kristiina taas ja kätki nopeasti sinettisormuksen. "Kuulkaahan toki
Jumalan nimessä, mitä minulla oli teille sanottavaa. Täällä on teitä
väijymässä eräs valepukuinen kavaltaja; mutta Kaarlo-veljeni on nähnyt
hänet ja pyysi minun varoittamaan teitä -- se on se kavala pappi, jota
te kerran loukkasitte --"
"Mitä, Arnfredko?" kysyi Otto tarkkaavaisena ja päästi tytön käden.
"Mahdotonta, onhan hän maanpaossa!"
"Täällä hän kuitenkin on ja aikoo varmaan uhata henkeänne. Mitä meidän
on tehtävä?"
"Antaapa hänen tulla! Minä olen ollut suuremmassakin vihollisjoukossa,
ettekä te sentään uskone minun pelkäävän yhtä miestä?"
"Ah en, herra Otto!" huokasi Kristiina. "Tiedänhän kyllä, kuinka rohkea
ja hurjapäinen olette. Mutta kuka voi puolustautua salamurhaajaa
vastaan? Hän voi työntää tikarin sydämeenne kun te vähimmän sitä
osaatte varoakaan!"
"Elkäähän pelätkö, hyvä neito! Minä otan takkini alle rintahaarniskan;
kun minä vaan tiedän missä voin odottaa vihollista, en minä salli
itseäni yllätettävän. Kiitos ystävällisestä varoituksestanne, myöskin
uskolliselle kunnon veljellenne! Hän teki kauniisti tahtoessaan
varoittaa minua; minä olen tänään vasten tahtoani loukannut häntä."
"Siitä hän ei mitään puhunut, jalo herra! Mutta olkaa nyt todella
varovainen! Minä olen niin peloissani sen petturipapin takia."
"Huomenna saatte varmasti kuulla hänen istuvan tornissa", sanoi Otto
pudistaen lämpimästi tytön kättä. "Jumala teitä siunatkoon!"
"Kristus ja Pyhä Neitsyt varjelkoot teitä!" sanoi Kristiina ja vastasi
kädenpuristukseen arasti ja melkein huomaamattomasti, vetäen kätensä
nopeasti takaisin. "En uskalla kauemmin viipyä, kuningatar odottaa
minua."
Sitten hän kiiruhti pois. Ritari Otto katseli autuaana hänen
jälkeensä ja vasta kun ei enää näkynyt tytön solakkaa, kevyttä vartta
ritarisalissa, hän läksi, noudattaakseen hänen neuvoaan, varustamaan
hovitakkinsa alle rintahaarniskan.
Kun Otto astui ulos ritarisalista, hän heitti vaipan loistavan
hovipukunsa päälle, päästäkseen asuntoonsa linnan pohjoiskulmalle.
Hänen täytyi kulkea pitkän, synkän käytävän läpi. Hän oli
melkein unhottanut päämääränsä ja asteli ajatellen vain kaunista
Kristiina-neitoa ja hänen lämmintä osanottoaan kaikkeen, mikä häntä
koski. Tarkemmin miettimättä, mihin se taipumus voi viedä, mitä
hän tunsi tyttöä kohtaan, ja minkä hän nyt niin selvään huomasi ja
niin ajattelemattomasti vahvisti tytössäkin, hän asteli iloisena ja
kevytmielisenä käytävää pitkin, hyräillen lemmenlaulua. Yötä päivää
käytävässä palavan, sammumaisillaan olevan lampun heikossa valossa hän
nyt näki kaukana tumman varjon liikkuvan edestakaisin hänen asuntonsa
oven edessä. Hän pysähtyi äkkiä ja tarttui pieneen korumiekkaansa,
jota hän käytti kauniin hovipukunsa kera ja joka hyvin huonosti
kelpasi vakavaan otteluun. Hän empi, saattoiko hän niin huonosti
asestettuna käydä eteenpäin vai pitikö palata takaisin; mutta pian
hän tunsi poskilleen leviävän häpeän punan tuon pelon tähden, jonka
hän nyt ensi kertaa huomasi itsessään. Hän veti miekkansa ja lähestyi
hitaasti tummaa naamioitua olentoa, jonka hän, sen hiipivästä käynnistä
päätti Arnfrediksi. Hän oli vielä noin kahdenkymmenen askeleen päässä
huomionsa esineestä ja arveli, pitikö hänen hyökätä vai odottaa kunnes
hänen päälleen hyökätään. Silloin sammui lamppu ja hänen ympärillään
oli niin pimeätä, että hän ei voinut nähdä miekkaa kädessään. Hän
pysähtyi taas, ja taisteli hänet vallannutta voimakasta pelkoa
vastaan; sitten hän asteli hitaasti edelleen ovea kohti ja tunnusteli
varovasti miekallaan kaikille puolilleen. Samassa hän kuuli jotain
helähtävän ja toinen miekka kosketti hänen asettaan. Sanaa sanomatta
hän iski umpimähkään ympärilleen, mutta sai samassa niin ankaran iskun
käsivarteensa että miekka lensi hänen kädestään, ja nyt hän kuuli tutun
äänen:
"Minne hävisit, kirottu salamurhaaja? Minä olen kreivi Otto! Tule vaan!
Tällä kertaa saat tuta muutakin kuin koiranruoskaa."
"Kaarlo", huudahti nyt Otto. "Sinäkö se olet. Oletko järjiltäsi!
Sinä olet haavoittanut minua -- minähän olen Otto. Sinä varoitit
äsken minua, ja nyt sinä hyökkäät itse minun päälleni. Sekö on sinun
ystävyyttäsi?"
"Taivaan Jumala, mitä olen tehnyt!" huudahti Kaarlo. "Tekö se olette,
ritari Otto! Minä luulin aivan varmaan teitä tuoksi papinlurjukseksi.
Hyvää minä tarkoitin. Olenko pahoinkin haavoittanut teitä?"
Pian pääsivät ystävykset selville. Käsi Kaarlon kaulalla Otto
palasi hänen kanssaan asuntoonsa. Oton haava ei ollut suuri. Pian
oli käsivarsi sidottu ja Kaarlo sai puhutelluksi ystävänsä jäämään
rauhallisena asuntoonsa telkien taakse; Kaarlo tahtoi itse ottaa selvän
hänen salaisesta vihollisestaan ja siepata hänet kiinni; hän oli näet
ritarisalin ovelta selvään nähnyt Arnfredin hahmon katoavan näihin
pimeisiin käytäviin, jotka veivät etusalista linnan kylkirakennukseen.
Tämän sopimuksen jälkeen ystävykset erosivat, ja tämä seikkailu oli
liittänyt heidät toisiinsa entistäänkin lujemmin.