Samana päivänä, jona Junkker Strange salaisen huolen painostamana
jätti Pragin ja mahdollisimman hitaasti matkasi Elbeä alaspäin
mukanaan kaunis, surumielinen kuninkaanmorsian, olivat Klaus-kreivin
ja kreivitär Idan häät Schwerinin linnassa. Valdemar oli edellisenä
päivänä ratkaissut Juhana Ganzin ja kreivi Henrikin välisen asian, sekä
antanut kreiville anteeksi hänen väkivaltaisen tekonsa sillä ehdolla,
että hän vuoden kuluessa uudistaisi Gråbon linnan, täydellisesti
korvaisi kaikki Juhana Ganzin kärsimät vahingot, sekä kuninkaan
läsnäollessa ojentaisi hänelle kätensä sovinnoksi. Ylpeä kreivi Henrik
oli viisaana alistunut näihin ehtoihin, vieläpä veljensä suostumuksella
antanut puolet Schwerinin linnasta ja kreivikunnasta kreivitär Idan
myötäjäisten ja äidinperinnön lunnaiksi.
Kreivi Henrik lopetti näennäisesti mitä parhaassa sovussa Tanskan
kuninkaan kanssa päivän juhlallisuudet pidoilla, jotka olivat vieläkin
komeammat kuin mitkään edellisistä.
Onnellinen Klaus-kreivi arveli harvapuheisen ja totisen morsiamensa
hiljaisten kyynelten olevan vain iloisen vihkiäisjuhlallisuuden
aiheuttamia. Mutta kreivi Henrik loi usein sisareensa tuikean ja
varoittavan katseen. Tämä kokosi kaiken voimansa näyttääkseen
rauhalliselta ja tyytyväiseltä täyttäessään veljiensä vaatiman
uhrauksen. Ei juolahtanut Valdemarin mieleen, että jalo naissydän
salaisesti syytti häntä kovaksi ja julmaksi rauhanrikkojaksi. Hänen
mielestään kreivi Klaun morsian oli vain tavallinen, vähäpätöinen
hovisielu, jolle säädynmukainen naiminen oli ulkonaisten olosuhteiden
ja tuttavuuksien mieluisa muutos. Kuningas näki ja ajatteli vain
kaunista Berengaria-prinsessaa. Arkkipiispa Antero oli kyllä huomannut
hänen päivä päivältä kiihtyvän intohimonsa ja varoittanut häntä
siitä, muistuttaen hänelle Junkker Strangen lähettiläsmatkaa, minkä
tarkoituksen hän tiesi. Mutta nämä varoitukset eivät paljoakaan
hyödyttäneet. Kuningas oli tosin luvannut hurskaalle, uskolliselle
ystävälleen olla varuillansa ja lähteä Schwerinistä niin pian kuin
suinkin. Mutta hän odotti täällä ratkaisevaa sanomaa Böömistä, ja
sen pitkällinen viipyminen antoi hänelle aiheen toivoa, että ritari
Glug oli ehtinyt toimittaa asiansa. Hän uneksi jo olevansa kaikista
siteistä vapaa. Toivon iloisessa hurmauksessa hän oli sinä päivänä
ahkerasti tarttunut pikariin, ja nyt iltapuolella hän seisoi loistavan
salin ikkunan ääressä välkkyvässä auringonvalossa hilpeästi ja
tuttavallisesti keskustellen ihastuttavan portugalilaisen prinsessan
kanssa.
Kesken mieltäkiinnittävää keskustelua hämmästytti molempia voimakas
ja kiihkeä harpunsoitto, ja syvä, voimakas ääni lauloi sen säestämänä
voiton ja kauneuden ylitystä. Laulaja oli islantilainen runoniekka,
Olavi Hvitaskjald. Hän oli älykkäästi huomannut mitä kuninkaan ja
kauniin prinsessan sydämissä liikkui, ja hän käytti tilaisuutta
hyväkseen osoittaakseen soveliaana hetkenä kuninkaalle, että hänkin
osasi taidon liikuttaa sydämiä, eikä vain hentomielinen Thorgeir
Danaskjald. Hän tiesi mitä kieliä hänen täällä oli kosketeltava,
eikä hän laulanut lempein, riutuvin sävelin hiljaisesta, tyynestä
kauneudesta, ja rauhanruhtinaan levollisesta onnesta. Hänen harppunsa
sävelet soivat rajuina ja mahtavina kuin myrsky riehuvalla merellä,
ja hän lauloi ylevin voitonsävelin sankarin ihanasta pyrkimyksestä
kuolemattomuuteen ja ikimaineeseen, niinkuin Skjoldin ja Danin ylhäistä
sankarikulkua walkyrian ohjaamana. Hän kuvaili sankarin rohkein
piirtein -- siitä syntyi Valdemarin kuva. Hän kuvaili ylevän, rohkean
walkyrian, -- Berengarian kaltaiseksi.
"Suurenmoista! Ihanaa!" huudahti prinsessa nuorelle, innostuneelle
kuninkaalle. "Minä en ymmärrä paljoakaan laulun sisällöstä, mutta ne
ovat Pohjolan säveliä: sellaisiksi minä olenkin kuvaillut nuo urhojen
laulut, ja minä tunnen sieluni olevan sopusoinnussa teidän ylevän,
ihmeellisen sankarikansanne kanssa."
Valdemarin posket hehkuivat, hänen rohkeat silmänsä säkenöivät.
Hän tarttui prinsessaa käteen ja puristi sitä intohimoisesti; jo
väikkyi sana hänen huulillaan, joka selvimmin olisi ilmaissut hänen
sieluntilansa. Mutta silloin astui arkkipiispa Antero totisena ja
varoittavana hänen luokseen. "Minun herrani ja kuninkaani!" sanoi
hän. "Viesti Böömistä." Valdemar kalpeni ja päästi prinsessan käden.
"Böömistäkö?" hän kysyi. -- "Ritari Glug? -- Ei, se on mahdotonta!"
"Teidän sisarenpoikanne Otto, Lüneburgin kreivi", vastasi arkkipiispa,
ja samassa astui sisään, kreivi Henrikin ja ruhtinaiden hämmästykseksi,
nuori vangittu kreivi, yllään halpa aseenkantajanpuku, vapaasti ja
rohkeasti tervehtien kuningasta ja koko seuruetta ruhtinaallisen
arvokkaasti.
"Seuraa minua huoneeseeni!" sanoi Valdemar horjahtaen; mutta hän kokosi
äkkiä kaiken voimansa, ja hän pyysi näennäisen tyynesti prinsessan ja
kreivi Henrikin suomaan anteeksi, että hänen täytyi jättää heidät
tärkeiden valtioasioiden tähden. Kuningas poistui kiireesti kreivi Oton
seuraamana, ja kaikki huomasivat jonkin tärkeän ja ikävän asian tehneen
hänet alakuloiseksi. Prinsessa oli valahtanut kalpeaksi, ja syyttäen
pahoinvointia hänkin poistui seurasta. Kreivi Henrik katsoi vapautetun
kreivi Oton jälkeen, ja polkastessaan suuttuneena lattiaan hän puraisi
suonenvedontapaisesti huuleensa. Mutta kreivi Adolf sekä Hildesheimin
piispa koettivat hillitä hänen vihaansa ja kiirehtivät hänen sekä
vendiläisten ruhtinaiden kanssa kreivin salakammioon neuvotellakseen
siellä salaisesti, mitä näiden arveluttavien asianhaarojen vallitessa
oli tehtävä.
"Meidät on petetty!" huudahti kreivi Henrik. "Se helvetin poika osaa
noitua, -- tai täällä meidän joukossamme on pettureita. Ei pirukaan
pääse pakenemaan siitä tornista, ja tuossa riippuu avain. -- Nopea ja
rohkea toiminta voi ehkä vielä pelastaa meidät. Kolmen tunnin kuluttua
voi Kreivi Albert hyökätä linnaa vastaan; -- -- mutta jos kuningas sitä
ennen istuu tornissa -- --"
"Liiallista uhkapeliä!" keskeytti hänet Hildesheimin piispa. "Mutta
minä luulen että voimme luottaa nuoreen kreivi Ottoon. Ehkä tämä
paperiliuska selittää meille enemmän, sen hän ojensi minulle salaa
ohikulkiessaan."
"Lukekaa, lukekaa!" huusivat kaikki. Piispa kiersi auki pienen
pergamenttiliuskan ja luki:
"Sen vaikenemislupauksen, mihin eivät mitkään uhkaukset voineet
minua pakottaa, on Schwerin suvun hyvä suojelushenki taivuttanut
minut vapaaehtoisesti antamaan. Niin kauan kuin kreivi Henrik ja
hänen ystävänsä eivät ryhdy mihinkään vihamielisiin yrityksiin
heidän lääninherraansa, minun kuninkaallista enoani vastaan, ei
ainoakaan ihminen saa tietää, mitä minä täällä olen kuullut ja
nähnyt. Sen vakuudeksi minä panen ruhtinaallisen kunniani; mutta
ei hetkeäkään kauemmin ole kieleni sidottu.