Schwerinin kreivinhovissa kuninkaan avioliitto böömiläisen prinsessan
kanssa oli herättänyt mitä suurinta huomiota, varsinkin linnan naisväen
kesken. Kuitenkin ainoastaan avomielinen kreivitär Audacia oli
ottanut puhuakseen siitä. Prinsessa Berengaria sensijaan ei kuninkaan
äkkilähdön jälkeen ollut maininnut hänen nimeään ja oli tarkkaan
välttänyt joutumasta keskusteluun Audacian kanssa hänestä. Kun saatiin
tietoja Riiben komeista häistä, istui Berengaria kreivi Henrikin
vierellä pöydässä; hän kalpeni ja kun hänen tilansa huomattiin, juoksi
veri virtanaan hänen vasemmasta kädestään, johon hän pöytäveitsellä
oli viiltänyt syvän haavan. Hän sidotti käden ja näytti täysin
välinpitämätönnä kuuntelevan Tanskan-uutisia. Sen päivän jälkeen
prinsessa kuitenkin näytti paljon kiihkeämmältä ja iloisemmalta kuin
ennen, hän otti riehakkaana osaa kaikkiin huvituksiin ja oli usein
suorastaan hurjapäisen iloinen.
"Te soitte meille iloisia, onnellisia päiviä!" -- sanoi Audacia, "kun
prinsessa Berengaria vähän senjälkeen, matkapukuisena seisoi hänen
kammiossaan, valmiina palaamaan Portugaliin. Kuinka kadehdinkaan teiltä
lämmintä etelämaalaista vertanne, prinsessa! Minun iloni on teidän
riemuun verraten vain kuin tasainen takkatuli Vesuviuksen lieskaan
nähden. Kuinka ylpeä ja onnesta juopunut onkaan se mies, joka kerran
teidän sylissänne kiitää autuaitten saaria kohti!"
"Siellä tuskin on miehiä!" -- vastasi Berengaria hymyillen "Se suku ei
tunne muuta onnea kuin sen, jonka luo ei tarvitse kiitää, vaan jota
voi lähettää noutamaan kuten viiniä kellarista. Elkää muuten kadehtiko
kuumaverisyyttäni, rakas Audacia!" -- jatkoi hän sydämellisemmin ja
hänen äänensä värisi. "Tulivuori voi olla hauska nähdä, mutta syvällä
sen sisuksissa palavat ikuiset liekit. Kun te kuulette minusta jälleen,
jalo ystävätär, istun minä ehkä luostarikammiossa edessäni rukouskirja
ja pääkallo, ja olen lausunut hyvät yöni tälle kauniille maailmalle,
jonka te luulitte voivan lumota minut. Tanskan kuningas opetti minulle
erään pohjoismaalaisen laulun", jatkoi hän, pysähdyttyään hetkeksi
mietteisiinsä, "siitä laulusta minä vielä osaan kauniin säkeistön:
"Näin unta: taivaan kaupunkiin
mä kiidin kultaiseen:
syliss' armasta hoivan, -- avaruus
jäi allemme pilvinen."
Silloin hän puhkesi kiihkeään itkuun, vaipuen osanottoisen
ystävättärensä syliin. Nyt vasta hämmästynyt Audacia näki, että
Berengaria ilomielisyyden naamion taakse oli kätkenyt raadellun
sydämen, jota oli kalvanut syvin suru, loukatuin ylpeys, ja katkerin
halveksinta koko miessukua kohtaan, mihin yhtyi hehkuva, sammumaton
intohimo siihen ainoaan mieheen, jota kohtaan hän tunsi kunnioitusta ja
ihailua, mutta joka kuitenkin nyt näytti hänestä halvan valtiotaidon
orjalta.
"Te teette varmasti väärin nuorta, rakastettavaa kuningasta kohtaan!"
sanoi Audacia, kun prinsessa oli tyynnyttänyt kiihkeän tuskansa ja taas
katkeroitui Valdemaria kohtaan. "Mitä hän sille taisi, ettei ollut
nähnyt teitä paria kuukautta aikaisemmin? Ruhtinasraukkoja täytyy
enemmin sääliä kuin soimata, kun heidän täytyy maan ja kansan tähden
valita sokkosilmin, ja vasta kun käsi on sopimusten sitoma, huomaavat,
että heilläkin on sydän, kuten muilla ihmisillä."
"Minä en laskenut Valdemaria tavallisten ruhtinasten lukuun", vastasi
Berengaria, "ja minä kärsin siitä, että voin hänestä erehtyä. Mutta
sellaisia ovat tämän maailman herrat! He näyttävät ihastelevan meitä
vain huvikseen, aikansa, kuluksi, kiintyvän meihin kuin pelipöytään:
kun palvelijaa ilmoittaa, että ateria on valmis, jättävät he heti
pelin, olipa siinä kyseessä vaikka rikotut sydämet tai sielujen autuus."
"Ei kuningas varmaankaan jättänyt meitä kylmänä", -- sanoi Audacia
taas, "ja hän on, kuten kuulin, kohta jättänyt nuoren kuningattarensa
lähtien vaaralliseen sotaan."
"Uutta ajankulua, uutta huvia!" -- huudahti Berengaria katkerana.
"Kuinka kauan nuori, lempeä prinsessa, joka uhraa kaiken saadakseen
armon kuinkaan kädestä, -- kuinka kauan sellainen uskollinen
uhrikaritsa jaksaa pidättää kuningaskotkaa tuntureilta ja sotakentältä
poissa? -- Olkoon niin! Hän etsii suurempaa saalista eikä huoli
pikkuasioista."
"Minä luulen tuntevani paremmin miessydämen!" lausui Audacia. "Mutta
tehty on tehty. Elkäämme enää olko vihaisia ylväälle, eksyneelle
kuningaskotkalle! Hänellä on kyllä vihollisia maailmassa, ja hänen
täytyy lentää korkealle, jotta ne eivät saavuta häntä."
"Mikä hätä hänellä on?" kysyi prinsessa. "Hän seisoo sankarina
kääpiöitten seassa, ja ystäviään on sitäpaitsi sekä keisari että paavi."
"Mutta keisari nyt on eri, ja eri paavi, tiedättehän, ja jos Fiilip
pääsee voitolle, kuten koko Pohjois-Saksa toivoo niin voi koittaa aika,
jolloin ei Otto-keisari eikä paavi voi pelastaa Tanskan kuningasta."
"Pitäköön teidän uljas puolisonne vain varansa, rakas Audacia!" ja
Berengaria kohotti etusormensa varoittaen. "Jos Valdemar uudelleen
lähettää sotajoukon Schweriniin, niin näissä saleissa tuskin pidetään
tanssiaisia silloin. Ja nyt, voikaa hyvin, rakas ystävätär! Näette,
että olen taas kylmä ja tyyni, kuten pitääkin. Olkoon se heikkous,
minkä teille olen ilmaissut, ikuinen meidän-välisemme salaisuus!
Ja mitä minusta vielä kuulettekin, niin elkää koskaan uskoko minua
tuollaiseksi heikkohermoiseksi, raukeaksi kuutamoneidoksi, jonka pään
mies voi panna pyörälle! Minun suonissani virtaakin kuningasverta."
Näihin sanoihin prinsessa päätti tuttavallisen keskustelun. Yhdelläkään
ilmeellä paljastamatta sieluntilaansa, hän heitti hyvästit Schwerinin
kreiveille ja lupasi käydä kreivitär Audacian luona taas, kun
Henrik-kreivi tekisi toden aikomastaan ristiretkestä pyhään maahan.
Talvi tuli ja pakoitti Valdemarin päättämään liiviläisen ristiretkensä.
Sen, mitä oli tehty kristinuskon levittämiseksi, huomasi hän kyllä
riittämättömäksi, ja vakuuttaakseen maallisen herruutensa siellä, hän
tarvitsi paljon suuremman asevoiman. Hänen oli itse täytynyt polttaa
vahva saarenmaalainen linnansa, ja kun hän näki oman hätiköidyn työnsä
häviävän liekkeihin silmäinsä edessä, hän vannoi kalliin valan, että
jollei hän vielä näe sitä päivää, jolloin koko maa on kristitty ja
tanskalainen, hän ei tahdo kantaa suuren Valdemarin pojan nimeä.
Kuninkaan lähtiessä palaamaan joukkoineen arkkipiispa Andreas jäi
Riikaan, missä hän vietti talven selittämällä ja esittämällä papeille
Davidin psalmeja.
Kuningas oli palannut Riiben linnaan itsensä voittaneena, mikä voitto
oli suurempi kuin jos hän olisi voittanut valtakunnan. Hänen kasvonsa
olivat tyynet ja tyytyväiset, ja nähdessään hänet Dagmar iloitsi
suuresti. Hän kertoi kuninkaalle kohta lapsellisella vilpittömyydellä
kaiken, mitä hän hänen poissaollessaan oli ajatellut, unelmoinut ja
kokenut, miten hän oli oppinut tuntemaan ja rakastamaan puolisonsa
kansaa, ja kuinka syvästi hän oli häntä kaivannut ja rukoillut hänen
puolestaan. Kuningas sulki hänet liikutettuna syliinsä puhtaimpana,
viattomimpana naisena, joka näytti säilyneen tässä turmeluksen
maailmassa, ollen olemassa vain nähdäkseen kaikkea kaunista ja hyvää,
ja sisarena rukoillakseen jokaisen syntisen ja eksyneen sielun puolesta.
Kohtaus Valdemar-piispan kanssa Sjöborgissa ja se lupaus, minkä hän
oli tältä saanut piispan vapauttamisen varalle, oli tärkein uutinen,
mikä Dagmarilla oli kerrottavana hänen kotiuduttuaan. Kuningatar oli
tietämättään sattunut onnellisimmalla hetkellä koskettamaan kuninkaan
sydäntä, kuvaamalla todenmukaisesti sitä kurjuutta, missä hän oli
tavannut kuninkaan onnettoman sukulaisen, eikä hänen toistettu
laupeuden ja armonpyyntönsä tuon todella vääryyttä kärsineen vangin
hyväksi ollutkaan turha.
Seuraavana päivänä paluunsa jälkeen kuningas asteli miettiväisenä
salakammiossaan edestakaisin ja kirjoitutti kirjettä paavi
Innocentiukselle, missä hän selitti tahtovansa nyt noudattaa
paavin kehoitusta ja vapauttaa Knuut Maununpojan äpärän, Slesvigin
Valdemar-piispan, joka oli surmannut autuaan kuningas Knuut vainajan ja
väijyi hänen omaa kruunuaan ja henkeään, sekä sentakia seitsemän vuotta
oli istunut vangittuna Nordborgin ja Sjöborgin linnoissa, mutta ehdoksi
hän asetti että tuon levottoman ja vaarallisen piispan tuli paavin
käskystä ehdottomasti jättää Tanska ja olla liittymättä sen vihollisiin
sekä lähteä Roomaan ja pysyä siellä rauhallisena.
Tämä kirje lähetettiin viipymättä, ja kuningas tunsi silloin
sydämensä iloiseksi ja keveäksi; hän näet tunnusti itsekkin, että
hänen Knuut veljensä oli menetellyt kohtuuttomasti, riistäessään
piispalta vapauden, sekä että hän itse oli ollut ankarampi vaarallista
sukulaistaan kohtaan kuin hänen todisteettomat, mutta aiheelliset
epäluulonsa oikeuttivat olemaan.
Prinsessa Regitza ja valtaneuvoston vanhimmat pudistivat päätään
kuullessaan kuninkaan aikovan vapauttaa piispa Valdemarin ja he pitivät
tätä hänen myöntyväisyyttään valtiollisena virheenä, johon he suuresti
moittien pitivät kuningatar Dagmaria syyllisenä, huolimatta heidän
kunnioituksestaan hänen hurskautta kohtaan.
Eräänä selkeänä talvipäivänä istui Valdemar-piispa Sjöborgin
vankitornissa ristikkoikkunan luona, ruokkien suurta, paksua hämähäkkiä
elävillä kärpäsillä, jotka hän oli horroksissa pyytänyt ja herättänyt
henkiin takan äärellä. Hän huojutteli ruumistaan edestakaisin,
tuntien tuskaa jaloissaan, jotka pitkällisestä istumisesta olivat
ajettunet. Hän ei kyllä enää ollut kahlittuna kiveen ja voi rautojen
estämättä nyt liikuskella muutamia askeleita ahtaassa, hyvin lukitussa
tornikammiossa. Mutta häntä vartioitiin tarkoin, ja peitetyn muuriaukon
läpi voi vanginvartija nähdä hänen jokaisen liikkeensä ja huomata
kaikki mitä hän teki. Hänen kasvonsa olivat vielä paljon hurjemmat
kuin silloin kun kuningatar näki hänet. Tukkansa ja kyntensä hän oli
jättänyt leikkaamatta, punainen parta oli likainen ja takkuinen ja
hän muistutti enemmän villieläintä kuin ihmistä. "Ime, kaima, ime!"
mutisi hän tuijottaen hämähäkkiin. "Ime itseesi miljoonain henki,
kunnes tulet härän paksuiseksi; sitten sinä saat suuren lihakärpäsen
valtikoineen kruunuineen, mutta et saa sitä syödä! Sinun pitää
kiduttaa sitä kunnes se on minun näköiseni, kunnes sen jaloissa ei ole
enempää lihaa kuin mitä yksi ainoa korppi voi syödä! -- Haa, hurjia,
lapsellisia koston unelmia! -- Syntisiä, epäpiispallisia ajatuksia!" --
Samassa hän hypähti ylös ja pieksi itseään kovasti katujanruoskalla, ja
vanginvartija kuuli kuinka hän lyödessään tuskaili ja rukoili.
"Tällaiseen kurjaan, voimattomaan pahuuteen", mutisi vanki taas,
"tällaisiin häpeällisiin ajatuksiin on tyrannius ja raakuus alentanut
kuninkaan pojan! Paholainenko minua viettelee tuon pienen pedon
haamussa? Kas, kuinka kiihkeänä se puuhaa ja kiduttaa saalistaan?
Kas niin! Surise ja pyristele vain, vanki, et pääse! -- Noin -- haa
noin minä tahdon nähdä hänen pyristelevän, noin kituvan ja painuvan
yhä syvemmä kurjuuteen! -- Vaikene, viettelijä, vaikene! -- Väisty
saatana!" Samalla hän löi ruoskalla hämähäkin kuoliaaksi. "Mitä minä
tein!" huokasi hän hetken kuluttua hiljaa ja alakuloisena. "Se oli
minun viimeinen, ainoa ystäväni maailmassa, onnettomuustoverini.
Seitsemän vuottahan olemme sovinnossa ja rauhassa viettäneet
yhteiselämää, -- pitikö minun nyt surmata sinut, onneton, kun en
ketään muuta voinut musertaa! Nyt minä siis olen aivan yksin tässä
helvetissä!" Hän huokasi tuskallisesti. "Ja viettelijään minä en
kuitenkaan ylettänyt; hän seisoo ulkopuolella ja hymyilee." Läheltä
kuuluikin hilpeä nauru. Vanginvartija siellä huvittelihe piispan
kummalliselle käytökselle, luullen häntä mielenvikaiseksi.
Kuten tavallisesti tuollaisten kiivaitten sielunpurkausten,
kostonhalun ja katumuksen jälkeen, onneton vanki nytkin vaipui syvään
äänettömyyteen, ja silloin ei kukaan voinut lähestyä vaaratta häntä.
Tästä horrostilasta hänet vastoin tavallisuutta herätti linnanpihalta
kuuluva hevosten kopina ja melu. Hän nousi katkerana ja katsoi ristikon
läpi ulos. Hän näki komean ritari- ja naisseurueen ratsastavan autiolle
pihalle, missä vouti juoksenteli levotonna edestakaisin tervehtien
nöyränä vierasta herrasväkeä.
"Onko nyt hovissa tapana tehdä ratsastusretkiä katsomaan uutta
Nebukadnezaria?" mutisi piispa, vetäisten päänsä takaisin aukosta. "He
eivät saa riemukseen nauttia minun kurjien kasvojeni näkemisestä!" Hän
kumartui sitten vaivaloisesti ja vyörytti ovelle raskaan ylösrevityn
lattiakiven; ei kestänytkään kauan ennenkuin hän kuuli avainten ja
rautakankien kalinaa, ja ovi avautui raolleen.
"Kuka siellä!" huusi hän julmalla äärellä. "En tahdo ketään nähdä, en
tahdo joutua näytteille kuin vangittu karhu! Ensimäisen, joka astuu
kynnykseni yli, minä raatelen korpin kynsilläni."
"Täällä on ylhäinen riibeläinen herra; hän tuo teille onnellisen
uutisen, herra piispa", sanoi vouti paljon kohteliaammalla äänellä kuin
tavallisesti. "Hän tuo tärkeitä kirjeitä kuninkaalta ja paavilta."
"Paavin lähetille aukaisen oven, kuninkaan lähetille en!" vastasi vanki
ja työnsi kiven syrjään.
"Vähänpä hyödyttäisi teitä paavin viesti ilman kuninkaan viestiä",
sanoi Junkker Strange astuen sisään; mutta kun hän nyt näki, kenenkä
kanssa puhui, hän peräytyi kauhistuneena askeleen. "Jumala armahtakoon
minua, piispa Valdemarko olette?" sanoi hän. "Jos kuninkaani olisi
nähnyt teidät tuollaisena, ette varmaankaan olisi istunut täällä
niin kauan. Minä saavun julistamaan teidät vapautetuksi", jatkoi hän
ojentaen piispalle kuninkaan kirjallisen käskyn hänen vapauttamisestaan.
Ilon välähdys kiiti vangin synkkien kasvojen yli, mutta kun hän näki
kuninkaan nimen ja sinetin, hänen näkönsä taas synkkeni. "Antakaa
se tuolle pyövelilleni!" sanoi hän viitaten voutiin, joka seisoi
pelokkaana ovenraossa. "Hän voi ottaa vastaan kuninkaanne käskyjä, minä
en. Mutta katsokaamme, mitä pyhä isä kirjoittaa; hän on minun ainoa
herrani ja valtiaani maailmassa."
Junkker Strange ojensi hänelle nyt paavin kirjeen, missä vangittua
piispaa uhattiin kirkonpannalla, ellei hän hetikohta vapautuksensa
jälkeen tulisi Roomaan ja luopuisi kaikesta yhteydestään kuninkaan
vihollisien kanssa.
"Vai se oli ehto!" lausui piispa katkerana. "Siis Herodes ja Pilatus
ystävinä. No niin, tervehtikäähän kuningastanne herra ritari, ja
sanokaa hänelle, että minä pudistan tomun jaloistani hänen kirotun
maansa rajalla enkä koskaan enää astu jalkaani niiden sisäpuolelle
niinkauan kuin hän kantaa kruunua ja valtikkaa, -- kuinka kauan sitä
aikaa kestää, sitä ei meistä kukaan tiedä; mutta meidän kaikkien
yllämme on suuri kostaja. Ja nyt matkaan!"
"Vielä jotain arvoisa herra!" lausui Junkker Strange. "Minä olen tuonut
teille odottamattoman, mieluisan matkatoverin, jolle teidän kuitenkaan
ei pitäisi näyttäytyä tässä surkuteltavassa asussa; hän on teidän
ruhtinaallinen sisarenne, Saksenin herttuatar Jutta, joka kuultuaan
teidän vapautuksenne, itse on saapunut noutamaan teitä."
"Jutta-sisareni!" huudahti piispa ja hetkeksi häneltä näytti haihtuneen
kaikki viha. "On siis kuitenkin vielä yksi ihminen, joka huolehtii
minusta! Missä hän on? Minä tahdon nähdä hänet!"
"Ei sentään tässä asussa!" väitti Junkker Strange asettuen hänen
tielleen. "Te säikäytätte hänet -- eikö teillä ole mitään muita
vaatteita? Siistikää edes tukka ja kynnet!"
"Ei ei, hovipeliä! Näin -- juuri näin hän saa nähdä minut --,
tällaisena, jollaiseksi te olette minut saaneet, näkee herttua
Bernhardin puoliso minut, niin että hän voi todistaa Saksan
ruhtinaille, miten Tanskassa kohdellaan kuninkaallista esipappia ja
vihittyä kristillistä piispaa!"
Näin sanoen raivokas piispa työnsi sekä Junkker Strangen että voudin
syrjään ja syöksyi ulos ovesta. Kun hän ehti ulos tornista ja
hengitti vapaata ilmaa, ja näki sisarensa kalpeana rientävän häntä
vastaan linnanrappusilta, hän syöksyi voimatonna maahan. Avattuaan
vihdoin silmänsä, hän huomasi makaavansa lavitsalla linnan etusalissa
huolestuneen sisarensa hoivissa.
"Veli, veli, rääkätty veli-parkani!" valitti kalpea, iäkäs nainen
itkien ja väännellen pitkiä, laihoja käsiään, niin että kultasormukset
tippuivat lattialle. "Tuollaisenako näen sinut jälleen!" -- "Juttako
olet!" huudahti piispa ja nousi huojuen. "Aivan niin! Mutta sinä
tuskin tunnet minua; niin katsohan vain tarkkaan minua, ja elköön tämä
kurjuuden kuva haihtuko sielustasi ennenkuin on suoritettu takaisin se
mikä seitsemän pitkän vuoden aikana on myrkyllä ja sapella merkitty
lauluun! Ah, rakas veli, vahvista itseäsi!" lausui huolestunut
herttuatar tarjoten hänelle vapisevin käsin viinimaljan, minkä Junkker
Strange oli tuottanut. "Vahvista itseäsi, veli parka, niin että
pääsemme iäksi pois täältä näkemästä tätä surkeuden pesää!" Sitten hän
veti esiin pienen kultakamman taskustaan ja suori hänen tukkansa ja
partansa. --
"Ja kun sukineeksi sai kutrin,
hän kyynelin kastoi sen --"
lauletaan vielä vanhassa kansanlaulussa.
"Elä itke minun tähteni rakas sisar!" lohdutti piispa häntä
puoliääneen. "Jos elän vielä vuoden ja olen voimissani, niin minä
kostan täysin kärsimäni!"
"Ah, vaiti siitä!" kuiskasi herttuatar tuskallisena. "Jos joudut
uudelleen Sjöborgin torniin, niin minä en enää koskaan näe sinua."
Junkker Strange oli tarkkaan kuullut joka sanan, mutta häntä oli
itseään kovasti liikuttanut nähdä ylpeä piispa niin nöyryytetyssä
tilassa, ja tuo hyväntahtoinen ritari piti niitä uhkasanoja,
jotka piispa nyt vapaaksi päästessään tuli lausuneeksi, vain tuon
onnettoman jännitetyn ja sairaloisen mielen tahdottomina ilmaisuina.
Purppuraisella ritariviitalla nyt herttuatar peitti veljensä
rikkinäisen ja likaisen vankipuvun. Sitten hän saattoi hänet alas
linnanrappuja ja nostatti hänet vakaisan juoksijan selkään, sillä
piispa oli liian heikko itse noustakseen satulaan. Niin nopeasti kuin
hänen voimansa sallivat Valdemar-piispa jätti näin herttuattaren ja
hänen seurueensa kera Sjöborgin linnan ja matkusti suoraan ulos maasta.
Hän tahtoi ensin lähteä lankonsa Saksenin herttua Bernhardin luo,
sieltä jatkaakseen matkaa Roomaan, niinpian kuin terveydeltään saattoi
sen tehdä.
Junkker Strange oli osanottavalla mielellä eronnut herttuattaresta
ja hänen äänettömästä veljestään, palaten sitten seurueineen Riiben
linnaan. Kun tuo rehellinen kunnon ritari seisoi kuninkaansa edessä,
kertoen miten oli suorittanut tehtävänsä ja kuinka surkeassa tilassa
hän oli tavannut ruhtinaallisen vangin, hän näki ankaran kuninkaan
silmien kyyneltyvän ja tarttui lämpimästi hänen käteensä. "Kiitos
siitä, että jätitte minulle tämän tehtävän! Vaikka minä olen paljon
surullista nähnyt maailmassa, niin Jumala varjelkoon minua toista
kertaa näkemästä tuollaista miestä vankilassa ja kurjuudessa. Minun
sydäntäni viiltää aina syvältä, kun näen synnynnäisen ylevyyden
alennettuna."
"Jos olen tehnyt hänelle vääryyttä", sanoi Valdemar, "niin Jumala
suokoon sen armossaan anteeksi! Jos nyt olen vapauttamalla hänet
menetellyt epäviisaasti, kuten sanotaan, ja jos kohta saan kiitokseksi
häväistystä ja vahinkoa, on kuitenkin parempi kärsiä kuin tehdä
vääryyttä. Mitä tähdissä on määrätty, siihen ei kuitenkaan mikään
maailman viisaus auta."
Junkker Strange ei arvellut olevan tarpeellista salata kuninkaalta
piispan kiivaudessaan laskettelemia uhkasanoja, ja ne kuultuaan vaipui
kuningas syviin mietteisiin.
"Saat nähdä, ettei hän mene Roomaan", arveli Valdemar. "Tuo ylpeä mies
uhmaa paavia kuten kuningastakin ja kiihoittaa pian minun julkiset ja
salaiset viholliseni kostoon."
"Mutta silloin panna-salama musertaa hänet, jos pyhä isä on sanansa
veroinen mies, kuten sanotaan, eikä mikään yömyssy", väitti Junkker
Strange. "Jos piispa lyöttäytyy teidän julkisiin vihollisiinne, herra
kuningas, niin tiedämmehän, missä voimme hänet tavata miekka ja kilpi
kädessä. Mutta te puhuitte salaisista vihollisista. Niiltä ei kukaan
kunnon mies ole suojattu. Keitä tarkoitatte niillä?"
"Meidän kesken, Strange", vastasi Valdemar, "Otto-keisarille olen
tehnyt arvokkaita palveluksia ja hän kai kutsuukin minua veljekseen
ja ystäväkseen, niin kauan kuin hän tarvitsee kättäni omatekoista
keisari Fiilippiä ja Schwabin herttuaa vastaan; mutta luuletko hänen
unhoittaneen, että hän on Henrik Löven [Löve-leijona] poika, ja että
minä asevoimin pääsin Henrik Löven perilliseksi. Minä en usko tuosta
suvustaan vierauneesta leijonan-pennusta enempää kuin vendiläisistä
ja schweriniläisistä, pakollisista läänitysmiehistäni. En voi nyt
odottaa hyvää itselleni piispa Valdemarin saksilaiselta langoltakaan.
Muistatko mitä herttua Bernhard sanoi, kun näki Henrik Löven suuren
kuparileijonan Braunschweigin linnan pihalla: 'kuinka kauan sinä
käännyt itäänpäin kita avoinna; luovu siitä, sinulla on mitä tahdot;
käänny nyt pohjoista kohti!' Kas sitä sanaa Saksan ruhtinaat ja
keisarit eivät koskaan unohda. Mutta antaa leijonan tulla avoimin
kidoin koko penikkaparvensa kanssa, minä olen valveilla." Näin sanoen
Valdemar poistui pitkin askelin ulos ovesta ja Junkker Strange seurasi
häntä valtaneuvostoon.
* * * * *
Oli kulunut vähän aikaa, ja se rajuilma, jonka kuningas oli nähnyt
nousevan ylleen, oli jo likenemässä. Sisäinen eripuraisuus Saksassa
kahden keisarin ja heidän puolueittensa välillä näytti olevan
lakkaamaan päin. Fiilip oli Martinpäivään saakka 1207 tehnyt aselevon
keisari Oton kanssa. Hän samosi nyt yhdessä useiden Saksan ruhtinaitten
kanssa mukanaan mahtava sotajoukko, pohjoista kohti, ja luultiin
aikeena olevan hyökkäyksen Tanskaa vastaan. Sama lähetti, joka toi
kuninkaalle tämän tiedon, jätti hänelle myös sen tärkeän uutisen, että
Valdemar-piispa oli päässyt keisari Oton turviin ja että huolimatta
paavin käskystä sekä hengelliset että maalliset asianomaiset olivat
valinneet hänet Bremenin arkkipiispaksi.
Suutuksissaan näistä tiedoista kuningas oli kohta kutsuttanut kreivi
Albertin ja Pietari-piispan luokseen. Ankara, tyyni sotaherra ja
kiihkeä piispa seisoivat jo ääneti ja odottavina huoneessa, mutta
kuningas käveli vielä vihaisena edestakaisin lattialla kädessään nuo
tärkeät kirjeet.
"Lukekaa!" sanoi kuningas, ojentaen heille kirjeet, jotka he lukivat ja
antoivat hänelle takaisin.
"Mitä aiotte tehdä, kuninkaallinen sukulaiseni?" kysyi Albert-kreivi
ainoankaan ilmeen muuttumatta hänen kasvoillaan. "Arkkipiispa? Se
yltiöpää!" huudahti piispa Pietari kiivaasti ja katseli kuningasta
kiihkeän levottomana.
"Kuten näette, ei ole aikaa istua kauemmin rauhassa kotona!" lausui
kuningas. "Rakas serkkuni piispa on kaikkeen syy; hän se on ärsyttänyt
kaikki Saksan paholaiset niskaani. Hän kai uneksii olevansa paavi,
ja Bremenin arkkipiispan istuimelta päin hän puuhaa minulle vastusta
enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Mutta kuulkaa, suunnitelmani on
valmis: kutsukaa heti sotajoukko kokoon, uljas sisareni poika! Me
emme saa antaa Fiilipin astua Tanskan rajan yli. Ja te, neuvokas
Pietari-piispa, olkaa te minun puhemieheni Roomassa. Rientäkää te kohta
sinne ja pankaa minun puolestani vastalause piispa Valdemarin vaaliin
Bremenin arkkipiispaksi! Minä annan mukaanne kirjeen ja tarpeellisen
valtuutuksen. Tämä ei ole pikkuasia; minä luotan teidän harrastukseenne
ja kuntoonne. Te pidätte vääjäämättä kiinni paavin omasta sanasta ja
piispa Valdemarin vapautuksen nimenomaisesta ehdosta."
Näin sanoen kuningas päästi molemmat luotaan. Seuraavana päivänä hän
itse lähti kreivi Albertin ja ritariensa kanssa, pientä valittua
joukkoa johtaen, maan rajoja kohti; ja piispa Pietari, vanhan
uskollisen Martin ja kahden asemiehen saattamana, läksi suurella
kiireellä Rooman-matkalle. Kuninkaan kirjeen ja valtuutuksen oli hän
itse varovaisena ommellut alustakkinsa rintataskuun.