Toista kuukautta oli kulunut. Piispa Pietari oli matkannut yötä päivää;
suurempi osa matkasta oli kulunut onnellisesti. Eräänä iltana hän istui
läpimärkänä sateesta eräässä savuttuneessa, likaisessa majatalossa
Ternin ja Rooman välillä, yhteisessä vierastuvassa. Hän käski Martin
kuivata takan ääressä vaatteet ja itse hän lattiaan kiinnitetyn,
likaisen pöydän ääressä virkistäytyi pikarilla Orvietoviiniä.
"Tänne siis on ehditty!" jupisi Martti. "Ja huomenna näillä ajoin
voimme olla Roomassa, jos Jumala suo. Onpa totisesti ihana maa
tämä Italialais-maa, kunhan nämä ihmisparat vaan eivät olisi niin
yksinkertaisia; kun minä pyydän kannun olutta, niin ne tuovat minulle
tuota kirottua öljyä, kaikki mitä ne tietävät on viinilasi. Herra
piispa", sanoi hän nyt ääneen. "Nyt on matkaviitta kuiva, tahdotteko
nyt ottaa sen päällenne ja antaa minun nyt kuivata takkinne. Te voitte,
Jumalan nimessä, saada kurkkukatarrin; niinpä te matkustattekin, ettekä
huoli sateesta ettekä myrskystä. Eihän Rooma minnekään juokse, tiemmä."
Piispa antoi hänen jupista ja ojensi hänelle takkinsa, ja kietoutui
viittaansa, ajatellen sitä latinalaista puhetta, minkä hän aikoi pitää
paaville.
"Juttuja kai ne ovat nuo ryöväritarinat, joita tästä maasta kerrotaan!"
jatkoi puhelias Martti. "Emmehän ole vielä yhtään nähneet, mutta
uteliaita ne ovat täällä kuin lemmot. Äsken en ollut mitenkään selvitä
eräästä saksalaisesta, joka aivan väkipakolla tahtoi tietää, keitä me
olemme ja miksi matkustamme."
"Saksalaisesta?" kysyi piispa teroittaen huomiotaan. "Hm, mitä vastasit
hänelle?"
"Ah, minä vastasin toden mukaan, että herrani on ylhäinen tanskalainen
piispa, kuninkaan paras ystävä, jolla on mukanaan tärkeä viesti ja
kirje paaville, ja että minä olen -- --"
"Tyhmää lorua!" keskeytti piispa vihoissaan. "Kuka sinun on käskenyt
mennä kellekkään selittämään niitä asioita?"
"Anteeksi, ankara herra piispa, jos olen siinä tehnyt tyhmästi!"
vastasi Martti pudottaen takin käsistään. "Minä olisin kyllä voinut
hänelle syöttää pajuköyttä, mutta ettehän tavallisesti kärsi yhdenkään
ihmisen valehtelevan: sillähän te sanotte meidän liittyvän pirun
ystäviksi ja tovereiksi -- herra siunatkoon! Ja jos olisin muuta
sanonut, niin olisinhan ilmeisesti valehdellut."
"Sinun pitää vaieta silloin kun puheesta ei ole hyötyä", sanoi
piispa kiivaana. "Täällä sentään luulin olevani turvassa sinun
puheliaisuudeltasi; kun et ymmärrä sanaakaan tästä kielestä en luullut
sinun saksaakaan paljon taitavan!" -- "Ah herra piispa, minä autan
itseäni miten voin", vastasi Martti. "Kapitulitalossa oppimani latina
tulee täällä hyvin tarpeeseen. Mutta ettekö tahdo itse huolehtia
kirjetaskusta, herra -- minä pelkään että se voi tulla liian likelle
tulta?"
"Herra armahda, kirjetaskuni!" huudahti piispa. "Anna tänne! Se ei
saa olla poissa rinnaltani: se on minulle tärkeämpi kuin kaikki
matkarahamme." Sitten hän veti märän takin jälleen päälleen.
Piispa ja vanha Martti eivät olleet keskustellessaan huomanneet,
että kookas, äänetön pyhiinvaeltaja oli tullut samaan huoneeseen ja
istuutunut pimeään oviloukkoon. Nyt astui isäntä sisään mukanaan pari
vierasta, asestettua ratsuria, jotka puhuivat italiaa ja näyttivät
saksalaisilta.
"Te siis seuraatte hurskasta herra pyhiinvaeltajaa Lorettoon?" kysyi
isäntä. "Se kai on raskas retki ylhäiselle herralle, varsinkin
ajettunein jaloin; mutta melkein pahemmalta rangaistukselta minusta
tuntuu se, ettei hän saa puhua sanaakaan. Ah Herra Jumala, mitä
kaikkea tuleekaan luvanneeksi Pyhälle Neitsyelle, kun on hädässä ja
ahdistuksessa! Olenpahan itsekin luvannut hänelle aivan joutavan
jutun takia, etten koko vuoteen kysy ainoaltakaan matkustajalta hänen
nimeään."
"Se vuosi kai on lopussa!" laski eräs vieraista ratsureista leikkiä.
"Jo kauan sitten, rakas ihminen! Enkä koskaan enää tee sellaisia
lupauksia; täytyyhän toki tietää, ketä pitää kattonsa alla, ettei
holhoa ryöväreitä eikä kerettiläisiä. Toisin on sellaisten ihmisten
laita kuin tuon hurskaan pyhiinvaeltajan, jonka pyhä lupaus kieltää
ilmaisemasta nimeään. Mutta ateria on valmis, hyvät herrasväet! Kai
syömme kaikki samasta vadista? Sillä koska kaikki tarvitsemme ruokaa,
niin olemmehan samanlaisia rakkaan Jumalan luomia."
Nyt astui sisään useampia vieraita, istuutuen keskelle vierastupaa
katetun illallispöydän ääreen, minne Pietari piispakin oli asettunut.
Paksu, likainen nainen, isännän vaimo, asetti pöydälle suuren,
höyryävän makaroonivadin. Isäntä istuutui pöydän päähän ja luki kädet
ristissä rukouksen. "Kotirauha, maanrauha ja tunnonrauha!" niin hän
päätti rukouksensa ja kun hän samassa hetkessä huomasi jonkun virheen
ateriassa, niin hän löi vaimoaan suola-astialla päähän ja kysyi
kolminkertaisesti kiroten, niinkö katettiin pöytä näin ylhäisille
vieraille?
Tästä syttyvä perheriita katkesi siihen, että nurkassa istuva
pyhiinvaeltaja nousi ylös ja viittasi isännälle, heittäen samalla
pöydälle kukkaron jonka isäntä nopeasti sieppasi.
"On vastoin hurskaan herrani lupausta", sanoi vieras ratsuri, "ottaa
osaa pöydän nautintoihin, samoinkuin levätä yötä katon alla, ennen
Lorettoon saapumista."
"Vai niin!" sanoi isäntä. "Niinpä toivon teille onnellista matkaa ja
rukoilen Pyhää Neitsyttä opastamaan tietä."
Pyhiinvaeltaja kääntyi lähteäkseen tuvasta. Oli tumma iltahämärä,
ja piika kantoi sisään kaksi lamppua, jotka hän asetti pöydälle,
toivottaen tavan mukaan "mitä parhainta yötä." Nopeasti läheni
pyhiinvaeltaja ovea, mutta samalla kun hän terävästi katseli piispa
Pietaria hänen pyhiinvaeltajahattunsa luisui niskaan; lampun valo
sattui kirkkaana hänen kasvoilleen, ja piispa Pietari, joka oli
kiinnittänyt tuomionsa tuohon kummalliseen vieraaseen, näytti
hämmästyksekseen noissa kalpeissa, punapartaisissa kasvoissa tuntevan
piispa Valdemarin hurjat, intohimoiset piirteet. Isäntä oli saattanut
vieraitaan ovelle ja palannut. "Mukava pyhimys!" sanoi hän ristien
itsensä. "Hän vaeltaa katuvaisena kylien läpi; hän nauttii vain vettä
leipää eikä puhu sanaakaan majataloissa; mutta maantiellä hän ratsastaa
muhkeana, syö sekä lihaa että viiniä ja puhuu saksaa ratsumiestensä
kanssa kuin lempo. Ei, hurskauden ja pyhyyden aika on maailmassa jo
mennyt."
"En nähnyt väärin, se oli piispa Valdemar!" kuiskasi piispa Pietari
Martille: "Ei hän matkusta Lorettoon, vaan Roomaan. Hullusti käy, jos
paavilla ei ole minun viestiäni ennen hänen saapumistaan. Pidä suusi
tukossa ja satuloitse hevoset!"
"Mutta jos hän tunsi teidät, herra piispa, on ehkä kuitenkin varminta
päästää hänet edelle. Hänellä on mukanaan neljä vahvaa ratsuria."
"Meitähän on myös neljä. Kuninkaan asialla ollessaan tanskalainen ei
laske ystävien eikä vihollisten lukua. Onhan Roomaan useitakin teitä.
Tee kuten sanon!"
Martti meni ja pian seisoivat hevoset satuloituina oven edessä. Sillä
välin piispa Pietari oli tiedustellut isännältä, mitä tietä saksalaiset
olivat matkustaneet pyhiinvaeltajan kanssa; hän oli myös saanut tiedon
lyhemmästä Roomaan vievästä tiestä, joka kuitenkin kulki villin ja
vaarallisen vuoriseudun läpi. Mutta siihen tiesi isäntä neuvon; hyvästä
maksusta oli kunnollinen opas valmis palvelemaan matkustajia.
Pietari-piispa maksoi runsaasti sen aterian, jonka nauttimiseen hän
ei ehtinyt, ja hypähti reippaana ja innokkaana juoksijansa selkään.
Huolekas isäntä antoi hurskaan siunauksen hänen matkaevääkseen; mutta
piispassa heräsi samalla epäröinti, sillä isännän äänensävy muistutti
kiroukseen päättyneestä pöytärukouksesta. Ja kun hän näki isännän
hankkiman oppaan, hän oli melkein katumaisillaan nopeaa päätöstään.
Mutta opas ratsasti jo muulillaan etunenään. "Jumalan nimeen"! lausui
piispa ja seurasi häntä.
He olivat ratsastaneet muutamia tunteja; pimeys lisääntyi, ja tie
kukkulain välillä tuli hankalammaksi ja viistommaksi; se teki niin
monia mutkia ja kaarroksia, että näytti siltä kuin tultaisiin yhtä
paljon taaksepäin kuin eteenpäin. Lopulta ei näkynyt minkäänlaista
jälkeä; opas pysähtyi ja selitti eksyneensä niin ettei tuntenut tietä
eikä polkua. "Mutta tuolla kallion äärellä minä näen tulisoihtuja;
siellä on varmaan majatalon aasinajajia --, he aikoivat samaa tietä
kuin me. Jos hyvät herrat sallivat, niin minä annan noille kunnon
miehille merkin, jolla meidän täällä on tapana ilmoittaa hyville
ystäville hätätilamme."
Vastausta odottamatta hän veti kohta esiin pillin ja puhalsi siitä
kolmasti terävän, läpitunkevan äänen. Merkkiin vastasi kohta
samanlainen ääni ja soihdut likenivät.
"Tulevat!" sanoi opas. "Olipa onni, etten unhottanut jahtipilliäni."
Piispa Pietari katsoi terävästi ja epäilevänä ruskeaa likaista
italialaista. Oli parahiksi valoisaa vielä, että hän näki viekkaan
hymyn tämän ohuitten huulten seutuvilla. Piispa ei koskaan matkustanut
aseetonna; käsi miekan kahvalla hän katsahti luottavana taivasta kohti
ja kutsui Marttia. "Sano miehille", lausui hän tanskaksi, "että meidän
Jumalan nimessä tulee olla valmiina äkillistä hyökkäystä vastustamaan!"
"Herra Jumala, onko niin!" huoahti Martti ja riensi täyttämään herransa
käskyä.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin he huomasivat olevansa villien, likaisten,
soihduilla ja miekoilla varustettujen miesten ympäröiminä. Opas
oli kadonnut. Martti ja molemmat asemiehet katsoivat kauhistuneina
suurta ylivoimaa. Mutta empimättä he kuitenkin tarttuivat aseisiin.
Piispan miekka oli pian vedettynä esiin; mutta hänen hevosensa arkaili
soihtuja; se nousi pystyyn, piispa selässään, kallion partaalla, ja
syöksyi alas.
Ankaran putouksen pyörryttämänä makasi piispa jyrkänteen alla, eikä
tiennyt, mitä oli tapahtunut. Kun hän selvisi, oli sysimustaa hänen
ympärillään. Hän kuuli Martin ja asemiesten ähkyvän ja kiroilevan vähän
matkan päässä; vaivoin hän nousi ja hoippui ääntä kohti. "Parempi
olisi teidän rukoilla kuin kiroilla!" huusi hän. "Missä olette, miten
ryövärien kävi?"
"Piruja ne olivat eikä ihmisiä", valitti Martti. "Mutta Jumalan ja
Pyhän Neitsyen kiitos, että te elätte, herra! Täällä minä makaan,
voimatta kättäni liikuttaa."
"Me tappelimme niinkauan kuin voimme", sanoi toinen, asemiehistä.
"Mutta niitä olikin ainakin kymmenen yhtä vastaan."
"Kaksikymmentä perkelettä yhtä vastaan, aiot kai sanoa!" huudahti
Martti. "Oh auta meitä, rakas herra, me makaamme täällä sidottuina ja
uimme veressämme!"
Vihdoin piispa löysi sidotut palvelijansa ja katkoi miekalla heidän
sidotut kahleensa. He hypähtivät ylös ja katsoivat ympärilleen,
mutta läheltä ei voinut mitään kuulla eikä nähdä. Kaukana he näkivät
soihtujen valon, joka pian haihtui kallioitten väliin.
"Olivatko ne todella ryöväreitä vai piruja?" lausui Martti, joka
nyt vasta huomasi, ettei ollut saanut ainoatakaan isompaa haavaa ja
että se, jota hän oli pitänyt verenä, oli vain puro, jossa hän oli
maannut. "Ah, rakas herra piispa!" jatkoi hän. "Kun minä näin hevosenne
syöksyvän kallion reunalta alas, musteni kaikki minun silmissäni. Minä
hosuin luotani kaiken minkä voin, mutta kuten sanottu, ainakin yli
kolmekymmentä roistoa oli minua sitomassa."
"Kiitä Jumalaa elämästäsi, eläkä kersku, Martti!" sanoi piispa.
"Haavoittuiko teistä joku vaarallisesti?"
"On Jumalan ihme, että jollakin meistä on jäsenet täydet", sanoi
Martti. "En tahdo kerskua rakas herra! Kuinka paljon ryöväreitä
oli, jätän kuin jätänkin sanomatta, sillä minulla oli muutakin
tekemistä kuin lukea niitä. Mutta minä olen puolustautunut roimasti,
vaikka olinkin sidottu enkä voinut jäsentä liikauttaa -- katsokaa,
sen voin teille todistaa, herra! Tuossa on reppu, sisällään teidän
virkavaatteenne, ja tässä kukkaro. En antanut niiden vintiöitten ottaa
äyriäkään." Piispa Pietari työnsi nyt käden povitaskuunsa. "Jumalan
pyhä veri, se on poissa!" huudahti hän kauhistuneena. "Minut on
ryöstetty -- koko matka on turha!"
"Minullahan se on herra!" huudahti Martti. "Tässähän on kukkaro."
"Mitä minä kukkarosta? Kirjetasku, kirjetasku, jossa on kuninkaan kirje
ja valtuus!"
"Sepä onnettomuus, rakas herra! Kunpahan olisitte jättänyt minulle, --
mutta etteköhän ole kadottanut sitä pudotessanne? Me etsimme, kunnes se
löytyy!"
"Turhaan, turhaan! Poissa se on -- ei se ole kadonnut, se on ryöstetty;
se oli neulottu lujasti kiinni -- takki on revitty, tasku on halkaistu;
haa, eivät ne olleet tavallisia rosvoja. Kullasta ja vaatteista ne
eivät välittäneet -- kirjeitäni ne tahtoivat, -- tämä ansa oli tuon
röyhkeän Valdemar-piispan virittämä. Mitäs minä nyt Roomassa ilman
kirjettä ja valtuutta."
Kiihkeä piispa oli melkein epätoivoinen; hän väänteli käsiään eikä
tiennyt, pitikö hänen lähteä eteen- vai taaksepäin.
"Rakas, hyvä herrani!" lohdutti Martti häntä uskollisesti. "Kuinka
voitte tämän ottaa niin sydämellenne? Kyllähän tiedätte mitä kirjeessä
sanottiin, ja minähän tiedän, että te osaatte asettaa sananne kuin
kuningas itse, ja mitä valtuutusta te tarvitsette? Kun pyhä isä näkee
teidän rehelliset tanskalaiset kasvonne, niin näkeehän hän hyvinkin,
että te ette kulje valheen kengillä!"
"Vanha, uskollinen Martti!" sanoi piispa iloisesti. "Sinun suusi kautta
puhuu hyvä suojelushenkeni minulle, niin, sinä olet oikeassa!" huusi
piispa. "Jumalan avulla tulen toimeen ilmankin kuninkaan valtuutusta
ja kirjettä. En tahdo huolehtia siitä, mitä minun pitää sanoman! Hän,
joka tällä hetkellä piti suojelevan kätensä yllämme, hän voi myös antaa
minulle sanat ja valtuutuksen, jota parempaa kuningaskaan ei voi antaa,
eikä mikään ryöväri ottaa minulta. Tulkaa, Herran nimessä eteenpäin!
Minä olen ennenkin löytänyt tien kuinka synkkää olikin ja kuinka pahoja
vihollisia läheisyydessä. Mutta minun mukanani oli Hän, joka on tie ja
valo."
Piispan luottavat sanat palauttivat nyt miestenkin rohkeuden; he
löysivät pian kaikki hevoset, ja vaikka ei voinut nähdä tietä eikä
polkua, palvelijat kuitenkin seurasivat vakaisina hurskasta herraansa,
joka kädet ristissä satulannupun päällä antoi hevosen kulkea oman
vaistonsa mukaan, koskematta ohjaksiin. He olivat ratsastaneet näin
hetken ääneti, eikä kukaan tiennyt minne tultiin.
"Minä uskon, herra piispa", sanoi nyt Martti miettiväisenä, "että
ennenkin olette löytänyt tien täydellisessä pimeydessä. Minusta
näyttää, niinkuin me ratsastaisimme pelkkien kalliojyrkänteiden ja
rotkojen väliä."
"Niinhän on elämässä joka askeleella", vastasi piispa, "vaikkakin me
huonossa omaviisaudessamme olemme upposokeita näkemään sitä".
"Jos niin on ymmärrettävä, hurskas herra, niin varmaan te olette
oikeassa; mutta minä en usko, että te puhutte minulle niin kuin
Vapahtaja opetuslapsilleen."
"Myöskin kirjaimellisesti ymmärtäen minä sanoin totuuden", vastasi
piispa. "Uskoen ja luottaen näkymättömään oppaaseen olen ennenkin
löytänyt tien, vaikka synkkä pimeys ahdisti sydäntäni pahemminkin kuin
nyt ja vaikka pahempiakin vihollisia oli likelläni kuin ne, joita
minä nyt pelkään: se tapahtui synkässä, kirotussa tornissa, missä oli
noituutta ja pirun vehkeitä."
"Herra varjelkoon, miten pääsitte silloin siitä, herra?" kysyi Martti
uteliaana ja peloissaan, katsellen ympärilleen ja ristien itseään.
"Minun täytyi sieltä tulenliekkien läpi, mutta se oli hyvin
ansaitsemani rangaistus, koska minä tahdoin olla viisaampi kuin
kristityn on lupa, ja silmätä siihen kirjaan, johon on kätketty
ihmisten kohtalot ja tulevaisuus."
"Onko todellakin sellainen kirja?" kysyi Martti ja unohti tarkata
vaarallista tietä. "Se on kai se, jota kutsutaan Kyprianukseksi." Hän
teki taas ristinmerkin mainitessaan tuon nimen ja katsahti epäillen
taakseen.
Asemiehet olivat jääneet hiukan jälkeen. Oli saavuttu paikalle missä
kaksi saattoi ratsastaa rinnakkain, ja Martti ratsasti jännitetyn
tarkkaavaisena, mietteliään herransa sivulla.
"Elkäämme enää puhuko sellaisista asioista!" sanoi piispa hillityllä
äänellä. "Tämän verran sanon sentään sinulle Martti, jos pidät sen
omana tietonasi: minulla on mielessäni ja minulla on syytä uskoa,
että tämän matkani onnellisesta tuloksesta riippuu suuren herrani ja
kuninkaani elämä ja onni. Hänen autuas velivainajansa, kuningas Knuut,
voisi ehkä vielä elää ja hallita Tanskaa, jos hän olisi lähettänyt
minut tälle retkelle ja käyttänyt kirkon käsivartta, silloin kun käytti
omaansa. Mutta sitä sinä et ymmärrä, vanha Martti. Elä kysele minulta
koskaan sellaisia asioita! Vaeltakaamme samaa tietämme Jumalan avulla,
huolimatta salaisista ja tulevista asioista!"
Hiljaisina ja ääneti jatkoivat nyt piispa Pietari ja hänen palvelijansa
matkaa kuten sokkoina, kunnes tuli päivä. Ja katsoessaan nyt taakseen,
heitä värisytti kaikkia ja heistä näytti armon Jumalan ihmeteolta, että
he syöksymättä kuoliaiksi rotkoihin olivat voineet ratsastaa pimeässä
sellaisen tien. He tapasivat pian ihmisiä ja saivat tietää että sitä
tietä kyllä pääsi Roomaan, mutta ettei sille kukaan uskaltanut lähteä
yöaikaan. Nyt he eivät voineet suurta mutkaa tekemättä päästä takaisin
valtatielle tai lyhemmille teille. Heillä oli päivä sentään edessään,
he palkkasivat uuden oppaan. Pian he näkivät keltaisen Tiberin, he
noudattivat sen vieritse poimuilevaa kaunista tietä ja saapuivat ennen
iltaa onnellisesti Roomaan.
Pysähtymättä hetkeksikään katselemaan suuren, kuuluisan kaupungin
ihanuuksia ja merkillisiä muinaismuistoja, piispa lähti tulonsa
jälkeisenä aamuna täydessä piispan asussaan Vatikaaniin, ja vaati
kohta sisäänpääsyä, koska hänellä oli erittäin tärkeätä asiaa paavi
Innocentiukselle. Hänen täytyi kuitenkin vartoa yli tunnin etusalissa,
sillä hänen pyhyytensä sanottiin sulkeutuneen salakammioonsa erään
vieraan pyhiinvaeltajan kanssa, jota arveltiin erääksi keisarin
ja, Saksan ruhtinaitten ylhäiseksi lähettilääksi. Kiivaana ja
kärsimättömänä piispa Pietari asteli edestakaisin etusalissa. Vihdoin
avautui ovi paavin huoneisiin ja ylpeästi, voittoisasti hymyillen
sieltä astui tuo kookas, äänetön pyhiinvaeltaja, jonka piispa Pietari
nyt selvään tunsi kuninkaansa veriviholliseksi, piispa Valdemariksi.
Rohkeana ja vapaasti astui Pietari Sunenpoika valepukuista vihollistaan
vastaan ja kohta hävisi pyhiinvaeltajan kasvoilta pöyhkeä hymy. Hän
näytti hetken hämmästyneeltä ja suuttuneelta, mutta heittäen viekkaan,
halveksivan katseen aseettomaan syyttäjäänsä hän läksi ääneti ja
nopeaan etusalista, muka tuntematta piispa Pietaria.
Lujasti luottaen asiansa oikeuteen ja totuuden pätevään todistukseen,
jonka hän nyt kaksinkertaisella uskalluksella tunsi voivansa esittää
pyhän Pietarin istuimen edessä, astui piispa Pietari sisään ankaran
ja mahtavan paavi Innocentiuksen eteen. Paavi istui punasamettisella
kauluksella reunustettuun, valkoiseen liinapukuunsa pukeutuneena
kultaisessa nojatuolissa, jalka punaisella samettipäällyksisellä
jakkaralla, johon pyhät avaimet olivat ommellut, ja hänen sivullaan
oli pöytä, jolla oli ristiinnaulitun kuva suuren paperikasan keskellä.
Vanhuksen voimakkailla kasvoilla lepäsi hämmästyttävä rauha ja
päättäväisyys, hänen tukkansa oli harmaa, mutta päälakea peittävän
punasamettisen patalakin ympärillä se oli hyvin kiharainen. Tämän
mahtavan miehen näkeminen, joka salakammiostaan hallitsi kuninkaita ja
keisareita, vaikutti valtavasti tanskalaiseen piispaan, joka ensikertaa
seisoi ankaran päämiehensä edessä. Hän polvistui ja suuteli paavin
ojennetulla jalalla olevaa ristiä; sitten hän nousi rohkeasti ja pani
kuninkaansa nimessä mitä vakavimman vastalauseen piispa Valdemarin
väärään valitsemiseen Bremenin arkkipiispaksi. Hän vetosi paavin omaan
kirjeeseen ja vangitun piispan vapautuksen nimenomaiseen ehtoon; ja
ennenkuin paavi sai aikaa kysyäkseen kuninkaan kirjettä ja valtuutusta
piispa Pietari kertoi todenmukaisesti yöllisen seikkailun ja lupasi
pyhimmällä valalla ja palvelijainsa todistuksella tukea sanojansa.
Ankara, voimakas Innocentius näytti hetken epäröivän, yhtä ovela
kuin rohkea piispa Valdemar oli vastikään esittänyt asian toisella
tavalla ja oli osannut tehdä niin tärkeäksi keisarin ja saksalaisten
ruhtinaitten suosion ja esirukoukset, että muuten niin luja Innocentius
melkein oli päättänyt antaa hänelle anteeksi ja vahvistaa hänen
vaalinsa arkkipiispaksi, jos sen toimenpiteen tavalla taikka toisella
saattoi sovittaa hänen sanoihinsa ja lupaukseensa Tanskan kuninkaalle.
Kun nyt piispa Pietari voimakkaasti ja innostuneesti esitti asian
toisessa valossa, täytyi paavin pitää piispa Valdemaria omavaltaisena
kapinoitsijana paavinvaltaakin vastaan. Se paha epäluulo, joka
vieläkin kohdistui uhkamieliseen pappiin, epäluulo hänen pyrinnöistään
kuninkaallisen orpanansa kruunua ja henkeä vastaan, sekä nyt tässä,
viimeinen kavala väkivaltaisuus piispa Pietaria vastaan, johon syytetty
todennäköisesti oli ottanut osaa, -- kaikesta tästä nyt Pietari piispan
selkeän, vilkkaan esityksen jälkeen Valdemar-piispan asia alkoi näyttää
niin epäilyttävältä, että paavi päätti mitä tarkimmin tutkia asiaa
kardinaalien kanssa, ja antoi Pietari-piispalle parhaan toiveen asian
päättymisestä hänelle ja hänen kuninkaalleen mieluisella tavalla.
Iloisena läksi tämä kuningas Valdemarin uuras lähetti Vatikaanista ja
odotti nyt rauhallisena toimensa onnellista päättymistä.
Valdemar-piispa sai samana päivänä ystäviltään ja urkkijoiltaan tietää,
että kardinaalit hänen asiansa takia olivat koolla paavin luona,
sekä että hän voi odottaa joutuvansa ankaraan edesvastuuseen monien
pahojen syytösten johdosta. Hän ei huomannut edulliseksi odottaa
tämän vaikean asian päättymistä, ja kun häntä seuraavana aamuna
etsittiin puolustautumaan, ei häntä löydetty mistään. Hän oli yöllä
salaa lähtenyt Roomasta paetakseen turvaan maallisten ystäväinsä ja
suojelijainsa luo.
Piispa Valdemarin paettua hänen asiansa näytti tulevan pitkälliseksi,
ja kärsimätön Pietari piispa pelkäsi syystä kyllä hänen eteviä
suosijoitaan sekä itse paavin hovissa että myös Euroopan huomatuimpien
ruhtinasten joukossa. Viikko viikolta meni, ja kaksi kuukautta oli
kulunut, eikä siltä näyttänyt, että paavi ja kardinaalit tahtoisivat
tehdä päätöksensä. Mutta nyt saatiin se hämmästyttävä tieto, että
piispa Valdemar oli paennut keisari Fiilipin ja Saksin, herttuan
Bernhardin luo, joka viimemainittu oli vienyt hänet asejoukon
kanssa Bremeniin, ja että hänet siellä oli otettu suurella riemulla
arkkipiispana vastaan. Tämä häikäilemättömyys paavin oikeuksia kohtaan
suututti kovasti Innocentiusta. Hän ei enää empinyt, vaan julisti
Valdemar-piispan kapinoitsijaksi kirkkoa ja paavinvaltaa vastaan, ja
muodollinen pannakirja lähetettiin, minkä viejä valtuutettiin tekemään
tyhjäksi Valdemarin oikeudet Bremenin arkkipiispana, sekä julistamaan
hänet lainsuojattomaksi, kunnes hän katuvaisena itse tulisi tuomiolle
paavin istuimen eteen.
Mukanaan tämä mahtava pannajulistus piispa Pietari läksi heti
paluumatkalle Roomasta, ja hän aikoi itse, ennenkuin näkisi
kuninkaansa, matkustaa Bremeniin ja panna täytäntöön tämän
vaarallisen yrityksen. Sillä paavin hovissa ei ollut ketään jolla
näissä olosuhteissa olisi ollut rohkeutta ja halua antautumaan
tuohon ilmeiseen hengenvaaraan, nimittäin viemään paavin pannakirjaa
viholliskaupunkiin niin mahtavalle kapinoitsijalle kirkkoa vastaan.
* * * * *
Piispa Valdemarin seistessä eräänä päivänä Bremenin tuomiokirkossa
pääalttarilla, yllään uusi arkkipiispanasu, ja hänen lukiessaan
messua seurakunnalle, astui kirkkoon kookas mies puettuna suureen,
valkoiseen kaapuun, jonka rintamukseen oli neulottu musta pääkallo;
hänen kasvojaan peitti suojus, jonka yksi nipukka ulottui hänen
rinnalleen saakka, ja jonka silmäaukoista välkkyi tumma, säkenöivä
katse. Tuo vakava, valepukuinen olento lähestyi alttaria ja levitti
paavin pannakirjeen arkkipiispan eteen. Tämä tuijotti hämmästyneenä
ja kalveten paavin julistusta. Naamiomies peräytyi ja katosi yleisön
joukkoon, ja nyt kaikui mahtava ääni kirkon läpi: "Arkkipiispa Valdemar
on julistettu kirkon pannaan; voi sitä, joka suojaa kirkon vihollista!
Kirottu on se, jota hän siunaa; hänen sauvansa on murrettu -- pyhä
voide on huuhdottu pois hänen päälaeltaan."
Koko seurakuntaan levisi kauhistus. Kuin salaman huumaamana riensi
kansa ulos kirkosta. Pannan-alainen arkkipiispa pudotti koukerosauvan
kädestään ja vaipui voimatonna alttarin eteen. Mutta piispa Pietari,
joka oli tuon kauhean pannakirjeen tuoja, oli muutamien tuntien
kuluttua Bremenin ulkopuolella, matkalla kuningas Valdemarin luo, joka
huhun mukaan oli ajanut keisari Fiilipin pakosalle Pohjoisalbingin
luota, ja rynnännyt vahvan sotajoukon kera Braunschweigiin. Huhu
keisari Fiilipin epäonnistuneesta hyökkäyksestä Tanskaa vastaan, hänen
päättömästä paostaan ja Tanskan kuninkaan voittoretkestä eteenpäin
olivat saaneet koko Pohjois-Saksan kauhun ja hämmästyksen valtaan. Tämä
mahtava hyökkäys oli ollut Pohjois-Saksan pikkuruhtinasten ainoa toivo,
ja muutamat kuningas Valdemarin läänitysmiehistä olivat arvelematta
yhtyneet keisari Fiilipiin ja lähettäneet hänelle apujoukkoja
vihaamaansa lääniherraa vastaan.