"Hm!" mutisi kreivi Henrik. -- "Kyllä sekin hetki vielä koittaa,
jolloin voimme antaa poikanulikan vapaasti puhua. Aluksi meidän
täytyy luottaa häneen ja pysyä rauhallisina. Minä melkein uskon
hellätuntoisella Ida sisarellani olleen osansa tässä asiassa!" --
lisäsi hän katsellessaan vankilanavainta, joka riippui oven puolella
eikä ikkunan luona.
"Jos niin on", alkoi vakava kreivi Adolf puhua, "niin olkaamme kaikki
kiitollisia teidän jalolle sisarellenne: hänen sydämensä ja järkensä
ovat yksissä neuvotelleet, muuta ei voisi odottaa kreivi Henrikin
sukulaiselta."
Tämä arvelu ei ollut aiheeton. Kreivitär Ida oli jo linnan sillalla
huomannut nuoren, vieraan aseenkantajan myötätuntoisen katseen,
palatessaan tuona iltana kotiin metsästysretkeltä. Hän oli ikkunansa
vastapäätä olevasta vankilatornista usein viime päivinä kuullut
heleän, nuoren äänen laulavan tanskalaisia sankarilauluja ja oli
ottanut tarkemman selon uudesta valtiovangista. Saatuaan kuulla,
että vanki oli tuo sama nuori aseenkantaja, ja että hän oli sanonut
olevansa Lüneburgin kreivi Otto, sekä mitä lisäksi tiedettiin
hänen vangitsemisensa syistä, niin hän ei kauemmin epäillyt, vaan
käyttäen hyväkseen vapaata pääsyään veljensä salakammioon, hän anasti
sieltä vankilanavaimen. Hänen ainoana ilonaan hääpäivänään oli siis
ollut tämän tärkeän vangin vapauttaminen, joka kunniasanallaan ja
vaitiololupauksella oli taannut hänen seurauksilta. Otto ei tiennyt
oliko Absalon Belg jo saapunut, ja hän oli levoton siitä, että hänen
niin kauan oli täytynyt salata kuninkaalta tärkeä sanoma. Sen mitä
kreivin tärkeät uhkaukset eivät saaneet aikaan, voitti kreivitär
Ida muutamalla ystävällisellä sanalla, ja hän toivoi näin parhaiten
vahvistavansa veljensä ja Tanskan kuningashuoneen välisen rauhan.
Valdemar astui varhain seuraavana aamuna huoneestaan, ja hän antoi
miehillensä käskyn heti lähteä matkalle. Hänen kasvonilmeensä oli
harvinaisen jännittynyt, ja hänen katseensa levoton. Hän jätti
kiireesti hyvästi kreivi Henrikille ja hänen veljelleen, kiitti heitä
kohteliaasti heidän osoittamastaan vieraanvaraisuudesta ja pyysi
kreivin tervehtimään puolisoansa ja prinsessa Berengariaa, kun hän
ei voinut odottaa soveliampaa aikaa saadakseen sanoa heille hyvästi.
Hetken kuluttua Valdemar istui oivallisen oriinsa selässä, ja hän
ratsasti nelistäen koko seurueensa kera linnansillan yli ja läpi
nukkuvan kaupungin. Leiriin saavuttuaan hän pysähtyi vasta kreivi
Albertin teltan edustalle, antaakseen tälle käskyn seurata häntä, ja
päästää sotajoukko kotiin. Mukanaan kahtavertaa isompi ritari- ja
aseenkantajaseurue, kuningas riensi sitten tuimana, kuin sotaretkelle
lähtiessä, vastaanottamaan kuningatartaan Manöseen.
Arkkipiispa Antero ei ollut ainoa, joka arvasi kuninkaan
synkkämielisyyden syyn. Kuultuaan syyn tähän pikaiseen lähtöön,
luulivat Gunnar-veli ja islantilainen runoilija myöskin ymmärtävänsä
kuninkaallisen sulhasen tunteet. Mutta Otto kreiville oli tämä kaikki
vielä arvoitusta. Hän luuli tuoneensa enolleen hyvin iloisen sanoman,
eikä hän voinut käsittää sitä tyytymättömyyttä ja kiivautta, millä
kuningas oli vaatinut häneltä hävitettyä kirjettä, jonka sisällön
hän kuitenkin sanasta sanaan oli kertonut kuninkaalle. Valdemar
oli vaatinut häneltä tarkkaa tilintekoa hänen viipymisestään.
Mutta Oton lupaus esti häntä puolustautumasta, ja hän joutui
vieläkin enemmän kuninkaan epäsuosioon selittäessään avomielisesti
joutuneensa onnettomuuteen, minkä hän oli sitoutunut pitämään salassa.
Tyytymättömänä ratsasti Otto kreivi nyt kuninkaan vieressä, uskoen
viestin viipymisen yksinomaan olevan syynä kuninkaan alakuloisuuteen,
sillä hän luultavasti syystä pelkäsi ettei ehtisi ajoissa kuningatarta
vastaanottamaan.
Kreivitär Ida, joka Klaus kreivin rinnalla, hovinaistensa ja
neitostensa seuraamana, kevytjalkaisella metsästysratsullaan oli
saavuttanut kuninkaan, seuratakseen häntä puolisonsa kanssa Riibeen,
huomasi osanotolla sen pulan ja levottomuuden, mihin hän ennen
mainitulla vaitiolonlupauksella oli saattanut kreivi Oton. Muiden
huomaamatta kreivitär loi häneen ystävällisen, luottavan katseen ja
nosti sormen suulleen. Otto vastasi ääneti tähän mykkään muistutukseen
laskemalla kätensä rinnalleen, ja hän lohduttautui kuninkaan
epäsuosiosta vakuuttamalla itselleen, että hän tällä hetkellä parhaiten
palveli kuningasta vaikenemisellaan ja samalla hän rauhoitti jaloa
Ida-kreivitärtä hänen veljensä suhteen.
Ennen kuin kuningas ehti Ejdervirralle, tuli hänen sisarenpoikansa
kertomus kylliksi varmennetuksi. Seurueen pysähtyessä hevosia
vaihtamaan, saavutti sen lyhyt, paksu, pölyinen ratsastaja. Kun hän
hypähti hevosensa selästä, tunsi kuningas heti Absalon Belgin, vaikka
hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen käyntinsä ontuva. Mutta ennen
kuin Absalon Belg selitti pitkällisen viipymisensä syyn, hän ojensi
kuninkaalle sinetillä suletun kirjeen, ja selitti tavalliseen iloiseen
tapaansa että vaikka hän sillä kertaa ei voittanutkaan kultakannuksia
pikaviestillään, niin ei hänen tuomansa ilosanoma tainnut olla
kovinkaan vanha, koska kuningas nyt vasta oli matkalla onneansa kohden.
Vastaamatta kuningas repäisi heti sinetin kirjeestä, ja luki sen synkän
näköisenä kuin vanki, joka lukee oman kuolemantuomionsa. Mutta hän
tointui pian, pisti kirjeen taskuunsa ja kysyi Absalon Belgiltä hänen
viipymisensä syytä. "Ehkä sinäkin olet vannonut paholaiselle salaavasi
vastuksesi ja typerät kujeesi?" sanoi hän "Mutta sinä saat säästää
selityksesi toiseen kertaan! Onhan tässä selvä todistus: sinun ontuva
jalkasi on paremmin ansainnut kultakannuksen kuin minun sisarenpoikani
terveet sääret! Minä näen sinun panneen henkesi alttiiksi minua
innokkaasti palvellessasi. Mutta vaikka sinä itse olitkin välskärin
käsissä, niin olisi sinun kuitenkin pitänyt ymmärtää lähettää minulle
kirje jonkun toisen kautta."
"Minä en uskaltanut antaa niin tärkeää sanomaa vihollisen käteen, herra
kuningas", vastasi Absalon Belg, "sillä minä en luota schweriniläisiin
enempää kuin vihollisiin, ja heidän luonaan minä putosin salakuoppaan.
Sitäpaitsi minä luotin uljaaseen ja reippaaseen kilpailijaani tässä
vedonlyöntiratsastuksessa. Sain niin kovan kolauksen päähäni, että
makasin kauan tiedotonna."
"Olitko tiedotonna?" vastasi kuningas. "Se selvittää asian, sillä
silloin oli sinulla laillinen este. Jos minun sisarenpoikani olisi
esittänyt samanlaiset syyt puolustuksekseen, niin minä olisin pitänyt
ne pätevinä."
Absalon Belg ihmetteli kuninkaan pahaa tuulta näinonnellisella
matkalla, ja hän vetäytyi niin pian kuin suinkin muun seurueen
joukkoon udellakseen mitä oli tapahtunut. Kiireellistä matkaa
joudutettiin vieläkin enemmän, kun ritari Glug Hvidjoen sillalla
saavutti kuninkaan, tuoden hänelle Junkker Strangen suullisen
vastauksen, että nuori kuningatar oli matkannut alas Elbeä täysin
purjein, soiton ja laulun kaikuessa, ja kuninkaan laiva oli nähty
äsken risteilevän Amronin ja Helgolannin välillä. Kuninkaan täytyi
koota kaikki voimansa hillitäkseen katkeraa, viiltävää tunnetta, joka
täytti hänen mielensä, ja joka oli kärjistymäisillään kohtuuttomaksi
suuttumukseksi hänen viatonta, tuntematonta kuningatartaan kohtaan.
Kuningas huomasi olevansa sidottu aukenemattomiin kahleisiin, jotka
hän itse ja hänen outo sallimuksensa olivat takoneet. Mutta hän päätti
arvokkaasti alistua välttämättömyyteen. Hän koetti myös lieventää
sen tuottaman ahdistuksen, palauttamalla mieleensä tuon kuvan,
joka muutamia kuukausia sitten oli niin kiehtonut hänen sydäntään.
Mutta turhaan, böömiläisen kuninkaantyttären kuva oli ja pysyi nyt
kuolleina, kalpeina pyhimyskasvoina, jotka vilkas portugalitar
rehevällä elinvoimaisuudellaan näytti kerrassaan häätäneen pois hänen
intohimoisesta, levottomasta sielustaan. "Nyt reippaasti eteenpäin!"
hän huusi miehilleen. "Lyhyen hetken kuluttua näette Tanskan
kuningattaren! Sen onnen takia, jota kohti minä ratsastan, kannattaa
kyllä taittaa vaikka niskansa!" Samassa hän painoi kultakannuksensa
oriin kylkiin ja ajoi eteenpäin kuin olisi suoritettavana ollut
uhka-ajo elämästä ja kuolemasta. Vain suurella vaivalla pysyivät
ritarit hänen kintereillään; ja hän saapui niin hyvissä ajoin
Manön tulevaan satamapaikkaan, että ehti pukeutua kuninkaalliseen
juhlapukuunsa sekä järjestää kuningattaren vastaanoton mitä komeimmin.
Huhu kuningattaren saapumisesta oli jo muutamia päiviä sitten
uskomattoman nopeasti levinnyt yli maan. Riibessä puuhailtiin komeita
juhlallisuuksia hänen tulokseen, ja tavaton ihmistulva täytti kaupungin
ympäristöineen. Nips-joen äyräillä merelle asti tulvehti ihmisiä, ja
Manön ranta oli samoin mustanaan uteliaita, kansalliseen juhlapukuun
pukeutuneita saarelaisia. Prinsessa Regitza oli jo jäykkine,
loistavine hovisaattueineen saapunut laivasillalle, minne hän pysähtyi
istuen kultavaunuissaan. Hän nousi tervehtimään ja onnittelemaan
kuningas-veljeään toivotun kihlauksen johdosta. Kuningas pusersi
hänen kättään kiivaasti ja äänetönnä, ja jälkimäinen piti veljensä
äänettömyyttä syvän ja kiihkeän liikutuksen merkkinä, jota hän monien
katsojien läsnäollen tahtoi salata. Nyt saapui viesti viestin jälkeen
kertoen kuningaslaivan lähenemisestä, eikä kauan kestänyt, ennenkuin
kansan äänekäs ja meluava ilohuuto ilmaisi kultaisen lohikäärmeen
keulan tulleen näkyviin Syltin kohdalla. Pian nähtiin selvään komean
käärmelaivan keinuvan Romön ohi, ja kansan iloon vastasivat nyt
laivasta soitto ja laulu, sekä laivaväen äänekkäät riemuhuudot.
Kuningas oli heittäytynyt lumivalkean sotaratsunsa selkään, ja hän
antoi sen korskua tuimana ja kiivaana rantaäyrään hietikolla. Hän
katseli laivaa, joka toi hänelle hänen vieraan morsiamensa. Epävarma
ja arvoituksellinen oli nyt varmaa todellisuutta. Mitä hän puoleksi
toivoen, puoleksi empien jo kuukausia sitten oli halunnut kuin
unessa, se oli nyt toteutumassa. Mutta hän pelkäsi nähdä tuntematonta
morsiantaan, jota hän ei tuntenut voivansa koskaan rakastaa. Tuo
kultakeulainen käärmelaiva ei hänelle nyt ollut se ilonlintu, joka
toisi hänelle onnea ja siunausta. Se oli hänelle hirveä, kähisevä
lohikäärme, ja se toi hänelle katkeran hedelmän, jota hän äskettäin
mieletönnä oli käsin tapaillut, mutta jonka hän nyt sai maksaa
vapaudellaan ja maallisella paratiisillaan.
Kuninkaanlaivan kokassa seisoi hiljainen, kaunis kuninkaanmorsian
Junkker Strangen vieressä, ja vähän etempänä hänen hovinaisensa. Hän
katseli kaihonsekaisella ilolla Tanskan vehreitä rannikoita, jotka
ystävällisessä keväisessä loistossaan levenivät hänen silmiensä eteen;
hän katseli noita tuhansia vieraita ihmisiä, joiden äiti ja ruhtinatar
hän oli oleva. Hän vaikeni ja liitti kätensä yhteen kuin rukoukseen, ja
samalla lempeä kyynel vieri huomaamatta hänen poskelleen. Hän seisoi
juhlapuvussaan, yllään taivaansininen silkkipuku, ja hänen vaaleilla
kutreillaan välkkyili helminauha.
Laiva keinui yhä Manön kohdalla, ja mannerranta oli niin lähellä, että
sieltä voi tuntea kaikkien kasvot. Silloin Margareta huomasi tuon
ylvään, komean ritarin, joka ohjaili valkeaa oriitaan aurinkoisella
rantahiekalla. Muhkeampaa miestä hän ei mielestään koskaan ollut
nähnyt, ja hän kääntyi punastuen vierustoverinsa puoleen. "Sanokaa
minulle, herra Strange Ebbenpoika, kuka on tuo uljas nuori mies, joka
ratsastaa rannikolla valkoisella oriillaan?"
"Onneksenne, jalo kuningattareni", vastasi Junkker Strange, "että te
näitte hänet ensiksi. Hän on herrani ja kuninkaani, Teidän mahtava
sulhasenne, Tanskan kuningas Valdemar."
"Ettehän näe väärin, herra Strange?" vastasi Margareta ja hän kalpeni.
"Hän on komea ja ruhtinaallisen näköinen, enkä ole ikinäni nähnyt
kauniimpaa miestä, mutta ei hän sentään näytä sulhaselta, joka odottaa
morsiantaan."
"Minun kuninkaani on ankara ja mahtava sotilas, jalo kuningatar!"
vastasi Junkker Strange. "Hän on mies, joka uskaltaa kohdata
vastustajansa katseen; vihollinen pakenee häntä sekä idässä että
lännessä hänen ollessaan pahalla päällä. Mutta kauneisiin naisiin hän
ei katso yhtä rohkeasti, liiatenkin milloin hän edeltäpäin tietää
itsensä voitetuksi ja vangituksi."
"Tällainen retki tuntuu minusta kuitenkin niin oudolta", huokasi
kuninkaantytär ja vetäsi hunnun punastuville kasvoilleen. "Morsian
tulee sulhastaan vastaan, ja heidän täytyy molempien kysyä: kuka hän
on?"
"Olkaa levollinen ja iloinen, hurskas kuningatar!" vastasi Junkker
Strange, ja hänen äänensä vapisi valtavasta kaihontunteesta, jota
hän turhaan koki salata. "Minä toivon Jumalan ja Pyhän äidin nimessä
ettette koskaan kadu tätä retkeä, ja jos aluksi tunnettekin itsenne
täällä vieraaksi, niin korkeimman Jumalan kasvojen edessä voin vannoa:
Niin kauan kuin te elätte, minä olen oleva teidän palvelijanne ja
ritarinne. Tanskassa jokainen jalo sielu rakastaa ja ihannoi teitä kuin
taivaan enkeliä."
Jo heitettiin ankkuri hietikolle, ja silta työnnettiin laivan laidalta
rannalle. Kansan äänekkäästi huutaessa iloaan kannettiin kuningatar ja
hänen hovinaisensa maihin. Valdemar hyppäsi ratsunsa selästä ja astui
uljaana prinsessa Regitzan kera morsiantaan vastaan, arkkipiispan ja
kaikkien ritarien seuraamana. Kuningatar työnsi harson kasvoiltaan.
Syvästi liikutettuna nyt kuningas katseli kaunista prinsessaa, jota
sinipukuisena kannettiin häntä vastaan hänen morsiamenaan, ja jonka
kainous ja enkelinkatsanto hurmasivat kaikkien katseet. Hän muisti
tuon unohdetun unikuvan, joka ikäänkuin jostakin paremmasta maailmasta
tullen oli lumonnut hänet ihastukseen ja lemmenkaipuuseen, jota tämä
maailma ei näyttänyt voivan tyydyttää. Nyt tämä prinsessa seisoi hänen
edessään hänen morsiamenaan. Myrsky hänen levottomassa sielussaan
vaihtui syvään kaihoon. Hänestä näytti, että autuas, pyhä nainen oli
astunut alas hänen luokseen nöyryyttämään hänen epävakaista sydäntään.
Hänen silmänsä eivät olleet koskaan nähneet puhtaampia, viattomampia
naiskasvoja, ja hän astui morsiantaan kohti tuntien katumusta ja
häpeää, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, mutta joka pusersi
kyyneleet hänen ylpeihin sankarinsilmiinsä. Hän ojensi prinsessalle
kätensä tervehdykseksi, ja notkisti tahdottomasti polvensa, tervehtien
häntä omanaan ja Tanskan kuningattarena, ja toivotti hänelle
viihtymistä valtakunnassaan.
Laivasilta ja rantamalta viepä tie oli katettu punaisella kankaalla.
Kullatut vaunut olivat valmiina viemään kuningattaren Riibeen.
Hän oli vastannut kuninkaan tervehdykseen ja siunannut häntä sekä
riemuitsevaa kansaansa syvästi liikutetuin sydämin ja hurskain,
sanomattoman suloisin ilmein, mikä jätti jokaiseen mieleen
unohtumattoman vaikutuksen. Nyt hän nousi vaunuihin prinsessa Regitzan
ja pikku Rigmorin kera. Kuningas heittäytyi ratsunsa selkään ja antoi
lähtömerkin. Mutta riemuitseva väkijoukko riisui hevoset vaunujen
edestä ja paremmin kantoi kuin veti ne Riibeen tervehdyslaulujen
ja ilohuutojen kaikuessa. Ennenkuin ehdittiin linnaan, pysähtyi
kulkue tuomiokirkon luo. Kuningas laskeutui juoksijansa selästä, ja
astui pääalttarin ääreen arkkipiispan ja lukuisan ritarisaattueen
seuraamana. Junkker Strange ja hänen kolmekymmentä ritariaan
saattoivat kuningattaren alttarin luo, ja hänen seuruessaan olivat
hänen böömiläisneitonsa ja prinsessa Regitza hovinaisineen, samoin
myös kuningattaren hovimestari, herra Ib Urne, sekä muut vieraat
ritarit. Pikku Rigmor ja Riisen Kristiina, Riisen Kaarlon sisar,
soma puolikasvuinen tyttö, joka vastikään oli tullut prinsessan
palvelukseen, kantoivat kuningattaren laahustinta. Alttarin luona
Junkker Strange polvistui kuningattaren eteen, ja astui sitten
kunnioittavasti takaisin muiden ritarien joukkoon, ojennettuaan
kuninkaalle pergamenttilehden, mikä kuninkaan nimessä vahvisti
kihlauksen. Tämän asiakirjan kuningas ojensi arkkipiispalle, joka
selitti ja luki sen ääneen kansalle; ja sen nojalla arkkipiispa julisti
pyhän kirkon nimessä Tanskan kuninkaan Valdemar Valdemarinpojan sekä
Böömin Margaretan laillisiksi aviopuolisoiksi. Senjälkeen arkkipiispa
piti juhlallisen ja liikuttavan puheen, sekä antoi heille kirkon
siunauksen. Nyt lähti morsiuskulkue, kuningas ja kuningatar etunenässä,
juhlallisena saattona silkki- ja purppuramattojen yli Riiben linnaan
riemuitsevan kansan seuraamana. Kuninkaan häitä juhlittiin komeasti
Riiben linnassa. Runoilijat lauloivat nuoren kuningattaren hurskaudesta
ja kauneudesta sekä kuningas Valdemarin onnesta, eikä kukaan, joka
näki ihanan Margaretan voinut epäillä ettei Valdemar olisi maailman
onnellisin sulhasmies.