Schwerinin linnassa piti synkkä Henrik-kreivi tärkeätä sotaneuvottelua
Hildesheimin piispan ja kreivi Adolfin kanssa. Saksin herttua Bernhard
oli omakätisellä kirjeellä vahvistanut tiedot hänen ja keisari
Fiilipin tappiosta Tanskan rajoilla, vaikka hän kutsui sitä vain
onnistumattomaksi hyökkäykseksi ja pikaiseksi peräytymiseksi, jonka hän
nyt toivoi pakoittavan keisarin vakavampiin varustuksiin Bambergissa.
Dannebergin kreivi ja vendiläinen ruhtinas Henrik Borvin veljineen
olivat äskettäin lähteneet Schwerinista, luvattuaan tehokkaasti auttaa
kostotoimia yhteistä vihollista vastaan.
"Enkö sitä sanonutkin!" lausui Hildesheimin piispa. "Te olitte liian
kiihkeä, herra Henrik, te tahdoitte riistää hedelmän ennenkuin se oli
kypsäkään ja se osui kivenkovana teidän otsaanne. Onni nyt kerta seuraa
Valdemar-kuningasta, ja sitä tietä ette koskaan saavu määräämme."
"Kiertoteitä vielä vähemmän, herra piispa!" sanoi kreivi Adolf. "Mitä
auttoi nyt, ettemme itse julkisesti liittyneet keisariin; jos olisimme
olleet mukana, ei sotajoukko olisi paennut kuin lammaslauma."
"Se oli tosi sana, uljas kreivi Adolf!" lausui Schwerinin kreivi
Henrik, purren suuttuneena alahuuleensa. "Mitä auttoi minua tuo
joutava lankous, mitä auttoi sovinto Johan Gantzin kanssa? Puolet
kreivikunnastani on vielä takuuna, ja Gråbon linnaa minä en koskaan
rakenna. Mitä auttavat kaikki kirjeemme herra piispa; kaikki nuo
älykkäät, viekkaat sanat on piru tehnyt: koko meidän suunnitelmamme
on nyt kuninkaan hallussa, ja mitä hän ei voi tavata siitä kokoon,
sen on nenäkäs Otto-kreivi kertonut hänelle. Haa, miksi en kahlinnut
tuota kielittelijää kiveen, silloin kun hän oli käsissäni! Nyt
ovat villisorsan siivet kasvaneet, eikä hän enää välitä minun
metsästäjistäni, paitsi että hän lähettää minulle takaisin Knuut
Punanokan tuomaan kirjeen ja kiitokset viimeisestä. Kuulkaas, mitä tuo
pöyhkeä poika uskaltaa kirjoittaa minulle!" Hän avasi erään kirjeen ja
luki:
"Terveiset ja parhaat kiitokset jalosta kestityksestä Schwerinin
linnan tornissa!
Miten metsästys onnistui kuningas Valdemarin hääpäivänä, sen
teidän kunnon metsästäjänne voi itse kertoa, ellei hän ole
unhoittanut sitä Riiben varaskopissa varkaiden joukossa.
Teidän jumalalliselle ystävällenne ja hurskaalle kätyrillenne
kuninkaan hovissa minä itse omalla luvallani olen maksanut
palkan koiraruoskalla. Mitä minuun itseeni tulee, niin minä
viimeisten kokemusteni jälkeen olen kaikin puolin vapaa valastani
ja vaikenemislupauksestani ja mitä teidän viisastelevassa
kirjeessänne keisarille on epäselvää ja salaista, sen minä
olen täysin selittänyt herra kuninkaalleni. Minä toivon
tulevaisuudessa suuremmalla kunnioituksella ja luottamuksella
ritarillista ja ruhtinaallista kunniaanne kohtaan voivani
nimittää itseäni
teidän avoimeksi ja aina taisteluun valmiiksi viholliseksenne.
Ritari Otto, Lüneburgin kreivi".
Henrik-kreivi repi kirjeen ja heitti palaset vihoissaan lattialle.
"Mitäs te suututtelette suulaan pojan pistelyistä?" lausui Hildesheimin
piispa. "Jos on totta, että kreivi Albert rientää sotajoukon kera
Schweriniä kohti, niin teillä on nyt tärkeämpää ajateltavaa. Tällä
kertaa tuskin on päätöksenä tanssit ja huvit, kuten viimeksi. Minä
neuvoisin teitä ensi tilassa lähtemään linnasta veljenne ja puolisonne
kanssa, jos ette luule sitä voitavan puolustaa siksi kunnes keisari
Fiilip ja herttua Bernhard ovat toipuneet säikähdyksestään ja voivat
auttaa teitä."
Heidän vielä neuvotellessaan tästä ratsasti eräs rajavartia täyttä
laukkaa pihalle; hän toi Schwerinin kreiveille sen kauhun viestin, että
Albert-kreivi oli hävittänyt Vittenburgin ja Boizenburgin linnan, sekä
että hän kaikkialla missä kulki, ryösti ja hävitti säälittä. Tanskan
kuningas oli itse ollut Boizenburgin luona ja siellä keskustellut
tuttavallisesti Otto-keisarin kanssa. Sieltä kuningas oli lähtenyt
keisarin kanssa Riibeen, mutta Albert-kreivi ja Lüneburgin kreivi Otto
riensivät nopeasti Schweriniä kohti.
Kreivi Henrik kihisi suuttumuksesta. Hän lähetti sotapäälliköilleen
käskyn koota Schwerinin koko sotakuntoinen miehistö ja valmistaa
kiehuvaa pikeä ja kuumentaa hehkuviksi kiviä, joilla vihollinen
otettaisiin vastaan. Ei auttanut, että Hildesheimin piispa neuvoi
pakoa ja itse valmistautui lähtemään linnasta. Kreivi Henrik ei
ottanut kuuleviin korviinsa sitä, ja Adolf-kreivi selitti jäävänsä
ottamaan osaa liittolaisensa kohtaloon. Kun Schwerinin linna oli täynnä
puolustusvalmistelujen touhua, kaikui tornista torven ääni, ja eräs
kookas tuntematon mies, harmaaseen vaippaan pukeutuneena, ilmoittautui
portinvartijalle sanoen olevansa linnan isännän vanha ystävä jolle
hänellä oli tärkeä viesti tuotava. Linnansilta laskettiin alas ja
vieras pääsi sisään. Kun hän astui juhlasaliin kokoontuneitten herrojen
luo, säpsähtivät kaikki, niinkuin koston hirmuhenki olisi astunut
heidän keskeensä; mutta vieras veti kasvoiltaan syrjään suojuksen.
"Bremenin arkkipiispa -- uljas Valdemar-piispa!" kuului joka suusta,
ja kreivi Henrik toivotti hänet tervetulleeksi uskollisena ystävänä ja
hätätoverina.
"Kutsutteko minua ystäväksi ja toveriksi kun kuulette kuka minä
olen?" lausui peloittavan vakava vieras. "Minä olen lainsuojaton,
pannanalainen mies -- --"
"Lainsuojaton? Pannanalainen?" toistivat kaikki kauhistuneina.
"Lainsuojaton, pannanalainen!" toisti myös kreivi Henrik, mutta ojensi
samalla hänelle kätensä. "Ystäväni ja hätätoverini te olette kuitenkin
-- ystäväni ja toverini kostotoimissa!"
"Kuulkaahan siis", lausui synkkä vieras. "Minä luulin Innocentiusta
liian araksi ja Saksan ruhtinaita ja kansaa liian sankarillisiksi; te
tiedätte, kuinka keisari Fiilipin ja herttua Bernhardin on käynyt;
minut kaatoi pannasalama itse pääalttarin eteen, se on murskannut
koukerosauvan kädestäni ja huuhtonut pois pyhän voiteen päälaeltani;
mutta vielä minulla on ydintä kädessäni ja kuningasverta suonissani.
Antakaa minulle piispanhiipan sijaan kypärä ja ristiinnaulitun
kuvan sijaan miekka -- turhaan ette ole minua kutsunut ystäväksi ja
kostotoveriksi!"
"Mitä teillä on mielessä? Antaa kuulua uljas herra!" sanoi kreivi
Henrik. "Vihollinen on oven takana eikä meillä ole aikaa pitkiin
neuvotteluihin."
"Linnaa ette voi puolustaa sillä kourallisella väkeä, mikä teillä on",
lausui sotataitoinen arkkipiispa nyt rauhallisena ja järkevänä. "Se
on huonosti varustettu, varsinkin itäpuolelta, eikä kreivi Albertin
kanssa käy leikitteleminen. Jättäkää jälelle vähälukuinen miehistö
neuvottelemaan vihollisen kanssa kohtuullisista antaumisehdoista, mutta
lähtekää itse viivyttelemättä Bambergiin! Kun te siellä rohkaisette
keisari Fiilippiä ja yllytätte häntä ratkaisevaan retkeen Tanskalaista
ja keisari Ottoa vastaan, riennän minä vanhojen saksilaisteni ja
bremeniläisteni kanssa Hampuria kohden; minä valloitan kaupungin, ja
sieltä päin minä hankin ensin Valdemar-kuninkaalle muuta ajattelemista,
Schwerinin hävittämisen tielle. Minä tiedän paremmin kuin kukaan,
että keisari Otto suosii häntä vain näön vuoksi. Hän aikoo nyt hakea
Englannin apua, mutta ennenkuin se apu tulee, täytyy tanskalaisen
tyranniuden olla lopussa. Tietänette, että ylimielinen serkkuni on
sekaantunut myös Ruotsin kruununperimysriitoihin. Reippaat Sunenpojat,
mukanaan kuusitoista tuhatta tanskalaista ja böömiläistä, ovat
lähteneet auttamaan Sverker-kuningasta prinssi Eerikkiä vastaan. Nyt
on onnellinen hetki. Jos nyt voin pidättää kuninkaan Hampurin luona,
ja ruotsalaiset lyövät Sunenpojat ja te keisari Fiilipin ja herttua
Bernhardin kera työnnätte kreivi Albertin tälle kulmalle -- niin
Tanskan valtaistuimen täytyy sortua; ja silloin minä näytän kuningas
Valdemarille ja ankaralle Innocentiukselle, mitä pannanalainen
kuninkaan poika voi!"
"Arvoisa herra veli!" lausui Hildesheimin piispa säpsähtäen. "Ette
tietysti aijo vaihtaa piispanhiippaanne tavalliseen ritarikypärään --
jos ymmärrän teidät oikein, tahdotte kultarenkaan sen ympärille. Mutta
ajatelkaahan, se on yltiön teko! Ilman sovintoa pyhän isän kanssa
pannanuoli musertaa kruunun kuten piispanhiipankin."
"Se olkoon minun asiani, herra!" keskeytti arkkipiispa hänet ylpeänä ja
itsetietoisena. "Jos olette harkinnut suunnitelmaani, kreivi Henrik,
niin elkää miettikö kauempaa, nyt ovat hetket kalliit."
"Minä seuraan teitä, uljas herra", sanoi kreivi Henrik varmasti. "Te
olette syntynyt kruunun ja valtikan kantajaksi." Tuskin tämä päätös oli
tehty ennenkuin se toteutettiin, ja tunnin kuluessa olivat Schwerinin
kreivit perheineen ja aarteineen lähteneet linnasta ja matkasivat
ystävineen ja liittolaisineen Bambergiin.
* * * * *
Samaan aikaan oli kuningas Valdemarilla ollut keisari Otto vieraana
Riibessä suurissa voittojuhlissa. Kansa oli huumaantunut sotaonnesta
ja ylpeili voitokkaasta kuninkaastaan. Runoniekat ylistivät hänen
voittojaan ja pilkkailivat keisari Fiilipin ja Saksan ruhtinasten
pakoa ja tappiota. Rauhallinen, hiljainen Thorgeirkin näytti juopuneen
kuninkaansa onnesta ja antoi kansalle voittokulun, ylistäen siinä
isien miehuutta ja kuntoa sekä mainiten kuninkaan suuren Valdemarin
voittamattomaksi pojaksi. Vaikka ne, joiden pakoa ja tappioita
ivailtiin, olivatkin keisari Oton vihollisia, ei Henrik Löven poikaa
kuitenkaan miellyttänyt kuulla saksalaista miehuutta halveksittavan
Tanskassa. Otto keisarilla ei ollut isänsä sankarimuotoa, hän oli
mitätön vartaloltaan, hänen epämääräiset, hiukan hurskaannäköiset
kasvonsa olisivat paremmin sopineet papille kuin keisarille,
ja missä hän esiintyi kookkaan Valdemarin rinnalla, ei hänen
keisariprameutensakaan korvannut sitä, mitä häneltä puuttui voimaa ja
arvokkuutta vaikuttamaan kansaan.
Vaikka Valdemar osoitti keisarillista vierastaan kohtaan kaikkea
asianomaista kunnioitusta ja ulkonaista kohteliaisuutta, oli kuningas
kuitenkin liian rehellinen voidakseen täysin salata epäröintinsä
häntä kohtaan; ja keisari jätti hänet sekä Tanskan kansan,
sydämessään salainen kauna ja päätös olla säilyttämättä rauhaa ja
liittolaissuhdetta Tanskan voitoistaan ylpeän kuninkaan kanssa kauemmin
kuin välttämätöntä oli.
Kun keisari oli mennyt, olivat Valdemarin kasvot täysin tyynet ja
tyytyväiset. Hän näytti voittaneen myös kaikki salaiset surunsa ja
unohtaneen kauniin Berengariankin; ainakin hänen ilonsa oli tosi ja
vilpitön, kun hurskas, rakastettava Dagmar kohta hänen kotiuduttuaan
ilmoitti hänelle hänen ja Tanskan toiveen kruununperillisestä
toteutuvan.
Keskellä tätä iloa ja ennenkuin voitonhuumaus oli ohi, kuningas sai nyt
sen odottamattoman ja ikävän tiedon, että pannanalainen Valdemar-piispa
oli elokuun 3 päivänä valloittanut Hampurin ja mitä tylyimmin ryöstänyt
avuttoman kaupungin. Samaan aikaan hän kuuli kreivi Albertin ja
Oton vallanneen Schwerinin linnan, kohtaamatta mitään erikoisempaa
vastustusta. Kreivi Henrik ystävineen oli kuitenkin Fiilip-keisarin
luona Bambergissa, missä puuhattiin ankaria varustuksia. Ruotsista
saapui myös tieto, että prinssi Eerikin voima oli ylen suuri, mutta
että piispa Pietari veljineen kuitenkin aikoi ryhtyä ratkaisevaan
taisteluun.
"Urhea piispamme on mielestäni kovin kiihkeä!" lausui kuningas kulkien
edestakaisin kuningattaren huoneessa, kädessään viimeinen viesti.
"Rooman matkalla hän suoriutui mestarillisesti; täällä pelkään
hänen kiihkeytensä vievän hänet itsensä ja hänen urheat veljensä
onnettomuuteen."
Hän lähetti nyt nopeasti joukon käskyjä. Kuningatar istui hiljaisena
ompelupöytänsä ääressä, katsellen alakuloisen näköisenä kiihkeätä
puolisoaan.
"No hyvä, minä lähden Hampuria vastaan", lausui kuningas nyt ääneen ja
päättävästi, seisottuaan hetken käsi otsallaan ääneti ja miettiväisenä.
"Mutta niin totta kuin olen suuren Valdemarin poika, turhaan minä en
pukeudu haarniskaan. Lähden taas luotasi, rakas Dagmar, ja sinä näet
minut vasta voittajana. Kysymys on maasta ja valtakunnasta."
"Ah rakas herrani ja kuninkaani!" huokasi Dagmar, Valdemarin
pukeutuessa sotapukuunsa. "Eikö siis koskaan tule aika, jolloin te
rauhassa voitte huolehtia maasta ja valtakunnasta? Ja pitääkö minun
aina nähdä teidät ihanana, ilahduttavana unikuvana, joka tulee ja
katoaa, mutta ei koskaan voi jäädä luokseni nauttimaan Herran rauhaa ja
iloa?"
"Kun minä vanhenen ja harmaannun", vastasi sotainen kuningas,
lepuuttaen kättään suuren miekan kahvalla, "silloin saamme minä ja
Tanska vielä rauhaakin, ja silloin minulla on suoritettavana suuri
rauhantyö, jota minä nyt en voi ajatella! Viisaan, hyvän kuninkaan
tulee rakentaa maata lailla; mutta ensin täytyy huolehtia kruunun
turvallisuudesta ja kunniasta. Niinkauan kuin viholliseni valvovat, en
minä voi levätä ja ajatella rauhan töitä. Jumala kanssasi, sinä rauhan
ja tyyneyden hurskas perikuva! Sinun lempeässä läheisyydessäsi minä en
tohdi viipyä uinaillen; voittoon ja onneen syntyi Wolmar, mutta onni
voi kääntyä hädäksi -- niin on eräs vanha ennustaja sanonut minulle.
Siksipä minä tahdonkin tarttua onnen siipiin, kun ne vielä suhisevat
pääni seutuvilla. Jumala vahvistakoon sinua, rakas Dagmar, voi hyvin!"
Näin sanoen Valdemar jätti lempeän kuningattarensa ja Riiben linnan.
Dagmar istui taas yksin autiossa linnassa, mutta pian hän sai tietoja
kuninkaalta.
* * * * *
Eräänä päivän kuningatar istui naistuvassa neuloen somaa myssyä ja
ristiäisvaatteita pienelle, odotetulle kruununperilliselle. Hänen
oikealla puolellaan istui kreivitär Ida surullisena ajatellen veljiensä
onnetonta taistelua kuningasta vastaan, ja usein putosi neula hänen
kädestään; hänellä oli sama rakas salainen työ kuin kuningattarella,
ja hänen olentonsa ilmaisi täysin hänen tilansa. Riiben Kristiina
heitteli iloisena kultasukkulaa pieneen silkkikankaaseen ja hyräili
tanskalaisrunoilija Thorgeirin voittolaulua, joka enimmäkseen ylisti
kuningasta, mutta jossa mainittiin myös kuninkaan urheimmat ritarit
kreivi Albert ja ritari Otto. Jakkaralla kuningattaren jalkojen
juuressa istui pikku Rigmor kuunnellen laulua.
"Kuninkaat ja ritaritko vain ansaitsevat mainetta ja kiitosta?" kysyi
Rigmor. "Eivätkö asemiehetkin voi kunnostautua?"
"Kyllä", sanoi Kristiina, "mutta sittenpähän heistä tuleekin ritareita,
ja jos kuullaan heidän tehneen rohkeita tekoja, niin heistä tehdään
laulukin. Nyt kyllä tulee laulettavaa, kun piispa Pietari Sunenpoika
urheine veljineen palaa voittajana Ruotsista."
"Kunpahan sanoisit sen oikeaan aikaan, rakas Kristiina! Kysymyksessä
on moni kallis henki; monet minun rakkaista, uskollisista
maanmiehistänikin lähtivät sinne. Jumala tietää, palaavatko he enää."
"Mutta mitä he tekevät Ruotsissa?" kysyi Rigmor kärsimättömästi.
"Saksassahan meillä on sota, siellä missä isä ja ritari Otto ja Riisen
Kaarlo ovat."
"Kuningas ei tahdo suojella vain itseään ja valtakuntaansa", vastasi
Dagmar, "vaan myöskin ystäviään ja sukulaisiaan. Näit kai sen vieraan,
onnettoman kuninkaan, joka oli täällä, hänet joka näytti niin kalpealta
ja hyvältä istuessaan pöydän ääressä keisarin rinnalla. Hän oli
Ruotsin Sverker-kuningas, hänet oli ajettu pois maastaan, ja hän pyysi
kuninkaalta apua; ja hädässä ystävää koetellaan. Siksipä kuningas
lainasikin hänelle monta parhaista ritareistaan; isäni Böömissä teki
samoin. Ah, he tarkoittivat hyvää, nuo rakkaat ihmiset; mutta onni ja
voitto ovat Herran kädessä."
"Mutta Herrahan tarkoittaa myös hyvää", sanoi Rigmor, "niin ettei ole
hätää ensinkään".
"Niinpä kyllä, hyvä lapsi!" vastasi Dagmar, taputtaen tyttöä
liikutettuna poskelle. "Mitä hän suo meille, olipa se vaikka surua
ja ahdistusta, se on hyväksemme; hänen aikomuksensa ja tiensä ovat
tutkimattomat."
Dagmarin äidillinen keskustelu rakkaiden morsiusneitojensa kanssa
keskeytyi, kun herra Ib Urne toi uutisia kuninkaalta.
"Teidän kuningaspuolisonne, jalo kuningatar, on Jumalan kiitos täysin
terve", sanoi hän. "Oikeassa vihassaan hän on rakentanut sillan Elben
yli ja tehnyt hirmuisen hyökkäyksen ratsuväen ja sotavaunujen kera
Bremenin alueelle, luultavasti houkutellakseen Bremenin pannanalaisen
arkkipiispan Hampurista; mutta tuo paatunut maailmanlapsi ei eksy
ansaan. Hän jää lujaan huuhkajanpesäänsä ja varustautuu ikäänkuin
aikoen uhata Tanskaa ja uhmailla kuningasta ja pyhää isää sieltä
ikuisesti. Vastapainoksi ja suojaksi tuota Belialin piispaa vastaan
kuningas nyt rakentaa vahvaa varustusta Elben rannalle vastapäätä
Hampuria. Kreivi Albertilla on määrä liittyä joukkoineen kuninkaaseen,
sillä nyt odotetaan joka päivä keisarillisia filistealaisia suurin
sotavoimin Bambergista."
"Jumala suojelkoon kuningasta ja oikeaa asiaa!" lausui Dagmar. "Eikö
Ruotsista ole mitään uutisia?"
"Puhutaan suuresta Lenen luona suoritetusta tappelusta, ylevä
kuningatar, mutta huhut sen päättymisestä ovat monenlaisia, eivätkä
kaikki kajahda Liibanonin tuoksuilta."
"Se ei ole minusta mikään hyvä merkki", huokasi kuningatar. "Hankkikaa
minulle ensi tilassa varmat tiedot, rakas herra hovimestari. Minä
pelkään etten näe enää koskaan rakkaita, uskollisia böömiläisiä. Ah,
minähän olen vastoin tahtoani syypää moneen onnettomuuteen. Minun
takiani tulivat nuo kunnon maamieheni tänne pohjolaan; ja nyt heidän
luunsa ehkä lepäävät vieraassa maassa. Entä tuo kiittämätön piispa
Valdemar, joka valallaan vakuutti minulle, ettei tahdo kostaa! Jos en
olisi häntä niin säälinyt ja niin hartaasti rukoillut hänen puolestaan,
hän varmaan vieläkin istuisi vankina Sjöborgissa."
"Jos Herra sillä tavalla kävisi arvioimaan meidän hyviä töitämme",
sanoi herra Ib Urne, "miten meidän kävisikään silloin pahojen tekojemme
tähden?"
"Ah, paha ja mitätön on meidän työmme aina", lausui Dagmar. "Mutta
Hän, joka tuntee sydämet antaa armonsa. Kiiruhtakaa, rakas herra
hovimestari, elkääkä jättäkö minua pitemmäksi aikaa epätietoisuuteen."
Herra Ib Urne meni. Pian saivatkin Dagmar ja kuningas tuon surullisen
tiedon tappiosta Lenen luona, joka on niin syvästi ja pysyväisesti
vaikuttanut kaikkiin tanskalaisiin sydämiin, että muisto siitä on
kansan keskuudessa säilynyt viime aikoihin asti unohtumattomassa
surulaulussa. Vaikkakin tuon onnettoman taistelun päätös oli häviö,
jonka rohkean, kiihkeän piispa Pietarin ja hänen kolmen veljensä
johtamat tanskalaiset kärsivät, ei kuningas Valdemar kuitenkaan saanut
häpeää miehistään; sillä todenmukaisesti lauloi kansa runoilijan
sanoilla:
"Pojat Tanskan urhoina taisteli,
kovin ruotsalaista he löivät;
he ennen kaatuivat paikalleen
kuin kunniansa möivät.
Oli ruotsea kolme, kun heitä yks:
oli kaukana leikki siitä;
niin paljon sinne kalvenikin
ja kuoli urhoja niitä."
Tässä taistelussa kaatuneiden ja Ruotsiin haudattujen urhojen joukossa
oli kaksi piispa Pietarin ja arkkipiispa Anteron veljeä, Knardrupin
kuuluisa herra Ebbe Sunenpoika, kuningas Sverkerin appi, sekä herra
Laurids Sunenpoika, samoin kuin Gleichenin reipas kreivi Engelbrekt,
herra Karl Grå ja ritari Ove Dyre, jonka kilvessä oli kultasarvi.
Piispa Pietari itse ja hänen veljensä Jaakko Monelainen olivat päässeet
hengissä pakoon ja tuoneet surullisen viestin kuninkaalle. Onneton
kuningas Sverker säilytti myös henkensä, mutta kaatui sitten uudesta
taistelussa Gestiren luona, vähän matkan päässä Lenen onnettomalta
taistelukentältä. Niistä lukuisista tanskalaisista ja böömiläisistä
sotilaista, jotka olivat seuranneet häntä ja Sunenpoikia tässä
tuhoisassa taistelussa, palasi vain muutamia takaisin, ja surullista
oli tanskalaisten nähdä tuon uljaan sotajoukon repaleiset jäännökset.
Tästä sanotaan surumielisesti tuossa kansan surulaulussa:
"Kai kahdeksantuhatta Tanskasta
läks heitä sotahan:
nyt tuskin viittäkymmentä
näemme palaavan.
He saaliiks korppein, huuhkaajain
jäi vuorten rotkoihin.
Moni itkee täällä morsian,
kun pois on ainoisin.
Ja rouvat linnojen parvilla
ne vuottivat herrojaan:
palas orhit yksin, ja hyytynyt
oli verta satulaan."
Valdemar istui valkoisen sotaoriinsa selässä Hampurin edustalla,
kehoitellen holsteiniläisiä talonpoikiaan uutteraan työhön valleilla
ja suojakaivoksilla, kun piispa Pietari ja Jaakko Sunenpoika saapuivat
vanhan Martin saattamina alakuloisina, verisinä ja tomuisina tuoden
hänelle tuon Jobin viestin.
Kuningas puraisi huultaan vaieten, jotta ei yhdelläkään moitteensanalla
vielä syvemmin haavoittaisi Pietari-piispaa ja hänen veljeänsä; he
olivat nähneet veljensä kaatuvan sivullaan, eivätkä olleet lähteneet
taistelukentältä, ennenkuin viimeisten vastustelevain tanskalaisten ja
böömiläisten soturien kera.
"Se on vanhurskaan Jumalan rangaistus minulle ja minun suvulleni",
sanoi piispa Pietari. "Me emme taistelleet tälläkertaa kuninkaan ja
isänmaan tähden, vaan itsemme ja onnettoman lankomme takia. Minä
käytin väärin teidän jaloa suosiotanne, herra kuningas, teidän ja maan
turmioksi, ja sellaisena aikana, jolloin te itse olisitte tarvinnut
meidän kättämme ja kilpeämme. Kas siksi Herra luopui meistä. Minä
en kysynyt neuvoa Häneltä, kun sokeassa kiihkossani luotin omaan
mitättömään voimaani; siksi hän antoi minun nähdä veljieni veriset
otsat ja ajoi minut voitettuna, häväistynä pakolaisena tänne, jotta
minä tunnustaisin syyllisyyteni edessänne, ankara herra kuninkaani.
Rangaiskaa minua nyt ansioni mukaan, herra kuninkaani! Mutta tulkoon
teidän oikeutettu vihanne vain minun kannettavakseni -- minun
kiivauteni ja kärsimättömyyteni oli koko onnettomuuden syy."
"Jos minä vielä voisin olla vihainen sinulle, uskollinen, kunnon piispa
Pietari", lausui nyt kuningas laskien kätensä osanottavasti hänen
olkapäälleen, "niin minä en ansaitsisi mitään lohdutusta, silloin
kun minä itse kerran menetän voiton, -- ja voihan sekin päivä tulla.
Tänään Herra lähettää sinun kauttasi minulle varoituksen huomaamaan
onnen vaihtelevaisuutta. Rohkeiden veljiesi kaatuminen surettaa minua,
minulla ei ollut parempia eikä uskollisempia ystäviä! -- Reipas,
rohkea Engelbrekt, Karl Grå, -- Ove Dyre, kirkkaan torven ritari --
ei yksikään heistä enää taistele rohkeana ja iloisena rinnallani.
Haudattiinko heidät taistelutantereelle vai joutuivatko heidän
ruumiinsa vihollisten käsiin."
"Me hautasimme heidät, herra kuningas, kun meillä vielä oli
ympärillämme rohkeita sotureita. Tämän nuolen minä vedin Esbern veljeni
uskollisesta rinnasta."
"Antakaa tänne!" sanoi Valdemar. "Se talletetaan hänen muistokseen
niiden voittomerkkien joukossa, jotka hän toi minulle parempina
päivinään."
"Minä rukoilin heidän sielujensa puolesta", jatkoi piispa ja hänen
voimakas äänensä värähti, "minä heitin multaa heidän ylleen verisellä
miekallani. Jumala suokoon heille autuaan ylösnousemuksen ja elköön
heidän verensä tulko minun syntisen pääni päälle!"
"Olkaa huoleti, hurskas herra!" sanoi kuningas liikutettuna. "Te
olette kyllä, kuten pyhä kaimannekin, kiivas vetämään miekan esiin,
mutta myöskin nopea katumaan kuten hän. Mistä te voinettekin moittia
itseänne tähän retkeen nähden, sen antakoon Jumala armossaan anteeksi,
niinkuin minä säälien teitä annan teille anteeksi! -- Mutta nyt
ei ole aikaa vaikerteluun; häviö on häviö, eivätkä kuolleet palaa
takaisin." Kuningas sanoi myös pari ystävällistä sanaa äänettömälle,
murheelliselle Jaakko-herralle ja kertoi hänelle sitten asiaintilan,
että ennenkaikkea oli ajateltava vain piispa Valdemarin pitämistä
saarroksissa sekä varustauduttava kohtaamaan ja lyömään pakoon se suuri
sotajoukko, jonka kera keisari Fiilippiä odotettiin Bambergista.
Arkkipiispa Antero, joka oli palannut Riiasta ja oleskeli kuninkaan
luona leirissä, kuuli nyt hiljaisena ja alistuvana kertomuksen
veljiensä kuolemasta; hän oli joka päivä piispa Pietarin ja
kreivi Albertin kanssa sotaneuvostossa ja otti innokkaasti osaa
sotavarusteluihin. Eräänä päivänä astui arkkipiispa piispa Pietarin
kanssa kuninkaan telttaan, ja Valdemar saattoi veljesten kasvoista
nähdä, että heillä oli hyvä tieto tuotavana hänelle.
"On varmaan tapahtunut jotakin erikoista ja tuhoisaa viholliselle,
herra kuningas", sanoi arkkipiispa. "Hampurissa on suuri sekaannus;
etuvartiamme ovat nähneet sotureitten heittävän pois aseensa ja
pakenevan varustuksista; teidän ripeä sisarennepoika, kreivi Otto ja
minun nuori, reipas holhottini Riisen Kaarlo käyttivät kohta hyväkseen
tätä epäjärjestystä ja hiipivät rohkeina valepuvussa kaupunkiin
urkkimaan, mitä on tekeillä. On levinnyt miltei uskomaton huhu, että
keisari Fiilip on kuollut ja piispa Valdemar kadonnut äkkiä Hampurista."
"Sitä minä en voi mitenkään uskoa", sanoi kuningas, "mutta yhdentekevää
ovatko huhut tosia vai vääriä, meidän täytyy käyttää eduksemme
sekaannusta. On heti puhallettava hyökkäykseen!"
Arkkipiispan ja kreivi Albertin viittauksesta alkoivat torvet
soida leirissä. Nousi suuri touhu kun hevoset, sotaväki ja raskaat
ryntäyskoneet alkoivat liikkua. Kuningas ja kreivi Albert hypähtivät
hevostensa selkään. Piispa Pietari ratsasti jo paljastettu miekka
kädessään järjestyneiden sotilasrivien joukossa, kehoitellen voimakkain
sanoin, ja kohta ryntäsi koko sotajoukko hyvässä järjestyksessä
kaupunkia vastaan.
Keskellä viholliskaupunkia kuljeksivat samaan aikaan kreivi Otto ja
Riisen Kaarlo lyhyt miekka kauppiasviitan alla, sekaantuen suureen
joukkoon hampurilaisia porvareita, laivureita ja jätkiä, joita virtasi
parvittain raatihuoneelta.
"Hän on poissa", lausui eräs vakava porvari, "hän on voidellut
polvijänteensä ja kauniisti jättänyt meidät ansaan. Sitä minä
arvelinkin: tuollainen pannanalainen, vainottu piispa ei koskaan voi
tuottaa meille muuta kuin tuhoa ja kirousta."
"Uskokaahan, piru hänet on nähtävästi perinyt", mutisi eräs laivuri.
"Ja sen hän on hyvin ansainnut menettelyllään meitä kohtaan. Emmekö ole
saaneet raataa ja laahata hänen tähtensä kuin luontokappaleet noilla
kirotuilla varustuksilla, niin että veri pursui kynsien alta!"
"Mutta olihan hän lempo mieheksi!" tuumi muuan jätkä, jolla oli hurja
ryövärinnaama. "Hän vähät välitti paavista ja uskalsi rakentaa tornin
aivan Tanskan kuninkaan nokan alle."
"Hän kai luotti siihen, että hänellä oli tuo vastaleivottu keisari
selkänojana", sanoi laivuri. "Mutta nythän piru on ottanut senkin hyvän
ystävän; hän avasi suunsa liian suureksi aikoessaan niellä koko Saksan."
"Hän sai Pohjoisalbingin väärään kurkkuun, toveri", sanoi eräs
vahva, vanttera merimies, jonka puheenparsi ilmaisi hänen syntyneen
Elben toisella puolen, "taikka uskotteko, että hän on kuollut niihin
vatsanväänteisiin, jotka hän sai kun kuningas Valdemar ruoski hänet
takaisin Elben yli?"
"Ei, keisari Fiilip on saanut myrkytetyn tikarin kylkiluittensa
väliin", sanoi porvari, "ja huhutaanpa että se on tullut hänen hyvältä
ystävältään, pieneltä, hurskaalta Otto-keisarilta".
"Paremminkin se on Tanskan suurinenäisen kuninkaan oma!" sanoi eräs
kovakourainen kauppapalvelua. "Hänhän pistää nenänsä joka paikkaan
ja on saanut pippurin ja suolan hinnan nousemaan kovasti täällä
kaupungissa."
Nyt menetti kreivi Otto kärsivällisyytensä ja muistamatta vaarallista
asemaansa sivalsi hämmästynyttä kauppapalvelijaa vasemmalla kädellään
korvalle, niin että tämä keikahti maahan.
"Luuletteko Tanskan kuninkaan salamurhilla suoriutuvan vihollisistaan",
huusi Otto katkerana ja heilutti jo oikealla kädellään miekkaa
puolustuksekseen; sillä ankarasti huutaen syöksyi nyt koko porvari- ja
jätkäjoukko häntä vastaan.
"Tanskalainen urkkija, tanskalainen urkkija!" he huusivat. "Lyökää
maahan, hirttäkää, kivittäkää hänet, ruhjokaa!"
Hämmästyen näki Riisen Kaarlo nyt suuren vaaran, mihin ritari Otto oli
saattanut itsensä. Kaarlolla olisi ollut hyvä tilaisuus paeta kenenkään
huomaamatta; hän tekikin tahdottoman liikkeen ikäänkuin lähteäkseen,
mutta häpeästä punaisena hän nyt hypähti aivan Oton rinnalle ja suojasi
tämän selkää lyhyellä miekallaan minkä taisi.
"Niitä on kaksi, niitä on useampia! Alas ne koirat! Nujertakaa
niskat niiltä", huusi kiihtynyt rahvas, alkaen heittää lokaa ja
kiviä heidän päälleen. Mutta mainittu pieni, vanttera merimies
työntyi useiden tanakkain toverien kanssa esiin puolustamaan heitä,
ja tämän temmellyksen kestäessä alkoi äkkiä kuulua suurta melua
ja huutoa kaikilta kaduilta ja kujilta: Tanskalaiset hyökkäävät,
vihollinen on kaupungin porttien luona! Ja hetkessä oli tuo suuri
kansanjoukko hajonnut. Kauppapalvelijan ja merimiehen, jotka jo
olivat käyneet toisiaan tukkaan, oli levoton ihmisvirta vienyt
mukaansa, ja kaupungissa oli sellainen melu ja sekaannus, ettei
kukaan enää huomannut Ottoa ja Kaarloa, jotka ymmärsivät piiloittaa
miekkansa viitan alle ja kiipesivät lähemmille varustuksille. Sieltä
he näkivät sotajoukon ryntäävän kaupunkia vastaan, mutta puolustusta
ei näytetty ajateltavan. Kaikkialla oli poisheitettyjä aseita,
ja suuria pakolaisjoukkoja tunkeili meluten ja huutaen kaduilla.
Vihdoin hiljeni sekava melu, ja raatihuoneelta asteli komea joukko
mustapukuisia herroja katujen läpi: siinä oli pormestari ja raati,
jotka heidän tyranninsa paettua olivat yksimielisesti päättäneet jättää
kaupungin Tanskan kuninkaan haltuun, ja sentakia he nyt kulkivat häntä
vastaan, antaakseen hänelle kaupungin avaimet ja pyytääkseen hänen
kuninkaallista suosiotaan ja suojelustaan.
Ritari Otto ja Kaarlo liittyivät tätä kulkuetta, saattavaan
väkijoukkoon, mutta kun he kohtasivat kuninkaan aivan avoimen
kaupunginportin luona ei heillä ollut hänelle mitään uutista; sillä
hän tiesi jo kaikki ja sai nyt Hampurin herroilta varman vakuutuksen,
että Pfalz-kreivi Otto Vitelsbachilainen oli todella murhannut keisari
Fiilipin Bambergissä, ja että silloin koko keisarin sotajoukko oli
hajaantunut kuin salamanhuumaamana sekä kaikki saksalaiset ruhtinaat
lähteneet kotiin omiin maihinsa. Piispa Valdemarin he sanoivat olevan
matkalla Roomaan antautumaan paavin armoille sekä pyytämään vapautusta
pannasta.
Kuningas marssitti nyt Hampuriin vain varusväen, antaen sille ankaran
määräyksen kohdella kaupunkia kuin rauhallista aluetta. Sitten hän
päästi lempeästi luotaan Hampurin hallitusmiehet, ja palasi leiriin.
Täällä hän kohta piti salaisen neuvottelun kreivi Albertin ja
arkkipiispan kanssa; oli näet tullut tärkeitä tietoja Roomasta sekä
lähetystö Ruotsista. Suuret suunnitelmat heräsivät kuninkaan mielessä.
"Onni siis ei ole poistunut luotani", sanoi hän. "Tuskin se on koskaan
ollut suosiollisempi kuin nyt. On aivan kuin joku mahtava näkymätön
käsi olisi lyönyt minun viholliseni ja tehnyt tyhjiksi heidän aikeensa:
Missä minä ryntään eteenpäin, siellä portit aukenevat ja viholliseni
pakenevat, ennenkuin miekkani ehtii koskettaa niitä. Minulla on
nyt koossa niin mahtava armeija, että sillä voitaisiin valloittaa
kuningaskunta. Minun ensimäinen ajatukseni oli Ruotsi: Siellä minun
kunniani on joutunut tappiolle, siellä ensi kerran onni kääntyi
selin ja siellä lepää hiekassa Lenen luona kostamatonna moni kunnon
tanskalainen ja böömiläinen ritari. Mutta katsokaas, jalot herrat, mitä
kuningas Eerik kirjoittaa minulle; kansa on valinnut hänet kuninkaaksi,
ja hän toivoo minun kunnioittavan kansan oikeutta ja valtuutta siihen.
Hän pyytää minua jalomielisesti unhoittamaan viimeisen onnettoman
taistelun, mikä oli tanskalaisille yhtä suureksi kunniaksi kuin
häviöksi. Hän tarjoaa minulle rauhaa ja ystävyyttä ja pyytää sisartani
Regitzaa kuningattarekseen."
"Jos jalo sisarenne suostuu tähän kunnialliseen tarjoukseen", lausui
kreivi Albert, "pidän minä sitä mitä suurimpana onnena Tanskalle ja
teille. Te voitte silloin turvallisesti, kuninkaallinen sukulaiseni,
kääntää aseenne minne päin tahdotte, mahtavan vihollisen uhkaamatta
selkäpuoltanne."
"Inhimillisesti katsoen asiaa ei näytä muuten voivan paremmin käsittää,
herra kuningas!" sanoi arkkipiispa. "Jos Jumalan tahto on vakauttaa
siten rauha Pohjolaan, voi kristikunta odottaa suuria teidän hurskaan
mielenne ja voittoisain aseittenne työn tuloksista."
"Viisaan sisareni puolelta en pelkää mitään vastaväitteitä", lausui
Valdemar, "hän on jo sen iän ohi, jolloin intohimo määrää valinnan.
Sitäpaitsi hän ei ole koskaan ollut minun kaltaiseni tässä asiassa.
Eerik-kuningas on urhea ja kunnioitettava herra. Minä en rakasta häntä,
mutta olisi kohtuutonta, jos minä kieltäisin sen mitä hän paha kyllä on
pakoittanut meidät tunnustamaankin. Sisareni rakkaus Tanskaan ja minuun
poistaa kaikki epäilyt."
Kuningas istuutui telttapöytänsä ääreen ja otti esiin kynän ja
pergamentin. Hän ei kirjoituttanut kirjurilla salaisia ja tärkeitä
kirjeitään. Hän oli itse harvinaisen taitava kaikissa kirjallisissa
taidoissa. Olipa hän vielä keksinyt uuden ja mukavamman keinon riimujen
kirjoittamiseen pisteitten avulla. Hän kirjoitti muutamia tärkeitä
sanoja sisarelleen, pani mukaan Ruotsin kuninkaan kosintakirjeen ja
kutsutti kohta Junkker Strangen. Hänen tehtäväkseen tuli viedä tämä
kirje Riibeen ja sieltä prinsessan vastaus suoraa päätä Ruotsiin, sekä
asianomaisella tavalla järjestää lopullisesti tämä tärkeä asia.
"Ja katsokaahan", jatkoi kuningas Junkker Strangen mentyä.
"Katsokaahan, hyvät herrat, mitä pyhä isä kirjoittaa minulle!
Sitä en tohtinut toivoakaan. Ja minä saan siitä kiittää etupäässä
teitä, uskollinen, toimelias arkkipiispa Antero. Viisas ja voimakas
Innocentius tahtoo kaikin voimin tukea minun aikeitani Preussin ja
Liivinmaan uskottomia vastaan. Hän kutsuu minua rakkaimmaksi pojakseen
ja on lähettänyt kirjeitä kaikille kristityille ruhtinaille Tanskan
ympärillä, kieltäen heitä pannan uhalla ahdistamasta Tanskaa, estämästä
minun kristillisiä yrityksiäni sekä vähentämästä minun ja tulevien
perillisteni oikeuksia."
"Te olette onnen suosikki, herra kuningas!" sanoi kreivi Albert
hämmästyneenä. "Te osaatte suuren taidon, taistella sekä maallisin että
taivaallisin asein."
"Kirkko on valinnut teidät ritarikseen ja aseenkantajakseen, herra
kuningas", lausui arkkipiispa, ja "kaikkivaltiaan käsi ohjaa ilmeisesti
teitä. Niin suuri, niin tärkeä hetki, tulee harvoin useammin kuin
kerran. Elköön teitä nyt sokaisko mikään maallinen halu suurempaan
valtaan ja maineeseen! Jättäkää ylpeät aikeenne Britaniaan nähden,
Knuut suurihan, korkeasti kunnioittaen muistettu, mahtava Knuut, jonka
perilliseksi aiotte tulla herra kuningas, laski kruununsa pyhälle
Jumalan alttarille, kun tämän maailman kunnia ja turhuus tahtoi
houkutella häntä asettamaan oman kunniansa kaikkivaltiaan kunnian
yläpuolelle."
"Ristiretki siis ensiksi ja ristiretki viimeksi -- se on nyt kuten
ennenkin teidän neuvonne ja ajatuksenne, arvoisa herra!" sanoi Valdemar
hillityllä äänellä ja näytti taistelevan suurta, houkuttelevaa ajatusta
vastaan. "Sillä, että minä komentaisin sotajoukon kotiin ja itse
asettuisin levolle Riiben linnaan, sitä te tuskin arvelette tämän
suuren tärkeän hetken vaatimaksi mainetyöksi. -- No niin!" jatkoi
hän päättävästi lyhyen äänettömyyden jälkeen. "Huomenna me lähdemme
joukkoinemme Saksaa vastaan; minä tahdon näyttää kristillisille
vihollisilleni, että minä valvon ja tohdin laiminlyödä heidät pakanain
tähden. Minä en tahdo nähdä Riiben linnaa ennenkuin uusi voittolaulu
kaikuu Lenen taistelun surulaulun yli. Tanskalaisrunoilija Thorgeir ja
rohkea islantilainen seuraavat mukanamme. Sen turhamaisuuden saatte
lukea hyväkseni, hurskas sielunpaimeneni, että pitäessäni huolta kirkon
voitoista ja ristin kunniasta uskottomien joukossa, minä samalla tahdon
pitää huolta omasta ritari- ja kuningaskunnastani sekä siitä, että
uskoton jälkiaika muistelee minun nimeäni."
Hurskas arkkipiispa kohautti harteitaan vaijeten. Mutta kreivi Albert
kohotti ylpeänä raskasmieliset kasvonsa, katsellen mielihyvin reipasta,
kunnianhimoista kuningasta. "Pyhän Mikaelin nimessä!" lausui hän
innostuneena. "Luvallinen ja kiittävä jälkimuisto on ainoa maallinen
onni, joka ei kuole ja häviä, ja jota rehellisen ritarin kannattaa
tavoitella. Jos jälkimuisto myös olisi katoavaa turhuutta, en minä
mielisi vetää teräskinnasta käteeni, voittaakseni kuningaskunnan!"
"Niinpä niin, korkeat herrat!" lausui korkea arkkipiispa. "Missä kerran
evankeliumia saarnataan teidän ritarimiekkanne turvin rauhassa, siellä
lausuttakoon teidän muistoksenne, mitä te olette tehnyt. Vanhurskaan
nimi ei ole häviävä, hänen muistonsa tulee siunaukseksi; mutta Jumalan
ja ristiinnaulitun on kunnia."
Näin sanoen hän kiinnitti punaisen silkkiristin kuninkaan ja
Albert-kreivin hartioille. Uusi, tärkeä ristiretki oli siis päätetty.
Seuraavana päivänä koko sotajoukko oli varustettu tuollaisilla
risteillä ja läksi liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa kaukaisia
pakanamaita kohti.