Varhain häiden jälkeisenä aamuna vilisi Riiben kaduilla paljon
kansaa katsomassa kuninkaan ja kuningattaren menoa tuomiokirkkoon
aamusaarnaan. Kuningas ei ratsastanut, kuten tavallisesti, valkoisella
oriillaan, vaan istui kultavaunuissaan kauniin Dagmarin rinnalla.
Yleisten ilohuutojen raikuessa lähestyi eräs vanha talonpoika kuninkaan
vaunuja ja lauloi selkeällä äänellä:
"Ei taida kyntäjä laulaa,
verolänget kun painavat kaulaa!
-- Sopu, suopeus siunaa kyntäjän työn.
Se kuningas voiton korjaa,
jok' ei maassaan siedä orjaa
-- Ei kahlittu koira saalista tuo."
Kuningas synkkeni kuullessaan laulun, joka oli ennestään hänelle tuttu.
Kuningatar kysyi, mitä laulettiin.
"Se on vanha laulu auraverosta", -- vastasi Valdemar tyytymättömänä.
"Talonpoika ei tyydy siihen ja minun on täytynyt sen takia pistää
Vordingborgin vankilaan muutamia niskoittelevia talonpoikia. Tuo
harmaaparta kai tahtoo heidän seuraansa. Aja!" -- huusi hän
kuskille, ja pian vaunujen räminä sekä uteliasten katsojien ilohuudot
tukahuttivat vanhan talonpojan laulun.
Kun kuningas palasi aamusaarnasta oli hänen mielensä erittäin lempeä
ja hiljainen. Hurskas arkkipiispa Antero oli kuninkaan toivon mukaan
ripittänyt salaisesti hänet sekä jakanut hänelle ja kuningattarelle
sakramentin. Ei kenellekään muulle Valdemar tahtonut paljastaa
sydämensä salaisuutta ja niitä taisteluita, jotka tekivät hänet
levottomaksi. Jumalaapelkäävä arkkipiispa olikin käyttänyt iloiten
hyväkseen tätä tilaisuutta ja laskenut kuninkaan sydämelle kaiken,
minkä hän luuli tuovan siihen rauhaa, sekä auttavan häntä voittamaan
tuon jäytävän intohimon, joka uhkasi tehdä hänen hurskaan, viattoman
kuningattarensa jalon luottamuksen hänen rakkautensa uhriksi.
Toinen rakkaus sydämessään häpesi Valdemar pettää sitä puhdasta
sielua, joka oli hänelle antaunut. Hän ei tiennyt mitään parempaa
keinoa voittaa itsensä, kuin syöksyä suureen taisteluun kruunun ja
kristikunnan kunnian edestä. Ja siksi hän oli, salaisen rikoksensa
sovinnoksi, vakaasti päättänyt tehdä ristiretken pakanalliseen
Liivinmaahan. Tätä hänen päätöstään arkkipiispa oli tukenut sitä
voimakkaammin, kun tuon hurskaan miehen omana sydämentoiveena oli kauan
ollut nähdä kristinusko juurrutettuna tuon villin kansan keskuuteen,
sekä saada suojella sen tunnustajia ja saarnaajia väkivaltaa ja sortoa
vastaan.
Kun kuningas aamusaaman jälkeen oli nuoren kuningattaren kanssa kahden,
puristi hän hänen kättään sydämellisesti, ja ennenkuin ilmoitti
hänelle päätöksensä, kehoitti hän häntä maan tavan mukaan vaatimaan
niinkutsutun huomenlahjan tai lausumaan toiveen, minkä hän näkisi
mieluimmin toteutetuksi ja minkä täyttämisellä kuningas saattoi häntä
ilahduttaa. "Elköön teidän pyyntönne olko vähäinen, jalo, kallis
kuningattareni", -- lisäsi hän -- "ja suokaa minulle ilo antaa teille
ensimäinen todistus rakkaudestani!" Hurskas Dagmar ei arvellut kauan.
"Itselleni en osaa mitään toivoa, rakas herrani ja kuninkaani" --
sanoi hän -- "sillä minä en epäile teidän sydämellisesti rakastavan
minua ja säilyttävän rakasta mieltänne minua kohtaan niin kauan kuin
Jumala suo minun elää teidän ja kunnon Tanskan kansan luona. Mutta
koska te kehoitatte minua esittämään pyynnön, niin mieleeni johtuu
lupaus, minkä minä annoin hurskaalle äidilleni erotessamme. Eräässä
teidän linnassanne istuu vanki, joka on pahasti loukannut teitä, ja
joka kuuluu hautoneen vaarallisia suunnitelmia valtakuntaa ja kruunua
vastaan teidän autuaan velivainajanne hallitessa. Teidän mahtava
kätenne vangitsi hänet ja hän on nyt kauan saanut ankarasti sovittaa
erehdystään. Antakaa armon käydä oikeudesta ja vapauttakaa nyt minun
rukoukseni tähden sukulaisenne, Slesvigin onneton piispa Valdemar,
vankilasta; antakaa hänet takaisin suvulleen ja ystävilleen, -- ja hän
ei varmaan koskaan riko teitä vastaan!"
Kuninkaan katsanto oli huomattavasti muuttunut.
"Elkää lausuko sitä pyyntöä, jalo kuningattareni!" -- sanoi hän
synkeänä. -- "Jos piispa Valdemar pääsee Sjöborgin linnasta, tekee hän
teidät ennen vuoden loppua leskeksi. Pyhältä isältäkin olen kieltänyt
tämän pyynnön; se on arka ja tärkeä asia ja minun pitää miettiä sitä
ainakin vuosi vielä."
"Kuninkaitten henki kuten heidän sydämensäkin on Kaikkivaltiaan
käsissä!" -- vastasi Dagmar. -- "Muistakaa minun ensimäinen pyyntöni,
kun Herran sana teidän sydämessänne siihen käskee! Minulla on sentään
toinenkin pyyntö, minkä te varmaan Jumalan takia ja Hänen takiaan,
joka oli kaikkien köyhien holhooja ja lohduttaja, tahdotte täyttää:
Vapauttakaa talonpojat heitä rasittavasta auraverosta, ja irroittakaa
niiden vankien kahleet, jotka tämän asian takia hädässään unhoittivat
alamaisuutensa lain ja sen ankaran hallitsijan edessä!"
"Huono esimerkki kapinoitsijoille!" -- sanoi kuningas. -- "Mutta tuossa
pyynnössä näen kuitenkin, hurskas kuningattareni, kauniin todistuksen
teidän äidillisestä rakkaudestanne kansaa kohtaan. -- Pyyntönne
täytetään!"
Hän soitti hopeakelloa, joka oli pöydällä, ja käski kohta Junkker
Strangen menemään hänen salakammioonsa.
"Te puhuitte Jumalan sanasta sydämissämme", -- hän kääntyi taas
kuningattareen, -- "ja minua ilahduttaa, että te niin nimitätte sitä
korkeinta, ehdotonta kutsumusta, joka määrää kunkin ihmisen pyrinnön
ja työn maailmassa. Siksi voinkin, luottaen siihen, ettette ymmärrä
minua väärin, lausua teille, mitä minä pidän Jumalan ehdottomana
äänenä sydämessäni, ja minkä minä olen luvannut Jumalalle ja pyhälle
Neitsyelle" -- ja nyt hän ilmaisi hänelle päätöksensä lähteä
viivyttelemättä arkkipiispan ja sotajoukon kanssa. Liivinmaahan,
suojelemaan sikäläisiä vainotuita kristityitä ja edistämään sanan
julistusta uskottomien keskuudessa.
Dagmarin kirkkaat, siniset silmät kyyneltyivät; mutta hän ei sanonut
sanaakaan pidättääkseen kuningasta tai saadakseen hänen päätöstänsä
horjumaan. -- "Lähtekää Herran nimeen, jalo herrani ja kuninkaani!" --
huokasi hän. -- "Jos te lähtisitte maallisen ja turhan taistelun takia,
olisi se minulle suru; -- nyt minä tahdon iloita, vaikkakin teidän
lähtönne ja vaaranne maksaa minulle kyyneliä."
Valdemar sulki hänet liikutettuna syliinsä. "Teidän puhtaisiin ja
hurskaisiin käsiinne", -- sanoi hän -- "minä uskon luottamuksella
kuningasvaltikan poissaoloni ajaksi; -- valtaneuvoston etunenässä
johtakaa nyt viisaasti kansaa ja maata sillä aikaa kun minä pidän
huolta kruunun kunniasta ja täytän lupaukseni."
Kuningatar katseli häntä alakuloisin, tutkivin silmäyksin. "Rakkain
herrani", -- sanoi hän lempeän varoittavasti -- "kunpa maallisen
kruunun kunnia ja loisto ei olisi teille kalliimpi kuin ikuisen elämän
kruunu, jota meidän myös pitää tavoitella. Teillä on suuri, mahtava
valtias-mieli, uljas puolisoni, mutta siinä teillä on myös suuri
houkuttelija vastustettavananne. Elkää suuttuko minuun, vaikka minä
en voi tätä suurinta ja melkein ainoata huoltani salata teiltä! Mitä
hyödyttää meitä, jos me voitamme kaiken maailman, mutta kuolematon
sielumme saa vahingon?"
"Rakas, hurskas papitar!" -- vastasi Valdemar hymyillen. "Jos sinä et
olisi nainen, olisit varmaan piispa tai paavi. Valtakunnassani kuoli
äskettäin eräs hurskas mies, joka oli niin pyhä, että hänen uskotaan
voineen tehdä ihmeitä; hän on usein sanonut minulle samaa. Hyvä hurskas
arkkipiispamme kehoittaa minua myös uutterasti itsenikieltämiseen ja
nöyryyteen. Mutta mitä se kaikki auttaa? Maailma vaatii oikeutensa
eikä kotka muutu kyyhkyseksi. Kun minä luulen olevani nöyrin, huomaan
kuitenkin aina, että minä en ole syntynyt kulkemaan allapäin, vaan
rientämään uljaana ja vapaana joukon ohi ja liikkumaan mahtavana siinä
maailmassa, mikä on minun edessäni. Minä myönnän olevani vielä levoton
ja kiihkeä maailmanlapsi, joka ei voi tyytyä taivaanvaltakuntaan,
vaan tahtoo pitää kruunun ja onnen tässä maailmassa. Mutta elköön se
sinua huolettako hurskas Dagmarini, en kadota kuitenkaan näkyvistäni
sitä autuuden kruunua, mitä en täällä voi saada, mutta joka kuitenkin
yksinään antaa kaikille maailman kruunuille niiden oikean valon ja
loiston."
Näin sanoen Valdemar jätti hurskaan, rakastettavan kuningattarensa,
lähtien salakammioonsa, missä Junkker Strange odotti häntä. Auraveron
lakkauttaminen ja Vordingborgin vankien vapauttaminen olivat ensi
asiat, jotka kuningas pyysi uskollisen ystävänsä ja neuvonantajansa
suorittamaan; mutta hänellä oli vielä pari muuta kahdenkeskistä
sanaa sanottavaa hänelle. "Rakas, uskollinen Strange", -- sanoi
hän -- "sinä olet tuntenut minut pienestä pitäen; sinä olet ollut
minun vikojeni vaitelias ja uskollinen todistaja; viimeisenkin
sinä piiloitat sydämeesi; olkoon se mennyt ja voimaton muisto --
hävitä tuo intohimoinen salakirje, minkä minä lähetin sinulle! --
sinä olit paha kyllä oikeassa, sinä tunsit paremmin kuin minä itse
levottoman sydämeni, mutta minä tahdon sen pakoittaa vakavuuteen ja
uskollisuuteen, ja jos minusta ei koskaan tule onnellista puolisoa,
niin onnettomaksi ei kuitenkaan viaton Dagmar tule minun tähteni. Hän
on hyvin hurskas ja hyvä minua kohtaan, sen minä myönnän, -- ja nyt
minä huomaan, että me sovimme yhteen kuin kotka ja kyyhkynen; mutta jos
Jumala ja pyhä Knuut suovat, niin hän ei tule koskaan katumaan, että
jätti isänsä ja äitinsä, ja tuli kotkan morsiameksi vieraaseen maahan."
"Herra kuninkaani", -- vastasi Junkker Strange, "tässä on kirje, jonka
te lähetitte minulle ritari Glugin mukana. Lähdettyäni Pragista se
on polttanut rinnallani kuten nokkosen lehti. Repikää se itse, jotta
se on vain kuollut ja voimaton muisto! Iloitsen sydämestäni, etten
levottomuudestani teidän ja hurskaan kuningattaren rauhan takia turhaan
ole luottanut teidän synnynnäiseen kuningasmieleenne, sekä siihen
valtaan, mikä hyvyydellä ja suloudella on kaikkiin suuriin sydämiin."
Kuningas otti kirjeen kiihkeästi ja repi sen. "Kas niin", -- sanoi hän
-- "näin minä rikon jokaisen oman onnen vaatimuksen, niinkuin se olisi
rikollinen, ja väärä sopimus suuren sielujen-viettelijän kanssa. Tästä
hetkestä alkaen minä olen vain kuningas ja ristiretkeläinen, ja jos
Jumala suo minulle tahtoa ja voimaa niin minun onneni on tästälähin
jalon kuningattareni rauha, ja kansani ja valtakuntani kunnia. Mutta
tahdon kuitenkin säilyttää tämän nöyryyttävän muiston heikkoudestani
etten koskaan ylpeilisi, luullen itseäni voimakkaammaksi kuin olen
istuessani täällä salakammiossani yksin Jumalan kasvojen edessä." --
Näin sanoen hän kätki kirjeen palaset huolellisesti tärkeimpien ja
salaisimpien valtiopapereittensa joukkoon, hyvin liikutettuna painaen
hyvän ystävänsä kättä sydämelleen.
"Nyt tunnen suuren Valdemarin pojan", -- sanoi Junkker Strange,
vastaanottaen nuoren kuninkaansa syleilyn sydämellisellä ilolla. "Ja
nyt herra kuninkaani", jatkoi hän iloisena -- "hyvää ja rehellistä
päätöstä seuraa iloinen ja tyyni katsanto. Minä en siis ole ansainnut
mitään moitetta kuningattarenne tuojana, ja te kai myönnätte minulle,
että prinsessaan nähden hänen kuvansa oli vain varjo. Katsokaa, täällä
se on minulla vielä; koska kuninkaani ei ole vaatinut sitä takaisin,
aijotte te ehkä jättää sen minulle ystävälliseksi muistoksi lyhyestä,
kadotetusta sulhasajastani."
"Kuva", -- toisti kuningas ja katsoi puoleksi hämillään tuttua
kultarasiaa, missä sitä säilytettiin, "niin, sen saat pitää".
Junkker Strange pudisti päätään ja avasi kaihomielisenä rasian, niin
että kaunis kuva tuli esiin.
"Minä ymmärrän sinut, vanha hyvä ystävä"; sanoi kuningas punastuen.
-- "Ota nämä kultaketjut muistoksi niistä kauniista kahleista, jotka
toit minulle, mutta anna minulle kuva! Minä saan kyllä hävetä joka
kerta kun silmään sitä; mutta se seuraa minua kuitenkin hautaani saakka
muistuttaen minua valasta ja velvollisuudesta sekä siitä unelmasta,
mikä oli minun lempein ja viattomin unelmani!" Sitten hän kätki kuvan
poveensa katsomatta sitä, ja nojaten posken käteensä istui pitkän aikaa
ääneti tuijottaen eteensä.
Junkker Strange pudisti päätään. "Milloin tulee se aika, jalo herra
kuninkaani, jolloin te saatte kyllänne unelmista", -- lausui hän
vihdoin vanhalla vapaudellaan. -- "Papit, runoilijat ja naiset ovat
kuitenkin luvallanne sanoen ajaneet koko joukon turhuutta päähänne ja
sydämeenne, mistä teidän on vaikea päästä vapaaksi jälleen ennenkuin
tulette vanhaksi ja harmaaksi. No, Jumalan nimessä, olkaa huoleti,
kuninkaani! Minä ratsastan Vordingborgiin junkkari Knuutin kanssa ja
vapautan vangit; kun minä palaan, on täällä todellinen hääilo, toivon
minä."
"Huomenna päivän koittaessa minä lähden sotajoukon kanssa
Liivinmaalle!" -- lausui Valdemar kiivaasti. -- "Olen saanut kyliäni
unelmista, Strange! Tästälähin näet minut valveilla. Sinä riennät
sotajoukkoon lippukuntinesi niin pian kuin voit! Jumala kanssasi!"
Kuningas asteli pitkin askelin lattialla edestakaisin, ja Junkker
Strange sanoi hyvästit ja läksi. Kohta ilmoitti kamaripalvelija nuoren
Otto-kreivin. Hän astui sisään oikea käsi sidottuna.
"Mitä! Haavoitettuna?" kysyi kuningas. "Joko sinulla on ollut
kukkosota, ritarillinen kaksintaistelu?"
"Oh ei, kuninkaallinen sukulaiseni!" -- vastasi Otto. "Olen vain
vanginnut heittiön, jolla oli asiata teille. Tämän kirjeen on hän itse
antanut, mutta tässä on toinen, joka löytyi piilosta hänen hihastaan."
Hän ojensi sitten kuninkaalle molemmat kirjeet ja kertoi tarkkaan
öisen seikkailunsa, samoinkuin epäluulonsa siitä, että nimittäin
arkkidiakooni Arnfred oli liitossa schweriniläisen vakoilijan ja hänen
herransa kanssa.
Valdemar luki nopeaan molemmat kirjeet. "Kohtelias onnentoivotus
kreivi Henrikiltä häihini", -- sanoi hän -- "ja nimetön kirje joltakin
nimettömältä kunniattomalta narrilta, jolla nähtävästi olisi suuri halu
paljastaa salaisuuteni, jos hän tietäisi ne. Ei kumpikaan näytä minusta
tärkeältä. Jos schweriniläinen metsästäjä on ollut humalassa, kuten
sanot, ja jos hän ei nyt tahdo mitään tunnustaa, valitkoon hän minun
puolestani minkä hirsipuun itse tahtoo. Hän on hätyyttänyt henkeäsi
ja vapauttasi vain humalaisena, ja se olkoon sinun ja vankisi välinen
asia. Pappiin nähden, josta sinä puhuit, osaan minä olla varuillani;
mutta ei ole mitään pätevää todistusta häntä vastaan. Hän on loukannut
ja peijannut sinua, mutta ratkaise sinä asiasi hänen kanssaan miten
tahdot ja uskallat! Minä puolestani tahdon olla erilläni hengellisistä
herroista. Niinkuin tuntuu, herra ritarini", -- lisäsi hän hymyillen
-- "olet kyllä itse ollut viinin ja tanssin vaikutuksesta eilen
illalla niin iloisena ja seikkailunhaluisena, että luultavasti et
tiennyt selvästi mihin yritykseen ryhdyit. Ole toiste varovaisempi
ennenkuin riennät johonkin kohtaukseen, eläkä etsi kovin kiihkeästi
ritariseikkailuja!" Sitten kuningas laski nuoren sukulaisensa menemään,
ja Otto oli suuttunut sydämessään sekä näistä neuvoista, että siitä
välinpitämättömyydestä, millä kuningas käsitteli asiaa, joka sikäli
kuin Otto tunsi Schwerinin kreivien salaista mielialaa, näytti
ankarimman tutkimisen arvoiselta.
Lähtiessään nyt mieli ylpeänä ja loukattuna kuninkaan salakammiosta,
Otto kohtasi takapihalla kumaraselkäisen arkkidiakooni Arnfredin,
joka näytti hämmästyvän nähdessään hänet ja koetti hiipiä hänen
ohitseen pihan halki, missä kuninkaan jahtipojat ja haukankesyttäjät
huvitteleivat opettamalla koiria ja haukkoja. Otto ei päästänyt häntä
ohitseen, vaan kiiruhti nopeasti häntä kohti. "Pysähtykää vähän,
arvoisa herra!" -- sanoi hän, punaisena vihasta. -- "Minä olen teille
kiitoksen velkaa kauniista kutsusta kohtaukseen."
"Armollisin ritari ja kreivi!" -- vastasi pappi, kumarrellen ja
vapisten. "Minä en toivo mitään epämieluista -- näen, että olette
haavoitettu ja vihoissanne, mutta minä vakuutan teille Pyhän
Augustiinuksen nimessä, että olen yhtä syytön ja tietämätön tästä
asiasta kuin vasta syntynyt lapsi."
"Mahdollista, hurskas herra!" -- vastasi Otto, "mutta sopiiko niin
viattoman ja pyhän miehen olla salaisten, epäilyttävien kutsujen
välittäjänä, koskivatpa ne rakkausjuttuja tai salamurhaa --? Ja
voitteko kieltää olevanne liitossa kuninkaan pahimpien vihollisten
kanssa ja aikoneenne kavaltaa heille hänen salaisuuksiaan?"
"Voitteko todistaa, mistä syytätte minua?" -- vastasi nyt Arnfred
uhmaten; samalla kuninkaan palvelijat jättivät haukkansa ja koiransa ja
riensivät luo. -- "Olenko loukannut teitä tai kuningasta", -- jatkoi
pappi äänekkäästi. -- "Olkaa hyvä ja haastakaa minut siinä tapauksessa
oikeaan tuomioistuimeen, ja kanooninen oikeus ratkaiskoon asian! --
Täällä koirien ja renkien keskellä ei minun eikä teidän sovi riidellä."
"Piru vieköön teidän kanoonisen oikeutenne!" -- huusi kiihtynyt
nuorukainen. -- "Muuta lakia ja oikeutta en ymmärrä kuin hyvän
miekkani; jos tahdotte taistella kanssani elämästä ja kuolemasta, niin
tulkaa, -- jos ette, niin teidät saa potkaista ulos kuninkaan talosta
kuin kavaltajan."
"Pitäkää varanne, nuori kiivas herra!" -- uhkasi Arnfred ja koki
näyttää mahdollisimman arvokkaalta. -- "Jos koskette hiuskarvaankaan
pyhän kirkon palvelijaa, niin se tulee kalliiksi teille. Jos kuningas
itse olisi sallinut teidän menetellä noin jumalattomasti, niin hän
katuisi sitä katkerasti. Minä valitan arkkipiispalle ja paaville!
Teidät eroitetaan kirkon yhteydestä, -- tuomitaan sekä ajassa että
ijankaikkisuudessa."
"Valittakaa vain arkkipiispalle ja paaville", huudahti Otto -- "mutta
pysykää vain asiassa! Kuningas ei tahdo välittää tuollaisesta raukasta,
mutta minä julistan teidät omissa nimissäni ja omalla vastuullani
heittiöksi ja kavaltajaksi kaikkien näiden kunnon miesten läsnäollen,
ja jokaiselle täälläolevalle uskolliselle kuninkaan palvelijalle minä
annan omalla vastuullani sekä keisarin että paavin edessä luvan ajaa
teidät ulos kuninkaan talosta koiraruoskilla."
Kaikki linnan rengit ja palvelijat pitivät suuresti reippaasta Otosta,
ja tuskin tämä oli lausunut mielettömät sanansa ennenkuin kaikki
huusivat: "ulos kavaltaja, ulos kavaltaja!" ja koiraruoskat viuhuivat
jo papin käsien ja säärten ympärillä. Hirveästi sadatellen ja uhkaillen
täytyi häväistyn arkkidiakoonin paeta, ja yleisen melun kaikuessa
jahtikoirat pitivät pakenijaa jonakin metsänotuksena ja repivät hänen
vaatteitaan.
"Pysäyttäkää koirat ja antaa hänen juosta!" huusi Otto. "Ei kannata
hosua hyvää koiraruoskaa kappaleiksi tuollaiseen roistoon." Ja
saamatta muuta merkittävää vammaa kuin häpeän ja pelon, pääsi Arnfred
linnanpihalta ja riensi revityin vaattein kapitulitaloon hämmästyneen
rahvaan seuraamana ja surkuttelemana.
Tämä tapaus oli herättänyt suurta huomiota linnassa ja kaupungissa.
Arkkipiispa Antero oli kohta senjälkeen ollut kreivi Albertin kanssa
kuninkaan luona. Kuningas kuului olleen kovin suuttunut, mutta
jotkut sanoivat, että hän oli koettanut puolustaa ajattelematonta
sisarensapoikaa näyttämällä erään kavalluskirjeen, minkä arkkipiispa
oli tuntenut käsialasta Arnfredin kirjoittamaksi. Huhut ja arvelut
tästä asiasta olivat hyvin erilaisia. Yleensä säälivät ihmiset olivat
rääkätyn papin puolella. Se että rääkkääjä oli ylhäinen herra ja
kuninkaan sisarenpoika, pahensi asiaa. Arkkidiakoonin rikos ei ollut
todistettu, sanottiin, ja arkkipiispa itse oli lausunut olevansa
pakoitettu papiston turvallisuuden ja arvon takia ilmoittamaan asian
paavilliselle hallitukselle. Sillä välin Otto-kreivi asteli levotonna
edestakaisin linnan puistossa. Hän oli tyyntynyt, ja sen jälkeen mitä
oli tapahtunut, hän huomasi joka hetki voivansa tulla vangituksi. Hän
tiesi hyvin, että noin ilkkuva hyökkäys kunnioitettua pappia vastaan
yllyttäisi sekä rahvaan että lukuisat luostariveljet hänen kimppuunsa,
ja hän harkitsi nyt itsekseen, eikö sellaisten olosuhteiden vallitessa
ollut viisainta kiiruusti jättää hovi ja Riibe.
Hänen käyskellessään näin levottomin miettein, hän näki kevyen
naisolennon tulevan vastaansa, vaaleat kiharat kaulalla, ja kasvoiltaan
aivan kalpeana. Se oli kaunis Riisen Kristiina. "Taivaan Jumala, ritari
Otto!" huudahti hän itkien, "mitä te olette tehnyt? Teitä etsitään
koko linnasta vangittavaksi. Kuningas, arkkipiispa, kaikki ihmiset
ovat suuttuneet teihin. Hurskas kuningatarkin sanoo, että se oli paha
ja jumalaton teko. Minä olen ainoa, joka en sentään mitenkään usko,
että te olette paha ja jumalaton. Mutta tulkaa, tulkaa! Minä piiloitan
teidät maitotupaan ennenkuin he saavat teidät kiinni ja työntävät
teidät torniin!"
"Ole tyyni, hyvä, siunattu tyttö!" -- vastasi Otto iloisena ja unohti
kaiken vaaransa, nähdessään tytön lempeän osanoton. "Ole tyyni,
eläkä vain epäile minun viattomuuttani. Minä olen vain rangaissut
teeskentelijän ja kavaltajan. Hän on tahtonut houkutella minut
salamurhaajan käsiin, hän on tahtonut kavaltaa herrani ja kuninkaani,
hän on täysin ansainnut häpeänsä, ja muuta vammaa hän ei saanutkaan."
"Jumalan kiitos, te olette viaton!" huudahti Kristiina-neiti iloisena
ja kuivasi kaulaliinaansa kyynelet sinisistä silmistään. -- "Sen minä
kyllä tiesinkin! Te ette voi olla paha ja jumalaton. Mutta Jumalan ja
Pyhän Neitsyen nimessä, tulkaa, minä piiloitan teidät. Sanotaan, että
kuningas on niin vihainen, niin vihainen."
"Jumala sinua siunatkoon, hyvä rakas Kristiina! Mutta tuolla tulee
joku; minä en tahdo väistyä. Kätkey tuohon pensaaseen; puhutaan pahaa
jos meidät nähdään näin."
Tulipunaisena ja hämillään silmäsi Kristiina-neito epäjärjestyksessä
olevaa pukuaan ja kätkeytyi nopeasti pensaaseen. Otto näki nyt tulijan
kreivi Albertiksi. Hän meni rohkeasti tätä vastaan.
"Tuhma juttu, nuori, kiivas orpanani!" sanoi vakava sotaherra "Minä
etsin sinua kuninkaan käskystä; hän näytti kuitenkin vihaisemmalta
kuin todella on; mutta jos et tunnin kuluessa ole linnan ja kaupungin
ulkopuolella, niin hän ei voi sinua pelastaa. Sinua etsitään nyt
linnasta vangittavaksi, mutta sinun hevosesi odottaa satuloituna
puutarhaportin luona. Heitä viitta yllesi ja joudu maasta pois
mahdollisimman pian! Elben luona sinä yhdyt lippukuntinesi sotajoukkoon
ja seuraat meitä Liivinmaalle!"
"Kiittäkää kuningasta! Minä tottelen heti!" vastasi Otto. "Minä toivon
että te, ankara orpanani, yhtä vähän kuin kuningas pidätte minua
huonona, kostonhimoisena ihmisenä tämän ajattelemattomuuden takia;
täytyisihän olla kuin kivi tai kanto, jos ei suuttuisi tuollaiseen
alhaiseen kavaltajaan."
"Ei paholaistakaan vastaan saa ritari taistella koiraruoskalla!"
vastasi kreivi Albert synkkänä. "Käyttäkää nyt miekkaa sen paremmin
kirkon vihollisia vastaan, ja kaikki voi vielä tulla hyväksi! Joudu nyt
vain pian pois täältä!" Kreivi Albert vaikeni ja katsoi hämmästyneenä
pensaasen, mistä pieni vaaleatukkainen tytönpää pisti esiin
kuunnellakseen. "Täällä näkyy olevan pensailla korvat", lisäsi hän ja
veti Oton nopeasti mukaansa. Otto katsahti vielä kerran ystävällisen ja
kiitollisen näköisenä pensaaseen ja poistui totisen ylimyksen kanssa
puutarhasta.
"Hän on pelastettu! Kaikki voi tulla hyväksi vielä!" sanoi
Kristiina-neiti ja hypähti ulos pensaasta kun he olivat poissa. --
"Mutta ah, nyt hänen täytyy paeta, tuon kauniin, uljaan ritarin, ehkä
hän ei palaa enää koskaan. Kas, tuohon häneltä on jäänyt kallisarvoinen
sinettisormuksensa. Miten minä voin sen hänelle toimittaa. Minun täytyy
se piiloittaa, siksi kun hän palaa."
Sitten hän otti sormuksen maasta ja sitoi sen silkkilangalla vyönsä
hopeasolkeen merikivisen ristin ja pyhänjäännöksen viereen, jotka hän
aina säilytti mukanaan. Sen tehtyään hän juoksi kevyenä kuin lintu
oikopolkua myöten linnaan.
Seuraavana päivänä oli Riiben linnassa hiljaista ja autiota. Kuningas
oli lähtenyt sotaan joukkoineen, ja arkkipiispa kolmen ritariveljensä
kera johti laivastoa. Arkkipiispan neljäs veli, rohkea, kiihkeä
Pietari-piispa seurasi kuningasta kreivi Albertin ja Gleichenin kreivi
Engelbrektin kanssa. Veljekset Iivari ja Egge Glog, Esbern Snaren
poikia, sekä heidän lankonsa Johan Ganz ja Ove Dyre, samoinkuin
moni muu kuuluisa läänitysmies ja ritari, olivat ottaneet vastaan
ristin piispalta ja seurasivat kuningasta lippukuntineen lukuisain
soturiryhmien joukossa. Kuninkaan seurassa oli sitäpaitsi vanha
uskollinen kamarimestari Andreas, tanskalaisrunoilija Thorgeir ja
islantilainen runoilija sekä veljekset Gunnar ja Henrik Harpesträng.
Riisen Kaarle ratsasti reippaana ja iloisena, kantaen miekkaa ja
sileätä asemiehenkilpeä, ylevän asemestarinsa rinnalla. Pian ehti
Junkker Strange joukkoon mukanaan melkoinen lisäväki, ja Elben luona
liittyi heihin Otto-kreivi, valikoidun friisiläisjoukon kera.