Kuninkaan ja kreivi Albertin taistellessa onnellisesti Saksassa ja
Puolassa ja valloitellessa maita meren rantaa pitkin Weikselistä
Samlantiin asti, läheni se aika, jolloin kuningatar Dagmarin piti
tulla äidiksi. Hän iloitsi siitä sydämestään, melkein lapsellisesti,
mutta välistä hän tuli murheelliseksi ja levottomaksi. Siksi hän
koki alituiseen Uikkua ulkoilmassa. Riisen Kristiinan saattamana hän
käveli joka päivä linnan puistossa ja istui siellä usein puolet päivät
mielipaikallaan joen viereisten leppäpensaitten välissä, missä hän
oli koroituttanut märkää suomaata ja rakennuttanut pienen lehtimajan
kaislaisen joen rannalle. Siellä oli aina valmiina pieni, soma vene,
jossa oli purppuraistuimet, ja kullatut airot ja jonka kuningas oli
rakennuttanut halutessaan tehdä kuningattaren kanssa pieniä huviretkiä
joelle.
Ollessaan yksin Kristiina-neidon kanssa tällä mielipaikallaan Dagmar
iloitsi lapsellisesti istuutuessaan kiinnisidottuun veneeseen ja
keinuessaan siinä korkeitten kaislojen ja ruokojen välissä, Kristiina
neidon laulaessa hänelle merimies Rosmerista, Villimetsän Eliinasta,
keijuista ja metsänneidoista sekä monista kummallisista tapahtumista,
joita vanhoissa tanskalaisissa kansanlauluissa on niin paljon. Kun
kuningatar kuunteli näitä lauluja näytti hän ikäänkuin tulleen
lumottuun maahan, missä koko luonto tuntui elävältä ja sielulliselta,
ja missä hänen kauniitten lapsuusunelmiensa enkelit tuudittivat tuota
täyskasvanutta lasta kultaisessa kehdossa, yksinkertaisia, liikuttavia
säveliä laulaen.
Eräänä iltana auringon laskiessa kuningatar istui noin keinuen
ja uneksien venheessään. Kristiina-neito istui häntä vastapäätä
ruohopenkillä laulaen:
"Näki peikkoja Villimetsän mies,
kun katsoi lasistaan.
'Nyt avuks, Jeesus ja Maaria!
Mua peikoilt vainotaan!'
Tuvan sopen käyden jokaisen
hän risti itseään;
ja peikot metsäin piilohon
ne pakeni hädissään.
Lens itään yksi ja länteen toinen,
joku kolmas pohjoiseen;
ja muiden laaksojen kätköihin
mä iäksi luulen painuneen -- --"
"Mikä teidän on, jalo kuningattareni?" keskeytti Kristiina äkkiä
laulunsa. "Miksi te kalpenette ja mitä te niin kummallisesti
tuijotatte?"
"Oi, minä uneksin niin ihanasti ja ajattelin isääni ja äitiäni ja
lapsuusleikkejäni!" sanoi Dagmar. "Mutta kun sinä lauloit pahoista
peikoista, niin minusta näytti niinkuin ne olisivat pistäneet päänsä
esiin joka pensaasta ja uhanneet minua."
"Kristus varjelkoon!" lausui Kristiina katsoen puolipeloissaan
ympärilleen. "Mutta ettehän sentään usko, jalo kuningatar, sellaisia
pahoja peikkoja enään olevan maailmassa; niitähän oli vain ikivanhoina
aikoina, ennenkuin täällä oli kirkkoja ja pappeja ja oikeata
kristinuskoa."
"Itsehän lauloit, että talonpoika teki pyhän ristinmerkin peikkojen
edessä", sanoi Dagmar. "Minä en kyllä usko kaikkea, mitä noissa
lauluissa sanotaan, mutta varmaan on yhtähyvin pahoja kuin hyviäkin
henkiä, sitä ei voi kukaan kristitty epäillä, eikähän yksikään ole
aivan hyvä ja viaton, meidänhän täytyy joka ilta rukoilla rakasta Herra
Jumalaa päästämään meidät pahasta. Sano minulle, rakas Kristiina, etkö
näe myöskin kalpeiden naiskasvojen tirkistävän tuolta kaislain välistä?
Nyt ne minusta näyttävät liikkuvankin -- ja näetkö nuo märät kiharat
ruohonseppeleineen?"
"Ah niin, jalo kuningatar, jotain sellaista minä näen. Ettekö tahdo
palata takaisin linnaan? Alkaa jo hämärtää -- ja iltailma -- --"
"Sanohan suoraan, että pelkäät, pikku Kristiina!" sanoi Dagmar. "Nyt
minä en enää pelkää; olemmehan kaikki Jumalan suojassa. Ei tuo kalpea
nainenkaan näytä meille aikovan mitään pahaa -- hän katsoo minua,
niin kärsien ja surullisena. Ehkä se on joku onneton tyttö, joka on
piiloutunut sinne välittääkseen minulle tuskaansa salaisesti. Ehkä minä
voin auttaa häntä. Katso, nyt hän likenee!"
"Ah, se on varmaan joku mielipuoli ihmisraukka!" sanoi Kristiina sekä
peläten että säälien. "Katsokaa, kuinka kummasti hän vääntää kasvojaan
ja viittaa taivaaseen, -- ja kuulkaa, kuulkaa, hän laulaa --"
Hilliten pelkonsa ja tarkaten uteliaina, kuningatar ja Kristiina neito
nyt kuulivat selvään kirkkaan, väräjävän äänen laulavan katkonaisesti
ja surumielisesti kaislain välissä, vaikka tuo salaperäinen laulajatar
oli kokonaan piilossa heiltä. Hämmästyksekseen kuningatar kuuli
seuraavat sanat:
"Dagmar! Kuningatar hurskahin!
Sun osaas tähdiltä tiedustin.
Sä poian synnytät puhtoisen;
emo lämmin, kylmäpä isä sen.
Hiuskulta se poika on. Onni vaan
sill' ei ole kauan seuranaan.
Lelun kalliin -- kruunun -- se hetkeks saa,
mut teräskynsi-lintu sen tuhoaa.
Salatieto kirjassa yks viel' on:
hänen eestään nuorena kuolohon;
isäst', äidistä kaukana käyt sä."
"Kuuletko, Kristiina!" huokasi hurskas Dagmar itkien katkerasti. "Minun
kuolemaani hän ennustaa. Tapahtukoon Jumalan tahto, -- mutta maailmassa
on kuitenkin niin ihana elää!"
"Jumalan nimessä, tulkaa, jalo kuningatar ja paetkaamme! Se on paha,
mielipuoli vaimo, joka tahtoo ennustuksillaan peloittaa teidät
kuoliaaksi. Jumalan nimessä lähdetään täältä." Kuningatar nousi
horjuen, lähteäkseen venheestä; mutta taas tuo salaperäinen ääni alkoi
laulaa sydämellisen alakuloisesti:
"Turha, oi turha sun itkeäs
kun on auk' ovi taivaan edessäs.
-- Ja Vellamo tanssien laulaa.
Koti taivaassa sulla on iäinen,
saat vasta siell' levon suloisen.
-- Vaan Vellamo tanssien laulaa."
Vaivoin kuningatar pääsi veneestä ja vaipui kalpeana ja heikkona
kauhistuneen Kristiina-neidon syliin.
"Jesus Maria!" huusi tyttö, ja nyt hän kuuli selvään loiskinaa,
kuten airojen lyöntejä tai uivan liikkeitä; mutta tämä ääni heikkeni
heikkenemistään ja pian kokonaan häipyi sinne, missä joki alkaa levetä
merta kohti.
"Näinkö minä unta?" sanoi kuningatar avaten silmänsä ja nousten hiljaa.
"Tai olemmeko todella kuulleet ja nähneet vellamoisen, joka ennusti
pahaa lapselleni ja minulle itselleni katkeran kuoleman?"
"Ah, elkää ajatelko tuota kummallista tapahtumaa, hyvä hurskas Dagmar!"
rukoili Kristiina. "Se oli varmaankin se hullu Matleena, joka kuuluu
paenneen Riiben hullujenhuoneesta. Minä olen kerran nähnyt hänet ja
kuullut hänen laulavan. Hän kulkee mielellään seppele tukassaan ja
laulelee juuri tuollaisia kummallisia ja hurjia loruja ja vanhojen
laulujen pätkiä noidista ja peikoista. Minä en koskaan enää laula
tuollaisia lauluja teille; ellei meillä olisi ollut pää täynnä
tuollaisia juttuja, me olisimme kyllä nähneet, kuka se oli, emmekä noin
säikähtäneet."
Huolekkaan Kristiinan onnistui lopulta tyynnyttää kuningatar ja saada
uskomaan hänen luonnollinen selityksensä tästä oudosta tapauksesta,
jonka takia Kristiina sentään itsekin oli salaisesti surullinen. Dagmar
hyväksyi aluksi Kristiinan rauhoittavan oletuksen, mutta pyysi häntä
kuitenkin olemaan kertomatta kellekään mitä oli tapahtunut; itse hän
tahtoi hiljaisuudessa tutkia lähemmin sitä.
Seuraavana päivänä kuningatar voi hyvin ja näytti iloiselta kuten
tavallisesti; mutta hän ei sentään enää koskaan tohtinut illoin
lähteä joelle; ja kun hän oli ollut salakammiossaan, oli huolestunut
Kristiina-neito usein selvään näkevinään hänen silmistään, että hän oli
itkenyt.
Kun vaikea synnytyshetki läheni, kaipasi kuningatar usein syvästi
Valdemaria. Herra Ib Urnen täytyi joka päivä saapua kertomaan hänelle
kaikki, mitä oli kuulunut kuninkaasta ja hänen retkestään. Viimeiset
varmat tiedot, jotka häneltä olivat tulleet, kertoivat puolalaisen
herttuan Mistwinin lannistamisesta, sekä että tämän mahtavan ruhtinaan
oli täytynyt vannoa kuninkaalle uskollisuutta. Kreivi Albertista ja
ritari Otosta kerrottiin paljon rohkeita tekoja, ja kaikki, jotka
suosivat rohkeata ritari Ottoa ja olivat pelänneet, seurauksia hänen
kiihtymyksestään arkidiakoonia vastaan iloitsivat nyt kuulleessaan että
hän ristiritarina oli täyttänyt sen katumustyön, mihin arkkipiispa oli
hänet paavin kirjeen nojalla tämän teon vuoksi velvoittanut, -- hän oli
nimittäin rohkealla urhoollisuudellaan vapauttanut kymmenen kristittyä
pappia pakanain käsistä. Ei kukaan enemmin iloinnut tästä tiedosta
kuin Riisen Kristiina, mutta hän salasi huolellisesti ilonsa ja oli
ihastelevinaan vain kuninkaan onnea ja voittoja.
Riisen Kaarlosta kerrottiin, että hän oli Puolan rajoilla pelastanut
asemestarinsa kreivi Albertin hengen joutumasta väijyjäin uhriksi.
"Se reipas hyvä poika!" huudahti Rigmor lapsellisella avomielisyydellä
ja taputti käsiään kuullessaan tuon. Hän ei muistanut muuta kuin että
he molemmat olivat lapsia, mutta Rigmor oli melkein puolikasvuinen
tyttö, ja jos Riisen Kaarlo olisi kuullut hänen nimittävän häntä
pojaksi, hän olisi kovin suuttunut siitä; sillä hän oli nyt ritari Oton
pituinen ja paljon vahvempi, ja hän uneksi kerrassaan ansaitsevansa
kultakannukset tällä sotaretkellä.
Kuningattaren synnytys kävi sentään helpommin kuin hän oli odottanut,
ja Riiben linnassa ja koko maassa heräsi suuri ilo, kun kuultiin,
että hyvä kuningatar Dagmar oli lahjoittanut kuninkaalle pojan ja
kruununperillisen. Sillä vaikka kruunu ei ollut perinnöllinen,
vaan kansalla oli vaalioikeus, niin Tanskan kansa valitsi sentään
mieluimmin kuninkaan pojista esikoisen. Samoina päivinä oli myöskin
hiljainen, surumielinen kreivitär Ida synnyttänyt pojan, ja onnellinen
Klaus-kreivi, joka oli jäänyt Riiben linnaan, riensi itse viemään näitä
ilosanomia kuninkaalle.
Kuningatar Dagmar itki sydämensä onnesta ja ilosta pidellessään pientä
sinisilmäistä prinssiä helmassaan, mutta Hänen äidiniloaan vähensi
suuresti se, ettei Valdemar ollut läsnä ottamassa osaa hänen onneensa,
sekä etteivät hänen isänsä ja äitinsä voineet nähdä, kuinka onnellinen
hän oli. Hän suuteli lastaan tuhansin kerroin ja kiitti Jumalaa tästä
ihmeellisestä lahjasta sekä siitä sanomattomasta rauhasta, jota hän ei
ollut koskaan uneksinutkaan niin suureksi ja lumoavaksi. Hän katseli
lapsen hiljaisiin sinisilmiin ja hänestä tuntui kuin olisi katsonut
itseään sieluun. Hienot keltaiset silkkihiukset olivat myös hänen,
mutta hän näki kuitenkin lapsessa vain voitokkaan Valdemarin pojan
ja rukoili vain, että pojastaan tulisi hyvä ja hurskas ja tuottaisi
pelkkää iloa ja siunausta kuninkaalle ja kansalle.
Dagmarin ilo pikku Valdemarista, kuten hän sitä jo kutsui, oli niin
suuri, että se vei hänen voimansa. Tuonnoisen illan pelästys joen
rannalla sekä ne alakuloiset kuolemanajatukset, jotka tuo onneton
ennustus oli herättänyt hänen hiljaisessa mielessään, pidättivät häntä
vielä sairasvuoteella, kun hän sai kuninkaan kirjeen, missä tämä
ilmaisi suuren ilonsa saada nähdä hänet onnellisena äitinä ja hänen
käsistään ottaa esikoisensa.
Prinsessa Regitza, joka oli myöntynyt kuningas Eerikin kosintaan, luki
samalla aikaa tyynenä ja tyytyväisenä veljeltään saamaansa kirjettä,
missä tämä ilmoitti, kuten hän oli kuningattarellekin kirjoittanut,
aikovansa seuraavan kuun ensi päivänä, joka kirjeiden saavuttua olikin
aivan likellä, pitää Riiben linnassa suuret voittojuhlat, joissa hän
samalla tahtoi kastattaa poikansa ja viettää rakkaan sisarensa häät
suurella kunnialla ja loistolla. Siitä oli Ruotsin Eerik kuningaskin
saanut tiedon kirjeessä.
Suuren juhlapäivän aattona saapui kuningas Valdemar liehuvin lipuin ja
soiton kaikuessa Riiben linnaan, minne kansa tervehti hänet meluisin
ilohuudoin. Iloinen, utelias kansa virtasi suurina laumoina ulos
ja sisään Riiben portista, nähdäkseen ja tervehtiäkseen voitokasta
kuningastaan ja samalla katsellakseen vieraan kuninkaan saapumista.
Kuningas Eerikkiä vastaan oli nimittäin lähetetty lukuisa joukko
ritareita ja häntä voitiin odottaa joka hetki.
Valdemar hypähti sotaoriinsa selästä ja kiiruhti tomuisena ja
rautapukuisena suoraa päätä linnaan, missä hän toivoi nuoren
kukoistavan äidin kantavan häntä vastaan iloisena esikoistaan. Mutta
hänen ilonsa väheni kovin, kuullessaan Regitza-sisareltaan, että
kuningatar ei vielä ollut täysissä voimissaan eikä saanut jättää
makuukammiotaan. Kuningas meni silloin hänen luokseen hämärään
huoneeseen ja tunsi mielensä kohta kummallisen alakuloiseksi keskellä
voimakasta elämäniloa, ja häntä painosti se sisäilma, joka tuulahti
ovelta vastaan, niukka valo salli hänen nähdä terveen kukoistavan äidin
sijalla hiljaisen kalpean naisen, joka; piteli vapisevissa käsissään
hentoa lasta.
Dagmar lepäsi purppurapeittoisella leposohvalla, hän oli heikko ja
rasittunut, mutta ilo voimistutti häntä. Hän nousi ja ojensi lapsen
Valdemarille ylevällä, hiljaisella ilolla, mutta samalla tuntien syvää
kaihoa, sillä hän näki, minkä tuskallisen vaikutuksen hänen ilmeinen
heikkoutensa teki kuninkaaseen. Tämän ylpeissä silmissä välkkyi väkisin
pidätetty kyynel, ja hän levitti kiihkeästi sylinsä äitiä ja lasta
kohti, tuntien kuohuvaa iloa ja tuskaa. Mutta Dagmar peräytyi väristen,
hänen rautapukuaan peläten, ja lapsi äännähti. Valdemar laski äkkiä
rautahihaiset käsivartensa ja ojensi Dagmarille kätensä.
"Suo anteeksi ajattelemattomuuteni! En odottanut näkeväni sinua noin;
minä luulin sinun olevan reippaan ja iloisen ja synnyttäneen minulle
voimakkaan ja reiman pojan."
Näin sanoen hän heitti rautapaidan päältään ja istuutui nyt tyynempänä
kuningattaren viereen leposohvalle. Mutta Dagmar nojautui lapsen yli ja
itki.
"Elä itke, hyvä siunattu Dagmar!" lausui Valdemar nyt lempeästi. "Elä
itke sen tähden, että minä saavuin luoksesi kuin myrskytuuli! Kiitos,
sydämellinen kiitos siitä lahjasta, minkä olet antanut minulle ja
Tanskalle; kunpa sen hintana ei olisi sinun oma terveytesi ja onnesi!"
"Rakas, voimakas Valdemar!" vastasi Dagmar taputtaen häntä
ystävällisesti kädelle. "Sinä tapaat minut suurena lapsena, joka pelkää
ja itkee vähimmän seikkasen tähden. Minun sydämeni ei ole sairas,
ainoastaan voimaton. Ja sinun sotapukusi helinä oli kyllin peloittamaan
minua ja saamaan minut itkuun. Mutta kun minä tästäpuoleen näen
sinut joka päivä, niin sinä huomaat, että minä tulen voimakkaaksi ja
iloiseksi!"
"Minun poissaoloni kai ei liene mitenkään syynä sinun heikkouteesi?"
kysyi Valdemar. "Kysymyksessä oli kansan ja valtakunnan etu, ristin
kunnia ja rauha. Minä pidin sanani; Herra antoi pakanat minun käsiini,
ja minä palasin nyt voittajana!"
"Jumala siunatkoon sinun urhouttasi ja voittojasi!" sanoi Dagmar. "Jos
kysymyksessä oli ristin kunnia ja rauha, niin minun ikäväni ja kaipuuni
oli vain vähäinen uhriropo rauhan ja rakkauden suurelle Herralle, mutta
elä nyt ajattele minua, rakas herra ja kuningas! -- Ottakaa nyt poika
isänkäsiinne ja siunatkaa häntä! Nyt se ei enää itke, kas, se hymyilee
nyt levollisena ja ojentaisi mielellään kätösensä teitä vastaan, jos
voisi."
Kuningas otti lapsen syliinsä ja katseli sitä huolekkaalla ilolla.
"Jumala sinua vahvistakoon ja siunatkoon, poikani!" sanoi hän
liikutettuna. "Sinulla on äitisi hurskaat silmät ja varmaan sinulle
tulee hänen kaunis tukkansakin, mutta kantaaksesi kerran valtikkaa ja
kruunua sinä et saa pelätä minun rautapukuani. Jos en olisi tiennyt
sinun lahjoittaneen minulle prinssin, hyvä Dagmar", jatkoi hän laskien
lapsen varovaisesti takaisin äidin syliin, "niin olisinkin sitä
uskonut pieneksi, hienoksi prinsessaksi, jonka lempeä kuva kerran
voisi koristaa kirkkoja ja luostareita ja tehdä ruhtinaita ja nuoria
runoilijoita narreiksi."
Eerik-kuninkaan saapuminen pakoitti nyt kuninkaan lähtemään äidin ja
pojan luota sekä haihduttamaan sen alakuloisen vaikutuksen, minkä
kuningattaren heikkous ja hentoisen prinssin näkeminen oli tehnyt
häneen. Ensimäinen kohtaus kuninkaallisen lankonsa kanssa oli hänelle
epämieluisa, sillä ruotsalaisen kuninkaan itsetietoinen ja rohkea
olento johti kuninkaan mieleen Lenen taistelun sekä sen, että hän
nyt ojensi tälle miehelle kätensä ystävänä ja lankona, vaikka tämä
oli ollut syypäänä monen kunnon tanskalaisen kuolemaan. Ensi kerran
elämässään Valdemar näki itsensä pakoitetuksi ottamaan vastaan
vieraan, joka voi ylpeillä vallanneensa taistelukentän häneltä ja
laulaneensa Te Deumia tanskalaisten laulaessa surulauluja. Mutta
Valdemar hillitsi tämän vastenmielisyyden ja loukatun ylpeyden tunteen
ja otti kuninkaallisen vieraansa ja lankonsa vastaan ritarillisella
kohteliaisuudella ja kunnioittavalla huomaavaisuudella.