Kuningatar Dagmar istui nyt yksinään linnassa hovineitiensä ja
rouviensa kesken. Ensi tunneiksi eron jälkeen hän sulkeutui kappeliin
keventääkseen sydäntään kyynelillä ja hurskailla rukouksilla.
Lempeänä ja tyynenä astui hän taas ulos kappelista ja kutsutti kohta
hovimestarinsa herra Ib Urnen. Tämän kanssa hän neuvotteli siitä,
miten hän viisaimmin käyttäisi sitä suurta valtaa, minkä Herra nyt oli
lahjottanut hänelle, levittääkseen onnea ja siunausta ympärilleen.
Herra Ib Urne oli yhtä ymmärtäväinen kuin mahtavainenkin herra, ja
parempaa neuvonantajaa kuningas Primislaus ei olisi voinut tyttärensä
mukaan jättää. Tuon vanhan rehellisen ritarin näkeminen, jolla oli
valkeat, hurskaasti jakaukselle kammatut hiukset, ja jonka musta
saksalaisen ritarikunnan puku lisäsi hänen papillista ulkonäköään,
muistutti Dagmarille aina hänen kuningasisäänsä, jonka herra Ib Urne
myöskin silminnähtävästi oli ottanut esikuvakseen sekä pukuun että
esiintymiseen nähden. Hän neuvoi kuningatarta ennen kaikkea, ettei
hän käyttäisi kuninkaan hänelle jättämää valtaa muihin kuin hyviin
ja kristillisiin yrityksiin, joilla hän voi saada itselleen kansan
rakkauden ja luottamuksen, herättämättä valtaneuvostossa epäluuloja
maallisesta vallanhimosta tai halusta sekaantua niihin valtiotoimiin,
joita hän ei vielä voinut tuntea.
"Kristus ja Pyhä Neitsyt suojelkoot minua sellaisesta huonosta
ominaisuudesta!" vastasi Dagmar. "Minulla ei ole isän, vaan äidin huoli
monista tuhansista lapsistani. Mutta, jotta en olisi vain nimeltäni
rakkaan Tanskan kansan äiti", Jatkoi hän hiukan mietittyään, "niin
täytyyhän minun tuntea maata ja kansaa, ja sitä minä en voi oppia
istumalla paikoillani täällä Riiben linnassa. Minä toivon saavani tehdä
matkan maan halki; ja jos minun sopii matkustaa tuntematonna, niin
siten minä ehkä saan tilaisuuden nähdä maata ja kansaa todellisemmassa
valaistuksessa kuin jos minä kuningattarena kiertäisin ottamassa
vastaan alamaisteni suosiota. Jos voisin tavallisena ritarin rouvana,
mukanani pieni seurue, herättämättä huomiota loisteliaisuudella
matkustaa maan halki, olisi se minulle suuri ilo ja vaihtelu
yksinäisyydessäni, eikä se houkuttelisi minua itserakkauteen." Tätä
kuningattaren toivetta vastaan oli herra Ib Urnella vain joitakuita
arveluja tapaan nähden, ja hän neuvoi kuningatarta ilmoittamaan siitä
valtaneuvostolle sekä kaikessa mukautumaan kansan totunnaistapoihin.
Muutamia päiviä senjälkeen ratsasti kuningatar, ikäänkuin
metsästysretkelle, vakaisella valkealla juoksijallaan linnanpihalta,
mukanaan prinsessa Regitza, kreivitär Ida ja Riisen Kristiina, ynnä
drotsi, hovimestari sekä molemmat böömiläiset kaniikit, Renert ja
Albrecht, lukuunottamatta muutamia palvelijoita ja neitosia. Tämä
ruhtinaallinen matkue oli kuitenkin kaikessa vaatimattomuudessaan
muhkeampi, kuin tässä maassa oli totuttu näkemään, ja missä tuo kaunis
ritarirouva ylhäisine herroineen ja naisineen kulki, kaikkialla iloinen
kansa tervehti häntä rakkaana kuningattarenaan. Niin hän kiersi maan
tärkeimmät kaupungit sekä useimmat kuninkaan linnat Jyllannissa
niinkuin saarillakin. Koska hän ei itse tuntenut maata oli hän antanut
drotsin huoleksi matkan järjestämisen. Kuitenkin hän silloin tällöin
teki muutoksia ohjelmaan hovimestarin tai kunnia-arvoisan Renertin
ehdoitusten mukaan.
Kun he olivat tulleet Pohjois-själlantiin, oli tämän hengellisen herran
vaikeata saada kuningatar olemaan poikkeamatta Sjöborgin linnaan, minkä
kaunista asemaa tyynen sisäjärven keskellä hän erityisesti ylisti,
jota vastoin drotsi, Astrad Fräcke ja prinsessa Regitza alituiseen
koettivat estää sinnemenoa, kuitenkaan esittämättä todellista syytä
siihen. Eräänä päivänä katseli kuningatar Gurre-järven kauniita
seutuja ja osoitti erästä paikkaa järven luona minne hän kerran toivoi
rakentavansa linnan; paikka näet muistutti hänelle hänen lapsuutensa
onnellisimpia päiviä eräässä samanlaisessa rauhallisessa seudussa,
missä hänen isällään oli ollut huvilinna. Tässä tilaisuudessa puhui
Renert taas Sjöborgista, mikä hänestä näytti kauniimmalta kuin se
linna, josta kuningatar uneksi Gurre-järven luona. "Me emme ole kaukana
sieltä", sanoi hän. Ja kuningatar sai suuren halun nähdä sen, mutta
kohtasi taas vastaväitteitä.
"Mitä ihmeellistä siinä linnassa on", sanoi hän, "kun mielipiteet
sen katsomisesta ovat niin erilaiset? Ei se tietääkseni ainakaan ole
sellainen vaarallinen, lumottu linna, joista provencelaiset trubaduurit
kertovat niin paljon ihmeellistä."
"Sitä on useimmiten käytetty valtiovankilaksi, jalo kuningatar",
vastasi prinsessa Regitza, "siellä juuri Holsteinin vanha Adolf-herttua
istui vielä vähän aikaa sitten, ja välttääkseni sellaisia ikäviä
muistoja -- --"
"Nythän hän on jo vapaa ja sovinnossa kuninkaan kanssa", -- sanoi
Dagmar. "Hänhän elää rauhassa ja tyytyväisenä Schvabenburgissa eikä
enään välitä turhasta loistosta ja maineesta. Nyt me ratsastamme
Sjöborgiin!" ja kuningatar kääntyi päättäväisemmin kuin olisi hänestä
uskonut Astrad Fracken puoleen. "Ruhtinaallisten henkilöiden", jatkoi
hän vakavana, "vähimmin pitäisi välttää tuollaisia muistoja vallan
ja korkeuden alennuksesta sekä meidän kaikkien yllämme olevasta
kaikkivaltiaan kädestä."
Huomattiin ettei ollut soveliasta väittää enempää vastaan, ja pian näki
kuningatar tuon ikivanhan linnan, joka vanhan kaupungin raunioitten
välissä lepäsi erään sisäjärven pienellä saarella, näyttäen siellä
vahvoine muureineen ja korkeine torneineen valloittamattomalta. Vain
kuningattaren erikoisesta käskystä kalastajat tohtivat soutaa seurueen
saareen. He astuivat jalkaisin rappeutuneiden raunioitten läpi, missä
nyt vain muutamia kalastajatupia kyyhötti vanhojen kivirakennusten
suurten muurien suojassa. Heidän täytyi pysähtyä hetkeksi suletun
linnanportin eteen, kun linnanvouti harkitsi, uskalsiko hän
kuningattaren käskystä avata ovet vai ei. Sillävälin oppineet kaniikit
lukivat ja selittivät sitä latinalaista päällekirjoitusta, mikä oli
hakattuna kiveen linnan portin yläpuolelle todistamaan linnan ikää
-- sen näet sanottiin olevan pakanain rakentama Aristoteleen ja
Aleksanteri Suuren aikoina. [Vixit Aristoteles et Alexander dominatur
dum per gentiles castrum Sjöborg fabricatur.] Vihdoin avattiin portti,
ja matkaseurue astui linnan kartanolle.
"Täällä on synkkää ja kolkkoa!" sanoi Dagmar, katsellen korkeata,
vahvaa vankitornia ja paksuja muureja, jotka ahdistivat sisäänsä
hiljaisen, aution pihan, missä ruoho kasvoi siltakivien ylitse ja
missä ei ollut nähtävänä jälkeäkään elämästä ja työstä. "Jos en olisi
ehtinyt näin pitkälle, niin olisin halukas kääntymään takaisin!" jatkoi
kuningatar. "Täällä näyttää siltä kuin linnassa, missä musta surma on
pitänyt asuntoa."
"Teidän armonne ei kai tahdo nähdä enempää?" sanoi eräs pieni, vahva ja
nyrpeännäköinen mies, joka, toisessa kädessään karvalakki ja toisessa
avainkimppu muutamia kertoja nöyrästi oli kumartanut kuningattarelle,
tämän huomaamatta häntä. Hän oli linnanvouti, jonka tervehdykseen
kuningatar nyt vastasi, tiedustaen hänen nimeään ja virkaansa. "Eikö
täällä linnassa nyt asu ketään?" kysyi hän hajamielisenä.
"Ainoastaan minä, teidän armonne, vanhan vaimoni ja vanginvartijan
kera", vastasi hän epävarmalla äänellä -- "ja tietysti", jatkoi hän
nopeasti, kun kuningatar katsahti ympärilleen, "kunnian-arvoisa piispa
tuolla tornissa. Hän se katselee tuolta rautaristikon läpi, hän ehkä
alamaisesti pyrkii puheillenne ja lavertelee kaikenlaista huonosta
kohtelusta, mutta minä pyydän nöyrimmin teitä olemaan kuuntelematta
hänen puheitaan. Hän on vaarallinen Jumalan hylkäämä olio, jossa ei ole
sanaakaan totuutta."
"Ah, täälläkö tuo vanha, onneton piispa istuu!" huoahti Dagmar,
katsahtaen sydämellisellä säälillä rautaristikkoa kohti, mutta kauhu
yhtyi hänen sääliinsä, kun hän näki hurjat, kalpeat kasvot, joissa
oli ruokkoamaton, punertava parta, ja jotka suonenvedon tapaisesti
vääntyivät ristikon takana, samalla kun kaksi välähtelevää, tummaa
silmää tuijotti kuningatarta vastaan.
"Kuningatar Juditin jalo tytär, Tanskan hurskas kuningatar!" kuului
kolea miehenääni tornista. "Minä vannotan teitä armeliaan Jumalan
ja pyhän äitinne nimessä, että ette lähde tästä kurjuuden pesästä
ennenkuin olette kuullut mitä onnettomalla, rääkätyllä piispa
Valdemarilla on teille sanottavaa!" -- "Puhukaa vapaasti, onneton!"
vastasi kuningatar. "Teillä ei voi olla minulle mitään sanottavaa, mitä
muut eivät saisi kuulla."
"Ellei huhu teidän hurskaudestanne ole pettänyt minuakin", huusi vanki
katkeran ylpeänä, "niin ette varmaankaan vaadi, että kuningassukuinen
piispa antaisi kurjuutensa teidän palvelijainne ja piikainne nähtäviin.
Minä, joka olen ripittänyt kuninkaita ja keisareita, en varmaankaan
turhaan kerjää teiltä hetken keskustelua ilman ivaavia todistajia!"
"Minun seurueessani ei ole ketään, joka pilkkaisi onnetonta", vastasi
kuningatar, "mutta minä täytän teidän toiveenne! -- Viekää minut
linnaan ja tuokaa tuo vangittu herra minun luokseni!" käski hän
linnanvoutia.
Tämä kohautti hartioitaan ja pudisti arvellen päätään samalla kun
hän tympeännäköisenä hitaasti avasi oven kuningattarelle ja hänen
seurueelleen. He astuivat etusalin läpi suureen kaarikattoiseen
ritarisaliin, mikä oli täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, ja missä
pöllöt ja lepakot lentelivät pelästyneinä rikkinäisten ikkunoiden läpi.
"Teidän armonne antakoon anteeksi että täällä ei ole siivottu eikä
pesty!" mutisi vouti. "Tänne emme juuri odota muita vieraita kuin
niitä, jotka ovat kyllin tottuneet tomuun ja yölintuihin. -- Tänne
voi teidän seurueenne jäädä, ja tähän viereiseen huoneeseen tuon minä
vangin salakäytävän kautta. Mutta minun täytyy pyytää pari teidän
vahvinta miestänne avukseni. Kun minä vapautan hänet kahleistaan voi
hän muuten lyödä minua otsaan ja paeta. Tuo kunnioitettava herra piispa
on vahva kuin karhu, eikä hän siedä pilaa. Minä pyydän teidän armoanne
vielä kerran", lisäsi hän, "olemaan huomioonottamatta mitä hän sanoo;
hän on ilmetty Antikristus, ja minä melkein luulen hänen vannoneen
sielunsa paholaiselle".
Kuningatar viittasi nyt pari miestä seuraamaan voutia ja käski
senjälkeen muiden jäädä, sekä meni itse yksinään sivuhuoneeseen.
Se oli pieni, synkkä huone, ja siinä oli yksi ainoa ikkuna
korkealla paksussa muurissa, rautaristikolla varustettuna. Seinillä
riippui suuria rautaketjuja, piiluja ja kaikenlaisia vanhoja,
ruostuneita kuparikaluja, joiden tehtävä näytti olleen pakoittaa
vangit tunnustukseen; niiden ikä ja muoto todistivat pakanuuden
raakalaisaikoja. Kömpelö kivipöytä, jolla oli kirjoituskojeet ja pieni
malmikello, sekä kaksi vanhaa tuolia olivat muuten tuon vanhan, hirveän
kidutuskammion ainoat huonekalut.
Kuningatar istuutui suureen nojatuoliin pöydän ääreen ja odotti hetken
käsi posken alla tuota merkillistä vankia, jonka hurjat, ylpeät
kasvot hän melkein pelkäsi nähdä uudelleen. Pian hän kuuli kahleiden
kalinaa; seinään avautui salaovi, jota hän ennen ei ollut huomannut,
ja nyt hän näki nuo samat peloittavat kasvot, jotka äsken olivat
näkyneet rautaristikon takaa. Kädet ja jalat yhteen kahlittuina astui
tuo korkea, ylpeä piispa ryhdiltään kuninkaallisena hänen eteensä
ääneti tervehtien ja samalla heittäen käskevän ja halveksivan katseen
linnanvoutiin sekä häntä seuraaviin miehiin, ikäänkuin odottaen, että
-- kuningatar käskisi heidän poistua.
Kuningatar oli noussut ja vastannut hänen tervehdykseensä; mutta häntä
puistatti nähdessään tuon ylpeän vangin; hän näytti vaivoin pysyvän
rauhallisena ja viivytteli sen käskyn antamista, jota piispa toivoi.
Tämä kääntyi silloin itse käskevin ilmein voutiin. "Teitä ja teidän
kätyreitänne ei tarvita täällä; luuletteko ettei Tanskan kuningatar
tohdi olla kahdenkesken kahlitun miehen kanssa?"
Vouti ja miehet katsahtivat empien kuningattareen. "Menkää vain oven
taakse", sanoi tämä epävarmalla äänellä, "minä soitan, kun tarvitsen
teitä".
Vouti ja miehet menivät, ja kuningatar viittasi piispa Valdemarin
istumaan, itse vaipuen takaisin nojatuoliin. Hän tunsi ahdistusta siitä
voimakkaasta vaikutuksesta, minkä tuo outo vanki oli tehnyt häneen.
Vanki jäi seisomaan ja katseli häntä läpitunkevin silmäyksin. "Jos
nämäkin kasvot pettävät", sanoi hän katkerana, "niin on viimeinen
välähdys Jumalan kuvasta maan päällä petollinen naamio. Tunnetteko te
minun elämäni ja sen luulotellun rikoksen, jonka takia minä kannan
kahleita, jalo kuningatar?" jatkoi hän rauhallisempana, ja ikään kuin
lempeyden ja alakuloisuuden sekoitus hillitsi hänen ylpeiden, kovien
kasvojensa kurjuuden ja katkeruuden.
Dagmar oli ristinyt kätensä ja salainen rukous näytti antaneen hänelle
sen tyyneyden ja voiman takaisin mitä hän äsken kaipasi.
"Minä tunnen teidän sukuperänne sekä sukulaisuutenne Tanskan
kuningassukuun", lausui hän nyt hiljaisella arvokkuudella, "minä tiedän
kuinka maallisen kruunun loisto on houkutellut teidän rohkean henkenne
syrjäteille. Mutta minä toivon, että te nyt vastoinkäymisessänne
olette kääntänyt mielenne rauhan ja lunastuksen Herran puoleen.
Hurskaan äitini kehoituksen mukaan olikin minun ensimäinen pyyntöni
kuninkaalleni vieläkin täyttymätön toivo teidän vapauttamisestanne."
"Täyttymätön?" toisti piispa tuskallisella kiivaudella. "Leppymätön
on siis hänen vihansa, ja hänen kostonsa rajaton, tuon ylpeän,
onnellisen voittajan, jota minä kannoin näillä käsilläni, laulaen
hänelle sotalauluja ennenkuin uneksinkaan, että hän istuisi Tanskan
valtaistuimella, silloin kun minä olisin kahleisiin kytkettynä hänen
käskystään!"
"Vääryydestä ette voi syyttää Valdemar Seieriä!" -- lausui Dagmar.
"Ja mitä teillä liekin minulle sanottavaa, pyydän teitä muistamaan,
että minä olen Valdemarin kuningatar enkä saata kuulla sanaakaan,
mikä loukkaa puolisoani ja kuningastani. Hänen mahtava kätensä on
raskaana laskeutunut teidän päällenne, ja minua surettaa syvästi nähdä
teidänlaisenne mies kahleissa; mutta -- --"
"Mutta minä olen niissä syystä, arvelette. Kuulkaa, jalo kuningatar,
miten minun vankeuteni laita on, ja päättäkää sitten, olenko minä
näissä kahleissa syystä ja onko se viha, mikä minua kalvaa, syntinen
ja väärä! Totta kyllä minä tartuin miekkaan julkisesti taistellen
kuningas Knuutia vastaan, kun hän ase kädessään tahtoi kurittaa minua
petoksesta; yhdessä vanhan Adolf-herttuan kanssa minä vaadin sitä
kruunua, mihin minun tätini pojalla ei ollut suurempaa oikeutta kuin
minullakaan. Hän lähetti meitä vastaan uljaan puolisonne, nuoren
Valdemar-herttuan; sotaonni ei suosinut meitä. Meidät voitettiin. Mutta
voitetullakin on oikeutensa. Me pyysimme rauhaa ja sovintoa ja uskoimme
voittajamme käsiin henkemme ja vapautemme, uskoen lakiin ja lupaukseen
turvallisuudestamme. Ja katsokaas, näin täytettiin nuo kalliit
lupaukset, kuin tuomitut pahantekijät meidät heitettiin tähän vankilaan
laitta ja tuomiotta. Kalliisti täytyi vanhan Adolf-herttuan ostaa
henkensä ja vapautensa pyhimpien oikeuksiensa hinnalla; ja minä, jolla
ei ollut herttuakuntaa ostaakseni sillä vapauttani, minä istun täällä
vielä pöllöjen ja yökköjen kera. Eikö siis tämän jumalattoman vääryyden
takia taivaan kirous ja rangaistus kohtaa valtakuntaa ja kansaa? Ja
voiko se valtakunta kestää vanhurskaan tuomioistuimen edessä, missä jo
laki ja oikeus on poljettu jalkoihin?"
"Sellaista vääryyttä en mitenkään usko jalon kuninkaani tahdon
mukaiseksi!" vastasi Dagmar. "Te varmaankin salaatte totuuden, herra!
Minä olen kuullut puhuttavan raskaasta, hirveästä rikoksesta." --
Kuningatar pysähtyi, katsellen piispan hurjia, levottomia kasvoja.
"Te häpeätte nimeltä mainita tuota julkeata väitettä kavaluudesta ja
petoksesta", lausui piispa, "ja se on kunniaksi teidän hurskaalle
mielellenne. Kuningas Knuutin äkkikuolema on muka minun tekoni -- eikö
totta?" ja hänen kasvonsa vääntyivät hymyyn. "Tai ainakin minä olisin
muka tiennyt murhasta, joka ei ehkä koskaan ole tapahtunut, ja jota
ei ole koskaan julkisesti todistettu. Minua on kohdeltu salaisena
kuninkaanmurhaajana ja tätini pojan kruunun ja hengen vaarallisena
väijyjänä. Siksipä näyttääkin muka oikeutetulta itsepuolustukselta
sulkea minut tänne iäkseni. Mutta minähän olin jo näissä kahleissa, kun
kuningas Knuut vielä oli täysissä voimissa: minut oli tuomittu vastoin
lakia ja oikeutta kuin kavaltaja, ennenkuin Jumalan vanhurskas käsi
tuhosi valapattoisen tuomarini ja veti hänet ikuisen tuomioistuimensa
eteen".
"Mitä kuningas Knuut liekin rikkonut teitä vastaan, kunnioitettava
herra!" vastasi Dagmar; "siitä hän puolustautukoon suuren tuomarin
edessä, eikä sitä sentään koskaan voida lukea rikokseksi minun
rehelliselle puolisolleni."
"Ellei hän tahtoisi olla veljensä rikokseen osallinen, niin miksi
hän ei korjaa tämän tekemää pahaa, ja vapauta onnetonta sukulaistaan
kahleista, kun valta ja kruunu on hänen? Mutta siitä en puhu; en tahdo
unhoittaa puhuvani hänen viattoman, hurskaan kuningattarensa kanssa. Te
tiedätte nyt, jalo kuningatar, minkä syyn takia minä istun täällä. Jos
olen murhannut kuningas Knuutin, minkä kohtalon hän ehkä olisi minulta
ansainnut, niin miksi ei sitä todistettu maailmalle, miksi ei annettu
pyövelin katkaista kaulaani, ja korppien syödä minut teloituspaikalla.
Sääliväisyyttä se ei voinut olla. Mutta jos ei kukaan voi nousta
todistamaan minua syylliseksi niin minä vaadin vapauden ja korvauksen
kaikesta täällä kärsimästäni, en armona, vaan ankarana oikeutena,
ihmisellisyyden pyhänä vaatimuksena."
"Jos tällä hetkellä olisitte vapaa", vastasi Dagmar, "ja olisitte
onnistunut silloisissa aikeissanne, -- jos istuisitte nyt mahtavana
ja mainiona Tanskan valtaistuimella, niin myöntäkää minulle, onneton,
että kuninkaallinen puolisoni ehkä kantaisi niitä kahleita, joiden näen
surulla painavan teidän jaloja käsiänne!"
"Haa, niinkö?" vastasi piispa, ja ajatus sellaisesta onnenvaihdoksesta
sytytti kaamean tulen hänen tummiin silmiinsä, "jos minä nyt istuisin
Tanskan valtaistuimella, jolle minulla olisi suurempi oikeus päästä
kuin kellään, ja jos teidän onnellinen puolisonne istuisi näissä
kahleissa", hän pysähtyi äkkiä ja hänen ilmeensä muuttui, sitten hän
jatkoi alennetulla äänellä, -- "ettekö te, jalo kuningatar, silloin
kutsuisi minua sydämettömäksi ja julmaksi, jos minä en teidän hartaista
pyynnöistänne huolimatta avaisi hänen kahleitaan ja laskisi häntä valan
ja kunniansanan takuulla maailmaan ja elämään ja ihmisten luo takaisin?"
"Minä toivon näkeväni teidät vielä kerran vapaana", sanoi kuningatar
katsoen häntä tutkivin silmin, "mutta voisiko kuningas silloin luottaa
siihen, että te voisitte täyttää sen lupauksen, mikä ehkä olisi teidän
vapaaksi-pääsynne välttämätön ehto, voisiko hän silloin luottaa
siihen, ettei teitä enää koskaan huono vallanhimo tai epäkristillinen
kostonhalu saisi vietellä väijymään häntä ja hänen kruunuaan? Minä näen
teidän katsannostanne, kunnioitettava herra, ettei teillä vielä ole
sovinnollista mieltä Jumalaanne ja hänen sallimaansa kohtaan, sekä että
teidän sydämenne ei ole vapaa vihasta ja katkeruudesta ja levottomasta
pyrinnöstä arvoon ja valtaan."
"Kuningatar, kuningatar!" vastasi piispa kohottaen päätään. "Te itse
olette syntyisin ylhäiseltä kuninkaallisesta suvusta, ettekä voi
halveksia kantamaanne kruunua. Elkää tuomitko minun sydämeni ylpeätä
pyrintöä, joka vaati minua piispanhiipan kantajanakin rohkeasti
tavoittelemaan isieni kruunua. Sitokaa kotka kyyhkysen pesään tai
pyhälle alttarille, ja katsokaa, eikö se tahdo irtautua ja rientää
pilvien yli ihanaa päivää kohti. Sielun ylevyys ja synnynnäinen suuruus
halveksii niitä pikkumaisia rajoja, jotka onni ja oikukas kansa
tahtovat nostaa rohkean hengen tielle; ja totisesti, ellei tämä pää
olisi vihitty kantamaan kuninkaitten näkymättömän kuninkaan antamaa
kruunua, en minä olisi jaksanut sitä pitää pystyssä näiden kahleitten
häpäisevän painon alla."
Hänen näin puhuessaan hänen silmistään säkenöi haaveellinen, miltei
mieletön tuli, mutta alakuloisesti katsellen kahleitaan hän lisäsi
katkeralla itsehalveksunnalla: "Siitä te voitte olla rauhassa, kuningas
Valdemarin puoliso, että jos kuninkaani vapauttaa minut rauhan ja
sovinnon lupaukseni nojalla, niin minä palaan jälleen kirkkoon, jonka
ylhäiseksi palvelijaksi olen maailman nähden vihitty; sen pyhässä
helmassa minä silloin pyrin unhottamaan mitä minä onnellisempien
tähtien alla olisin voinut tehdä kiittämättömän maailman hyväksi. Olen
nähnyt loiston ja arvon kiitävän ohitseni kuin pettäväin unelmain --
minä heräsin vankilassa ja kahleissa, -- ja, Jumalan ja Pyhän Äitimme
nimessä, kun minun vankilani on avattu ja kahleeni pudistettu pois, en
minä toista kertaa halaja hallita sitä maailmaa, jota minä olen oppinut
halveksimaan."
"Jumala suokoon, että te hurskaammalla mielellä voisitte luopua
maailmasta, kuin mikä teillä nyt tuntuu olevan, arvoisa herra!" vastasi
Dagmar, katsellen tuskallisena ja syvällä säälillä hänen levottomia,
mutta kärsiviä kasvojaan. "Se kohtelu, jota täällä olette saanut
kestää, sen minä kyllä ymmärrän, ei ole ollut omiaan lepyttämään
teidän kiivasta mieltänne ja sovittamaan teitä maailman ja ihmisten
kanssa; mutta minä takaan sanallani, että teidän asemanne paranee tästä
päivästä, ja tahdon tehdä kaiken mahdollisen voitavani, kiiruhtaakseni
teidän täydellistä vapauttamistanne ja sovintoanne kuninkaan kanssa.
Hän, joka ohjaa kaikki kohtalot, johtaa tämänkin asian parhain päin,
ja vahvistaa teitä kestämään onnettomuuttanne, niin kuin onneakin, kun
se palaa. Mutta vakuuttakaa minulle kädenpuristuksella, kunnioitettava
herra, ja luvatkaa minulle Kaikkinäkevän kasvojen edessä, että
muistatte minua Valdemarin kuningatarta, kun te toivoni mukaan ja
minun rukoukseni takia pian pääsette vapaana lähtemään näiden muurien
sisältä! Antakaa minulle kätenne ja minä uskon, vaikka teidän synkeät
kasvonne näyttävät sen kieltävän, että te Ristiinnaulitun suuren
rakkauden tähden pyritte kärsimään ja anteeksiantamaan sekä jättämään
kaikki kostonajatukset minun rakastamaani miestä kohtaan, niin totta
kuin te itse kerran toivoni mukaan saatte anteeksiannon ikuisen
armahtajan edessä."
"Varmasti, varmasti!" huudahti piispa hyvin liikutettuna, ja hänen
levoton katseensa näytti nyt ensikerran rauhallisena kiintyvän
kuningattaren kasvoihin ja olentoon, ja hän tarttui hänen käteensä ja
painoi sen kunnioittavasti huulilleen. "Minä lupaan teille kädenannolla
ja sanallani Kaikkinäkevän kasvojen edessä", jatkoi hän juhlallisesti,
"etten koskaan unohda tätä hetkeä, ja jos pääsen vapaaksi teidän
rukouksenne takia, en koskaan unohda, mitä olen velkaa kuningas
Valdemarin jalolle puolisolle. Niin, jos tulen mahtavaksi ja suureksi,
niin kuin nyt olen vähäinen ja halveksittu", lisäsi hän ylpeänä päätään
kohottaen, "jos Herra johtaisi minut pyhän Pietarinkin ylevälle
istuimelle ja antaisi minulle täyden vallan päästää ja sitoa, minä en
sitoisi häntä, joka sitoi minut, kun tällainen enkeli seisoo hänen
vierellään. Minä en musertaisi häntä kirkon salamalla enkä kirouksella,
niinkuin hän maallisella valtikallaan lannisti minut tomuun, niin
kauan kuin teidänlainen rauhan ja sovinnon enkeli on välillämme. Ja
nyt olkoon rauha kanssanne, jalo kuningatar. Jos seisonkin edessänne
rääkättynä ja alennettuna ja sidotuin käsin, kuten apostoli pakanain
vankilassa kirkon vihittynä palvelijana, ja elävän Jumalan sanan
vapaana julistajana, minä kuitenkin seison vielä ja annan teille pyhän
vihkimyksen nojalla ja pyhän virkani puolesta autuaaksi tekevän kirkon
siunauksen!" Näin sanoen hän kohotti kahlitut kätensä ylevällä piispan
arvokkuudella. Kuningatar ei nähnyt hänessä kahlittua vankia, vaan
sakramentin ylevän, mahtavan jakajan; hän kumartui ehdottomasti ja
vastaanotti ristityin käsin piispan siunauksen.
Sitten piispa läksi ylpeänä ja ääneti salaovea kohti, mistä hän
oli tullut. Kuningatar nousi ja soitti. Heti vouti vanginvartijan
ja miesten kanssa astui sisään ja saattoi vangin salakäytävän
kautta torniin. Hiljaisena ja mietteissään istui Dagmar vielä
kidutuskammiossa, ajatellen mitä hän voisi ja uskaltaisi tehdä
onnettoman piispan hyväksi, kun vouti tuli yksinään takaisin salaoven
kautta ja odotti ääneti, nöyrännäköisenä, mitä kuningattarella oli
hänelle sanottavaa pitkän keskustelunsa jälkeen vangin kanssa.
"Onko kuningas todella käskenyt pitämään piispa Valdemaria kahleissa ja
kiveen sidottuna kuin elinkautista?" kysyi kuningatar, heittäen tyynenä
voutiin katseen, jota tämä koetti välttää.
"Jos ei nimenomaan käskenytkään", sammalteli vouti, "niin minulla
on kuitenkin kuninkaani ankara vaatimus vastata omalla hengelläni
vangista, ja siihen minulla ei ole varmempaa keinoa kuin kiveen taotut
kahleet."
"Eikö sitten linnan käytäviä voida vartioida?" kysyi kuningatar
edelleen. "Eivätkö sen muurit ole kyllin vahvat kestämään yhden
miehen voimia? Miksi minä en näe täällä ollenkaan vahteja enkä muuta
miehistöä?"
"Tähän saakka noudattamieni ohjeiden mukaan", -- vastasi vouti vielä
enemmän hämillään, -- "olen arvellut voivani säästää ankaralta
kuninkaaltani sellaisen tarpeettoman rahamenon; mutta jos teidän
armonne käskee, miehitän minä hetikohta vahdeilla kaikki käytävät ja
annan vangille kaiken sen vapauden, minkä oma turvallisuuteni sallii."
"Te olette siis omavaltaisesti laajentanut oikeuksianne", lausui nyt
kuningatar suuttuneena. "Te olette ilman pakottavaa syytä antanut tuon
onnettoman kitua kahleissa. Siitä saatte tehdä tiliä kuninkaalle,
kun hän palaa. Sekä hänen että minun tahtomme on, että Slesvigin
piispaa kohdellaan täydellä rakkaudella ja arvonannolla, minkä hän
on sukuperänsä ja arvonsa tähden oikeutettu saamaan, sekä että te
ette laajenna valtaanne täällä tuumaakaan kauemmas kuin mihin teillä
on nimenomainen valtuus. Minä jätän nyt tänne yhden uskotuista
palvelijoistani. Ja varokaa, herra vouti, ettette tee mitään, mistä
ette voi vastata! Te saatte tehdä ankarat tilit jokaisesta vääryydestä,
mikä täällä on tapahtunut kuningaspuolisoni nimissä!"
Hädissään, vavisten heittäytyi vouti polvilleen ja rukoili kuningatarta
Pyhän Neitsyen tähden olemaan syöksemättä häntä onnettomuuteen ja
syyttämättä häntä kuninkaan edessä; samalla hän vakuutti, että
kunnioitettavaa piispaa nyt kohdeltaisiin kuin kuningasta, että hän
saisi hyvää olutta ja liharuokaa, paastoaikanakin, jos kuningatar
käskee.
Vähääkään lohduttamatta matelevaa voutia, kuningatar palasi
ritarisaliin. Siellä prinsessa Regitza tuli levotonna ja tyytymätönnä
häntä vastaan, pyytäen häntä kohta lähtemään tästä ikävästä paikasta.
Hän teki kuningattaren ymmärrettäväksi myös, että niin pitkällinen
keskustelu kuninkaan katkerimman vihollisen ja niin vaarallisen
valtiovangin kanssa voitiin helposti selittää väärin ja arvioida
virheeksi. "Kuningaspuolisollani on täällä uskoton vouti", lausui
Dagmar rauhallisesti. "Minua ilahduttaa, että sattuma toi minut tänne.
Kuningas on ankara ja oikeutta rakastava; mutta täällä alhaisuus ja
itsekkyys käyttää hänen käskyjään vääryyteen ja julmuuksiin. -- Ottakaa
huoleksenne, herra hovimestari", kuningatar kääntyi Ib Urnen puoleen,
"että tänne jää yksi uskollinen kuninkaan palvelija katsomaan, ettei
ruhtinaallista vankia kohdella ankarammin kuin kuningas nimenomaan on
käskenyt!"
Herra Ib Urne toimitti kohta kuningattaren käskyn. Pian lähti
matkaseurue palaamaan linnanpihan läpi. Kuningatar heitti vielä
alakuloisen katseen ristikkoikkunaa kohti ja oli näkevinään vangin
kalpeat kasvot synkässä aukossa. Ääneti ja vakavana hän läksi tuosta
kaameasta vankilasta, eikä kukaan häirinnyt hiljaisuutta ennenkuin hän
järven toisella rannalla oli noussut juoksijansa selkään.
Hiljainen kreivitär Ida ja Riisen Kristiina ratsastivat likinnä
kuningatarta hänen vasemmalla puolellaan. He iloitsivat sydämestään
hänen lempeästä, sävyisästä esiintymisestään ja puhuivat nyt osanotolla
onnettomasta vangista, jonka ruhtinasolento kaukaakin, ristikon takaa,
oli hämmästyttänyt heitä.
"Mutta hänellä on hirveä tiikerinkatse", väitti prinsessa Regitza, "ja
kuningasveljeni on varmaankin oikeassa: jos piispa Valdemarilla olisi
voimaa kuten halua, niin hän olisi joko keisari tai paavi, ja voi sitä,
joka ei nöyrtyisi hänen edessään!"
"Hänen kasvoissaan on jotakin suurta mutta peloittavaa", sanoi Dagmar.
"Mutta Herran avulla voi hänen synnynnäinen ylevyytensä voittaa sen
syvän vihan ja sen ylpeän ihmishalveksunnan, joka kalvaa häntä."
"Sen mukaan, mitä veljeni ovat kertoneet hänestä", sanoi Ida-kreivitär,
"minä olen kauan valittanut, että niin voimakas mies on vajonnut näin
syvälle. Kuitenkin olen aina uskonut että hänen onnettomuutensa on
ollut suurempi kuin hänen rikoksensa."
"Schwerinin urheat kreivit", vastasi prinsessa Regitza, "näkevät
levottomassa Valdemar piispassa vain sankarin ja ja soturin, ja
sellaisena hän epäilemättä ansaitsee kunnioitusta. Mutta hänen
äidinpuoleinen alhaissukuisuutensa tulee selvästi ilmi niin hänen
pyrinnöissään kuin hänen kasvoissaankin, eikä Tanskan kuningassukua
sovi moittia siitä, että häntä täällä arvioidaan aivan toisin silmin.
Vaikka hän tavallaan on minun sukulaiseni, en mitenkään haluaisi
olla kahdenkesken hänen kanssaan, ja minun täytyy ihmetellä nuoren
kuningattaremme rohkeutta; hänellä kuuluu välistä olevan sellaisia
raivon ja julmuuden hetkiä, ettei kukaan ole turvallinen hänen
edessään."
"Onneton!" -- huokasi Dagmar. -- "Hän on rikkonut rauhan itsensä ja
maailman kanssa, ja rauhaan Vapahtajan kanssa hän ei vielä löydä
nöyryyden tietä."
"Teidän armonne ei sentään katune poikkeamistamme Sjöborgiin?" -- kysyi
Renert itsetyytyväisesti hymyillen ja tunki juoksijaansa likemmä.
Mutta kuningatar ei häntä kuullut; hänen katseensa viipyivät lempeinä
kuten tavallisesti kreivitär Idassa ja Kristiinassa, joiden hiljaisen
sydämellisyyden ja rakkauden hän huomasi joka sanassa ja joka ilmeessä.
Hurskas kuningatar lähestyi päivä päivältä yhä enemmän näitä kahta
lempeämielistä naista. Prinsessa Regitza sitävastoin oli hänestä
liian kylmä ja järkeilevä, ja vaikka kuningatar kunnioitti hänen
päättäväisyyttään ja tyyntä malttiaan, ei hän kuitenkaan koskaan
tuntenut itseään oikein vapaaksi ja iloiseksi hänen seurassaan; sillä
hänestä tuntui kuin häntä vanhempi ja älykkäämpi Regitza tahtoisi olla
hänen hovimestarittarensa sekä kuninkaan sisarena vaatia itselleen
arvoa ja valtaa enemmän kuin kuningattarelle oli mieluista. Vakava
Regitza näytti pitävän jokaista nuoren, ilomielisen kuningattaren
lapsellista leikkiä sopimattomana kuningattaren arvoon ja asemaan
sekä niihin ankariin sääntöihin, joita prinsessa vaati naisensa
turhantarkkaan noudattamaan. Niinpä kohta kun oli palattu Riiben
linnaan, naisseurue siellä jakautuikin erilleen, muodostaen ikäänkuin
kaksi eri hovikuntaa, jotka näyttivät vieraantuneen toisistaan.
Kuningatar vietti kuitenkin miellyttävän ja lempeän kesän hiljaisissa
toimissa kansan hyväksi, kuninkaan retkeillessä hyvällä onnella
Liivinmaalla, johon pakanalliseen seutuun hän perusti kristillisen
kirkon.