Oli lempeä, suloinen kevätpäivä. Suuri joukko vieraita täytti
linnan ja kaupungin. Porvareita ja talonpoikia oli tunkeutunut
linnaan katsomaan ruhtinaallista avioparia, ja kuningas näyttäytyi
linnan ovella kuningattarensa kanssa, vastaanottaen kansan iloiset
suosionosoitukset. Hänen mielensä oli ankarasti liikutettu, sillä hän
näki kuinka ylevästi häntä kunnioitettiin ja rakastettiin, ja kuinka
vilpittömästi kansa iloitsi siitä onnesta, minkä todistajana se uskoi
olevansa. Monet tuhannet suut toistivat: eläköön kuningas morsiamineen!
Ja tanskalaisrunoilija Thorgeir lauloi syvätunteisen runon kauniin
Dagmarin kunniaksi, mikä laulu pian oli jokaisen tanskalaisen sydämessä
ja huulilla. Böömiläisen nimen Danxmar [ehkä oikeammin Dargmar
tai Dragomir], jolla Margaretan maanmiehet mieluimmin kutsuivat
ja tervehtivät häntä, oli nimittäin ihastunut Tanskan kansa kohta
muuttanut Dagmariksi tai Dagmoriksi, mikä muuten merkitsi aamuruskoa;
sillä hänen noustessaan mereltä heidän eteensä kultakiharaisena,
vaaleana ja hurskaana katsannoltaan, hän näytti heistä raikkaalta kuin
aamurusko, ja he toivoivat kaikki hänen mukanaan uuden ihanan aamun
kohoavan Tanskan taivaalle. Rauhan, hurskauden ja viattomuuden perikuva
näytti ojentavan kätensä voimalle ja sankarimielelle harvinaiseen ja
onnelliseen, jaloimman naisellisuuden ja loistavimman ritarillisen
miehuuden liittoon. Nimi Dagmar säilyi kuningattarella siitä päivästä
alkaen sekä kansan suussa, että runoilijain lauluissa, ja siitä tuli
sittemmin kunnianimi, jolla Tanska viime aikoihin asti on kunnioittanut
hurskaimpia ja rakkaimpia kuningattariaan.
Junkker Strange ja ne kolmekymmentä tanskalaista ritaria, jotka
olivat saattaneet kuningatarta matkalla Böömistä, ynnä hänen
hovimestarinsa, herra Ib Urne ja muut böömiläiset aatelismiehet,
jotka olivat hänen seurueenaan, saivat nyt kuninkaalta arvokkaita
lahjoja: purppuraisia juhlaviittoja, aseita, sormuksia, kultaketjuja
ja paraatihevosia. Jotkut heistä saivat myös melkoisia läänityksiä,
muun muassa kreivi Engelbret; sillä vaikka hän, -- kohteliaisuudesta
kuningatarta kohtaan ja ehkä todellisesta vakaumuksestakin, -- tahtoi
selittää tuon pilavedon menetetyksi jos siitä olisi sopinut ääneen
puhua, nimitti kuningas hänet kuitenkin ilman suurempia selityksiä
Gleichenin kreivikunnan ja kaikkien sen ihanuuksien perinnölliseksi
läänitysmieheksi. Kuullessaan tämän, Junkker Strange synkistyi: hän
muisti tuon lähdön-edellisen pilan ja tiesi kuninkaan kirjeestä, että
hän oli nähnyt ja ihastellut prinsessa Berengariaa Schwerinissä. Vaikka
kuningas oli olevinaan ikäänkuin tuo vertailu tämän sekä Dagmarin
kauneuden välillä olisi ollut vain aikoja sitten unhoitettua pilaa,
ymmärsi Strange sentään liiankin hyvin, että kuningas itse nyt tiesi
sydämessään hävinneensä vedon ja piti velvollisuutenaan täyttää
lupauksensa. Vaikka Junkker Strange ei paluunsa jälkeen ollut vielä
puhunut kuninkaan kanssa yhtään kahdenkeskistä sanaa, ei hän nyt
tarvinnut mitään vahvistusta sille surulliselle salaisuudelle, jota hän
kuninkaan intohimoisessa salakirjeessä säilytti äänetönnä povellaan.
Kuningattaren ja hänen naistensa läsnäollen piti myös, päivän
merkillisyyden vuoksi, eräiden aatelisnuorukaisten saada
linnankappelissa ritarilyönti kuninkaan kädestä. Otto-kreivi ja
Absalon Belg odottivat jännitettyinä; mutta kuningas ei näyttänyt
heitä muistavan, eikä heitä myöskään oltu kehoitettu tavanmukaiseen
valmistautumiseen. Kylvettyään sekä käytyään ripillä ja saatuaan
synninpäästön astui nimittäin esiin kaksitoista nuorta asemiestä,
maan etevinten miesten poikia, jotka kaikki viime sotaretkeltä
olivat esittäneet riittäviä miehuuden ja rohkeuden näytteitä. He
olivat pukeutuneet valkoisiin pukuihin, ja heidän kaulassaan riippui
nauhasta miekka. Ensin he lähestyivät alttaria, ojentaen siellä
miekkansa linnanpapille, joka vihki aseet ja siunasi ne, ripustaen
ne sitten jälleen asemiesten kaulaan. Sitten nuoret ritarinalut
kumartuivat alttarin edessä, lähestyivät senjälkeen kuninkaan istuinta
ja polvistuivat. Kuningas kysyi heiltä, missä mielessä he pyrkivät
ritarisäätyyn, sekä tahtoivatko he suojella pyhää kristinuskoa
ja ritarikunnan kunniaa. Tämän he vakuuttivat juhlallisella
valalla. Kuningas luetteli heille sitten lyhyesti tärkeimmät
ritarivelvollisuudet; hän kehoitti heitä, etteivät eläisi suruttomina
tässä maailmassa, vaan suojaisivat kansaa ja sen laillista kuningasta
ja vuodattaisivat verensä uskon puolesta; hän muistutti heitä auttamaan
leskiä, orpoja ja kaikkia heikkoja avuttomia ihmisiä kaikin voiminsa
sekä olemaan kaikkien puhtaiden ja nuhteettomien naisten suojelija
loukkauksia ja häpäiseviä sanoja vastaan; hän kehoitti heitä lopuksi
kohtuuteen, urhoollisuuteen, anteliaisuuteen, rehellisyyteen ja
ehdottomaan luotettavuuteen. Sitten hän antoi kreivi Albertin ja
Junkker Strangen ojentaa heille kultakannukset muistuttaen, etteivät
he saaneet käyttää niitä vain hevosen kannustamiseen, vaan ottaa ne
urhoollisuuden ja kunnian tunnusmerkkeinä, jotka kiihoittavat kaikkiin
jaloihin ritaritekoihin. Samalla tavoin heille ojennettiin haarniskat,
ritarisuojukset, rautahiat ja -kintaat, ja kun heidän vyölleen
sidottiin vihityt miekat, heidän mieleensä painettiin, että nämä olivat
siveyden, hurskauden ja kristillisen rakkauden pyhät, ritarilliset
tunnusmerkit. Nyt nousi ritarikuningas ja löi kutakin paljaan miekkansa
lappeella kolmasti olkapäälle, toistaen jokaisen kohdalla nuo
tavanmukaiset sanat: "Jumalan, pyhän Mikaelin ja pyhän Yrjön nimessä
minä teen sinut ritariksi; ole urhea, altis ja uskollinen!" Sitten
hän ojennutti heille kypärin, kilven ja peitsen. Nyt nousivat nuoret
ritarit, tervehtivät kuningasta ja kuningatarta sekä läksivät pois,
näyttäytyäkseen kansalle ritarikomeudessaan ja ratsastaakseen yhdessä
kaarijuoksua tai esittääkseen hevostanssia linnanpuistossa.
Tämä juhlatilaisuus näytti päättyneeltä. Ehtiäkseen tyyntyä kuningas
oli tehnyt sen niin perinpohjaiseksi kuin suinkin; vihdoin hän nousi
ja näytti aikovan ojentaa käsivartensa kuningattarelle, lähteäkseen
kappelista. Mutta silloin astui nuori Otto-kreivi esiin reippaasti
ja arvokkaasti ja kehoitti koko Tanskan ritaristoa todistamaan, eikö
hän ollut esittänyt sellaisia miehuuden ja rohkeuden näytteitä, että
hän olematta julkea voi pyytää ritarilyöntiä herransa ja kuninkaansa
omasta kädestä. "Halvemmasta kädestä minä en tahdo sitä!" -- lisäsi hän
ylpeästi. -- "Jos kuninkaani tällä hetkellä arvioikin minut väärin,
niin toivon sentään, että tulee aika jolloin kuningas Valdemar ei
kadu lyöneensä sisarenpoikaansa ja Henrik Löven pojanpoikaa ritariksi
hääpäivällään. Sitäpaitsi kuninkaallinen sukulaiseni on ehdottoman
lupauksensa mukaan minulle velkaa kultakannukset!" -- jatkoi hän
rohkeasti ja empimättä. -- "Sillä vaikka minä viivyin -- sen minä ehkä
aikanaan voin todistaa johtuneen uskollisuudesta ja innosta kuninkaani
palveluksessa, -- niin minä kuitenkin ensimäisenä toin hänelle
sen onnenviestin, että prinsessoista kaunein ja jaloin oli hänen
morsiamensa."
Kuningas tarkasteli hämmästyneenä rohkeata nuorukaista, empien,
pitikö hänen suuttua vaiko iloita niin uskaliaasta ja tavattomasta
vaatimuksesta. "Vaatimattomuudesta en tähän asti ole voinut
moittia Lüneburgin nuorta, reipasta Otto kreiviä", -- sanoi hän
ankaralla vakavuudella. -- "Olen nähnyt harvinaisia näytteitä hänen
reippaudestaan ja uskaliaisuudestaan; hänen viimeiseen toimeensa minä
sensijaan olin tyytymätön; mutta arviointini siitä minun kai täytyy
lykätä siksi, kunnes hänen uskollisuutensa sanalleen sallii hänen
todistaa syyttömyytensä. Hän on minun sisareni poika, jalot ritarit;
siksi minä jätän teidän asiaksenne harkita, voidaanko hänen pyyntönsä
ja rohkea vaatimuksensa kohta täyttää ja saako hän ilman enempiä
näytteitä saada ritarilyönnin minun kädestäni."
Yksimielinen, rehellinen "saa!" kaikui koko Tanskan ritariston puolelta
vastaukseksi kuninkaan kehoitukseen, ja senjälkeen kreivi Otto
polvistui ja sai ritarilyönnin kuninkaan kädestä tavallisen ohjelman
mukaan. Mutta kun aseet ojennettiin hänelle, lisäsi kuningas ankaran
vakavasti: "Elä ole ainoastaan uskollinen ja luotettava sanassasi,
ritari Otto, vaan ole myös tottapuhuva ja vilpitön! Ole viimeinen
puhumaan vanhempien keskuudessa, niinkuin uskon sinun pyrkivän olemaan
ensimäisen taistelussa, kun kyseessä on maan ja kuninkaasi kunnia!"
Se aiheeton moite, mikä piili näissä sanoissa, viilsi nuorta,
kunnianhimoista Otto-kreiviä sydämeen; mutta hän kunnioitti ja rakasti
ankaraa sankarikuningastaan liian paljon suuttuakseen hänelle. Hän
polvistui vielä kerran, suuteli kuninkaan kättä äänettömin, polttavin
huulin, sekä vetäytyi nopeasti takaisin ritarijoukkoon.
"Koska nyt on tapahtunut yksi poikkeus tavallisesta ohjesäännöstä", --
sanoi kuningas sitten kääntyen vanhimpien ritariensa puoleen -- "niin
kohtuus vaatii minun esittämään teille vielä toisen. Ritarilaki sanoo
kyllä, ettei kukaan, joka on rampa tai muuten ruumiiltaan viallinen,
pääse jaloon ritarisäätyyn, kuinka urhoollinen tai rikas hän liekin --
mutta täällä seisoo eräs nuori, kunnon aatelismies, maan ylhäisimpiin
aatelissukuihin kuuluva; hän kunnostautui Lövenborgin luona, mutta
äskettäin hän joutui rammaksi toimittaessaan minun asiaani, --
toivoakseni sentään vain vähäksi aikaa; sallitaanko hänelle se kunnia,
että lyön hänet kohta ritariksi?" Näin sanoen kuningas viittasi
Absalon Belgiin. Pieni, tukeva Belg tuskin huomasi puheen olevan
hänestä, ennenkuin hän kuninkaan hämmästykseksi astui esiin reippaana
ja tukevasti, ontumatta tai aristelematta, vaikka sitomaton haava ja
ajettunut polvi tuottivat hänelle mitä suurinta tuskaa.
"Herrani ja kuninkaani", -- sanoi hän, -- "kun kyseessä ovat
kultakannukset, en minä onnu, enkä ole rampa, niin kauan kuin molemmat
jalat ovat yhtä pitkät, vaikka sitten eri-paksutkin". Sitten hän
notkisti ajettuneen-polvensa, yhdenkään kasvojuonteen ilmaisematta
hänen tuskaansa; ja kuningas antoikin hänelle viivyttelemättä
ritarilyönnin, yleisten suosiohuutojen kaikuessa.
Koko yleisössä ei ollut tarkkaavaisempaa juhlamenojen todistajaa kuin
Riisen Kaarlo; hän seisoi Albert-kreivin takana, pitäen herransa
vaippaa ja miekkaa. Hänen poskensa hehkuivat, ja hän mietti vain,
kuinka ihanaa olisi hänen itsensäkin kerran saada ritarilyönti
suurimman kuninkaan kädestä. Hän katseli kuningasta ja kuningatarta
kuin yliluonnollisia olentoja, joita vain matkan päästä saattoi
ihaellen katsoa. Muhkeiden ylimysten ja hoviherrain joukossa hän
tunsi itsensä vieraaksi ja orvoksi; hän keksi sentään suuressa,
ylhäisessä seurassa yhden ystävällisen silmäparin, joka tähysti
kuningatar Dagmarin tuolin takaa häneen tuttavallisesti hymyillen.
Siellä nimittäin seisoi hänen sisarensa Kristiina, jonka kanssa hän oli
viimeksi jutellut, lähtiessään arkkipiispan mukana Soröhön. Kristiina
oli hänen poissaollessaan joutunut hoviin. Hänen sivullaan seisoi
pieni, oikukas Rigmor, se sievä lapsi, jonka edessä vain Kaarlo toivoi
voivansa esiintyä maailman urheimpana sankarina.
Kappeli-juhlan päätyttyä kreivi Albert kääntyi ottaakseen
vaippansa ja miekkansa ja hän näki ihmeekseen pojan vakavan ja
miehekkään katsannon, kun tämä sankariunelmissaan huoaten katseli
puoleksipaljastettua ritarimiekkaa. "Anna minulle vaippa ja pidä
miekka, Kaarlo!" -- sanoi Albert kreivi, taputtaen häntä hiljaa ja
ystävällisesti poskelle. -- "Sinä olet nyt ollut kanssani sotaretkellä,
suojellut uskollisesti minun selkäpuoltani ja vartioinut hyvin
varuksiani ja vankejani; tästälähin sinä olet asemieheni ja saat kantaa
miekkaa ja kilpeä minun rinnallani. Hopeakannukset kantapäissäsi
saat tänä iltana tanssia! Ole reipas, niin ne voivat pian vaihtua
kultaisiinkin."
Kaarlon silmät säihkyivät ilosta; hän suuteli hurmautuneena ja
kiitollisena jalon herransa ja asemestarinsa kättä; ja kun hän nyt
seurasi kulkuetta ulos kappelista, sivullaan herransa miekka, niin
varmaan yksi ja toinen ritari hymyili tuolle puolikasvuiselle pojalle,
jonka takana pitkä ritarimiekka laahasi pitkin kivetystä. Mutta Kaarlo
katsoi heitä vakuuttavasti, ikäänkuin tahtoen sanoa: antaapa ajan
kulua, kyllä minä miekan herraksi kasvan, kuinka pitkä se liekin! Ja
hän osasi olla ylpeä nähdessään pikku Rigmorin hypähtävän ilosta ja
hellittävän kuningattaren laahuksen taputtaakseen käsiään, kun huomasi
pitkän miekan Kaarlon sivulla.
Illalla linna valaistiin mitä komeimmin. Linnanpuistossa paloi
tuohuksia ja soihtuja, harput helisivät ritarisalissa, ja herrat ja
naiset kiitivät keveinä, siroina ja loistavina tanssijaryhminä.
Kuningas oli alottanut ensi tanssin ritarisalissa morsiamensa kanssa,
ja sillä välin kun nuori kuningatar nyt vilkkaana, miltei lapsellisen
iloisena otti osaa juhlaan ja soi armollisesti Junkker Strangelle,
ritari Otolle ja arvokkaimmille ritareille tanssin kullekin, meni
kuningas linnanpuistoon vilvoittelemaan painautuen pian erään
lehmuskäytävän pimentoon, joka oli etäimpänä linnasta, ja jonne kuu
vain sieltä täältä heitti heikon säteen. Nips-joki välkkyi taustalla
leppäpensasten läpi. Valdemarin mieli oli raskas. Se iloisuus, mihin
hänen koko päivän oli pitänyt pakoittautua, ahdisti hänen sieluaan
tukalana rautapaitana, jonka hän nyt yksinäisyydessä halusi heittää
pois. "Suuri, vanhurskas Jumala!" -- hän huudahti. -- "Minä olen siis
vihitty -- ja mikä ihmeellinen sallima! -- maailman kauneimpaan,
armaimpaan, hurskaimpaan enkeliin -- häneen, jonka pelkkään kuvaan
minä olin hurmautunut kuin trubaduuri --, mutta jota nyt, kaikesta
ihailustani huolimatta, en todella voi kutsua omakseni -- en painaa
iloisena ja hurmautuneena, povelleni sieluni uskottuna. Ja kuitenkin
hän lumoaa minut tunteeseen, jota en voi selittää: hartaudeksi minä
kutsuisin sitä, jos hän olisi ja pysyisi unelmana -- pyhänkuvana --
pyhänä, koskemattomana ajatuksena. Ja häntä, jota nyt en uskalla
mainita, ylpeätä, ihanaa walkyyriaani, -- häntä jonka kanssa minä
ylväänä ja rohkeana voisin rientää taistelun ja voittojen kautta
kuolemattomuuteen ja iki-maineeseen, -- häntä, jota minä voisin
syleillä rajattomalla hurmauksella ja todellisella ilolla --, häntä
minä en enää näe tässä elämässä, -- hänet minä olen menettänyt --
unelman tähden?"
Kun hän puoliääneen lausui nämä sanat huojentaakseen raskasta sydäntään
ja luullen, ettei yksikään elävä olento häntä kuule, seisoi äkkiä
puolipimeällä käytävällä hänen edessään kookas, naamioitu, tumma nainen
ja kohotti häntä kohtaan kuutamossa välkkyvän tikarin. Valdemar ei
välittänyt tikarista; hän luuli näkevänsä Berengarian korkean vartalon;
hän näki jalokiviä tummissa kiharoissa, mutta tiheä, musta harso salasi
hänen kasvonsa. Siniseen, liehuvaan pukuun pukeuneena hän liiti,
äänetönnä ja uhkaavana Valdemarin ohi ja katosi rannan leppäpensaston
sekaan. Valdemar ajatteli ja näki vain Berengarian, ja hänet vallanneen
jännitetyn, kummallisen tunnelman pakosta hän huudahti: "Jää, jää! Älä
tuomitse minua! Älä hylkää minua vihamielisenä, kaunis, vastustamaton
lumoojatar! Sinun minä kuitenkin olen -- sinun iäisesti, enkä kenenkään
muun! Jos maailman jaloin prinsessa, jos taivaan enkeli nimittääkin
itseään minun morsiamekseni ja kuningattarekseni -- sinun on kuitenkin
sydämeni -- sinun on sieluni Kaikkinäkevän edessä."
Hän ei itse tiennyt, mitä sanoi, -- hän seisoi kädet levällään ja
näki nyt vasta olevansa yksin. Silloin hän kuuli kauniin ja selkeän,
mutta värisevän ja, kuten tuntui, itkun heikentämän naisäänen laulavan
kaukaa, ikäänkuin joen takaa, puolittain rajusti, puolittain kaihoisan
sydämellisesti:
"Jos on sydän mun, jos sielusi sain,
muut saakoot kruunua kantaa!
-- Kera morsion Valdemar tanssii vain,
kyll' onnea tähdet antaa!
Nyt tähtikirjoista tietämään
käyn vaiheet vastaisuuden;
Opastähteni syvyydestäkin nään,
-- tien kerran nousen ma uuden.
Iäks oon ma tuomittu kulkuhun,
vain Mahtajan tahtoa täytän!
ja Wolmar, välkkeessä tähties sun
tien sulle laulain mä näytän."
Laulun alakuloiset säveleet häipyivät etäisyyteen, ja kuningas luuli
kuulevansa joelta kaukaista loisketta, ikäänkuin airojen lyöntejä tai
kaislikossa molskivan ison kalan liikuntaa. Vanha satu vellamoisesta
johtui hänen mieleensä, eikä hän tiennyt oliko ollut valveillaan vai
uneksinut. Kummallisen kaihoisan mielialan vallassa hän palasi linnaan,
missä vallitseva iloisuus pakoitti hänet pian unhoittamaan omituisen
seikkailunsa.
Kun hän taas astui ritarisaliin kiiti Otto-kreivi tanssien hänen
ohitseen, pitäen kädestä pientä, hempeätä, vaaleanveristä tyttöä, jonka
harvinainen kauneus ja suloisuus veti kuninkaankin huomion puoleensa.
Hän kysyi tytön nimeä, ja arkkidiakooni Arnfed, jonka puoleen hän oli
hajamielisenä kääntynyt, sanoi tytön Riisen Kristiinaksi. "Hän on
todellakin suloinen lapsi, jonka päähän nuoren Otto-kreivin ei pitäisi
saattaa liikoja haaveita!" -- sanoi pappi. -- "Hän on tuon nuoren
asemiehen sisar, joka tanssii niin reimasti uusine hopeakannuksineen
ja pyöräyttelee kreivi Albertin pientä tytärtä." -- Avulias pappi
vaikeni ja syrjäytyi viekkaasti hymyillen, kun kuningas näkyi olevan
hajamielinen eikä kuunnellut häntä.
Kun Valdemar nyt lähestyi kuningatarta ja sanoi kreivi Albertille
ohimennen ystävällisen sanan hänen somasta, iloisesta tyttärestään,
astui Otto-kreivi ulos tanssijain joukosta työntäisten Arnfredia, joka
leikkisä hymy huulillaan huomautti ruhtinaalliselle ritarille hänen
menestyvän hyvin kaunotarten keskuudessa, isojen niinkuin pientenkin.
"Teidän pienestä naisestanne", -- sanoi hän melkoisen maallisin
asiantuntija-ilmein -- "tulee varmaan vuoden kuluessa hovin suloisin
tyttö, -- itse kuningaskin on huomannut sen, ja hän ymmärtää niitä
asioita, sanotaan."
"Kuningas?" -- toisti Otto nopeaan. -- "Vai niin!"
"Kuningattarenkin edessä", -- jatkoi pappi -- "on kaunis
Kristiina-neiti löytänyt suosion: kuningatar kuuluu pyytäneen hänet ja
kreivi Albertin pikku Rigmorin vakituisiksi seuraneidoikseen. Mutta
tekin näytätte hajamieliseltä, herra kreivi. En tahdo kauemmin häiritä
teitä lavertelullani. Minä tapailin teitä vain antaakseni teille pienen
salaisen paperilipun, jonka joku tuntematon pisti äsken käteeni pyytäen
minua antamaan sen teille muiden näkemättä. Pieni ritariseikkailu, voin
arvata; mutta en ole utelias. Näette, että sinetti on ehyt."
"Tietysti!" -- vastasi Otto. -- "Sinettihän on pyhä esine, jonka
teidän käsissänne täytyy olla hyvässä tallessa." Samalla hän otti
nopeasti tuon pikku kirjeen ja meni syrjemmä, lukeakseen sen sisällön.
"Keskiyöllä -- leppäkäytävällä joen luona -- ritarikunnian ja
uskollisuuden nimessä!" -- oli siinä viistoin latinalaisin kirjaimin,
ilman nimeä tai muuta merkkiä. Otto piilotti lipun ja oli jo kiihkeä
tietämään, mitä tuo odottamaton kohtaus merkitsi.
Kohta kun kuningatar näki taas kuningas-sulhasensa, astui hän iloisena
ja ystävällisenä häntä vastaan. Hän ei näyttänyt huomaavan, että
kuningas oli hajamielinen ja alakuloinen. Kuningatar luuli hänen olevan
iloisen ja tyytyväisen, kuten hän itsekin oli. Hän ei tiennyt, kuinka
iloiselta ja onnelliselta kuningas saattoi näyttää. Sellaisena kuin hän
oli hänet nähnyt ensi kerran laivasta, sellaisena hän ei enää nähnyt
kuningasta. Mutta ei hän nähnyt hänessä myöskään onnellista sulhasta.
Mahtavien kuningaskasvojen syvän totisuuden hän kuitenkin arveli nyt
kuninkaallisen sulhasensa luonteenomaiseksi ja vakituiseksi ilmeeksi.
Hän oli huomannut, että Valdemar piti häntä suuressa kunniassa; hän oli
nähnyt tuon ylvään sankarin syvästi liikutettuna hänen saapuessaan,
eikä hän tuntenut eikä vaatinut suurempaa ja tulisempaa rakkautta kuin
sen hyväntahtoisuuden, millä kuningas niin ilmeisesti kohteli häntä
ennen muita.
Kuningas oli hillinnyt itsensä ja mielensä oli tyyntynyt hän kävi nyt
käsin täyteen viinimaljaan, ja hänen onnistui ainakin kansan nähden
esiintyä iloisena ja autuaana. Siksi lausuikin kansanlaulu, jonka joku
nuori, nopsa talonpoika lauloi linnanpihalla:
"Hääonnen maljoja joi he niin,
se hetki ol' autuas:
sai omansa Dagmar-kuningatar
ja Valdemar-kuningas.
Ilo silloin kulkurin köyhimmän
ja rikkaan ol' yhtä suuri;
kera porvarin talonpoika joi
hyvän maljan pohjaan juuri."
Kaikki pääsivät nimittäin näiden häitten aikana vapaasti linnaan,
mikäli tila ja järjestys sen sallivat, ja niitä varten, jotka eivät
voineet mahtua linnan suureen saliin, oli linnanpuisto järjestetty
suureksi hääsaliksi soihtuineen, hauskoine soitantoineen ja
tansseineen, ja siellä tarjoiltiin runsaasti olutta ja simaa. Siellä
huvittelivat varsinkin rahvaan köyhemmät ja halvemmat jäsenet. Se
seikka, että juuri etupäässä tämä rahvas iloitsi kuningattaren tulosta,
sekä että huhu hänen hurskaudestaan ja se parempien ja onnellisempien
päivien toivo, joka täytti kansan, juuri teki ilon niin suureksi ja
yleiseksi, se näkyi selvään myös seuraavista kansanlaulun säkeistä:
"Ei sortoa tuonut, -- rauhan toi,
hyvän-mielen talonpoikaan;
Kukan sellaisen synnystä iloiten
maa aina kiitosta soikaan!"
Kun nyt maljat kiertelivät ritarisalissa, ja ylhäisen morsiusparin
onneksi juotiin äänekkäästi ja iloiten torvien kaikuessa niin sisällä
kuin puistossakin, yhtyivät kaikki läsnäolijat todellisella ilolla
talonpojan lauluun, jota kansa sitten usein toisti:
"Jalon hääparin Kristus siunatkoon!
Elon yhteisen pitkän antakoon!
Sana Herran, hurskaus, oikeus
jott' ois joka miehen rikkaus.
-- Jalosta Böömistä tää neito tuli!"
-- "Jalosta Böömistä tää neito tuli!"
Kesken yleisen juhlahumun oli Valdemar kuulevinaan läheltään syvän
huokauksen, hän kääntyi ja luuli vilaukselta nähneensä saman pitkän
hunnutetun naisolennon, jonka hän äsken oli nähnyt joen luona, ja joka
nyt nopeasti hävisi iloiseen hääseuraan.
Ritarisalissa oli tanssi lakannut ja soihdut sammutetut. Joen rannalla
linnanpuistossa käyskeli tanskalaisrunoilija Thorgeir yksinään
hiljaisissa, haaveellisissa unelmissaan katsellen, kuinka kuu ja
tähdet kuvastuivat virtaan. Tuo kaunis: rauhallinen juhla, ritarisalin
humu, hääsoihtujen välke vehmaitten lehtien läpi, kuningattaren
lempeä, hurskas katsanto, laulu ja maljoissa välkkyvä viini ja ennen
kaikkea kauniit morsiusneidot olivat herättäneet niin monta kaunista
ja lempeätä kuvaa seitsentoistavuotiaan runoilijan sielussa, ettei
hän voinut ajatellakaan lepoa sinä yönä. Niissä ylhäisissä neidoissa
ja rouvissa, jotka hän sinä päivänä oli nähnyt, ei kuitenkaan
ollut ketään, jota hän niin ilokseen olisi katsellut, kuin itse
kuningatarta ja niitä kahta morsiusneitoa, jotka olivat kantaneet hänen
laahustintaan. Tuo näky väikkyi vielä hänen silmissään, ikäänkuin
hän näkisi Jumalan enkelien kantavan pyhää Agnesta taivaaseen. Sen,
mitä hän oli laulanut böömiläisestä prinsessasta sinä päivänä,
jolloin hän kuninkaan pöydän ääressä ensi kerran näki hänen kuvansa,
tuntematta häntä, johtui taas hänen mieleensä, ja se mitä hän silloin
ikäänkuin profeetallisen unen valtaamana oli aavistanut, se näytti
hänestä toteutuneen. Kansan ilo hurskaasta kuudentoista vuotiaasta
kuningattaresta näytti hänestä niin liikuttavan kauniilta, ja kuva
hänen rakkaasta vastaanotostaan rannalla oli niin eloisana hänen
mielessään, että hän nyt yksinäisyydessään sepitti ja lauloi tuon
ystävällisen laulun, jota kansa sitten niin usein ja mielellään lauloi
ja jonka kertosäe oli:
"Jo purjein rientävät Strange ja Dagmar-kuningatar!"
Kulkiessaan näin hiljaisena unelmissaan ja hyräillen joen rannalla,
kuuli hän äkkiä aseiden helskettä lehmuskäytävältä. Hän tarttui kohta
lyhyeen miekkaansa ja riensi ääntä kohden. Pian hän näki kolme miekkaa
välkähtelevän puolivaloisalla käytävällä ja tunsi nopsan, solakan
Otto-kreivin, joka puolustautui rohkeasti ja reippaasti kahta vierailta
metsästäjiltä näyttävää suurta miehen-lurjusta vastaan. Thorgeir
ryntäsi päin miekka ojossa, mutta ennenkuin hän ehti taistelevien
luo, hän näki toisen oudoista vaanijoista kaatuvan maahan Oton miekan
iskusta ja toisen syöksyvän jokeen uimasilleen.
"Te kurjat konnat" -- huudahti Otto -- "minustako vai jostain toisesta
oli kysymys?"
"Ylhäinen nuoriherra", -- ähkyi haavoitettu -- "toista se tarkoitti,
minua kurjaa raukkaa se tarkoitti, -- säästäkää henkeni! Minä tulin
rauhallisessa asiassa, -- juommeko taas sovinnon ja kumppanuuden
maljan. Minä olen roisto, jos hirtän teidät kun te tulette vakoilemaan
meitä! Auttakaa minua vanhan ystävyyden takia -- minun vereni vuotaa
kuiviin!"
"Sinäkö siinä, vanha Punanokka! Vai niin!" -- sanoi Otto repien
paloiksi hienon liinakauluksensa. -- "Sido tällä haavasi, vanha
heittiö, ja lausu julki rauhallinen asiasi!"
"Pelkkää ystävyyttä", -- kieroili vanha juoppo -- "pelkkää kristillistä
ystävyyttä, -- onnentoivotus ja syleily, -- mutta tuon kiitoksen saa
suurellisten luona!"
Otto ei tiennyt, oliko tämä teeskentelyä vai oliko tuo kumma mies
juovuksissa. "Auta kanssani tämä tyhmyri linnaan!" -- sanoi hän
Thorgeirille, joka seisoi äänetönnä ja ihmetellen. -- "Tämä on vanha
tuttu, näen, -- hän tarkoitti minulle niin hyvää, että tuskin voin
liikuttaa kättäni. -- Jos hän jää eloon, puserramme kyllä totuuden
hänestä."
Thorgeir otti nyt raskasta heittiötä kiinni hartioista ja
punatukkaisesta päästä. Otto otti häntä jaloista, ja niin kantoivat
he hänet linnantornia kohti, hänen alituiseen muristessa hampaittensa
välistä ja parjatessa toveriaan heittiöksi, kun oli jättänyt hänet
pulaan. "Ellei hääolut olisi ollut väkevämpi minua", -- mutisi hän, --
"niin olisin saanut tuon peipposen kiinni siipiluusta, tuon, joka nyt
pitelee minua saappaista!"
"Luulitko minua linnuksi tai neidoksi, jonka voisi ryöstää ja viedä
pois?" -- sanoi Otto. -- "Tämäpä oli kaunis kohtaus! Tästä saa tuo
kirottu pappi vastata minulle, olkoon vaikka kymmenesti arkkidiakooni
ja kuninkaan rippi-isä!"
Sitten he hävisivät lehmusten väliin.